Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *