Uskot tuntevasi somepersoonan – somessa ei ole koko totuus

Kun seuraa aktiivisesti jotakin somepersoonaa voi tulla sellainen olo että tuntee tämän. Jakaahan hän koko elämänsä someen, hyvine ja huonoine hetkineen. Mutta onko somepersoonan koko persoona ja elämä netissä näkyvillä?

”Olet itsekäs”

Saan vähän väliä viestejä siitä kuinka olen itsekäs, epäkiitollinen ja en arvosta mitään koska valitan ”koko ajan kaikesta”. Että eikö elämäni olisi helpompaa jos ei vittuunnu ja ränttää kaikesta?

Se että päätän välillä (tai useinkin) valittaa jostain aiheesta blogiin tai instaan, ei tarkoita sitä että kuljen elämässäni jatkuvasti tympääntyneenä kaikkeen ja että etsimällä etsisin negatiivisia asioita. Olen muutenkin impulsiivinen ja hyvin tunteellinen persoona, ja jos minua ottaa päähän sen kyllä huomaa – myös somessa. Joskus päätän nostaa minulle tärkeitä aiheita esille somessa ja usein ne asiat joita esiin nostan on epäkohtia yhteiskunnassa tai asioita joista ärsyynnyn.

Nostan esille somealustoillani itselleni tärkeitä aiheita, ja osa niistä aiheista koskee äitiyden negatiivisia tunteita ja epäkohtia yhteiskunnassamme. Se on minun tapani vaikuttaa asioihin ja myös keino saada ne ulos systeemistäni. Itse uskon siihen että on tervettä räntätä asioista jotka ottaa päähän ja joihin toivoisi muutosta. Olen myös useaan otteeseen ottanut yhteyttä kansanedustajiin ja erilaisiin tahoihin jos haluan saada johonkin asiaan muutosta. Eräs minun kirjoittamani blogipostaus poiki jopa kansanedustajan ottamaan (yksinhuoltajien vuorohoidon) asian esille kyselytunnilla ja toiseen (työttömyyteen liittyvään aiheeseen) otti kantaa Li Andersson ja Jari Lindström. Eli ränttääminen muuttaa myös maailmaa!

Somepersoona
Kuva: Milka Kuivalainen

Äitiyden tabuista puhuminen on, noh – tabu

Huomaan että aina kun puhun äitiyden ja vanhemmuuden huonoista puolista saan palautetta että aina vain valitan. Saatan puhua instagramissa siitä kuinka lapsi ärsyttää tai tuntuu kuin en saisi koskaan hetkeäkään rauhaa. Sitähän se onkin, äitiys, usein.

Se että valitan aiheesta välillä useinkin ei tarkoita sitä ettenkö arvostaisi asioita jotka ovat hyvin. Saan nimittäin joka kerta valittaessani äitiydestä palautetta, että en arvosta mitään ja miksi aina valitan? Että elämä on just sitä millaiseksi sen tekee, ja on oma vika jos siitä päättää tehdä paskaa valittamalla.

Ei, elämä ei ole helpompaa sillä että tungen kaikki negatiiviset tunteet alas ja puhun vain hyvistä hetkistä. Joka kerta kun avaudun siitä että äitiys vituttaa, saan kymmeniä viestejä siitä kuinka muut tuntevat aivan samoin, ja että on hyvä että edes joku avautuu näistä asioista.

Se että joku toinen bloggaaja ottaa esille vain kauniita, positiivisia ja ihania asioita arjestaan ei tarkoita sitä etteikö heidän perheessä kukaan koskaan riitele tai etteikö heilläkin ole kauniiden kuvien toisella puolella pyykkikasoja. He ovat vain päättäneet jakaa sen puolen elämästään muille. Ja sehän on jokaisen oma valinta.

Somessa on esillä vain osa elämästämme

Kun kirjoittaa julkisesti elämästään, jättää automaattisesti ison osan asioista ihan omaksi tiedokseen. Ensinnäkin sen takia, että vaikka avautuisi joka päivä elämästään, on mahdotonta mahduttaa someen sitä kaikkea. Toiseksi, jokainen valitsee ne asiat joista ei puhu julkisuudessa, ja se on jokaisen itse valittavissa mitä asioita avaa kaikille. Huomaan, ettei ihmiset ole tottuneita siihen että avaudutaan elämän nurjista puolista somessa, koska monia se tuntuu ärsyttävän. Useimmiten kuitenkin saan kiitosta kun näytän meidän perheen kiukut, pyykkikasat ja ahdistuksen kanssa elämisen. Se on minun valintani, mutta se ei silti tarkoita sitä, että seuraajani tuntevat kaikki minun asiani, tai tietävät minkälainen olen.

Sen takia on todella kurjan tuntuista saada viestejä missä väitetään minun olevan ”todella itsekäs enkä yhtään niin empaattinen kuin miltä yritän näyttää” tai että olen ”tyytymätön kaikkeen ja vaan kaivamalla kaivan negatiivista esiin” tai että mun pitäis ”tehdä asioille jotain eikä vaan valittaa”. Jos sinusta tuntu siltä että kaipaat someesi enemmän sateenkaaria ja ”elämä on ihanaa aina” -fiilistelyä, kannattaa ehkä seurata sellaisia ihmisiä. Minun sometileilläni usein naristaan, valitetaan, räntätään epäkohdista ja tuodaan äitiyden negatiivisia asioita esille. Jos se ärsyttää, suosittelen ihan vilpittömästi että voit lakata seuraamasta minua.
(ja sen voi myös tehdä ilman että ensin oksentaa minun niskaani negatiivisen palautteen miksi lakkaa seuraamasta minua)

Itsekin tykkään ympäröidä itseni sellaisilla sometileillä, jotka tuovat minulle hyvää mieltä, tai joista saan vaikkapa vertaistukea.

Kuva: Heidi Romo

Sarkasmi on vaikea laji

Minä myös pidän itseironiasta, mustasta huumorista, itselleni nauramisesta sekä sarkasmista. Nekään eivät tietenkään kaikille uppoa, ja saattavat aiheuttaa väärinymmärryksiä. En kuitenkaan ala siloittelemaan persoonaani sen takia että minut saatetaan ymmärtää väärin, tai että minun huumorintajuni ärsyttää.

Kun on somessa esillä koko persoonallaan, on ihan eri tavalla haavoittuva kuin esimerkiksi joku sisustustili- tai blogi. On eri asia ottaa vastaan palautetta kuten ”sun sohva on ruma” kuin ”sä oot paska äiti”. Otan esille todella henkilökohtaisiakin asioita, jolloin voi olla vaikea ottaa vastaan minkäänlaista kyseenalaistavaa tai negatiivista palautetta. Olen kuitenkin sitä mieltä että otan rakentavan kritiikin tileilläni aina vastaan, pureskelen palautteet läpi ja mietin aina onko palautteessa jotain perää. Ensin saatan vittuuntua palautteesta, mutta sitten saatan todeta että totta, näinhän se taitaa ollakin. Osaan myös mennä itseeni ja todeta että olin väärässä (no siis harvoin, mutta on sitäkin tapahtunut!). Eli en dumaa kaikkea kritiikkiä suoraan.

On kuitenkin epäoikeudenmukaista olettaa tuntevansa minut somen kautta ja väittää että ”oot itsekäs paska etkä tajua et muillakin on vaikeeta”, vain sen perusteella mitä satun nostamaan esille instan stooreihin. Usein nämä palautteet kuorrutetaan vielä alkuun ”ei millään pahalla, mutta…”

Joten ei millään pahalla, mutta – voidaanko lopettaa se turhan paskan purkaminen vaikuttajien niskaan? Itselläni ainakin on viime aikoina tullut olo etten halua postata muuta kuin kukkia, sateenkaaria ja iloisia puistoretkiä, kun en jaksa sitä jatkuvaa valittamista valittamisestani, olettamuksia siitä etten arvosta mitään ja vaan sitä jatkuvaa ryönää mikä inboksiini kulkeutuu. Se on oikeasti pidemmän päälle todella raskasta, enkä yhtään ihmettele miksi vaikuttajat (minäkin) joutuvat ottamaan taukoa esimerkiksi aktivismista, kun ei jakseta sitä jatkuvaa jankkaamista. Aiheesta avautui tänään myös Oi mutsi mutsi instagramissaan, ja samaistun tähän vahvasti.



12 kommenttia artikkeliin “Uskot tuntevasi somepersoonan – somessa ei ole koko totuus

  1. Kaikilla ihmisillä on tottakai omat pyykkikasansa ja huonot päivänsä, mutta sinulla sitä kriittisyyttä ja pahaa mieltä tulee joka päivä ja mielialat vaihtelevat laidasta laitaan monta kertaa päivässä. Se ei ole kovin hyvä asia.

    1. Ei siinä mitään, sen kun ihmiset valittaa. Erityisesti silloin kyllä
      nousi minulla kulmakarvat, kun bloggaaja viikkotolkulla instassa kirjoitti ilkeästi omasta esimiehestään.

    2. Kuules, arvoisa psykiatrinen sairaanhoitaja. Tietääkseni Tinna ei ole missään välissä pyytänyt analyysiä mielialaansa liittyen tai ylipäätänsä liittyen hänen postauksiinsa ja storeihinsa, joten niiden analyysien antaminen ilman pyytämistä ei ole kovin hyvä asia. -__-” Jos noin kovasti vatuttaa kuunnella/lukea Tinnan puheita ja muita kirjoituksia, niin olet Instaseuraajan kanssa vapaa lopettamaan Tinnan seuraamisen somessa, koska teitä ei ole pakotettu seuraamaan häntä ja katsomaan hänen postauksiaan ja storejaan, jos kerran noin paljon vatuttaa ja pakko analysoida hänen puheitaan, tekstejään, storyjaan, menemisiään, tulemisiaan jne. Meille muille, varsinkaan Tinnalle, ei tule ikävä, jos te kumpikin, eli sinä ja kanssasi samaa mieltä oleva nimim. Instaseuraaja, lopetatte Tinnan seuraamisen. Sayonara!! *vilkutusta*

      1. Kiitos viestistä, lähdinkin pois seuraamasta. Tulee surullinen olo seuratessa.

  2. Ei minusta siinä ole mitään pahaa, että jakaa asioita omasta elämästään just niinkuin haluaa ja just niinkuin asiat kokee. Mutta on mielenkiintoista pohtia, että miksi joku haluaa koko somebrändinsä pyörivän negatiivisuuden ympärillä? Esimerkiksi ig-tililläsi kohokohdassa ”yh-arki” on pelkkää negatiivisuutta ja valitusta. Onko yh-arki tosiaan vain sitä? Jos lisäisit sinne väliin jotain kivoja ja mukavia asioita arjesta (varmasti niitäkin on), niin pelkäisitkö menettäväsi seuraajilta saatavat sympatiat?

    Yh-arjesta kirjoittamissasi jutuissa on muutenkin erikoinen sävy, aivan kuin haluaisit seuraajiltasi tai kahden vanhemman perheiltä jonkinlaisen taputuksen olallesi merkiksi siitä miten reipas olet. Ihan kuin ig-tililläsi olisi käynnissä joku kurjuuskilpailu jonka voittajaksi haluat hinnalla millä hyvänsä.

    Minusta myös näitä ah niin raadollisen rehellisiä ig-tilejä ja blogeja saa arvostella samalla tavalla kuin muitakin – heitithän itsekin piikin näiden ”kaikki on niin ihanaa”-bloggaajien suuntaan.

    1. No täähän onkin sitten sun tulkinta asioista. Mä en ”pelkää menettäväni sympatioita”, ja oon sattunu jakamaan niitä negapuolia yh-arjesta ja tallentanu ne tonne.

      Myös omaa tulkintaasi tämä että kaipaisin jotain tunnustuksia ja taputuksia.

      En heittäny piikkiä – sanoin että ne jotka postaa vaan positiivista on päättäny tehdä niin, ja se on ihan heidän valinta. Ihan kun on mun valinta avata myös niitä huonoja puolia.

    2. Ollaankohan me seurattu eri tilejä tai jotain, koska ei musta ainakaan Tinnan insta pyöri negatiivisuuden ympärillä, tai että se olis hänen brändinsä. Mähän nyt siis oon lähes joka postauksen ja stoorin lukenut parin viime vuoden ajan, ja muistan nauraneeni ja hymyilleeni monet kerrat! Toki sitä negatiivistakin puolta on tuotu esille, mutta ei se musta oo mikään brändi tai ainoa juttu – pelkästään raikasta kaiken yltiöpositiivisuuden keskellä, mitä välillä tuppaa sisään ovista ja ikkunoista.

    3. Hyvä kommentti. Itse en laita omaa pahaa oloani lapseni nepsy-oireiden piikkiin. On olemassa tukiperhe, perhetyö, lastensuojelun tukihenkilö ym …. kaikki voivat paremmin kun saavat tarvitsemaansa apua!

  3. Aivan totta, jokainen saa jakaa haluamaansa sisältöä, myös negatiivista ja ikävää. Kenenkään ei puolestaan ole sitä pakko seurata, jos ei sellaisesta saa mitään irti. Mutta on yksi asia, johon toivoisin että kiinnität huomiota. Mikäli todella moni ihminen toteaa, että valitat aika paljon ja koko some-elämäsi pyörii negailun ympärillä, olisiko jo aika katsoa peiliin ja nähdä, että näin asia on. Voit valita tehdä niin, ihan vapaasti, mutta ei sitä kannata yrittää kiistää. Olet varmaankin luontainen pessimisti ja näet monet neutraalitkin tilanteet, lapsen tekemiset tai arjen haasteet tummiksi värittyineiden lasien läpi. Se on ihan ok, mutta itsensä on hyvä tuntea ja ei-niin-kivatkin piirteensä hyväksyä.

    Toisena: miettisin vielä, miten puhut lapsestasi. Usein valitat, ettet jaksa kun hän on niin tarvitseva eikä anna sinun olla rauhassa. Mitä sitten, kun lapsesi kuulee/näkee nämä ajatuksesi, valituksesi netissä yms.? Sellainen voi olla pienelle mielelle todella haitallista, kokea itsensä ärsyttäväksi ja vain vaivaksi. Miettisin kyllä todella vahvasti ulkopuolisen avun hakemista, jos jaksaminen on jatkuvasti kortilla ja oma lapsi vain ärsyttää.

    Otat tämänkin varmaan ensin ikävänä kritiikkinä/kiusaamisena, mutta en tarkoita pahaa. Toivon todella, että saatte asianne kuntoon ja tarvitsemaanne tukea, se on lapsenkin etu.

    1. Mä suljen tän kommentoinnin nyt ainakin hetkeksi, ja toivon et jokainen kommentoinut miettii hetken et mistä tässä postauksessa olikaan kyse. Saan välillä kommenttia missä sanotaan et valitan liikaa – ja kymmeniä kymmeniä kommentteja missä kiitellään kun puhun asioista niiden oikeilla nimillä ja annan vertaistukea. Joskus vaan enemmän ottaa päähän se, et miks pitää päästä sanomaan negatiivisia toiselle, ja nyt tuli sellanen fiilis taas. Saan yleensä ottaen kivaa palautetta ja se kertoo myös jotain. Mä en aio muuttaa itseäni sen takia että mulle valitetaan, mutta ei munkaan tarvii kestää ilkeitä kommentteja. Otan korvan taakse tämän asian, että mitä lapsestani instassa puhun, siinä pitää aina olla varovainen että miten ja mitä puhuu. Jos tulee sellanen olo edes muutamalle että vaan haukun lastani mietin että mistä se johtuu? Osaan myös mennä itseeni tässä asiassa.

      En kaipaa kommentteja liittyen mielialoihini, diagnooseihin tai siihen et mun pitäis hakea apua. Oon hakenu apua siitä asti kun lapsi oli puolivuotias. Meillä on kaikki hyvin päällisin puolin ja siitä ei todellakaan tarvii olla huolissaan.

Kommentit on suljettu.