Avainsana: Yksinhuoltajuus

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka äitien pitäisi lapsen tultua maailmaan huolehtia myös itsestään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäkkiä rinnalla lepäilee nyytti joka vaatii äidin joka ikisen aistin, lihaksen ja hermon pysyäkseen hengissä. Vauva mahdollisesti myös valvottaa aika lailla ja aiheuttaa äidille univelkaa. Yksinhuoltajilla on myös ongelmana se, että ei ole kumppania arjessa mukana, jotta pääsisi esimerkiksi iltaisin lenkille. Itse olen onnistunut masennuksen ja univajeen myötä unohtamaan omat tarpeeni. Mikä sinänsä ei ole huono asia, koska vauva tarvitsee äitiä ympäri vuorokauden. On kuitenkin koko perheen etu että äiti jaksaa. Sen takia on elintärkeää vaatia itselleen myös omaa aikaa, edes tunnin viikossa.

 

 

Kun yksinhuoltaja yrittää harrastaa

Viime keväänä päätin ottaa sen yhden tunnin viikossa vain itselleni ja ilmoittauduin twerkkaus ja reggaeton tanssikurssille. Pääsin sinne kevään aikana kerran. Kerran tunti jäi välistä kun lapsenvahti myöhästyi ja muut kerrat en vain saanut itseäni raahattua paikan päälle koska tuli niin hirveä ahdistus päälle. Pelkäsin kuollakseni lähteä sinne. En tiedä mitä pelkään, ehkä sitä että en olekaan enää niin hyvä tanssija kuin ennen. Että olenkin rapakunnossa, vaikka tiedän etten ole. Sen yhden kerran kun tanssiin pääsin, tajusin kuitenkin että kyllähän se minun takapuoleni vielä heiluu ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuitenkin kynnys lähteä edes oman taloyhtiön kuntosalille on niin korkea, etten viime vuonna päässyt sinnekään kuin kerran. Paniikkihäiriö myös osaltaan aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Lisäksi vaikeuttaa se, että yksinhuoltajan on haastavaa harrastaa liikuntaa kodin ulkopuolella, kun aina tarvitsee hoitajan lapselle. Minulle ainakin on ison kynnyksen takana kysellä hoitajia liikuntaa varten, varsinkin kun minulla on iso kynnys pelkästään jo aloittaa säännöllinen liikunta taas. Tällä hetkellä pääsisin kuitenkin liikkumaan sillä aikaa kun lapsi on tarhassa ja itse olen työttömänä. Joten tekosyitä ei oikeastaan ole… (no, paitsi masennus, mutta se onkin ihan validi syy tekemättömyydelle).

 

 

Kohti pelkoja täysillä

Nyt päätin, että menen kahden kuukauden kestoiselle kurssille, jonka sain blogiyhteistyönä. Se on vain niin upea mahdollisuus, etten voi kieltäytyä tarjouksesta. Haluaisin olla taas paremmassa kunnossa ja nauttia liikunnasta, ilo joka minulta vietiin masennuksen myötä. Pelottaa ihan huikean paljon osallistua tällaiseen haasteeseen! Ensinnäkin paniikkihäiriön ja sosiaalisten pelkojen takia, en ole pitkään aikaan kuntoillut säännöllisesti ja pelkään nolaavani itseni koska olen niin huonossa kunnossa. Pelottaa osallistua koska en ole urheilullinen tyyppi ollenkaan, harrastan kyllä liikuntaa mutta lähinnä tanssimista. En ole koskaan tykännyt esim. joukkuelajeista ja kuntosalillakin käynti on kiikun kaakun vaikka olen monesti salikortin omistanutkin.

Yritin jo alkaa keksimään syitä miksi en voisi osallistua tähän kuntohaasteeseen. Keksin aika montakin syytä, mutta päätin omassa päässäni kumota ne kaikki. Sitten päätin voittaa pelkoni ja aloittaa TFW Challengen, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja haastaa itseni. Toivottavasti henkinen kantti kestää! Luotan ainakin siihen, että Training for Warriors-salin henkilökunta osaa tsempata juuri oikealla tavalla minut mukaan hommaan.

TFW Challengea kohti, vaikka jännittää

Haluaisin olla paremmassa kunnossa, pudottaa painoa, päästä raskaudenaikaisesta pömppövatsasta eroon ja mikä tärkeintä – voida ja jaksaa paremmin myös fyysisesti. Nykyään pystyn hyväksymään kroppani tällaisenaan, mutta ei olisi pahitteeksi todellakaan voida paremmin myös fyysisesti. Raskauden jälkeen olen myös kärsinyt alaselkäkivuista jotka aivan varmasti johtuu siitä, että lihaskuntoni ei ole entisellään. Minulla on notkoselkä ja raskauden aikana kärsin paljon alaselkäkivuista, varsinkin loppuraskaudesta.​
Tykkään haastaa itseäni kokeilemaan uusia asioita jotka jännittää. Sillä tavalla voi yllättäen saada kaikkea mahtavaa elämäänsä, kun uskaltaa. Loppujen lopuksi on upea tunne, kun jännittää jotain ja tekee siitä huolimatta. Taitaakin olla elämyshakuinen erityisherkkä puoleni, joka siellä sisälläni huutelee että mene, kokeile, tee! Joten täältä tullaan, TFW Konala! Pääsette seuraamaan kurssin aikana miten minulla treeni pitkästä aikaa sujuu!​
P.S. Ehdit vielä itsekin ilmottautua TFW Konalan Challengeen joka alkaa 22.8.!
Mikä on TFW Warrior Challenge? 
Kahdeksan viikkoa kestävä kokonaisuus, joka yhdistää aivan uudella tavalla oikean asenteen, fyysisen treenin ja ruokavalion. Tällaista treeniä ei ole Suomessa ennen TFW-treeniä nähty! Haaste soveltuu kaikille elämänmuutosta etsiville lähtötasosta riippumatta.

TFW Konalan Warrior Challenge sisältää:

  • TFW Konalan huippuvalmentajien tehokkaat treenit kahdeksalle viikolle sisältäen:
  • Kaksi Warrior Challenge -tuntia viikossa (joista osa luentoja).
  • Kaksi vapaavalintaista lukujärjestyksen mukaista Hurrikaani-tuntia viikossa.
  • Kaksi innostavaa ja asiantuntevaa ravintoluentoa.  Joista yksi toteutetaan TFW Konalan tiloissa ja toinen Facebookissa Live:ssä.
  • Kaksi Inbody-mittausta sekä kaksi kuntotestiä.
  • “Nuku hyvin, jaksa paremmin” -Unikulman luennon.
  • Yksityisen Warrior Challenge Facebook -ryhmän.
  • Warrior Tracker ™ Online -harjoituspäiväkirja käyttöoikeudet.
  • TFW Konala Warrior Challenge t-paidan.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen täällä!

 

Lue lisää ”Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea”

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.

 

Kirje päiväkodin hoitajille

Kirje päiväkodin hoitajille

Hei, meidän päiväkodin hoitajat. Kirjoitan teille tämän kirjeen koska haluan kertoa teille (ja kaikille muillekin jotka lasten kanssa tekevät töitä joka päivä), että te olette älyttömän tärkeitä. Tänään kun oli tarhan kevätjuhla, viimeinen lapsellani pienten ryhmässä, halusin kertoa teille kuinka hienoa työtä olette tehneet. Annoimme teille lahjat ja kirjoitin kortteihin kuinka tärkeitä olette, mutta jotenkin tuntui että se ei riittänyt, joten päätin kirjoittaa teille vielä tämän kirjeen.

 

 

Viime syksynä palasin opiskelemaan ja sain saatettua opintoni loppuun, tänä keväänä olen koittanut toipua tästä rankasta opiskelujaksosta. Olen myös edelleen toipumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Jos te hoitajat ette olisi olleet niin ihania, ymmärtäväisiä, empaattisia ja aidosti välittäneet lapsestani, en tiedä miten olisin jaksanut. Joka aamu kun jätän lapseni teidän huomaan, voin olla varma että hänellä on siellä hyvä olla. Hänet ruokitaan, puetaan, otetaan syliin, hänen annetaan leikkiä, nukkua, juosta, nauraa ja itkeä, askarrella, laulaa, jumpata ja opetella kaikenlaisia elämässä tarvittavia taitoja.

Tarhan aloitus oli tietysti vaikea niin kuin kaikille lapsille. Kun jätin lapseni sinne itkemään ja lähdin kouluun, olin samaan aikaan huojentunut ja särkynein sydämin. On kamalaa jättää oma lapsi tarhaan, irrottaa väkisin ne pienet kädet kaulastaan ja koittaa vakuuttaa lapselle ja itselleen että hyvin se menee, ja sen jälkeen itkeä koko matka kouluun. Itkin kahta asiaa: sitä että lapsi jäi ikävöimään ja toiseksi sitä että tunsin olevani vapaa. Kotiäitiys ei ehkä ollutkaan minua varten. Kotona lapsen kanssa oleminen on ihanaa, mutta myös todella rankkaa varsinkin yksin lasta kasvattaessa.

Kotiäitiys on ihanaa, mutta myös yksinäistä ja yksitoikkoista. Epävarmuutta ja väsymystä.​ Olin helpottunut siitä, että ainakin puoleksi päiväksi sain pienen helpotuksen yksinhuoltajuudesta ja pääsin taas tekemään omia juttuja, enkä ollut vain äiti. Välillä tuntuu että on vaikea sanoa tämä ääneen, kun kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä, että jotkut äidit tukehtuvat kotona ollessaan äitiyden rankkuuteen, ja kadottaa itsensä sinne ahdistuksen ja masennuksen syövereihin. Minun matkani äidiksi on ollut usein myrskypilviä siellä vaaleanpunaisten hattaroiden välissä.

 

 

 

​Kiitos teille hoitajille, jotka piditte lastani sylissä ja lohdutitte häntä vaikeina alkuaikoina, ja lohdutitte äitiäkin lähettämällä viestin että kaikki hyvin, lapsi on taas iloinen. Silloin pystyin keskittymään taas itseeni ja opiskeluun.

Koko kevään olen kuullut erinäisiä lauluja uudestaan ja uudestaan, lauluja joita on tarhassa opeteltu. En koskaan kyllästy kuuntelemaan kun lapsi laulaa silmät tuikkien suosikkilaulujaan, ja ylpeänä sanoo että olen tarhassa oppinut. Kiitos hoitajat, että olette opettaneet lapseni laulamaan niin monia laulua ja olemaan ylpeä siitä että osaa. Lapsi laulaa suihkussa, bussissa, rattaissa, iltapalalla ja jopa unissaan. Minusta on ollut ihanaa, kun olette kevään aikana tutustuttaneet lapset eri maiden lauluihin, ja on mahtavaa että laulatte syntymäpäivälaulun suomeksi sekä englanniksi.​

Eilen kun paketoin lahjojanne, lapsi paketoi minulle ”syntymäpäivälahjaa” ja lauloi syntymäpäivälaulun englanniksi. Silloin taas ajattelin teitä, ihanat hoitajat, kiitos kun jaksatte joka päivä opettaa lapsillemme uusia taitoja.

 

 

Meillä kotona on myös mielellään leikitty hoitajaa ja lasta.
”Äiti ole sinä lapsi, minä olen hoitaja, sitten minä sanon sinulle ettei saa pelleillä ruokapöydässä”
Meillä kotona on myös uhkailtu.
”Äiti minä kerron tarhassa hoitajille että sinä paiskot ovia!”
Vaikka tunsinkin pistoksen sydämessäni, että olenpa huono äiti kun paiskon välillä ovia, ajattelin myös että onpa mahtavaa että lapsellani on niin paljon turvallisia aikuisia ympärillään.Kiitos teille päiväkodin hoitajat, että olen saanut olla se mitä olen, olen voinut suoraan puhua teille asioista, kuten siitä että olen masentunut. Te olette olleet myös osallisina siihen, että olen toipumassa masennuksestani, koska olen voinut luottaa lapseni teidän hoitoon. Olen ollut niin kiitollinen ja huojentunut siitä että joku muu hoitaa välillä lastani. Yksinhuoltajana on todella rankkaa tehdä kaikki yksin, ja jo se että joku muu tekee lounaan ja laittaa päiväunille on minulle iso juttu.
Kerran lapsi sanoi kotona ruokapöydässä että hoitaja sanoi minulle tänään että istu kunnolla pöydässä ja syö! Ja minua nauratti, kun joku muukin komentaa lastani, enkä aina vain minä.

Lapseni on saanut ihania ystäviä tarhasta ja on mukavaa kun kaveritaitojakin harjoitellaan. Olette opettaneet anteeksiantoa, ystävällisyyttä, toisen huomioonottamista, kiittämistä, käytöstapoja ja leikkitaitoja muiden kanssa. Näitä kaikkia toki tehdään ja opetellaan kotonakin, mutta yksin lasta kasvattavalle on iso asia että joku muukin näitä opettaa lapselleni.

Olen pahoillani siitä, että päättäjät eivät arvosta teidän työtänne tarpeeksi. Kaikesta leikataan, hoitajia vähennetään ja ryhmäkokoja kasvatetaan. Palkkakin voisi varmasti olla suurempi siihen tärkeään työhön nähden jota te teette. Välillä olen silmät suurina katsonut eteisessä kun puette kymmentä lasta samaan aikaan ja ihmettelen miten te sen teette, kun minulla on hankaluuksia jo yhden kanssa.

Haluan kuitenkin että tiedätte, että minä arvostan työtänne! <3

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Äitienpäivä lähestyy taas. Yksinhuoltaja saa taas lukea, kuinka kaikkien muiden perheiden isät tuovat aamupalan sänkyyn, ja lapset käpertyvät myös viereen syömään isän tekemiä lettuja. Ikkunasta näkyy sateenkaari ja linnut visertävät kauniisti. Ja kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana! Yksinhuoltajana täytyy todeta, että katkeruus välillä värittää arkea. Isänpäivä tarhalla, äitienpäivä ilman kukkia aviomieheltä, joulu ilman isää, kahdestaan lapsen kanssa Korkeasaareen ja niin edelleen.

Eihän se niiden ehjien perheiden syy ole, että minä olen yksin ainut vanhempi. Eihän se niissä ehjissäkään perheissä todellakaan onnea aina ole. Silti yksinhuoltajan sydän välillä väkisinkin särkyy, kun näkee onnellisia äitienpäivä-päivityksiä joissa äitejä hemmotellaan, ja mainoksia suunnattu isälle, että osta kukkia ja koruja äitienpäiväksi.

Alusta asti totaaliyksinhuoltajana​

Olen alusta asti ollut yksinhuoltaja, ja toisaalta hyvä niin. Olen ihan tyytyväinen elämääni näin, kun tätä tämä on nyt eikä se muuksi muutu. En kaipaa miestä ainakaan tällä hetkellä elämääni, mutta en voi olla silti ajattelematta miten se vaikuttaa lapseni elämään. Vielä hän ei ole ihmetellyt isänsä puutetta elämässään, mutta sekin päivä on vielä edessä.

Ainoana vanhempana olemisessa on myös tavallaan omat etunsa – saa itse päättää lapsen asioista ja kasvatustavasta. Ei tarvitse riidellä puolison kanssa mistään. Sinänsä laiha lohtu silloin kun kaipaisi jotakuta jonka kanssa jakaa ne upeat hetket, kun lapsi sanoo ensimmäisen sanansa tai oppii kävelemään. Tai silloin kun on uupuneena kantanut huutavaa vauvaa viikon ja kuukauden joka yö sylissään, kun vauva ei lakkaa itkemästä. Kun yöllä miettii tulikuuman lapsen kanssa, lähteäkö päivystykseen vai ei. Kun lapsi alkaa yhtäkkiä uhmaiässä lyömään. Silloin kaipaisi toisenkin aikuisen tukea ja neuvoja.

Joskus mietin tulevaisuutta ja sitä kun lapsi lentää pesästä ja jään yksin, haluanko silloin vasta havahtua että minullakin on oma elämä? Löydänkö koskaan onnea ja rakkautta itselleni? Yksinhuoltajana uuden kumppanin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Missä vaiheessa yksinhuoltaja tapailee miehiä vai ottaako hän lapsen mukaan treffeille? Jos uudella kumppanilla ei ole lapsia itsellään, voiko syntyä kitkaa jos uusi treffikumppani ei ymmärrä että en voi saada lapsenvahtia treffejä varten neljä kertaa viikossa? Jos taas uudella tyypillä on lapsia, miten toimii uusperhekuviot? Tykkääkö lapset toisistaan, tuleeko ne toimeen? Tuleeko lapset toimeen uusien kumppanien kanssa? Kuka asuu missä ja milloinkin?

Millaista olisi yksinhuoltajan seurustelu?

Eniten uuden miehen elämään ottamisessa pelottaa se, onko hän hyvä esikuva lapselleni. Miten hän suhtautuu lapseen ja mitä jos hän ei osaakaan kohdella lastani hyvin? Millaiset kasvatustavat hänellä on, varsinkin jos hänellä ei ole jo ennestään lapsia? Miten paljon annan hänen olla mukana päättämässä lapseni asioista? Minua on entisissä suhteissa välillä kohdeltu todella huonosti, enkä halua sellaista miestä lapseni elämään.

Jos kumppanin löytäminen ennen lasta on ollut haastavaa, ei se yhtään helpotu sen jälkeen kun on saanut lapsen. Minua on ennenkin kutsuttu valikoivaksi ja nirsoksi miesten suhteen, ja lapsen saamisen jälkeen lista vaatimuksista tuntuu mahdottoman pitkältä. Mutta en minä sitä kiusallani tee, vaan oman itseni ja ennen kaikkea lapseni vuoksi.

Olen näinä kolmena äitienpäivänä jolloin olen ollut äiti, ostanut itse itselleni kukkia ja taputtanut itseäni olalle koska olen selvinnyt taas vuoden eteenpäin. Olen taas vuoden jaksanut valvoa, ruokkia, nukuttaa, kuskata, leikittää, pestä, kasvattaa, vaatettaa, hoivata, halia ja helliä yksin, ainoana vanhempana. On ollut todella rankkoja hetkiä mutta myös maailman ihanimpia hetkiä, joiden ansiosta jaksaa.

Yksinhuoltajana tunnen välillä ulkopuolisuutta

Välillä tulee eteen hetkiä jolloin ihmiset automaattisesti olettavat että olen naimisissa tai että lapsen isä on elämässämme mukana. Silloin on saattanut tulla vaivaannuttavia hetkiä, mutta useimmiten toiselle osapuolelle. Itse alan olemaan aika sinut sen kanssa että lapsen isä ei ole mukana elämässämme. Välillä tosin tuntuu turhauttavalta, ikävältä ja jollain tavalla myös nololta selitellä tuntemattomille tilanteestamme, että ”itseasiassa lapsen isä ei ole meidän elämässämme…”.​

Kun poikani oli vielä vauva ja kävimme leikkipuistoissa, ja kun juttelin muiden äitien kanssa tunsin usein olevani ulkopuolinen. Harvemmin törmäsin muihin yksinhuoltajiin, tai sitten hekään eivät mainostaneet asiaa ääneen. Kun puhuimme synnytyksestä ja muut kertoivat mitä kaikkea hölmöä miehet olivat möläyttäneet supistusten lomassa, olin usein vain hiljaa enkä jaksanut edes sanoa mitään. Kun äidit valittivat kilpaa siitä kuinka väsyneitä he ovat aina viikonloppuisin, kun arkena isän täytyy nukkua täydet yöt, että vasta lauantai-aamuna isi jaksaa herätä ja äiti saa nukkua vain yhden aamun viikossa pitkään.

Niinä hetkinä mietin hiljaa mielessäni, että kenenkään tilanteita ei pitäisi verrata toisiinsa, mutta olisipa minullakin ”isi” joka voisi antaa minun joskus nukkua pidempään aamulla. Olisipa meidänkin perheessä “isi” joka jakaa taloudelliset huolet ja kantaa leivän pöytään. Siis kirjaimellisesti, olisi kiva joskus saada leipä jonkun muun kantamana kotiin. Sellaisina hetkinä on vaikeaa olla tuntematta katkeruutta.

Onneksi vanhempani asuvat lähellä ja olemme hyvissä väleissä, joten voimme lapsen kanssa mennä perheen kesken vaikkapa syömään äitienpäivänä. Ennen kuin vanhempani muuttivat takaisin Suomeen vietin äitienpäivän kahdestaan poikani kanssa kun hän oli vauva, ja se tuntui kieltämättä vähän tyhjältä. Varsinkin kun luki blogeista ja facebookista kaikista niistä muista perheistä joissa isät lapsineen tekivät äideille kakkua ja äiti sai nukkua pitkään.Tänä päivänä olen kuitenkin jo oppinut hieman päästämään irti katkeruudesta, koska ketä se palvelee? Ei ainakaan minua eikä lastani.

Katkeruudella emme saa isää meidän elämäämme. Meidän perhe on hyvä juuri tällaisena kuin se on. Onneksi lapsella kuitenkin on elämässään eno, isoisä, kummisetiä ja paljon muitakin mahtavia ihmisiä. Onnellisessa perheessä ei ole tärkeää vanhempien määrä vaan rakkauden määrä. Uskon ainakin itse antavani pojalleni rakkautta kahden vanhemman edestä!

Lapsi on koko maailmani

Rakas lapsonen oli tehnyt minulle tarhassa kortin, joka oli käsilaukun muotoinen ja hän oli siitä niin ylpeä. Hän meni sen kanssa jopa nukkumaan, koska kuulemma se oli hänelle tosi tärkeä. Tarhassa he olivat myös valokuvanneet luontoa, ja lapsi oli ottanut valokuvan haavanlehdestä äidille. Eräänä aamuna ennen kuin ehdin edes avata silmiäni kuului ”Äiti? Rakastan sua.”(toki sen jälkeen kun avasin silmäni, näin lähietäisyydeltä huolestuneen kolmevuotiaan joka tökki tukkaani ja sanoi ”Äiti sun tukka ei oo enää pinkki! Ja siellä on alla tätä mustaa (juurikasvua)!”)

​Kerran kun olimme yksinhuoltajien vertaistukiryhmässä ja poikani oli ollut hoitajien kanssa piirtämässä, hän juoksi lopuksi luokseni kasvot säteillen onnesta – piirsin sinulle kuvan äiti! Kuvassa oli perinteinen suttu, mitä nyt tuon ikäinen piirtääkään. Mutta saatesanat saivat äidin sydämen sulamaan: ”Äiti. Piirsin maailman. Äiti tässä on sinulle koko maailma!”

 

Mitä muuta muka tarvitsen tällä hetkellä elämääni, kun sitä rikastuttaa jo niin paljon joka päivä ihana pieni herrasmies?