Avainsana: Vihanhallinta

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.

 

Äidit hermoromahduksen partaalla

Äidit hermoromahduksen partaalla

Mitä meille kuuluu tällä hetkellä? Olen suoraan sanottuna aika ahdistunut, väsynyt, kyllästynyt ja ärsyyntynyt kaikkeen, masentunut, jumissa kotona, mutta silti haluan olla vain yksin. Olen myös ollut lähellä paniikkikohtauksia usein.

Samaan aikaan olen iloinen siitä että valon ja lämpimien päivien määrä lisääntyy. Rakastan kesää, lämpöä ja sitä kun Helsinki tuntuu heräävän kesällä henkiin. Joka viikko on monta ihanaa tapahtumaa ja tuntuu että pääsen taas näkemään ihmisiä pitkän talven jälkeen. Talvisin tuntuu että kukaan ei jaksa tehdä mitään, töiden jälkeen mennään kotiin ja odotetaan seuraavaa työpäivää. Minua sellainen ahdistaa, kun en halua elää vain viikonloppuja varten.

Olen tuntenut itseni viime aikoina myös pohjattoman yksinäiseksi, mutta silti en ole halunnut ketään lähelleni.

Viime aikoina on myös taas kilahdeltu kotona. Ylläolevista asioista johtuen olen ollut todella herkkä ottamaan itseeni asioista ja ärsyynnyn nanosekunnissa. Täällä ollaan siis taas raivottu ja huudettu. Eräs aamu kun tunsin taas että mikään ei onnistu eikä vaatteet löydä tietään poikani päälle, hän vaistosi ärtyneisyyteni vaikka yritin hengitellä sitä pois. Lapsi virkkoi: ”Äiti en halua että taas paiskot ovia. Niin ei saa tehdä!” Tunsin syvän pistoksen sydämessäni. Lapsikin jo tietää että äidillä pinna palaa.
Apua. Olen niiiin huono äiti. Lapsi ei suostu vieläkään pukemaan ja tunnen kuinka vanha kunnon raivariäiti nousee sisältäni. Tunnen kuinka raivarihyökyaalto on tulossa. Huono omatunto soimaa, lapsikin tietää että olen huono äiti joten mitä sitä peittelemään enää. PASKA ÄITI!

Ei. Seis. Pysäytän ajatuksen siihen, koska kokemuksesta tiedän, että tämä syyllistämisen ajatuskehä saattaa kestää viikon jos en pysäytä sitä. En ole huono äiti. Huudan välillä, mutta pyydän myös anteeksi ja käymme läpi riitatilanteet. Aina ei voi sille mitään että hermo menee. Mikä tänään aiheutti raivon tunteen? Väsymys, aamu (en ole aamuihminen), kiire, se että lapsi ei suostu pukemaan.​
Voinko vaikuttaa näihin asioihin jotenkin? Muihin asioihin kuin pukemiseen en voi vaikuttaa tällä hetkellä, joten koitamme saada kiltisti vaatteet päälle. Vedän syvään henkeä ja päätän että emme riitele tänä aamuna, ainakaan pukemisesta. Yritän tehdä pukemisesta leikin ”Hei, muistatko että palomiehillä on 60 sekuntia aikaa pukea, äkkiä nyt, jossain palaa, tuolla meidän pihalla palaa ja pitää päästä ulos nopeasti!” Lapsi alkaa innoissaan pukemaan (koska hän rakastaa palomiehiä), ja tunnelma kevenee.
Minä tein sen. MINÄ TEIN SEN! Onnistuin rauhoittumaan, ja pääsimme lähtemään ilman huutoa. Hyvä minä! Niille jotka eivät ole kokeneet näitä raivareita tämä saattaa kuulostaa ihan normaalitoiminnalta. Miten se nyt noin vaahtoaa jostain pukemisesta? Vetää vaan syvään henkeä ja laskee kymmeneen.
Mutta niille jotka ovat näitä täyskilareita kokeneet, tietävät että ohje ”laske kymmeneen” ei auta paskaakaan, kun on tarpeeksi kuormittunut.

Yhtenä aamuna viime viikolla sanoin lapselleni että sovitaanko että tänään kukaan ei raivoa eikä kiukuttele, eikä varsinkaan äiti? Niin siis sovimme, eikä kukaan kiukutellut sinä aamuna. Jos lapsi olisi alkanut kiukuttelemaan, olisin voinut vedota siihen että sovimme että kukaan ei kiukuttele, ja ehkä koittaa itsekin hassutella sitä kiukkua pois.​

Keinoja raivareiden vähentämiseen siis on, jokaisen pitää oivaltaa ne keinot jotka toimivat itselleen ja perheelleen. Olen itse pystynyt vähentämään niitä miettimällä tilanteita joissa minulla menee hermo. Nälkä, väsymys, aamu, kiire, stressi, pukeminen, lapsen kokoaikainen kiukuttelu (hänellä nälkä, väsymys jne), liikaa asioita kerralla käynnissä, liian vähän omaa aikaa ja koko ajan joku haluamassa jotain. Voinko vaikuttaa johonkin näistä asioista? Voinko tunnustella, että näissä tilanteissa tosiaan hermo menee helpommin?

Jos tiedostaa millaisissa olosuhteissa tuntuu että raivo alkaa vyörymään yli, on helpompi hillitä raivoaan.

​Aiemmin en osannut yhtään ennakoida milloin raivari tulee, ja silloin tosiaan tuntui kuin hyökyaalto iskisi yhtäkkiä takaa. Viime viikolla minun hermojani on kiristänyt jonkin sortin rannekanavaoireyhtymän puhkeaminen vasempaan käteen, joten minulla on ollut vain yksi käsi käytössä. Tiesin siis jo ennakoida, että tällä viikolla hermo menee, varsinkin kun kättä vihloi koko ajan.

Osasin siis olla armollisempi itselleni, kun tiesin että jo kuormittavaan arkeen tuli lisähaaste – selviä arjesta yhdellä kädellä! Kun tiedostin kuormittavan tilanteen, osasin hengitellä, koitin rauhoittua jo etukäteen ja pitää pääni kylmänä.

On myös helpompi antaa raivoaminen anteeksi itselleen jos ymmärtää mistä se raivo kumpuaa. Esim. ”tällä hetkellä rahatilanne ahdistaa, en ole nukkunut kunnolla, lapsi on ollut kipeänä, minulla on kuukautiset”. Itsestäni aiemmin tuntui siltä, että ehkä minusta ei vain olekaan hyväksi äidiksi, kun raivoan ja olen niin temperamenttinen. Että se olisi ikään kuin sisäänrakennettua huonoa äitiyttä.

Omia toimintamallejaan kuitenkin pystyy muokkaamaan ja niihin pystyy vaikuttamaan, ja sen hetkinen elämän kuormitus on hyvä ottaa huomioon. Ei kukaan pysty olemaan tyynen rauhallinen aina, jos elämäntilanne on stressaava. Toisilla siihen tarvitaan enemmän, toisilla vähemmän, että hermot menee.

Vuosi, pari sitten olin kuitenkin liian väsynyt ja liian masentunut edes miettimään näitä asioita. Silloin vain raivosin ja syyllistyin. Raivosin ja syyllistyin. Pidin itseäni todella huonona äitinä.

Jos olisin lukenut jostain että pystyt itse vaikuttamaan näihin asioihin, olisin varmasti näyttänyt näytölle keskisormea ja todennut että niinpä, helpommin sanottu kuin tehty. Ei tämä tie ole ollutkaan helppo, kun olen sukeltanut syvälle itseeni ja tonkinut mitä sieltä löytyy ja mikä johtuu mistäkin, mutta uskon että se auttaa minua pidemmän päälle ymmärtämään itseäni.

Suurin oivallus minulla viime aikoina on ollut syyllisyyden kehän lopettaminen ja itselleni anteeksiantaminen. Minä yritän parhaani.
Jos en parempaan pysty tällä hetkellä, en voi sille mitään. Heti jos olen vähänkin väsyneempi, en jaksa mitään ylimääräistä kuormitusta. Silloin pinna palaa. Yritän silti itseni soimaamisen sijasta koittaa löytää siitä päivästä tai viimeisestä viikosta jotain, mitä olen tehnyt hyvin.
Sen sijaan että syyllistyn kaikesta mahdollisesta mikä on mielestäni mennyt pieleen. Huomasin että syyllisyys seuraa minua joka ikinen hetki, jopa yöllä herään siihen. Musta, painava pilvi kulki päälläni. Syyllisyys on todella raskas taakka kantaa. Ja koska podin syyllisyyttä kaikesta koko ajan, se kulki mukanani aiheuttaen pahaa mieltä sisälläni, joka taas loi pohjan uusille raivoamisille.
Perustin ryhmän facebookiin äideille jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Tervetuloa mukaan avautumaan luottamuksellisesti asioista joista on vaikea puhua jopa lähipiirille, kun tuntuu ettei kukaan oikeasti ymmärrä. ”miksi raivoat noin, älä huuda” ”kyllä kaikilla joskus hermo menee”.
Jos tuntuu että raivoat ihan liikaa, tai hermo menee usein, ja haluaisit purkaa ajatuksia ja kenties löytää uusia keinoja niiden hallitsemiseen, voi liittyä täältä vertaistukiryhmään facebookissa.

 

”Äiti miksi sä huudat?”

”Äiti miksi sä huudat?”

Sydän hakkaa, kädet puristuu nyrkkiin, päässä kohisee. Kohta räjähtää. Miksei se perhanan penska voi laittaa niitä sukkia jalkaan, kohta ollaan taas myöhässä! Jokainen äiti haluaa olla paras äiti lapselleen. Ja eihän parhaat äidit raivohuuda lapsilleen?

Tätä tekstiä oli todella vaikea kirjoittaa. Mietin, uskallanko julkaistakaan ollenkaan. Mitä jos minut tuomitaan? Naisten ja varsinkin äitien raivoaminen ja vihanhallinnan ongelmat tuntuu olevan tabu.

 

 

Itse hain apua viime keväänä kun huusin lapselleni liikaa koska olin täysin uupunut. Puhuin aiheesta terapiassa, ja he tekivät puolestani lastensuojeluilmoituksen minun luvallani. Saimme lastensuojelun kautta ihanan perhetyöntekijän joka tuli kotiimme ja keskustelimme hänen kanssaan raivokohtauksista. Lastensuojelu tutki meidän tilannetta eikä meille loppujen lopuksi tullut lastensuojelun asiakkuutta ollenkaan, vaan saimme pelkästään perhetyöntekijän. Aluksi häpesin todella paljon sitä että jouduin hakemaan itselleni apua, olenko muka niin huono äiti etten selviä? Päätin etten ole, ja sen sijaan otin apua vastaan.

Näin lapsesta, että hän alkoi itsekin oireilemaan ja huutamaan sekä lyömään. Lapsi alkoi saamaan kovia raivareita. Huusin liikaa. Olin vain niin uupunut etten jaksanut ottaa vastaan lapsen tunteenpurkauksia, vaan vajosin itsekin kaksivuotiaan tasolle ja huusin, heitin tavaroita ja raivosin, kunnes kummatkin itkimme toistemme sylissä lattialla.

Siinä vaiheessa kun minulle iskee kunnon raivari, ei auta enää mitkään neuvot rauhoittumisesta. Kestää kauan ennen kuin saan itseni rauhoittumaan kunnolla. On kuin raivo vyöryisi yli rumana hyökyaaltona, tunnen että se tulee mutta en voi mitenkään pysäyttää sitä. On pelottavaa, miten alkukantaisia tunteita äitiys herättää. Sen tiedostaa että se pieni on todella vaan pieni, ja sen kuuluukin uhmata ja kokeilla. Miksi en kestä sitä? Aikuisen kuuluisi osata ottaa vastaan lapsen tunteet.

 

 

Yhdessä perhetyöntekijän kanssa pohdimme syitä raivareihin. Miten niitä voisi ehkäistä? Juteltuamme ymmärsin että tietysti mitä väsyneempiä ja nälkäisempiä olemme, sen pahemmin riitelemme. Myös aamuisin on pahinta, sen lisäksi etten ole aamuihminen, taas kerran huonosti nukuttu yö takana ja kiire kulminoituvat usein riitaan. Ja se rakas, hitsin penska ei saa niitä sukkia jalkaan vaan jahkailee ja lopulta hermostun ja huutoriita on valmis.

Oli tärkeää raivareita ehkäistessä miettiä, missä tilanteissa tuntuu että usein menetän hermoni. Saimme perhetyöntekijältä vinkkejä kuinka ennakoida raivaritilanteita ja hallita niitä. Hän ehdotti esimerkiksi ilta- ja aamupuuhat -taulukoita, joihin lapsi sai itse laittaa kiinni lappuja. Lapuissa oli kuvia: yöpuku, iltapala, aamupala, vaatteet, tarha, iltasatu. Laitoimme ne yhdessä järjestyksessä taulukkoon ja sen mukaan syötiin aamupala, puettiin vaatteet, käytiin potalla ja lähdettiin ulos. Se tuntui auttavan meitä kumpaakin, minä rauhoituin ja lapsi jaksoi kaikki vaiheet kun se oli ikään kuin leikki.

Toinen neuvo oli että jos ei ole kauhea kiire, voi hetkeksi pysähtyä vaikka lukemaan kirjaa yhdessä, ja sen jälkeen koittaa taas pukemista kun kummatkin ovat rauhoittunet. Tavallaan katkaista tulehtunut tilanne ja keksiä rauhoittumiskeino, ja sen jälkeen yrittää pukemista tai mitä tahansa uudestaan hetken päästä.

 

 

Olen jutellut muiden äitien kanssa raivokohtauksista, ja useat sanovatkin häpeävänsä huutamista. Sitä on vaikea myöntää itselleen, saati sitten ääneen muille. Se että välillä napsahtaa on ihan normaalia. Mutta mitäs sitten, kun huutaminen muuttuu ikään kuin jatkuvaksi tilaksi? Kun tunnet, että et pysty ollenkaan hillitsemään itseäsi? Kun tuntuu että kohta tartut lasta liian kovaa kädestä kiinni ja raivoissasi heität lelun (ja mielessäsi sen lapsen) seinään. Jotain menee rikki. Lelu hajoaa, lapsi pelästyy, ja sisimmässäsi tunnet jotain myös menevän rikki. Olen huono äiti. Miksi en osaa hillitä itseäni? Onko mitään hölmömpää kuin huutaa lapselle joka ei nuku, että NUKU NYT JUMALAUTA, tai huutavalle lapselle että ÄLÄ HUUDA. Koska sehän toimii…

​Olemme koittaneet yhdessä lapsen kanssa selvitä raivareista, hassutella raivon pois. Puhalla se raivo metsään! Hakkaa tyynyä! Jos kiukuttaa, älä lyö minua vaan polje jalkaa lattiaan! Välillä nämä asiat auttavat niin, että lapsi alkaa nauramaan ja kiukku on poissa. Välillä yllättävät tilanteet tai teot pysäyttävät riidat. Kerran kun olin tosi raivona, aloin itse hyppimään tasajalkaa eteisessä. Se oli pojan mielestä ihan hulvattoman hauskaa ja aloimme kummatkin nauramaan.

Yhdessä vaiheessa huomasin että minua auttoi se, että olin vain ihan hiljaa kun poika raivosi. Silloin sain hengiteltyä syvään ja sain rauhoiteltua itseni. Toinen keino on sanoittaa eräänlaista mantraa sekä itselleen että lapselleen ”Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt. Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt.” Pitää yrittää miettiä niitä keinoja joilla itsensä voisi rauhoittaa, ja vaikka harjoitella niitä etukäteen ja koittaa muistaa ne kun raivo alkaa hiipimään esille. Tai vaikka tehdä niistä muistilista jääkaapin oveen, jonka eteen voi raivon tullessa mennä hengittelemään ja lukemaan neuvot läpi.

Alussa nämä keinot eivät tuntuneet auttavan minua ollenkaan, mutta ajan myötä olen pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseni apukeinojen avulla. Poikani on onneksi oppinut sanoittamaan tunteitaan todella hyvin, senkin takia että itse sanoitan omia tunteitani varsinkin riitojen jälkeen. Kerran hän sanoin minulle ”Äiti, älä sano ja piste, koska se tuntuu minusta pahalta!”. Siinä vaiheessa tajusin että hermostuessani saatan usein sanoa ”nyt se takki niskaan ja PISTE.” Kaikkea se lapsi opettaakin itsestäni.

 

 

On todella tärkeää oman jaksamiseni kannalta, että saan tarpeeksi omaa aikaa ja unta. Yksinhuoltajana niitä kumpaakaan ei koskaan ole liikaa tarjolla. Varsinkin kun on kolmen vuoden univelat takana. Minulla onneksi on aivan ihanat vanhemmat jotka haluavat mielellään ottaa lapsen sinne kylään, jopa yöksi. Viime keväänä poikani oli siellä yötä kerran viikossa, ja se tuntui auttavan merkittävästi omaan jaksamiseeni. Sain kerrankin nukkua 12 tunnin yöunet, tai vaihtoehtoisesti ommella tai tanssia koko yön.

On niin tärkeää, että saan tuntea itseni vapaaksi välillä, että olen muutakin kuin vaan äiti joka huolehtii toisen tarpeista vuorokauden ympäri. Olen myös oppinut hillitsemään jatkuvan itseni soimaamisen. Se ei hyödytä ketään. Sen sijaan koitan kiittää itseäni jokaisesta kerrasta kun selviän tilanteesta rauhallisena, kun aiemmin olisin räjähtänyt. Ennen tunsin hirveää syyllisyyttä siitä etten jaksanut.

 

Nyt olen oppinut pikkuhiljaa välillä hyväksymään sen, että en aina jaksa, että se on inhimillistä.Varsinkin kun hoidan kaiken yksin. Se tuntuu välillä niin isolta taakalta, että tuntuu että muserrun sen alle. Kuitenkin kun seuraavana aamuna herään, voin ajatella että tänään saan taas uuden mahdollisuuden olla parempi minä, parempi äiti, tarpeeksi hyvä. Olen toki joutunut tekemään paljon töitä (ja terapiaa) sen eteen että olen tässä pisteessä.

 

​Pidän itseäni vahvana ihmisenä joka selviää kaikesta. Olen selvinnyt monesta karikosta elämässäni, sen ajatuksen varassa että minä olen vahva ja selviän kaikesta. Sellainen ajattelutapa on myös heikkouteni, koska minun on vaikea pyytää apua. Minä yritän selvitä, kunnes en enää selvä ollenkaan, ja sitten on jo liian myöhäistä. Olen jo liian uupunut. Sen takia nykyään koitan tunnustella itsestäni, milloin voimavarat ovat loppumassa ja pyydän apua ennenkuin olen kuiviin imetty. Se on vaatinut luonteeltani paljon, mutta nyt tajuan että se on minun ja perheeni parhaaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan vahvuus.