Avainsana: uupumus

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, olin niin loppu yöheräilyihin että saimme lähetteen Tammisaareen sairaalaunikouluun. Siinä vaiheessa olin nukkunut koko 7 kuukauden aikana korkeintaan 3 tuntia putkeen, ellei joku tullut hoitamaan lasta jotta sain nukkua. Heräsimme yöllä 5-30 kertaa yössä ja olin tulossa hulluksi univajeesta.

Haluan painottaa, etten suosittele kenellekään huudatusunikoulua, sillä on olemassa lempeitä unikouluja joita voi kokeilla kotonakin. Jos äiti ei jaksa unikouluttaa voi pyytää isää tai jotain muuta läheistä apuun. Joku muu henkilö osaa hoitaa unikoulun ehkä johdonmukaisemmin ja määrätietoisemmin kuin väsynyt vanhempi. Itse aikoinaan pyysin serkkuni ja tätini auttamaan unikoulussa, ja sain itse sillä aikaa nukkua. Esimerkiksi MLL:n sivuilla on unikouluista tietoa.

Usein unikouluja ei suositella alle 1-vuotiaille (eikä ollenkaan alle puolivuotiaille), mutta meidän tilanteessa oli painavana syynä äidin jaksaminen. HUS:in sivuilla lukee että unikoulu sopii parhaiten 6-9-kuukautisille. Pienet vauvat vasta harjoittelevat elämää ja heräily kuuluu asiaan, mutta silloin kun vanhempi väsyy on aika miettiä apukeinoja.

 

Olen sitä mieltä että jos vanhemmat vain jaksavat voi olla hyvä antaa vauvan harjoitella itse lempeästi omaa unirytmiään. Mutta jos äiti väsyy täysin, ja kuten minun tapauksessa myös masentuu, on aika tehdä asioille jotain.

 

 

Sairastavaa lasta ei saa unikouluttaa

Pitää myös varmistaa ettei lapsella ole mitään fyysistä vaivaa – poissulkea korvatulehdukset, allergiat, refluksi ja niin edelleen. Voin tosin kokemuksesta sanoa ettei se ole helppoa koska lääkärit eivät aina usko eivätkä kuuntele lapsen oireita, ainakaan julkisella puolella. Yritin itsekin selvittää voisiko yöheräily johtua jostain fyysisestä vaivasta, mutta minua vähäteltiin ja minulle sanottiin että ei se varmaankaan mitään ole, vauvat nyt ei oikeen osaa vielä nukkua.

Sain lääkärit lopulta ottamaan joitakin kokeita, allergiatestejä yms, eikä niissä näkynyt mitään. En kuunnellut äidinvaistoani tarpeeksi ja väsyneenä uskoin lopulta lääkäreitä, kun sanoivat ettei lasta mikään vaivaa. Tällä hetkellä kun lapsi on 3-vuotias, olen alkanut uudestaan selvittämään yöheräilyjen syitä, koska meillä heräillään edelleen. Jos olet epävarma ja uskot että lastasi vaivaa jokin allergia tai muu fyysinen vaiva – selvitä se ensin ennen kuin aloitat unikouluja. Myöskään tietysti kipeänä (flunssa tms) ei pitäisi pitää unikoulua.

Äidin jaksaminen vaikuttaa koko perheeseen

Itsestäni aina tuntuu pahalta kun sairaalaunikouluja haukutaan, koska minusta tuntuu siltä että minua haukutaan huonoksi äidiksi. Itsekään en olisi halunnut unikouluttaa lasta, mutta olin yksin ja niin uupunut, että olin sekoamassa. Luultavasti muun muassa univaje aiheutti myös minun masentumiseni. Muistan että ajattelin, että jos sairaalaunikoulu vaan auttaisi nukkumaan edes pidempiä pätkiä kun 15min-2 tuntia niin olisin tyytyväinen. En oleta että 7 kuukauden iässä kaikki lapset nukkuisikaan täysiä öitä, mutta vartin välein heräily useamman kerran viikossa, kuukausien ajan saattaa kenen tahansa uupumukseen. E

nnen kuin sain lapsia, tai jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä paheksunut huudattamista tai minkäänlaisia unikouluja. Nyt kuitenkin ymmärrän, että jos äiti ei jaksa se vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Laita ensin itsellesi happinaamari, ja sen jälkeen vasta lapsellesi!

“Minäkin jaksoin valvoa, mikset sinä jaksa?”

​Joskus tuntuu, että joidenkin hyvin nukkuvien lapsien vanhemmat eivät osaa ollenkaan laittaa itseään toisen kenkiin, vaan haukkuvat sairaalaunikoulut lyttyyn. Ja välillä törmään niihinkin äiteihin jotka sanovat että heilläkin heräillään ja he jaksavat, joten miksei muutkin. Kenenkään jaksamista ei pitäisi verrata keskenään ja jokainen perhe tekee omien voimavarojensa mukaan. Olen monia keskusteluja nähnyt liittyen asiaan, missä sairaalaunikouluun lapsensa vieneet äidit haukutaan vastuuttomiksi ja että kiintymyssuhde on pilalla, kun on unikoulutettu tuntemattoman hoitajan toimesta.

​Ennen sairaalaunikoulua jouduin jättämään vauvan yksin huutamaan yöllä kotonakin, kun menin vessaan itsekin huutamaan ja itkemään. Eihän se kivalta tunnu, todellakaan. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään, eikä kukaan voi ymmärtää miltä se täysin tuntuu, jos ei ole itse kokenut niin täyttä uupumusta. Ajattelin monena yönä, että heitän vauvan seinään, mitä vain että se hiljenisi. Saatoin muutaman kerran hyssyttää hieman kovakouraisesti, ja kerran löin vessan ovesta naulakon alas kun olin sekoamaisillani väsymyksestä. ​Minulla ei ollut ketään muuta siinä auttamassa yöllä, ellen kutsunut läheisiä kylään välillä auttamaan. Vähän aikaa sitten luin jonkun äidin kommentin siitä että hän ei ainakaan ikinä raivoaisi lapselleen.

En minäkään ajatellut koskaan että raivoaisin vauvalle pää punaisena, mutta en tiennyt sitäkään, että joudun yksinhuoltajaksi ja masennun ja uuvun univelan alle. Puhun näistä nyt ääneen vaikka ne hävettävätkin minua edelleen, mutta näistä täytyy puhua! Sellaisen univelan uuvuttamana ei ole ihme, ettei äiti jaksa. Haluan tällä kirjoituksella taas korostaa sitä, että jos äiti ei jaksa, täytyy hakea apua ja sitä pitäisi saada. Ilkeillä kommenteilla voi saada aikaan sen, ettei se yksi väsynyt äiti kehtaa myöntää missään että nyt en jaksa, ja seuraukset saatetaan lukea iltapäivälehdistä.

 

On hyvän äidin merkki, kun tajuaa ettei oikeasti jaksa enää vaan pyytää apua. Muistakaa, että kaikkien voimavarat eivät ole samanlaiset – vaikka sinä olet jaksanut heräillä ei tarkoita sitä että kaikki jaksavat. Taustalla voi olla myös muutakin ongelmaa kuin vain heräily. 

 

“Ole vain johdonmukainen niin kyllä se alkaa nukkumaan”

Itse olin kokeillut kaikenlaiset unikoulut (tassuttelu-unikoulu oli meillä lähinnä vitsi, kun lapsi ei halunnut että häneen kosketaan) ja tädin ja serkunkin pyysin apuun niissä, yritin pitää rytmit samanlaisina joka päivä, vähentää päiväunet yksiin uniin, siirrellä päiväuniaikoja ja niin edelleen. Kaikkialta hoettiin että “olet vain johdonmukainen”, ja niin olinkin, mutta mikään ei toiminut. Lopulta olin niin poikki ja neuvoton että lähdimme Lastenklinikalle, kun lapsi vaan huusi huutamistaan koko illan ja alkuyön. Sieltä saimme lähetteen Tammisaareen, jonne pääsimmekin peruutuspaikalle viikon sisään.

Kuulemma jonot saattavat ollakin pitkiä, mikä on todella huono juttu, koska tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi kuukauden odottelu voi saada vanhemmat täysin hajoamaan univajeeseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole yhtäkään sairaalaunikoulua, Jorvissa on kuulemma joskus ollut mutta sekin on lopetettu. Mielestäni aivan väärä säästökohde, koska uniongelmat ovat iso ongelma joihin vanhemmat usein kaipaavat apua, ja univaje ei ole leikin asia. Vanhempien jaksaminen on kaikista tärkein asia, ja jos äiti ei jaksa, voi tapahtua peruuttamattomia vahinkoja. Kroonistuessaan uniongelmat voivat äidillä myös jatkua vaikka lapsi alkaisikin nukkumaan.

Jos epäilet fyysistä vaivaa, vaadi tutkimuksia

Meillä kävi niin, että unikoulun jälkeen lapsi nukkui 12-14 tuntia putkeen, kunnes tuli korvatulehduskierre joka kesti monta kuukautta, ja nukkuminen loppui taas siihen. Sen jälkeen mikään unikoulu ei taaskaan onnistunut. Olisi varmaan pitänyt pyytää uudestaan lähete unikouluun (ja sellaisen kuulemma voi saadakin), koska me valvomme edelleen 3-vuotiaana. Tällä hetkellä tosin taas tutkitaan voisiko vaiva olla sittenkin jotain fyysistä. ​ Tällä hetkellä jaksan paremmin taas vaatia lähetteitä ja tutkimuksia (lääkäreistä ja terveyskeskuksesta sanon vielä muutaman sanasen uudessa postauksessa joskus, kun jaksan). Meidänkin tapauksessa olisi pitänyt alusta asti jo tutkia fyysisiä syitä paremmin, en vain osannut vaatia niitä kun en tiennyt asioista.

 

Ihanaa, kun huoltani vihdoin kuunneltiin

Saavuimme Tammisaareen syksyllä 2014. En muista kaikkea tästä reissusta kun jälkikäteen siitä kirjoitan, mutta yksityiskohtainen kertomus Tammisaaren unikoulusta löytyy esimerkiksi täältä Katri Mannisen blogista. Itse en muista ihan niin yksityiskohtaisesti unikoulusta mutta haluan silti kertoa oman kokemukseni siitä.Tulimme sairaalaan ja siellä tapasimme lääkärin ja sairaanhoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme kauan, kerroin rutiineistamme, miten yöt sujuivat yleensä, miten monta kertaa lapsi heräilee ja mitä teemme kun hän herää. Vihdoinkin minusta tuntui että joku otti minut, heräilyt ja univajeeni tosissaan ja itkin hämmentyneenä että joku kuunteleekin minua oikeasti. ​Lapselta otettiin myös virtsakoe ja muita kokeita joissa poissuljettiin joitakin fyysisiä syitä.

 

Kenenkään väsymystä EI SAA VÄHÄTELLÄ. Ei koskaan. Minäkin olisin halunnut että minua kuunnellaan kun itken lääkärin vastaanotolla, etten jaksa enää.

Unikoulussa äitikin nukkui vuorokauden ympäri

Alkukartoituksen jälkeen saimme rauhassa tutustua paikkaan, minä sain oman huoneen ja lapsi sai oman huoneen sairaalan toisesta päästä. Leikimme yhdessä päivällä lapsen kanssa, nukutin päiväunille, söimme iltapalan ja laitoin lapsen nukkumaan illalla. Sen jälkeen yö olkin sairaanhoitajien käsissä. Itse vääntelin käsiäni hetken ja mietin mitä ihmettä nyt teen, kun olin niin tottunut kotona vaan istumaan sohvalla odottamassa milloin huuto alkaa. Nyt pääsin nukkumaan omaan sänkyyn rauhassa, tosin ennen kuin nukahdin tunsin soimaavan omantunnon  huutavan, kun jätin lapseni muiden huollettavaksi ja olin huolissani miten yö sujuisi.  Päällimmäisenä kuitenkin tunsin helpotusta, että ehkä saisimme kohta nukkua.
Ensimmäinen yö
Nukuin 12 tuntia putkeen kuola suupielessä. Sain aamulla lapun jossa luki miten yöllä oli mennyt. Hurjaltahan tuo hysteerinen itku kuulosti, mutta olin helpottunut että meni niinkin hyvin. Kauhean huono omatunto soimasi, mutta ajattelin että jos tämä unikoulu auttaa meidän öihin niin se on sen arvoista. Jos lapsi kuitenkin saa paljon rakkautta, syliä, huolenpitoa ja huomiota niin eiköhän siitä ihan hyvä lapsi kasva.
(ainakin nyt 3-vuotiaana voin sanoa että kyllä kasvoi <3) Aamulla sain hakea onnellisen lapsen sängystään ja jatkoimme päivää samoilla rutiineilla kuin kotonakin.
Päivällä keskustelin taas ihanan sairaanhoitajan kanssa meidän elämästämme ja puhuimme siitä kuinka jatkaa kotona unikoulua. Kotona ollessa voisi kuulemma takapakkia tulla, mutta jos vain kotonakin jatkaisin samaan malliin pitäisi hyvien yöunien jatkua.
Toinen yö
Toinen yö meni vielä paremmin kuin ensimmäinen. Olin ihan ällistynyt kun minut herätettiin 8.15 ja minulle kerrottiin että lapsi nukkuu vielä, että haluaisinko mennä syömään rauhassa aamupalan? Arvatkaa kaksi kertaa halusinko. Sen jälkeen sain hakea iloisen ja onnellisen, yönsä melkeinpä rauhassa nukkuneen lapsen syliini.
Kolmas yö

Kolmannen yön jälkeen en edes saanut lappua käteeni, vaan sairaanhoitaja sanoi että lapsi on nukkunut vuorokauden ympäri. Aloin itkemään hämmästyksestä ja onnesta. Vihdoin lapsi nukkuu.
Jäimme sairaalaan vielä neljänneksi yöksi koska sairaalassa ei ollut oikeastaan ketään sillä hetkellä, kun oli tullut peruutuksia eikä ketään oltu saatu tilalle. Oli ihanaa nukkua rauhassa vielä yksi yö ja tunsin kuinka sain hieman voimiani takaisin. Kotona hyvät unet jatkuivat tosiaan muutaman kuukauden kunnes tuli korvatulehdukset jotka kestivät ainakin kuukauden, kun emme alkuun saaneet lääkkeitä vaan odoteltiin menisikö tulehdus itsestään ohi. Se pisti unet taas sekaisin ja jatkoimme taas heräilyä. Välillä on ollut hieman parempia unikausia ja välillä taas todella huonoja kausia.
Vaikka meidän nukkumiset eivät jatkuneetkaan paria kuukautta pidempää, tunsin että sain sairaalaunikoulusta tarvittavaa voimaa jatkaa eteenpäin. Sain vahvistuksen ammattilaisilta siihen, että en tee mitään väärin, en ole huono äiti ja osaan hoitaa lastani.

Sain levättyä ja kerättyä voimia, vahvistettua omaa äitiyttäni niin että jaksoin taas eteenpäin. Toki kotiin tullessa istuin joka ilta hartiat korvissa odottamassa, että ihan kohta huuto alkaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yöt heräämättä. Saattaa kuulostaa oudolta että tarvitsin ammattilaisen sanelemaan minulle etten ole huono äiti, mutta siinä vaiheessa alkoi masennus jo oireilemaan pahasti ja se sai minut epäilemään itseäni äitinä.En koe, että sairaalaunikoulusta on koitunut mitään haittaa meille kummallekaan, päinvastoin. Jos olisin koittanut vaan yksin jatkaa unikouluja ja heräilyjä, olisin ehkä uupuneena oikeasti heittänyt vauvan seinään. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta niin väsynyt olin. Sen jälkeenkin olemme valvoneet, mutta koin saavani sairaalajaksosta voimia myös henkisesti jatkaa eteenpäin heräilyistä huolimatta.

Usein minulle sanotaan ettei tarvitse välittää ihmisistä jotka arvostelevat äitiyden valintojani. Se tuntuu vähättelyltä, vaikka onkin tarkoitettu lohdutukseksi. Olin masentunut ja univeloissa, ja jouduin viemään lapsen jonkun muun unikoulutettavaksi, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi. Siinä vaiheessa en kaivannut enää muiden haukkuja niskaani unikoulusta. Tuntui että olin tehnyt lapsen tähän maailmaan tajuamatta mitään asioista, tein kaiken väärin ja jouduin menemään sairaalaan, jotta lapsi oppisi nukkumaan kun en itse osannut sitä opettaa. On vaikea olla kuuntelematta soraääniä ulkopuolelta, kun omankin pään sisällä koputtelee koko ajan negatiivinen (masentunut) mörkö joka pistää epäilemään kaiken. “Itsepähän olet lapsen tähän maailmaan tehnyt” on ehkä maailman huonoin lause mitä voi sanoa, koska se voi olla jonkun väsyneen, ylikuormittuneen äidin viimeinen niitti jaksamiseen.

Olen epäröinyt tämän kirjoituksen julkaisemista, kun lapsellani edelleen nyt tutkitaan voisiko syyt heräilyyn olla fyysisiä. Jos saammekin jonkun diagnoosin nyt, olen todella vihainen siitä ettei minua otettu tosissaan, kun jo puolen vuoden ikäistä vauvaa vein lääkäriin tutkittavaksi ja minua vähäteltiin. Mitä jos olenkin vienyt lapsen sairaalaunikouluun turhaan, jos syy onkin fyysinen? Halusin silti julkaista tämän kirjoituksen, jos joku saakin tästä voimia jaksaa eteenpäin, joko vaatia lisää tutkimuksia lapselleen tai vaikka rohkeutta viedä sairaalan unikouluun. Jälkikäteen voin sanoa, että unikoulu olikin paljon parempi paikka kuin kuvittelin, enkä kadu sinne menemistä. 

Minun ja poikani alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä, kun univajeen lisäksi (ja takia) masennuin ja uuvuin täysin. On vaikea uskotella itselleen että on hyvä äiti kaikesta huolimatta, kun kuulee haukkuja ympäriltä miten huono äiti olen kun en jaksanut valvoa vaan pakotin lapseni unikouluun. On kuitenkin ihan fakta että etenkin yksinhuoltajana on rankkaa valvoa yöt läpeensä ja taistella lasta vielä päikkäreillekin, kun ei ole ketään muuta apuna. Tänä päivänä kuitenkin taputan itseäni olalle siitä että jaksoin, että hain apua ja sain sitä. Että uskalsin sanoa, että nyt en jaksa enää. Se on tehnyt minusta paremman äidin, kun tiedostan omat voimavarani.

Joten mieti kaksi kertaa kun ensi kerralla aiot haukkua jonkun toisen äidin valintoja. Äitiys ja vanhemmuus on niin herkkä asia, että pitäisi enemmän kannustaa, tarjota apua ja kehua, kun haukkua, kytätä ja lytätä. Se mikä toimii teidän perheelle, ei välttämättä toimi ollenkaan meidän perheelle.​​