Avainsana: Uniongelmat

Kuorsaako lapsesi? Syynä voi olla nielurisat

Kuorsaako lapsesi? Syynä voi olla nielurisat

Olen useamman kerran kirjoittanutkin tänne lapsen univaikeuksista. Synnytyslaitokselta neljävuotiaaksi asti olemme enemmän tai vähemmän valvoneet yöt. Pahimmillaan heräsimme 15-20 kertaa yössä. Yritin tutkituttaa allergioita, refluksia tai mitä tahansa fyysistä syytä mikä voisi olla syynä heräilyyn. Jouduin tappelemaan hoidosta, koska terveyskeskuksissa ei uskottu minua. Kyseltiin että onko ainut lapsi, ja sanottiin mm. että ”vauvoilla ei voi olla refluksia, kaikkihan ne pulauttelee”. Kävimme myös sairaalan unikoulussa, mikä auttoi hetkeksi, mutta heräily jatkui edelleen.

Pitkän, sinnikkään vaatimisen ansiosta saimme lähetteen korvapolille, kun epäilin että nielurisat olisivat syynä heräilyyn, kuorsaamiseen ja hengitysvaikeuksiin yöllä.

Mitä oireita lapsella oli?

Kun poika oli vajaa 3-vuotias, pääsimme vihdoin nielu- ja kitarisaleikkaukseen. Lapsella oli useita oireita, joita olen kirjoittanut ylös monen monille eri lappusille, joiden kanssa olen aina lääkärin vastaanotoille mennyt. Tässä pitkä lista:

  • kuorsaus
  • hengityskatkokset yöllä
  • nuhainen / flunssainen olo – nenä tukossa
  • heräilyä yöllä / painajaisia / itkua
  • hengitys krohisee ja röhisee yöllä
  • nukkuu paremmin leuka ylöspäin tai sänky/tyynyt korotettuna
  • vaikeroi yöllä pitkiä aikoja unissaan
  • valittaa kurkkukipua ja yskii
  • pahanhajuinen hengitys
  • haluaa yöllä juoda vettä
  • narskuttaa hampaita
  • päivällä selvästi väsynyt ja kiukkuinen/levoton
  • kröhii kurkkuaan päivälläkin
  • aamulla huono syömään
  • yskä

Kuten huomaatte, oireita oli pitkä lista, ja voi olla etten muista edes kaikkia. Menin tämän oirelista kanssa useammalle lääkärille ja kukaan ei ottanut minua tosissaan, vaikka itse tiesin että jokin on vialla. Lopulta vaatimalla vaadin lähetteen, jotta pääsisimme parempaan hoitoon kuin terkkarille. Jouduimme kuukausia odottamaan aikaa korvapolille, ja äitinikin yritti soittaa polille useamman kerran eikä kukaan vastannut.

Lopulta sain tarpeekseni, koska tuntui ettei kukaan kuunnellut huoltani, ja marssimme korvapolille paikan päälle. Vastassa oli tympeän oloinen hoitaja, joka moitti meitä kun tulimme paikalle ilman ajanvarausta. Selvisi, että lapsi oli laitettu jonossa ensin kakkos- ja sitten kolmoiskiireelliseksi. Eli toisin sanoen olisimme joutuneet odottamaan lääkäriaikaa ehkä jopa puoli vuotta, jonka jälkeen pääsisimme leikkausjonoon vasta joka on saman pituinen. Ihan käsittämättömän pitkä aika odottaa! Sanoin hoitajalle, että olen kaksi vuotta yrittänyt kertoa, että lapsellani on jokin vialla, mutta kukaan ei kuuntele minua. En ole nukkunut kolmeen vuoteen ja haluan apua NYT ennen kuin sekoan. Lisäksi huolestutti lapsen hengityskatkokset yöllä.

Hoitaja tuli takaisin ja sanoi, että nyt on lääkärille aika samalle viikolle, parin päivän päähän. Vihdoinkin!

Pääsimme vihdoin korvapolin lääkärille, joka vilkaisi lapsen kurkkuun ja totesi heti – nielurisat ovat todella ison oloiset ja varataan heti leikkaukseen paikka jonoon. Yleensä jonot ovat puoli vuotta, mutta uupumukseni vuoksi lähete laitettiin kiireellisenä. Lapsella ei sinänsä ollut hengenvaaraa, mutta itse olin niin totaalisen loppu, kun olin jo pari vuotta yrittänyt sinnitellä viimeisillä voimilla rikkonaiset yöt. Muistaakseni aika tuli parin kuukauden sisään, koska sanoin että otamme vastaan minkä ajan tahansa, pienelläkin varoitusajalla.

Tietysti kävi niin, että lapsi oli flunssassa kun saimme ajan, mutta onneksi uusi aika tuli todella pian (ehkä parin viikon päästä?). Onneksi saimme peruutuspaikan sitten seuraavalle päivälle soitosta!

Miten itse leikkaus meni?

Saavuimme korvapolile heti aamusta. Lasta jännitti kovasti, koska hän silloin vielä pelkäsi lääkäreitä ja sairaaloita tosi paljon. Tietysti sekin jännittää, kun ei tiedä mitä tapahtuu, vaikka kävimme kyllä läpi asiat lapsen kanssa ennen leikkauspäivää.

Esivalmisteluiden jälkeen pääsimme noin parin tunnin päästä saapumisesta leikkaussaliin. Nukutusta pelkäsin etukäteen, ja täytyy sanoa että kokemus oli aika karsea. Lapsi ei siitä muistanut onneksi jälkikäteen mitään. Lasta tietysti pelotti, ja lopulta jouduimme yhdessä hoitajien kanssa pakottamaan lapselle nukutusmaskin naamalle. En pystynyt loppuvaiheessa pidättelemään kyyneliä, vaan aloin itkemään ja samalla hoin ”ei ole hätää rakas”. Heh, tosi vakuuttavaa.

Leikkaus kesti vajaan tunnin, jonka jälkeen lapsi oli hetken heräämössä. Sen jälkeen hän pääsi luokseni. Lapsi voi ensimmäiset pari tuntia aika huonosti, nukkui ja voi pahoin. Muutama tunti vielä siitä, ja hän jo innoissaan söi mehujäätä.

Loppupäiväksi pääsimme jo kotiin, ja iltaan mennessä lapsi oli jo lähes normaali. Seuraavana päivänä joutui jo toppuuttelemaan ettei lapsi riehu liikaa. Särkylääkkeitä tosin hän sai pitkin päivää viikon ajan.

Risat olivat kuulemma olleet todella isot, joten ei ollut ihme ettei lapsi saanut yöllä hengitettyä kunnolla.

Vuosi leikkauksen jälkeen

Tämän vuoden alussa, kun lapsi oli täyttämässä neljä vuotta, kävimme uudestaan leikkauksessa, koska ensimmäinen leikkaus ei auttanut täysin. Oireet helpottivat, mutta eivät poistuneet. Edelleen oli heräilyä yöllä, hengityskatkoksia ja kuorsaamista. Kuulemma joillakin lapsilla nielurisojen osapoisto ei autakaan oireisiin ja loputkin joudutaan poistamaan. Me kuuluimmekin onnekkaina tähän porukkaan! Lapsilla ei poisteta mielellään risoja kokonaan, koska vuotoriski on suurempi pienellä ihmisellä. Usein osapoisto auttaa jo oireisiin.

Odotimme monta kuukautta taas leikkaukseen pääsyä, kunnes vihdoin olimme taas korvapolilla. Tällä kertaa lasta ei jännittänyt yhtä paljon, mutta nukutus oli edelleen hirveä kokemus. Tällä kertaa lapsi tosin ei vastustellut, mutta alkoi surkeana itkemään kun hänet laitettiin leikkauspöydälle makaamaan. Leikkaus meni taas tosi hyvin, eikä mitään ongelmia ilmaantunut. Täytyy kiittää vielä polin työntekijöitä kummassakin leikkauksessa. Ihan loistavaa työtä, ja lapsen pelkotilat osattiin ottaa tosi hyvin huomioon. Kaikki oli todella ystävällisiä ja selittivät tarkkaan kaiken mitä tapahtuu, kotihoidon ja lääkitykset. Jäi hyvä mieli, että olemme hyvissä käsissä.

Tällä kertaa toipuminen oli hitaampaa, koska leikkauksessa poistettiin loputkin risat. Lapsi oli kipeä ja aika surkea viikon ajan, ja toisenkin viikon ajan vielä selvästi toipilaana. Kurkku oli tosi kipeä pitkän aikaa, ja syöminen oli haastavaa.

Viisi kuukautta toisen leikkauksen jälkeen

Nyt melkein puoli vuotta toisesta leikkauksesta, kun lapsi on 4v 3kk, nukumme yöt. Viimeisen muutaman kuukauden aikana lapsi on alkanut nukkumaan, ihan oikeasti. On enemmän öitä kun lapsi nukkuu koko yön, siis heräämättä KERTAAKAAN. Ihan uskomatonta.

Leikkauksen jälkeen tuntui olevan vielä vähän heräilyä ja yöllä vaikeroimista. Olemme leikkauksen jälkeen käyneet lisäksi osteopatiassa kolme kertaa ja se on tuntunut lisäksi rauhoittavan lopullisesti yöt – lapsi ei enää vaikeroi unissaan kun hermosto ei ole enää niin jännittynyt.

Uskon että lapsen temperamentti ja aistiyliherkkyydet vaikuttavat myös unenlaatuun. Jos on ollut liian hektinen päivä, stressiä tai katsottu liian jänniä ohjelmia telkkarista se näkyy yöllä. Leikkaukset kuitenkin ovat auttaneet aivan huikeasti meidän öitä.

Jos olet menossa lapsen kanssa nielurisaleikkaukseen ja jokin asia mietityttää, laita ihmeessä kommenttia niin pyrin vastaamaan kysymyksiin! Itseäni ainakin jännitti tosi paljon ennen leikkausta, että miten kaikki sujuu.

 

Lue lisää:

Vauvavuoden jättämät traumat

Osteopatiaa lapsen unettomuuteen

Osteopatiaa lapsen unettomuuteen

Osteopatiaa lapsen unettomuuteen

*Blogiyhteistyö Onni&hoivan kanssa.*

Kävimme lapsen kanssa osteopatiassa, koska olen kuullut että se voisi auttaa mm. uniongelmiin.

Olemme siis Noelin kanssa valvoneet synnytyslaitokselta asti, ja olemme tutkituttaneet vaikka ja mitä. Poika on nyt tosiaan neljävuotias ja valvomme edelleen yöt enemmän tai vähemmän. Viime kesänä tutkimme jopa epilepsiaa, koska lapsella oli poissaolokohtauksia. Selvisi kuitenkin, ettei epilepsiasta ollut kyse (onneksi). Olen myös epäillyt refluksia sekä lukuisia allergioita ja olemme kokeilleet erilaisia ruokavaliota, mm. maidotonta ja viljatonta. Mikään ei ole tuntunut auttavan huomattavasti eikä mitään ole selvinnyt missään tutkimuksissa.

”Osteopaattisella hoidolla on hyötyä muuan muassa syömisongelmien, astman, univaikeuksien, hengitysvaikeuksien, koliikin, yliaktiivisuuden, yökastelun ja ärtyneisyyden kaltaisissa tilanteissa.” – Onni&hoiva

Yritin saada lapsen poseeraamaan nätisti kuvaa varten. Että saataisiin sitten kivoja kuvia blogiin… Expectation vs. reality ja niin edelleen.

Kävimme myös nielu- ja kitarisaleikkauksessa yli vuosi sitten. Useimmilla nielurisojen osapoisto auttaa, mutta me kuuluimme lapsen kanssa niihin noin 10% joilla osapoisto ei toimi. Kävimme siis uudessa leikkauksessa nyt alkuvuodesta, jossa poistettiin loputkin risat.

Leikkaus tuntui auttavan oireisiin (kuorsaus, hengityskatkokset, nieleskely, heräily yöllä), mutta heräily edelleen jatkui. Toki heräily väheni radikaalisti kertaan, pariin yössä ku se oli ennen leikkausta pahimmillaan 10-15 kertaa yössä.

Olemme nyt siis käyneet kaksi kertaa osteopaatilla, Jari Kauppilan hoidossa Mäkelänkadulla Helsingissä. Onni&hoiva on pieni mutta ihastuttava paikka, ja Jari otti meidät vastaan iloisesti. Heti tuli olo, että täällä osataan ottaa lapsiasiakkaat hyvin vastaan. Noel alkoi selittämään Jarille ummet ja lammet heti kättelyssä. Lapsesta huomasi, että hänellä myös oli heti rento olo, vaikka ei tiennytkään tarkalleen mitä osteopatia toisi tullessaan.

Täytin ensin esitietolomakkeen, johon kirjoitin ylös lapsen vaivat, joista suurimpina meillä oli tosiaan se yöheräily. Lisäksi hänellä tuntuu olevan ärtyneisyyttä enemmän kuin ennen, mutta en tiedä liittyykö se taas johonkin uuteen uhmakauteen (vaihetta vaiheen perään, huoh).

Sen jälkeen menimme hoitohuoneeseen, jossa lapsi halusi tulla syliin istumaan ja oli mukavaa että hoito voitiin tehdä sylissä istuen. Saimme lelulaatikon, ja Noel alkoi penkomaan sitä innoissaan. Jari alkoi käsittelemään lapsen kehoa pitelemällä käsiä eri osissa kehoa. Hän paineli kevyesti eri kohtia, kuunteli, keskittyi hoitoon ja välillä jutteli lapsen kanssa.

”Osteopaatti korjaa lapsen kehon virheasentoja hellällä ja turvallisella hoidolla. Usein lasten osteopatia on varsin hellävaraista ja siinä käytetään toimivia kraniaalitekniikoita. Nämä tekniikat käyttävät hyväkseen kehon omia syviä liikkeitä, joita on muun muassa kallon luissa, ristiluussa lantiossa, keskushermostossa, aivokalvoissa ja selkäytimessä sekä koko keskushermostossa. Kraniaalisesti hoidettaessa kehoa saatetaan pienen pienellä kosketuksella kohti normaalitilaa ilman kivun tuottamista” – Onni&hoiva

Lue tarkemmin lasten osteopatiasta

Hoito kesti noin 20 minuuttia. Jari kertoi, että Noel on tosi jännittynyt poika. Johon tietty poika vastasi, että ”mua ei jännittäny yhtään!”. Lantion, niskan ja vatsan kohdalta lapsi oli selvästi jumissa, ja kun hermoradat ovat jumissa voi ilmaantua muitakin ongelmia. Tällä voi sitten myös olla yhteyttä siihen että lapsi heräilee öisin ja on kiukkuinen.

Toki lapsenkin mieli ja keho on niin monimutkainen koneisto, että ei voi kuitenkaan varmuudella tietää mikä vaikuttaa mihinkin. Vauvoille voi tulla jo synnytyksessä virheasentoja esimerkiksi kalloon ja selkärankaan, joihin keho sitten pikkuhiljaa tottuu ja mukautuu. Näihin virheasentoihin voidaan käyttää osteopatiaa.

Hoidon jälkeen piti juoda paljon vettä. Tuntui että hoidon jälkeen lapsi nukkui vähän rauhallisemmin, mutta se voi toki joutua monen asian summasta. Kuulemma lapsesta riippuen hoidon jälkeen lapsi voi olla joko väsynyt tai sitten todella energinen.

Meidän piti mennä parin viikon sisään uudestaan hoitoon, mutta lapselle tuli flunssa ja jouduimme perumaan. Menimme uudestaan kolmen viikon päästä, ja silloin lapsi oli kuulemma hieman rennompi. Jari ihmetteli, miten kivasti Noel antoi hoitaa, kuulemma harvemmin lapset jaksavat keskittyä niin täysin. Noelin mielestä taas hoito oli mukavaa, ei sattunut yhtään ja ”tuntuu rennolta niskassa!”. Lapsi parka oli luullut että sitä pistetään neuloilla, ja oli selvästi iloinen kun niin ei käynytkään.

Toisen hoitokerran jälkeen tuntui, että lapsi on oikeasti nukkunut rauhallisemmin. Lapsi on kauan jo unissaan vaikeroinut myös oudosti, ja tuntuu että se on nyt vähentynyt! Heräilyä on ollut, mutta myös öitä jolloin hän on nukkunut koko yön heräämättä. En uskonut että tämä päivä oikeasti joskus vielä koittaa! 

Lasten osteopatialla hoidetaan näitä virheasentoja ja parasta onkin, jos osteopaattinen tarkastus otetaan osaksi lapsen säännöllistä terveydenhuoltoa. – Onni&hoiva

Sanoinkin Jarille että toivoisin, että olisin tajunnut viedä lapsen jo vauvana osteopatiaan, jos se olisi auttanut heräilyihin ja yöhuutoihin. Jari kertoi, että heidän perheessä on ollut kaksi koliikkivauvaa joihin osteopatiakaan ei tehonnut, joten sitä on turha ainakaan nyt jälkikäteen harmitella. Aina osteopatia ei tehoakaan kaikkeen, eikä se ole mikään ihmekeino. Siitä voi kuitenkin olla isokin hyöty jos lapsella on virheasentoja tai hermostossa jännitystiloja.

Uskon myös että meidän tilanteessa lapsen temperamentti vaikuttaa heräilyihin, hän on aina ollut herkkä mutta hyvinkin räjähtelevä luonteeltaan. Kaikki päivän tapahtumat vaikuttavat unenlaatuun ja pahimpin känkkäränkkä-aikoina lapsi heräilee yölläkin raivoamaan. Isossa osassa on myös ollut nielurisaleikkaus, koska sen jälkeen yöllä on hengittäminen helpottunut ja kuorsaaminen lakannut.

Suosittelen kuitenkin kokeilemaan osteopatiaa myös lapselle, jos se auttaakin vaivoihin. Usein terveydenhullossa tunnutaan keskittyvän vain oireisiin, eikä pureuduta syihin mitkä aiheuttavat oireita. Sen takia olen kiinnostunut kokeilemaan myös terveydenhuollon lisäksi muitakin hoitokeinoja. Osteopatia on siitä hyvä, että se on lempeä hoitomuoto lapselle.

Jari sanoi että lapsella on selvästi rintaranka, niska ja lantion alue jumissa. Hän suositteli että otamme ainakin kerran vielä ajan parin, kolmen viikon päähän. Katsotaan, auttaako osteopatia jännitystiloihin ja unen laatuun. Ainakaan siitä ei mitään haittaa ole!

Onni&hoivan sivut löydät täältä!

 

Lue lisää:

Lapsi pääsee huomenna leikkaukseen!

Vauvavuoden jättämät traumat

 

Vauvavuoden jättämät traumat

Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, olin niin loppu yöheräilyihin että saimme lähetteen Tammisaareen sairaalaunikouluun. Siinä vaiheessa olin nukkunut koko 7 kuukauden aikana korkeintaan 3 tuntia putkeen, ellei joku tullut hoitamaan lasta jotta sain nukkua. Heräsimme yöllä 5-30 kertaa yössä ja olin tulossa hulluksi univajeesta.

Haluan painottaa, etten suosittele kenellekään huudatusunikoulua, sillä on olemassa lempeitä unikouluja joita voi kokeilla kotonakin. Jos äiti ei jaksa unikouluttaa voi pyytää isää tai jotain muuta läheistä apuun. Joku muu henkilö osaa hoitaa unikoulun ehkä johdonmukaisemmin ja määrätietoisemmin kuin väsynyt vanhempi. Itse aikoinaan pyysin serkkuni ja tätini auttamaan unikoulussa, ja sain itse sillä aikaa nukkua. Esimerkiksi MLL:n sivuilla on unikouluista tietoa.

Usein unikouluja ei suositella alle 1-vuotiaille (eikä ollenkaan alle puolivuotiaille), mutta meidän tilanteessa oli painavana syynä äidin jaksaminen. HUS:in sivuilla lukee että unikoulu sopii parhaiten 6-9-kuukautisille. Pienet vauvat vasta harjoittelevat elämää ja heräily kuuluu asiaan, mutta silloin kun vanhempi väsyy on aika miettiä apukeinoja.

 

Olen sitä mieltä että jos vanhemmat vain jaksavat voi olla hyvä antaa vauvan harjoitella itse lempeästi omaa unirytmiään. Mutta jos äiti väsyy täysin, ja kuten minun tapauksessa myös masentuu, on aika tehdä asioille jotain.

 

 

Sairastavaa lasta ei saa unikouluttaa

Pitää myös varmistaa ettei lapsella ole mitään fyysistä vaivaa – poissulkea korvatulehdukset, allergiat, refluksi ja niin edelleen. Voin tosin kokemuksesta sanoa ettei se ole helppoa koska lääkärit eivät aina usko eivätkä kuuntele lapsen oireita, ainakaan julkisella puolella. Yritin itsekin selvittää voisiko yöheräily johtua jostain fyysisestä vaivasta, mutta minua vähäteltiin ja minulle sanottiin että ei se varmaankaan mitään ole, vauvat nyt ei oikeen osaa vielä nukkua.

Sain lääkärit lopulta ottamaan joitakin kokeita, allergiatestejä yms, eikä niissä näkynyt mitään. En kuunnellut äidinvaistoani tarpeeksi ja väsyneenä uskoin lopulta lääkäreitä, kun sanoivat ettei lasta mikään vaivaa. Tällä hetkellä kun lapsi on 3-vuotias, olen alkanut uudestaan selvittämään yöheräilyjen syitä, koska meillä heräillään edelleen. Jos olet epävarma ja uskot että lastasi vaivaa jokin allergia tai muu fyysinen vaiva – selvitä se ensin ennen kuin aloitat unikouluja. Myöskään tietysti kipeänä (flunssa tms) ei pitäisi pitää unikoulua.

Äidin jaksaminen vaikuttaa koko perheeseen

Itsestäni aina tuntuu pahalta kun sairaalaunikouluja haukutaan, koska minusta tuntuu siltä että minua haukutaan huonoksi äidiksi. Itsekään en olisi halunnut unikouluttaa lasta, mutta olin yksin ja niin uupunut, että olin sekoamassa. Luultavasti muun muassa univaje aiheutti myös minun masentumiseni. Muistan että ajattelin, että jos sairaalaunikoulu vaan auttaisi nukkumaan edes pidempiä pätkiä kun 15min-2 tuntia niin olisin tyytyväinen. En oleta että 7 kuukauden iässä kaikki lapset nukkuisikaan täysiä öitä, mutta vartin välein heräily useamman kerran viikossa, kuukausien ajan saattaa kenen tahansa uupumukseen. E

nnen kuin sain lapsia, tai jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä paheksunut huudattamista tai minkäänlaisia unikouluja. Nyt kuitenkin ymmärrän, että jos äiti ei jaksa se vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Laita ensin itsellesi happinaamari, ja sen jälkeen vasta lapsellesi!

“Minäkin jaksoin valvoa, mikset sinä jaksa?”

​Joskus tuntuu, että joidenkin hyvin nukkuvien lapsien vanhemmat eivät osaa ollenkaan laittaa itseään toisen kenkiin, vaan haukkuvat sairaalaunikoulut lyttyyn. Ja välillä törmään niihinkin äiteihin jotka sanovat että heilläkin heräillään ja he jaksavat, joten miksei muutkin. Kenenkään jaksamista ei pitäisi verrata keskenään ja jokainen perhe tekee omien voimavarojensa mukaan. Olen monia keskusteluja nähnyt liittyen asiaan, missä sairaalaunikouluun lapsensa vieneet äidit haukutaan vastuuttomiksi ja että kiintymyssuhde on pilalla, kun on unikoulutettu tuntemattoman hoitajan toimesta.

​Ennen sairaalaunikoulua jouduin jättämään vauvan yksin huutamaan yöllä kotonakin, kun menin vessaan itsekin huutamaan ja itkemään. Eihän se kivalta tunnu, todellakaan. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään, eikä kukaan voi ymmärtää miltä se täysin tuntuu, jos ei ole itse kokenut niin täyttä uupumusta. Ajattelin monena yönä, että heitän vauvan seinään, mitä vain että se hiljenisi. Saatoin muutaman kerran hyssyttää hieman kovakouraisesti, ja kerran löin vessan ovesta naulakon alas kun olin sekoamaisillani väsymyksestä. ​Minulla ei ollut ketään muuta siinä auttamassa yöllä, ellen kutsunut läheisiä kylään välillä auttamaan. Vähän aikaa sitten luin jonkun äidin kommentin siitä että hän ei ainakaan ikinä raivoaisi lapselleen.

En minäkään ajatellut koskaan että raivoaisin vauvalle pää punaisena, mutta en tiennyt sitäkään, että joudun yksinhuoltajaksi ja masennun ja uuvun univelan alle. Puhun näistä nyt ääneen vaikka ne hävettävätkin minua edelleen, mutta näistä täytyy puhua! Sellaisen univelan uuvuttamana ei ole ihme, ettei äiti jaksa. Haluan tällä kirjoituksella taas korostaa sitä, että jos äiti ei jaksa, täytyy hakea apua ja sitä pitäisi saada. Ilkeillä kommenteilla voi saada aikaan sen, ettei se yksi väsynyt äiti kehtaa myöntää missään että nyt en jaksa, ja seuraukset saatetaan lukea iltapäivälehdistä.

 

On hyvän äidin merkki, kun tajuaa ettei oikeasti jaksa enää vaan pyytää apua. Muistakaa, että kaikkien voimavarat eivät ole samanlaiset – vaikka sinä olet jaksanut heräillä ei tarkoita sitä että kaikki jaksavat. Taustalla voi olla myös muutakin ongelmaa kuin vain heräily. 

 

“Ole vain johdonmukainen niin kyllä se alkaa nukkumaan”

Itse olin kokeillut kaikenlaiset unikoulut (tassuttelu-unikoulu oli meillä lähinnä vitsi, kun lapsi ei halunnut että häneen kosketaan) ja tädin ja serkunkin pyysin apuun niissä, yritin pitää rytmit samanlaisina joka päivä, vähentää päiväunet yksiin uniin, siirrellä päiväuniaikoja ja niin edelleen. Kaikkialta hoettiin että “olet vain johdonmukainen”, ja niin olinkin, mutta mikään ei toiminut. Lopulta olin niin poikki ja neuvoton että lähdimme Lastenklinikalle, kun lapsi vaan huusi huutamistaan koko illan ja alkuyön. Sieltä saimme lähetteen Tammisaareen, jonne pääsimmekin peruutuspaikalle viikon sisään.

Kuulemma jonot saattavat ollakin pitkiä, mikä on todella huono juttu, koska tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi kuukauden odottelu voi saada vanhemmat täysin hajoamaan univajeeseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole yhtäkään sairaalaunikoulua, Jorvissa on kuulemma joskus ollut mutta sekin on lopetettu. Mielestäni aivan väärä säästökohde, koska uniongelmat ovat iso ongelma joihin vanhemmat usein kaipaavat apua, ja univaje ei ole leikin asia. Vanhempien jaksaminen on kaikista tärkein asia, ja jos äiti ei jaksa, voi tapahtua peruuttamattomia vahinkoja. Kroonistuessaan uniongelmat voivat äidillä myös jatkua vaikka lapsi alkaisikin nukkumaan.

Jos epäilet fyysistä vaivaa, vaadi tutkimuksia

Meillä kävi niin, että unikoulun jälkeen lapsi nukkui 12-14 tuntia putkeen, kunnes tuli korvatulehduskierre joka kesti monta kuukautta, ja nukkuminen loppui taas siihen. Sen jälkeen mikään unikoulu ei taaskaan onnistunut. Olisi varmaan pitänyt pyytää uudestaan lähete unikouluun (ja sellaisen kuulemma voi saadakin), koska me valvomme edelleen 3-vuotiaana. Tällä hetkellä tosin taas tutkitaan voisiko vaiva olla sittenkin jotain fyysistä. ​ Tällä hetkellä jaksan paremmin taas vaatia lähetteitä ja tutkimuksia (lääkäreistä ja terveyskeskuksesta sanon vielä muutaman sanasen uudessa postauksessa joskus, kun jaksan). Meidänkin tapauksessa olisi pitänyt alusta asti jo tutkia fyysisiä syitä paremmin, en vain osannut vaatia niitä kun en tiennyt asioista.

 

Ihanaa, kun huoltani vihdoin kuunneltiin

Saavuimme Tammisaareen syksyllä 2014. En muista kaikkea tästä reissusta kun jälkikäteen siitä kirjoitan, mutta yksityiskohtainen kertomus Tammisaaren unikoulusta löytyy esimerkiksi täältä Katri Mannisen blogista. Itse en muista ihan niin yksityiskohtaisesti unikoulusta mutta haluan silti kertoa oman kokemukseni siitä.Tulimme sairaalaan ja siellä tapasimme lääkärin ja sairaanhoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme kauan, kerroin rutiineistamme, miten yöt sujuivat yleensä, miten monta kertaa lapsi heräilee ja mitä teemme kun hän herää. Vihdoinkin minusta tuntui että joku otti minut, heräilyt ja univajeeni tosissaan ja itkin hämmentyneenä että joku kuunteleekin minua oikeasti. ​Lapselta otettiin myös virtsakoe ja muita kokeita joissa poissuljettiin joitakin fyysisiä syitä.

 

Kenenkään väsymystä EI SAA VÄHÄTELLÄ. Ei koskaan. Minäkin olisin halunnut että minua kuunnellaan kun itken lääkärin vastaanotolla, etten jaksa enää.

Unikoulussa äitikin nukkui vuorokauden ympäri

Alkukartoituksen jälkeen saimme rauhassa tutustua paikkaan, minä sain oman huoneen ja lapsi sai oman huoneen sairaalan toisesta päästä. Leikimme yhdessä päivällä lapsen kanssa, nukutin päiväunille, söimme iltapalan ja laitoin lapsen nukkumaan illalla. Sen jälkeen yö olkin sairaanhoitajien käsissä. Itse vääntelin käsiäni hetken ja mietin mitä ihmettä nyt teen, kun olin niin tottunut kotona vaan istumaan sohvalla odottamassa milloin huuto alkaa. Nyt pääsin nukkumaan omaan sänkyyn rauhassa, tosin ennen kuin nukahdin tunsin soimaavan omantunnon  huutavan, kun jätin lapseni muiden huollettavaksi ja olin huolissani miten yö sujuisi.  Päällimmäisenä kuitenkin tunsin helpotusta, että ehkä saisimme kohta nukkua.
Ensimmäinen yö
Nukuin 12 tuntia putkeen kuola suupielessä. Sain aamulla lapun jossa luki miten yöllä oli mennyt. Hurjaltahan tuo hysteerinen itku kuulosti, mutta olin helpottunut että meni niinkin hyvin. Kauhean huono omatunto soimasi, mutta ajattelin että jos tämä unikoulu auttaa meidän öihin niin se on sen arvoista. Jos lapsi kuitenkin saa paljon rakkautta, syliä, huolenpitoa ja huomiota niin eiköhän siitä ihan hyvä lapsi kasva.
(ainakin nyt 3-vuotiaana voin sanoa että kyllä kasvoi <3) Aamulla sain hakea onnellisen lapsen sängystään ja jatkoimme päivää samoilla rutiineilla kuin kotonakin.
Päivällä keskustelin taas ihanan sairaanhoitajan kanssa meidän elämästämme ja puhuimme siitä kuinka jatkaa kotona unikoulua. Kotona ollessa voisi kuulemma takapakkia tulla, mutta jos vain kotonakin jatkaisin samaan malliin pitäisi hyvien yöunien jatkua.
Toinen yö
Toinen yö meni vielä paremmin kuin ensimmäinen. Olin ihan ällistynyt kun minut herätettiin 8.15 ja minulle kerrottiin että lapsi nukkuu vielä, että haluaisinko mennä syömään rauhassa aamupalan? Arvatkaa kaksi kertaa halusinko. Sen jälkeen sain hakea iloisen ja onnellisen, yönsä melkeinpä rauhassa nukkuneen lapsen syliini.
Kolmas yö

Kolmannen yön jälkeen en edes saanut lappua käteeni, vaan sairaanhoitaja sanoi että lapsi on nukkunut vuorokauden ympäri. Aloin itkemään hämmästyksestä ja onnesta. Vihdoin lapsi nukkuu.
Jäimme sairaalaan vielä neljänneksi yöksi koska sairaalassa ei ollut oikeastaan ketään sillä hetkellä, kun oli tullut peruutuksia eikä ketään oltu saatu tilalle. Oli ihanaa nukkua rauhassa vielä yksi yö ja tunsin kuinka sain hieman voimiani takaisin. Kotona hyvät unet jatkuivat tosiaan muutaman kuukauden kunnes tuli korvatulehdukset jotka kestivät ainakin kuukauden, kun emme alkuun saaneet lääkkeitä vaan odoteltiin menisikö tulehdus itsestään ohi. Se pisti unet taas sekaisin ja jatkoimme taas heräilyä. Välillä on ollut hieman parempia unikausia ja välillä taas todella huonoja kausia.
Vaikka meidän nukkumiset eivät jatkuneetkaan paria kuukautta pidempää, tunsin että sain sairaalaunikoulusta tarvittavaa voimaa jatkaa eteenpäin. Sain vahvistuksen ammattilaisilta siihen, että en tee mitään väärin, en ole huono äiti ja osaan hoitaa lastani.

Sain levättyä ja kerättyä voimia, vahvistettua omaa äitiyttäni niin että jaksoin taas eteenpäin. Toki kotiin tullessa istuin joka ilta hartiat korvissa odottamassa, että ihan kohta huuto alkaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yöt heräämättä. Saattaa kuulostaa oudolta että tarvitsin ammattilaisen sanelemaan minulle etten ole huono äiti, mutta siinä vaiheessa alkoi masennus jo oireilemaan pahasti ja se sai minut epäilemään itseäni äitinä.En koe, että sairaalaunikoulusta on koitunut mitään haittaa meille kummallekaan, päinvastoin. Jos olisin koittanut vaan yksin jatkaa unikouluja ja heräilyjä, olisin ehkä uupuneena oikeasti heittänyt vauvan seinään. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta niin väsynyt olin. Sen jälkeenkin olemme valvoneet, mutta koin saavani sairaalajaksosta voimia myös henkisesti jatkaa eteenpäin heräilyistä huolimatta.

Usein minulle sanotaan ettei tarvitse välittää ihmisistä jotka arvostelevat äitiyden valintojani. Se tuntuu vähättelyltä, vaikka onkin tarkoitettu lohdutukseksi. Olin masentunut ja univeloissa, ja jouduin viemään lapsen jonkun muun unikoulutettavaksi, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi. Siinä vaiheessa en kaivannut enää muiden haukkuja niskaani unikoulusta. Tuntui että olin tehnyt lapsen tähän maailmaan tajuamatta mitään asioista, tein kaiken väärin ja jouduin menemään sairaalaan, jotta lapsi oppisi nukkumaan kun en itse osannut sitä opettaa. On vaikea olla kuuntelematta soraääniä ulkopuolelta, kun omankin pään sisällä koputtelee koko ajan negatiivinen (masentunut) mörkö joka pistää epäilemään kaiken. “Itsepähän olet lapsen tähän maailmaan tehnyt” on ehkä maailman huonoin lause mitä voi sanoa, koska se voi olla jonkun väsyneen, ylikuormittuneen äidin viimeinen niitti jaksamiseen.

Olen epäröinyt tämän kirjoituksen julkaisemista, kun lapsellani edelleen nyt tutkitaan voisiko syyt heräilyyn olla fyysisiä. Jos saammekin jonkun diagnoosin nyt, olen todella vihainen siitä ettei minua otettu tosissaan, kun jo puolen vuoden ikäistä vauvaa vein lääkäriin tutkittavaksi ja minua vähäteltiin. Mitä jos olenkin vienyt lapsen sairaalaunikouluun turhaan, jos syy onkin fyysinen? Halusin silti julkaista tämän kirjoituksen, jos joku saakin tästä voimia jaksaa eteenpäin, joko vaatia lisää tutkimuksia lapselleen tai vaikka rohkeutta viedä sairaalan unikouluun. Jälkikäteen voin sanoa, että unikoulu olikin paljon parempi paikka kuin kuvittelin, enkä kadu sinne menemistä. 

Minun ja poikani alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä, kun univajeen lisäksi (ja takia) masennuin ja uuvuin täysin. On vaikea uskotella itselleen että on hyvä äiti kaikesta huolimatta, kun kuulee haukkuja ympäriltä miten huono äiti olen kun en jaksanut valvoa vaan pakotin lapseni unikouluun. On kuitenkin ihan fakta että etenkin yksinhuoltajana on rankkaa valvoa yöt läpeensä ja taistella lasta vielä päikkäreillekin, kun ei ole ketään muuta apuna. Tänä päivänä kuitenkin taputan itseäni olalle siitä että jaksoin, että hain apua ja sain sitä. Että uskalsin sanoa, että nyt en jaksa enää. Se on tehnyt minusta paremman äidin, kun tiedostan omat voimavarani.

Joten mieti kaksi kertaa kun ensi kerralla aiot haukkua jonkun toisen äidin valintoja. Äitiys ja vanhemmuus on niin herkkä asia, että pitäisi enemmän kannustaa, tarjota apua ja kehua, kun haukkua, kytätä ja lytätä. Se mikä toimii teidän perheelle, ei välttämättä toimi ollenkaan meidän perheelle.​​

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Vauvan yksin odottaminen ei ollut usein mitään herkkua vaan täynnä huolia jotka aiheuttivat unettomuutta jo silloin.Vauvan pientä kokoa seurattiin ultralla pari viikon välein, kukaan ei tiennyt miksi vauva kasvaa hitaasti ja on todella pieni. Olin huolissani sen lisäksi siitä, kuinka yksinhuoltajana selviän kaikesta yksin, vaikka minulla onkin laaja tukiverkosto. Myös kasvava maha ja kaikki raskausvaivat aiheuttivat sen että en pystynyt nukkumaan.

 

”Nuku nyt kun vielä voit” oli raskausaikana lauseita jotka ottivat päähän

 

Vaikka tarkoitus olisikin ollut hyvä, se ärsytti koska en pahimmillaan saanut nukuttua kuin pari tuntia kerrallaan. Muutenkin tuntui että koko ajan joku oli neuvomassa jotain tai pelottelemassa tulevaisuudesta. Odota vaan, ne sanoivat. Odota vaan, kohta et saa puoleen vuoteen nukuttua! Sitten tule uhma ja teini-ikä! Odota vaan! Ihan kuin ei oman pääni sisällä olisi ollut tarpeeksi huolia. Olin ihmeissäni, kun minusta tuntui siltä että tultuani raskaaksi, olin kaikkien ihmisten yleistä omaisuutta, minun vatsaani sai tuntemattomat lääppiä ja kaikkialta sateli neuvoja kuinka olla hyvä äiti ja mitä ei missään nimessä saisi tehdä ja kyseltiin henkilökohtaisia asioita. Tämä ei toki loppunut raskausaikaan. Ei ihme että pää meni tuoreella äidillä sekaisin, enkä aina osannut luottaa omaan vaistooni.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” -lause ärsytti todella

 

Sinänsä ihan hyvä neuvo, mutta mitäs jos saakin vauvan joka ei nuku? Kun olin monta kuukautta joka päivä taistellut lapsen päiväunille ja juuri kun itse sain unta hän heräsi, tai kun olin vartin välein yöllä herännyt hyssyttelemään, teki mieli vetää nyrkki naamaan sille joka neuvoi nukkumaan aina kun vauva nukkuu. Vauvani oli lisäksi syntyessään pienikokoinen (sairaalasta lähtiessä 2,5kg) ja jouduin imettämään ja lisäksi antamaan korviketta vähintään kolmen tunnin välein ensimmäisen kuukauden, ympäri vuorokauden. Olin laittanut koko kuukauden ajaksi kellon soimaan kolmen tunnin välein, mutta kertaakaan en herännyt herätyskelloon vaan vauvan itkuun. Siinä ei paljoa nukuttu, paitsi kun sain jonkun hetkeksi hoitamaan vauvaa.

 

Apu sukulaisilta ja kotipalvelulta on korvaamatonta

 

​Jokainen tuleva vanhempi varmasti ajattelee, että joutuu jonkin verran valvomaan kun vauva syntyy. En itse osannut kuvitellakaan etukäteen kuinka uupunut ihminen voi olla. Vauva heräili ensimmäiset kahdeksan kuukautta joka ikinen yö, vähintään tunnin-kahden välein. Pahimmillaan olin juuri saanut pääni tyynyyn, kun huuto alkoi taas. Kolmea ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta (kun isäni muutti luokseni auttamaan meitä), yksinhuoltajana se olin minä joka heräsi vauvan kanssa joka ikinen kerta. Onneksi sentään minulla on laaja tukiverkosto tätejä, kavereita, serkkuja ja muita ihania ihmisiä joita pystyin kutsumaan apuun.

Sain apua myös kotipalvelun hoitajilta, jotka olivat kultaakin kalliimmat minulle. Oli myös ihanaa että tiesin että he olivat tulossa, ilman että tarvitsi pyytää apua. Aina samaan aikaan, samana päivänä viikossa, tiesin saavani hengähdystauon. Aina kun ovi naksahti kiinni heidän viedessään lapsen ulos, painon pääni tyynyyn ja simahdin. Muistan ensimmäisen kerran kun ompelin enkä nukkunut kun hoitaja tuli. Tuntui kuin olisin saanut elämäni takaisin jostain synkästä unettomuuden kolosta, kun ei tehnytkään heti ensimmäisenä mieli vaipua sänkyyn.

”Oletko kokeillut tuttia?”

 

Kokeilin ihan kaiken. Tuttia, rättiä, unikaveria, maitoa, musiikkia, hiljaisuutta, tassuttelua, pistäytymisunikoulua, perhepetiä, omaa petiä sängyn vieressä, omaa petiä omassa huoneessa. Ei ole keinoa jota en olisi kokeillut unien parantamiseksi, ei ole keinoa jota en olisi googlannut yön pimeinä tunteina kantaessani huutavaa vauvaa sylissäni. Uskon että kuka tahansa joka on kärsinyt uniongelmista yrittää kaikkensa jotta keksisi kuinka saada unta. Kaikki yrittivät neuvoa parhaansa mukaan ja minua vain ärsytti, kun olin kaikken jo kokeillut.

Lapsi ei vain nukkunut.Kävin lääkärissä ja neuvolassa juoksemassa vähän väliä, kerroin että vauva ei nuku, ja sain sympatiaa ja välillä sääliviä kommentteja siitä kuinka ”niin, vauvat itkee välillä eikä osaa nukkua” ja “onko ensimmäinen lapsi?”.Kerran kävin lääkärissä itku silmässä sanomassa etten jaksa enää yksin, kun vauva vaan huutaa yöt pitkät. Lääkäri avasi ovensa ja viittoi minut ulos saatesanoin: ”Kyllä ne lapset viimeistään vuoden iässä nukkuu, kyllä se siitä!” Lapsi oli kuusi kuukautta. Soitin sen jälkeen itkien äidilleni, että jos en kohta saa apua, lukee lööpeissä että äiti tappoi vauvansa ja itsensä, kun ei jaksanut enää. Se oli elämäni karmivimpia puheluita. Olin niin uupunut enkä nähnyt ulospääsyä millään.

 

Toivoisin että lääkärit ja hoitohenkilökunta ottaisivat väsyneet vanhemmat tosissaan

 

Ketään ei saisi jättää yksin uupumuksen kanssa.  Kenenkään väsymystä ei saisi aliarvioida. Olen myös pahoillani siitä kuinka huonosti terveyskeskuksissa tutkitaan vauvoja ja lapsia fyysisten vaivojen takia. Yritin selvittää onko lapsella esimerkiksi refluksia, mutta tutkimatta moni lääkäri sanoi ettei se varmaankaan ole sitä. Lopulta en jaksanut enää tapella, vaan odotin että ehkä heräily joskus loppuu ja vika on sittenkin korvieni välissä.

”Etkö muistanut että meidän piti tavata tänään?”

 

Aloin olla niin poikki, että tahattomasti ”varastin” tavaraa kaupoista, en muistanut että olin laittanut korvikkeita tai vaippoja vaunujen alaosaan, ja kotona huomasin että taas jäi jotain maksamatta. Seisoin Prisman käytävällä tuijottaen tyhjyyteen, kunnes toinen asiakas sanoi ”anteeksi väistytkö, mihin suuntaan olet menossa?”, ja siinä vaiheessa havahduin ja ihmettelin missä olen. En muistanut menneeni kauppaan. Olen unohtanut tapaamisia, lääkäriaikoja ja jopa minun ja poikani nimet. Oli kyllä näkemisen arvoinen ilme, kun leikkipuistossa toinen äiti kysyi minulta mikä poikani nimi on ja tuijotin tyhmänä ja mietin ääneen että mikäs se olikaan. Unettomuus aiheutti myös aggressiivisuutta, ärtyneisyyttä, itkuisuutta, ruokahalun lisääntymistä ja lihomista sekä pahimpana masennusta.


”Nauti joka hetkestä”

Väsyneenä tämä tuntuu suorastaan vittuilulta. Silloin kun on itkenyt lattialla uupumustaan ja tuntuu että voisi vain luovuttaa, mutta silti pitää tehdä ruokaa. Kun tuntuu että sormeakaan et jaksa nostaa enää, mutta vaippa pitää vaihtaa. Kun lähdet bussilla kauppaan ja hurautat pysäkin ohi kun et hetkeen tajunnut edes että olet bussissa. Jotkut sanovat että eivät hetkeäkään vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin montakin hetkeä. Olisin voinut elää ilman sitä hetkeä kun huudan suoraa kurkkua pienelle vauvalleni että ”turpa kiinni, en jaksa enää huutoa”, kun herään kymmenennen kerran yksin yöllä. Sitä kun soitan äidilleni että kohta sekoan jos en saa nukkua edes kahta tuntia putkeen. Kun olen mennyt yöllä vessaan rauhoittumaan, ja olen hakannut raivoissani naulakon alas seinältä. Olisin selvinnyt ilman niitä hetkiä, kun en jaksa tehdä muuta kuin itkeä, kun olen niin uupunut. Sitä kun väsyneenä yritän päästä kauppaan, ja joku ärsyyntyy kun olen vaunuineni tiellä bussissa tai vauva itkee ja joku häiriintyy siitä. Kuinka en jaksa edes puolustaa itseäni vaan jään itkien pois. Monta muutakin kamalaa hetkeä jotka olen jo unohtanut, koska en halua niitä muistella.

 

”Hetken ne on vaan pieniä!” ja “Se on vain vaihe!”

 

Se on ihan totta, mutta silloin kun istuu sohvalla illalla lamaantuneena ja pelkää seuraavaa huutoa, ei osaa ajatella tuntia pidempään tulevaisuuteen, eikä sitä että vuoden päästä asiat voi olla toisin. Siinä väsymyksen ja uupumuksen tilassa näkee kaiken synkkien lasien läpi. Tuntuu kuin ulospääsyä ei ole, eikä koskaan enää saa nukkua.On todella ahdistavaa kun yksin valvoo vauvan kanssa yöllä ja aamulla pitää herätä ja osata toimia vaikka kuinka väsyttäisi. Silloin ainut ajatus on, että toivottavasti vauva nukkuu päiväunia sen verran, että jaksaa taas hetken eteenpäin. Iltaa ei edes uskalla ajatella.​

”Oletko kokeillut tassuttelua?”

 

Kun poikani oli kahdeksan kuukauden ikäinen oli tätini auttamassa minua unikoulun kanssa. Toisena tai kolmantena yönä lapsi vaan huusi, huusi ja huusi eikä nukkunut ollenkaan. Olin kokeillut kaikki mahdolliset unikoulut mitä oli olemassa, ja kutsuin serkkuni ja tätini auttamaan jos joku muu saisi vauvan nukkumaan. Lopulta lähdimme yöllä Lastenklinikalle ihmettelemään, voisiko se olla jotain fyysistä. Aiemmin olin väen vängällä saanut teetettyä allergiatestit eikä niissäkään mitään näkynyt. Lastenklinikan lääkäri oli sitä mieltä että fyysisesti pojassa ei ollut mitään vikaa, se ei vaan osannut nukkua. Itkin ja sanoin että olin niin väsynyt, etten tiennyt mitä tekisin. Lääkäri kirjoitti meille lähetteen Tammisaareen sairaalan unikouluun. Pääsimme sinne viikon päästä peruutuspaikalle.

 

”Se nukkuu!”

 

Olimme sairaalassa unikoulussa neljä yötä, ja ensimmäisen levottoman yön jälkeen lapsi alkoi yhtäkkiä nukkumaan 12 tuntia yössä. Olin ihan ihmeissäni. Samalla nukuin itsekin kerrankin kellon ympäri. Sairaalassa kyseltiin myös kaikenlaista meidän arjesta, rytmeistä, ruokailuista ja ihan kaikesta. Hoitajat ja lääkäri oli sitä mieltä että olen tehnyt kaiken ihan oikein ja hyvin, jostain syystä poika ei vaan nukkunut. Oli ihanaa saada vahvistusta sille että tilanne ei ole minun syytäni, vaikka vauva varmasti peilasi minun negatiivisia ja uupuneita fiiliksiäni. Unikoulu auttoi noin kaksi kuukautta kunnes tuli korvatulehduskierre joka sekoitti kaiken. Mutta ilman tätä unikoulua en tiedä miten olisi käynyt, olisin ehkä uupunut niin että olisin joutunut osastolle lepäämään.

 

”…eipäs nukukaan!”

 

Tällä hetkellä kun poikani täytti juuri kolme vuotta, on tilanne parantunut siitä että emme enää heräile keskimäärin 12 kertaa yössä eikä hän huuda vaan yleensä nukahtaa aika pian uudestaan. Kokonaisia nukuttuja öitä silti odotellessa, en edes muista milloin lapsi olisi nukkunut kokonaisen yön heräämättä. Tämä univelka ja uupumus yllätti minut täysin, vaikka luulin raskausaikana että olen valmistautunut valvomaan. En osannut silloin kuvitellakaan, mitä väsymys voisi olla, saati sitten että unettomuus jatkuisi kolme vuotta. Olen kiitollinen kaikista neuvoista silti, koska joku niistä voi osua oikeaan ja auttaa. Väsyneenä ei vaan aina osaa arvostaa hyvääkään tarkoittavia neuvoja. Mutta sitten tapahtuu jotain. Vauva hymyilee. Viaton, pieni ihminen hymyilee minulle ja rakastaa minua jokaisella solullaan. Sen jälkeen jaksaa taas seuraavan unettoman yön, koska on vaan pakko.

 

Voimia muillekin valvojille!

 

Tiedän miltä teistä tuntuu. Muistakaa, että on ihan normaalia raskaassa elämäntilanteessa tai yliväsyneenä ajatella kamalia ajatuksia. Silloin kun ne ovat vain ajatuksia on asiat vielä hyvin (no, “hyvin”). Jos tekee mieli toteuttaa joku näistä kamalista ajatuksista, puhu jollekin joka voi sinua auttaa.