Avainsana: synnytys

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Olen kertonut aiemmin jo synnytyspettymyksestäni, kun jouduin vauvan perätilan vuoksi suunniteltuun sektioon. Ajattelin että voisin kertoa tarkemmin synnytyksestäni. Minkälaista on synnyttää suunnitellulla sektiolla?

Päivää ennen sektiota serkkuni tuli yöksi luokseni, hän tulisi mukaan synnytykseen. Serkku oli pari viikkoa jo jännittänyt joka päivä puhelimen ääressä, josko synnytys käynnistyisi ja joutuisimme lähtemään pikaiseen sektioon. Isäni oli myös tullut Belgiasta asti auttamaan minua, koska hän halusi tulla minun avukseni kun vauva syntyy.

Vauva ei onneksi lähtenyt pyrkimään ulos, vaan odotti kiltisti sektiopäivää. Kävimme vielä päivää ennen sektiota hakemassa minulle facebook-kirppiksen kautta sohvan kotiini. Pari ystävää ja isäni lähti kantamaan täyspuista sohvaa meille, enkä saanut auttaa. Oli kuulemma hieman painava. Vitsailin myyjälle, että tulipa kätevästi saatua tämä sohva juuri nyt, kun huomenna pitää lähteä synnyttämään. Myyjä varmaan luuli sitä vitsiksi…

Sektiopäivän aamuna

Perjantaina 7.3.2014 oli sektio-aika varattuna Naistenklinikalle. Aamulla ensimmäisenä taistelin yksin tukisukat jalkaani ison vatsani kanssa. Siinä vaiheessa en vielä ollut päässyt irti yhtään “minä pärjään itse kaikesta” -mentaliteetista, vaan tappelin väkisin sukat jalkaani. Vaikka olohuoneessa olisi ollut kaksikin henkilöä auttamaan, mutta mitäpä turhia, kun minä osaan itse. Huoh.

Sain juoda vain lasin vettä ja sitten lähdimme matkaan, isäni vei meidät Naistenklinikalle autolla. Eipä sillä, että ruoka olisi alas mennytkään, kun jännitti niin kovasti. Minun piti saapua paikalle jo yhdeksältä, samalle päivälle oli varattu neljä sektiota ja vasta paikan päällä sain tietää että olin viimeisenä leikkauslistalla. Väliin ehti vielä tulla yksi hätäsektiokin. Sain tsemppiviestejä kavereilta ja sukulaisilta, jotka kaikki jännittivät mukana. Muistan ihanan viestin ystävältäni – “Hei, susta tulee tänään äiti!”.

Viimeisiä kuvia yhtenä kappaleena, faijan kanssa piti poseerata. Mietin jälkikäteen et mitä kaikkea mulla oli mukana sairaalassa, kun noita kasseja oli miljoona!? Sen muistan että kuukausia ennen h-hetkeä pakkailin jo innokkaasti sairaalakassia, googlailin ja selvitin mitä kaikkea “pitää” olla mukana. Olin vahingossa laittanut sinne juustohöylänkin.

 

Minulta otettiin aluksi verikokeita ja sen jälkeen vaihdoin sairaalakaavun ylleni ja vauvalta mitattiin sydänkäyrää. Vauva oli niin villinä vatsassa, että jouduin hetken odottelemaan käyrillä, että kätilö sai selvää siitä. Tämän jälkeen kätilö otti vielä varmuudeksi ultran, että onhan vauva vielä perätilassa, muuten saisin mennä kotiin odottamaan että synnytys käynnistyy. Itku kurkussa sanoin serkulleni, että minähän en täältä lähde tänään ilman vauvaa. Mutta siellähän se vauva oli edelleen perätilassa, päättäväinen jo silloin. Minähän en käänny.

Jouduimme odottamaan sairaalan aulassa puoli kolmeen asti kunnes pääsimme leikkaussaliin viimeisenä sinä perjantaina. Oli ihan uskomattoman hermostuttavaa odottaa niin kauan. Katsoimme huonoja ohjelmia telkkarista (jotain ihme top 10 ötökät, muita en muistakaan enää) ja juttelimme äitien kanssa jotka olivat juuri saaneet vauvan. Itkeä tihrustin jännityksestä, pelosta ja liikutuksesta. Lopulta jouduin tippaan, kun olin syönyt viimeksi edellisenä iltana, ja tuntui että kohta pyörryn nälästä ja jännityksestä.

Jossain vaiheessa meidän viereemme aulaan tuli nainen jolla oli kaksiviikkoinen vauva, ja pidättelin kovasti itkua. Hänelläkin oli ollut raskausdiabetes, ja hän ymmärsi todella hyvin kun pyysin että saisin tipan, kun en ollut syönyt vuorokauteen. Juttelimme naisen kanssa ja en voinut uskoa että minullakin olisi joskus kaksiviikkoinen vauva. Niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Seuraavaksi kätilö kävikin sanomassa että edellinen leikkaus oli ohi ja he siivosivat salia minua varten. Siinä vaiheessa oli pakko itkeä, kun ei pystynyt jännitykseltä pidättelemään. Katsoimme sitä typerää ötökkä-ohjelmaa telkkarista, ja koitin rauhoitella itseäni.

Leikkaussaliin lähtö tuli vihdoin

Lopulta kätilö tuli aulaan leikkaussalivaatteet yllään ja sanoi “Noniin, mennäänkö?”, ja sydämeni valahti varpaisiin asti. Nyt se oli menoa.

Ihmettelen vieläkin miten olen päässyt itse kävelemään leikkaussaliin, koska jännitin niin kamalasti että jalat tärisivät.

Kun saavuimme leikkaussaliin olin jo ihan hysteerinen, en edes nähnyt mitään kun kyyneleet tulvi silmistä ja ihana vanhempi kätilö nauroi sanoi että “täällä saa itkeä!”. Kätilö oli muutenkin aivan ihana ja huumorintajuinen. Seuraavaksi minulle laitettiin tippa ja kaikenmaailman muitakin piuhoja kaikkialle. Sen jälkeen minulle alettiin laittaa epiduraalia, ja anestesialääkäri oli kaiken lisäksi komein lääkäri jonka olen koskaan nähnyt, hah! Puudutus sattui aivan kamalasti ja meinasin pyörtyä. Tuntui että saan paniikkikohtauksen. Muistan vain että serkku pidätteli henkeä vieressä ja kolme kätilöä piti kiinni minusta ja käski hengittää.

Sen jälkeen minut laitettiin selälleen makaamaan ja puudutus oli jo alkanut. Serkkuni jäi pääni taakse istumaan. Eteen laitettiin kangas. Sen jälkeen oli kaikki sekavaa, tärisin yläkropasta epiduraalin takia ja tuntui että koko huone oli täynnä ihmisiä jotka hyöri ympäriinsä (vuorotkin vaihtuivat välissä, joku aina esitteli itsensä että vaihtoivat vuoroa), mutta silti oli sellainen olo, että kaikki tietävät mitä tekevät.

Jossain vaiheessa eräs kätilö kävi sanomassa kankaan takaa että “sun vatsa on jo siellä auki, ei mene enää kauaa“, ja siinä vaiheessa aloin nyyhkyttää ihan kunnolla. Jossain vaiheessa serkkuni silitti päätäni ja tuli turvallisempi olo kun tiesin varmasti, että serkku on mukana. Tunsin kun vatsaa revittiin kovasti eri suuntiin, ei tietenkään sattunut mutta ikävältä se tuntui. Oli yllättävää että tunsin vatsaani revittävän, kun olin jotenkin kuvitellut että en tunne yhtään mitään puudutuksen takia. Samaan aikaan oksetti ajatus siitä että vatsaani leikellään auki, ja kuitenkin olin liikuttunut siitä että kohta näemme vihdoin poikani kanssa.

Kun kuulin maailman ihanimman äänen

Yhtäkkiä kuulin rääkäisyn! Siellä se minun vauvani oli, ulkona vatsasta! Oli todella ihmeellistä kuulla oman lapsen itku. Siellä se oikeasti on, kankaan takana! Sen jälkeen muistikuvat on hieman sekavat, en ole varma miten kauan missäkin kesti tai missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Minulle tultiin näyttämään vauvaa ja näin tippatelineen takaa vaan punaset, pitkät, ryppyiset jalat. Sen jälkeen vauva vietiin pois ja serkkuni pääsi ottamaan lisää valokuvia ja seuraamaan kun vauvaa pestään ja punnitaan ja niin edelleen. Harmitti, kun en saanu nähdä sitä, mutta onneksi serkku otti kuvia. Kullanarvoiset kuvat.

 

Seuraavaksi vauva nostettiin rinnalleni. Vauvalla oli silmät auki ja tyyppi tuijotti minua suoraan silmiin. Se oli todella outoa, ihanaa, pelottavaa, kaikkea samaan aikaan. Kysyin että tämäkö se oli, joka siellä minun vatsani sisällä oli? Kätilö nauroi, että ei täällä muitakaan vauvoja ollut. Poika oli 47cm ja 2680g. Myöhemmin sain kuulla että istukassa oli joku vika ja ravinto ei ollut imeytynyt läpi, ja sen takia poika jäi niin pieneksi. Hidasta kasvua oltiin seurattu ultrassa viikottain raskauden viime metreillä.

Serkkuni sanoi myöhemmin, että kätilöt olivat sanoneet että ihanaa kun juuri ennen viikonloppua on näin tunteellinen synnytys. Kätilö otti vauvalta myssyn pois päästä enkä osannut sanoa mitään, silitin vain hellästi tyypin tukkaa ja naamaa, ja ihmettelin että tässäkö se nyt on, nyt vihdoin nähdään. Se oli maailman ihanimpia ja hämmentävimpiä hetkiä elämässäni. Oli vaikea käsittää että siinä se lapsi nyt on, se jota olen kasvattanut vatsassani.

Olin pelänny hetkeä kun vauva viedään minulta pois ja kun joudun odottamaan heräämössä ilman vauvaa, mutta silloin ajattelinkin että melkeinpä parempi niin. Sain aikaa ajatella asioita ja käydä läpi synnytystä ja jotenkin toipua järkytyksestä. Tiesin, että vauva on hyvässä hoidossa serkkuni luona. Olin uupunut kaikesta jännittämisestä ja puudutus tuntui inhottavalta. Olin muistaakseni 2-3 tuntia heräämössä. Vasta jälkikäteen olen harmitellut ehkä eniten sitä, että jouduin heti eroon vauvasta, ja ehkä sen takia minulla oli alussa niin vaikeaa uskoa että olin äiti, kun en heti päässyt nuuhkimaan ja tutustumaan lapseeni. Oli orpo, epätodellinen ja hämmentynyt olo.

Kun pääsin osastolle, sain vauvan syliini taas

Kun minua kärrättiin takaisin osastolle ja huoneeseen, jossa viettäisin ensimmäisen yöni, pelotti ja jännitti ihan kauheasti. Nyt näkisin taas vauvan. En muistanut enää edes minkä näköinen se pieni nyytti oli. Serkku istui siellä iso käärö sylissä, vauva pienenä siellä sisällä. Olin ihan sekasin väsymyksestä ja lääkkeistä ja sain vauvan paidan sisään, rinnan päälle. Siinä ihmeteltiin toisiamme. Tuntui että heti tuli tietynlainen pakahduttava rakkauden tunne, mutta päällimmäisenä oli hämmennys ja jännitys ja uupumus kaikesta tapahtuneesta.

En oikein käsittänyt, että siinä se nyt on. Serkku vaihtoi vauvalle vaipan ja vaatteet ja tuntui kummalliselta, etten kyennyt sitä itse tekemään. Päätin että seuraavana päivänä tekisin sen itse. Serkku lähti kotiin ja hetken ihmettelimme toisiamme kahdestaan. Vauva yritti hamuta rintaa, mutta ei päässyt sinne asti, ja itse en osannut antaa rintaa. Kaikkea vaikeutti leikkaus, haava joka sattui ja lääkepölly. Myöhemmin isäni ja veljeni tulivat katsomaan vauvaa vierailuajalla. En muista tapaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin sen että he toivat minulle salmiakkia.

Kun olin yrittänyt imetystä ja onnistuinkin siinä hetkellisesti, vauva vietiin pois yöksi jotta saisin levätä, sain kunnon särkylääkkeet (myöhemmin myös useasti allergialääkettä kun epiduraali pisti kutittamaan koko naamaa) sekä korvatulpat, koska vieressä olevan äidin vauva itki koko ajan. Kun olin saanut korvatulpat ja unilääkkeen, en tajunnut enää mitään, ja vaivuin syvään uneen. Puoli kuudelta aamulla heräsin ja pyysin lisää lääkkeitä ja vauvan luokseni. Kesti varmaan ainakin puoli tuntia ennen kuin vauva tuotiin minulle, ja se aika tuntui pidemmältä kuin mikään muu odotus. Mutta siinä sitten olimme vihdoinkin, äiti ja poika, ja tutustuminen toisiimme alkoi vihdoin kunnolla.

Seuraavana päivänä pääsin jo ylös sängystä

Seuraavana päivänä minulta poistettiin katetri ja sen jälkeen aloin heti jo liikkumaan. Minulla oli kova vimma ja päättäväisyys siitä että pääsen heti liikkeelle ja hoitamaan poikaa. Tätini tuli katsomaan meitä ja aloin vaihtamaan vaippaa ensimmäistä kertaa. Tietysti se meni väärinpäin, ja tätini avusti hieman. Tunsin itseni ihan toopeksi. Poika rääkyi täysiä ja tunsin itseni todella tumpeloksi käsitellessäni pientä vauvaa.

Ensimmäisen yön jälkeen sain kuulla että perhehuone on vapautunut juuri, ja saamme mennä sinne jos haluamme. Äitini tuli suoraan Belgiasta lentokentältä matkalaukkuineen sairaalaan ja oli siellä kaksi yötä kanssamme. Onneksi, koska olin niin pihalla kaikesta. Sain muuten tarpeeksi ohjausta kaikkeen, paitsi imetykseen. Vauva itki ensimmäiset kaksi yötä, ja luulen että itki nälkäänsä koska minulta ei vielä tullut maitoa. Sain neuvon antaa lisämaitoa, mutta sitä ei saanut koko ajan lisää. Sanoivat että kyllä se maito alkaa herumaan jossain vaiheessa. Kysyin saako tuttia, ja kätilö sanoi että ei noin pienelle. Kuuntelimme sitten raastavaa itkua kaksi yötä. Torkuin istualteni aina kun vauva nukkui rintani päällä.

Kolmannen yön jälkeen kotiuduimme, ja siitä alkoikin sitten yhteinen matkamme poikani kanssa. Vauva oli vain 2,5 kiloa sairaalasta lähtiessämme, ja naureskelimme kun olin tietämättömyyttäni ottanut äitiyspakkauksen haalarin mukaan kotiutumishaalariksi. Vauva hukkui siihen. Mistä sen voi tietää, että vauva olikin kokoa 44 sairaalasta lähtiessä, eikä kokoa 68/74! Jälkikäteen se naurattaa vielä enemmän.

 

Oletteko synnyttäneet suunnitellulla sektiolla? Miten meni? Kuulostiko meidän tarina tutulta?

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.