Avainsana: Synnytyksen jälkeinen masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Ensimmäisen vuoden aikana synnytyksen jälkeen olin niin univajeesta ja uudesta elämäntilanteesta sekaisin että en tajunnut masentuneeni. Lisäksi luulin että on normaalia että vielä puolen vuoden jälkeen on niin hormonimyrskyissä että koko ajan itkettää. Ajattelin että on normaalia etenkin yksinhuoltajalle olla niin poikki, että sängystä nouseminenkin on haastavaa.

Kun valitin terveyskeskuksessa, että vauva itkee tosi paljon öisin, ja itsekin itken väsymyksestä, ei minua otettu tosissaan. Tässä asiassa on vielä terveydenhuollolla parantamista, että kuunnellaan oikeasti niitä väsyneitä vanhempia ja otetaan uupumus tosissaan. On todella vaikeaa sanoa ääneen, että olen uupunut vauvan heräilyjen ja itkun takia, ja jos silloin ei kukaan reagoi tai vähättelee, voi olla että vanhempi hiljenee ja koittaa vaan venyä. Niin minullekin kävi, kun en saanut heti apua. Eräskin lääkäri ohjasi sen enempää minua kuuntelematta ulos huoneestaan ja sanoi että vuoden iässä se helpottaa. Kaikki vauvat itkevät, sellaista se on vauvan kanssa, onko tämä kenties esikoinen…?Kävelin itkien kotiin ja mietin että miten hemmetissä pärjään huomiseen asti, saati sitten puolen vuoden päähän.

Ajattelinkin listata asioita, joista voi tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen. Heti synnytyksen jälkeen saattaa tulla nk. baby blues, joka johtuu hormoneista ja uudesta elämäntilanteesta, mutta se ei yleensä kestä paria viikkoa pidempään. Synnytyksen jälkeinen masennus kestää kuukausia (tai vuosia) ja saattaa tulla vasta monta kuukautta synnytyksen jälkeen. Jokaisen tilanne on toki erilainen, ja kannattaakin olla yhteydessä esim. neuvolaan jos tunnistaa itsessään masennuksen oireita. Näistä oireista ja synnytysmasennuksesta onneksi puhutaan jo aika paljon, mutta ajattelin ettei näistä voi puhua liikaa.

YLEISIMPIÄ OIREITA:

  • Jatkuva ilottomuus ja innostuksen puute
  • Negatiiviset ajatukset jotka kiertävät kehää
  • Pohjaton väsymys joka ei lähde vaikka saisi nukuttua
  • Itkuisuus, ärtyneisyys, vihan purkaukset
  • Vaikeus vastata vauvan tarpeisiin ja viesteihin. Myös kiintymys vauvaan voi tuntua hankalalta. Kielteiset ajatukset vauvasta. Voi olla vaikeuksia tuntea itseään äidiksi, ja vauva voi tuntua vieraalta
  • Paniikki, ahdistus, pakkoajatukset, itsensä soimaaminen kaikesta, toivottomuus tulevasta
  • Ruokahaluttomuus / ruokahalun lisääntyminen
  • Uniongelmat – vaikeus nukahtaa illalla, heräily aamuyöllä vaikka vauva nukkuisi hyvin
  • Itsetuhoiset ajatukset, ajatukset vauvan vahingoittamisesta, itsemurha-ajatukset
  • Toimintakyvyn puute – on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään. Toisaalta voi tulla tietynlainen maaninen vaihe, että puuhaa ja tekee kaikkea ihan koko ajan
  • Syyllisyyden ja häpeän tunteet, jotka usein estävät hakemasta apua. Sitä uskoo olevansa vaan huono äiti joka ei pärjää lapsen kanssa
  • Ylihuolehtivuus lapsesta, on vaikeaa jättää lapsi hoitoon muille ja on huolissaan lapsen terveydestä jatkuvasti
  • Pelot – äiti saattaa pelätä koko ajan kaikkea. Että hänelle itselleen tai vauvalle (tai muille läheisille) tapahtuu jotain pahaa
  • Myös lukuisat fyysiset oireet saattavat liittyä – vatsaongelmat, päänsärky, niska-hartia-alueen kireydet, hikoilu, huimaus, seksuaalisen halun vähentyminen tai katoaminen
(Lähteenä käytetty omia kokemuksia sekä äimän sivuja)

MINKÄLAISIA OIREITA MINULLA OLI?

Mielialan vaihtelut

Mielialani hyppivät ylös ja alas, alakulosta täyteen raivoon. Öisiin heräilyihin olin niin poikki, että välillä piti jättää vauva huutamaan pinnasänkyyn ja mennä vessaan raivoamaan tai huutamaan tyynyyn. Kitinää en päivällä kestänyt yhtään ja usein tuli joko itkettyä tai raivottua. Olin rauhallinen ja hetkessä raivostuin silmittömästi siitä, että esim. muovikassi tippuu lattialle. Seuraavassa hetkessä saatoin olla iloinen ja sitten itkeä tunnin lattialla.

Jatkuvaa itkemistä

Jotenkin kuvittelin että vielä kahdeksan kuukautta synnytyksen jälkeen on normaalia itkeä päivittäin. Että tällaista se muillakin äideillä on. En tajunnut ollenkaan miten pahasssa jamassa olin, kun muistan että usein makasin pitkään vaan lattialla, sohvalla, sängyllä itkemässä. Vauva oppi puolen vuoden iässä pyyhkimään unirätillään äidin kyyneliä. Muistan ajatelleeni, että äitiys tuo esille puolen joka on koko ajan herkillä kaikesta.

Itsetuhoisia suunnitelmia ja ajatuksia vauvan satuttamisesta

Monesti yöllä huutoa kuunnellessani mielessäni näin kuinka menisin parvekkeelle, joko yksin tai vauvan kanssa ja hyppäisin alas. Että saisi olla rauhassa, ja itku loppuisi. Kerran ajattelin, että kohta nappaan vauvasta kiinni ja heitän seinään. Se oli kamalin tunne ikinä! Siinä vaiheessa aloin ymmärtämään jo pikkuhiljaa, että nyt tämä ei ole ihan normaalia.

En onneksi koskaan oikeasti heittänyt vauvaa seinään, vaan siinä vaiheessa ymmärsin pyytää apua (ja sainkin kotipalvelua ja keskusteluapua). Nämä ajatukset kuitenkin olivat todellisia ja pelottavia. Kuitenkin rakastan lastani yli kaiken, mutta masennus ja väsymys tekivät hallaa aivoilleni, ja ajatukset alkoivat kiertää ikävää kehää. Jos vain kävelen ulos ovesta ja menen jonnekin missä saan nukkua…

Jollain tasolla kuitenkin tajusin että olen todella syvällä mustissa vesissä, ja että nämä ajatukset eivät ole oikeasti minua, vaan uupumuksen aiheuttamaa. Näiden ajatusten ympäröimänä aloin ymmärtämään äitejä jotka ajavat bussia päin lapset takapenkillä. Kun sanoin tämän jossain ääneen, sain todella, todella paheksuvia katseita ja kommentteja. Tuntui että kukaan ei ymmärtänyt, mitä kävin läpi.

En pidä sitä missään nimessä oikeutettuna että tappaa itsensä ja lapsensa, mutta ymmärrän sen mustan pilven aivoissa, joka kertoo että se on ainut vaihtoehto jäljellä enää. Kun on itsekin käynyt niin pimeää dialogia päässään, voi ymmärtää toisen epätoivon. Silloin kuitenkin häpesin sitä, että sanoin näinkin pimeän ajatuksen ääneen, enkä sen jälkeen pitkään aikaan kertonut kenellekään mitä oikeasti välillä ajattelin.

Toivoton tulevaisuus

En osannut yhtään ajatella tulevaisuutta. Se näytti todella mustalta ja synkältä. Onnistuin vakuuttamaan itseni siitä että lapsi ei koskaan kasva eikä tilanne ikinä helpota. Kun ihmiset yrittivät lohduttaa sanomalla että “se on vain vaihe” ja “ne kasvaa niin nopeasti, koita nauttia“, olin ihan raivon ja epätoivon partaalla. En nähnyt asiaa niin kuin muut. Elin joka päivä usein minuutti kerrallaan, ja päivät tuntuivat viikoilta. Siinä vaiheessa ei paljon lohduta se, että vuosi menee nopeasti. Kuukausia kestävä unettomuus ilman masennusta (ja vauvaa) on rankkaa, saati sitten kuukausien (ja vuosien) mittainen heräily yksin vauvan ja masennuksen kera. Sekin masensi entisestään, kun tuollaiset kommentit tuntuivat vähättelyltä ja tuntui että kukaan ei oikeasti ymmärrä miten rankkaa se oli.

Sumuisuus ja tahmeus

Aivojen sumuisuus ja koko kehon tahmeus alkoi aamulla ja loppui illalla kun nukahdin. Kaikki mitä tein vaati suuren ponnistuksen koska tuntui kuin lyijyviitta olisi nostettu harteille. Kesti kauan ennen kuin tajusin, kuinka raskasta kaikki oli. Olin niin syvällä masennuksessa ja niin väsynyt, että en tajunnut että ei ole normaalia että pelkästään sängystä ylös nouseminen vaati suunnattoman tsempin ja usein itkun kanssa nousin ylös. Usein olin todella tyytyväinen, kun vihdoinkin monen päivän tsemppaamisen jälkeen pääsin suihkuun. Olo oli silloin kuin lottovoittajalla.

Vaikea tehdä päätöksiä / saada aikaiseksi / vaadin liikaa itseltäni

En osannut päättää mitä tehdä ruuaksi, saati sitten että olisin saanut tehtyä sen ruuan. Vaadin itseltäni kuitenkin koko ajan liikaa olosuhteisiin nähden, vaikka einesruuat olisi voinut helpottaa tilannetta. Silti koitin kokata itselleni ja tein lapselle soseita pakkaseen. Tavallaan se auttoi, kun tuntui että oli joku kontrolli edes jostain, kun rytmit ja unet oli hukassa. Oli kuitenkin työn ja tuskan takana laittaa ruokaa tai päättää että milloin imuroisi, koska olin niin saamaton. Oli vaikea sopia treffejä ystävien kanssa, kun unohdin tapaamisia tai treffipäivän saapuessa olinkin liian väsynyt lähtemään ulos.

 

Paniikki / ahdistus / fyysiset oireet

Todella usein oli ahdistus päällä. Oli vaikea hengittää ja välillä sain paniikkikohtauksia. Niska-hartiakivut sekä leuan jäykkyys, koska olin niin jännittynyt koko ajan. Vatsa oli usein sekaisin jännityksestä ja stressistä. Päänsärky sekä migreeni vaivasivat, koska niska oli niin jumissa ja olin niin väsynyt. Myös vauvan jatkuva kantaminen ja hyssyttely öisin sai kropan ihan jumiin.

Ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttely

Pelkäsin lähteä kauppaan, koska en jaksanut ihmisiä. En jaksanut törmätä tuttuihin ja vaihtaa kuulumisia, koska kuulumiseni tuntuivat niin masentavilta. Myös minkä tahansa puhelun soittaminen oli vaikeaa. Usein oli vaikeaa lähteä ulos vaikka kaupungille, kun pelkäsin että ihmiset kohtelevat meitä huonosti. Usein tuntui siltä että olemme vauvan ja vaunujen kanssa kaikkien tiellä ja meitä paheksutaan.

Varmasti osa niistä tunteista oli vain päässäni, mutta yllättävän usein sain niskaani ärsyyntymistä että olemme tiellä bussissa ja niin edelleen. Tuntui ettei jaksa lähteä mihinkään kun kaikkialla on niin paljon lapsivihaajia ja muuten vain kiukkuisia ihmisiä. Olin valmiiksi jo raivona ja valmiina huutamaan kaikille jotka edes uskalsivat katsoa meihin päin, jos lapsi kiukutteli. Pelkäsin myös kaikkia mahdollisia pahoja asioita joita voisi sattua minulle tai vauvalle ulos lähtiessä.

Muistivaikeudet

Tämä liittyy myös vahvasti univajeeseen, joka oli ihan älytöntä ensimmäisen vuoden aikana, mutta liittyi varmasti myös masennukseen. Unohdin lapsen nimen puistossa esitellessäni meidät jollekin äidille, unohdin että olin mennyt kauppaan, en muistanut mitä olin tehnyt edellisenä iltana ja niin edelleen. Usein kävelin ympäri asuntoa ja mietin että mitäköhän taas unohdin. Tungin kaukosäätimen jääkaappiin ja etsin jatkuvasti puhelinta ja lompakkoa sekä silmälaseja jotka löytyi päästäni.

Itsesyytökset, syyllisyys ja häpeä

Tunsin jatkuvasti huono äiti-fiiliksiä. Uskoin että olen ainut äiti maailmassa joka uupuu äitiydestä eikä selviä tästä kaikesta. Sitä vahvisti terveydenhuollon ammattilaisten vähättely sekä muiden ihmisten kommentit. Että kunhan teen niin ja näin jaksan paremmin, ja näillä vinkeillä saan lapsen nukkumaan. Kun mikään ei onnistunut, uskoin että olen täysin epäonnistunut äitinä. Negatiiviset ajatukset kiersivät kehää päässä, ja sitä kierrettä oli vaikea lopettaa.

En ole koskaan ollut mitenkään järjestelmällinen rutiini-ihminen, ja sen takia oli vaikeaa koittaa järjestää meille hyvät rutiinit. Varsinkin kun yöunet olivat kummallakin hukassa. Kuitenkin tarvitsimme jonkinlaiset rutiinit, koska lapset tarvitsevat ennakoitavuutta. Myös itseäni helpotti että tiesin etukäteen päivän systeemit, milloin tehdään mitäkin. Minulla oli joku kontrolli johonkin, kun muuten menimme pitkälti vauvan tarpeiden mukaan. Mutta ei se helppoa ollut epäjärjestelmälliselle ihmiselle, ja tästä syytin itseäni koko ajan. Etten ole tarpeeksi äidillinen, kun en osaa pitäytyä tarkoissa ruoka-ajoissa ja rutiineissa.

Ulkopuolisuuden tunne

Usein perhekerhoissa ja vertaistukiryhmissä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuntui että kaikki muut elivät onnellista vauvavuotta tai valittivat miehistään. Vaikka kaikilla heillä olisi myös ollut masennusta, se ei kuitenkaan kuulunut koskaan äitikerhojen kahvipöytäkeskusteluun.

Sain vihdoin oikeanlaista vertaistukea kun löysin erään yksinhuoltajien olohuoneen sekä Äimän vertaistukiryhmän. Muistan edelleen sen tunteen, kun kerroin tarinaani synnytysmasennus-ryhmässä, ja muut nyökyttelivät ja oikeasti ymmärsivät mitä käyn läpi. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun tuntui että kukaan ei ymmärtänyt mitä kävin läpi. Sen takia kannustan kaikkia hakeutumaan jonkun vertaistuen piiriin, vaikka se aluksi tuntuukin jännittävältä ja vaikealta. 

Uniongelmat

Vauva heräili jatkuvasti ja huusi yöllä, joten luonnollisesti itsekin heräilin. Kun lapsi jossain vaiheessa alkoi nukkumaan hieman paremmin etenkin alkuillasta, istuin hartiat korvissa ja pelkäsin että milloin seuraava huuto alkaa. Samoin vaiheittain tuli heräiltyä aamuyöllä, kun pelkäsin sitä että itku alkaa. Sydän pamppaillen koitin saada unta, ja saatoin havahtua monta kertaa siihen että luulin että vauva itkee. Olin niin stressaantunut, että olin kireä kuin viulunkieli vuorokauden ympäri.

Äimän sivuilta voit lukea lisää synnytysmasennuksesta ja lapsivuodepsykoosista. Sieltä löytyy myös vertaistukiryhmät ja apua masennuksen kanssa kamppaileville. Voit myös ottaa yhteyttä neuvolaan tai terveysasemalle jos tuntuu että olet masentunut. TÄÄLLÄ voit tehdä testin masennusoireista, samaa testiä käytetään terveydenhuollossakin. Älä jää yksin, vaan hae apua <3

P.S. Jos kaipaat vertaistukea netissä, perustin hiljattain Masentuneet mutsit ryhmän, joka on tarkoitettu synnytysmasennukseen sairastuneille äideille!

 

 

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin Kuvalehti haastatteli minua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvavuoden uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Koko jutun voit lukea TÄÄLTÄ.

 

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.

 

 

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Loistava yksinhuoltajuus

Loistava yksinhuoltajuus

Lainasin kirjastosta luettavaksi Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -kirjan. Kirjassa erilaiset yksinhuoltajat kertovat oman tarinansa yksinhuoltajana olemisesta. Myös kirjailija itse kertoo oman kokemuksensa. Poimin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta loistavan tekstin:
Minua käy auttamassa ystävättäreni, joka on ollut yksinhuoltaja. Hän tuo tullessaan minulle maitoa, litran purkissa tietysti, ja vie lähtiessään haisevan vaipparoskiksen. Hän puhuu minulle kuin aikuiselle, muistakin asioista kuin lapsista. Nauramme sitä, että kun saa käteensä aikuisten kirjan, ihmettelee vain, missä kurkistusluukut ja ponnahdusikkunat ovat. Mistä tätä pitää painaa? Kieltämättä keskustelujeni aihepiirit ovat hieman rajoittuneet neljän seinän sisälle. Sanomalehteä minulle ei tule vuosiin, sillä vaikka ehtisin sitä joskus vilkaista, en pysty kantamaan vanhoja lehtiä ulos, koska en voi jättää lapsiani keskenään edes siksi kahdeksi minuutiksi, minkä roskiksella käyminen veisi. Kun kysyn, miten voin ikinä korvata ystävälleni kaiken sen avun ja elintärkeän aikuisen seuran, jota hän on minulle suonut, hän toteaa tyynesti:
– Autat sitten jotakin toista. On minuakin aikoinaan autettu.
Tästä tulee myöhemmin uusi toimintaperiaatteeni. Yksinhuoltajien salainen auttamisverkosto. Tämän kirjan tarkoitus on auttaa yksinhuoltajia muistamaan, kuinka arvokasta työtä he tekevät, ja kuinka vähällä kiitoksella. Jos heillä vain olisi aikaa lukea tämä kirja, he huomaisivat olevansa tosielämän suuria sankareita.

Hätäkahvit-ryhmä riensi apuun

Olen tämän 3,5 vuoden yksinhuoltajuuden aikana tajunnut kuinka elintärkeää on löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä, edes se yksi ainoa ihminen. Joku jolle kertoa edes yksi sana tai vaihtaa yks merkityksellinen katse, ja toinen heti tietää mistä on kyse. Muistan ne loputtoman yksinäiset aamupäivät vauvakerhoissa, muskareissa ja leikkipuistoissa, kun kuuntelin muiden perheenäitien valittavan siitä kuinka miehet aina jättävät sukat lattialle ja kuinka on vielä kolme päivää siihen, että mies ottaa vauvan ulos ja saa nukkua koko päivän. Siellä sitten myötäilin että juu niin, kyllä. Hymyilin, mutta päässäni kihisi kiukku. Minä saan nukkua kolme tuntia viikossa, kun kotipalvelun hoitaja tulee. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että kaikilla on aivan varmasti omat ongelmansa, mutta ei sellaisten juttujen kuuntelu uupuneena tehnyt yhtään hyvää mielialalle.

Kun lapseni oli noin kahdeksan kuukauden ikäinen, laitoin itku silmässä viestiä paikalliseen Hätäkahvit-ryhmään. Kerroin kuinka minua alkoi bussipysäkiltä tullessani kotiin itkettämään, ihan tyhjästä. Ja että en saa itkua loppumaan, ja kaikki tuntuu synkältä. Haluaisin seuraa, en jaksa enää olla päivät pitkät yksin. Kerroin että olen yksinhuoltaja, ja kaipaan aikuisia kontakteja. Sain heti suuren vastausryöpyn, toinen toistaan tsemppaavampia viestejä ja kutsuinkin yhtäkkiä pari äitiä kotiini kahville. Siitä porukasta pari tyyppiä jäi matkaan mukaan, joista tämä toinen asuu tällä hetkellä muutaman sadan metrin päässä meistä kahden lapsensa kanssa. Olemme nyt olleet ystäviä jo vähän päälle pari vuotta, ja ystävyys tämän äidin kanssa on minulle kullanarvoinen.

 

 

Ompelusta terapiaa

On ollut niin täydellisen mahtavaa löytää ihminen, joka ymmärtää täysin minua ja tilannettani. Jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä ja soittaa itkien, kun ei enää jaksa. Voimme mennä toistemme luo “hätäkahveille” aina kun löydämme yhteisen ajan. Voimme vaikka vain röhnöttää sohvalla ja lapset leikkivät (useimmiten) sovussa keskenään. Jos ei jaksa muuta, voi lykätä pakastepizzat uuniin ja jatkaa sohvalla röhnäämistä. Usein ulkoilemme yhdessä monta tuntia, kun lapset viihtyvät yhdessä ja me äidit voimme keventää sydäntämme. Lapset viikottain kinuavat toistensa kylään.

Olemme ystäväni kanssa viime aikoina sopineet aamukahveja luokseni niin, että olemme saaneet lapset kouluun ja tarhaan, ja olemme syöneet ja ommelleet yhdessä. Täydellisempää terapiaa saa etsiä. Voimme joko olla ihan hiljaa keskenämme ja ommella, tai puhua paskaa maasta taivaisiin. Ja saamme näin hetken hengähdystauon yksinhuoltajuudesta ja äitiydestä. On niin tärkeää saada välillä jutella ilman että kukaan keskeyttää, ja tuntea olevansa nainen, ihminen, eikä pelkkä äiti.

 

 

Jokainen yksinhuoltaja tarvitsisi yksinhuoltaja-ystävän

Ystävän joka tuo ruokaa oksennustautipotilaille. Tietysti vain ovenraosta, ettei itsekin sairastu, mutta yksinhuoltaja ottaa sen riskin ystävänsä puolesta, kun tietää miten kamalaa on olla yksin lasten kanssa oksennustaudissa.

Ystävän joka kuuntelee ja ymmärtää, kun on huolia ja kaikki kaatuu niskaan.

Ystävän, joka tulee koko päiväksi kylään, kun ei jaksa jatkuvasti huolehtia kaikesta yksin. Ystävän, joka jakaa arjen tehtävät puoliksi toisen ystävän kanssa, jotta kummatkin jaksaisivat hetken eteenpäin taas.

Ystävän, joka ymmärtää pelkästään toisen äänenpainosta, että nyt ei enää jaksa. Ystävän, joka ehdottaa kahveja, kun tietää kuinka vaikea yksinhuoltajan on pyytää apua, edes kahviseuraa.

 

 

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikeaa on olla yksinhuoltaja. Huolehtia aivankaikesta yksin. Ei ole väliä oletko täysin uupunut, masentunut, flunssassa tai oksennat keuhkosi pihalle. Yksinhuoltajuus ei lopu siihen. Onnekkaita ovat ne, joilla on ihmisiä, edes se yksi ympärillä auttamassa. Yksinhuoltajana on ollut pakko opetella avun pyytäminen. Ilman sitä ei pärjää.

Kiitän onneani siitä, että uskaltauduin avautumaan heikosta hetkestäni Hätäkahveihin. Sitä kautta ymmärsin, että kun tunnustaa heikkoutensa ääneen, pääsee helpommalla oman tuskansa kanssa. Tuska helpottaa, on kevyempi olo, ja samalla voi huomata saaneensa elämäänsä upeita asioita, ystäviä ja kokemuksia.

Kiitos ystävä, että olet olemassa. Olet kultaakin kalliimpi! <3

Vauvavuoden jättämät traumat

Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Masennus on todella yleinen sairaus, mutta edelleen siitä puhutaan liian vähän. Usein tuntuu että monet eivät oikeasti ymmärrä mistä on kyse. Masennus on pahimmillaan erittäin lamaannuttava tila, jossa pelkkä seinään tuijottaminen vie voimat niin, ettei jaksa mennä vessaan. Kuinka sitten suhtautua, jos läheinen ihminen masentuu?

 

Ole läsnä ja kuuntele

Jos haluat auttaa masentunutta läheistä, tee selväksi että olet tässä häntä varten, kuuntelet ja lohdutat. Voit sanoa että olet täällä häntä varten ja sinulle voi soittaa vaikka yöllä jos siltä tuntuu. Pahimpana itse olen pitänyt kauniita korulauseita ja latteuksia, joilla yritetään hyväntahtoisesti tsempata masentunut piristymään. Masentunut myös syyllistyy ja ottaa itseensä todella helposti ja saattaa suuttua hyvääkin tarkoittavista neuvoista. Se että kehotetaan ylös, ulos ja lenkille voi tuntua vähättelyltä, kun ei jaksa lähteä mihinkään.

Masentunut tuntee syyllisyyttä ja häpeää siitä että ei jaksa toimia kuten muut. Usein ihmiset kehottavat liikkumaan, ja tietysti joillekin se voi auttaa. Lievään masennukseen voi auttaa esimerkiksi kevyt kävelylenkki, ja toisilla kuntorääkki. Kaikille se ei kuitenkaan toimi, koska ei jaksa lähteä ulos ja liikunta voi uuvuttaa entisestään.

Älä painosta mihinkään, vaan anna aikaa. Masentunut ei kykene muuttamaan ajatusmallejaan positiiviseksi yön yli. Omaan ajattelutapaan pystyy vaikuttamaan, mutta vasta toivuttuaan tarpeeksi.

 

​Älä vertaa masentuneen ongelmia muiden ongelmiin

Ihmisten elämiä ja tilanteita ei voi verrata keskenään, joten masentuneelle ei kannata alkaa saarnaamaan sodista ja nälänhädästä. Se, että naapurin Liisa on juuri menettänyt koko perheensä, ei tarkoita sitä että masennukseen sairastunut piristyy ja jaksaa mennä suihkuun. Päinvastoin, huonot uutiset ja maailman ongelmien ajattelu saattaa masentaa entsisestään. Se voi myös aiheuttaa syyllisyyttä, että miksi masennun näin pienestä kun muilla on oikeitakinongelmia?

Kun masentaa, voi ihan pienetkin vastoinkäymiset tuntua järkyttävän isoilta, ja jos joku vähättelee niitä se saa masentuneen tuntemaan itsensä vieläkin huonommaksi. Sitä alkaa helposti miettimään, että mikä minussa on vikana kun en jaksa enkä pysty siihen mihin kaikki muut kykenevät?

Pysy läheisen vierellä, vaikka se tuntuisikin raskaalta

Masentunut ihminen voi olla joskus raskasta seuraa, mutta älä silti jätä häntä yksin. Masentuneelle on tärkeää että joku kuuntelee ja saa purkaa pahaa oloa ja ahdistuneita ajatuksia jollekin. Hän toisaalta voi vetäytyä kuoreensa eikä välttämättä jaksa lähteä ulos. Paras apu masentuneelle on läheinen joka pysyy rinnalla vaikka masentunut kiukuttelee, ei pääse ulos asunnostaan tai jaksa siivota. Se lohduttaa masentunutta, kun tietää ettei ne rakkaat ihmiset lähde mihinkään vaikka olisi kuinka kauhea olo.

Voit myös tarjota apua vaikka tiskaamiseen tai kaupassa käymiseen, mutta antaa myös tilaa jos masentunut haluaa olla yksin. Muista silti, että vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä että tarvitsee sietää mitä vain. Jos tuntuu liian raskaalta, voi ehkä olla hyvä että ottaa itse hetkeksi etäisyyttä.

Masentuneilla voi usein olla hyviä ja huonoja kausia. Masentunut saattaa sanoa ikävästi vaikka ei sitä henkilökohtaisesti tarkoitakaan, usein kun niille läheisille tulee kuitenkin purettua sitä pahaa oloa.

 

Auta läheinen tarvittaessa ammattiauttajalle

Masentuneena jonnekin soittaminen voi olla tosi vaikeaa. Voit tarjoutua soittamaan hänen puolestaan ammattiauttajalle tai lähteä mukaan tueksi. Masentuneena voi olla todella vaikeaa pyytää apua, ja se voi helpottaa että joku kysyy, voiko auttaa jotenkin.

Voit myös lähteä mukaan ja kertoa ammattiauttajalle hänen tilastaan. Varsinkin jos vastassa on lääkäri joka vähättelee, voi masentuneelle olla mahdotonta puolusta omaa terveydentilaansa ja kertoa siitä tarpeeksi jotta saisi apua.

 

 

Jatka itse omaa elämääsi

Jos menee liian syvälle toisen mielentiloihin voi olla mahdollista että itsekin uupuu ja masentuu, koska läheinen ei jaksa ottaa apua vastaan, tai masennus kestää vuosia. Masennus saattaa kestää kauankin eivätkä kaikki välttämättä toivu koskaan kunnolla. Jatka siis itse myös omaa elämääsi ja tee mieleisiä asioita, jotta et uupuisi. Jos väsyt, et jaksa auttaa myöskään muita. Ei ole tarkoitus että läheinen ottaa pelastajan roolin ja uupuu, vaan sitä varten ovat ammattiauttajat.

Kukaan ei voi myöskään omasta hyvästä tahdostaan parantaa muita, vaikka kuinka haluaisi. Vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä ettet itse saisi nauttia omasta elämästäsi.

 

Auta myös itseäsi

Jos läheisestä alkaa tuntua raskaalta, jos esimerkiksi puoliso tai oma lapsi masentuu voi olla ammattiauttajasta apua läheisellekin. Läheiselle voi tulla katkeruutta, vihaa, uupumusta, riittämättömyyden tunteita. On vaikeaa yrittää jaksaa olla toisen tukena, jos toinen ei edes halua hakea apua. Se voi masentuneelle olla vaikeaa, koska ei ole helppoa myöntää edes itselleen että on masentunut. Näitä tunteita voi olla hyvä purkaa jollekin, jotta itsekin jaksaisi paremmin.

Älä kauhistele lääkitystä

Masentunutta ei auta lääkkeiden ja niiden sivuvaikutusten kauhistelu. Joillekin masennuslääkkeet ovat pelastus jonka avulla saa itsensä edes pukemaan vaatteet ylleen, ja joillekin ne eivät sovi ollenkaan. Jos masentunut syö lääkkeitä, hänellä on siihen lääkäriltä saadut ohjeet ja ne luultavasti auttavat hänen oloonsa.

Älä muutenkaan kauhistele masennusta ääneen. Se ei auta ollenkaan. Masentunut haluaa yleensä myötätuntoa, kuuntelua ja empatiaa eikä arvostelua.

Masennus on sairaus

Masentunut ei tahallaan ole negatiivinen ja hankala, vaan masennus on sairaus joka voi vaatia lääkkeitä, terapiaa ja aikaa toipumiseen. Masennus ei ole ihmisen oma valinta eikä siihen yleensä voi ainakaan pahimmassa vaiheessa itse vaikuttaa.  Se on salakavala sairaus joka usein hiipii ylle huomaamatta ja lopulta voi syödä ihmisen sisältäpäin. Se on sairaus ja vaatii hoitoa, ja sitä ei kannata väheksyä.

Miten puhua masentuneelle?

Voinko kertoa arkisista asioistani masentuneelle, kiinnostaako häntä ollenkaan? Masentunut ei välttämättä jaksa puhua omista ongelmistaan koko ajan vaan haluaakin kuulla muiden kuulumisia. Masentuneesta saattaa tuntua hankalalta jos huomio porukassa kiinnittyy vain hänen sairauteensa. Porukassa voi olla ihan normaalisti eikä tarvitse koko ajan varoa sanomisiaan (vaikka yllä kerroinkin, mitä sanomisia kannattaa välttää).

Älä kuitenkaan kaada kaikkia ongelmiasi masentuneen läheisen harteille, koska hän ei ehkä jaksa ottaa niitä vastaan. Voit kysyä masentuneelta kuulumisia, mutta älä oleta että hän jaksaisi kertoa niistä.

Masentuneelle voi olla todella raskasta koko ajan selvitellä muille omaa oloaan. Itsestäni parasta on, kun saan välillä ystävieni kanssa unohtaa koko masennuksen hetkeksi ja nauraa ja olla kuten ennen sairastumistani.

 

 Lue myös:
Miltä näyttää masentunut ihminen?

Miltä näyttää masentunut ihminen?

Minkälainen mielikuva sinulla on masentuneesta ihmisestä? Makaako hän sängyssä peittojen alla? Ei jaksa lähteä kauppaan? Välttelee muita ihmisiä? Ei jaksa huolehtia ulkonäöstään? Itkee koko ajan? Itselläni masennus tuo esille myös edellä mainittuja piirteitä, mutta useimmiten jaksan hoitaa kotiamme, ruokkia ja pukea meidät, käydä kaupassa, laittaa hiukset, käydä tapahtumissa ja ommella. Usein ihmiset yllättyvät kun kuulevat minun masennuksestani. Miten ihmeessä niin iloinen, sosiaalinen ja menevä ihminen voi olla masentunut?

Vaikka hymyilen, kannan koko ajan sisäisesti mukanani ahdistunutta möykkyä. Vaikka nauran ja vitsailen, minun sisälläni velloo masentuneita ajatuksia. Vaikka jaksan olla koko päivän ulkona ja viihdyttää lastani, sisälläni on paniikinomaisia tunteita ja joudun aika ajoin hengittelemään syvään jotta en saisi paniikkikohtausta. Vaikka jaksan nousta joka päivä sängystä ylös, minua soimaa syyllisyys monesta asiasta mitä teen tai jätän tekemättä.

 

”Toisinaan läheisten on ollut vaikea ymmärtää, että hervottoman hulluttelijan sisällä asuu myös synkeä mietiskelijä.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017​​

 

Masentunut ei aina jaksa puhua masennuksesta

 

En kerro kaikille masennuksestani koska en jaksa aina puhua siitä. En jaksa sitä että kaikki tietävät asiasta koska en aina jaksa kysymyksiä, ihmettelyjä, hyvää tarkoittavia tsemppauksia, kauniita korulauseita tai etenkään sääliä. Rakennan ympärilleni suojamuurin ja kuoren iloisuudellani koska en jaksa masentuneen leimaa otsassani jatkuvasti. Kun olen ihmisten ilmoilla haluan myös olla iloinen, nauraa, vitsailla, elää. Synkistelen ihan tarpeeksi paljon muutenkin ja välillä haluan vain unohtaa synkkyyden, ja onneksi pystynkin unohtamaan, tai ainakin jättämään sen hetkeksi taka-alalle. Silloin kukaan ei näe sisälleni. ​ Vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Usein en itsekään edes halua päästää valloilleen tunteita ja ajatukia mitä sisälläni muhii, koska pelkään mitä sieltä tulee ulos.

Yksin lapsesta huolehtiminen, kun on omiakin ongelmia pääni sisällä, musertaa minut alleen jos vain sallisin. Mitä sitten tapahtuisi, jos antaisin kaiken vain tulla ulos? Kirjoittamisen avulla olen alkanut sitä pikkuhiljaa selvittämään.Minä saatan toki olla monta päivää huolehtimatta sen suurempia itsestäni, koska en jaksa tehdä kuin välttämättömimmät asiat. Välillä on tärkeää myös mennä sieltä mistä aita on matalin ja huolehtia mieluummin ruokailusta ja lapsesta, sekä siitä että pääsee edes sängystä ylös, kuin omasta ulkonäöstään, kun voimat ovat rajalliset. On ollut aika oppia armollisuutta itselleni.

 

 

Se piristää, kun teemme jotain arjesta poikkeavaa

Välillä myös tuntuu siltä että masennuksen takia en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan. On rankkaa olla aina se, joka huolehtii ruuasta, pesuista, hellyydestä, kysymyksistä, viihdyttämisestä, lohduttamisesta, ihan kaikesta. Sen takia usein lähdemme ulos johonkin tai kutsumme ihmisiä kylään. Jos olemme vain kotona, kaikki tuntuu harmaalta massalta, ja ulos lähteminen, ihan vaan kaupungille asti ruokakauppaan rikkoo rutiineja. Silloin kaikki ei tunnu niin tahmealta ja loputtoman tylsältä.

Olen huomannut että se auttaa omaa jaksamistani jos teemme jotain arjesta poikkeavaa, edes kerran viikossa. Poden syyllisyyttä siitä että en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan aina. Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, olen tajunnut että minusta ei tunnu luontevalta olla yksin koko ajan. Eikä edes kaksin lapsen kanssa. Kaipaan yhteisöllisyyttä, ihmisiä ympärilleni. Kaipaan ”koko kylä kasvattaa” –mentaliteettia.

“Olemme jääräpäisiä ja tiukkoja uurastajia, jotka kuvittelevat, että elämästä selviää sisulla, kovalla työllä ja yksin. Paskanmarjat! Elämästä selviää olemalla läsnä ja elossa muiden kanssa”, Mikko sanoo.                                                                                                                    – Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

 

Pään sisäisiä kamppailuja ei näe muut kuin minä itse

 

Masentuneena tavalliset arkiset asiat voivat tuntua ihan ylivoimaisen vaikeilta. Niitä pään sisäisiä kamppailuja on vaikea nähdä ulkopuolelta. Sen takia voi olla vaikeaa uskoa että olen masentunut. Laskujen maksaminen, kauppaan lähteminen, meikkaaminen, suihkussa käyminen, lääkärin varaaminen, mihin tahansa lähteminen tai minkään asian sopiminen voi olla erittäin vaikeaa. Jos en saa varattua lääkäriaikaa, vaan siirrän soittoa aina seuraavaan päivään, ahdistun ja syyllistän itseäni.

Miksi ihmeessä en osaa tehdä ihan tavallisia asioita? Kyllä aikuisen ihmisen pitäis osata hoitaa omat asiansa. Miksi muut aikuiset osaavat ja jaksavat huolehtia itsestään, ja minä en? Välillä on itsekin vaikea muistaa että olen masentunut, ja ymmärtää sitä etten aina pysty ihan tavallisiinkaan asioihin.

 

Masennus on kuin tukahduttava verho

 

Jos ei ole kokenut koskaan masennusta on ehkä vaikeaa ymmärtää, miten rankkaa masennuksen kanssa eläminen on. En minäkään tajunnut ennen kuin itse sairastuin. Missään ei näy valoa. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki on paskaa. Lapsi ei koskaan opi nukkumaan. Minä en saa nukkua enää koskaan. Olen huono äiti. Olen epäonnistunut. En jaksa mitään. Tuntuu kuin tukahduttava verho olisi laskenut päälleni, ja sen verhon läpi kaikki näyttää synkältä. Pahinta on kun sitä uskoo ettei tilanne koskaan tule muuttumaan, ja muiden vakuuttelut paremmista ajoista saattaa ärsyttää, koska eihän tämä voi tästä parantua enää koskaan? Voinko muka tuntea iloa vielä jostain joskus? Mitä ilo ja onni edes on?


Kun lähden ulos kaupungille, minusta tuntuu mukavalta myös laittautua ulkoisesti, koska se piristää sisäisesti. Kun lähden ulos ja tapaan ystäviä, en välttämättä jaksa puhua itsestäni ja omista olotiloistani yhtään sen enempää kuin on pakko. Kun pääsen tapaamaan ystäviäni, haluan olla iloinen, kuunnella muiden kuulumisia ja olla kerrankin normaali. En pidä sanasta normaali, mutta siltä minusta tuntuu. Haluan olla normaali ja elää niin kuin muutkin ihmiset, olla onnellinen ja iloinen, nauraa ja pitää hauskaa.

 

 

Ilossani on aina annos surua ja kiitollisuudessa jäljet syyllisyydestä. Hyväksyn jo, että tulen tasapainottelemaan näiden kahden ääripään välillä, mutta on tämä ollut pitkä polku kulkea.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

Täytyy löytää ne omat keinot helpottaa masennusta

 

Olen viime aikoina yrittänyt keksiä keinoja joilla käydä läpi masennustani ja saada ulos näitä tuntemuksia, ja löytää oman itseni taas sieltä äitiyden ja ahdistuksen alta. Myös uudet kokemukset sinänsä piristävät mieltä, ja on jännittävää kokeilla uusia asioita. ​Kävin noin kuukausi sitten joogassa Suomenlinnassa. Ihanan Saara Markkasen vetämään kurssiin kuului tunti joogaa ja tunti AUM-laulua. AUM-laulu eli laulujooga on kotoisin Intiasta ja se on yksi vaihtoehtoinen terapiamuoto. Joogaa olen harrastanut jo vuosia, mutta en ollut koskaan ennen kuullut laulujoogasta.

 

Hetken helpotusta laulujoogasta

Päätin kokeilla uutta juttua avoimin mielin. Istuimme ringissä silmät kiinni 45 minuuttia, hengitimme ensin syvään sisään ja sen jälkeen päästimme uloshengittäessä vuoronperään äänteitä A, E, U, M. Aluksi se tuntui kummalliselta, vieraalta ja vähän häpesin ja jännitin päästää ulos omaa ääntäni. Kun pikkuhiljaa rentouduin, annoin vain äänen tulla ulos ja kuuntelin mitä sisälläni tapahtuu. Kaikki hengittivät ja päästivät ääniä omaan tahtiin, ja se loi tilaan niin kauniita ääniä että tuli ihan kylmät väreet. Alkoi itkettää.

Tuntui että sisältäni kumpusi kaikenlaisia tunteita ulos, mutta silti tuntui kuin sisälläni olisi ollut monta lukkoa jotka estivät minua päästämään itsestäni ulos mitään kunnolla. Tuntui kuin koko kehoni olisi tukossa. Ohjaaja kehotti pitämään vuoroin kättä vatsan päällä, rinnan päällä ja pään päällä, ja kaikki äänteet tulivat eri kohdista kehoa. Oli rentouttavaa vaan olla silmät kiinni, pitää kättä rinnan päällä ja hengittää, päästää ääntä ulos. Tuntui jännittävältä että näinkin yksinkertainen harjoitus päästi minusta ulos niin paljon tunteita.

Ei ole ihmekään että laulujooga vaikutti minuun niin syvästi, kun olen pitänyt paljon asioita sisälläni viimeisten vuosien aikana. Olen ollut niin tukossa masennuksen ja traumojen verhon alla, että en ole osannut työstää mitään ajatuksia. Olen vain yrittänyt pitää itseni ja lapseni hengissä, ruokittuna ja puettuna, niin hurjalta kuin se kuulostaakin.

Tällä hetkellä tuntuu että blogin kirjoittaminen tekee todella hyvää. Tuntuu hyvältä saada ajatuksia ulos. Pikkuhiljaa, solmut saa aueta. Se pelottaa, mutta olen viime aikoina saanut oppia että pelko ei olekaan niin huono asia. Kun minusta on tuntunut että pelottaa ja olen silti hypännyt tuntemattomaan, olen voittanut itseni. Jos ei koskaan tee asioita joita pelkää, junnaa paikoillaan eikä pääse elämässä eteenpäin.

Lainaukset ovat Eeva-lehden Mikko Kuustosen haastattelusta, joka inspiroi minua todella paljon tänä aamuna. Kirjoituksen voit lukea täältä.

”Äiti miksi sä huudat?”

”Äiti miksi sä huudat?”

Sydän hakkaa, kädet puristuu nyrkkiin, päässä kohisee. Kohta räjähtää. Miksei se perhanan penska voi laittaa niitä sukkia jalkaan, kohta ollaan taas myöhässä! Jokainen äiti haluaa olla paras äiti lapselleen. Ja eihän parhaat äidit raivohuuda lapsilleen?

Tätä tekstiä oli todella vaikea kirjoittaa. Mietin, uskallanko julkaistakaan ollenkaan. Mitä jos minut tuomitaan? Naisten ja varsinkin äitien raivoaminen ja vihanhallinnan ongelmat tuntuu olevan tabu.

 

 

Itse hain apua viime keväänä kun huusin lapselleni liikaa koska olin täysin uupunut. Puhuin aiheesta terapiassa, ja he tekivät puolestani lastensuojeluilmoituksen minun luvallani. Saimme lastensuojelun kautta ihanan perhetyöntekijän joka tuli kotiimme ja keskustelimme hänen kanssaan raivokohtauksista. Lastensuojelu tutki meidän tilannetta eikä meille loppujen lopuksi tullut lastensuojelun asiakkuutta ollenkaan, vaan saimme pelkästään perhetyöntekijän. Aluksi häpesin todella paljon sitä että jouduin hakemaan itselleni apua, olenko muka niin huono äiti etten selviä? Päätin etten ole, ja sen sijaan otin apua vastaan.

Näin lapsesta, että hän alkoi itsekin oireilemaan ja huutamaan sekä lyömään. Lapsi alkoi saamaan kovia raivareita. Huusin liikaa. Olin vain niin uupunut etten jaksanut ottaa vastaan lapsen tunteenpurkauksia, vaan vajosin itsekin kaksivuotiaan tasolle ja huusin, heitin tavaroita ja raivosin, kunnes kummatkin itkimme toistemme sylissä lattialla.

Siinä vaiheessa kun minulle iskee kunnon raivari, ei auta enää mitkään neuvot rauhoittumisesta. Kestää kauan ennen kuin saan itseni rauhoittumaan kunnolla. On kuin raivo vyöryisi yli rumana hyökyaaltona, tunnen että se tulee mutta en voi mitenkään pysäyttää sitä. On pelottavaa, miten alkukantaisia tunteita äitiys herättää. Sen tiedostaa että se pieni on todella vaan pieni, ja sen kuuluukin uhmata ja kokeilla. Miksi en kestä sitä? Aikuisen kuuluisi osata ottaa vastaan lapsen tunteet.

 

 

Yhdessä perhetyöntekijän kanssa pohdimme syitä raivareihin. Miten niitä voisi ehkäistä? Juteltuamme ymmärsin että tietysti mitä väsyneempiä ja nälkäisempiä olemme, sen pahemmin riitelemme. Myös aamuisin on pahinta, sen lisäksi etten ole aamuihminen, taas kerran huonosti nukuttu yö takana ja kiire kulminoituvat usein riitaan. Ja se rakas, hitsin penska ei saa niitä sukkia jalkaan vaan jahkailee ja lopulta hermostun ja huutoriita on valmis.

Oli tärkeää raivareita ehkäistessä miettiä, missä tilanteissa tuntuu että usein menetän hermoni. Saimme perhetyöntekijältä vinkkejä kuinka ennakoida raivaritilanteita ja hallita niitä. Hän ehdotti esimerkiksi ilta- ja aamupuuhat -taulukoita, joihin lapsi sai itse laittaa kiinni lappuja. Lapuissa oli kuvia: yöpuku, iltapala, aamupala, vaatteet, tarha, iltasatu. Laitoimme ne yhdessä järjestyksessä taulukkoon ja sen mukaan syötiin aamupala, puettiin vaatteet, käytiin potalla ja lähdettiin ulos. Se tuntui auttavan meitä kumpaakin, minä rauhoituin ja lapsi jaksoi kaikki vaiheet kun se oli ikään kuin leikki.

Toinen neuvo oli että jos ei ole kauhea kiire, voi hetkeksi pysähtyä vaikka lukemaan kirjaa yhdessä, ja sen jälkeen koittaa taas pukemista kun kummatkin ovat rauhoittunet. Tavallaan katkaista tulehtunut tilanne ja keksiä rauhoittumiskeino, ja sen jälkeen yrittää pukemista tai mitä tahansa uudestaan hetken päästä.

 

 

Olen jutellut muiden äitien kanssa raivokohtauksista, ja useat sanovatkin häpeävänsä huutamista. Sitä on vaikea myöntää itselleen, saati sitten ääneen muille. Se että välillä napsahtaa on ihan normaalia. Mutta mitäs sitten, kun huutaminen muuttuu ikään kuin jatkuvaksi tilaksi? Kun tunnet, että et pysty ollenkaan hillitsemään itseäsi? Kun tuntuu että kohta tartut lasta liian kovaa kädestä kiinni ja raivoissasi heität lelun (ja mielessäsi sen lapsen) seinään. Jotain menee rikki. Lelu hajoaa, lapsi pelästyy, ja sisimmässäsi tunnet jotain myös menevän rikki. Olen huono äiti. Miksi en osaa hillitä itseäni? Onko mitään hölmömpää kuin huutaa lapselle joka ei nuku, että NUKU NYT JUMALAUTA, tai huutavalle lapselle että ÄLÄ HUUDA. Koska sehän toimii…

​Olemme koittaneet yhdessä lapsen kanssa selvitä raivareista, hassutella raivon pois. Puhalla se raivo metsään! Hakkaa tyynyä! Jos kiukuttaa, älä lyö minua vaan polje jalkaa lattiaan! Välillä nämä asiat auttavat niin, että lapsi alkaa nauramaan ja kiukku on poissa. Välillä yllättävät tilanteet tai teot pysäyttävät riidat. Kerran kun olin tosi raivona, aloin itse hyppimään tasajalkaa eteisessä. Se oli pojan mielestä ihan hulvattoman hauskaa ja aloimme kummatkin nauramaan.

Yhdessä vaiheessa huomasin että minua auttoi se, että olin vain ihan hiljaa kun poika raivosi. Silloin sain hengiteltyä syvään ja sain rauhoiteltua itseni. Toinen keino on sanoittaa eräänlaista mantraa sekä itselleen että lapselleen ”Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt. Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt.” Pitää yrittää miettiä niitä keinoja joilla itsensä voisi rauhoittaa, ja vaikka harjoitella niitä etukäteen ja koittaa muistaa ne kun raivo alkaa hiipimään esille. Tai vaikka tehdä niistä muistilista jääkaapin oveen, jonka eteen voi raivon tullessa mennä hengittelemään ja lukemaan neuvot läpi.

Alussa nämä keinot eivät tuntuneet auttavan minua ollenkaan, mutta ajan myötä olen pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseni apukeinojen avulla. Poikani on onneksi oppinut sanoittamaan tunteitaan todella hyvin, senkin takia että itse sanoitan omia tunteitani varsinkin riitojen jälkeen. Kerran hän sanoin minulle ”Äiti, älä sano ja piste, koska se tuntuu minusta pahalta!”. Siinä vaiheessa tajusin että hermostuessani saatan usein sanoa ”nyt se takki niskaan ja PISTE.” Kaikkea se lapsi opettaakin itsestäni.

 

 

On todella tärkeää oman jaksamiseni kannalta, että saan tarpeeksi omaa aikaa ja unta. Yksinhuoltajana niitä kumpaakaan ei koskaan ole liikaa tarjolla. Varsinkin kun on kolmen vuoden univelat takana. Minulla onneksi on aivan ihanat vanhemmat jotka haluavat mielellään ottaa lapsen sinne kylään, jopa yöksi. Viime keväänä poikani oli siellä yötä kerran viikossa, ja se tuntui auttavan merkittävästi omaan jaksamiseeni. Sain kerrankin nukkua 12 tunnin yöunet, tai vaihtoehtoisesti ommella tai tanssia koko yön.

On niin tärkeää, että saan tuntea itseni vapaaksi välillä, että olen muutakin kuin vaan äiti joka huolehtii toisen tarpeista vuorokauden ympäri. Olen myös oppinut hillitsemään jatkuvan itseni soimaamisen. Se ei hyödytä ketään. Sen sijaan koitan kiittää itseäni jokaisesta kerrasta kun selviän tilanteesta rauhallisena, kun aiemmin olisin räjähtänyt. Ennen tunsin hirveää syyllisyyttä siitä etten jaksanut.

 

Nyt olen oppinut pikkuhiljaa välillä hyväksymään sen, että en aina jaksa, että se on inhimillistä.Varsinkin kun hoidan kaiken yksin. Se tuntuu välillä niin isolta taakalta, että tuntuu että muserrun sen alle. Kuitenkin kun seuraavana aamuna herään, voin ajatella että tänään saan taas uuden mahdollisuuden olla parempi minä, parempi äiti, tarpeeksi hyvä. Olen toki joutunut tekemään paljon töitä (ja terapiaa) sen eteen että olen tässä pisteessä.

 

​Pidän itseäni vahvana ihmisenä joka selviää kaikesta. Olen selvinnyt monesta karikosta elämässäni, sen ajatuksen varassa että minä olen vahva ja selviän kaikesta. Sellainen ajattelutapa on myös heikkouteni, koska minun on vaikea pyytää apua. Minä yritän selvitä, kunnes en enää selvä ollenkaan, ja sitten on jo liian myöhäistä. Olen jo liian uupunut. Sen takia nykyään koitan tunnustella itsestäni, milloin voimavarat ovat loppumassa ja pyydän apua ennenkuin olen kuiviin imetty. Se on vaatinut luonteeltani paljon, mutta nyt tajuan että se on minun ja perheeni parhaaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan vahvuus.