Avainsana: somevaikuttaminen

Uskot tuntevasi somepersoonan – somessa ei ole koko totuus

Uskot tuntevasi somepersoonan – somessa ei ole koko totuus

Kun seuraa aktiivisesti jotakin somepersoonaa voi tulla sellainen olo että tuntee tämän. Jakaahan hän koko elämänsä someen, hyvine ja huonoine hetkineen. Mutta onko somepersoonan koko persoona ja elämä netissä näkyvillä?

”Olet itsekäs”

Saan vähän väliä viestejä siitä kuinka olen itsekäs, epäkiitollinen ja en arvosta mitään koska valitan ”koko ajan kaikesta”. Että eikö elämäni olisi helpompaa jos ei vittuunnu ja ränttää kaikesta?

Se että päätän välillä (tai useinkin) valittaa jostain aiheesta blogiin tai instaan, ei tarkoita sitä että kuljen elämässäni jatkuvasti tympääntyneenä kaikkeen ja että etsimällä etsisin negatiivisia asioita. Olen muutenkin impulsiivinen ja hyvin tunteellinen persoona, ja jos minua ottaa päähän sen kyllä huomaa – myös somessa. Joskus päätän nostaa minulle tärkeitä aiheita esille somessa ja usein ne asiat joita esiin nostan on epäkohtia yhteiskunnassa tai asioita joista ärsyynnyn.

Nostan esille somealustoillani itselleni tärkeitä aiheita, ja osa niistä aiheista koskee äitiyden negatiivisia tunteita ja epäkohtia yhteiskunnassamme. Se on minun tapani vaikuttaa asioihin ja myös keino saada ne ulos systeemistäni. Itse uskon siihen että on tervettä räntätä asioista jotka ottaa päähän ja joihin toivoisi muutosta. Olen myös useaan otteeseen ottanut yhteyttä kansanedustajiin ja erilaisiin tahoihin jos haluan saada johonkin asiaan muutosta. Eräs minun kirjoittamani blogipostaus poiki jopa kansanedustajan ottamaan (yksinhuoltajien vuorohoidon) asian esille kyselytunnilla ja toiseen (työttömyyteen liittyvään aiheeseen) otti kantaa Li Andersson ja Jari Lindström. Eli ränttääminen muuttaa myös maailmaa!

Somepersoona
Kuva: Milka Kuivalainen

Äitiyden tabuista puhuminen on, noh – tabu

Huomaan että aina kun puhun äitiyden ja vanhemmuuden huonoista puolista saan palautetta että aina vain valitan. Saatan puhua instagramissa siitä kuinka lapsi ärsyttää tai tuntuu kuin en saisi koskaan hetkeäkään rauhaa. Sitähän se onkin, äitiys, usein.

Se että valitan aiheesta välillä useinkin ei tarkoita sitä ettenkö arvostaisi asioita jotka ovat hyvin. Saan nimittäin joka kerta valittaessani äitiydestä palautetta, että en arvosta mitään ja miksi aina valitan? Että elämä on just sitä millaiseksi sen tekee, ja on oma vika jos siitä päättää tehdä paskaa valittamalla.

Ei, elämä ei ole helpompaa sillä että tungen kaikki negatiiviset tunteet alas ja puhun vain hyvistä hetkistä. Joka kerta kun avaudun siitä että äitiys vituttaa, saan kymmeniä viestejä siitä kuinka muut tuntevat aivan samoin, ja että on hyvä että edes joku avautuu näistä asioista.

Se että joku toinen bloggaaja ottaa esille vain kauniita, positiivisia ja ihania asioita arjestaan ei tarkoita sitä etteikö heidän perheessä kukaan koskaan riitele tai etteikö heilläkin ole kauniiden kuvien toisella puolella pyykkikasoja. He ovat vain päättäneet jakaa sen puolen elämästään muille. Ja sehän on jokaisen oma valinta.

Somessa on esillä vain osa elämästämme

Kun kirjoittaa julkisesti elämästään, jättää automaattisesti ison osan asioista ihan omaksi tiedokseen. Ensinnäkin sen takia, että vaikka avautuisi joka päivä elämästään, on mahdotonta mahduttaa someen sitä kaikkea. Toiseksi, jokainen valitsee ne asiat joista ei puhu julkisuudessa, ja se on jokaisen itse valittavissa mitä asioita avaa kaikille. Huomaan, ettei ihmiset ole tottuneita siihen että avaudutaan elämän nurjista puolista somessa, koska monia se tuntuu ärsyttävän. Useimmiten kuitenkin saan kiitosta kun näytän meidän perheen kiukut, pyykkikasat ja ahdistuksen kanssa elämisen. Se on minun valintani, mutta se ei silti tarkoita sitä, että seuraajani tuntevat kaikki minun asiani, tai tietävät minkälainen olen.

Sen takia on todella kurjan tuntuista saada viestejä missä väitetään minun olevan ”todella itsekäs enkä yhtään niin empaattinen kuin miltä yritän näyttää” tai että olen ”tyytymätön kaikkeen ja vaan kaivamalla kaivan negatiivista esiin” tai että mun pitäis ”tehdä asioille jotain eikä vaan valittaa”. Jos sinusta tuntu siltä että kaipaat someesi enemmän sateenkaaria ja ”elämä on ihanaa aina” -fiilistelyä, kannattaa ehkä seurata sellaisia ihmisiä. Minun sometileilläni usein naristaan, valitetaan, räntätään epäkohdista ja tuodaan äitiyden negatiivisia asioita esille. Jos se ärsyttää, suosittelen ihan vilpittömästi että voit lakata seuraamasta minua.
(ja sen voi myös tehdä ilman että ensin oksentaa minun niskaani negatiivisen palautteen miksi lakkaa seuraamasta minua)

Itsekin tykkään ympäröidä itseni sellaisilla sometileillä, jotka tuovat minulle hyvää mieltä, tai joista saan vaikkapa vertaistukea.

Kuva: Heidi Romo

Sarkasmi on vaikea laji

Minä myös pidän itseironiasta, mustasta huumorista, itselleni nauramisesta sekä sarkasmista. Nekään eivät tietenkään kaikille uppoa, ja saattavat aiheuttaa väärinymmärryksiä. En kuitenkaan ala siloittelemaan persoonaani sen takia että minut saatetaan ymmärtää väärin, tai että minun huumorintajuni ärsyttää.

Kun on somessa esillä koko persoonallaan, on ihan eri tavalla haavoittuva kuin esimerkiksi joku sisustustili- tai blogi. On eri asia ottaa vastaan palautetta kuten ”sun sohva on ruma” kuin ”sä oot paska äiti”. Otan esille todella henkilökohtaisiakin asioita, jolloin voi olla vaikea ottaa vastaan minkäänlaista kyseenalaistavaa tai negatiivista palautetta. Olen kuitenkin sitä mieltä että otan rakentavan kritiikin tileilläni aina vastaan, pureskelen palautteet läpi ja mietin aina onko palautteessa jotain perää. Ensin saatan vittuuntua palautteesta, mutta sitten saatan todeta että totta, näinhän se taitaa ollakin. Osaan myös mennä itseeni ja todeta että olin väärässä (no siis harvoin, mutta on sitäkin tapahtunut!). Eli en dumaa kaikkea kritiikkiä suoraan.

On kuitenkin epäoikeudenmukaista olettaa tuntevansa minut somen kautta ja väittää että ”oot itsekäs paska etkä tajua et muillakin on vaikeeta”, vain sen perusteella mitä satun nostamaan esille instan stooreihin. Usein nämä palautteet kuorrutetaan vielä alkuun ”ei millään pahalla, mutta…”

Joten ei millään pahalla, mutta – voidaanko lopettaa se turhan paskan purkaminen vaikuttajien niskaan? Itselläni ainakin on viime aikoina tullut olo etten halua postata muuta kuin kukkia, sateenkaaria ja iloisia puistoretkiä, kun en jaksa sitä jatkuvaa valittamista valittamisestani, olettamuksia siitä etten arvosta mitään ja vaan sitä jatkuvaa ryönää mikä inboksiini kulkeutuu. Se on oikeasti pidemmän päälle todella raskasta, enkä yhtään ihmettele miksi vaikuttajat (minäkin) joutuvat ottamaan taukoa esimerkiksi aktivismista, kun ei jakseta sitä jatkuvaa jankkaamista. Aiheesta avautui tänään myös Oi mutsi mutsi instagramissaan, ja samaistun tähän vahvasti.