Avainsana: rasismi

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

Toissapäivänä istuimme lapseni kanssa bussissa ja leikimme ”arvaa mikä eläin” -leikkiä. Eräs rouva istui meidän viereemme ja yhtäkkiä kommentoi, että ”puhuupa hän jo hyvin suomea”. Hämmennyin täysin, ja vastasin että no, hän on kyllä ihan suomessa syntynyt.

Kun Noel oli vauva, minulta tultiin usein kysymään lapsen alkuperää. Se voi olla ihan okei, jos keskustelemme porukalla ja asia tulee puheeksi. Jos kuitenkin joku tulee kauppakeskuksessa tai bussipysäkillä ensi töikseen kysymään ”onko tämä lapsi adoptoitu vai ihan oma?” (kyllä, näin on oikeasti käynyt), on se erittäin tökeröä ja epäkohteliasta.

Tällaista kutsutaan myös mikroagressioksi.

Mitä sitten ovat mikroagressiot?

”Avoimesta ja tarkoituksellisesta rasismista poiketen mikroaggressiot ovat hienovaraisempia ja vaikeasti havaittavampia rasismin muotoja, joita ”eivalkoiset” ihmiset kohtaavat vuorovaikutuksessaan ”valkoisen” valtaväestön kanssa. Tyypillistä mikroaggressioille on se, etteivät valtaväestöön kuuluvat useimmiten tiedosta, että heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa voidaan kokea loukkaavina. Määritelmän mukaan mikroaggressiot ovat lyhytkestoisia ja arkipäiväisiä verbaalisia, toiminnallisia tai visuaalisia loukkauksia, jotka voivat olla tahallisia tai tahattomia. Lisäksi ne välittävät vihamielisiä ja halventavia viestejä, joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen kohteena olevaan henkilöön.

Ominaista mikroaggressioille on niin ikään se, että ne ovat niin itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti integroituneita arjen vuorovaikutustilanteisiin, että niiden rasistisuutta on usein vaikea havaita. Ihonvärin lisäksi mikroaggressiot voivat kohdistua myös moniin muihin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja vammaisuuteen.” – Kansainvälinen adoptio Suomessa

Kerroin vähän aikaa sitten instagramissa, mitä meille oli käynyt bussissa. Asia kirvoitti heti kiivasta keskustelua asiasta. Osa oli sitä mieltä että kaikesta ei tarvitse loukkaantua, sehän oli vain yksi kommentti vanhalta ihmiseltä. Eli perus ”älä viitsi loukkaantua ihan kaikesta, saako nykyään sanoa enää mitään”.

En koe olevani todellakaan mikään asiantuntija tässä aiheessa, mutta tässä postauksessa kerron hieman omaa taustaani sekä kokemuksiani liikkuessani ruskean lapseni kanssa.

Ruotsissa asuminen 90-luvulla toi monikulttuurisuutta arkeemme

Olemme asuneet perheeni kanssa koko 90-luvun Ruotsissa. Siellä mm. kuudennella luokalla olin sellaisessa luokassa jossa oli 43 oppilasta joista kaksi-kolme oli valtaväestöä eli ”ruotsalaisia”, ja kaikilla muilla oli maahanmuuttaja-taustaa. Meillä oli kotipihalla naapureina sekalainen kimara kaiken maalaisia ihmisiä. Olemme itsekin veljeni kanssa kuulleet ruotsalaisten aikuisten suusta lapsena: ”Maassa maan tavalla, täällä puhutaan RUOTSIA eikä suomea!”. Muistan miten hämmentävältä se tuntui, mehän olimme suomalaisia, miksi emme saisi puhua omaa äidinkieltämme? Muistan miten vihamielisiä jotkut olivat, ja se pelotti.

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1999 ja silloin tuntui että olisimme matkustaneet takaisin Ruotsiin vuoteen 1980, ainakin mitä tuli maahanmuuttoon. Huomasimme heti, miten vähän täällä oli maahanmuuttajia verrattuna Ruotsiin, ja miten eri tavalla heistä puhuttiin ja kuinka heitä kohdeltiin. Puhuttiin ählämeistä ja karvakäsistä, sompuista ja kaikenmaailman mamuista jotka tulevat tänne viemään meidän rahamme. Olin järkyttynyt. Varmasti silloin oli myös paljon mikroagressioita, mutta niitähän minä en valkoihoisena huomannut tai tiedostanut.

Ensimmäinen ystäväni Suomessa oli lukiossa samalla luokalla, irakista kotoisin oleva tyttö, ja tunsin taas olevani ”kotona”. Hänen luonaan söimme aina ihanaa irakilaista ruokaa, ja siellä tuoksui lapsuus. Kun juhlimme hänen veljensä valmistumista, tanssimme yhdessä koko suvun kanssa vatsatanssia heidän olohuoneessaan. Ah.

”Ei se pahaa tarkoittanut”

Mutta. Takaisin nykypäivään. Saan vähän väliä kuulla kysymyksiä lapseni alkuperästä ja siitä mistä hän on oikeasti kotoisin. Jos näitä kyselijöitä olisi joskus, se ei niinkään haittaisi. Mutta kun niitä kyselyitä tulee harva se kerta kun liikumme jossain ja lapsen kuullen, näen punaista. Kuvitelkaa nyt, että teidän suomalaisuuttanne epäiltäisiin joka päivän vain ulkonäkönne perusteella. Eikö se saisikin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi? Miksi sen pitäisi kuulua kenellekään tuiki tuntemattomalle, mistä lapseni on ”kotoisin”, ja olenko synnyttänyt hänet itse?

”Eihän se pahalla sitä tarkottanu, se vaan halus jutella!” Tämän lauseen kuulen joka kerta kun avaudun tästä asiasta. Eihän ne pahalla, ei, mutta se ei silti tarkoita etteikö näitä asioita saisi nostaa esille ja kertoa että ne saattavat olla vahingollisia. Puhun näistä ääneen, koska haluan että ihmiset tietävät että kyselyt lapseni alkuperästä voivat olla kiusallisia. Ne vaikuttavat väistämättä lapsen identiteettiin. Meidän tapauksessamme utelut lapsen isästä ovat vaivaannuttavia myös siitä, että isä ei asu meidän kanssamme eikä ole aktiivisesti mukana elämässämme. Myös se on ärsyttävää että lapseni afrotukkaa lääpitään harva se päivä kysymättä. Lapsi vihaa sitä, kun hänen tukkaansa kosketaan. Kun hän suuttuu koskemisesta, usein naureskellaan että äläs nyt viitsi. Pienistä puroista tulee iso meri, ja nämä kaikki kun lasketaan yhteen tulee lapselle olo, ettei hän ole samanlainen kuin muut (valkoihoiset ja suoratukkaiset).

Olen itsekin ollut se, joka kyselee uteliaisuuttaan toisten ihmisten alkuperää. Nykyään tajuan että se ei ole aina korrektia, ja mieluummin odotan että henkilö itse ottaa asian puheeksi, kuin alan itse kuulustelemaan.

Valkoihoisena olen etuoikeutettu

Tiedostan täysin etuoikeuteni tässä asiassa. Kun en ole lapseni seurassa en joudu kuuntelemaan kyselyitä adoptiosta ja lapsen isän alkuperästä. Tunnen myös, etten ole oikea henkilö puhumaan näistä asioista, koska en ole itse kokenut oman ihonvärini takia minkäänlaista syrjintää. Tämä tulee kuitenkin tarpeeksi lähelle kun on kyse omasta lapsestani. Osaan puhua tästä aiheesta vain omasta näkökulmastani – ruskean lapsen valkoisena äitinä. Yritän ymmärtää miltä mikroagressiot lapsesta tuntuvat, ja toivon että pystyn tulevaisuudessa puhumaan hänelle suoraan näistä asioista. Ehkä se auttaa häntä ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, että miksi hänen alkuperäänsä koko ajan kysellään.

Meidän valtaväestön tehtävänä on kuunnella vähemmistöjä, mennä itseemme, ottaa opiksemme eikä loukkaantua, kun meitä oikaistaan.

Saako mitään enää sanoa?

Mistä sitten tietää mitä saa sanoa ja mitä ei? Utelut ihmisten alkuperästä voi jättää kokonaan kyselemättä, ellei henkilö itse ota sitä puheeksi. Mitä väliä kenenkään alkuperällä on muutenkaan? Miksi se pitäis ottaa keskiöön? Me olemme paljon muutakin kuin vain ihonvärimme.

Ohjenuorana voi pitää vaikkapa sitä, ettei kenenkään ulkonäköä ole soveliasta kommentoida (etenkään tuntemattoman). Tämä koskee sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, ihonväriä, painoa jne.

Mikroagressiot ylläpitävät syrjiviä asenteita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää että osaamme tunnistaa näitä ilmiöitä. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja ja asenteita, ne ovat osa todella syvään juurtuneita meihin ja koko yhteiskuntaan. Sen sijaan että loukkaannumme ja sanomme että muut ovat mielensäpahoittajia, voimme tarkastella taas kerran omia etuoikeuksiamme. Ja miettiä onko juuri minun käytöksessäni jotain parannettavaa.

Jos joku tulisi huomauttamaan vaikkapa tähän tekstiin, että olet ymmärtänyt väärin asiat a ja b, niin kuuntelisin. Aina on mahdollisuus kuunnella toisia ja miettiä voisinko itse toimia jotenkin toisin.

Sen sijaan että loukkaannumme siitä, kun mitään ei enää saa sanoa – kuunnellaan. Kuuntelemalla ja reflektoimalla omia käytösmalleja- sekä tapoja, voimme olla mukana tekemässä parempaa maailmaa. Ehkä pikkuhiljaa oma lapsenikin saa elää maailmassa missä häneltä vähän harvemmin kysytään mistä hän on oikeasti kotoisin, ja viljellään vähemmän haitallisia stereotypioita ihonvärin perusteella. Ehkä jonkun mielestä pieniä ja mitättömiä asioita – mutta ei ne oikeasti ole.

Ja vielä: minua jännittää tämän postauksen julkaiseminen. Kahdesta syystä: Ensinnäkin, koen että en tiedä tästä aiheesta (rasismista) tarpeeksi ollakseni mikään asiantuntija, koen ettei minulla ole oikeutta puhua tästä valtaväestöön kuuluvana, vaikka minusta nyt tuntuukin vahvasti siltä että minun kuuluu puhua tästä aiheesta, lapseni takia.

Toiseksi – pelkään rasistista hyökkäystä. Samana päivänä kun puhuin mikroagressioista instassa, sain meilin joltakin insta-seuraajalta. Siinä ruodittiin sitä, että onko lapseni isä turvapaikanhakija, käytettiin n-sanaa useaan kertaan ja mietittiin miksi lapsen isää ei instassa näy. ”Koska sehän on lähtenyt maasta jo, kuten n**keri-miehet aina tekee”. Ihan todella paskamaista joutua kestämään tällaista palautetta. Joka kerta kun puhun rasismista, joudun pelkäämään maalittamista ja että joudun tekemään rikosilmoituksia taas, kun lastani solvataan tai meitä uhkaillaan.

Joten ehkä nyt myös sen takia, että minua koitetaan jatkuvasti hiljentää (rasistien ja muiden moukkien toimesta) haukkumalla ja uhkailemalla, painan julkaise.


Lue myös nämä:

Ruskeat tytöt – Essee: Ruskea äiti, valkoinen lapsi

Canthmag – Rasismi meissä kaikissa

Koko Hubara – Rasismi ei aina ilmene huutamisena tai tönimisenä, vaan mikroagressiona

Vuosi Yle Perjantain kohun jälkeen

Facebookin muistot muistuttivat minua siitä, että osallistuin vuosi sitten Yle Perjantain liveohjelmaan ja dokumenttiin Hyvä köyhä. Sain ohjelman jälkeen aivan ihanaa mutta myös todella järkyttävää palautetta. Olin yhdessä vaiheessa niin järkyttynyt ja shokissa, että tuntui etten halua mennä enää mihinkään, etenkään nettiin. Kuulostaa dramaattiselta, mutta siltä se tuntui – halusin hävitä vähin äänin maan päältä.

Jonnekin, missä ei enää haukuta läskiksi, sossupummiksi, luuseriksi, oksettavaksi ihrakasaksi, matupatjaksi, luuseriksi, huoraksi tai idiootiksi. Jonnekin, missä ei kyseenalaisteta motiivejani hankkia lapsia kun olen köyhä, miksi ylipäätään hankkiuduin raskaaksi, ja vielä n**kerin kanssa. Jonnekin, missä ei haukuta lastani ihonvärinsä takia ja käsketä tappaa itseäni ja lastakin samalla. Vai miltä sinusta tuntuisi, joa saisit tällaista palautetta roppakaupalla:

Olin valmistautunut pahaankin kritiikkiin, koska Suomessa ei voida puhua köyhyydestä tai työttömyydestä rakentavasti. Ne keskustelut päättyvät aina siihen että halutaan löytää joku syyllinen verorahojen haaskaamiseen.

Mutta en ollut valmistautunut siihen että minua haukutaan niin, että saan hermoromahduksen ja joudun tekemään rikosilmoituksen. Että joudun pelkäämään niin, että joudun salaamaan osoite- ja puhelintietoni.

Huoh, en ole valittanut että saan liian vähän tukia

Yksi asia mikä myös ärsyttää tässä kritiikissä mitä sain, oli se että iso osa ihmisistä kieltäytyy näkemästä työttömiä muina kuin laiskoina luusereina. Hohhoijaa, miten kyllästyttävää. Minusta tehtiin väen vängällä se luuseri, joka valittaa telkkarissa asti kuinka en saa tarpeeksi tukia. Hah hah, siis juuri sehän olikin pointti, että valitan että pitäisi lisää rahaa saada?

Eeiiii, vaan pointti oli kertoa minun tarinani masennuksesta, uupumuksesta, yksinhuoltajuudesta ja työttömyyden kuopasta. Kuinka ei ole helppoa yksinhuoltajana ottaa vastaan mitä työtä tahansa, ja kuinka vaikeaa töitä on saada. Kuinka kaikilla ei ole samat lähtökohdat työelämässäkään. Masennus aiheuttaa myös sen, että minullakin oliå taloudellisia ongelmia kun en kyennyt hoitamaan talouttani kunnolla. Lisäksi Kela ja työkkäri säännöllisen epäsäännöllisesti sössivät tuki-asiat niin, että olen joutunut velkoihin, joita sitten maksellaan monta kuukautta takaisin. Siihen vielä päälle masennus ja ahdistus, niin voin sanoa että raha-asiat ovat hetkessä todella sotkussa.

Dokumentista oli tietysti iso osa haastatteluistani karsittu viiteen minuuttiin, ja sen takia en saanut kertoa kaikkea mitä halusin. Haastatteluissa kerroinkin siitä, kuinka mielestäni on todella epäreilua että minä sain työttömänä ollessani enemmän rahaa kuin jotkut saa kokopäivätyöstä. Mutta onko vika minussa, vai kenties yhteiskunnassa? Auttaako minun haukkuminen tilannetta ollenkaan? Niinpä.

No, on ihan turhaa selittää näitä asioita auki yhtään sen enempää, koska aina on ihmisiä jotka eivät suostu ymmärtämään köyhyyttä tai työttömyyttä. Toivoin että osallistumalla Perjantai-ohjelmaan olen tehnyt jonkinlaisen jäljen tähän keskusteluun, jos vaikka joku asia olisikin muuttunut johonkin (parempaan) suuntaan.

Sitä toivoisin, että nettihäiriköintiin ja vihapuheeseen puututtaisiin rankemmalla kädellä. Nyt tällä hetkellä saa kommentoida ihmisille ihan mitä vain, ilman että joutuu vastuuseen. Rikosilmoituksen teko kannattaa vain periaatteesta, jotta poliisi saisi tietää kuinka paljon näitä on tilastollisesti. Muuten harvoin mikään näistä ilmoituksista on mennyt mihinkään eteenpäin.

Kiitos joka ikiselle teille jotka olette kommentoineet ja laittaneet positiivista viestiä, ne kannustavat ja auttavat jaksamaan eteenpäin. Jatkamme eteenpäin yhdessä, ja taistelemme paremman maailman puolesta, eikö!?

Nämä palautteet auttavat jaksamaan, kiitos <3

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Olen aiemmin jo hieman kertonut minkälaista palautetta sain Yle Perjantain dokumentin jälkeen. En ole pystynyt vieläkään kirjoittamaan asiasta kunnolla, koska aihe on niin ahdistava. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä.

Kerroin eräässä facebook ryhmässä saaneeni vihaviestejä ohjelman jälkeen ja minua vinkattiin lukemaan kirja Vihan ja Inhon internet.  Kirja tarjoaa vertaistukea sekä informaatiota verkkohäiriköinnistä.

Kirjan on luonut sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo. Kirja pureutuu vihapuheeseen netissä, mikä on nykyään todella laaja ilmiö mutta yllättävän vaiettu aihe. Johtuuko se siitä, että suurin osa vihaviestien kohteista on naisia? Verkkovihaa vähätellään ja viestit johtavat harvoin mihinkään toimenpiteisiin.

Itsekin tein rikosilmoituksen pahimmista viesteistä joita sain, mutta poliisi ei tehnyt niille mitään. He eivät kuulemma voineet selvittää kuka oli kyseesä, kun heillä oli tiedossa vain nimimerkki. Arvasinkin, ettei niihin reagoida kovinkaan helposti, mutta silti on hyvä tehdä rikosilmoitus. Jos ei muuten, niin sen takia että ilmiön laajuudesta saadan rekisteröityä tilastoja.

”Vihan ja inhon internet purkaa ilmiön syitä ja seurauksia: Miten sen kohteet kokevat ilmiön? Mikä siihen johtaa ja mikä vihaajia motivoi? Miten vihapuheeseen tulisi reagoida ja miten siltä voi suojautua? Entä sitten, kun vihapuhe siirtyy internetistä tosielämän tekoihin?”     -kosmoskirjat.fi

Toivoisin, että olisin löytänyt tämän kirjan ennen ohjelmaan osallistumista, mutta olen saanut siitä jälkikäteen myös paljon irti. Jos olisin lukenut sen ennen kuin aloitin bloggaamisen, tai osallistuin Ylen ohjelmaan olisin ehkä osannut valmistautua henkisesti paremmin. Tai sitten en. Koska sellaiseen palauteryöppyyn, missä sinua haukutaan kaikilla sometileillä, meilitse ja jopa tekstiviesteitse ei oikein voi mitenkään valmistautua etukäteen.

Mutta joka tapauksessa – kirja tarjoaa tärkeää tietoa, neuvoja miten saada apua tilanteeseen ja ennen kaikkea se tarjoaa vertaistukea verkkoväiriköinnin kohteeksi joutuneelle. 

Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka esimerkiksi on esillä mediassa tai kirjoittaa blogia. Vihahäiriköinnin kohteeksi voi joutua kuka vain, mutta erityisesti nainen tai naisoletettu, joka on jotain mieltä jostain asiasta – tai esimerkiksi puolustaa vähemmistöjä.

Onneksi tästäki aiheesta puhutaan enemmän ääneen nykyään, mutta mielestäni tästä ei puhuta todellakaan tarpeeksi. Netti on pullollaan artikkeleita ja blogikirjoituksia, joissa naiset kertovat kokemastaan vihasta, huorittelusta, tappouhkauksista ja vainoamisesta.

Esimerkiksi toimittaja Rebekka Härkönen joutui lopulta muuttamaan kotikaupungistaan pois, kun vainoaminen kirjoittamansa jutun takia riistäytyi käsistä. Iida Åfelt joka kirjoittaa Iidan matkassa -blogia, joutui muun muassa huorittelun kohteeksi kerrottuaan että hänen syntymättömällä vauvallaan on kaksi isäehdokasta. Ja tätä listaa verkkohäiriköinnin kohteeksi joutuneista voisi jatkaa loputtomiin.

Itsekin jouduin laittamaan osoite- ja puhelintietoni salaisiksi, koska Ylen dokumentin aiheuttaman kohun jälkeen sain myös tekstiviestejä ja pelkäsin ihan oikeasti että joku on kohta oveni takana. Sen jälkeen kun on saanut tappouhkauksia ja uhkaukset liittyvät myös omaan lapseen, on leikki kaukana. Tällaiset vihaviestit saivat minut pelkäämään pahinta. Mitä jos joku näistä uhkaajista onkin joku päivä oven takana odottamassa, ja satuttaa minua tai jopa lastani, sen takia että puhun suoraan blogissani asioista?

Ajatelkaa nyt – Suomessa, jossa pitäisi olla sananvapaus. Sitähän verkossa uhkauksia lähettävät haluavatkin – hiljentää naiset jotka ovat liian äänekkäitä. Liian rohkeita. Liian vapaita.

Tosin esimerkiksi Laura Huhtasaari on (yllättäen) sitä mieltä, että vihapuheesta ja sen rajoittamisesta kun puhutaan, olisi väärin jos meillä rajoitettaisiin sananvapautta. Mutta eikö sitä juuri nämä ylilautailijat ja trolllit teekin – rajoittaa sananvapautta? Kuka (nainen) uskaltaa enää sanoa täysin suoraan mitä mieltä on, jos sen jälkeen uhkaillaan jopa kuukausia jotta hänet saataisiin hiljaiseksi?

Miten tällaisen käytöksen annetaan mennä sormien läpi? Miksi nettivihaan ei puututa? Miksi tätä aihetta vähätellään? Miksi lainsäädäntö laahaa perässä? Miksi rikosilmoituksille ei tehdä mitään? Miksi tästä ei puhuta enemmän?

”Suomalaisessa nettikeskustelussa oman tutkimukseni perusteella usein rasismi ja seksismi ovat kietoutuneet yhteen, ja aggressiivisia ja uhkaavia viestejä saavat eniten juuri naiset, jotka ovat ottaneet selkeästi ei-rasistisen linjan esimerkiksi maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista puhuttaessa” – Tuija Saresma, hs.fi

Vihan ja inhon internet tarjoaa paljon vertaistukea tilanteeseen, ja se on tosiaan tarpeen. Itse murruin ihan täysin paskavyöryn alle, lähdin poikani kanssa itkien vanhempieni luo viikonlopuksi. En saanut mitään aikaiseksi, kun olin niin lamaantunut ja shokissa vihaviesteistä. Se oli aivan järkyttävää. Tunsin olevani niin yksin. Tuntui että positiivisesta palautteesta ja kannustuksista huolimatta kukaan ei ymmärtänyt minua. Kaikki hokivat että älä välitä! Niillä ihmisillä on vain paha olla! Se ei paljon lohduta siinä tilanteessa.

Nettihäiriköillä on paljon erilaisia taktiikoita, ja kirja auttaa tunnistamaan eri ilmiöt

Tässä esimerkkejä:

  • MUSTA PR – Musta PR on disinformaatiota jonka on tarkoitus vahingoittaa kohteen mainetta, liittyen esimerkiksi seksualisointia, ulkonäön kommentointia, mielenterveyden kyseenalaistamista ja niin edelleen.
  • DOXAUS – Kohteen henkilötietojen etsiminen ja niiden luvaton julkaisu. Henkilötietoja voidaan levitellä eri foorumeilla joiden jäsenet alkavat yhdessä häiriköimään kohdetta esim. soittelemalla tai tilaamalla tämän nimissä verkko-ostoksia
  • UHKAILU JA PAINOSTAMINEN – Uhkauksia voidaan tehdä yksityisesti tai julkisesti, myös suurellekin yleisölle
  • HÄIRINNÄN JOUKKOISTAMINEN – Erilaisilla forumeilla niin sanotusti joukkoistetaan häiriköintiä – koordinaattorit valitsevat häiriköinnin kohteen jonka jälkeen tämä kohde maalitetaan isolla joukolla. Ilmiö muistuttaa pyraminihuijausta, jossa ylhäällä on muutama iso kiho, jotka manipuloivat muut joukot mielensä mukaan. Esimerkiksi Meksikossa voi tienata jo rahaa sillä että myy esimerkiksi poliitikoille hate mob-verkostoja. Kirjan mukaan ei mene pitkään, kun tämä ilmiö rantautuu myös Suomeen.

Itse jouduin ainakin ylilaudan maalittamisen ja mustan pr:n kohteeksi, ja siellä ruodittiin elämääni ja kaikkia sometilejäni. Joukolla he sitten tulivat kommentoimaan kaikkiin sometileihin kaikenlaista, uhkauksia, läski huora-kommentteja ja haukuttiin esimerkiksi insta-kuviani. Kun suljin instatilini julkisesta yksityiseksi, siellä naureskeltiin. En itse ole lukenut näitä foorumeita enkä luekaan, kuulin muutamia kommentteja kavereilta.

Mitä sitten tehdä, jos joutuu nettivihan kohteeksi?

Kirja tarjoaa tähän hyviä neuvoja, tässä muutama:

  • Jos yksityisiä tietojasi levitellään, keskity tietoturvaan. Hyökkääjät voivat koittaa etsiä sinusta kaikenlaista yksityistä informaatiota salasanoista vanhoihin käyttäjätileihin ja niin edelleen. Vaihda salasanat ja tee tietojenluovutuskielto tai turvakielto Maistraattiin. Blokkaa häiriköijät sometileiltäsi.
  • Säästä kaikki vihaviestit, tekstiviestit ja muut todisteet verkkohäiriköinnistä, jotta voit tarvittaessa tehdä rikosilmoituksen. Voit myös ilmoittaa viestien olinpaikasta riippuen ylläpitäjille vihaviesteistä. Rikosilmoituksesta ei aina ole iloa, mutta poliisin on syytä tietää ongelman laajuus.
  • Jos viestien lukeminen ahdistaa, voit pyytää jotakuta moderoimaan niitä puolestasi.
  • Harkitse tarkkaan lähdetkö vastaamaan viesteihin takaisin mitään.
  • Pyydä apua luotettavilta ihmisiltä. Älä jää yksin.

 

Kun jouduin itse verkkohäiriköinnin kohteeksi, mietin että lopetan bloggaamisen kokonaan. En kykenisi jatkuvasti ottamaan vastaan tällaisia hyökkäyksiä. Aika nopeasti sitten tajusin, että eihän minua voi hiljentää. Minulla on myös sananvapaus, ja tietynlainen sisäinen taistelijasielu joka sanoo minulle, että minun täytyy jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Mitä sitten tapahtuu, jos kaikki hiljenevät? Ei varmasti mitään hyvää.

Joten minä en aio hiljentyä. Minua ei vaienneta. Meitä ei vaienneta.

 

Postauksen kaikki kuvat olen ottanut Vihan ja inhon internet -kirjasta. 

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Keskiviikkona vietettiin rasismin vastaista päivää. Rasismin vastaisia kampanjoita todella tarvitaan Suomessakin, koska rasismi kukoistaa ja voi hyvin tässä maassa. Kun jossain jaetaan kuva missä tummaihoinen mies poseeraa suomalaisessa maisemassa saunan edessä, matelevat rasistit jostain esille kommentoimaan, että tämä mies ei voi olla suomalainen. Kun missikilpailun voittaa tummahipiäinen nainen, tulee joukko öyhöttäjiä esille haukkumaan häntä apinaksi. Kun poliitikko sattuu olemaan tummaihoinen tai tummatukkainen, saa hän vihapostia, somessa ilkeitä kommentteja ja twitterissä tappouhkauksia. Mekin olemme poikani kanssa kokeneet jo rasismia, koska hänellä on
tummempi iho kuin minulla, vaikka hän on vasta 4-vuotias.

Mikä saa ihmisen lähettämään toiselle rasistisia viestejä? Miksi jotkut katsoo oikeudekseen häiriköidä toista ihmistä? Mikä saa aikuisen ihmisen huutamaan n**keriä pienen lapsen perään? Mistä ihmeestä kaikki tämä viha tulee?

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan blogiini, vai annanko asian vain olla. Mitä vähemmän nämä öyhöttäjät saavat aikaani ja energiaani, sen parempi. Mutta nyt en pysty enää olemaan hiljaa.

Mitä tapahtui Ylen dokumentin jälkeen?

Itse olen blogin aloitettuani saanut yllättävän vähän vihaisia, ilkeitä kommentteja, mutta sen jälkeen kun osallistuin Yle Perjantain dokumenttiin poikani kanssa sain niitä saavillisen niskaani. Usein näen kun ihmiset kommentoivat, että mitäs on julkisuudessa, silloin saa haukkua. Miten niin on oikeutettua sanoa mitä vain, siksi että ihminen on tullut esille jonkun asian puolesta netissä tai telkkarissa? Tai olemalla politiikassa mukana? Tai voittamalla missikisan? Ja mikään, ei mikään oikeuta aikuista ihmistä haukkumaan lasta. Poliisikaan ei pysty (halua?) näille kommentoijille mitään, vaikka pahimmista viesteistä olen tehnyt rikosilmoituksen.

Ylen ohjelman jälkeen keskustelupalstoilla revittiin auki kaikki sometilini ja sain sähköposteja, kommentteja eri sometileille ja jopa tekstaria suoraan puhelimeen. Useimmat viestit olivat onneksi ylistäviä ja kehuvia – olin kuulemma rohkeasti tuonut esille monen ihmisen äänen menemällä ohjelmaan.

Osa viesteistä oli kritiikkiä ohjelmassa esiintyneisiin asioihin, kuten rahankäyttöön ja köyhyyteen liittyen. Muutamat osasivat esittää kritiikkinsä asiallisesti, ja minulla olikin todella mielenkiintoisia keskusteluja lukijoiden kanssa. Osa oli sitten enemmän tai vähemmän ei-niin rakentavaa kritiikkiä.

rasismin vastainen päivä

”Tapa ittes ja mulattiäpäräsi”

Pahimmat kommentit olivat niitä, jotka haukkuivat ulkonäköäni, painoani ja etenkin poikaani. Kuka aikuinen ihminen KEHTAA hyökätä viattoman lapsen kimppuun? Ja etenkin tämän ihonväriin? Varsinkaan, kun nämä asiat ovat ihan täysin asian vierestä! Muutenkin säälittävää eikä ole mitenkään kauhean mielikuvituksellista kommentoida painoani ja haukkua läskiksi.

Pahimmat viestit lityivät kuitenkin lapseeni. Sain viestejä joissa kehotettiin tappamaan itseni ja mulattipoikani, ja että hänen isänsä on jättänyt meidät kuten kaikki afrikkalaiset tekevät, että lapseni on Gambian lomareissun tuliainen ja äpärä. Siis aivan järkyttävää. Vaikka nämä olisivatkin trolleja tai jonkun teinin vitsi, se ei tosiaankaan ole tervettä. Näistä asioista voidaan spekuloida mitä vain, mutta en aio avata niitä blogissani, koska ne eivät kuulu kenellekään.

Ahdistaa kirjoittaa näitä tänne, mutta haluan nämä tuoda päivänvaloon. Tiedän, että moni teistä todellakin tietää miltä rasismi tuntuu, mutta on monia jotka eivät osaa aavistaakaan kuinka paljon sitä tapahtuu ja kuinka paljon se sattuu. Niin, tällaisessa maassa me asumme, missä ihmiset luulevat että heillä on oikeus käskeä tappamaan oma poikani ja itseni, siksi että hän on jonkun mielestä väärän värinen.

Ymmärrän, ettei rasismista uskalleta puhua

Pelkäsin ottaa esille tätä asiaa, myös sen takia että haluan suojella lastani. Vanhempana minun täytyy miettiä mikä on parasta lapselleni. En jaksa myöskään ottaa vastaan kaikkea sitä paskakommentointia, mikä näistä aiheista aina nousee. Ymmärrän, että jotkut hiljenee, koska pelkäävät, tai eivät jaksa lähteä taistelemaan vastaan. Sehän on vähän samaa kuin löisi päätä seinään. Mutta en silti aio hiljentyä. En aio sallia ilmapiiriä, jossa minun täytyy pelätä kirjoittamista nettiin, siinä pelossa että minun ja LAPSENI päälle hyökätään. Haluan että poikani ja kaikki muutkin ihmiset saisivat elää vapaasti suvaitsevaisemmassa ilmapiirissä, missä heidän ei tarvitse pelätä. Kun aloitin blogin ja osallistuin dokumenttiin, mietin tarkkaan haluanko tuoda lastani niissä esille. Päädyin kuitenkin siihen, että poikani kuuluu elämääni ja hän saa toistaiseksi olla esillä täälläkin. En halua rajata elämääni sen takia, että pelkään muiden ihmisten reaktioita.

Surullisinta tässä on se, että minun ei tarvitse pelätä kaduilla rasismia liikkuessani ilman lastani. Lapseni taas tulee väistämättä törmäämään rasismiin ja syrjintään ihonvärinsä takia, vaikka me olemme ihan yhtä lailla suomalaisia hänen kanssaan.

En myöskään kykene muuttamaan asioita yksin, ja kehotankin teitä kaikkia mukaan vastustamaan rasismia. Puhukaa ääneen kokemuksistanne, tukekaa sitä tyyppiä joka joutuu rasismin kohteeksi ratikassa. Pieniä tekoja, välittämistä, empatiaa, ymmärrystä. Vähemmän vihaa.

Täällä on myös hyvä artikkeli Yleltä liittyen keskustelukulttuurista somessa.

 

Lopuksi vielä Nasima Razmyarin video rasismin vastaisesta päivästä.

Rasisminvastainen päivä 21.3.2018

Tänään vietetään rasisminvastaista päivää. Kerron videolla saamistani viesteistä, vaikka aiheesta puhuminen ei olekaan helppoa. Koen kuitenkin, että minulla on tässä asemassa siihen velvollisuus. Teen sen jokaisen rasismia kokeneen ja syrjityn ihmisen vuoksi. Toivon, että lapset ja nuoret saavat kasvaa maailmassa, jossa ei tarvitse pelätä rasismia ja vihaa.Puututaan vihapuheeseen ja rasismiin. Tehdään yhdessä turvallinen Helsinki – ja koko Suomi.

Geplaatst door Nasima Razmyar op Woensdag 21 maart 2018