Avainsana: raiskaus

Traumapotilaan kohtaaminen

Traumapotilaan kohtaaminen

Luin Ylen artikkelin jossa kerrotaan että raiskauksen uhrit kokevat edelleen vähättelyä ja huonoa kohtelua lääkäreiltä, poliiseilta ja hoitohenkilökunnalta. Tämä on hyvin tuttua myös minulle.

Kun minut raiskattiin, soitin heti poliisille ja he tulivat hakemaan minua poliisilaitokselle saman tien tutkimuksiin ja kuulusteluun. Matkalla poliisilaitokselle oksensin päälleni (tosin onneksi todella vähän ja “vaan” sappinesteet) kun olin niin shokissa, enkä saanut käydä pesemässä edes käsiäni. Ehkä sen takia että olin myös matkalla lääkärintutkimukseen, mutta oli kuitenkin aika nöyryyttävää istua siellä puoli päivää sappinesteet sylissä. Kuulin oven läpi kun poliisit jotka olivat minut kotoa hakeneet selittivät jollekin toiselle poliisille minun tapaustani. Se tuntui absurdilta. Onneksi kukaan ei kuitenkaan vähätellyt kokemustani, tai epäillyt sanaani.

Pääsin heti poliisin kautta lääkärintutkimukseen. Lääkäri ei oikein tuntunut tietävän mitä tekee, ja yhdessä vaiheessa kutsui toisen lääkärin paikalle. Istuin tuolilla aivan shokissa edelleen, ja toinen sisään tullut lääkäri heitti jonkun vitsin ja katsoi minuun naurahtaen. Tuijotin häntä takaisin ilmeettömänä, ja jos olisin shokiltani pystynyt puhumaan olisin huutanut suoraa kurkkua. Miten lääkäri voi heittää vitsin sellaisessa tilanteessa?

Tökeröt kommentit tai muu osaamattomuus voivat vaikeuttaa uhrin toipumista.
​– Jos poliisi tai muu auttaja on törppö tai syyllistävä ensi kohtaamisessa, se muokkaa uhrin suhtautumista asiaan ja hänen käsitykseensä siitä selviytymisestä, kuvailee raiskaustukikeskus Tukinaisen kehittämispäällikkö Heli Heinjoki.

Kun yritin hakea keskusteluapua tapahtuman jälkeen, huomasin että sitä oli todella vaikea saada. Soitin moneen eri yhdistykseen, mutta kaikki sanoivat että heillä ei ole antaa edes aikoja kun on liian vähän työntekijöitä ja liian paljon avuntarvitsijoita. Oli todella vaikeaa soittaa moneen eri paikkaan ja koittaa pyytää apua.

Kun soitin terveysaseman psykiatriselle sairaanhoitajalle, hän kuulosti todella tylyltä ja kyllästyneeltä. Hoitaja halusi puhelimitse kuulla lyhyesti mitä oli tapahtunut. Kerroin jääneeni juhlien päätteeksi tutun ihmisen luo yöksi, ja siellä minut raiskattiin. Hoitajan ainut kommentti oli: “Miksi sitten jäit sinne yöksi?”

On paljon uhrin omasta jaksamisesta kiinni, miten hän saa apua.
​– Kokemukseen liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä. Tapahtuma voi olla niin lamaava, että uhrin on hankala pitää puoliaan. Silloin on liian rankkaa lähteä eri puolilta apua hakemaan.

Uskomatonta. Ihmisen, jonka kuuluisi auttaa minua, syyllistää minua raiskauksesta. Ihan kuin olisi ollut omaa syytäni, että jäin yöksi tutun ihmisen luo. En osannut sanoa mitään, en edes kuullut mitä hoitaja sen jälkeen puhui, laitoin jossain vaiheessa vain luurin kiinni. Miten olisin voinut mennä sellaiselle henkilölle juttelemaan traumastani? En koskaan tehnyt valitusta, koska en yksinkertaisesti jaksanut ryhtyä siihen. Olisi pitänyt.

Voin kuvitella miten hankalaa on pienellä paikkakunnalla hakea apua, jos pääkaupunkiseudullakin on tilanne tämä. Onneksi Helsinkiin on avattu uusi seksuaalisen väkivallan uhrien tukikeskus Seri. Sieltä voi hakea apua heti tapahtuneen jälkeen, vain kävelemällä sisään. Tällaista olisin itsekin kaivannut silloin aikoinaan. Siellä todennäköisemmin on paikalla asiantuntijoita, jotka osaavat auttaa ilman että syyllistävät tai heittävät typeriä vitsejä. Tai kohtelevat uhria kuin olisi taas yksi rikoksen uhri liukuhihnalla matkalla kuulusteluun. Näitä keskuksia on tulossa ilmeisesti lisää ympäri maata, mikä on todella hyvä.

Järkyttävän kokemuksen läpikäynyt uhri on hyvin herkkä tulkitsemaan sanoja ja äänensävyjä. Joskus hyvääkin tarkoittavat kommentit tulkitaan pahoiksi tai syyllistäviksi. Siksi uhreja tulisi Heinjoen mielestä kohdella kuin silkkihansikkain.

Usein tuntuu että hoitohenkilökunta unohtaa, että potilas on ihminen jolla on tunteet. Välillä tuntuu että hoitohenkilökuntaa ei kiinnosta edes se, että potilas on ihminen jolla on tunteet. Vaikka he hoitavat potilaita liukuhihnalla päivittäin, jokaista potilasta tulisi kohdella kunnioittavasti ja huomioiden tilanteet. Ymmärrän sen, että kiire ja henkilökunnan vaje sekä budjetin kiristykset vaikuttavat, mutta se ei saisi silti näkyä potilaiden kohtelussa. Olen kyllä saanut hyvääkin kohtelua hoitohenkilökunnalta, mutta olen valitettavan usein saanut huonoa tai erittäin törkeääkin kohtelua.

(Sitaatit ovat Ylen artikkelista poimittuja.)

Oletko saanut trauman jälkeen huonoa kohtelua hoitohenkilökunnalta? 

 


Lue myös aiemmat kirjoitukseni:

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Traumana raiskaus

Traumana raiskaus

Traumana raiskaus

Olen blogin aloittamisen jälkeen pureutunut moneen tabuun ja häpeän aiheeseen kuten äitien raivarit ja väkivalta ja synnytyksen jälkeinen masennus, joten ajattelin että seksuaalinen väkivalta olisi yksi tärkeä aihe näiden perään.

Surullisen moni joutuu seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi elämänsä aikana ja tällä tekstillä toivon auttavani jotakuta joka häpeää asiaa yksin.

Puhun tässä tekstissä tytöistä ja naisista, mutta se ei missään nimessä tarkoita sitä että väheksyisin poikiin ja miehiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Käsittelen tässä postauksessa asiaa naisen näkökulmasta, omien kokemusteni kautta.

Useimmilla meistä on traumoja, ikäviä muistoja, sydänsuruja tai vaikeuksia joista me emme puhu ääneen kaikille. Joistain asioista emme ehkä puhu ääneen kenellekään. Masennus on tällä hetkellä suurimpana taakkana itselläni. Olen päättänyt puhua siitä ääneen, jotta saisin itsekin sillä tavalla kevennettyä sitä taakkaa. Mitä enemmän aiheesta puhun ääneen ja julkisesti, sitä vähemmän se minua hävettää. Sitä vähemmän se minua määrittää.

Sen takia aion nyt kertoa yhdestä menneisyyden traumastani, josta harvemmin puhun kenellekään. Vuosia sitten minut raiskattiin. Vaikka olen monta vuotta käsitellyt asiaa mielessäni ja terapeutin avulla, tämä asia tekee vieläkin niin kipeää että en tiedä miten pystyn tästä kirjoittamaan. Olen silti päättänyt olla rohkea ja kertoa siitä tänne blogiin.

Raiskaaja on usein tuttu ihminen

Usein kun puhutaan raiskauksista, puhutaan niin sanotusti puskaraiskareista. Joku hyökkää yön pimeinä tunteina yksinäisen naisen kimppuun puskasta. Näin voi myös käydä, mutta usein raiskaaja on uhrille entuudestaan tuttu ihminen. Silloin kynnys ilmoittaa asiasta poliisille saattaa nousta. Uhria voi pelottaa raiskaajan reaktio. Ja entä miten muut ihmiset lähipiirissä suhtautuvat syytöksiin? Uskooko kukaan?

Uhri saattaa raiskaajan tuntiessaan tuntea vielä enemmän syyllisyyttä, että on itse aiheuttanut tilanteen jollain tavalla, vaikka asia ei todellaakan ole niin. Raiskaus ei ole koskaan uhrin syytä. Ennen kuin minut raiskattiin, en osannut täysin ymmärtää miksi uhrit häpeävät eivätkä vie asiaa poliisille, koska eihän raiskaus koskaan ole uhrin syytä. Nyt ymmärrän, koska aiheeseen liittyy niin syvää häpeän ja pelon tunnetta kaikinpuolin, että asian eteenpäin vieminen on todella vaikeaa, etenkin jos tekijä on tuttu ihminen.​

Kun minut raiskattiin, soitin heti poliisille, koska sillä sain viestittää, että minulle ei tehdä näin. Minulle tuli myös jotenkin turvallisempi olo, kun tiesin että poliisit puuttuvat asiaan. Oikeudenkäynti ja koko prosessi oli tietysti todella uuvuttavaa ja yhteiskunnalla on tässä asiassa paljon paranneltavaa. Mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen että oli oikein viedä asia eteenpäin. Minun oli pakko saada oikeutta itselleni, ja tuntui että sain sitä, vaikka tuomioista ja niiden koventamisesta voisi kyllä tehdä oman juttunsa.  Kun kuulin tuomion, että tekijä on syyllinen, tuntui että jälkikäteen sain mahdollisuuden sanoa EI. Sinä et voi tehdä näin minulle, ja nyt saat rangaistuksen siitä.

Raiskauksen uhri ei ole pilalla!

Yksi asia myös johon toivoisin muutosta, on se että keskustelussa ei sanottaisi että raiskauksen uhri on pilalla loppuelämäksi.

Raiskaus ei määritä minua.

Raiskausta ei voi koskaan unohtaa, mutta en suostu olemaan sen takia pilalla.

Ymmärrän, että se on tietynlainen argumentti siitä että tuomiot eivät ole riittäviä, ja olen rangaistuksista samaa mieltä. Mutta se että käytetään argumenttina sitä että ”uhrin elämä on pilalla joten vuoden ehdollinen rangaistus ei riitä”, sitä en hyväksy. Tämä on yksi syy miksi häpeän kertoa asiasta kenellekään, koska tuntuu että se leimaa otsani ikuisiksi ajoiksi niiden silmissä joille kerron asiasta. Kertoessani nyt tässä koko maailmalle kokemuksestani, yritän päästä tästä leimasta eroon korvieni välissä, ja toivon auttavani muitakin tuntemaan samoin.​

Hyväksikäytön jälkeen elämä voi jatkua

Kun käsittelin asiaa terapiassa aikoinaan, terapeutin yksi kertomus on jäänyt mieleeni. Elämä on kuin aikajana. Elämän aikajanalle asettuu tapahtumia, ja raiskaus on minulla yksi niistä. Se jää sinne aikajanalle, ja sitä ei saa sieltä pois. Mutta minä menen aikajanalla eli elämässäni eteenpäin. Asiaa ei valitettavasti voi koskaan unohtaa, mutta elämä jatkuu.

Raiskaus ei pyöri enää mielessäni jatkuvasti, vaan jatkan elämääni. Kesti tosin kauan (vuosia) päästä tähän pisteeseen elämässäni. Aluksi olin täysin rikki enkä kyennyt mihinkään, ja pitkäksi aikaa jäi järjetön raivo ja viha tekijää kohtaan. Raiskausuutiset, elokuvien raiskauskohtaukset, pelkkä raiskaus sana ja moni muukin asia triggeröi usein heti aiheen pinnalle mielessäni. Silloin usein tuntuu siltä kuin jokin löisi minua vatsaan. Ikävä muljahdus, joka tuo yhden elämäni kamalimman asian tietoisuuteen taas.

Raiskausvitsit eivät ole hauskoja

Tämän takia minua myös todella suututtaa kun ihmiset väheksyvät asiaa, että nykyään mitään ei saa sanoa kun joku loukkaantuu. Voitte kuvitella, miltä raiskatusta ihmisestä tuntuu, kun kahvipöydässä kerrotaan raiskausvitsiä tai voivotelaan yhdessä kuinka uutisen raiskatun elämä on pilalla loppelämäksi. Luultavasti siellä työpaikan kahvipöydässä on joku joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Sanat satuttavat joskus todella syvältä, ja tuovat pintaan asioita joita ei halua sieltä tulevan ylös. Tuntuu myös erittäin ikävältä ja raivostuttavalta kun oikeutetaan esimerkiksi raiskausvitsi sillä että nykyään ei saisi kertoa edes vitsejä kun joku loukkaantuu.

Miksi ihmeessä joku haluaa kertoa raiskaus-vitsejä väen vängällä, jos tietää että ne saattavat loukata ja avata syviä haavoja? Tämä on myös yksi tapa pitää yllä raiskauskulttuuria.

Keskusteluapua on yllättävän vaikea saada

Myös avun saaminen oli vaikeaa. Soitin useampaan paikkaan ja he kaikki sanoivat ettei heillä ole antaa aikoja, kun on liikaa asiakkaita eikä tarpeeksi auttajia. On niin tärkeää saada apua heti, matalalla kynnyksellä, eikä puolen vuoden päästä kun on soitellut sata puhelua. Tämä on yksi asia johon toivoisin myös huimasti lisää resursseja yhteiskunnalta.

Sain lopulta keskusteluapua Mielenterveysseuralta opettajani kautta. Olen ikuisesti kiitollinen opettajalleni joka kuunteli minua ja jopa näppäili numeron puhelimeeni jotta saisin varattua ajan sinne. Hän tarjoutui soittamaan aikaa puolestani, mutta onnistuin kuitenkin itse varaamaan ajan. Oli kuitenkin lohduttavaa, että joku tarjoutui tukemaan minua.​

Jos joku läheisesi kertoo sinulle että hän on kokenut seksuaalista väkivaltaa, paras neuvo on että älä neuvo. Kuuntele. Voit esimerkiksi auttaa ihan kädestä pitäen avun hakemisessa (kirjoituksen lopussa on linkkejä auttaviin tahoihin). Kaikkein vähiten uhri haluaa kuulla kuinka “kaikella on tarkoituksensa” ja voi kääntää “kaiken lopulta hyväksi” tai sitä kuinka aiot hakata tekijän. Kaikki ovat ymmärrettäviä reaktioita ja yrityksiä lohduttaa ja käsitellä asiaa, mutta ne eivät auta siinä vaiheessa. Tärkeää on läsnä oleminen ja kuuntelu, sekä tieto siitä että läheinen on saatavilla jos jotain tarvitsee.

Tämä on edelleen kipeä aihe itselleni. Halusin silti kirjoittaa tämän tekstin. Kannustan muitakin puhumaan ääneen näistä asioista. Minua itseäni on auttanut muiden tarinat, se että muutkin uskaltavat puhua näistä ääneen.

En tiedä mikä tässä olisi hyvä loppukaneetti, mutta ehkä se että tämä teksti on omistettu sinulle, juuri sinulle joka luet tätä ja tiedät mistä puhun. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi selvitä. Sinä voit jatkaa elämääsi, ja se ei määritä sitä kuka olet.

Kerro jollekin asiasta, jotta saisit taakkaasi kevennettyä. Olet tärkeä ihminen, ja sinulla on oikeus jatkaa elämääsi raiskauksesta huolimatta.

Lopuksi vielä linkkejä joista voi pyytää apua ja saada lisää tietoa:

 

Nettitukinainen: Kun olet kokenut raiskauksen

Traumaterapiakeskus

Nollalinja

Rikosuhripäivystys

Helsingissä Seri-keskus (juuri avattu uusi matalan kynnyksen tukikeskus!)

Raiskauskriisikeskus Tukinainen

Naisten Linja

Ensi- ja turvakotien liitto

Monika-Naiset (erikoistunut maahanmuuttajataustaisen apuun)

​Suomen mielenterveysseura (keskusteluapua ja tukea)

​Maksutonta lakineuvontaa naisille

​Tukinet (netissä toimiva kriisikeskus)

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Ensimmäinen paniikkikohtaus saattaa pelästyttää

Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen kun olin 16-17-vuotias. Olimme ystävien kanssa viettämässä iltaa ja jumituimme yhden kaverin kanssa junan vessaan. Ovi aukesi raolleen mutta emme saaneet sitä kokonaan auki. Tunsin kuinka vessan seinät alkoivat pienentyä ja en saanut henkeä. Kaverit ulkopuolella yrittivät saada ovea auki, lipunmyyjäkin käveli ohi, mutta ei sanonut tai tehnyt mitään.

Lopulta ystävämme ulkopuolella saivat oven potkittua auki, mutta siinä vaiheessa olin jo hyperventiloimassa. Jäimme pois junasta enkä tiennyt mitä tehdä, enkä tajunnut mikä minulla oli. Lopulta onneksi kohtaus loppui. Se oli todella pelottavaa, varsinkin kun en yhtään tiennyt mikä minua vaivasi. Myöhemmin selvisi että se oli paniikkikohtaus.

Mikä aiheuttaa paniikkikohtauksen?

Teini-ikäisenä sain monta paniikkikohtausta, kunnes tajusin mikä ne useimmiten aiheuttaa. Isot väkijoukot (keikat, yleisötapahtumat), ahtaat ja suljetut tilat. Opin pikkuhiljaa tunnistamaan paniikin merkit ja opin ennakoimaan ja estämään paniikkikohtauksen. Jos tunsin että hengitys tiivistyy, alkaa pyörryttää, tuntuu kuin tila pienenisi ympärilläni ja ahdistaa, oli aika lähteä johonkin rauhassa hengittelemään. Olen monesti keikoilla joutunut poistumaan tilasta ihan muita tönimällä pois tieltä, kun kukaan ei ole tajunnut että minulla on paniikki. Se on kamala tunne, kun ei kaiken lisäksi pääse pois väkijoukosta.

Olen lukenut että paniikkihäiriön saattaa laukaista jokin lapsuuden trauma, äkillinen elämänmuutos, stressi tai perinnölliset syyt. Itse uskon että äitini rintasyöpä-diagnoosi ja hoidot ja sen tuoma stressi, huoli ja kykenemättömyys käsitellä asiaa toivat paniikkikohtaukset esille. Olimme myös juuri muuttaneet Ruotsista takaisin Suomeen monen vuoden jälkeen ja se oli iso muutos koko perheellemme. Uskon että osittain kohtaukset johtuivat myös siitä että olin kova stressaamaan ja jännittämään kaikkea.

 

 

Väentungoksessa ja bussissa ahdistaa​

Nykyään en koskaan mene keikoilla eturiviin vaan pysyttelen suosiolla taka-alalla. Isoissa tapahtumissa minulla täytyy olla tilaa ympärillä. Bussissa ollessa saattaa tulla ahdistus jos istun ikkunapaikalla (vaikeampi päästä ulos) ja koko bussi on täpötäynnä, samoin jos seison vaunujen kanssa keskellä ihmisiä. Silloin menee hermo todella nopeasti jos joku esimerkiksi tönii, kun olen jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut.
Saatan välillä jäädä pois bussista aiemmin koska en pysty olemaan suljetussa tilassa enää. Samoin hisseissä joissa on paljon ihmisiä tulee välitön ahdistus, mutta yleensä saan itseni rauhoitettua hengittelemällä ja tietoisesti rauhoittumalla.

Paniikkikohtaus festareilla​

Onnistuin melkein kymmeneksi vuodeksi rauhoittamaan paniikkikohtaukset niin ettei niitä tullut ollenkaan, kunnes menin Flow-festareille ja siellä laukesi ihan yhtäkkiä paniikki. Kaveri joka tuntee minut hyvin huomasi sen ja lähti vetämään minua heti pois ahtaasta väkijoukosta. Heti kun pääsimme teltan ulkopuolelle siihen tuli jostain nainen joka ojensi paperipussin johon piti hengittää, ja laukaisi jännittävän tilanteen naurattamalla että ”toivottavasti ei haittaa että pussi haisee lihikselle”.
Seuraavaksi hän ojensi minulle pillimehun ja käski hengittää vaan syvään. Ennen kuin tajusimmekaan nainen oli hävinnyt väkijoukkoon, enkä ehtinyt edes kiittää häntä. Joten jos luet tätä, kiitos sinulle! Silloin ymmärsin että joudun luultavasti elämään paniikkihäiriön kanssa lopun elämääni ja kestämään kohtauksia silloin tällöin.

Synnytyksen jälkeinen masennus toi kohtaukset takaisin​

Kohtaukset ovat olleet viime vuosina todella vähissä, kunnes sairastuin masennukseen synnytyksen jälkeen ja ahdistus ja paniikkikohtaukset tulivat takaisin. Stressaava elämäntilanne univajeeseen ja masennukseen yhdistettynä aiheuttivat sen että paniikkikohtauksia saattaa tulla päivittäin. Ne eivät ole joka kerta niin pahoja että hyperventiloisin, mutta kaikki muut oireet tulevat esille.

Hengitys kiihtyy, rinnan päältä ahdistaa niin ettei saa henkeä, joutuu hengittelemään todella syvään ja rauhallisesti ettei kohtaus pahene. Kädet puristuvat nyrkkiin, sydän hakkaa tuhatta. Tulee pakokauhu ja näkö saattaa hämärtyä ja tulee epätodellinen olo. Se tuntuu vähän siltä kuin itse olisi jonkun kuplan sisällä, josta näkee ja kuulee muut vain vaimeasti hälinänä ja näkee kaiken sumeana. Ne saattavat nykyään tulla kotonakin ollessa ihan yhtäkkiä, kun ennen tarvittiin aina jokin ulkopuolinen tapahtuma tai paikka jotta kohtaus laukeaisi. Kohtauksen jälkeen olen todella voimaton, väsynyt, ärsyyntynyt ja päätä alkaa särkeä.

Trauma voi aiheuttaa paniikkikohtauksia

Paniikkia ja ahdistusta liiallisen ihmismassan keskellä on pahentanut vuosia sitten tapahtunut raiskaus, joka on aiheuttanut minulle sen etten halua tuntemattomia ihmisiä (varsinkaan miehiä) liian lähelle. Tämän takia jopa kaupan kassajonossa saattaa tulla ahdistus ja paniikinomaisia tunteita, kun ihmiset seisovat selkäni takana niin etten näe heitä. Usein, melkein päivittäin tunnen ahdistusta väkijoukoissa, kaupassa ja sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos joku tulee liian lähelle omaa tilaani.

Tämän takia en kestä ollenkaan sitä että tuntemattomat miehet tulevat liian lähelle varsinkaan kännissä, ja etenkin baarissa ollessa suutun välittömästi jos joku tulee koskemaan minuun millään tavalla (siellä kun yleensä humalatila aiheuttaa lähentelyä). Tietenkään kukaan ei saisi koskea muutenkaan, tai tulla tunkemaan toisen tilaan jos ei haluta ketään lähelle. Mutta nämä kokemukset saattavat joskus minulla kaiken lisäksi laukaista paniikkikohtauksen, johtuen traumoistani.

Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan koskemattomuuteen. Kun koskemattomuutta loukataan (esim. raiskaus), sitä tulee entistä herkemmäksi sille että joku tulee liian lähelle ja sen takia reagoi todella vahvasti.

 

 

Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään

Olen lukenut että jos saa usein paniikkikohtauksia nuorella iällä, riski sairastua masennukseen jossain vaiheessa elämää suurenee. Siinä saattaa olla yksi syy siihen että minulla synnytyksen jälkeen tuli masennus ja paniikkikohtaukset alkoivat taas ilmestyä. Naisilla paniikkihäiriötä esiintyykin enemmän kuin miehillä ja siinä on syynä mm. hormonaaliset seikat. Synnytyksen jälkeistä masennusta on käsittääkseni tutkittu vasta aika vähän, ja syyt sairastua siihen ovat todella moninaiset, joten on vaikea sanoa että liittyykö nuorena saadut paniikkikohtaukset tähän.​

Minulla ei koskaan tutkittu nuoruudessa paniikkihäiriötä, koska kohtauksia tuli sen verran harvoin ja opin hallitsemaan niitä. Ne eivät tuntuneet hallitsevan elämääni vaikka välillä kyllä pelkäsin etukäteen kohtausta (esimerkiksi isoissa väkijoukoissa). Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään. Yksi isoimpia asioita minulle oli yksinkertaisesti asian hyväksyminen.Tärkein itselleni oli oppia missä tilanteissa ahdistaa ja ennaltaehkäistä kohtausta. Olemalla rauhallinen, hengittämällä syvään ja hokemalla esimerkiksi mantroja (ei ole mitään hätää, rauhoitu, hengitä).

Älä anna paniikin hallita itseäsi

Joskus kohtausta pelätessä saattaa alkaa välttämään kokonaan tilanteita joissa ahdistus tulee, mutta itse huomasin että jos jätän asioita väliin sen takia, pelko alkaa hallita elämää. Jos pelkää koko ajan kohtausta, ajaa itsensä pussiin niin että koko ajan ahdistaa ja silloin kohtaus varmasti tule jossain vaiheessa.Paras itselleni on ollut koittaa elää ihan normaalia elämää ja välillä vain hengitellä ja rauhoitella itseään. Joskus joutuu toteamaan itselleen että nyt on kohtaus tulossa enkä kestä tätä isoa väkimäärää enää, vaan täytyy lähteä kotiin. Se voi tuntua kurjalta, mutta sille ei voi mitään ja sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Välillä kuitenkin tuntuu epäreilulta että paniikkihäiriö joskus rajoittaa ja hankaloittaa elämää. Useimmiten se harmittaa ihan arkipäiväisissä asioissa kun en aina pysty edes bussilla matkustamaan ilman ahdistusta.

Hae apua

Jos tuntuu että paniikkikohtauksia on tosi paljon, voi hankkia ammattiapua (terapiaa) sekä lääkitystä, mutta paljon on asioita joihin voi itse myös vaikuttaa. Yllämainitut itsensä rauhoittelut auttavat minulla eniten, mutta myös jooga- rentoutus- ja meditaatioharjoitukset voivat auttaa sekä kofeiinin (alkoholin, päihteiden) vähentäminen sekä yleisesti omasta hyvinvoinnista (terveellinen ruoka, liikunta) huolehtiminen. Mitä stressaantuneempi ja väsyneempi olen, ja mitä huonommin syön, mitä todennäköisemmin voin saada kohtauksen.

 

Mielenterveystalolla on jälleen tähän(kin) asiaan tosi hyvää tietoa ja harjoituksia:

Yleisesti paniikkihäiriöstä – Mistä paniikkihäiriössä on kyse?

Miten hallitset paniikkikohtauksia – Irti paniikista

​Asian hyväksyminen – Suunta eteenpäin