Avainsana: paniikkihäiriö

Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Kävin viime kesänä psykiatrian poliklikikalla akuuttiajalla, koska paniikkikohtaukseni olivat todella pahat. Olin saanut kolme isoa paniikkikohtausta kaupungilla olllessani ja päivittäin tuntui, että joku istuu rintakehäni päällä. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää. Oli vaikea lähteä kotoa ulos, kun tiesin että esimerkiksi bussiin meneminen ahdistaa.

Poliklinikalla minulle kerrottiin että kesällä ei ole aikoja psykiatrille. Sehän on ihan ok, koska kesällähän mielenterveysongelmatkin menevät kesälomalle! Eikun…

Sain sieltä masennuslääkkeet ja paniikkihäiriön nettiterapian. Sairaanhoitaja joka oli minua vastassa siellä, ei tuntunut kuuntelevan minua oikeasti. Kerroin, että  tiedän kyllä miten paniikkihäiriöni oireilee ja missä, ja kuinka ehkäistä niitä. Tiedän ettei siihen kuole, ja osaan kyllä useimmiten rauhoittaa itseni. Olisin halunnut jutella jonkun kanssa siitä, että miksi paniikkikohtaukset taas tulivat koko ajan ja pohtia syitä niihin yhdessä ammattilaisen kanssa.

Sen sijaan sain nettiterapian, jossa minun piti väsyneenä aina iltaisin lapsen mentyä nukkumaan tehdä tehtäviä. Villellä, Saijalla ja Markulla tulee helposti paniikkikohtaus aina bussissa ja väkijoukoissa. ”Mieti mitkä asiat laukaisevat paniikkikohtauksesi ja mikä niihin auttaisi? Miten voit pysäyttää kohtauksen?” Tämänkö pitäisi auttaa minua!?

Lue myös: Mielenterveysseura: Psykiatriseen hoitoon pääsy liian hidasta

Nettiterapiasta ei ollut mitään hyötyä

Otin ohjelman kautta yhteyttä nettiterapeuttiin ja sanoin ettei ohjelmasta ole minulle mitään hyötyä. Tiedän mitä paniikkihäiriö on, koska minulla on ollut se 16-vuotiaasta asti. En jaksanut tehdä tehtäviä, koska olin niin uupunut. Vasta parin viikon päästä sain vastauksen, että pitäisi sitkeästi jatkaa nettiterapiaa, koska nämä asiat eivät korjaantuisi sormia napsauttamalla, vaan ongelmat vaativat työtä. Niin, äidiltä jolle pelkästään jo sängystä ylös nouseminen aamulla on raskasta, kaikki asiat vaativat todella paljon töitä. Olisin kaivannut ihmistä jolle jutella näistä, eikä sitä että täytän lomakkeita yksin netissä.

Kun en jaksanut jatkaa ohjelmaa, minulle tuli sähköpostiin vähän väliä viesti, että en ole osallistunut nettiterapiaan, ja jos en kohta kirjautuisi sinne oikeuteni terapiaan päättyisi. Todella ahdistavaa. Muutaman kerran terapeutti kyseli tekstiviestillä, miksi en ole jatkanut ohjelmaa ja mitä minulle kuuluu. Kerroin että uupunutta kuuluu. En jaksanut jatkaa nettiterapiaa koska en kokenut siitä olevan mitään hyötyä. Terapeutin mielestä olisi hyvä jatkaa hoitoa edes jossain muodossa. En jaksanut edes vastata. Miten vaikeaa olisi soittaa masentuneelle äidille, ja kysyä että milloin voisin tulla vastaanotolle? En jaksanut ottaa yhteyttä sairaanhoitajaan, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi minua.

On vaikea saada apua kun henkilökunta vaihtuu jatkuvasti

Olen psykiatrisella polilla käynyt noin vuoden ajan arviointijaksolla ja erilaisissa terapioissa ja ryhmäterapiassa. Siellä oli ikävää se, kun IPT-terapiaa ja ryhmäterapiaa lukuunottamatta minulla vaihtui jatkuvasti lääkäri ja hoitajat. Ei hoidosta ole mitään hyötyä, jos hoitava taho ei tunne sinua, ja joutuu selittämään samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Seuraava askel minulle kuulemma olisi hakeutua Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se on maksullista ja kallista, Kelan tuesta huolimatta. Pitäisi löytää psykiatri (ja maksaa ne käynnit itse), hoitaa byrokratiat sen suhteen ja se kaikki tuntuu todella raskaalta ja lisäksi liian kalliilta kukkarolleni.

Lue myös: Mielenterveyden keskusliitto: Tutkimus – Psykoterapiaan pääsy liian hankalaa

Liian moni ei saa apua ajoissa

Luen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka vaikeaa on hakea ja saada apua mielenterveysongelmiin. Jos ei pääse hoitoon ajoissa, voi tilanne pahentua ja olla entistä vaikeampi saada asioita kuntoon. Pahimmillaan hoitoon pääsemättömyys aiheuttaa kuoleman. Iltalehti kertoi Jonnen tarinan avun saamisen vaikeudesta ja uupumuksen ja masennuksen vähättelystä.

”Jonne sanoo, ettei ole montaakaan tautiryhmää, jossa koetaan sellaista vähättelyä kuin mielenterveyshäiriöissä. – Masentuneelle saatetaan tokaista, että älä valita turhaan, sillä joillakin menee vielä huonommin. Potilas, jonka käsi on murtunut; ei taatusti saa vastaavanlaista vähättelevää kohtelua.” – Iltalehti

Vantaan Sanomien uutisessa mies ei saanut apua itsemurhayrityksen jälkeen, vaan sai ajan kuukauden päähän. Kaksi päivää myöhemmin hän oli tappanut itsensä.

”Sisar vaati veljensä määräämistä pakkohoitoon, mutta psykiatri diagnosoi vain alkoholiriippuvuuden. Sisar koki, että ongelmaa vähäteltiin eikä omaisia kuunneltu, koska veljellä näytti ulkoisesti olevan asiat hyvin. – He sanoivat, että ei hätää, kun veljeni oli töissä ja hänellä oli asuntokin, sisko ihmettelee.” – Vantaan Sanomat

Kaleva kertoo tarinan nuoresta miehestä joka muutti pois kotoa varhain. Rahapula ja juoksuttaminen luukulta toiselle avun takia uuvutti Juhon. Hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, ja sen sijaan että oltaisiin perehdytty syihin syvemmin, tartuttiin pelkästään seurauksiin eli juomiseen. Ohjeistus että lopeta vaan se juominen ei auta.

Kun teini-ikäinen Juho yritti hakea apua masennukseen, vastaanotto oli tyly. – Käytännössä minulle vain naurettiin, hän kertoo. – Aina sanotaan, että yhteiskunta auttaa, kunhan vain pyytää apua. Mutta sitten kun sen tekee, ei apua saakaan. -Kaleva

Iltalehden bloggaaja Tiia Öhman kirjoitti hyvän kirjoituksen mielenterveyspalveluista. On tärkeää saada helposti apua, eikä monen soittelun ja välivaiheen kautta. Kun on uupunut työelämästä, masentunut tai ahdistunut on todella vaikea soittaa ja pyytää apua. On hankalaa, kun saa soitettua vihdoin yhteen paikkaan, josta sanotaan että soita toiseen paikkaan. Kun on vihdoin päässyt pyytämään apua, saa ajan kuukauden päähän.

Mielenterveyden hoitoon tarkoitetun tuen pitää irrota pyytämällä, heti ja helposti. Ei tusinan kiusallisen, pelottavan välivaiheen kautta byrokratian viidakossa, jota tervekään ihminen ei välttämättä jaksa eikä ehdi samoilla läpi. – Tiia Öhman, IL

Terveydenhuolto ei ole maailman parhaimpia

Tässä maassa, hyvinvointivaltiossa, Suomessa, pitäisi olla yksi maailman parhaimpia terveydenhuoltoja. En voi kuulemani ja kokemani mukaan enää pitää Suomea hyvinvointivaltiona. Täällä huonosti voiva ihminen jätetään oman onnensa nojaan aivan liian usein.

Minä pärjään, koska minulla on hyvä tukiverkosto ja saan heiltä apua. Tiedän, että joku ottaa minusta kopin jos taas putoan syvään kuoppaan. Mutta entäs kaikki ne, joilla ei ole ketään joka ottaisi heistä kopin? Miten heille käy? Pelkään että soten myötä mielenterveyspalvelut kokevat sellaisen muutoksen, että avun hakeminen vaikeutuu edelleen.

Miten voit auttaa?

Jos tiedät että joku ystäväsi on esimerkiksi masentunut, voit kysyä tarvitseeko hän apua lääkärikäynnille. Siellä helposti masentunut voidaan käännyttää pois, koska masentunut jaksa välttämättä puolustaa itseään, ja mielenterveysongelmia vähätellään jatkuvasti. Minä olen usein ottanut esimerkiksi äitini mukaan vastaanotoille, jos en jaksakaan pitää puoliani.

Voit lahjoittaa Mielenterveysseuran Mielinauha-keräykseen.

Allekirjoita adressi: Kuntoutusprykoterapian saatavuus on turvattava sote-uudistuksessa

Poistetaan jo vihdoin ikävä stigma liittyen masennukseen, uupumukseen ja muihin mielenterveyshäiriöihin. Kannustankin kaikki jotka jaksaa ja uskaltaa, puhumaan näistä ääneen. Mielenterveysongelmia ei kuuluisi hävetä. Haastankin nyt myös kaikki tuntemani bloggaajat puhumaan tästä ääneen! #älähäpeämasennusta

 

Lue myös:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kun maailmanmeno ahdistaa – pitää ommella!

Kun maailmanmeno ahdistaa – pitää ommella!

Olen koittanut pysyä somesta poissa viime päivät. En pysty selaamaan facebookia ilman että ahdistun paniikkikohtauksen partaalle. Maailman kauheudet tuntuvat vyöryvän ylitseni. Yritän varjella mielenterveyttäni sillä, että en lue ikävistä asioista liikaa.

Kun olen ahdistunut, teen käsitöitä. Käsityöt ovat pelastus mielenterveydelleni. Olen viimeisen viikon neulonut sukkia ja ommellut. Ommellut ja ommellut. Ystäväni oli viime viikon lomalla ja vietimme melkeinpä koko viikon kahdestaan päivisin, ilman lapsia. Söimme rauhassa hyvän aamiaisen, paljon kahvia ja hiljaisuutta. Sen jälkeen pistimme hihat heilumaan ja ompelimme. Se oli todella, todella rentouttavaa ja ihanaa. Kun saa rauhassa jutella, tai olla vain hiljaa ja ommella. Leikellä kankaita, kiinnitellä nuppineuloja, silitellä saumoja.

 

Viime aikojen ompeluita. Kangas on Marimekon ja on kirpparilöytö. ​Kaava on Hipun Bägi. Ohjeeseen ja ilmaisiin kaavoihin pääset tästä, KLIK!

 

Kun ompelen, keskityn pelkästään siihen. Kaikki muu unohtuu, jopa syöminen voi unohtua (ja se on tunnesyöjälle paljon, se!). Kun ompelen, tuntuu että aivot tyhjentyvät kaikesta. Se on tietynlaista meditaatiota. Kun ompelen, tykkään samalla katsoa Netflixiä, mielellään jotain ihanaa hömppäsarjaa johon ei tarvitse keskittyä. Kun saan lapsivapaata, teen usein kaikista mieluiten käsitöitä.

Olen valmistunut pukuompelijaksi ja modistiksi noin 10 vuotta sitten, mutta en ole virallisesti paljoakaan niitä töitä tehnyt. Vapaa-ajalla sitten senkin edestä. Joskus ajattelin että haluan tehdä ompelijan töitä leipätyökseni, mutta en enää. En ole ainakaan toistaiseksi ollut tarpeeksi intohimoinen siihen työhön.

 

Kangas on kirpparilöytö, vanha verho. Kaava on sama kun edellisen laukun, Hipun Bägi, mutta vain hieman muokattuna suuremmaksi. Siitä tuli viikonloppubägi pojalleni, kun lähdemme muutaman viikon päästä reissuun yksinhuoltajien leirille!

 

Tällä hetkellä ompelen vain omaksi ilokseni, ja iloiseksi se minut tosissaan tekeekin. En tiedä mitä tekisin, jos joku päivä en pystyisikään enää tekemään käsitöitä. Minulla on koko ajan joku käsityö kesken, ja kotini pursuaa käsityötarvikkeita.

Usein jos saan lapsivapaata aiheutan mieluummin ompelukaaoksen ympäri kämppää kuin siivoan nurkkia. Kuka nyt haluaa siivota, jos kerran voi ommellakin?

 

Kangas on taas joku kirppislöytö. Ostelen kirppiksiltä kaiken maailman pieniäkin tilkkuja, niistä voi saada mitä vain aikaiseksi kun käyttää mielikuvitusta. Kaksi meikkipussia (joista toinen oli äidilleni synttärilahja) Villa ja Villa ohjeella, johon pääset tästä, KLIK.

 

Miekka ja kilpi pienelle ritarityypille. Sisällä on retkipatjaa kovikkeena! Kaavat omasta päästä.

 

Kun on muutenkin jo masentunut, ahdistunut ja paniikkihäiriö vaivaa, ei tee yhtään hyvää mielenterveydelle lukea liikaa terrori-iskuista. Vietin kokonaisen päivän lukien uutisia, katsoen uutislähetyksiä ja seurasin viimeisimpiä tietoja. Tuli olo, että täytyy päästä puhumaan aiheesta ja päästää höyryjä ulos ja keskustella asiasta kaikkien kanssa. Lopulta tuli seinä vastaan, ja lakkasin seuraamasta somea ja uutisia. Se ei auta ketään, että ahdistun liikaa ja alan pelkäämään kaikkea ja kaikkia.

Tällä hetkellä tuntuu siltä että pitää keskittyä hyviin ja positiivisiin asioihin. Tehdä asioita ja tekoja joista tulee hyvä mieli, sen sijaan että keskittyy ikäviin asioihin. Ollaan ystävällisiä toisillemme, ja koitetaan keskittyä hyvyyteen, ja siihen että olemme toisillemme ystävällisiä <3

 

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Ensimmäinen paniikkikohtaus saattaa pelästyttää

Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen kun olin 16-17-vuotias. Olimme ystävien kanssa viettämässä iltaa ja jumituimme yhden kaverin kanssa junan vessaan. Ovi aukesi raolleen mutta emme saaneet sitä kokonaan auki. Tunsin kuinka vessan seinät alkoivat pienentyä ja en saanut henkeä. Kaverit ulkopuolella yrittivät saada ovea auki, lipunmyyjäkin käveli ohi, mutta ei sanonut tai tehnyt mitään.

Lopulta ystävämme ulkopuolella saivat oven potkittua auki, mutta siinä vaiheessa olin jo hyperventiloimassa. Jäimme pois junasta enkä tiennyt mitä tehdä, enkä tajunnut mikä minulla oli. Lopulta onneksi kohtaus loppui. Se oli todella pelottavaa, varsinkin kun en yhtään tiennyt mikä minua vaivasi. Myöhemmin selvisi että se oli paniikkikohtaus.

Mikä aiheuttaa paniikkikohtauksen?

Teini-ikäisenä sain monta paniikkikohtausta, kunnes tajusin mikä ne useimmiten aiheuttaa. Isot väkijoukot (keikat, yleisötapahtumat), ahtaat ja suljetut tilat. Opin pikkuhiljaa tunnistamaan paniikin merkit ja opin ennakoimaan ja estämään paniikkikohtauksen. Jos tunsin että hengitys tiivistyy, alkaa pyörryttää, tuntuu kuin tila pienenisi ympärilläni ja ahdistaa, oli aika lähteä johonkin rauhassa hengittelemään. Olen monesti keikoilla joutunut poistumaan tilasta ihan muita tönimällä pois tieltä, kun kukaan ei ole tajunnut että minulla on paniikki. Se on kamala tunne, kun ei kaiken lisäksi pääse pois väkijoukosta.

Olen lukenut että paniikkihäiriön saattaa laukaista jokin lapsuuden trauma, äkillinen elämänmuutos, stressi tai perinnölliset syyt. Itse uskon että äitini rintasyöpä-diagnoosi ja hoidot ja sen tuoma stressi, huoli ja kykenemättömyys käsitellä asiaa toivat paniikkikohtaukset esille. Olimme myös juuri muuttaneet Ruotsista takaisin Suomeen monen vuoden jälkeen ja se oli iso muutos koko perheellemme. Uskon että osittain kohtaukset johtuivat myös siitä että olin kova stressaamaan ja jännittämään kaikkea.

 

 

Väentungoksessa ja bussissa ahdistaa​

Nykyään en koskaan mene keikoilla eturiviin vaan pysyttelen suosiolla taka-alalla. Isoissa tapahtumissa minulla täytyy olla tilaa ympärillä. Bussissa ollessa saattaa tulla ahdistus jos istun ikkunapaikalla (vaikeampi päästä ulos) ja koko bussi on täpötäynnä, samoin jos seison vaunujen kanssa keskellä ihmisiä. Silloin menee hermo todella nopeasti jos joku esimerkiksi tönii, kun olen jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut.
Saatan välillä jäädä pois bussista aiemmin koska en pysty olemaan suljetussa tilassa enää. Samoin hisseissä joissa on paljon ihmisiä tulee välitön ahdistus, mutta yleensä saan itseni rauhoitettua hengittelemällä ja tietoisesti rauhoittumalla.

Paniikkikohtaus festareilla​

Onnistuin melkein kymmeneksi vuodeksi rauhoittamaan paniikkikohtaukset niin ettei niitä tullut ollenkaan, kunnes menin Flow-festareille ja siellä laukesi ihan yhtäkkiä paniikki. Kaveri joka tuntee minut hyvin huomasi sen ja lähti vetämään minua heti pois ahtaasta väkijoukosta. Heti kun pääsimme teltan ulkopuolelle siihen tuli jostain nainen joka ojensi paperipussin johon piti hengittää, ja laukaisi jännittävän tilanteen naurattamalla että ”toivottavasti ei haittaa että pussi haisee lihikselle”.
Seuraavaksi hän ojensi minulle pillimehun ja käski hengittää vaan syvään. Ennen kuin tajusimmekaan nainen oli hävinnyt väkijoukkoon, enkä ehtinyt edes kiittää häntä. Joten jos luet tätä, kiitos sinulle! Silloin ymmärsin että joudun luultavasti elämään paniikkihäiriön kanssa lopun elämääni ja kestämään kohtauksia silloin tällöin.

Synnytyksen jälkeinen masennus toi kohtaukset takaisin​

Kohtaukset ovat olleet viime vuosina todella vähissä, kunnes sairastuin masennukseen synnytyksen jälkeen ja ahdistus ja paniikkikohtaukset tulivat takaisin. Stressaava elämäntilanne univajeeseen ja masennukseen yhdistettynä aiheuttivat sen että paniikkikohtauksia saattaa tulla päivittäin. Ne eivät ole joka kerta niin pahoja että hyperventiloisin, mutta kaikki muut oireet tulevat esille.

Hengitys kiihtyy, rinnan päältä ahdistaa niin ettei saa henkeä, joutuu hengittelemään todella syvään ja rauhallisesti ettei kohtaus pahene. Kädet puristuvat nyrkkiin, sydän hakkaa tuhatta. Tulee pakokauhu ja näkö saattaa hämärtyä ja tulee epätodellinen olo. Se tuntuu vähän siltä kuin itse olisi jonkun kuplan sisällä, josta näkee ja kuulee muut vain vaimeasti hälinänä ja näkee kaiken sumeana. Ne saattavat nykyään tulla kotonakin ollessa ihan yhtäkkiä, kun ennen tarvittiin aina jokin ulkopuolinen tapahtuma tai paikka jotta kohtaus laukeaisi. Kohtauksen jälkeen olen todella voimaton, väsynyt, ärsyyntynyt ja päätä alkaa särkeä.

Trauma voi aiheuttaa paniikkikohtauksia

Paniikkia ja ahdistusta liiallisen ihmismassan keskellä on pahentanut vuosia sitten tapahtunut raiskaus, joka on aiheuttanut minulle sen etten halua tuntemattomia ihmisiä (varsinkaan miehiä) liian lähelle. Tämän takia jopa kaupan kassajonossa saattaa tulla ahdistus ja paniikinomaisia tunteita, kun ihmiset seisovat selkäni takana niin etten näe heitä. Usein, melkein päivittäin tunnen ahdistusta väkijoukoissa, kaupassa ja sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos joku tulee liian lähelle omaa tilaani.

Tämän takia en kestä ollenkaan sitä että tuntemattomat miehet tulevat liian lähelle varsinkaan kännissä, ja etenkin baarissa ollessa suutun välittömästi jos joku tulee koskemaan minuun millään tavalla (siellä kun yleensä humalatila aiheuttaa lähentelyä). Tietenkään kukaan ei saisi koskea muutenkaan, tai tulla tunkemaan toisen tilaan jos ei haluta ketään lähelle. Mutta nämä kokemukset saattavat joskus minulla kaiken lisäksi laukaista paniikkikohtauksen, johtuen traumoistani.

Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan koskemattomuuteen. Kun koskemattomuutta loukataan (esim. raiskaus), sitä tulee entistä herkemmäksi sille että joku tulee liian lähelle ja sen takia reagoi todella vahvasti.

 

 

Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään

Olen lukenut että jos saa usein paniikkikohtauksia nuorella iällä, riski sairastua masennukseen jossain vaiheessa elämää suurenee. Siinä saattaa olla yksi syy siihen että minulla synnytyksen jälkeen tuli masennus ja paniikkikohtaukset alkoivat taas ilmestyä. Naisilla paniikkihäiriötä esiintyykin enemmän kuin miehillä ja siinä on syynä mm. hormonaaliset seikat. Synnytyksen jälkeistä masennusta on käsittääkseni tutkittu vasta aika vähän, ja syyt sairastua siihen ovat todella moninaiset, joten on vaikea sanoa että liittyykö nuorena saadut paniikkikohtaukset tähän.​

Minulla ei koskaan tutkittu nuoruudessa paniikkihäiriötä, koska kohtauksia tuli sen verran harvoin ja opin hallitsemaan niitä. Ne eivät tuntuneet hallitsevan elämääni vaikka välillä kyllä pelkäsin etukäteen kohtausta (esimerkiksi isoissa väkijoukoissa). Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään. Yksi isoimpia asioita minulle oli yksinkertaisesti asian hyväksyminen.Tärkein itselleni oli oppia missä tilanteissa ahdistaa ja ennaltaehkäistä kohtausta. Olemalla rauhallinen, hengittämällä syvään ja hokemalla esimerkiksi mantroja (ei ole mitään hätää, rauhoitu, hengitä).

Älä anna paniikin hallita itseäsi

Joskus kohtausta pelätessä saattaa alkaa välttämään kokonaan tilanteita joissa ahdistus tulee, mutta itse huomasin että jos jätän asioita väliin sen takia, pelko alkaa hallita elämää. Jos pelkää koko ajan kohtausta, ajaa itsensä pussiin niin että koko ajan ahdistaa ja silloin kohtaus varmasti tule jossain vaiheessa.Paras itselleni on ollut koittaa elää ihan normaalia elämää ja välillä vain hengitellä ja rauhoitella itseään. Joskus joutuu toteamaan itselleen että nyt on kohtaus tulossa enkä kestä tätä isoa väkimäärää enää, vaan täytyy lähteä kotiin. Se voi tuntua kurjalta, mutta sille ei voi mitään ja sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Välillä kuitenkin tuntuu epäreilulta että paniikkihäiriö joskus rajoittaa ja hankaloittaa elämää. Useimmiten se harmittaa ihan arkipäiväisissä asioissa kun en aina pysty edes bussilla matkustamaan ilman ahdistusta.

Hae apua

Jos tuntuu että paniikkikohtauksia on tosi paljon, voi hankkia ammattiapua (terapiaa) sekä lääkitystä, mutta paljon on asioita joihin voi itse myös vaikuttaa. Yllämainitut itsensä rauhoittelut auttavat minulla eniten, mutta myös jooga- rentoutus- ja meditaatioharjoitukset voivat auttaa sekä kofeiinin (alkoholin, päihteiden) vähentäminen sekä yleisesti omasta hyvinvoinnista (terveellinen ruoka, liikunta) huolehtiminen. Mitä stressaantuneempi ja väsyneempi olen, ja mitä huonommin syön, mitä todennäköisemmin voin saada kohtauksen.

 

Mielenterveystalolla on jälleen tähän(kin) asiaan tosi hyvää tietoa ja harjoituksia:

Yleisesti paniikkihäiriöstä – Mistä paniikkihäiriössä on kyse?

Miten hallitset paniikkikohtauksia – Irti paniikista

​Asian hyväksyminen – Suunta eteenpäin