Avainsana: nettiviha

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Toissapäivänä sain instagramiini teini-ikäiseltä pojalta ikäviä kommentteja.

”Vitun läski, hyyi, vittu laihduta läski!”

Yleensä vain blokkaan suoraan tällaiset käyttäjätilit, etenkin aikuisten tilit. Teinien ja lasten kohdalla mietin että olisi tärkeää saada kiinni heidän vanhempansa, tietävätkö he mitä lapset puuhaavat somessa? Minkälaista on lasten ja nuorten somekäyttäytyminen? On vaikeaa valvoa kaikkea mitä he tekevät netissä, joten keskustelu on tärkeää kotona. Saako ihmisiä haukkua netissäkään? Tajuavatko lapset, että siellä ruudun takana on aina tunteva, ajatteleva ihminen joka saattaa loukkaantua ikävistä sanoista?

 

Saankin yhteyden pojan vanhempiin!

Sain siis tosiaan eräältä pojalta inhottavia kommentteja instaani. Blokkasin hänet, koska viestejä tuli koko ajan lisää, ja aloin miettimään saisinko kiinni hänen vanhempansa. Hänen instatilinsä nimi viittasi oikeaan nimeen, joten pistin googleen sen. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oi mutsi mutsi -bloggaaja Elsa on myös kokenut samaa, että teinitkin lähettävät hänelle vihapostia. Häneltä sain vinkin että voi myös kommentoida tämän lapsen sometilille – kehottaa esimerkiksi poistamaan inhottava viestinsä sometililtäni ja kertoa ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.

Elsa auttoi etsimään tämän pojan vanhempia facebookista – ja laitoin viestiä eräälle äidille. Tämä vastasi että ei ole hänen lapsensa, mutta mahdollisesti hänen sukulainen. Hän soitti pojan isälle, mutta selvisi että ei ollutkaan sama poika kyseessä.

Samana iltana sainkin viestin instagramissa tämän pojan äidiltä – kyseessä oli sittenkin ollut tämä poika. Hän oli tunnustanut että oli tehnyt toisen profiilin instaan, josta vanhemmat eivät olleet tietoisia. He olivat kavereiden kanssa jakaneet minun profiiliani keskenään ja päättäneet yhdessä haukkua minua. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja niin edelleen.

 

Koko kylä kasvattaa?

Kun on kyse tällaisesta somekäyttäytymisestä, voidaan helposti kääntää katse ensin vanhempiin – eivätkö he opeta mitään lapsillensa, mikä nykyajan vanhempia vaivaa kun ei opeteta käytöstapoja!? Totuus kuitenkin on se, että vaikka sillä ei voi oikeuttaa tällaisia tekoja niin teinit ovat teinejä. Ryhmässä on helposti vietävissä typeriin juttuihin, eikä netissä varsinkaan ole helppo tajuta että teoilla on seurauksia.

 

Vaikka vanhemmat vahtisivat lastensa somekäyttäytymistä, on todella helppo netissä tehdä valvomatta asioita. Sen takia olen sitä mieltä että koko kylä kasvattaa.

 

On meidän kaikkien tehtävä olla mukana kasvattamassa ja valvomassa meidän lapsia ja nuoria. Jos kukaan ei puutu asioihin, eihän mikään voi muuttua? Sen takia päätin kirjoittaa tästä blogiini (tietysti pojan ja äidin luvalla). On helppo osoittaa syyttävällä sormella, että nuoret ovat pilalla, mutta ketä se auttaa? Somemaailma muuttuu niin hurjaa tahtia, että vanhempien on välillä mahdoton pysyä perässä. Sen takia kehotankin kaikkia vanhempia tutustumaan mediakasvatukseen ja keskustelemaan avoimesti lastensa kanssa.

Muistan kerran kun olin bussipysäkillä ja kadun toisella puolella joukko teinejä hyppi autotielle ottamaan kuvia itsestään. He hyppivät siinä hyvän tovin, eikä kukaan sanonut mitään, vaikka pysäkki oli täynnä ihmisiä! Huusin kadun toiselta puolelta, että nyt helvetti soikoon loppuu tuollainen pelleily, te jäätte kohta auton alle! Siihen loppui se tyhmäily. Olisivatko ne aikuiset siinä pysäkillä ottaneet niskoilleen sen, että eivät sanoneet mitään ja joku jää auton alle? Mielestäni koko kylä kasvattaa, ja täytyy sanoa, jos joku käyttäytyy typerästi. Vanhemmat eivät voi olla koko ajan vieressä vahtimassa. Haluaisin myös ehdottomasti tietää, jos minun lapseni tekee tyhmyyksiä.

 

Poika pyytää lopulta anteeksi ilkeitä kommenttejaan

Tosiaan, tämä teini joka minulle kommentoi ikävästi, pyysi lopulta itse anteeksi. Hän oli oikeasti pahoillaan eikä ollut tajunnut että siellä ruudun toisella puolella on ihminen, jota sanat saattavat satuttaa. Olin ihan tippa linssissä, kun hän pyysi anteeksi vuolaasti. Tärkein oli se, että hän ymmärsi tehneensä väärin. Hänen äitinsä pahoitteli kovasti, kertoi että tästä tullaan puhumaan vielä kotona sekä koulussa. Hän kiitti siitä että olin niin ymmärtäväinen, ja annoin anteeksi.

Olin itse vain iloinen siitä, että sain kiinni tämän lapsen vanhemmat. Se olisi ollut vaikeampaa jos profiilissa ei olisi ollut pojan nimeä. Entä kaikki ne, jotka lähettävät tällaisia viestejä anonyymeistä profiileista? Kuka heitä valvoo? Olisi hyvä puhua näistä asioista entistä enemmän kouluissa ja kotona. Vähän kyllä kauhistuttaa kun oma lapsi kasvaa, miten somekäyttäytymistä voi valvoa? Sen takia onkin tärkeää että me aikuiset huolehdimme kaikista. Jos ei voi saada vanhempia kiinni, voi kommentoida tai laittaa viestiä tälle lapselle tai nuorelle, että tällainen käytös ei ole ok.

Terveisiä vain sinne pojalle ja äidille – äiti on tehnyt hienon työn kasvatuksessa ja poika on rohkea kun kehtaa pyytää anteeksi ja myöntää että teki väärin. Sitä ei kuulkaa monet aikuisetkaan kehtaa tehdä, ja näytät hyvää esimerkkiä muille tehdessäsi näin!

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on myös hyviä vinkkejä miten tukea lasta somekäyttäytymisessä:

Näin tuet lapsesi sosiaalisen median käyttöä

  • Ole kiinnostunut lapsesi netinkäytöstä.
  • Käyttäkää ja tutkikaa erilaisia medioita yhdessä.
  • Kysy, mitä palveluita hän käyttää, mikä niissä on hyvää ja innostavaa.
  • Arvosta ja kuuntele lapsen kokemusta ja kertomuksia hänen omasta netinkäytöstään.
  • Pyydä lasta kertomaan, mitä hän sosiaalisessa mediassa tekee: millaisia kuvia tai videoita hän
  • julkaisee, keiden kanssa hän on tekemisissä, millaisissa ryhmissä hän on mukana?
  • Kysy, jos lapsesi voi näyttää, millaisia palvelut ovat. Voit myös kertoa, miten itse käytät sosiaalista mediaa.
  • Kerro lapsellesi, että sosiaalisessa mediassa voi toisinaan tapahtua ikäviä asioita, kuten epäreilua arvostelua tai nimittelyä.
  • Varmista, että lapsesi tietää, että voi kertoa sinulle myös ikävistä ja häiritsevistä kokemuksista.
  • Kerro myös muista tahoista, joille lapsesi voi uskoutua.

 

Muita hyviä linkkejä liittyen aiheeseen:

Väestöliiton sivut

Mielenterveysseura

Mediakasvatus

Lapset netissä -julkaisu

 

 

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

 

Lihavaa naista saa arvostella?

Kun sananvapaus meni yli

Kun sananvapaus meni yli

”En kyllä sinuna pitäis tollasta paitaa”

”Sun tissit näkyy, aika härskiä”

”Jos joku laittaa kuvan päivän asustaan, enkö saa silloin kommentoida että onpa ruma paita? Jos joku postaa kuvan käsityöstään, enkö saa silloin kommentoida että en tykkää, aika huonosti tehty? Itsepähän pyysit mielipiteitä ja laitoit kuvan nettiin!?”

Mikäköhän siinä on, että ihmiset ajattelevat että netissä saa sanoa sellaisia asioita mitä ei välttämättä sanoisi kenellekään päin naamaa? Ihmettelen usein miten vaikeaa ihmisillä on todeta omassa päässään että en tykkää, skrollata eteenpäin ja jättää kommentoimatta.

Usein törmään argumenttiin, että koska on itse mennyt julkisuuteen (tai laittanut kuvan nettiin), on täysin avoin kaikelle ”kritiikille”. Tietyllä tapaa joo, mutta ei mille tahansa kritiikille. On olemassa mielipiteitä ja mielipiteitä. Ja jotkut mielipiteet nyt vain ovat niitä, joita ei tarvitse sanoa ääneen.

kehopositiivinen kohu ja sen palaute

Hyvä esimerkki on taannoinen kohu, kun Mungolifen bloggaaja Anna joutui mielipiteidensä takia palautteiden ristituleen. Itse olin täysin eri mieltä kun bloggaaja, ja mielestäni silloin saa antaa palautetta ja rakentavaa kritiikkiä. Sama pätee omaan blogiini, otan vastaan myös kritiikkiäkin. Eri asia sitten on, miten sitä palautetta antaa, koska sitä voi antaa myös asiallisesti.

Eräässä ryhmässä näin kuinka tätä bloggaajaa haukuttiin hänen (ei-suomalaisen) alkuperänsä takia ja huoriteltiin, ja bloggaajan lasta haukuttiin läskiksi, ja mietin että ihanko oikeasti? Tuntuu että ihmisillä ei ole minkäänlaista filtteriä itselleen. Vaikka onkin eri mieltä, on väärin alkaa haukkumaan. Minullekaan ei ole ihan uusi juttu se, että lastani haukutaan netissä. Se on todella alhaista, enkä tajua miten jollakin tulee edes mieleen sellainen. Sillä ei ole mitään tekemistä sananvapauden, mielipiteiden tai asiallisen kritiikin kanssa, se on vain puhtaasti typerää.

Onko oikein, että bloggaaja joutuu joukkokritiikin alle?

Olen myös sitä mieltä, että jos kirjoittaa mielipiteen blogiinsa asiasta josta tietää jo etukäteen että siitä tulee iso kohu, pitää myös olla valmis siihen että paskamyrskyä tulee. Välillä nousee myrsky myös postauksista, joista ei olisi arvannut että niin käy, ja siihen pitää olla varautunut aina kun julkisesti kirjoittaa. Kun on julkisuudessa tavalla tai toisella, täytyy kasvattaa nahkaa sen verran että kestää myös kritiikkiä. Mutta sitten taas – tämä joukkohyökkäys-meininki mikä nykyään somen myötä on tullut yleiseksi on aika pelottavaakin.

Itsekin sorrun helposti antamaan tuohtunutta kritiikkiä, joten olenko minäkään yhtään sen parempi? Kuvittelen tosin, että itse osaan antaa asiallista palautetta vihaisenakin. Asiallisen kritiikin sekaan tosin eksyy usein myös niitä, jotka lähtevät pommittamaan vihaviesteillä ja oikein nauttii siitä, että saa toisen kärsimään. Se on pelottavaa, ja niin väärin. Mistä sen tietää, eksyykö vihaviestien pommittajat seuraavaksi oven taakse haukkumaan? (eikä sekään ole mitään uutta!)

Sananvapaus ei tarkoita sitä, että voi käyttäytyä miten sattuu, ja sanoa sen nojalla ihan mitä vain.

Sanat vaikuttavat ihmisiin, joten mieti mitä sanot

Oletko koskaan miettinyt, miten paljon sanat saattavat vaikuttaa ihmisiin? Yksikin ikävä lause voi jäädä loppuelämäksi soimaan päähän. Sinä saatat hetken mielijohteesta kommentoida jotain, mikä voi jäädä harmittamaan kommentin saajaa pitkäksi aikaa. Onko se sen arvoista, että saa sanottua mielipiteensä?

Tiedän, että jotkut ajattelevat nyt, että ”saako enää mitään sanoa”. Tietenkään ei voi aina varoa kaikkia sanojaan, sen takia että joku voisi loukkaantua. Silti, uskon että fiksu ihminen tietää edes pääpiirteittäin, mitä voi sanoa ääneen ja mitä ei.

Meillä kaikilla on myös oikeus päättää, minkälaista palautetta otamme vastaan. Jos joku kommentoi blogissani että olen ällö läski, minulla on oikeus poistaa se kommentti. Se ei ole sananvapauden rajoittamista, vaan ihan itsensä suojelemista ja rajojen asettamista. Minulla on oikeus sanoa, että sinä et puhu minulle tuolla tavalla, ja piste.

Vertaapa näitä lauseita, kumman mieluummin sanoisit?

”Sopisko sulle paremmin toi toinen mekko, joka on a-linjainen?”

”Hyi, oikeesti sä näytät aika läskiltä tossa ekassa mekossa.”

Tässä vielä muutama neuvo nettikommentointiin, saa vapaasti käyttää:

  1. Sanoisitko saman asian myös kasvokkain jollekin?
  2. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla hiljaa.
  3. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, mutta haluaa silti kritisoida, sen voi tehdä myös asiallisesti.

 

 

Lue lisää:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Luin eilen illalla blogikirjoituksen, jossa puhuttiin siitä kuinka kehopositiivisuus meni liian pitkälle, ja lihavia ihmisiä ihannoidaan sen sijaan että oltaisiin huolissaan painoindeksistä ja sairauksista.

Hohhoijaa, sanon minä. Kuten Oi mutsi mutsin Elsa kirjoitti hyvin aiheesta, ”Olen nimittäin hieman kyllästynyt näihin tasa-arvo/pride/bodypositive/feminismi/yms on mennyt liian pitkälle juttuihin.”

En ymmärrä miten voidaan ajatella että tasa-arvon ja ihmisoikeuksien tavoittelussa voidaan mennä liian pitkälle. Voisiko vain olla, että olet ymmärtänyt sanoman aivan täysin väärin?

Olen lukenut monia kommentteja siitä kuinka lihavia vain ihannoidaan nykyään, ja että terveiden elämäntapojen sijaan vaan hehkutetaan vatsamakkaraa ja läskiä. Ihanko tosi? Voisin antaa muutaman esimerkin siitä, miten lihavia ei tosiaankaan hehkuteta liikaa. Miten porukka hyökkäsi mm. meidän kehopositiivisen kalenterin ihanan mallin kimppuun, koska hänellä sattuu olemaan ylipainoa. Ylipainoinen saa niskaansa koko ajan terveysfasismia, läskittelyä, lihavan perään huudellaan kaupungilla ”laihduta läski” ja ylilaudan kiimaiset pikkupojat heittävät lokaa vähän väliä kaikille some-tileilleni. Vain sen takia että olen ylipainoinen.

Se, että teimme kehopositiivisen kalenterin johon pyrimme ottamaan esille marginalisoituja kehoja, ei tarkoita sitä että viemme laihojen ihmisten tilan kokonaan ja menemme liian pitkälle. Avaa mikä tahansa naistenlehti, tv-sarja tai mainos. Minkälaisia kehoja siellä on? Aivan, hoikkia, pitkiä valkoisia naisia.

Se että nostan esille epäkohtia, joita marginaalisen kehon omaava joutuu kohtaamaan ei tarkoita sitä että paheksuisin hoikkia ihmisiä. En pidä hoikkia ihmisiä huonompina, enkä lihavia ihmisiä parempina. Kaikilla on oikeus olla tyytyväisiä omassa kehossaan, ulkonäöstä ja terveydentilasta riippumatta. Ylipaino ei tarkoita sitä että ihminen on automaattisesti laiska ja sairas. Ja vaikka olisikin sairas – miten se tekee ihmisestä huonompaa kuin terveistä ihmisistä? Miksi ylipainoista saa haukkua läskiksi ja ”sinne meni meidän verorahat”? Myös alipainoiset joutuvat selittelemään kehoaan. Minkä takia minun pitäisi olla terve, jotta kelpaisin tähän yhteiskuntaan?

Kaikilla on OIKEUS KEHORAUHAAN, ilman että kukaan tulee spekuloimaan että oletkohan anorektikko, tai syötköhän liikaa. Tai että ulkonäön perusteella aletaan saarnaamaan ylipainon terveysriskeistä. MINUN TERVEYS EI KUULU KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN MINULLE ja mahdollisesti lääkärillen. Kehopositiivisuus ei muutenkaan ole pelkästään lihavat vs. laihat taistelua, vaan tähtää siihen että _kaikki_ kehot olisivat yhtä arvokkaita. Mitenköhän kauan tätä pitää jankata, että se menisi läpi?

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kirjoittaa julkisesti, ja ihmiset luulevat että sen takia on ok kommentoida ilkeästi painoani? Tiedättekö miltä tuntuu, kun kävelee kadulla, ja tuntemattomat huutavat että olen läski? Tiedättekö miltä tuntuu, kun pari kuukautta synnytyksen jälkeen mies kaupassa kommentoi että ”oot ainakin ollu ruoka-aikaan paikalla”? Tiedättekö miltä tuntuu, kun blogiin tulee kommentteja missä sanotaan että sinun kehosi on oksettava ihrakasa? Kun tullaan kommentoimaan, että söisit vähemmän suklaata niin voisit laihtua? Olet ruma sotavalas (?) eikä kukaan tollasta kuvottavaa läskiä halua panna? Niin, ei se kauhean kivalta tunnu.

Kuva: Petra Vii Photography, Huppari saatu Jujunalta

Olen joskus pelännyt astua ovesta ulos, kun on sattunut sellasia päiviä jolloin painoani kommentoidaan tuntemattomien toimesta ihan liikaa. Pelkään astua ulos ovesta, koska ylipainoisena minulla ei ole joidenkin mielestä oikeus kehorauhaan. Voinko pukeutua tähän mekkoon jossa vatsamakkarat näkyvät? Minulla ei ole oikeus istua mäkkärissä syömässä hampurilaista, koska joudun pelkäämään inhottavia katseita ja läski-kommentteja. Ei ole oikeus olla olemassa, onnellinen, ja tyytyväinen itseensä, koska joidenkin ihmisten mielestä minun pitäisi ensin laihtua. Tiedättekö miltä tuntuu kun pahimmillaan joka päivä sinulle kerrotaan (suorasti tai epäsuorasti), että et ole hyväksyttävä yksilö tähän yhteiskuntaan?

Useimmiten sivuutan kommentit enkä jaksa ottaa niistä itseeni. Onneksi minulla sentään on hyvä itsetunto, miten käy niiden joilla ei ole? Nyt kun jouduimme toisen ylläpitäjän kansa neljättä päivää poistamaan kehopositiivisen kalenterin ”ruma läski” kommentteja, ja ylilauta taas kerran hyökkää blogiini paskakommenteillaan, ja sitten näen kirjoituksen siitä miten lihavia ihannoidaan liikaa. Nyt verenpaineet nousi liikaa (ylipaino varmaankin hei!), napsahti päässä ja oli pakko kirjoittaa aiheesta.

Että ei, lihavia ei tosiaankaan ihannoida liikaa.

 

Lue lisää:

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Olen aiemmin jo hieman kertonut minkälaista palautetta sain Yle Perjantain dokumentin jälkeen. En ole pystynyt vieläkään kirjoittamaan asiasta kunnolla, koska aihe on niin ahdistava. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä.

Kerroin eräässä facebook ryhmässä saaneeni vihaviestejä ohjelman jälkeen ja minua vinkattiin lukemaan kirja Vihan ja Inhon internet.  Kirja tarjoaa vertaistukea sekä informaatiota verkkohäiriköinnistä.

Kirjan on luonut sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo. Kirja pureutuu vihapuheeseen netissä, mikä on nykyään todella laaja ilmiö mutta yllättävän vaiettu aihe. Johtuuko se siitä, että suurin osa vihaviestien kohteista on naisia? Verkkovihaa vähätellään ja viestit johtavat harvoin mihinkään toimenpiteisiin.

Itsekin tein rikosilmoituksen pahimmista viesteistä joita sain, mutta poliisi ei tehnyt niille mitään. He eivät kuulemma voineet selvittää kuka oli kyseesä, kun heillä oli tiedossa vain nimimerkki. Arvasinkin, ettei niihin reagoida kovinkaan helposti, mutta silti on hyvä tehdä rikosilmoitus. Jos ei muuten, niin sen takia että ilmiön laajuudesta saadan rekisteröityä tilastoja.

”Vihan ja inhon internet purkaa ilmiön syitä ja seurauksia: Miten sen kohteet kokevat ilmiön? Mikä siihen johtaa ja mikä vihaajia motivoi? Miten vihapuheeseen tulisi reagoida ja miten siltä voi suojautua? Entä sitten, kun vihapuhe siirtyy internetistä tosielämän tekoihin?”     -kosmoskirjat.fi

Toivoisin, että olisin löytänyt tämän kirjan ennen ohjelmaan osallistumista, mutta olen saanut siitä jälkikäteen myös paljon irti. Jos olisin lukenut sen ennen kuin aloitin bloggaamisen, tai osallistuin Ylen ohjelmaan olisin ehkä osannut valmistautua henkisesti paremmin. Tai sitten en. Koska sellaiseen palauteryöppyyn, missä sinua haukutaan kaikilla sometileillä, meilitse ja jopa tekstiviesteitse ei oikein voi mitenkään valmistautua etukäteen.

Mutta joka tapauksessa – kirja tarjoaa tärkeää tietoa, neuvoja miten saada apua tilanteeseen ja ennen kaikkea se tarjoaa vertaistukea verkkoväiriköinnin kohteeksi joutuneelle. 

Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka esimerkiksi on esillä mediassa tai kirjoittaa blogia. Vihahäiriköinnin kohteeksi voi joutua kuka vain, mutta erityisesti nainen tai naisoletettu, joka on jotain mieltä jostain asiasta – tai esimerkiksi puolustaa vähemmistöjä.

Onneksi tästäki aiheesta puhutaan enemmän ääneen nykyään, mutta mielestäni tästä ei puhuta todellakaan tarpeeksi. Netti on pullollaan artikkeleita ja blogikirjoituksia, joissa naiset kertovat kokemastaan vihasta, huorittelusta, tappouhkauksista ja vainoamisesta.

Esimerkiksi toimittaja Rebekka Härkönen joutui lopulta muuttamaan kotikaupungistaan pois, kun vainoaminen kirjoittamansa jutun takia riistäytyi käsistä. Iida Åfelt joka kirjoittaa Iidan matkassa -blogia, joutui muun muassa huorittelun kohteeksi kerrottuaan että hänen syntymättömällä vauvallaan on kaksi isäehdokasta. Ja tätä listaa verkkohäiriköinnin kohteeksi joutuneista voisi jatkaa loputtomiin.

Itsekin jouduin laittamaan osoite- ja puhelintietoni salaisiksi, koska Ylen dokumentin aiheuttaman kohun jälkeen sain myös tekstiviestejä ja pelkäsin ihan oikeasti että joku on kohta oveni takana. Sen jälkeen kun on saanut tappouhkauksia ja uhkaukset liittyvät myös omaan lapseen, on leikki kaukana. Tällaiset vihaviestit saivat minut pelkäämään pahinta. Mitä jos joku näistä uhkaajista onkin joku päivä oven takana odottamassa, ja satuttaa minua tai jopa lastani, sen takia että puhun suoraan blogissani asioista?

Ajatelkaa nyt – Suomessa, jossa pitäisi olla sananvapaus. Sitähän verkossa uhkauksia lähettävät haluavatkin – hiljentää naiset jotka ovat liian äänekkäitä. Liian rohkeita. Liian vapaita.

Tosin esimerkiksi Laura Huhtasaari on (yllättäen) sitä mieltä, että vihapuheesta ja sen rajoittamisesta kun puhutaan, olisi väärin jos meillä rajoitettaisiin sananvapautta. Mutta eikö sitä juuri nämä ylilautailijat ja trolllit teekin – rajoittaa sananvapautta? Kuka (nainen) uskaltaa enää sanoa täysin suoraan mitä mieltä on, jos sen jälkeen uhkaillaan jopa kuukausia jotta hänet saataisiin hiljaiseksi?

Miten tällaisen käytöksen annetaan mennä sormien läpi? Miksi nettivihaan ei puututa? Miksi tätä aihetta vähätellään? Miksi lainsäädäntö laahaa perässä? Miksi rikosilmoituksille ei tehdä mitään? Miksi tästä ei puhuta enemmän?

”Suomalaisessa nettikeskustelussa oman tutkimukseni perusteella usein rasismi ja seksismi ovat kietoutuneet yhteen, ja aggressiivisia ja uhkaavia viestejä saavat eniten juuri naiset, jotka ovat ottaneet selkeästi ei-rasistisen linjan esimerkiksi maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista puhuttaessa” – Tuija Saresma, hs.fi

Vihan ja inhon internet tarjoaa paljon vertaistukea tilanteeseen, ja se on tosiaan tarpeen. Itse murruin ihan täysin paskavyöryn alle, lähdin poikani kanssa itkien vanhempieni luo viikonlopuksi. En saanut mitään aikaiseksi, kun olin niin lamaantunut ja shokissa vihaviesteistä. Se oli aivan järkyttävää. Tunsin olevani niin yksin. Tuntui että positiivisesta palautteesta ja kannustuksista huolimatta kukaan ei ymmärtänyt minua. Kaikki hokivat että älä välitä! Niillä ihmisillä on vain paha olla! Se ei paljon lohduta siinä tilanteessa.

Nettihäiriköillä on paljon erilaisia taktiikoita, ja kirja auttaa tunnistamaan eri ilmiöt

Tässä esimerkkejä:

  • MUSTA PR – Musta PR on disinformaatiota jonka on tarkoitus vahingoittaa kohteen mainetta, liittyen esimerkiksi seksualisointia, ulkonäön kommentointia, mielenterveyden kyseenalaistamista ja niin edelleen.
  • DOXAUS – Kohteen henkilötietojen etsiminen ja niiden luvaton julkaisu. Henkilötietoja voidaan levitellä eri foorumeilla joiden jäsenet alkavat yhdessä häiriköimään kohdetta esim. soittelemalla tai tilaamalla tämän nimissä verkko-ostoksia
  • UHKAILU JA PAINOSTAMINEN – Uhkauksia voidaan tehdä yksityisesti tai julkisesti, myös suurellekin yleisölle
  • HÄIRINNÄN JOUKKOISTAMINEN – Erilaisilla forumeilla niin sanotusti joukkoistetaan häiriköintiä – koordinaattorit valitsevat häiriköinnin kohteen jonka jälkeen tämä kohde maalitetaan isolla joukolla. Ilmiö muistuttaa pyraminihuijausta, jossa ylhäällä on muutama iso kiho, jotka manipuloivat muut joukot mielensä mukaan. Esimerkiksi Meksikossa voi tienata jo rahaa sillä että myy esimerkiksi poliitikoille hate mob-verkostoja. Kirjan mukaan ei mene pitkään, kun tämä ilmiö rantautuu myös Suomeen.

Itse jouduin ainakin ylilaudan maalittamisen ja mustan pr:n kohteeksi, ja siellä ruodittiin elämääni ja kaikkia sometilejäni. Joukolla he sitten tulivat kommentoimaan kaikkiin sometileihin kaikenlaista, uhkauksia, läski huora-kommentteja ja haukuttiin esimerkiksi insta-kuviani. Kun suljin instatilini julkisesta yksityiseksi, siellä naureskeltiin. En itse ole lukenut näitä foorumeita enkä luekaan, kuulin muutamia kommentteja kavereilta.

Mitä sitten tehdä, jos joutuu nettivihan kohteeksi?

Kirja tarjoaa tähän hyviä neuvoja, tässä muutama:

  • Jos yksityisiä tietojasi levitellään, keskity tietoturvaan. Hyökkääjät voivat koittaa etsiä sinusta kaikenlaista yksityistä informaatiota salasanoista vanhoihin käyttäjätileihin ja niin edelleen. Vaihda salasanat ja tee tietojenluovutuskielto tai turvakielto Maistraattiin. Blokkaa häiriköijät sometileiltäsi.
  • Säästä kaikki vihaviestit, tekstiviestit ja muut todisteet verkkohäiriköinnistä, jotta voit tarvittaessa tehdä rikosilmoituksen. Voit myös ilmoittaa viestien olinpaikasta riippuen ylläpitäjille vihaviesteistä. Rikosilmoituksesta ei aina ole iloa, mutta poliisin on syytä tietää ongelman laajuus.
  • Jos viestien lukeminen ahdistaa, voit pyytää jotakuta moderoimaan niitä puolestasi.
  • Harkitse tarkkaan lähdetkö vastaamaan viesteihin takaisin mitään.
  • Pyydä apua luotettavilta ihmisiltä. Älä jää yksin.

 

Kun jouduin itse verkkohäiriköinnin kohteeksi, mietin että lopetan bloggaamisen kokonaan. En kykenisi jatkuvasti ottamaan vastaan tällaisia hyökkäyksiä. Aika nopeasti sitten tajusin, että eihän minua voi hiljentää. Minulla on myös sananvapaus, ja tietynlainen sisäinen taistelijasielu joka sanoo minulle, että minun täytyy jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Mitä sitten tapahtuu, jos kaikki hiljenevät? Ei varmasti mitään hyvää.

Joten minä en aio hiljentyä. Minua ei vaienneta. Meitä ei vaienneta.

 

Postauksen kaikki kuvat olen ottanut Vihan ja inhon internet -kirjasta.