Avainsana: mielenterveys

Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

”Nykytila (status)
Yleistila hyvä, ulkoisesti huoliteltu nainen, joka tulee hyvään vastavuoroiseen kontaktiin. Avoimesti kertoo tilanteestaan. Muutaman kerran kyyneltyy. Kuvaa julkisten paikkojen pelkoa, katastrofiajattelua ja myös itsenäiseen paniikkihäiriöön sopivia oireita. Mieliala on lievästi depressiivinen. Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko samanaikainen paniikkihäiriö.”

Tällainen teksti löytyy omakannastani. Olin suoraan sanottuna aika yllättynyt kun luin tämän tekstin, vaikka olinkin lääkärissä asiasta puhunutkin. Miten minä, todella ekstrovertti ihminen voin alkaa pelkäämään ulos lähtemistä, bussissa istumista ja ruokakauppoja?

Miten julkisten paikkojen pelko vaikuttaa elämääni?

Masennuksen myötä olen saanut liudan muitakin vaivoja joista yksi on tämä julkisten paikkojen pelko. Ahdistun kaupan kassalla, pelkään astua bussiin, ahdistaa viedä lapsi tarhaan. Mitä jos maksukortti ei toimikaan kassalla ja kaikki tuijottaa, mitä jos joku tuleekin ahdistelemaan minua bussissa, mitä jos, mitä jos?

Myös katastrofiajattelu vaivaa minua. Jos ajattelen liikaa kaikkea kamalaa mitä voisi tapahtua, saatan saada paniikkikohtauksen tai ahdistua. Silloin voi esimerkiksi bussissa istuminen olla todella vaikeaa. Pelkään että minulle käy jotain pahaa ja lapsi jää yksin, pelkään että jollekin läheiselle käy jotain pahaa. Pelkään että joku hyökkää metroon kirveen kanssa, alkaa ampumaan töissä, ajaa meidän päälle autolla. Näitä ajatuksia riittää.

Näin taas vähän aikaa sitten keskustelun ”kännykkänuorista” jotka eivät tajua bussissa istuessaan antaa tilaa vanhuksille, koska keskittyvät vain kännykkäänsä. Olen yksi näistä, joka aina istuu julkisissa kuulokkeet korvilla. Tiedättekö miksi? Se estää minua saamasta paniikkikohtausta.

Kun suljen itseni omaan kuplaani, se rauhoittaa minua eikä bussissa istuminen tunnu enää niin ahdistavalta. Se on myös keino rauhoittua ennen työpäivääni ja ennen kuin haen iltapäivällä lapsen päiväkodista. Töissä päiväkodissa on niin kova melu ja meininki, että tulen hulluksi jos joudun työmatkoillanikin kuuntelemaan ihmisten mölyämistä. Kaikkein mieluiten olisin vain hiljaisuudessa hetken, mutta kun se ei julkisissa onnistu, on kuulokkeet ja äänikirjat hyvä keino myös.

Pelko

Lue myös: Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT

Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa kaikkeen

Olen pienestä pitäen joutunut kokemaan seksuaalista häirintää ja aikuisena myös seksuaalista väkivaltaa. Uskon että se on myös iso osa sitä minulle puhjennutta julkisen tilan pelkoani. Kun oman kehon rajoja rikotaan jatkuvasti tulee ”taistele tai pakene” -olotila. Se voi olla tiedostamatonta ja välillä tiedostettuakin. Kun istun bussissa ja tuntematon mies istuu viereeni saatan ahdistua saman tien. Se johtuu rikotuista rajoistani.

En kestä sitä että minun lähelleni tullaan julkisissa kulkuneuvoissa, minun on vaikeaa olla hississä muiden ihmisten kanssa enkä kestä sitä että joudun menemään liian lähelle tuntematonta ihmistä. Tämän takia mm. ruokakaupan jonot ovat inhottavia. Ei tietenkään aina, mutta hyvin usein kuitenkin.

Julkisilla paikoilla tehdyt ”pilat” pelottavat

Törmäsin instagramissa taas kerran tiliin missä mies tekee käytännön piloja tuntemattomille ihmisille. Esimerkiksi niin, että hyökkää aidon näköisen käärmeen kanssa tuntemattomien ihmisten päälle kadulla. On ilmeisesti yllättävän monien mielestä hauskaa kun ihmiset pelästyvät tällaisia. Näitä videoitahan riittää pilvin pimein netissä ja telkkarissa. En ole koskaan pitänyt niitä hauskoina, saati sitten nyt kun kärsin julkisten paikkojen pelosta. En kestä sitä että joku tulee liian lähelle, saati sitten pelottelee. Olisi kamala ajatus että joku pitäisi sitä hauskana, että pelästyn kuollakseni.

Pelko

Lue myös: Elämää paniikkihäiriön kanssa

Miten olen päässyt pelkotiloistani eroon?

Asian hyväksyminen. En usko että koskaan pääsen täysin eroon peloistani, mutta voin yrittää itse lieventää niitä. Olen terapiassa käynyt läpi näitä asioita ja toivon pääseväni joku päivä Kelan tuettuun pidempiaikaiseen terapiaan käymään myös läpi näitä asioita lisää. Hyväksyn sen, että joudun ehkä lopun elämääni kärsimään ainakin jossain määrin ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä ja julkisten paikkojen pelosta. En suostu häpeämään niitä, ja myös sen takia puhun näistä asioista ääneen.

Pyrin kontrolloimaan omia ajatuksiani. Samalla tavalla kuin olen toiminut paniikkihäiriöni kanssa, olen opetellut olemaan ajattelematta näitä ongelmiani. Yritän tunkea pelottavan ajatuksen pääkoppaani johonkin syvälle, ja mennyt silti ulos vaikka on pelottanut. Toinen (ehkä vähän parempi) keino on ottaa vastaan ajatus, hyväksyä se, ja päästää siitä irti. ”Pelkään astua bussiin. Okei, se voi olla pelottavaa. Varmaan muitakin voi pelottaa tällanen. Ei se mitään. Tehdään se silti, kyllä se varmaan hyvin menee!” Itselläni paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko on ollut sen verran omassa kontrollissani, että olen pystynyt pakottamaan itseni ulos vaikka ahdistaa (kaikki ei tähän tietenkään pysty, suosittelen silloin(kin) terapiaa).

On tärkeää tiedostaa omia ajatusmalleja, koska silloin niihin pystyy edes osittain vaikuttamaan. Mitä enemmän ajattelee että nyt jotain pahaa tapahtuu, sitä enemmän ulos meneminen pelottaa. Mutta jos tuntuu ettei selviä tästä yksin, on tietysti tärkeää ottaa yhteys johonkin tahoon joka voi auttaa. Itse olen terapiassa saanut hyviä työkaluja siihen, kuinka selvitä näiden ajatusten kanssa.

”Rohkeutta ei ole se että ei pelkää. Rohkeutta on se, että tekee asioita vaikka pelkää!” – sivukorvalla kuultu lause lapsen piirretystä

Vältän isoja ihmisjoukkoja jos en jaksa. Pyrin välttämään isoja väkijoukkoja ja suuria tapahtumia jos olen heikossa kunnossa (esim. tosi väsynyt), koska niissä minua aina ahdistaa, oli hyvä päivä tai ei. Voin käydä tapahtumissa mutta harvakseltaan ja osaan tunnistaa milloin on pakko poistua, ettei paniikki ota yliotetta. Tässä on tärkeää tunnistaa se, että alkaako välttämään kaikkia tapahtumia ja isoja väkijoukkoja, vai valitseeko vain tarkkaan ne mihin menee. Tämä voi lipsua helposti siihen ettei käy enää missään, itsellänikin käy helposti niin.

Tunnistan omat voimavarani. Yritän pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Väsyneenä ja stressaantuneena helpommin alan panikoimaan ja ahdistun. Yritön nukkua niin paljon kuin mahdollista (tiedän että huonosti nukkuvien lasten vanhemmat pyörittelee nyt silmiään ympäri) ja tehdä asioita jotka ovat itselleni miellyttäviä. Tarvitsen paljon omaa aikaa yksin. Onneksi se järjestyy osittain, kun lapsi menee isovanhempiensa luokse, silloin usein lataan akkujani yksin.

Puhun asioista. Usein huomaan että omaa oloa helpottaa paljon se että sanoittaa tunteitaan tähän asiaan liittyen. Silloin ne eivät paisu liian suuriin mittasuhteisiin kuten omassa päässä ne usein tekee. Joten viimeinen vinkkini on: puhu! Puhu ystävälle, perheellesi, lääkärille, terapeutille, kenelle tahansa, jos asia tuntuu ahdistavan. Saatat yllättäen huomata miten se helpottaa oloa.

Kärsitkö julkisten paikkojen pelosta? Miten olet selvinnyt sen kanssa?

Julkisten paikkojen pelko – itsehoito


Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Kävin viime kesänä psykiatrian poliklikikalla akuuttiajalla, koska paniikkikohtaukseni olivat todella pahat. Olin saanut kolme isoa paniikkikohtausta kaupungilla olllessani ja päivittäin tuntui, että joku istuu rintakehäni päällä. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää. Oli vaikea lähteä kotoa ulos, kun tiesin että esimerkiksi bussiin meneminen ahdistaa.

Poliklinikalla minulle kerrottiin että kesällä ei ole aikoja psykiatrille. Sehän on ihan ok, koska kesällähän mielenterveysongelmatkin menevät kesälomalle! Eikun…

Sain sieltä masennuslääkkeet ja paniikkihäiriön nettiterapian. Sairaanhoitaja joka oli minua vastassa siellä, ei tuntunut kuuntelevan minua oikeasti. Kerroin, että  tiedän kyllä miten paniikkihäiriöni oireilee ja missä, ja kuinka ehkäistä niitä. Tiedän ettei siihen kuole, ja osaan kyllä useimmiten rauhoittaa itseni. Olisin halunnut jutella jonkun kanssa siitä, että miksi paniikkikohtaukset taas tulivat koko ajan ja pohtia syitä niihin yhdessä ammattilaisen kanssa.

Sen sijaan sain nettiterapian, jossa minun piti väsyneenä aina iltaisin lapsen mentyä nukkumaan tehdä tehtäviä. Villellä, Saijalla ja Markulla tulee helposti paniikkikohtaus aina bussissa ja väkijoukoissa. ”Mieti mitkä asiat laukaisevat paniikkikohtauksesi ja mikä niihin auttaisi? Miten voit pysäyttää kohtauksen?” Tämänkö pitäisi auttaa minua!?

Lue myös: Mielenterveysseura: Psykiatriseen hoitoon pääsy liian hidasta

Nettiterapiasta ei ollut mitään hyötyä

Otin ohjelman kautta yhteyttä nettiterapeuttiin ja sanoin ettei ohjelmasta ole minulle mitään hyötyä. Tiedän mitä paniikkihäiriö on, koska minulla on ollut se 16-vuotiaasta asti. En jaksanut tehdä tehtäviä, koska olin niin uupunut. Vasta parin viikon päästä sain vastauksen, että pitäisi sitkeästi jatkaa nettiterapiaa, koska nämä asiat eivät korjaantuisi sormia napsauttamalla, vaan ongelmat vaativat työtä. Niin, äidiltä jolle pelkästään jo sängystä ylös nouseminen aamulla on raskasta, kaikki asiat vaativat todella paljon töitä. Olisin kaivannut ihmistä jolle jutella näistä, eikä sitä että täytän lomakkeita yksin netissä.

Kun en jaksanut jatkaa ohjelmaa, minulle tuli sähköpostiin vähän väliä viesti, että en ole osallistunut nettiterapiaan, ja jos en kohta kirjautuisi sinne oikeuteni terapiaan päättyisi. Todella ahdistavaa. Muutaman kerran terapeutti kyseli tekstiviestillä, miksi en ole jatkanut ohjelmaa ja mitä minulle kuuluu. Kerroin että uupunutta kuuluu. En jaksanut jatkaa nettiterapiaa koska en kokenut siitä olevan mitään hyötyä. Terapeutin mielestä olisi hyvä jatkaa hoitoa edes jossain muodossa. En jaksanut edes vastata. Miten vaikeaa olisi soittaa masentuneelle äidille, ja kysyä että milloin voisin tulla vastaanotolle? En jaksanut ottaa yhteyttä sairaanhoitajaan, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi minua.

On vaikea saada apua kun henkilökunta vaihtuu jatkuvasti

Olen psykiatrisella polilla käynyt noin vuoden ajan arviointijaksolla ja erilaisissa terapioissa ja ryhmäterapiassa. Siellä oli ikävää se, kun IPT-terapiaa ja ryhmäterapiaa lukuunottamatta minulla vaihtui jatkuvasti lääkäri ja hoitajat. Ei hoidosta ole mitään hyötyä, jos hoitava taho ei tunne sinua, ja joutuu selittämään samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Seuraava askel minulle kuulemma olisi hakeutua Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se on maksullista ja kallista, Kelan tuesta huolimatta. Pitäisi löytää psykiatri (ja maksaa ne käynnit itse), hoitaa byrokratiat sen suhteen ja se kaikki tuntuu todella raskaalta ja lisäksi liian kalliilta kukkarolleni.

Lue myös: Mielenterveyden keskusliitto: Tutkimus – Psykoterapiaan pääsy liian hankalaa

Liian moni ei saa apua ajoissa

Luen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka vaikeaa on hakea ja saada apua mielenterveysongelmiin. Jos ei pääse hoitoon ajoissa, voi tilanne pahentua ja olla entistä vaikeampi saada asioita kuntoon. Pahimmillaan hoitoon pääsemättömyys aiheuttaa kuoleman. Iltalehti kertoi Jonnen tarinan avun saamisen vaikeudesta ja uupumuksen ja masennuksen vähättelystä.

”Jonne sanoo, ettei ole montaakaan tautiryhmää, jossa koetaan sellaista vähättelyä kuin mielenterveyshäiriöissä. – Masentuneelle saatetaan tokaista, että älä valita turhaan, sillä joillakin menee vielä huonommin. Potilas, jonka käsi on murtunut; ei taatusti saa vastaavanlaista vähättelevää kohtelua.” – Iltalehti

Vantaan Sanomien uutisessa mies ei saanut apua itsemurhayrityksen jälkeen, vaan sai ajan kuukauden päähän. Kaksi päivää myöhemmin hän oli tappanut itsensä.

”Sisar vaati veljensä määräämistä pakkohoitoon, mutta psykiatri diagnosoi vain alkoholiriippuvuuden. Sisar koki, että ongelmaa vähäteltiin eikä omaisia kuunneltu, koska veljellä näytti ulkoisesti olevan asiat hyvin. – He sanoivat, että ei hätää, kun veljeni oli töissä ja hänellä oli asuntokin, sisko ihmettelee.” – Vantaan Sanomat

Kaleva kertoo tarinan nuoresta miehestä joka muutti pois kotoa varhain. Rahapula ja juoksuttaminen luukulta toiselle avun takia uuvutti Juhon. Hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, ja sen sijaan että oltaisiin perehdytty syihin syvemmin, tartuttiin pelkästään seurauksiin eli juomiseen. Ohjeistus että lopeta vaan se juominen ei auta.

Kun teini-ikäinen Juho yritti hakea apua masennukseen, vastaanotto oli tyly. – Käytännössä minulle vain naurettiin, hän kertoo. – Aina sanotaan, että yhteiskunta auttaa, kunhan vain pyytää apua. Mutta sitten kun sen tekee, ei apua saakaan. -Kaleva

Iltalehden bloggaaja Tiia Öhman kirjoitti hyvän kirjoituksen mielenterveyspalveluista. On tärkeää saada helposti apua, eikä monen soittelun ja välivaiheen kautta. Kun on uupunut työelämästä, masentunut tai ahdistunut on todella vaikea soittaa ja pyytää apua. On hankalaa, kun saa soitettua vihdoin yhteen paikkaan, josta sanotaan että soita toiseen paikkaan. Kun on vihdoin päässyt pyytämään apua, saa ajan kuukauden päähän.

Mielenterveyden hoitoon tarkoitetun tuen pitää irrota pyytämällä, heti ja helposti. Ei tusinan kiusallisen, pelottavan välivaiheen kautta byrokratian viidakossa, jota tervekään ihminen ei välttämättä jaksa eikä ehdi samoilla läpi. – Tiia Öhman, IL

Terveydenhuolto ei ole maailman parhaimpia

Tässä maassa, hyvinvointivaltiossa, Suomessa, pitäisi olla yksi maailman parhaimpia terveydenhuoltoja. En voi kuulemani ja kokemani mukaan enää pitää Suomea hyvinvointivaltiona. Täällä huonosti voiva ihminen jätetään oman onnensa nojaan aivan liian usein.

Minä pärjään, koska minulla on hyvä tukiverkosto ja saan heiltä apua. Tiedän, että joku ottaa minusta kopin jos taas putoan syvään kuoppaan. Mutta entäs kaikki ne, joilla ei ole ketään joka ottaisi heistä kopin? Miten heille käy? Pelkään että soten myötä mielenterveyspalvelut kokevat sellaisen muutoksen, että avun hakeminen vaikeutuu edelleen.

Miten voit auttaa?

Jos tiedät että joku ystäväsi on esimerkiksi masentunut, voit kysyä tarvitseeko hän apua lääkärikäynnille. Siellä helposti masentunut voidaan käännyttää pois, koska masentunut jaksa välttämättä puolustaa itseään, ja mielenterveysongelmia vähätellään jatkuvasti. Minä olen usein ottanut esimerkiksi äitini mukaan vastaanotoille, jos en jaksakaan pitää puoliani.

Voit lahjoittaa Mielenterveysseuran Mielinauha-keräykseen.

Allekirjoita adressi: Kuntoutusprykoterapian saatavuus on turvattava sote-uudistuksessa

Poistetaan jo vihdoin ikävä stigma liittyen masennukseen, uupumukseen ja muihin mielenterveyshäiriöihin. Kannustankin kaikki jotka jaksaa ja uskaltaa, puhumaan näistä ääneen. Mielenterveysongelmia ei kuuluisi hävetä. Haastankin nyt myös kaikki tuntemani bloggaajat puhumaan tästä ääneen! #älähäpeämasennusta

 

Lue myös:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus