Avainsana: Masennus

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin Kuvalehti haastatteli minua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvavuoden uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Koko jutun voit lukea TÄÄLTÄ.

 

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.

 

 

Mikä susta tulee isona?

Mikä susta tulee isona?

Kun kysyn lapseltani mikä hänestä tulee isona, hän vastaa yleensä ‘kokki’. Viime aikoina se lista on pidentynyt muutamalla ammatilla lisää: poliisi, palomies, lääkäri ja rosvo. Viimeksi kun kysyin häneltä tämän kysymyksen pari päivää sitten, hän vastasi: ‘KAIKKI!’. Sanoin pojalleni, että totta, sinusta voi tulla mitä vaan isona.

Miten on sitten tämän äidin laita? Mitä jos ei tiedä vielä päälle kolmekymppisenäkään mitä tehdä isona? Olen kouluttautunut pukuompelijaksi, modistiksi ja viimeisimpänä nuoriso-ohjaajaksi. Olen nyt vajaan vuoden etsinyt ja hakenut töitä, pääsemättä edes haastatteluun. Melkein kaikki ohjaajuus-hommat ovat iltaisin ja viikonloppuisin, ja tähän elämäntilanteeseen sellainen työ vie voimavaroja. Sen takia olenkin hakenut leikkipuistoihin ja työpajoihin, jotka yleensä ovat päivisin.

Olen miettinyt viimeisen puolen vuoden ajan että ryhtyisin yrittäjäksi. Olen hakenut syksyn ja alkavan talven aikana kahdelle työkkärin yrittäjyys kurssille. Ensimmäiselle kurssille en päässyt, toiselle olen varasijalla 4. Kurssi alkoi tänään, eli aika hiljaista että olisin varasijallekaan päässyt.

Jos ryhtyisin yrittäjäksi, voisin helpommin laskuttaa blogiyhteistöitäkin, tällä hetkellä en ole ottanut yhtäkään maksullista työtä vastaan, koska tiedän että se aiheuttaisi ongelmia Kelan ja työkkärin kanssa, pätkä- ja keikkahommia on todella vaikea tehdä kun on työtön. Kela tykkää siitä, että ollaan joko työttömänä tai täydet tunnit töissä. Muuten joutuu viemään Kelaan palkkakuitit, ja näiden tsekkaamista varten saattaa joutua odottelemaan kaikkia tukia kaksi kuukautta. Ei se ole sen stressin arvoista puuhaa, varsinkin jos rahaa tulee viisikymppiä sieltä ja satanen täältä, ja niiden takia joutuu odottelemaan tukia. Tällainen kuvio on todella stressaavaa, etenkin kun kamppailee muutenkin ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Haluaisin päästä tekemään jotain ihan omaa, omilla ehdoillani. En jaksaisi enää olla kotona ns. tyhjän panttina. Tunnen itseni niin luuseriksi kun olen työttömänä, ja en pääse edes työkkärin kurssille. Ihan vain vihjeenä työkkäri – niitä yrittäjyyskursseja voisi järjestää lisääkin, kun näköjään kiinnostusta löytyy, toiselle kurssille hakijoita oli 164 ja 40 pääsivät kurssille.

Haluan pois tästä työttömyydestä ja köyhyydestä, koska se jo itsessään lisää masennusta ja ahdistusta, kun joutuu koko ajan olemaan huolissaan toimeentulostaan. Tuntuu kuin eläisi veitsenterällä koko ajan, ja pienikin asia voi sysätä kuilun pohjalle. Eilen tajusin että olin kadottanut lompakostani viimeisen 20 euron setelin.

Toivon, että ensi vuosi tuo minulle paljon kaikkea hyvää, kerrankin. Olisin sen todella ansainnut. Minusta tosin nyt tuntuukin siltä, että kuljen koko ajan kohti jotain uutta, jotain inspiroivaa, jollekin oikealle tielle olen menossa. En vain vielä tiedä minne se tie vie. Sen tiedän, etten vuonna 2018 halua enää olla työtön, tai tuntea itseäni näin hyödyttömäksi enää.

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

uinka kertoa lapselle siitä, että äiti on masentunut? Itse en ole (vielä) kovinkaan seikkaperäisesti kertonut lapselleni, että olen masentunut. Meidän perheessä kyllä sanoitetaan paljon tunteita ja puhumme paljon erilaisista asioista. Lapsi kyselee ja minä vastailen.

Useimmiten jos tiuskin, olen vihainen, itken tai raivoan selitän lapselle minkä takia. Sanoitan paljon lapsen tunteita (“olet varmasti väsynyt, ja sen takia kiukuttaa helposti), mutta myös omiani. Sillä tavalla lapsi ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, että äiti voi myös olla väsynyt ja surullinen, mutta se ei ole lapsen syytä.

Sain kaveriltani oppaan, “Miten autan lastani?”. Se on opas vanhemmille, joilla on mielenterveysongelmia. Opas on ilmainen, ja sen voi tilata kotiin tai ladata PDF:nä koneelle (täältä, klik).

Oppaassa käydään läpi sitä, miten lapsi saattaa reagoida vanhemman mielenterveysongelmaan. Joistakin lapsista saattaa tulla hiljaisia, toisista kiukkuisia tai mielisteleviä vanhempia kohtaan. Jotkut lapset eivät reagoi kovinkaan voimakkaasti. Omassa lapsessani (3-vuotias) en ole huomannut sen kummempia oireita (toki olen niin väsynyt ja tilanteeseen turtunut, että en varmaan huomaisikaan…). Kun olen vihainen, hän on kerran sanonut “äiti et kai kohta aio paiskoa ovia”, ja se tuntui sydänjuurissani asti. Voi pienokaista, kun äiti raivoaa niin. Se oli myös hyvä hetki minulle hieman pysähtyä ja miettiä, miten lapsi imee kaikki omat tunnetilani. Itselläni masennus usein purkautuu ulos raivokohtauksina ja sillä että olen todella ärsyyntynyt kaikkeen. Vähän niin kuin PMS-oireet, mutta potenssiin sata.

Olen selittänyt lapselleni usein että äiti huusi sen takia koska äitiä väsyttää. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi selittää 3-vuotiaalle vielä että sairastan masennusta. En usko että noin pieni vielä käsittää sitä, vaikka lapset paljon ymmärtävätkin. Uskon että toistaiseksi on parempi selitys se, että äiti on väsynyt, koska sekin on totta. Olen sitä mieltä että lapsille on hyvä ikätasoisesti olla mahdollisimman totuudenmukainen. Ei kuitenkaan ole tarve kuormittaa lasta sellaisella tiedolla, joka saattaisi huolestuttaa liikaa.

Täytyykö olla huolissaan lapsen mielenterveydestä?

Oppaassa on hyviä neuvoja siihen, että missä vaiheessa lapsesta kannattaa olla huolissaan ja hakea apua. Kuten vaikka silloin, jos tuntuu että lapsi muuttuu vanhemman masennuksen vuoksi myös hiljaiseksi, käytösongelmia ilmaantuu tai lapsi tuntuu koko ajan käyttäytyvän kiltisti, jotta vanhempi ei suuttuisi. Näin minulle sanottiin myös perheneuvolasta, kun kyselin että pitääkö minun olla huolissani lapsesta, kun olen masentunut. Itse en ainakaan ole huomannut että lapsi reagoisi ainakaan kovinkaan vahvasti masennukseeni. Ehkä se johtuu myös siitä että masennus minulla oireilee niin että olen kuitenkin toimintakykyinen, enkä makaa sängyssä päivät pitkät. Pystyn laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan arkiaskareet, mutta kaikki vaatii minulta suuren ponnistuksen että saan aikaiseksi. Sitähän lapsi ei tietysti huomaa, että äiti maksaa laskuja aina myöhässä ja välillä kämppä on kaaos. Tosin, lapsi aina välillä huomauttelee että äiti, lavuaari on ihan likainen, minäpä siivoan sen

 

Et ole syypää sairauteesi, kuten ei ole sydäntai kuumepotilaskaan omaansa. Ei kukaan syytä sydänpotilastakaan, vaikka hän joutuu olemaan pitkään sairaalassa tai vuoteenomana eikä pysty hoitamaan kotia tai käymään vanhempainilloissa.
Miksi sitten mielenterveyspotilas tuntee niin vahvaa syyllisyyttä omista ongelmistaan? Siksi, että meillä yhä vieläkin vallitsee käsitys, jonka mukaan psyykkinen häiriö on omaa tekoa ja kertoo huonoudesta ihmisenä. Se ei pidä paikkaansa mutta on syvällä uskomuksissamme. – Miten autan lastani? – opaskirja

 

Yhdessä vaiheessa podin koko ajan huonoa omaatuntoa masennuksestani ja pelkäsin koko ajan että olenko pilannut lapseni. Huomasin että nämä ajatukset vain lisääntyivät ja saivat minut entistä masentuneemmaksi ja stressaantuneemmaksi. Oli pakko koittaa kääntää ajatukset niinpäin, että teen parhaani. Ajatusten kääntäminen positiivisemmaksi (armeliaammaksi itseään kohtaan) on vaikeaa, etenkin kun on masentunut. Olen itse kuitenkin pystynyt siihen, kovan työn tuloksena.

Aina kun huomaan että soimaan itseäni jostain, koitan miettiä jotain asiaa mitä olen tehnyt hyvin tänään tai edellisenä päivänä. Se on auttanut itseäni huomaamaan, että en tosiaankaan ole paska äiti, vaikka masentunut olenkin. Teen monia asioita lapseni kanssa hyvin, ja lapsesta tulee varmasti loistoyksilö masennuksestani huolimatta.

Mielenterveysseuran oppaan voit tilata täältä

 

Lue lisää Masentuneen mutsin postauksia aiheesta:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Raivariäidin terveiset

Miltä näyttää masentunut ihminen?

 

Loistava yksinhuoltajuus

Loistava yksinhuoltajuus

Lainasin kirjastosta luettavaksi Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -kirjan. Kirjassa erilaiset yksinhuoltajat kertovat oman tarinansa yksinhuoltajana olemisesta. Myös kirjailija itse kertoo oman kokemuksensa. Poimin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta loistavan tekstin:
Minua käy auttamassa ystävättäreni, joka on ollut yksinhuoltaja. Hän tuo tullessaan minulle maitoa, litran purkissa tietysti, ja vie lähtiessään haisevan vaipparoskiksen. Hän puhuu minulle kuin aikuiselle, muistakin asioista kuin lapsista. Nauramme sitä, että kun saa käteensä aikuisten kirjan, ihmettelee vain, missä kurkistusluukut ja ponnahdusikkunat ovat. Mistä tätä pitää painaa? Kieltämättä keskustelujeni aihepiirit ovat hieman rajoittuneet neljän seinän sisälle. Sanomalehteä minulle ei tule vuosiin, sillä vaikka ehtisin sitä joskus vilkaista, en pysty kantamaan vanhoja lehtiä ulos, koska en voi jättää lapsiani keskenään edes siksi kahdeksi minuutiksi, minkä roskiksella käyminen veisi. Kun kysyn, miten voin ikinä korvata ystävälleni kaiken sen avun ja elintärkeän aikuisen seuran, jota hän on minulle suonut, hän toteaa tyynesti:
– Autat sitten jotakin toista. On minuakin aikoinaan autettu.
Tästä tulee myöhemmin uusi toimintaperiaatteeni. Yksinhuoltajien salainen auttamisverkosto. Tämän kirjan tarkoitus on auttaa yksinhuoltajia muistamaan, kuinka arvokasta työtä he tekevät, ja kuinka vähällä kiitoksella. Jos heillä vain olisi aikaa lukea tämä kirja, he huomaisivat olevansa tosielämän suuria sankareita.

Hätäkahvit-ryhmä riensi apuun

Olen tämän 3,5 vuoden yksinhuoltajuuden aikana tajunnut kuinka elintärkeää on löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä, edes se yksi ainoa ihminen. Joku jolle kertoa edes yksi sana tai vaihtaa yks merkityksellinen katse, ja toinen heti tietää mistä on kyse. Muistan ne loputtoman yksinäiset aamupäivät vauvakerhoissa, muskareissa ja leikkipuistoissa, kun kuuntelin muiden perheenäitien valittavan siitä kuinka miehet aina jättävät sukat lattialle ja kuinka on vielä kolme päivää siihen, että mies ottaa vauvan ulos ja saa nukkua koko päivän. Siellä sitten myötäilin että juu niin, kyllä. Hymyilin, mutta päässäni kihisi kiukku. Minä saan nukkua kolme tuntia viikossa, kun kotipalvelun hoitaja tulee. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että kaikilla on aivan varmasti omat ongelmansa, mutta ei sellaisten juttujen kuuntelu uupuneena tehnyt yhtään hyvää mielialalle.

Kun lapseni oli noin kahdeksan kuukauden ikäinen, laitoin itku silmässä viestiä paikalliseen Hätäkahvit-ryhmään. Kerroin kuinka minua alkoi bussipysäkiltä tullessani kotiin itkettämään, ihan tyhjästä. Ja että en saa itkua loppumaan, ja kaikki tuntuu synkältä. Haluaisin seuraa, en jaksa enää olla päivät pitkät yksin. Kerroin että olen yksinhuoltaja, ja kaipaan aikuisia kontakteja. Sain heti suuren vastausryöpyn, toinen toistaan tsemppaavampia viestejä ja kutsuinkin yhtäkkiä pari äitiä kotiini kahville. Siitä porukasta pari tyyppiä jäi matkaan mukaan, joista tämä toinen asuu tällä hetkellä muutaman sadan metrin päässä meistä kahden lapsensa kanssa. Olemme nyt olleet ystäviä jo vähän päälle pari vuotta, ja ystävyys tämän äidin kanssa on minulle kullanarvoinen.

 

 

Ompelusta terapiaa

On ollut niin täydellisen mahtavaa löytää ihminen, joka ymmärtää täysin minua ja tilannettani. Jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä ja soittaa itkien, kun ei enää jaksa. Voimme mennä toistemme luo “hätäkahveille” aina kun löydämme yhteisen ajan. Voimme vaikka vain röhnöttää sohvalla ja lapset leikkivät (useimmiten) sovussa keskenään. Jos ei jaksa muuta, voi lykätä pakastepizzat uuniin ja jatkaa sohvalla röhnäämistä. Usein ulkoilemme yhdessä monta tuntia, kun lapset viihtyvät yhdessä ja me äidit voimme keventää sydäntämme. Lapset viikottain kinuavat toistensa kylään.

Olemme ystäväni kanssa viime aikoina sopineet aamukahveja luokseni niin, että olemme saaneet lapset kouluun ja tarhaan, ja olemme syöneet ja ommelleet yhdessä. Täydellisempää terapiaa saa etsiä. Voimme joko olla ihan hiljaa keskenämme ja ommella, tai puhua paskaa maasta taivaisiin. Ja saamme näin hetken hengähdystauon yksinhuoltajuudesta ja äitiydestä. On niin tärkeää saada välillä jutella ilman että kukaan keskeyttää, ja tuntea olevansa nainen, ihminen, eikä pelkkä äiti.

 

 

Jokainen yksinhuoltaja tarvitsisi yksinhuoltaja-ystävän

Ystävän joka tuo ruokaa oksennustautipotilaille. Tietysti vain ovenraosta, ettei itsekin sairastu, mutta yksinhuoltaja ottaa sen riskin ystävänsä puolesta, kun tietää miten kamalaa on olla yksin lasten kanssa oksennustaudissa.

Ystävän joka kuuntelee ja ymmärtää, kun on huolia ja kaikki kaatuu niskaan.

Ystävän, joka tulee koko päiväksi kylään, kun ei jaksa jatkuvasti huolehtia kaikesta yksin. Ystävän, joka jakaa arjen tehtävät puoliksi toisen ystävän kanssa, jotta kummatkin jaksaisivat hetken eteenpäin taas.

Ystävän, joka ymmärtää pelkästään toisen äänenpainosta, että nyt ei enää jaksa. Ystävän, joka ehdottaa kahveja, kun tietää kuinka vaikea yksinhuoltajan on pyytää apua, edes kahviseuraa.

 

 

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikeaa on olla yksinhuoltaja. Huolehtia aivankaikesta yksin. Ei ole väliä oletko täysin uupunut, masentunut, flunssassa tai oksennat keuhkosi pihalle. Yksinhuoltajuus ei lopu siihen. Onnekkaita ovat ne, joilla on ihmisiä, edes se yksi ympärillä auttamassa. Yksinhuoltajana on ollut pakko opetella avun pyytäminen. Ilman sitä ei pärjää.

Kiitän onneani siitä, että uskaltauduin avautumaan heikosta hetkestäni Hätäkahveihin. Sitä kautta ymmärsin, että kun tunnustaa heikkoutensa ääneen, pääsee helpommalla oman tuskansa kanssa. Tuska helpottaa, on kevyempi olo, ja samalla voi huomata saaneensa elämäänsä upeita asioita, ystäviä ja kokemuksia.

Kiitos ystävä, että olet olemassa. Olet kultaakin kalliimpi! <3

Vauvavuoden jättämät traumat

Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka äitien pitäisi lapsen tultua maailmaan huolehtia myös itsestään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäkkiä rinnalla lepäilee nyytti joka vaatii äidin joka ikisen aistin, lihaksen ja hermon pysyäkseen hengissä. Vauva mahdollisesti myös valvottaa aika lailla ja aiheuttaa äidille univelkaa. Yksinhuoltajilla on myös ongelmana se, että ei ole kumppania arjessa mukana, jotta pääsisi esimerkiksi iltaisin lenkille. Itse olen onnistunut masennuksen ja univajeen myötä unohtamaan omat tarpeeni. Mikä sinänsä ei ole huono asia, koska vauva tarvitsee äitiä ympäri vuorokauden. On kuitenkin koko perheen etu että äiti jaksaa. Sen takia on elintärkeää vaatia itselleen myös omaa aikaa, edes tunnin viikossa.

 

 

Kun yksinhuoltaja yrittää harrastaa

Viime keväänä päätin ottaa sen yhden tunnin viikossa vain itselleni ja ilmoittauduin twerkkaus ja reggaeton tanssikurssille. Pääsin sinne kevään aikana kerran. Kerran tunti jäi välistä kun lapsenvahti myöhästyi ja muut kerrat en vain saanut itseäni raahattua paikan päälle koska tuli niin hirveä ahdistus päälle. Pelkäsin kuollakseni lähteä sinne. En tiedä mitä pelkään, ehkä sitä että en olekaan enää niin hyvä tanssija kuin ennen. Että olenkin rapakunnossa, vaikka tiedän etten ole. Sen yhden kerran kun tanssiin pääsin, tajusin kuitenkin että kyllähän se minun takapuoleni vielä heiluu ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuitenkin kynnys lähteä edes oman taloyhtiön kuntosalille on niin korkea, etten viime vuonna päässyt sinnekään kuin kerran. Paniikkihäiriö myös osaltaan aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Lisäksi vaikeuttaa se, että yksinhuoltajan on haastavaa harrastaa liikuntaa kodin ulkopuolella, kun aina tarvitsee hoitajan lapselle. Minulle ainakin on ison kynnyksen takana kysellä hoitajia liikuntaa varten, varsinkin kun minulla on iso kynnys pelkästään jo aloittaa säännöllinen liikunta taas. Tällä hetkellä pääsisin kuitenkin liikkumaan sillä aikaa kun lapsi on tarhassa ja itse olen työttömänä. Joten tekosyitä ei oikeastaan ole… (no, paitsi masennus, mutta se onkin ihan validi syy tekemättömyydelle).

 

 

Kohti pelkoja täysillä

Nyt päätin, että menen kahden kuukauden kestoiselle kurssille, jonka sain blogiyhteistyönä. Se on vain niin upea mahdollisuus, etten voi kieltäytyä tarjouksesta. Haluaisin olla taas paremmassa kunnossa ja nauttia liikunnasta, ilo joka minulta vietiin masennuksen myötä. Pelottaa ihan huikean paljon osallistua tällaiseen haasteeseen! Ensinnäkin paniikkihäiriön ja sosiaalisten pelkojen takia, en ole pitkään aikaan kuntoillut säännöllisesti ja pelkään nolaavani itseni koska olen niin huonossa kunnossa. Pelottaa osallistua koska en ole urheilullinen tyyppi ollenkaan, harrastan kyllä liikuntaa mutta lähinnä tanssimista. En ole koskaan tykännyt esim. joukkuelajeista ja kuntosalillakin käynti on kiikun kaakun vaikka olen monesti salikortin omistanutkin.

Yritin jo alkaa keksimään syitä miksi en voisi osallistua tähän kuntohaasteeseen. Keksin aika montakin syytä, mutta päätin omassa päässäni kumota ne kaikki. Sitten päätin voittaa pelkoni ja aloittaa TFW Challengen, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja haastaa itseni. Toivottavasti henkinen kantti kestää! Luotan ainakin siihen, että Training for Warriors-salin henkilökunta osaa tsempata juuri oikealla tavalla minut mukaan hommaan.

TFW Challengea kohti, vaikka jännittää

Haluaisin olla paremmassa kunnossa, pudottaa painoa, päästä raskaudenaikaisesta pömppövatsasta eroon ja mikä tärkeintä – voida ja jaksaa paremmin myös fyysisesti. Nykyään pystyn hyväksymään kroppani tällaisenaan, mutta ei olisi pahitteeksi todellakaan voida paremmin myös fyysisesti. Raskauden jälkeen olen myös kärsinyt alaselkäkivuista jotka aivan varmasti johtuu siitä, että lihaskuntoni ei ole entisellään. Minulla on notkoselkä ja raskauden aikana kärsin paljon alaselkäkivuista, varsinkin loppuraskaudesta.​
Tykkään haastaa itseäni kokeilemaan uusia asioita jotka jännittää. Sillä tavalla voi yllättäen saada kaikkea mahtavaa elämäänsä, kun uskaltaa. Loppujen lopuksi on upea tunne, kun jännittää jotain ja tekee siitä huolimatta. Taitaakin olla elämyshakuinen erityisherkkä puoleni, joka siellä sisälläni huutelee että mene, kokeile, tee! Joten täältä tullaan, TFW Konala! Pääsette seuraamaan kurssin aikana miten minulla treeni pitkästä aikaa sujuu!​
P.S. Ehdit vielä itsekin ilmottautua TFW Konalan Challengeen joka alkaa 22.8.!
Mikä on TFW Warrior Challenge? 
Kahdeksan viikkoa kestävä kokonaisuus, joka yhdistää aivan uudella tavalla oikean asenteen, fyysisen treenin ja ruokavalion. Tällaista treeniä ei ole Suomessa ennen TFW-treeniä nähty! Haaste soveltuu kaikille elämänmuutosta etsiville lähtötasosta riippumatta.

TFW Konalan Warrior Challenge sisältää:

  • TFW Konalan huippuvalmentajien tehokkaat treenit kahdeksalle viikolle sisältäen:
  • Kaksi Warrior Challenge -tuntia viikossa (joista osa luentoja).
  • Kaksi vapaavalintaista lukujärjestyksen mukaista Hurrikaani-tuntia viikossa.
  • Kaksi innostavaa ja asiantuntevaa ravintoluentoa.  Joista yksi toteutetaan TFW Konalan tiloissa ja toinen Facebookissa Live:ssä.
  • Kaksi Inbody-mittausta sekä kaksi kuntotestiä.
  • “Nuku hyvin, jaksa paremmin” -Unikulman luennon.
  • Yksityisen Warrior Challenge Facebook -ryhmän.
  • Warrior Tracker ™ Online -harjoituspäiväkirja käyttöoikeudet.
  • TFW Konala Warrior Challenge t-paidan.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen täällä!

 

Lue lisää ”Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea”

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3