Avainsana: Masennus

Työttömyys vaikuttaa omanarvontuntoon

Työttömyys vaikuttaa omanarvontuntoon

Kukaan ihminen ei halua tuntea itseään arvottomaksi. Ja siltä työttömyys minusta tuntui – minulla ei ole mitään arvoa tässä yhteiskunnassa, koska en tuota rahaa vaan käytä verorahoja. Elän muiden siivellä. Vaikka ihan oikeasti, yhteiskunnan tuet kuuluvat kaikille. Sen takia meillä on Suomessa korkea veroprosentti, jotta he jotka tukia tarvitsevat saavat niitä. Meidän yhteiskunnassa tukien varassa elämisestä on kuitenkin tehty jotain pahaa ja säälittävää.

Oli aika jolloin itsekin häpesin tuilla elämistä, ja tietyllä tapaa olen aina tuntenut siitä huonommuutta. Nykyään tajuan paremmin sen, että se häpeä on yhteiskunnan sanelemaa, ja se on juurrutettu meihin kaikkiin niin syvälle ettemme välttämättä edes tajua sitä. Jos ei ole koskaan kokenut vastoinkäymisiä työpaikan saamisessa tai terveydentilassaan, ja elänyt suhteellisen vakaata elämää ilman sen suurempia ongelmia, voi olla vaikea ymmärtää miten joillakin on vaikeuksia saada tai ylipäätään tehdä töitä.

”Miksi toiset saavat maata sohvalla, kun minä raadan töissä ja maksan veroja?”

”Niin ne kissat vain makaavat sohvalla toimettomana päivät pitkät, kun me muut raadetaan.”

Kun pääsin työelämään, tunsin itseni arvostetuksi taas

Olen nyt ollut töissä päiväkodissa viime vuoden elokuusta asti. Sain juuri kuulla että työt jatkuvat ainakin kesän yli, ja ehkä syksylläkin. Töissä olen tuntenut itseni joka ikinen päivä arvostetuksi, ja työni kautta tunnen että olen tärkeä. Työttömyyden aikana tuntui joka päivä, ettei minusta ole mitään hyötyä.

Tunnen kuinka tämän puolen vuoden aikana olen saanut itseluottamusta lisää, ja tunteen siitä että olen sittenkin hyvä jossain. Kun on pitkään työttömänä ja joutuu kuuntelemaan monta kertaa viikossa sanoja ”kiitos mutta sinua ei valittu”, niin kyllä itsetunto ottaa väkisinkin kolauksen. Nykyään näissä sähköposteissa (ainakin nuoriso-ohjaajan hauissa) on ollut lisäksi tieto kuka on työn saanut ja millä meriiteillä. Siinä ei vastavalmistunut tunne itseään mitenkään potentiaaliseksi työntekijäksi. Kun ei ole kokemusta, ei saa töitä, mutta jos ei saa töitä ei saa kokemusta. Ikuinen paradoksi.

Ihminen on arvokas, vaikka olisi työtön

Mutta mitä ihmettä, miten niin ihmisellä ei ole mitään arvoa kun ei ole työelämässä? Minä olen kaikkea muutakin kuin vain se mitä teen työkseni! Onhan se nyt ihan älytön ajatus, että vain työssäkäyvällä ihmisellä on ihmisarvoa, ja muut ovat täällä vain loisimassa. Miten sitten kaikki ne, joilla on terveydellisistä syistä vaikeuksia päästä työelämään edes osa-päiväisesti? Pitäisikö heidät vain poistaa yhteiskunnasta kokonaan, kun ovat turhia kun eivät tahko rahaa yhteiseen kirstuun? Ja sitä paitsi – verorahoilla tehdään paljon muutakin, voisinhan minäkin valittaa monesta asiasta. Miksi käyttää veroja jalkapallon pelaamiseen ja stadioneihin, en minä niitä käytä?

Mutta (sarkastiset) taputukset tietyille poliitikoille ja medialle, kun olette onnistuneet luomaan kuvan työttömistä jotka vain löhöävät sohvalla eivätkä ole minkään arvoisia. On käsittämätön ajatus että ruoskinnalla ja viemällä ihmiseltä ihmisarvo saataisiin ihmiset töihin. Voisimmeko mieluummin keskittyä hankkimaan niitä työpaikkoja, maksamaan palkkaa jolla tulee toimeen ja lopettaa työharjoittelut eli orjatyöt? Sen sijaan että syyllistämme työttömiä, että ”kyllä töitä tekevälle löytyy” ja ”ihan oma vika jos ei halua edes töihin”. Ai että, joka kerta kun luen tuon ”kyllä töitä tekevälle löytyy” -lauseen, minua alkaa vituttaa niin ettei veri kierrä. Tämä lause kertoo siitä täydestä tietämättömyydestä mitä työttömyyteen liittyy.

”Eikö niille kissoille kelpaa mikä tahansa? Vai onko kivempi vaan löhötä sohvalla, kun muut hoitavat kaiken heidän puolestaan?”


Nykyinen Kelan systeemi kusee, eikä kannusta työssäkäymiseen

Perustulo helpottaisi aivan varmasti ja ihmiset pääsisivät tekemään keikka- ja osapäivätöitä helpommin. Tällä nykyisellä systeemillä ainut missä on järkeä on joko täysin työtön tai kokopäivätyössä. Mikään siltä väliltä ei käy, koska joutuu odottamaan palkkakuitteja, todistamaan tuloja Kelalle ja odottamaan käsittelyä pahimmillaan kuukausia jolloin talousasiat menevät aivan täysin sekaisin. Osapäivätyöt onnistuvat sillä tavoin, että on samassa paikassa pitkään ja hakee Kelalta työttömyyskorvausta niiltä päiviltä kun ei ole töissä. Jos työpaikat vaihtuvat jatkuvasti tulee iso määrä paperin pyörittelyä ja hakemusten käsittelyjä ja pitkiä odotusaikoja. Sellainen on todella epävarmaa, ja itse en olisi pystynyt siihen kun olin niin ahdistunut ja masentunut muutenkin.

Olen joskus tehnyt koulunkäyntiavustajan hommia osapäiväisenä ja osan rahoista sain työttömyyskorvauksena, kun palkka ei riittänyt elämiseen. Se toimi ihan hyvin. Jos olisin välissä vaihtanut koko ajan työnantajaa, se olisi mennyt hankalaksi. Tässä sen näkee, kuinka nykyisellä systeemillä ei ole kannattavaa tehdä kaikkia mahdollisia töitä. Mutta eihän kukaan siitä välitä, kun keskitymme niin haukkumaan työttömiä, kun työt eivät kelpaa.

Itselläni masennukseen ja ahdistukseen on auttanut paljon se, että on kokopäivätöissä, eikä tarvitse säätää Kelan kanssa ja tietää milloin palkka tulee. On todella ahdistavaa kun joutuu odottelemaan muiden päätöksiä, eikä kukaan tiedä kestääkö käsittelyssä kaksi viikkoa vai kuukautta.

Sain juuri instagramin puolella viestiä, että on ihanaa nähdä kuinka voin paljon paremmin nykyään. Masennus alkaa väistyä taka-alalle ja huomaan kuinka itseluottamus palaa ja into tehdä asioita vahvistuu päivä päivältä. Tähän vaikuttaa hyvin suuresti itselläni työpaikka. Halusin tai en, niin kyllä se että ei elä tukien varassa nostaa itseluottamusta.

Mutta muistakaa te kaikki, jotka ette ole saaneet töitä syystä tai toisesta – te ette ole arvottomia. Työ ei määritä ihmisarvoasi. Olet enemmän kuin se, mistä saat palkkasi. Olet arvokas, tärkeä ja sinun olemassaolollasi on merkitystä. Tsemppiä!

Aiheeseen liittyvää:

Vuoden päivät täysiä nukuttuja öitä takana!

Vuoden päivät täysiä nukuttuja öitä takana!

Huh, en uskonut että tämä päivä koittaa koskaan. Olemme lapsen kanssa nukkuneet vuoden ajan täydet yöt. Lukuunottamatta tietysti sairastelua, tai satunnaisia yöheräämisiä, koska niitähän aina tulee.

Ei kukaan osaa oikeasti valmistautua sellaiseen valvomiseen

Minulle toitotettiin raskausaikana että pitäisi nukkua varastoon koska kohta en nukkuisi moneen kuukauteen. Niin, no. Varastoon en osannut nukkua, mutta en osannut myöskään varautua siihen kuinka paljon me ihan oikeasti valvoisimme vauvan kanssa. Ensimmäisen vuoden ajan vauva heräsi 10-20 kertaa yössä, tai vaihtoehtoisesti huusi monta tuntia putkeen, tai huusi kun hänet laitettiin sänkyyn mutta sylissä oli rauhallinen. Joten kävelin välillä öisin rättipoikkiväsyneenä vauva sylissä monta tuntia.

Huomasin facebookin muistoista että aloimme vuosi sitten nukkumaan täydet yöt. Tämä muisto-osio facessa on oma suosikkini, koska olen väsyneinä aikoina postannut jonkin verran. En muista puoliakaan näistä fiiliksistä, joista olen postannut, koska välillä olen edelleen niin väsynyt etten muista edes omaa nimeäni.

Jos on valvonut neljä vuotta, menee varmasti seuraavat neljä vuotta palautuakseen siitä. Itselläni valvominen on aiheuttanut lihomista (syön ahdistukseen ja väsyneenä ei jaksa miettiä syömisiään ollenkaan), masennusta, ahdistusta, paniikkikohtauksia, univaikeuksia (vaikka lapsi nukkuu, en itse saa unta tai heräilen aamuyöstä ahdistukseen) ja ihan tajutonta uupumusta.

Unettomuus aiheuttaa stressireaktion koko kehoon, ja itselläni on myös koko keho ihan jumissa. On alaselkäkipuja, niskat jäykkänä ja en ole yhtään jaksanut huolehtia fyysisestä kunnostani, kun ei henkinenkään kunto ole hääppöinen.

Nyt tuntuu vihdoin että voin alkaa elämään!

Olen viime aikoina tuntenut sellaisia kummallisia fiiliksiä. En ole osannut määritellä mitä ne oikein ovat, koska en ole tunnistanut mitä se on. Yksi päivä tajusin mikä se tunne on – onnellisuus. Olen tuntenut aika ajoin sellaisia ihmeellisiä onnen läikähdyksiä, mitkä ovat tuntuneet vatsanpohjassa ihan kuin olisin vuoristoradassa. Tajusin että en ole tuntenut tällaista niin pitkään aikaan, että en edes muistanut miltä se tuntuu. Totta kai olen näiden neljän vuoden aikana tuntenut itseni ajoittain onnelliseksi, mutta sitä on aina varjostanut ahdistuneisuus.

Olen töihin palattuani laiminlyönyt kaiken muun mikä ei liity lapseeni tai työelämään. En ole jaksanut mitään muuta, ja muun muassa ystäviäni en ole nähnyt kuin ihan pari hassua kertaa syksyn ja talven aikana. Olen priorisoinut unen ja laatuajan lapseni kanssa. Meillä on arkisin niin vähä aikaa, ettei ole energiaa lähteä mihinkään. Viikonloput menevät siihen, että saan yhden yön lapsivapaata ja sen ajan yleensä nukun 10-13 tuntisia yöunia. Tosin en näe tätä ihan niinkään laiminlyömisenä, vaan priorisointina. Priorisoin tällä hetkellä unen, työelämässä jaksamisen ja sen että jaksan olla tarpeeksi hyvä äiti.

Olen kuitenkin varma, että kohta alan taas elämään. On aivan mahtavaa tuntea, että ahdistus ei seuraakaan ihan jokaista hetkeä, vaan voi olla ihan oikeasti myös onnellinen. Kun koen vastoinkäymisiä, ne ei tunnukaan maailmanlopulta. Kun koen onnea ja iloa, sitä ei seuraa heti negatiivinen ajatus.

Huh. Pitääkö tässä miettiä kohta blogin nimen vaihdosta, Ei-Niin-Masentunut-mutsi?! Haha!

Voimia kaikille masennuksen tai univaikeuksien kanssa kamppaileville. I feel you.

Lue myös:

Masennus kummittelee mielessäni – mitä jos?

Kävin tänään työni puolesta pienten lasten hätäensiapukurssin. Kurssin vetäjä oli eläkeikää lähestyvä nainen, joka oli elämänsä aikana hoitajana nähnyt ja kokenut kaikenlaista.

Yhtenä esimerkkinä ensiavusta hän kertoi kuinka oli ensimmäisenä osunut paikalle, kun synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivä äiti oli hypännyt kerrostalon parvekkeelta alas. Äiti oli kuulemma ensin puukottanut vauvaansa ja sen jälkeen hypännyt alas. Kaikki olivat todella järkyttyneitä kurssilla kuultuaan tämän, tietenkin.

Itse tunsin kuinka veri vain kohisi päässäni. Tiedän tuon tunteen, ajattelin. Muut järkyttyivät siitä, että kauheaa, miten voi niin tehdä. Minä ajattelin – se olisin voinut olla minä. Minä olisin voinut olla se esimerkki josta puhutaan järkyttyneeseen sävyyn. Tajusin minkälaisista kokemuksista olenkaan selvinnyt. Kesti hetki toipua tästä tarinasta, ja oli vaikea keskittyä kurssiin, kun ajatukset ja muistot lähtivät pyörimään mielessäni. Jouduin hillitsemään itseni, etten olisi alkanut itkemään.

Vaikka muistan aika vähän yksityiskohtia vauvavuodesta, muistan todella elävästi kun ajattelin eräänä päivänä että mitäs jos?

Mitäs jos hyppäisi parvekkeelta?

Ottaisinko lapsen mukaan kainaloon?

Vai hyppäisinkö yksin?

Heittäisikö ensin vauvan seinään ja sitten hyppäisi?

Jättäisikö vauvan kotiin ja lähtisi ovesta ulos?

Jos hyppäisin, ei tarvitsisi enää kuunnella vauvan huutoa. Saisin nukkua. Saisin nukkua ikuisesti.

Niinpä, näin kamalia ajatuksia minulla pyöri päässäni, kun olin niin masentunut ja älyttömissä univeloissa. Sitä on vaikea käsittää itsekin näin jälkikäteen, mutta niin synkkä mieleni oli. Muistan pelästyneeni näitä ajatuksia ja häpesin niitä pohjattoman paljon.

Onneksi kuitenkin uskalsin pyytää apua ja sain sitä. Sain apua sukulaisilta ja ystäviltä. Sain keskusteluapua. Lääkityksen. Joskin keskusteluavunkin saaminen olisi voinut olla helpompaa, matalammalla kynnyksellä ja nopeampaa. Mutta se auttoi.

Onneksi sain apua, etten oikeasti hypännyt.

Lue myös:

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Usein kun kerron olevani masentunut ja ahdistunut ihmiset ovat ihmeissään. Eeei, ethän sinä voi olla, sinähän olet aina niin iloinen ja aktiivinen!

Masennus ja muut mielenterveysongelmat näyttäytyvät eri ihmisillä eri tavoin. Masennus diagnoosina on niin erilainen eri ihmisillä, ja se vaikuttaa ihmisiin niin eri tavoin. Jotkut voivat maata sängyssä toimintakyvyttömänä, ja se onkin varmasti se yleisin mielikuva mitä masentuneesta ihmisestä on.

Tänään, 10.10.2018, vietetään Maailman mielenterveyspäivää. Ajattelin sen kunniaksi jakaa taas kerran omaa kokemustani masennuksesta, ja siitä miten edelleen masennuksen ympärillä on paljon ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloja.

”Maailman mielenterveyspäivän 10.10. iltana klo 18 jälkeen valaistaan vihreällä rakennuksia, ikkunoita tai vaikkapa itselle tärkeitä esineitä. Vihreällä valaisemisella on symbolinen merkitys stigmaa vastaan. Kun valaiset vihreällä, näytät kaikille tasa-arvoisesti vihreää valoa diagnooseista riippumatta ja olet mukana edistämässä avoimempaa keskusteluympäristöä.” – Mielenterveysseura

Eihän masentuneella voi olla puhdas koti?

Itse olen melkein koko ajan masennuksen kourissa kyennyt huolehtimaan kodista, itsestäni ja pojastani. Koti oli suhteellisen siisti (en tosiaan ole koskaan ollutkaan mikään siivousintoilija), meillä oli ruokaa ja vaatetta. Jaksoin värjätä hiuksiani ja välillä käydä tanssimassa baarissa. Alkuun ennen kuin sain masennuslääkityksen itkin usein lattialla tai sängyssä uupumusta, mutta lääkkeet saatuani sain toimintakykyä takaisin. Se ei silti tarkoittanut sitä että olisin ollut psyykkisesti kunnossa.

Vaikka ulkopuolisin silmin näyttäisi kaikki olevan kunnossa, ei voi koskaan tietää minkälaisia kamppailuja ihminen käy sisällään.

Masennus ei aina näy ulospäin

Kun lähden ulos kavereita tapaamaan tai leikkipuistoon lapsen kanssa en itke jatkuvasti. En näytä siltä että olen ahdistunut. Voin jutella muiden kanssa ja tehdä asioita, mutta kukaan ei näe sisälleni miten paljon ahdistun ihan tavallisista asioista. On vaikea ymmärtää että pelkkä suihkussa käyminen on hankalaa. Joskus saatan stressata viisi päivää sitä että pitäisi mennä suihkuun ja soittaa tärkeä puhelu, mutta en vain saa aikaiseksi. Ahdistaa liikaa. Mutta eihän sitä kukaan ulkopuolinen näe että minun on vaikea käydä suihkussa (no, paitsi ehkä silloin jos jo haisen pahalta, haha). Kun istun bussissa, kukaan ei näe minusta, että saatan olla paniikkikohtauksen partaalla.

Kuulen usein lauseen ”ethän sä näytä masentuneelta”, ja ihmettelen miltä näyttää masentunut ihminen? Vaikka tiedän että ihmiset eivät tarkoita kysymyksellä mitään pahaa, mietin mitä sillä tarkoitetaan. Joskus lääkärissäkin on sanottu että olen asiallinen ja minulla on hyvä ulosanti, pystyn huolehtimaan lapsestani kuitenkin, ja silloin tuntuu siltä että oloani vähätellään.

Mielenterveysongelmat koskettavat aika monia meitä suomalaisiakin, ja moni sinunkin tuntemasi ihminen saattaa kamppailla mielenterveyden ongelmien kanssa vaikka ei uskoisikaan päälle päin.

 

Lue myös: Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

 

Saako masentunut olla iloinen?

Minusta tuntuu usein siltä että mielenterveysongelmia väheksytään. Jos jaksaa meikata, ylläpitää harrastuksia, nauraa ja olla sosiaalinen, onko silloin oikeus sanoa olevansa masentunut ja hakea sairaslomaa?

Minun oli vaikea tunnistaa masennusta, koska en ollut menettänyt toimintakykyäni täysin. Sen takia on mielestäni tärkeää puhua näistä ääneen, jotta mielenterveysongelmien moninaisuus tulisi esille. Masennus ei tarkoita sitä, että itkee jatkuvasti. Oireita on paljon.

 

 

Masentuneen kahdet kasvot

Itsestäni on usein tuntunut siltä, että laitan onnellisuus-naamion naamalle lähtiessäni ulos tai tavatessani tuttuja ja kavereita. Aina ei jaksa eikä halua kertoa kaikesta siitä paskasta, mitä sisältä löytyy. Silloin on helpompaa pistää ”terveen” maski päälle ja vastata kysymykseen että ”hyvää kuuluu!”. Aina ei myöskään voi olla varma siitä miten toinen osapuoli reagoi masennukseen, ja itsestäni tuntuu myös että pelkään sitä että muut alkavat suhtautua minuun eri tavalla. Samoin kuin yksinhuoltajuuden kanssa, joskus tuntuu että masentunutta jotenkin säälitään. En halua sääliä tai huomiota, vaan ymmärrystä.

Itse en enää häpeä masennustaustaani, vaan puhun siitä avoimesti. Aina ei näin kuitenkaan ole ollut, ja niistä asioista puhuminen on aiheuttanut minulle häpeää. On tuntunut, että en ole hyödyllinen yksilö tässä yhteiskunnassa, kun olen masentunut. Olen pelännyt että muut säälivät, arvostelevat ja pitävät minua huonompana ihmisenä. Sen takia puhun näistä asioista niin paljon nykyään, myös kaikkien heidän puolesta jotka eivät vielä uskalla.

Toivoisin että masennuksesta puhuttaisiin vieläkin enemmän, koska siitä ei voi puhua liikaa. Ihmisten ymmärrys kasvaa sitä mukaa mitä enemmän näistä puhutaan!

 

LUE LISÄÄ:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minulta on toivottu postausta taas liittyen masennukseen, enkä tosiaan olekaan siitä kirjoittanut vähään aikaan. Kesällä otin tarkoituksella etäisyyttä niin sanotusti vaikeisiin aiheisiin, koska välillä on pakko ottaa paussia raskaiden aiheiden käsittelystä.

Minulta kysyttiin instassa, miten selvisin masennuksesta. En kyllä yhtään tiedä miten, ja olenko tosiaan masennuksen paremmalla puolella jo? Väittäisin että olen, mutta en tiedä uskallanko. Hassua, että silloin kun aloitin blogin 2,5 vuotta sitten, olin paljon huonommassa kunnossa kuin nyt tänä päivänä. Täältä voit lukea ensimmäisen postaukseni Naiseuden Voima sivustolta, maaliskuulta 2017.

Selviääkö masennuksesta koskaan täysin? Olenko minä selvinnyt? Miten elämä on muuttunut? Tässä postauksessa pohdin asiaa.

Mistä tietää, onko parantunut masennuksesta?

Niinpä, se onkin todella hyvä kysymys! Syön edelleen masennuslääkkeitä, koska koen että ne tasaavat mielialan heittelyä. Mutta toisaalta käyn kokopäivätyössä ja koen jaksavani sitä ihan hyvin, vaikka olen jopa pienten lasten kanssa tekemisissä. Hoidan töissä uhmakiukkukohtaukset, syötän, nukutan, vaihdan vaippoja, komennan ja leikitän. Enhän jaksaisi sitä ollenkaan, jos olisin edelleen masentunut?

Masennus on niin salakavala sairaus, että on vaikea sanoa milloin on päässyt pahimman masennusvaiheen yli, vai pääseekö koskaan. Ihmisillä on muutenkin elämässä rankkoja kausia, hyviä ja huonoja päiviä. On paljon helpompaa diagnosoida murtunut ranne – röntgenillä katsotaan että hyvin on parantunut. Sitä ei voi mielenterveysongelmille tehdä.

Itselläni masennus on näyttäytynyt enimmäkseen aggressiivisuudella (lyhyellä pinnalla), olin itkuinen, voimaton, ja toivoton. Syyllistin itseäni usein siitä että olen huono äiti. Pelkäsin kaikkea pahaa mitä voisi käydä itselleni ja lapselleni. Olen kuitenkin jaksanut viimeiset 4,5 vuotta huolehtia jotenkuten itsestäni, kodistani ja lapsestani yksin. Kykenin siivoamaan, käymään kaupassa, jopa hoitamaan opinnot loppuun. Kukaan ulkopuolinen ei voisi ikimaailmassa arvata, että olen masentunut ja ahdistunut. Sitä kuulenkin usein – miten voit olla masentunut, kun olet aina niin iloinen?

Elämäni parasta aikaa. Samaan aikaan voin todella huonosti.

Kun voin paremmin, palaanko taas takaisin entiseen minääni?

Kun on käynyt läpi äidiksi tulemisen ja sen myötä uupumisen ja masennuksen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että palaisin omaksi itsekseni. Siihen minään, joka olin ennen raskautta ja ennen synnytystä. Elämä on muuttunut niin valtavan paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Jo raskausaika tuntui muuttavan minua erilaiseksi sisältä ja ulkoa, joten tässä ei ole pelkästään käyty läpi masennus vaan iso elämänmuutos ja sitä kautta on pulpahdellut repullinen traumojakin ylös. Sen takia kutsuisinkin synnytyksen jälkeistä masennustani elämänmuutosmasennukseksi, tai elämänmuutosahdistukseksi. Ei ole tavatonta että raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen äidillä nousee ylös traumoja menneisyydestä ja lapsuudesta.

Ihminenhän tosiaan muuttuu koko ajan vanhetessaan muutenkin, joten haluaisinko edes palata entiseen minääni? En haluaisi! En sanoisi että olen iloinen masennuksestani, mutta on se opettanut paljon itsestäni asioita joita ehkä en olisi käsitellyt ilman tätä masennuksen syvää kuoppaa. Masennus vaatii ihmistä tonkimaan sisuksiaan, ja kaikkea sitä ikävää liejua mikä sieltä ylös nousee. Kukapa voisi muutenkaan palata siihen ihmiseen, joka oli vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Miten olen muuttunut masennuksen aikana ja sen jälkeen?

Masentuneena en usein ollut tunnistaa itseäni. Minne oli hävinnyt se optimistinen ihminen yhtäkkiä? Miksi olin niin pessimistinen, en uskonut tulevaisuuteen ollenkaan ja vain itkin ja raivosin? En nähnyt elämässä mitään hyvää, paitsi lapseni. Lapsi antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Minulla oli todella synkkiä ajatuksia itseni ja vauvan satuttamisesta, asioita joita en ollut koskaan ennen ajatellut.

Masennus opetti minulle kantapään kautta sen, että apua on pakko pyytää, kun ei jaksa enää. Mieluiten ennemmin kuin liian myöhään. Olen aina ollut sen tyyppinen, että apua en tarvitse, minä pärjään itse ja osaan (tulee mieleen 2-vuotias lapsi, joka huutaa MINÄ ITE!, kun joku yrittää auttaa lapasia käteen). Olen opetellut kuuntelemaan varoitusmerkkejä uupumisesta, ja silloin pyydän apua, useimmiten menemme silloin vanhempieni luo jolloin apukäsiä on saatavilla, tai pyydän omaa aikaa itselleni.

Nykyään tuntuu että ole oppinut itsestäni aivan valtavan paljon. Osaan jollain tapaa arvostaa tylsää tavallista arkea ja rutiineja, asioita joita olen ennen inhonnut ja pitänyt maailman tylsimpänä asiana. Osaan arvostaa sitä kun elämä tuntuu kevyeltä eikä ahdista jatkuvasti.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja hidastanut tahtia kun tuntuu että väsyttää liikaa. Arvostan yksin olemista ja omaa rauhaa. Aiemmin olisin kuollut tylsyyteen jos olisin joutunut koko viikonlopun olemaan kotona, ja nyt nautin siitä.

 

”Olen oppinut kieltäytymään asioista jotka eivät anna minulle voimaa tai mitään positiivista. Olen oppinut sanomaan ei.”

 

Nautin myös siitä että saan auttaa muita jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olin. Sen takia tämä blogi ja insta ovat tulleet minullekin tärkeiksi, koska saan jakaa muiden kanssa rehellisesti elämääni ja sillä tavalla toimia myös vertaistukena. Itse olen kokenut että vertaistuki on ollut tärkeimpiä asioita masennuksen keskellä. Tämä on yksi asia joka ei ole muuttunut minussa – olen aina halunnut auttaa muita tavalla tai toisella.

VAIKKA USEIN ITKINKIN AHDISTUSTA, ON MEIDÄN ELÄMÄSSÄMME AINA OLLUT NAURU HERKÄSSÄ.

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet paranemiseeni?

Ihan ensimmäisenä – aika ja uni. Uskon että suurimpana asiana on juurikin tuo uni, koska kukaan ihminen ei jaksa kauaa jos ei koskaan nuku kunnolla. Kun aika kuluu ja lapsi kasvaa, hän osaa tehdä enemmän asioita itsekseen. Hän ei ole enää täysin riippuvainen minusta arkisissa asioissa kuten pukeminen ja syöminen. Tuntuu että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän saan vapautta, omaa itseäni takaisin ja tilaa hengittää.

Uskon että olen onnistunut myös itse tekemään kovaa työtä oman pääni sisällä, että ajatusmallit ovat muuttuneet. Tähän ei pysty, jos ei tee kovasti töitä sen eteen, tai on aivan liian masentunut. Aiemmin syyllistin itseäni todella helposti kaikesta mitä olen tehnyt väärin, kunnes luin jostain kirjasta (älkää kysykö mistä, koska en tosiaankaan muista!) siitä, että omia negatiivisia ajatusmalleja voi alkaa muuttamaan.

Aina kun tunnen, että alan taas haukkumaan ja syyllistämään itseäni, annan sen ajatuksen tulla ja sen vastapainoksi olen keksinyt jonkun asian mistä kehun itseäni. Esimerkiksi:

”Hitto kun huusin lapselle aamulla, kun hän ei saanut tarpeeksi nopeasti vaatteita päälle.”

”Olen jaksanut tehdä ruokaa jo kolmena päivänä peräkkäin, ja pestä pyykkiäkin! Illalla otti päähän kun lapsi kiukutteli iltapesulle mennessä, mutta en hermostunut.”

Tällainen ajattelutavan muuttaminen vaatii töitä, mutta minun kohdallani se on auttanut siihen, että pääsee sellaisesta negatiivisen ajattelun kehästä vähän irti. Olen oppinut sen että jos työntää kaikki negatiiviset ajatukset johonkin syvälle mielen syövereihin, se vain pahentaa tilannetta. On parempi ottaa vastaan syyllistävä ajatus, tiedostaa se, ja sen jälkeen koittaa ajatella jokin hyvä juttu itsestään vastapainoksi. Itselläni tämä meni pienin, pienin askelin eteenpäin.

 

”Pakotettu positiivisuus ei todellakaan toimi.”

 

(Haha, en siis kestä. Juuri kun kirjoitin tuon yllä olevan lauseen, sanoi joku hahmo lapseni piirretyssä ”ajattele positiivisesti!” Ah, tätä elämän ironiaa!)

On todella mahdotonta sanoa mitään yleispätevää neuvoa että ”näin paranin”, koska ihmiset, tilanteet ja jokaisen elämänkaari on niin erilainen. Enkä ole mikään psykiatri, osaan kertoa vain omaa tarinaani ja toivon että joku saisi siitä vertaistukea tai jotain apua.

Rakkain pieni mies <3

Entä jos masennun uudestaan?

Tätä pelkään jatkuvasti, jos ei muuta niin alitajuisesti, etenkin nyt kun olen mennyt takaisin työelämään. Siinä ei auta mikään muu, kuin koittaa mennä eteenpäin ja kuunnella itseään. Jos kuulen yhtään uupumisen merkkejä itsessäni, on aika pysähtyä ja miettiä mitä voisin tehdä toisin.

 

”Voin myös kertoa läheisille, että voisivat tarkkailla uupumisen merkkejä koska niitä ei aina itsekään huomaa.”

 

Minusta tuntuu, että kun olen kerran masentunut, olen kamppaillut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa, se taipumus ehkä on ja pysyy minussa. Se vain vaatii sen, että minun pitää pitää huolta itsestäni. Pyytää apua, vaatia omaa aikaa ja tehdä arjessa asioita joista nautin. Töissä koittaa ottaa sen verran löysin rantein, ettei paahda joka hetki täysillä. Vähempikin riittää.

Mitä sanoisin ihmiselle, joka kamppailee masennuksen kanssa?

Sanoisin, että toivottavasti jaksat tsempata, ja jatkaa eteenpäin vaikka tuntuisi todella vaikealta. Joskus se aurinko alkaa paistamaan risukasaankin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jotkut ihmiset eivät pääse koskaan eroon masennuksesta, joten on turha sanoa yleispätevästi että ”kyllä se siitä” ja ”kohta paranet ja olet iloisempi”.

Itse osaan nyt sanoa että masennus on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin. En sano että kaikella on tarkoituksensa, mutta useimmiten kamalista ja raskaistakin asioista voi lopulta löytää jotain hyvääkin. Ja sanotaanko, että jotkut asiat nyt vain ovat ihan suoraan sanottuna paskaa eikä niitä voi kääntää mitenkään päin hyväksi. Mutta sekin on ihan okei. On ihan tervettä joskus sanoa että paska juttu kävi, mutta eteenpäin mennään.

Sanoisin lopuksi myös, että et ole yksin. Hakeudu jonkinlaiseen avun piiriin – terveyskeskus, psykiatrinen poliklinikka, terapia, vertaistuki, diakoni, mikä vain mistä voit saada apua. Jos et itse jaksa, voit pyytää jonkun auttamaan. Toivoisin että kaikilla olisi edes se yksi ihminen joka auttaisi eteenpäin. Voimia!

 

(Ylin kuva: Marjo Maininki)

 

LUE MYÖS:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Olen ollut hieman yli viikon kokopäivätyössä, päiväkodissa. Ensimmäinen viikonloppu on pitkästä aikaa koittanut, työttömänä kun ei viikonloppuja tunneta. Miltä on tuntunut olla töissä vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Olen viimeksi ollut kokopäivätöissä vuonna 2011 eli seitsemän vuotta sitten. Työskentelin silloin postinjakajana. Sen jälkeen olen ollut opiskelemassa/osa-aikatyössä samanaikaisesti, välillä pätkiä työttömänä, opiskellut lisää ja saanut lapsen. Olin lapsen kanssa kotona 2,5 vuotta, viimeistelin nuoriso-ohjaajan opintoni ja valmistuin työttömäksi. Olin työttömänä vähän päälle vuoden, kunnes menin nuorisotalolle osa-aikatyöhön ja samaan aikaan aloitin työkkärin kanssa yrittäjyyskokeilun (yrittäjyyskokeilusta on tulossa vielä yksi postaus, joten jääkää kuulolle). Viime kesän olen ollut työttömänä ja kotona lapseni kanssa. Olen siis viime vuodet tehnyt melko lailla kaikkea hyvinkin sekalaista.

Olen ensimmäistä kertaa lapsen saamisen jälkeen kokopäivätyössä, ja ensimmäisen työviikon jälkeen olen aivan puhki mutta myös innoissani. Lapselle tulee aika pitkiä hoitopäiviä, mutta joudun valitsemaan joko taloudellisen vakauden tai lapsen kanssa olemisen. Tällä hetkellä valitsen ainakin ensi vuoden toukokuun loppuun taloudellisen vakauden.

Uskon että moni perheellinen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, etenkin me kaikki jotka hoidamme arjen yksin, ilman toista aikuista.

Minusta tuntuu, että laitan onnellisuusnaamion kasvoilleni, lähden aamulla tarhalle ja töihin ja mietin, miten kauan jaksan tätä pyöritystä. Laitan lapseni hoitoon, jotta voisin hoitaa muiden lapsia. Kun kerroin pojalleni että olen tarhassa töissä, hän sanoi että ihan tyhmää. Ei se ole oikea työpaikka, kun aikuinen on tarhassa, siellähän on vaan lapsia! Arjen muutokset ovat olleet isoja sekä minulle että lapselle.

Toisaalta olen ollut todella innoissani. Olen ensimmäistä kertaa masennuksen syvien vesien jälkeen töissä. Olin tällä viikolla kahdessa tiimipalaverissa, työkavereiden kanssa. Olen kuunnellut podcasteja työmatkalla ja litkinyt kahvia kahvitauoilla. Minulla on siis hei palavereita, työmatkoja ja työkavereita! Olen päässyt mukaan aikuisten ihmisten kerhoon. Sellaiseen, missä valitetaan myöhässä ollutta bussia aamulla ja ihastellaan työkaverin uutta laukkua. Sellaiseen, missä kukaan ei koko ajan syyllistä siitä etten ole tuottava yksilö tässä yhteiskunnassa. Minusta tuli normaali, työssäkäyvä aikuinen, joka voi juhlissa ”mitä teet työksesi” -kysymykseen vastata ”olen töissä päiväkodissa”.

Listasin muutaman asian, jotka muuttuvat nyt kun olen (edes hetken) kokopäivätyössä.

Palkka tulee varmasti kuun viimeinen päivä

Tämä on yksi suurimpia muutoksia. Tiedän, että palkka tulee tilille samana päivänä kuukaudesta, ja tiedän paljonko rahaa tulee. Kun elää tukien varassa, on mahdollista että tulot muuttuvat kuukausittain, ja päätöksiä tehdään välillä mielivaltaisesti tai virheellisesti. Ikinä ei voi tietää, mitä peritään yhtäkkiä takaisin, tai laki muuttuu ja joutuu aktiivimallin leikkurin alle.

tunnen itseni osaksi yhteiskuntaa

Kun on työttömänä, saa jatkuvasti kuulla olevansa toisen luokan kansalainen. Jos ei suoraan, niin epäsuorasti. Tämä aiheuttaa häpeää. Minä harvemmin häpeän mitään, mutta välillä on vaikeaa tutuille ja etenkin tuntemattomille myöntää olevansa työtön. Vaikka kaikki eivät tuomitsekaan, tuntuu se häpeä vahvasti silti itsessäni. Tähän kun yhdistetään vielä yksinhuoltajuus, masennus, paniikkihäiriö ja ahdistus, voitte kuvitella kuinka innoissani olen small talkista tuntemattomien kanssa. Olenkin koittanut pyrkiä eroon näiden aiheiden stigmasta ja olla rehellinen itselleni ja muille. Työttömyydessä ei ole mitään hävettävää, toisin kuin yhteiskunta koittaa vähän väliä meille niin uskotella.

Se, että vain rahaa tuottava yksilö on hyväksyttävä yksilö yhteiskunnassamme, on ihan paskapuhetta. Meidän kuuluisi kaikkien olla samalla viivalla, oli sitten työtön tai työssäkäyvä. Valitettavasti näin ei ole edelleenkään vuonna 2018 ja sen takia puhunkin näistä kovaan ääneen.

Lue myös: Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

Työttömyys saattaa aiheuttaa rahavaikeuksia, ahdistusta ja velkaantumista

Kun on kauan työttömänä, huomaa mitä pitkäaikainen köyhyys ihmiselle tekee. Se alkaa ahdistamaan, ja kun rahaa on vähän, täytyy joka kuukausi jättää jotain ostamatta. On helppo huudella kokopäivätöistä vakaiden tulojen kanssa, että kyllä tuolla rahalla selviää, pitää vaan itse tehdä hernekeitot ja kerätä marjoja pakkaseen. Että kyllä minäkin selvisin puoli vuotta pienillä tuloilla. On kuitenkin eri asia kamppailla vuodesta toiseen vähällä rahalla.

Minullakin kävi niin alkuvuodesta, että olin odotellut pari kuukautta Kelan päätöksiä, jouduin lainaamaan rahaa ja vetämään luottokortin yli jotta saisimme ruokaa. Siitä lähti iso velka-lumipallo vyörymään, otin lisää velkaa jotta saisin entiset maksettua, ja jos tähän vielä lisättäisiin esimerkiksi pikavippejä, ollaankin kohta niin sanotusti kusessa.

On helppo syyllistää masentunutta työtöntä holtittomasta rahankäytöstä, velkaantumisesta ja kyvyttömyydestä suunnitella järkevästi talouttaan. Kuitenkin kun järjellä asiaa ajattelee, voi kuvitella kuinka vaikeaa on tällaisessa tilanteessa suunnitella tuloja ja menoja järkevällä tavalla. Sekin aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja häpeää, kun toitotetaan että kyllä tuolla rahalla pitäisi selvitä.

Aikaa on vähemmän, mutta rahaa ja innostusta enemmän

Kun on työttömänä, on aikaa harrastaa, ommella ja tehdä vähän kaikenlaista. Ongelmana usein vain on se, ettei ole rahaa ylimääräiseen. Tunnistan itsestäni sen, että jos olen pidempiä aikoja tekemättä mitään, innostus kaikkeen tuntuu sammuvan. Kun päivät muistuttavat toisiaan, eikä ole mitään paikkaa mihin mennä aamulla, alkaa helposti ahdistumaan ja passivoitumaan. Kun on jotain järkevää tekemistä (kuten työpaikka jonne mennä joka aamu), tuntuu vapaa-aika myös mukavammalta. Se tuntuu vapaa-ajalta.

Katsotaan miten syksy tästä etenee, itse ainakin odotan innoissani ensimmäisiä palkkoja, jotta voin maksaa velkoja pois ja ehkä hemmotella itseäni ja poikaanikin vähän jollain pienellä. Olkaahan kärsivällisiä, jos blogi hieman hiljenee syyskuussa myös, kun yritämme totutella uuteen arkeen.

Käykää ihmeessä seuraamassa instaani, sinne päivittelen myös meidän arjen kuulumisia. Olen koittanut päivittää insta storieseja myös ahkerasti, käykää katsomassa!

 


Lue myös:

Yrittäjyyskokeilu-farssiin jatkoa

 

Avoin kirje Jari Ehrnroothille

Avoin kirje Jari Ehrnroothille

Dear Jari,

luin kirjoituksesi Ylen nettisivuilla. Ensin suutuin, sitten tulin äärettömän surulliseksi. Kovat arvot tuntuvat yleistyvän, ja empatiakyky tuntuu myös olevan katoava luonnonvara. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jotkut ihmiset uskovat että köyhyys on aina köyhän oma vika, että ylipainoinen on automaattisesti huonossa fyysisessä kunnossa, sairas ja laiska ja että työtä tekevälle riittää.

Asiat eivät ole mustavalkoisia eikä niin yksinkertaisia kuin kolumnissasi esität. On helppo huudella sieltä pilvilinnoista ihmisille, että ryhdistäytykää yhteisen hyvän vuoksi. Se että se on helppoa huudella, ei tee siitä hyväksyttävää. Päätin vastata muutamaan väitteeseen joita kevyesti heittelit kirjoituksessasi, jotka tuntuivat minusta hyvin kovilta arvoilta.

”Toisin sanoen, vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain.”

Mikä on vapaamatkustaja? Se, joka nostaa yhteiskunnan tukia? Eikö ne olekaan tarkoitettu jokaista varten joka niitä tarvitsee? Vai mihin ne minunkin veroeuroni ovat valuneet, joita olen tienannut palkkatöissä, siitä asti kun olin 16-vuotias? En ymmärrä.

Ja se, että kutsut työttömien ja köyhien elämää ”helpoiksi ajoiksi” kertoo ettet tiedä rahvaan elämästä mitään.

”Jokainen alkoholin suurkuluttuja, tupakoitsija, ylipainoinen, liikuntaansa laiminlyövä huonoa elämää elävä henkilö tietää, että elintavoillaan hän sairastuttaa itseään ja siten ottaa ylimääräistä niiltä jotka elävät vastuullista hyvää elämää.”

Oikeasti. En edes viitsi sanoa tähän mitään. Aivan älytöntä. Huono vs. hyvä elämä. Selvä.

”Koulutuspolitiikassa yksilönvastuu tarkoittaa sitä, että jokaisen on kouluttauduttava niin, että hän onnistuu työllistymään.”

Kun kouluttauduin nuoriso-ohjaajaksi kaikki hokivat kuinka alalla on töitä vaikka muille jakaa. Mistä olisin voinut tietää, että kesken opintojeni tulen raskaaksi, jään yksinhuoltajaksi, sairastun synnytyksen jälkeiseen masennukseen enkä pysty tekemään pelkkiä ilta- ja viikonloppuvuoroja? Tällä hetkellä en ole varma olenko psyykkisesti siinä kunnossa että voisin edes mennä täysipäiväisesti työelämään. Olen myös huomannut, että työpaikan saa usein se jolla on paljon enemmän kokemusta alalta kuin minulla. Miten voi saada kokemusta jos ei saa töitä? Voin kertoa sinulle Jari, että vaatii aikamoista hel-ve-tin sisua saattaa opinnot loppuun masentuneena yksinhuoltajana, tehdessään työssäoppimispaikassa iltavuoroa myöhään iltaan eikä nuku öitä, koska lapsi heräilee. Koulutehtävät pitää myös tehdä jossain työharjoitteluiden välissä. Kolmen vuoden univaje vielä päälle.

Kun joka päivä herää niin, että miettii miten ihmeessä selviää tästäkin päivästä iltaan asti kun joutuu elämään paniikkihäiriön, masennuksen, ahdistuksen, julkisten tilojen pelon ja traumaperäisen stressin kanssa. Sen lisäksi lapsi, josta joutuu huolehtimaan yksin nukkumatta öitä, ravaten lisäksi lääkäreillä ja leikkauksissa lapsen kanssa.

En kaipaa sääliä, vaan ymmärrystä siihen, että minäkin yritän parhaani joka päivä. Yritän parhaani olla tarpeeksi hyvä äiti, pitää lapseni ja itseni hengissä ja jotenkuten olla mukana tässä yhteiskunnassa. Yritän hitto soikoon parhaani joka päivä, ja sitten luen lehdestä että se ei riitä.

En ole tarpeeksi tuottava yksilö.

”Kun joku rohkea poliittinen päättäjä, kuten kansanedustaja Susanna Koski, esiintyy vapaamatkustusta rajoittavan oikeudenmukaisuuden äänenä, joka vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä, vanhoilliseen sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi, vaikka hänen ajattelunsa täysin johdonmukaisesti seuraa perustuslakimme ydinarvoa.”

Ydinarvo? Onko Suomen ydinarvo se, että jokainen on oman onnensa seppä, ja masennuskin on vain laiskojen keksimä tekosyy?

Onko rohkeus nykyään sitä, että arvostelee työttömiä? Aikamoista. Jaetaanko suoraan vaikka hihamerkein ihmiset tuottaviin ja ei-tuottaviin yksilöihin? Ei-tuottavat voidaan sitten vaikka kerran viikossa tuoda torille ja heitä voidaan heitellä mädillä tomaateilla.

”Vapauden ja valistuksen valtakunnassa vastuu hyvästä, terveestä, kunnollisesta ja tuottavasta elämästä kuuluu yksilöille – siis aivan jokaiselle meistä. Koska me itsenäiset ja vapaat ihmiset kuitenkin olemme riippuvaisia toisistamme, on reilua, että kaikki ponnistelevat ja tekevät parhaansa. Tämän ja vain tämän yleisen vastuuperiaatteen vallitessa rakentuu oikeudenmukainen yhteiskunta.”

Niinpä, on reilua että kaikki ponnistelevat ja tekevät parhaansa. Mutta ulkopuolinenko sen sanelee, mikä on tarpeeksi yrittämistä ja mikä ei? Olinko nyt sitten huono kansalainen kun päätin masentua? Ensin kehoitetaan hankkimaan lapsia, tässä maassa on herranen aika liian alhainen syntyvyys, lisääntykää! Sitten kun niin tekee ja sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja joutuu työttömäksi onkin vapaamatkustaja joka elää huonoa elämää. Jestas, mikään ei tässä maailmassa riitä. Onko ihme että niin moni nuorikin ihminen sairastuu burn outiin, kun mikään ei ole tarpeeksi?

Jari hyvä, oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, missä heikoimmista huolehditaan.

Oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, missä ei syyllistetä työttömiä samaan aikaan kun systeemit on niin vinksallaan, että työtä on vaikea vastaanottaa.

Oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, jossa roviolla ovat umpirikkaat veronkiertäjät ja raiskaajat, eivätkä köyhät, vanhukset, työttömät, ja sairaat ihmiset.

Oikeudenmukainen yhteiskunta on sellainen, missä ei joudu lukemaan näin asenteellista, empatiakyvytöntä ja ylimielistä kolumnia kuin sinun, Jari.

Oikeudenmukainenyhteiskunta on sellainen, missä ennemmin keskitytään epäkohtien korjaamiseen kuin syyllistämiseen.

 

Ystävällisin mutta väsyneen surullisin terveisin,

Tinna

 

Lue lisää:

Pöyristyttävää, että työtön avautuu yhteiskunnan epäkohdista!