Avainsana: kehopositiivisuus

Tokan warrior-treenin fiiliksiä

Tokan warrior-treenin fiiliksiä

* Yhteistyössä TFW Konalan kanssa*

 

Tällaisissa fiiliksissä olimme toisena treenipäivänä TFW:n salilla. Oli huomattavasti rennompi mieli, kun ensimmäisen kerran jännitys oli selätetty. Minä tietysti etualalla pellenä.

Aamulla heräsin lihakset jumissa ja todella väsyneenä. Pitkin päivää tunsin jännitystä ja stressiä siitä, pääsisinkö treeneihin. Viime keväänä ilmottauduin tanssikurssille jonne tosiaan pääsin kerran. Paniikkihäiriö, masennus ja uupumus voitti liikunnan motivaation. Petyin pahasti itseeni, kun en vaan pystynyt siihen. Tällä kertaa yritän tosissaan vetää tämän haasteen alusta loppuun.

Löysin itseni siis salilta, voitto jo sekin. 

TFW:n salilla treenit alkavat aina motivaatiopuheella. Coach Linda Barhoumi kertoi mahtavan tarinan miehestä ja aasista Saharassa. He yrittivät etsiä vettä, ja löysivät kaivon, joka olikin kuivunut. Aasi tippui kaivoon ja mies totesi, ettei saa aasia ylös vaan joutuu heittämään tämän päälle hiekkaa. Mies lapioi hiekkaa aasin päälle, joka aina karisteli hiekat päältään ja astui hiekkakasan päälle. Lopulta aasi pääsi pois kaivosta hiekkakasan ansiosta, kun oli tallonut hiekan alleen. Mitä tästä opimme? Vaikeudet voi voittaa tallomalla niiden päälle. Minä pystyn tähän, hitto vie! Selätän masennuksen ja kaupan päälle vielä treenaan!

Treeni oli aivan mahtava, teimme muun muassa maastavetoja, punnerruksia, knee grabeja (tai ainakin yritin) ja lopuksi saimme ravintohaasteen. Se kestää viikon tai pidempäänkin, jos haluaa ja pystyy. haaste on se, että viikon ajan saa juoda vaan vettä (kahvi ja tee sallitaan, arvatkaa huokaisiko tämä äiti helpotuksesta). Se ei tule meidän perheessä olemaan vaikeaa, koska me juomme harvoin edes mehuja. Lapsi toki juo osittain maitoa.

Aivan loistava fiilis on tällä hetkellä, ja toivon että se fiilis pysyy. Olen voittanut itseni jo tässä vaiheessa haastetta, ja tuntuu että olen saanut niiiiin paljon energiaa lisää! Liikunnan lisäksi on ollut kivaa tutustua uusiin tyyppeihin, terkkuja vaan muille treenaajille!

 

 

Maastaveto 10kg painoilla, koska vitoset olivat liian köykäiset! Kyllä siitä lapsen nostelusta on jotain hyötyä! Enpä olisi koskaan uskonut julkaisevani kaiken kansan edessä kuvia itsestäni joissa treenaan hikisenä, mutta näin vaan sitten kävi!

Toivon vain että rakas pieni poikani tottuisi pikkuhiljaa tähän taas kesäloman jälkeen, että äiti on poissa välillä. Nyt tarhan lisäksi olen poissa kaksi iltaa viikossa, ja se tuntuu olevan todella paljon lapselle. Lähdin treeneihin taas niin, että jätin itkevän lapsen jälkeeni, joka huusi että äiti älä lähde. Kun tulin takaisin, lapsi oli onnensa kukkuloilla ja vaan halasi ja sanoi että olipa ikävä, äiti oot ihana. Lapsi työnsi äitini suurinpiirtein ovesta ulos, että nyt hän haluaa olla rauhassa äidin kanssa. Voi sitä pientä, ja voi tätä äitiraukkaa. Ei ole helppoa poistua meidän pienestä kuplasta eroon toisistamme.

 

Tässä vielä upea video!

 

Lihavaa naista saa arvostella?

”Näytät hyvin syöneeltä”

”No nyt on naisella iso perse!”

”Kato vähän itteäs miltä näytät”

”Onpa isot hinkit!”

”Katsokaa miten lihavia naisia on liikkeellä!”

”Mutta kun ylipaino on terveysriski…”

Okei, otsikko on tahallaan hieman provosoiva, mutta siltä minusta usein tuntuu. Isot, mahtavat, vaaralliset kurvit omaavana olen saanut osani tuntemattomien (miesten) kommentoinnista kadulla, bussissa, baareissa ja netissä. Olen todella, todella kyllästynyt siihen että joudun kuuntelemaan tuntemattomien kommentointia kehostani, painostani ja ulkonäöstäni. Välillä tuntuu, että joidenkin ihmisten mielestä on hyväksyttävää haukkua ylipainoista ihmistä, vedoten ties mihin terveys- ja muihin seikkoihin. Länsimainen yhteiskunta on muovaantunut sellaiseksi, että hyväksytty muotti ihmisille on kirjaimellisesti todella kapea.

Tanssi on opettanut hyväksymään itseni​

Tanssiessani mm. dancehallia ja afrikkalaisia tansseja tunnen itseni enemmän hyväksytyksi kuin länsimaisessa ihanteessa. Dancehallissa ja jamaikalaisessa kulttuurissa arvostetaan kaikenlaisia kehoja, sillä erolla länsimaiseen kulttuuriin, että usein mitä isompi peppu ja mitä kurvikkaampi nainen, sen parempi. Toki näissäkin kulttuureissa on omat huonot puolensa, mutta olen itse saanut enemmän arvostusta omalle vartalolleni tällaisena kuin se on juuri näiden tanssien kautta. Tanssiessani (dancehallia, salsaa, sambaa, afrobeatia, azontoa, twerkkausta) minun ei tarvitse välittää siitä, että kilot keikkuu ja allit hölskyy. Se on tanssia, liikettä, kaunista, kuumaa! Tunnen itseni seksikkääksi ja naiselliseksi, isolla N:llä.

 

Minä viimeisellä tanssikeikallani ennen lapsen saamista. Tämän keikan aikana olinkin jo raskaana. ​Kuva: Jetro Stavén, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

Raskauden jälkeen suhtautuminen kehooni muuttui

Raskauden jälkeen olen tarkkaillut taas ihan uudenlaista maailmaa. Pömppö-vatsasta pitäisi päästä eroon mahdollisimman pian. Julkkikset palaavat parrasvaloihin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen: “Näin juuri synnyttänyt Missi sai litteän vatsan – katso vinkit!” Muistan kun katsoin kuvaa jossa kolmen lapsen fitness-äiti oli todella hyvässä kunnossa ja treenasi aina kun kykeni, ja hänen vinkkinsä oli että “ei tekosyitä!”. Sitä oli kiva katsella, masentuneena yksinhuoltajana. Mikä minun tekosyyni oli? Jos sain lapsivapaata, halusin käyttää sen johonkin mielekkääseen, kuten ompeluun. Tai nukkumiseen. Useimmiten olin niin väsynyt, että jälkimmäinen vei voiton.

Nyt kuulostan katkeralta ja kateelliselta – ja sitä en ole. Olen iloinen siitä että muut jaksavat ja tekevät. En vain halua kuulla syyllistämistä niiltä (äideiltä) jotka jaksavat, koska kaikki eivät jaksa samalla tavalla. ​Lapsen saatuani olen kuitenkin ajoittain inhonnut muuttunutta kehoani, etenkin roikkuvaa vatsaani joka raskauden jälkeen jäi.

Sen takia tuntui todella, siis todella inhottavalta kun kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen joku mies ruokakaupassa katsoi asiakseen kommentoida minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Huusin hänelle että olen juuri synnyttänyt, ja että kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida tuolla tavalla. Miehen vastaus oli että se oli vaan VITSI. Voi kyllä, minuakin nauratti ihan tosi paljon. Ihan vihjeenä – ylipainoisen syyllistäminen tai painon kommentointi ei oikeasti auta yhtään ketään.

 

Tässä minä, neljä kuukautta synnytyksen jälkeen. Alleineni, vatsoineni (musta mekko ja kuvakulma tekevät paljon), ylipainoineni. Entäs sitten? Painoni kuuluu minulle, ja vain ja ainoastaan minulle.

 

Netissä saa haukkua avoimesti ketä vaan

​Internet se vasta onkin kiva paikka nykyään, kun ihmiset kommentoivat mitä sylki suuhun tuo. Nykyään on ihan muka hyväksyttävää kommentoida että lihavien pitäisi laihduttaa (koska se on vaan tahdonvoimasta kiinni), ja eikö lihava ymmärrä mikä rasite on muille veronmaksajille. Miksi Perustallaaja Veronmaksajan pitäisi maksaa muiden laiskuudesta ja karkin mussutuksesta? Minulle tulikin erityisen hyvä mieli kun eräs päivä facebookin avattuani näin terveiset eräältä tuntemattomalta mieheltä:

Vai että sotavalas ja potilas? Ihan tiedoksi tällekin huutelijalle, että kyllä, olen mielenterveyspotilas mutta sitä enkä kilojani suostu häpeämään.. Miten paha olo täytyy ihmisellä olla, kun pitää provosoitua toisen ihmisen painosta niin paljon, että huutaa tälle kadulla, tai laittaa vihaviestiä somessa? Mitä nämä ihmiset toivoo saavuttavansa? Senkö, että maagisesti huomaankin että totta! Olen ylipainoinen! Enpäs ole ennen huomannutkaan, kiitos hyvä herra kun kerroit, jotta voin alkaa muiden mieliksi laihduttamaan! En vain ymmärrä tätä logiikkaa, en yhtään. Minun painoni ei kuulu kuin minulle, ja piste.Olen nykyään saanut ajoittain ihan pelkotiloja ulkona liikkumisen suhteen. Pelkään että aina kun astun ovesta ulos, että joku arvostelee minua. Minuun on joskus jopa käyty käsiksi bussissa. Pelkotilat varmasti liittyvät myös masennukseen, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön josta myös kärsin, mutta osittain tulevat kokemuksistani.


On myös ikävää kun minulle sanotaan että älä välitä, jätä ne omaan arvoonsa, älä ota itseesi, he ovat vain idiootteja. Ymmärrän että näin sanoessaan ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta minua se ärsyttää ja loukkaa. Miksi minun pitäisi alistua sellaiseen vallankäyttöön? Koska sitähän se on, varsinkin kun minua kommentoi pelkästään vain miehet. Miksi minulla ei olisi oikeus sanoa että minua loukkaa se etten voi kulkea rauhassa kaupungilla ilman että minun ulkonäköäni kommentoidaan? Minun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sietää sitä, että päin näköä kommentoidaan asioista jotka eivät kuulu kenellekään muulle kuin henkilölle itselleen.

 

Tanssiessa ei välitä kaksoisleuoista. Kuvan otti ihana Noora Bhakti.

 

Ylipainoinen saa myös olla tyytyväinen kehoonsa

Itse olin kehooni tyytyväisimmillään ennen kuin sain lapsen ja treenasimme todella kovasti tanssiryhmän kanssa. Olin notkea, hyväkuntoinen, kurvikas, muodokas ja osasin liikuttaa vartaloani. Silti, vaikka olin hyvässä kunnossa, oli ihmisillä pokkaa väittää että olen yhteiskunnallinen rasite ylipainoineni. Kun näkee toisen ylimääräiset kilot, ei se tarkoita sitä että on oikeus olettaa toisen terveydellisestä tilasta yhtään mitään. Kukapa arvaisi, että tällainen ”sotavalas, läski ja lihava” on pyöräillyt Ahvenanmaan halki neljässä päivässä, 160 kilometriä? Kuinka moni arvostelija pystyisi samaan? Ja hei, minulle on ihan sama pystyttekö samaan – en tuomitse.
“No siinä on iso perse!” Niin onkin, ja ison perseen ylpeä omistaja. ​Kuva: Tommi Hynynen, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

En ole koskaan laihduttanut

Itse en ole koskaan sen enempää laihduttanut vaikka olenkin ollut huolissani ylipainosta. Kerran joskus viisitoista vuotta sitten yritin ohjeen mukaan tehdä jonkun laihdutus-sellerikeiton, jota piti syödä viikon. En ole sen koommin selleriä syönyt enkä laihduttanut. Olen elämäni aikana ollut aika ajoin todella liikunnallinen ja tykännyt tanssia tai käydä salilla/jumpassa ja olenkin aina ollut suhteellisen hyvässä kunnossa vaikka painoa onkin nyt viime vuosina kertynyt liikaa. Lapsen saatuani en ole jaksanut liikkua eikä yksinhuoltajana sellaista mahdollisuutta ihan helposti tulekaan (ja kun tulee, myönnän että teen mieluummin muita mieluisia asioita kuin menen kuntosalille). Masennus tietysti on minulla vaikuttanut todella paljon, koska jos ei jaksa huolehtia henkisestä hyvinvoinnistaan jää helposti fyysinenkin huolto vähäiseksi.
Ihana Noora Bhakti otti minusta voimaannuttavia valokuvia. Sen avulla opin taas hieman lisää rakastamaan itseäni.

Vaakakapinaa kansalle!

Olen iloinen että Vaakakapina on aloittanut kapinan kaikkea tätä vastaan. Ja ei, se ei tarkoita sitä etteikö naiset (ja miehet!) saisi pudottaa painoa ja elää terveellisesti, sen vain voi tehdä itseään rakastaen ja hyväksyen. Syömällä laihdutuskeittopussien sijasta terveellistä ruokaa, joka aamuisen punnitsemisen sijaan voisi katsoa itseään peilistä ihaillen, sen sijaan että näännyttää itsensä henkisesti ja fyysisesti voisi koittaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Olla onnellinen nyt, eikä sitten joskus kun painaa X kiloa. Vaakakapina kehottaa rakastamaan itseään, olemaan armollinen itselleen. Lopettaa alituinen itsensä halveksiminen ja jojo-laihdutus.
Kävin taannoin myös Iina Laineen ihanalla Hehkuva Minä – kurssilla opettelemassa itseni hyväksymistä.

 

Haluan hyväksyä itseni nyt, enkä “sitten kun”

Itsekin toki haluaisin laihtua hieman, myös terveydellisistä syistä. Jos minun painoni nousee, nousee myös riski esimerkiksi diabetekseen. Tiedän terveysvaarat, tiedän kuinka saisin painoa alas (liikunta ja hyvä ruokavalio), tiedän tämän kaiken. Sitä ei tarvitse minulle huomauttaa kaupan kassalla sitä yhtä suklaapatukkaa ostaessani tai netissä keskustelussa, minua tuntematta. Tällä hetkellä olen pystynyt painon nousun sijaan pitämään painoni kurissa vuoden ajan, eikä paino ole noussut, koska olen tarkemmin katsonut mitä suuhuni pistän. Se on tässä elämänvaiheessa jo todellinen saavutus.​

Joku päivä kun toivun kunnolla masennuksestani voin alkaa keskittymään omaan fyysiseen hyvinvointiini myös enemmän. Tällä hetkellä tilanne on tämä, etten jaksa kiinnittää huomiota siihen että paino tippuisi elämäntapamuutoksella. Joten en tarvitse myöskään kommentteja siitä kuinka hyvin syöneeltä näytän. Haluan silti pystyä hyväksymään itseni tällaisena nyt, enkä inhoten odottaa sitä päivää että laihdun. Ja totuushan on, että minulla on muun muassa ihan todella hiton hyvä perse!

Oletko tunnesyöjä?

Oletko tunnesyöjä?

Rakastan ruokaa, ruuan laittamista, ruuasta puhumista, ruokailua hyvien ystävien kanssa, pullan syömistä puistossa poikani kanssa, rakastan siis yksinkertaisesti ruokaa ja syömistä. Muistan kaikilta reissuiltakin hyviä aterioita. Berliinissä maailman paras pita falafel, Armacao de Perassa maailman paras pizza (Venetsiassa toiseksi paras), Kanariansaarilla taas oli maailman huonoin pizza. Berliinissä söin myös maailman parhaimman thaimaalaisen kasvisruuan.

Missä vaiheessa huomasin olevani tunnesyöjä? Naureskelin stereotyyppisille kuvituksille missä nainen eron jälkeen mässäilee sipseillä ja karkilla, tai kuukautisten aikana vetää kolme suklaalevyä päivässä. Voihan se olla hupaisaa, kunnes tajuaa että itsekin turruttaa tunteet syömisellä ja syö lohduttaakseen itseään. On todella vaikeaa myöntää itsellensä saati sitten muille, että syö suruunsa. Ylipainoisia ihmisiä kun usein pidetään yhteiskunnan rasitteina, kaikkine tauteineen. Ei ole helppoa olla tässä maailmassa ylipainoinen, tai että myöntäisi ääneen syövänsä, koska ei pysty lopettamaankaan.

Kun minulla on paha olo, syön. Kun syön pahaan oloon, tulee pahempi olo. Ja kierre on valmis. Mitä enemmän syön sokeria, sitä enemmän himoitsen sitä ja roskaruokaa ja sen huonompi fiilis minulla on. Ja sitten paikkailen sitä huonoa oloa syömällä. Häpeän sitä että mässäilen puoli paketillista paahtoleipää illalla kun lapsi menee nukkumaan. Häpeän sitä etten pysty lopettamaan, vaan syön jätskipaketin, koko litran yksin. Koska olen iltaisin yksin kun lapsi menee nukkumaan, syön varmasti myös täyttääkseni tyhjyyden ja yksinäisyyden, ja kaikki ne negatiiviset tunteet jotka olen tukahduttanut päivän mittaan. Netflix yhdessä kainalossa, jätskipaketti toisessa.

Huomasin viimeistään siinä vaiheessa että olen tunnesyöjä kun kerran päätin etten syö enää kahdeksan jälkeen mitään, koska tuntui että mässäilen iltaisin ihan liikaa. Kun en syönyt illalla, olin levoton enkä tiennyt yhtään miten kuuluisi olla. Mitä teen kun en syö? Ja miten paljon syönkään iltaisin? Hitsi, olipa paha paikka. Inhottavaa tunnustaa itsellensä omat heikkoutensa. Tässä vaiheessa oivaltamista en kuitenkaan osannut tehdä asialle vielä mitään vaan jatkoin syömistä entiseen tapaan.

 

 

Raskauden aikana kaikki kyselivät mitä himoitsen, että onko outoja raskaushimoja. Ei ole minulle tavatonta ennen raskauttakaan lähteä hakemaan yöllä 24h Alepasta jäätelöä, joten en osannut sanoa mikä johtuu raskaushimoista mikä olen vain minä, vanha tunnesyöjä. Himoitsin kaalisalaattia, salmiakkia, leipää, tonnikalaa, suklaata. Ihan niin kuin ennen raskauttakin. Raskauden puolivälissä sain raskausdiabeteksen joka vaikutti ruokavalioon rankalla kädellä. Verensokerit huitelivat taivaissa kaikesta. En ole koskaan elämäni aikana ollut nii n orjallinen ruokavalion suhteen, kun en ole koskaan eläessäni edes laihduttanut. Kerran paastosin viikon, silloin hurrasin tätä saavutusta, viikko syömättä! Lapsen hyvinvoinnin takia seurasin prikulleen annettua ruokavaliota sekä verensokereita. Ilmeisesti tällainenkin puoli minusta löytyy, kun on oikeanlainen motivaatio. Ei se kyllä helppoa ollut, kun joutui kontrolloimaan syömistään koko ajan.

Synnytyksen jälkeen sain taas syödä mitä vaan, puolen vuoden dieetin jälkeen. Synnytyksen jälkeisen masennuksen myötä syöminen taas riistäytyikin käsistä. Lapsen saaminen ja masennus ei ole tietenkään ollut mitenkään ihanteellinen tilanne tunnesyömisen kannalta. Väsymys, kiire, stressi, huolet, oman ajan puute, unenpuute, oman itsensä kadottaminen, painonnousu, raskausvatsan jääminen vyötärölle. Kaikki hyviä syitä vetää kaksin käsin karkkeja ja leipää illalla kun kerrankin saa omaa aikaa ja syödä mitä vaan, ja sitten masentua ja ahdistua lisää. Minulla on yleensä ennen lapsen saamista ollut suhteellisen positiivinen suhtautuminen omaan kehooni. Raskauden jälkeen ja ylläluetellut syyt ovat vaikuttaneet siihen että en näe omaa kehoani enää niin positiivisessa valossa. Olen myös alkanut pureutua tunnesyömiseeni ensimmäistä kertaa – mistä se tulee ja miten sen saisi pois?

Lapsen saatuani olen joutunut opettelemaan säännöllistä ruokailurytmiä. En toki olekaan koskaan pitänyt ateriavälejä pitkinä, vaan napostelin niitä näitä ja söin kunnon ruokia välissä. Jos en saa säännöllisin väliajoin ruokaa, verensokerini tippuu ja minusta tulee hyvin kiukkuinen ja alkaa pyörryttää. Lapsen kanssa aloitimme yhteiset ruokailut lapsen ollessa vajaa kuusi kuukautta on saanut minut sinänsä parempaan ruokarytmiin, kun ei tule naposteltua ruokailuiden välissä samalla mitalla kuin ennen lasta. Sen sijaan paikkaan päivän napostelut illalla omalla ajallani.

 

 

Tuntui pahalta väsyneenä ja ylipainoisena, pari kuukautta synnytyksen jälkeen lukea fitness-äidistä joka pääsi heti takaisin entisiin mittoihin synnytyksen jälkeen. Hänellä oli viisi lasta ja silti hän oli timmi kuin mikä. ”Se on vaan omasta päästä kiinni” –hän sanoi, ja aina kuulemma löytyy aikaa liikunnalle jos vain niin haluaa.Jos on erittäin vähän omaa aikaa, eikä ole ennen raskauttakaan ollut mikään himourheilija, on lähes mahdotonta saada motivaatiota liikkumiseen heti synnytyksen jälkeen.

Tunsin syyllisyyttä siitä kun en jaksanut liikkua kuten ennen raskautta, kunnes totesimme serkkuni kanssa jutellessa että jos saan omaa aikaa, käytän sen ajan mieluummin johonkin mieleiseen kuten nukkumiseen tai ompeluun (tai syömiseen). Kyllähän sitä voisi päiväuniajat pumpata rautaa ja lapsen nukkumaan mennessä tehdä vatsoja ja jumpata vauva painona. Mutta entä jos ei vaan jaksa eikä huvita? Entä jos lapsi ei nukukaan koskaan, milloin sitä sitten jumppaa? Silloin kun aikaa on vähän ja energiaa sitäkin vähemmän, pitäisi pystyä siirtämään itsestään ikävältä tuntuvat asiat tulevaisuuteen ja keskittyä asioihin joista saa nyt voimaa.

Yleensä mediassa kerrotaan että tee niin ja näin, ja lopetat tunnesyömisen. Onpa helppoa kirjoittaa asiasta ja neuvoa pintapuolisesti. Näin helppoa se on, neljä askelta lohtusyömisen lopettamiseen! Vaikeampaa on itse tehdä se muutos, jonka vaatisi lopettaa tai edes tunnistaa tunne- ja lohtusyöminen. Minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ole tähän mitään järkevää tai kaiken kattavaa neuvoa, kun olen itsekin vasta matkalla sisimpääni. Matkalla selvittämään tunnesyömiseni taustoja. Pienin askelin eteenpäin. Olen vuosia sitten jo tajunnut olevani tunnesyöjä, mutta en ole tehnyt mitään asialle. Olen todennut että näin on, ja jatkanut elämääni.

Masennuksen tultua elämääni olen alkanut miettimään sisintäni enemmän, ja miettinyt omia toimintatapojani. Voiko tunnesyömistä vähentää, tai lopettaa kokonaan? Mikä on oma suhtautumiseni kehooni, ruokaan, syömiseen ja liikkumiseen? Mistä löytyisi sopiva tasapaino kaikkeen? Silti yllä mainitut artikkelit saavat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, jos se kerran on vain omasta päästä kiinni se laihtuminen ja tunnesyömisen lopettaminen.

Samoin kommentit joita olen välillä ulkona liikkuessani saanut on kirpaissut erittäin syvältä. Kerran eräs herrasmies kaupungilla sanoikin minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Olin juuri saanut vauvan muutama kuukausi aiemmin, ja päättänyt laittaa päälleni oranssin mekon, josta roikkuva vatsa hieman näkyi. Katsoin itseäni peilistä ennen kuin lähdin ulos, etten voi lähteä mekossa josta vatsa näkyy. Päätin sitten kuitenkin lähteä, koska olenhan juuri synnyttänyt ja en voi sille mitään että olen sen näköinen kuin olen. Koska enkö olekin hyvä juuri sellaisena? Ja sitten heti joku kommentoi ikävästi ulkonäköäni. Vieläkin harmittaa, vaikka siitä on jo kolme vuotta aikaa.

 

 

Yhdessä vaiheessa minua auttoi ruokapäiväkirjan tekeminen. Täytin netissä kaavaketta, joka laskee puolestani rasvat, kalorit, hiilarit ja niin edelleen. Se oli raadollista. Joka päivä kalorit paukkuivat yli, koska en liikkunut. Mutta samalla näin, mitkä ovat ongelmakohtiani. Rasva. Liian suuret ruokamäärät. Ja niin edelleen. Koitin vähentää annoskokoja, jätin hetkeksi herkut minimiin ja söin terveellisiä iltapaloja. Auttoi sen verran, että onnistuin pudottamaan painoa. Kunnes tuli taas ahdistunut kausi, jolloin kaikki tuntui vaikealta ja kangistuin entisiin kaavoihin. Ruokapäiväkirja toimii apukeinona jos on motivoitunut – jos ei ole se toimii hienosti keinona syyllistää itseään, mustaa valkoisella.

Aiemmin söin itseni useasti todella ähkyyn. Vatsa paukkui ja oli vaikea hengittää. Koska rakastin hyvää pasta-annosta niin paljon, oli pakko ahtaa itseeni kolme lautasellista. Saatoin jopa stressata sitä, että mitä jos joku muu ottaakin vielä vähän lisää, etten saisikaan kolmatta lautasta. Harmitti, kun kaveri ottikin toisen lautasellisen, enkä saanut kuin yhden. Vaikka vatsani todella oli jo täynnä. Taputan itseäni olalle siitä, että tällainen syöminen on minulta loppunut lähes kokonaan. Todella harvassa ovat ne kerrat kun syön itseni liian ähkyyn, ja osaan lopettaa ajoissa. Voitte uskoa, kuinka vaikeaa on sanoa tämä ääneen. Nolottaa ja hävettää, ettei ihmisellä ole mitään kontrollia itsensä suhteen. Ruokailu on vain yksi niistä asioista, joita tuntuu oleva vaikea kontrolloida itsessäni.

Mitä kaikkia tunteita sitten turrutan syömisellä? Mitä tunnen, kun syön? Yksinäisyyttä illalla? Stressiä? Kiukkua? Väsymystä? Uupumusta? Masentaako? Saisinko nämä tunteet paremmin käsiteltyä jos en nielisi tunteitani alas keksin kera? Mitä tuntisin, jos en söisi, illalla ja liikaa? Pitäisikö mieluummin kuunnella mitä keho ja mieli yrittää viestittää, tunnistaa se tunne, käydä se läpi ja sitten koittaa päästää siitä irti? Voisinko kuunnella itseäni, onko minulla todella nälkä, vai pyrinkö hakemaan syömisellä jotain tunnetilaa?
Uskon että aluksi riittää, että tunnistaa olevansa tunnesyöjä. Kun koittaa alkaa tunnistamaan niitä merkkejä, mitä tunteita tulee silloin kun tarttuu herkkuun? Onko muita keinoja, joilla voisin tunnistaa näitä tunteita ja käydä läpi niitä? Kirjoittaa ylös tunteita? Tanssia? Kuunnella musiikkia? Meditoida? Joogata? Mennä metsään huutamaan? Kertokaa, jos keksitte.

Olen huomannut että opetan 3-vuotiaalleni samaa kaavaa.”Hei nyt jos kaikki menee hyvin ja puet päälle reippaasti niin saat lähtiessä keksin!” ”Sua harmittaa, pitäskö ostaa kaupasta lihikset niin tulisko parempi mieli!” ”Nyt jos et käyttäydy, et saa jälkkäriä!”

Miten ne ajatukset tunnesyömisestä voi piillä niin syvällä, että huomaamatta sitä opettaa niitä lapsellekin? Tärkeintä on kai se, että tunnistaa näitä ajatuksia ja toimintamalleja ja koittaa puuttua niihin pikkuhiljaa. Itse olen joutunut ihan tekemään töitä sen kanssa, että tunnistan näitä hetkiä, kun yritän lahjoa, lohduttaa, kasvattaa ja kiristää lastani herkuilla. Hui, nyt tunnustin sen ääneen. Olen tunnesyöjä, ja kasvatan lastani samanlaiseksi. Jotkut äidit ovat niin sanotusti natsimutseja herkkujen suhteen – ei karkkeja eikä pullaa eikä mehua ennen kuin lapsi täyttää vähintään kuusi vuotta. Nostan hattua heille, itselläni kun on ongelmia pysyä herkuista erossa, niin miten voisin opettaa sitä lapselleni?

En ole koskaan pitänyt laihduttamisesta. Rakastan ruokaa ja itseäni liikaa. Olen aina myös rakastanut kehoani sellaisena kuin se on. Isot reidet, iso pylly, isot rinnat, kapea vyötärö. Olen täydellinen! Synnytyksen jälkeen mieli kuitenkin muuttui, koska raskaus vaikuttaa niin paljon ulkonäköön.

 

”Raskausarvet on taisteluarpia! Rakastat lasta, miksi inhoat sitten sitä vatsaa jonka nahka jäi roikkumaan?”

 

Se fakta, että vartaloni muuttui raskauden jälkeen, ei tarkoita sitä ettenkö rakastaisi lastani. Minulla on oikeus sanoa, etten pidä siitä että raskausvatsa jäi roikkumaan tai rinnat riippuvat. Yritetään silti olla armollisia itsellemme, jos emme pääse takaisin ”ennen raskautta” vartaloon, koska sitä ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan. Itselläni ainakin väsymys ja masennus vaikuttaa tietysti tähän ajatteluun omasta kehostani, ja yritänkin muistuttaa itseäni siitä. Yritän rakastaa itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, enkä sitten kun olen laihempi tai tissini riippuvat vähemmän.  Se on vain usein helpommin sanottu kuin tehty.

 

 

Olen tällä hetkellä ainakin tyytynyt siihen, että paino putoaa jossain vaiheessa. Hiljaa, hitaasti, elämäntapamuutoksella. Pieniä muutoksia pikkuhiljaa. Sallin itselleni herkut. Sallin itselleni hyvää ruokaa ja hyvän mielen. Voit pienentää annoksia hiljalleen. Syön yleisesti ottaen terveellisesti kun voin ja jaksan, syön herkkuja kohtuudella. Säännölliset ruoka-ajat ovat myös tärkeitä.Ja ei siinäkään vikaa ole, jos ei pysty, jaksa eikä halua pudottaa painoa. Miksi rinnat ei saisi roikkua, vatsa lyllyä ja vyötärö olla kateissa? Ainakaan en haluaisi poikani edessä ruotia omaa ulkonäköäni. Lapsi kysyi eräs päivä että miksi sulla äiti on niin iso maha? Sanoin että se on niin iso, koska mulla on semmoinen maha, joillakin on pieni, joillakin on isompi. Poika sano aha, ja jatko leikkejä. Niinpä, aha, se siitä.

Yritän olla itselleni armollinen. Jos tällä hetkellä elämässäni prioriteettina ei ole se että pääsisin salille kolme kertaa viikossa, vaan sen sijaan ompelen, niin sitten se on niin. Ehkä jossain toisessa vaiheessa elämää jaksan taas vetää kunnon tanssitreenejä ja mennä salille. Yleensä me naiset ja äidit syyllistämme itseämme liikaa ja ihan kaikesta. Huono iho, isot korvat, ruma nenä, iso vatsa, liian pienet tissit, liian isot tissit, liian riipputissit. Kunpa vaan osaisimme elää omassa kehossamme, rakastaen sitä.

Häpeä on siitä hassu kaveri, että kun jotain häpeää, sen haluaa piilottaa. Häpeän syömistäni. Huomaan pukeutuvani isompiin ja peittävämpiin vaatteisiin varsinkin niinä päivinä kun tunnen itseni liian isoksi. Olen oppinut varsinkin blogini kautta, että mitä enemmän jotain häpeän ja pelkään kirjoittaa siitä, sen tärkeämpi on että kirjotan siitä julkisesti. Saan itse ulos todellisuuteen ne asiat, ja sitä myötä varmasti myös joku muukin joka häpeää samaa asiaa ja lukee tekstin, saa siitä vertaistukea. Tunteen siitä ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa.


Älä soimaa itseäsi liikaa, se bikinivartalo saadaan aikaiseksi ensi kesäksi. Puet vain bikinin yllesi, ja menet rannalle. That’s it.