Avainsana: kasvatus

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Toissapäivänä sain instagramiini teini-ikäiseltä pojalta ikäviä kommentteja.

”Vitun läski, hyyi, vittu laihduta läski!”

Yleensä vain blokkaan suoraan tällaiset käyttäjätilit, etenkin aikuisten tilit. Teinien ja lasten kohdalla mietin että olisi tärkeää saada kiinni heidän vanhempansa, tietävätkö he mitä lapset puuhaavat somessa? Minkälaista on lasten ja nuorten somekäyttäytyminen? On vaikeaa valvoa kaikkea mitä he tekevät netissä, joten keskustelu on tärkeää kotona. Saako ihmisiä haukkua netissäkään? Tajuavatko lapset, että siellä ruudun takana on aina tunteva, ajatteleva ihminen joka saattaa loukkaantua ikävistä sanoista?

 

Saankin yhteyden pojan vanhempiin!

Sain siis tosiaan eräältä pojalta inhottavia kommentteja instaani. Blokkasin hänet, koska viestejä tuli koko ajan lisää, ja aloin miettimään saisinko kiinni hänen vanhempansa. Hänen instatilinsä nimi viittasi oikeaan nimeen, joten pistin googleen sen. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oi mutsi mutsi -bloggaaja Elsa on myös kokenut samaa, että teinitkin lähettävät hänelle vihapostia. Häneltä sain vinkin että voi myös kommentoida tämän lapsen sometilille – kehottaa esimerkiksi poistamaan inhottava viestinsä sometililtäni ja kertoa ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.

Elsa auttoi etsimään tämän pojan vanhempia facebookista – ja laitoin viestiä eräälle äidille. Tämä vastasi että ei ole hänen lapsensa, mutta mahdollisesti hänen sukulainen. Hän soitti pojan isälle, mutta selvisi että ei ollutkaan sama poika kyseessä.

Samana iltana sainkin viestin instagramissa tämän pojan äidiltä – kyseessä oli sittenkin ollut tämä poika. Hän oli tunnustanut että oli tehnyt toisen profiilin instaan, josta vanhemmat eivät olleet tietoisia. He olivat kavereiden kanssa jakaneet minun profiiliani keskenään ja päättäneet yhdessä haukkua minua. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja niin edelleen.

 

Koko kylä kasvattaa?

Kun on kyse tällaisesta somekäyttäytymisestä, voidaan helposti kääntää katse ensin vanhempiin – eivätkö he opeta mitään lapsillensa, mikä nykyajan vanhempia vaivaa kun ei opeteta käytöstapoja!? Totuus kuitenkin on se, että vaikka sillä ei voi oikeuttaa tällaisia tekoja niin teinit ovat teinejä. Ryhmässä on helposti vietävissä typeriin juttuihin, eikä netissä varsinkaan ole helppo tajuta että teoilla on seurauksia.

 

Vaikka vanhemmat vahtisivat lastensa somekäyttäytymistä, on todella helppo netissä tehdä valvomatta asioita. Sen takia olen sitä mieltä että koko kylä kasvattaa.

 

On meidän kaikkien tehtävä olla mukana kasvattamassa ja valvomassa meidän lapsia ja nuoria. Jos kukaan ei puutu asioihin, eihän mikään voi muuttua? Sen takia päätin kirjoittaa tästä blogiini (tietysti pojan ja äidin luvalla). On helppo osoittaa syyttävällä sormella, että nuoret ovat pilalla, mutta ketä se auttaa? Somemaailma muuttuu niin hurjaa tahtia, että vanhempien on välillä mahdoton pysyä perässä. Sen takia kehotankin kaikkia vanhempia tutustumaan mediakasvatukseen ja keskustelemaan avoimesti lastensa kanssa.

Muistan kerran kun olin bussipysäkillä ja kadun toisella puolella joukko teinejä hyppi autotielle ottamaan kuvia itsestään. He hyppivät siinä hyvän tovin, eikä kukaan sanonut mitään, vaikka pysäkki oli täynnä ihmisiä! Huusin kadun toiselta puolelta, että nyt helvetti soikoon loppuu tuollainen pelleily, te jäätte kohta auton alle! Siihen loppui se tyhmäily. Olisivatko ne aikuiset siinä pysäkillä ottaneet niskoilleen sen, että eivät sanoneet mitään ja joku jää auton alle? Mielestäni koko kylä kasvattaa, ja täytyy sanoa, jos joku käyttäytyy typerästi. Vanhemmat eivät voi olla koko ajan vieressä vahtimassa. Haluaisin myös ehdottomasti tietää, jos minun lapseni tekee tyhmyyksiä.

 

Poika pyytää lopulta anteeksi ilkeitä kommenttejaan

Tosiaan, tämä teini joka minulle kommentoi ikävästi, pyysi lopulta itse anteeksi. Hän oli oikeasti pahoillaan eikä ollut tajunnut että siellä ruudun toisella puolella on ihminen, jota sanat saattavat satuttaa. Olin ihan tippa linssissä, kun hän pyysi anteeksi vuolaasti. Tärkein oli se, että hän ymmärsi tehneensä väärin. Hänen äitinsä pahoitteli kovasti, kertoi että tästä tullaan puhumaan vielä kotona sekä koulussa. Hän kiitti siitä että olin niin ymmärtäväinen, ja annoin anteeksi.

Olin itse vain iloinen siitä, että sain kiinni tämän lapsen vanhemmat. Se olisi ollut vaikeampaa jos profiilissa ei olisi ollut pojan nimeä. Entä kaikki ne, jotka lähettävät tällaisia viestejä anonyymeistä profiileista? Kuka heitä valvoo? Olisi hyvä puhua näistä asioista entistä enemmän kouluissa ja kotona. Vähän kyllä kauhistuttaa kun oma lapsi kasvaa, miten somekäyttäytymistä voi valvoa? Sen takia onkin tärkeää että me aikuiset huolehdimme kaikista. Jos ei voi saada vanhempia kiinni, voi kommentoida tai laittaa viestiä tälle lapselle tai nuorelle, että tällainen käytös ei ole ok.

Terveisiä vain sinne pojalle ja äidille – äiti on tehnyt hienon työn kasvatuksessa ja poika on rohkea kun kehtaa pyytää anteeksi ja myöntää että teki väärin. Sitä ei kuulkaa monet aikuisetkaan kehtaa tehdä, ja näytät hyvää esimerkkiä muille tehdessäsi näin!

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on myös hyviä vinkkejä miten tukea lasta somekäyttäytymisessä:

Näin tuet lapsesi sosiaalisen median käyttöä

  • Ole kiinnostunut lapsesi netinkäytöstä.
  • Käyttäkää ja tutkikaa erilaisia medioita yhdessä.
  • Kysy, mitä palveluita hän käyttää, mikä niissä on hyvää ja innostavaa.
  • Arvosta ja kuuntele lapsen kokemusta ja kertomuksia hänen omasta netinkäytöstään.
  • Pyydä lasta kertomaan, mitä hän sosiaalisessa mediassa tekee: millaisia kuvia tai videoita hän
  • julkaisee, keiden kanssa hän on tekemisissä, millaisissa ryhmissä hän on mukana?
  • Kysy, jos lapsesi voi näyttää, millaisia palvelut ovat. Voit myös kertoa, miten itse käytät sosiaalista mediaa.
  • Kerro lapsellesi, että sosiaalisessa mediassa voi toisinaan tapahtua ikäviä asioita, kuten epäreilua arvostelua tai nimittelyä.
  • Varmista, että lapsesi tietää, että voi kertoa sinulle myös ikävistä ja häiritsevistä kokemuksista.
  • Kerro myös muista tahoista, joille lapsesi voi uskoutua.

 

Muita hyviä linkkejä liittyen aiheeseen:

Väestöliiton sivut

Mielenterveysseura

Mediakasvatus

Lapset netissä -julkaisu

 

 

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

 

Lihavaa naista saa arvostella?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.