Avainsana: hermoromahdus

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Teimme Naiseuden Voiman Elinan kanssa videohaastattelun. Hän halusi haastatella minua aiheella vihan tunteet ja raivonhallinta. Puhuimme äitiydestä, rasismista, feminismistä, kasvatuksesta, raivareista ja miten olen selvinnyt masennuksen ja yksinhuoltajuuden kanssa.

Haluaisitteko mahdollisesti enemmänkin videomatskua minulta? Tällainen on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella mutta olen aina sitä mieltä että pelkoja kohti. Olen miettinyt että voisin ehkä tehdäkin enemmän videoita, jos inspiraatio tulee.

Pidemmittä puheitta, video, olkaa hyvä!

 

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3

Äidit hermoromahduksen partaalla

Äidit hermoromahduksen partaalla

Mitä meille kuuluu tällä hetkellä? Olen suoraan sanottuna aika ahdistunut, väsynyt, kyllästynyt ja ärsyyntynyt kaikkeen, masentunut, jumissa kotona, mutta silti haluan olla vain yksin. Olen myös ollut lähellä paniikkikohtauksia usein.

Samaan aikaan olen iloinen siitä että valon ja lämpimien päivien määrä lisääntyy. Rakastan kesää, lämpöä ja sitä kun Helsinki tuntuu heräävän kesällä henkiin. Joka viikko on monta ihanaa tapahtumaa ja tuntuu että pääsen taas näkemään ihmisiä pitkän talven jälkeen. Talvisin tuntuu että kukaan ei jaksa tehdä mitään, töiden jälkeen mennään kotiin ja odotetaan seuraavaa työpäivää. Minua sellainen ahdistaa, kun en halua elää vain viikonloppuja varten.

Olen tuntenut itseni viime aikoina myös pohjattoman yksinäiseksi, mutta silti en ole halunnut ketään lähelleni.

Viime aikoina on myös taas kilahdeltu kotona. Ylläolevista asioista johtuen olen ollut todella herkkä ottamaan itseeni asioista ja ärsyynnyn nanosekunnissa. Täällä ollaan siis taas raivottu ja huudettu. Eräs aamu kun tunsin taas että mikään ei onnistu eikä vaatteet löydä tietään poikani päälle, hän vaistosi ärtyneisyyteni vaikka yritin hengitellä sitä pois. Lapsi virkkoi: ”Äiti en halua että taas paiskot ovia. Niin ei saa tehdä!” Tunsin syvän pistoksen sydämessäni. Lapsikin jo tietää että äidillä pinna palaa.
Apua. Olen niiiin huono äiti. Lapsi ei suostu vieläkään pukemaan ja tunnen kuinka vanha kunnon raivariäiti nousee sisältäni. Tunnen kuinka raivarihyökyaalto on tulossa. Huono omatunto soimaa, lapsikin tietää että olen huono äiti joten mitä sitä peittelemään enää. PASKA ÄITI!

Ei. Seis. Pysäytän ajatuksen siihen, koska kokemuksesta tiedän, että tämä syyllistämisen ajatuskehä saattaa kestää viikon jos en pysäytä sitä. En ole huono äiti. Huudan välillä, mutta pyydän myös anteeksi ja käymme läpi riitatilanteet. Aina ei voi sille mitään että hermo menee. Mikä tänään aiheutti raivon tunteen? Väsymys, aamu (en ole aamuihminen), kiire, se että lapsi ei suostu pukemaan.​
Voinko vaikuttaa näihin asioihin jotenkin? Muihin asioihin kuin pukemiseen en voi vaikuttaa tällä hetkellä, joten koitamme saada kiltisti vaatteet päälle. Vedän syvään henkeä ja päätän että emme riitele tänä aamuna, ainakaan pukemisesta. Yritän tehdä pukemisesta leikin ”Hei, muistatko että palomiehillä on 60 sekuntia aikaa pukea, äkkiä nyt, jossain palaa, tuolla meidän pihalla palaa ja pitää päästä ulos nopeasti!” Lapsi alkaa innoissaan pukemaan (koska hän rakastaa palomiehiä), ja tunnelma kevenee.
Minä tein sen. MINÄ TEIN SEN! Onnistuin rauhoittumaan, ja pääsimme lähtemään ilman huutoa. Hyvä minä! Niille jotka eivät ole kokeneet näitä raivareita tämä saattaa kuulostaa ihan normaalitoiminnalta. Miten se nyt noin vaahtoaa jostain pukemisesta? Vetää vaan syvään henkeä ja laskee kymmeneen.
Mutta niille jotka ovat näitä täyskilareita kokeneet, tietävät että ohje ”laske kymmeneen” ei auta paskaakaan, kun on tarpeeksi kuormittunut.

Yhtenä aamuna viime viikolla sanoin lapselleni että sovitaanko että tänään kukaan ei raivoa eikä kiukuttele, eikä varsinkaan äiti? Niin siis sovimme, eikä kukaan kiukutellut sinä aamuna. Jos lapsi olisi alkanut kiukuttelemaan, olisin voinut vedota siihen että sovimme että kukaan ei kiukuttele, ja ehkä koittaa itsekin hassutella sitä kiukkua pois.​

Keinoja raivareiden vähentämiseen siis on, jokaisen pitää oivaltaa ne keinot jotka toimivat itselleen ja perheelleen. Olen itse pystynyt vähentämään niitä miettimällä tilanteita joissa minulla menee hermo. Nälkä, väsymys, aamu, kiire, stressi, pukeminen, lapsen kokoaikainen kiukuttelu (hänellä nälkä, väsymys jne), liikaa asioita kerralla käynnissä, liian vähän omaa aikaa ja koko ajan joku haluamassa jotain. Voinko vaikuttaa johonkin näistä asioista? Voinko tunnustella, että näissä tilanteissa tosiaan hermo menee helpommin?

Jos tiedostaa millaisissa olosuhteissa tuntuu että raivo alkaa vyörymään yli, on helpompi hillitä raivoaan.

​Aiemmin en osannut yhtään ennakoida milloin raivari tulee, ja silloin tosiaan tuntui kuin hyökyaalto iskisi yhtäkkiä takaa. Viime viikolla minun hermojani on kiristänyt jonkin sortin rannekanavaoireyhtymän puhkeaminen vasempaan käteen, joten minulla on ollut vain yksi käsi käytössä. Tiesin siis jo ennakoida, että tällä viikolla hermo menee, varsinkin kun kättä vihloi koko ajan.

Osasin siis olla armollisempi itselleni, kun tiesin että jo kuormittavaan arkeen tuli lisähaaste – selviä arjesta yhdellä kädellä! Kun tiedostin kuormittavan tilanteen, osasin hengitellä, koitin rauhoittua jo etukäteen ja pitää pääni kylmänä.

On myös helpompi antaa raivoaminen anteeksi itselleen jos ymmärtää mistä se raivo kumpuaa. Esim. ”tällä hetkellä rahatilanne ahdistaa, en ole nukkunut kunnolla, lapsi on ollut kipeänä, minulla on kuukautiset”. Itsestäni aiemmin tuntui siltä, että ehkä minusta ei vain olekaan hyväksi äidiksi, kun raivoan ja olen niin temperamenttinen. Että se olisi ikään kuin sisäänrakennettua huonoa äitiyttä.

Omia toimintamallejaan kuitenkin pystyy muokkaamaan ja niihin pystyy vaikuttamaan, ja sen hetkinen elämän kuormitus on hyvä ottaa huomioon. Ei kukaan pysty olemaan tyynen rauhallinen aina, jos elämäntilanne on stressaava. Toisilla siihen tarvitaan enemmän, toisilla vähemmän, että hermot menee.

Vuosi, pari sitten olin kuitenkin liian väsynyt ja liian masentunut edes miettimään näitä asioita. Silloin vain raivosin ja syyllistyin. Raivosin ja syyllistyin. Pidin itseäni todella huonona äitinä.

Jos olisin lukenut jostain että pystyt itse vaikuttamaan näihin asioihin, olisin varmasti näyttänyt näytölle keskisormea ja todennut että niinpä, helpommin sanottu kuin tehty. Ei tämä tie ole ollutkaan helppo, kun olen sukeltanut syvälle itseeni ja tonkinut mitä sieltä löytyy ja mikä johtuu mistäkin, mutta uskon että se auttaa minua pidemmän päälle ymmärtämään itseäni.

Suurin oivallus minulla viime aikoina on ollut syyllisyyden kehän lopettaminen ja itselleni anteeksiantaminen. Minä yritän parhaani.
Jos en parempaan pysty tällä hetkellä, en voi sille mitään. Heti jos olen vähänkin väsyneempi, en jaksa mitään ylimääräistä kuormitusta. Silloin pinna palaa. Yritän silti itseni soimaamisen sijasta koittaa löytää siitä päivästä tai viimeisestä viikosta jotain, mitä olen tehnyt hyvin.
Sen sijaan että syyllistyn kaikesta mahdollisesta mikä on mielestäni mennyt pieleen. Huomasin että syyllisyys seuraa minua joka ikinen hetki, jopa yöllä herään siihen. Musta, painava pilvi kulki päälläni. Syyllisyys on todella raskas taakka kantaa. Ja koska podin syyllisyyttä kaikesta koko ajan, se kulki mukanani aiheuttaen pahaa mieltä sisälläni, joka taas loi pohjan uusille raivoamisille.
Perustin ryhmän facebookiin äideille jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Tervetuloa mukaan avautumaan luottamuksellisesti asioista joista on vaikea puhua jopa lähipiirille, kun tuntuu ettei kukaan oikeasti ymmärrä. ”miksi raivoat noin, älä huuda” ”kyllä kaikilla joskus hermo menee”.
Jos tuntuu että raivoat ihan liikaa, tai hermo menee usein, ja haluaisit purkaa ajatuksia ja kenties löytää uusia keinoja niiden hallitsemiseen, voi liittyä täältä vertaistukiryhmään facebookissa.