Avainsana: arki

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Kuulumme Hope ry:n asiakasrekisteriin, ja olemmekin sieltä saaneet vuosien aikana paljon apua. Olemme saaneet sieltä vaatteita, leluja, ruokaa sekä elämyksiä. Olemme käyneet mm. pari kertaa elokuvissa lapsen kanssa Hopen kutsuvierasnäytöksissä. Nykyään kun olen työelämässä en koe tarvitsevani Hopelta aikoja heidän lahjoituspisteeseen josta voi hakea vaatetta ja tarviketta, mutta yhden vanhemman perheessäkään ei ole varaa ihan kaikkeen. Joten olen ollut heidän rekisterissä edelleen, ja sitä kautta saimme 90 euron arvoisen Venner-ruokakassin.

 

Mistä on kyse?

Venner on kehitetty tukeakseen vähävaraisia perheitä terveellisellä ruoka-avulla jonka mukana tulee iso kasa kasviksia, kilo hedelmiä, terveellisiä viljoja sekä rasvoja, palkokasveja, d-vitamiineja sekä reseptit seitsemään ruokalajiin. Yhdestä kassista kokkaa jopa 42 ruoka-annosta. On todella hyvä idea liittää mukaan ihan reseptit ja valmistusohjeet, joita vain voi noudattaa! Saa kokeilla uusia reseptejä, eikä tarvitse miettiä mitä aineksista tekisi. Itselläni on usein miettimistä siinä, että mitä ruokaa syödään, koska ei jaksa aina keksiä uusia ruokalajeja.

Itse olen aina ollut innokas ruuanlaittaja. Nyt kun olen ollut kokopäivätyössä en ole jaksanut tehdä ruokaa, mutta mikroruuat ja puolivalmisteet tulevat jo korvista ulos joten tämä kassi oli iloinen yllätys. Työttömänä ja opiskelijana ollessani olisin halunnut tehdä erilaisia (terveellisiä) ruokia, mutta silloin ei aina ole varaa kunnolliseen ruokaan.

 

Mitä meidän kassistamme löytyi?

Kassissa oli mm. perunoita, kukkakaalia, porkkanoita, oliiviöljyä, linssejä, papuja, salaattia, liemikuutioita, quinoaa, risottoriisiä, kananmunia, kookosmaitoa, d-vitamiinia ja hedelmiä. Ihan älyttömän paljon kaikkea! Oli ihan kuin jouluaatto kun saimme kauppakassit, ja vielä kotiin kuljetettuna Kauppahalli 24:sta.

 

 

 

 

Kokeilin tänään heti yhtä reseptiä: pehmeä linssibolognese perunamuusilla. Ai että miten hyvää siitä tuli! Itse en ole varmaan koskaan edes käyttänyt palsternakkaa, joten senkin takia on hauskaa saada tällainen setti. Vennerin kassit sisältävät aina terveellisiä kasvisruokia. Näihinhän voi tietysti lisätä lihaa halutessaan, vaikka mekin syömme lihaa niin syömme kotona enimmäkseen kasvispainotteisesti.

Tässä olivat ainekset ensimmäiseen kokkailuun:

 

”Ravitsevan ja terveellisen ruoan puute on suuri haaste, joka kärjistyy kun ruokaan käytettävän rahan määrä vähenee. Terveellinen kasvisruoka on helposti edullista, mutta kaikkien voimavarat, mielikuvitus tai taidot eivät riitä ravitsevan mutta edullisen ruokavalion laatimiseen. Ostamalla terveellistä, ravitsevaa ja herkullista ruokaa lapsiperheelle helppoine ohjeineen autat monin tavoin!” – Venner

 

 

”Leipäjonojen kasvavissa asiakasmäärissä on 33% lapsiperheitä. Hävikki- ja avustusruoka ei ota kantaa ruoan terveellisyyteen, joten laadukasta ruokavaliota on vaikea muodostaa pienillä resursseilla energian mennessä arjesta selviämiseen. Hyvinvointivaltiomme on murroksessa, ja elintasojen kuilut syvenevät. Hyvä ruokavalio ja siitä seuraava hyvinvointi ei voi olla luokkakysymys.” -Venner

 

 

”Ravintoköyhä ruoka voi pahimmillaan jopa heikentää valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia: ravitsemustason laskiessa voimat parantaa omaa tilannettaan vähenevät entisestään.” – Maria Ohisalo, köyhyystutkija

 

 

Ja siis voi hyvänen aika miten hyvää tästä tuli! Lapsi ei ole vielä edes koskenut omaan annokseensa, huoh. Mutta hän onkin kipeänä, joten ei oikein mikään maistukaan. Juuri kun olin laittamassa tätä ruokaa kaverini ilmoitti että on odottanut Kelan päätöstä kolme viikkoa ja selvisikin että heillä on ollut väärä paperi eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Nyt hänellä ei ole tilillä yhtään rahaa ja joutuu odottamaan vielä vaikka kuinka kauan uutta liitettä ja päätöstä. Sanoin hänelle että tulee hakemaan meiltä edes ruokaa, ja annan hänelle mukaan loput tästä ruuasta jotta hän saisi jotain syötävää edes. Köyhä antaa vähästään, vai miten se menikään.

Olen sitä mieltä että ruoka-apu, kunnolliset ja helposti saatavilla olevat tuet ja kaikenlainen vähävaraisten tukeminen pitäisi olla valtion harteilla eikä kolmannen sektorin varassa. Silti tällaisille Vennerin kaltaisille palveluille on huutava pula ja näistä on joillekin ihan korvaamaton apu. Usein joulun aikaan kaikenlaiset avustukset auttavat perheitä, mutta köyhyyttä on vuoden ympäri. Sen takia tällainen apu on ihan super juttu.

 

Vennerin sivuilta:

Hyvinvointivaltiomme on taitekohdassa. Suuri osa suomalaisista voi paremmin kuin koskaan, mutta huolestuttavasti osa jää jälkeen positiivisesta kehityksestä.

 

  • Väestöryhmien väliset terveyserot Suomessa ovat länsimaiden jyrkimpiä.
  • Ylimmän ja alimman tuloviidenneksen elinajan odotteen eron arvioidaan olevan keskimäärin 10 vuotta.
  • Suomessa noin 110 000 lasta elää köyhyydessä.
  • Ruoka-apua jakavien kokemusten mukaan leipäjonot kasvavat jatkuvasti.
  • Kansallisen ruoka-apututkimuksen mukaan suomalaisissa leipäjonoissa käyvistä kolmannes on lapsiperheitä (Ohisalo & Saari 2014).
  • Ruoka-apuun liittyvässä keskustelussa puhutaan harvemmin jaetun ruoan ravitsevuudesta.
  • 92% leipäjonojen asiakkaista pitää ruoka-apua välttämättömänä.

 

Miten voin auttaa?

Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla minkä jälkeen on tarkoitus laajentaa toimintaa muuallekin Suomeen. Voit auttaa ostamalla kokonaisen ruokakassin (90€) tai alken 15€. Linkki kauppaan täällä. Voit jakaa Vennerin sivua somessa ja kertoa siitä ystäville, jos ei ole varaa auttaa taloudellisesti. Haluaisin että tämä palvelu leviäisi niin laajaan tietouteen kuin mahdollista, koska mielestäni tämä on ihan huippu juttu!

 

Miten voin hakea ruoka-avustusta itselleni?

Kassin voi saada jos kuuluu Hope ry:n asiakasrekisteriin.

”Avustusperheet valitaan yhdessä Hope Ry:n kanssa heidän olemassa olevista asiakasperheistään. Hopen ammattitaitoinen henkilökunta on tavannut jokaisen perheen henkilökohtaisesti ja he toimivat Kela-korttien avulla. Avustuskassin saavat kokkailuun motivoituneet perheet, ketkä kaipaavat terveellistä ruokaa osaksi arkeaan. Näin ruokakassi jo lähtökohtaisesti löytää perille perheeseen missä sitä on toivottu ja raaka-aineet tulevat varmasti käyttöön.” -Venner

Hopen asiakkaaksi voi liittyä täältä. Tällä hetkellä tosiaan palvelu toimii vain pääkaupunkiseudulla, ja vielä aika pienimuotoisesti. Vennerin kautta on ostettu tällä hetkellä noin 300 ruokakassia.

 

Tässä vielä resepti tämän päiväiseen ruokaan:

 

Linssibolognese:

1/4 kukkakaali

1,5 dl punaisia linssejä (liotettuna, jos mahdollista)

1-2 sipulia

3 valkosipulinkynttä

2,5 dl vettä (tai n. 4,5 dl jos et ole liottanut linssejä)

70g tomaattipyrettä

1 prk/400g tomaattimurskaa

1 kasvisliemikuutio

1/2 purkki pieniä kapriksia (nämä jätin pois ja annoin mun äidille purkin, kun en yhtään tykkää kapriksista. Sori!)

2 dl kookosmaitoa

1/2 nippu tuoretta persiljaa

neitsytoliiviöljyä paistamiseen

 

Perunamuusi:

1 kg perunoita

1 palsternakka

1-2 rkl neitsytoliiviöljyä

suolaa ja pippuria

 

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Kyselin instan puolella, että mistä haluaisitte postauksia ja tässä yksi näistä toiveista – miten jaksan arjessa, mitä vinkkejä voin antaa muille?

Olemme nyt kuukauden jaksaneet herätä puoli kuudelta ja täytyy myöntää että olen ollut aika poikki. Siitäkin huolimatta, että usein olen mennyt jo ennen yhdeksää nukkumaan!

Kirjoitin pienen listan asioista, joista olen huomannut ihan lyhyessä ajassakin olevan hyötyä jaksamisen kannalta.

menE sieltä missä aita on matalin

Ja välillä mennään sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että villakoirat laahustelevat lattioilla, tiskit kasaantuvat ja viikolla syömme valmisruokia iltaisin. Myös esimerkiksi salaatit ovat olleet suosittuja illallisia, ne tulevat helposti ja nopeasti. Olen ajatellut myös kokeilla kauppakassi-palvelua, jolloin ei tarvitsisi edes kaupassa käydä!

Viikonloppuisin lepäämisen ohella on siivottu sen minkä jaksaa. Rima alhaalla, jaksaminen edellä.

ota omaa aikaa – vaikka väkisin

Vaikka omaa aikaa on vähän, sitä on pakko pusertaa johonkin väliin. Nyt lapsi on ollut pari kertaa perjantaina tai lauantaina yötä vanhempieni luona. Tuona aikana en ole tehnyt yhtään mitään, syönyt hyvin, katsonut netflixiä ja NUKKUNUT.

Tuntuu vähän kurjalta välillä laittaa lapsi päiväkodin ohella vielä yöksi muualle, mutta oman jaksamiseni kannalta se on paras ratkaisu. Lapsi kuitenkin viihtyy todella hyvin isovanhempiensa luona. Olen ihan eri ihminen, kun saan hetken aikaa rauhassa ihan vain itselleni, etenkin kun töissä on samaa rumbaa kuin kotonakin – 17 lasta vaatimassa koko päivän huomiota. Huh!

naura ja hassuttele lapsen kanssa

Nauru tekee arjesta hauskempaa. Annan paljon läheisyyttä ja aitoa läsnäoloa lapselle kun olemme yhdessä. Aina ei tietenkään jaksa, mutta olen huomannut että vain varttikin täyttä huomioita lapselle tekee ihmeitä.

Kun tekee arjestakin rentoa ja kivaa, eikä vain odota viikonloppuja, elämänlaatu paranee kummasti. Me pidämme arki-iltoinakin leffailtoja herkkuineen, taloyhtiön saunavuoro meillä on kerran viikossa saunalimppareineen. Kun aamullakin yrittää ottaa rennosti lapsen kanssa, eikä hosu ja kiirehdi, se helpottaa.

Itselläni aamut ovat vaatineet suurimman itsehillinnän mestaruuden, iso osa meidän aamuista ovat nyt sujuneet suht leppoisasti (kun vertaa esim. viime vuoteen, kun itselläni oli jatkuvasti pinna kireällä ja raivosin). Ja tästä pääsemme seuraavaan kohtaan, joka helpottaa aamujamme:

laita kaiKki valmiiksi aamua varten

Laitan illalla kaikki valmiiksi aamua varten. Tämä on aamu-unisen pelastus! Valmiiksi termosmuki ja pikakahvi, vettä keittimessä, kummankin vaatteet, tarhareppu ja oma laukku pakattuna, ei tarvita kun 45 minuuttia  aamulla aikaa ulos lähtemiseen.Kun kaikki tavarat ovat valmiina, on pienempi todennäköisyys siihen, että juoksen aamulla vihaisena päättömänä kanana etsimässä avaimia ja bussilippua. Lapsi syö tarhassa aamupalan, ja minä töissä, tämäkin helpottaa.

Aamulla kannan väsyneen tyypin telkkarin eteen, hän saa katsoa piirrettyjä ja heräillä rauhassa, kun minä laitan kahvin ja puen. Kohta tämän jälkeen lapselle vaatteet päälle ja ulos.

nauti (pitkästä) työmatkasta

Minun työmatkani kestää kahdella bussilla vähän vajaa tunnin. Juon kahvia, kuuntelen podcasteja, äänikirjoja tai vaan nautin hiljaisuudesta. Työmatka on vain minua varten, sitä kuuluisaa omaa aikaa. Onnekseni kuljen sellaisina aikoina jolloin ruuhka-aika ei ole vielä alkanut, ja bussit ovat ihanan hiljaisia.

Älä täytä kalenteriasi kissanristiäisillä

Sovin harvoin mitään menoja viikonlopuille, koska en tiedä jaksammeko mennä, olemme pojan kanssa erityisherkkiä kummatkin ja pitkät päivät tekevät sen että emme välttämättä jaksa olla sosiaalisia myös viikonloppuisin. Tosin välillä on pakko tehdä jotain kivaakin, mutta me mieluummin teemme sitä extempore. Tietysti on niitä niin sanottuja pakollisia synttäreitä sun muita, joihin täytyy mennä, mutta menemme vain jos jaksamme.

Olen masennuksen myötä oppinut sen, että kaikkeen ei aina tarvitse osallistua, jos ei kerta kaikkiaan jaksa. Oman jaksamisen kannalta kiitos mutta ei kiitos -lause on pelastava tekijä. Jos käy koko ajan sellaisissa tapahtumissa, jotka vain vievät voimia mutta eivät anna mitään, miksi niissä pitäisi käydä?

 

Miten te jaksatte arjen pyöritystä? Onko teillä jotain hyviä vinkkejä miten jaksaa paremmin?

 

LUE MYÖS:

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

 

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Olen ollut hieman yli viikon kokopäivätyössä, päiväkodissa. Ensimmäinen viikonloppu on pitkästä aikaa koittanut, työttömänä kun ei viikonloppuja tunneta. Miltä on tuntunut olla töissä vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Olen viimeksi ollut kokopäivätöissä vuonna 2011 eli seitsemän vuotta sitten. Työskentelin silloin postinjakajana. Sen jälkeen olen ollut opiskelemassa/osa-aikatyössä samanaikaisesti, välillä pätkiä työttömänä, opiskellut lisää ja saanut lapsen. Olin lapsen kanssa kotona 2,5 vuotta, viimeistelin nuoriso-ohjaajan opintoni ja valmistuin työttömäksi. Olin työttömänä vähän päälle vuoden, kunnes menin nuorisotalolle osa-aikatyöhön ja samaan aikaan aloitin työkkärin kanssa yrittäjyyskokeilun (yrittäjyyskokeilusta on tulossa vielä yksi postaus, joten jääkää kuulolle). Viime kesän olen ollut työttömänä ja kotona lapseni kanssa. Olen siis viime vuodet tehnyt melko lailla kaikkea hyvinkin sekalaista.

Olen ensimmäistä kertaa lapsen saamisen jälkeen kokopäivätyössä, ja ensimmäisen työviikon jälkeen olen aivan puhki mutta myös innoissani. Lapselle tulee aika pitkiä hoitopäiviä, mutta joudun valitsemaan joko taloudellisen vakauden tai lapsen kanssa olemisen. Tällä hetkellä valitsen ainakin ensi vuoden toukokuun loppuun taloudellisen vakauden.

Uskon että moni perheellinen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, etenkin me kaikki jotka hoidamme arjen yksin, ilman toista aikuista.

Minusta tuntuu, että laitan onnellisuusnaamion kasvoilleni, lähden aamulla tarhalle ja töihin ja mietin, miten kauan jaksan tätä pyöritystä. Laitan lapseni hoitoon, jotta voisin hoitaa muiden lapsia. Kun kerroin pojalleni että olen tarhassa töissä, hän sanoi että ihan tyhmää. Ei se ole oikea työpaikka, kun aikuinen on tarhassa, siellähän on vaan lapsia! Arjen muutokset ovat olleet isoja sekä minulle että lapselle.

Toisaalta olen ollut todella innoissani. Olen ensimmäistä kertaa masennuksen syvien vesien jälkeen töissä. Olin tällä viikolla kahdessa tiimipalaverissa, työkavereiden kanssa. Olen kuunnellut podcasteja työmatkalla ja litkinyt kahvia kahvitauoilla. Minulla on siis hei palavereita, työmatkoja ja työkavereita! Olen päässyt mukaan aikuisten ihmisten kerhoon. Sellaiseen, missä valitetaan myöhässä ollutta bussia aamulla ja ihastellaan työkaverin uutta laukkua. Sellaiseen, missä kukaan ei koko ajan syyllistä siitä etten ole tuottava yksilö tässä yhteiskunnassa. Minusta tuli normaali, työssäkäyvä aikuinen, joka voi juhlissa ”mitä teet työksesi” -kysymykseen vastata ”olen töissä päiväkodissa”.

Listasin muutaman asian, jotka muuttuvat nyt kun olen (edes hetken) kokopäivätyössä.

Palkka tulee varmasti kuun viimeinen päivä

Tämä on yksi suurimpia muutoksia. Tiedän, että palkka tulee tilille samana päivänä kuukaudesta, ja tiedän paljonko rahaa tulee. Kun elää tukien varassa, on mahdollista että tulot muuttuvat kuukausittain, ja päätöksiä tehdään välillä mielivaltaisesti tai virheellisesti. Ikinä ei voi tietää, mitä peritään yhtäkkiä takaisin, tai laki muuttuu ja joutuu aktiivimallin leikkurin alle.

tunnen itseni osaksi yhteiskuntaa

Kun on työttömänä, saa jatkuvasti kuulla olevansa toisen luokan kansalainen. Jos ei suoraan, niin epäsuorasti. Tämä aiheuttaa häpeää. Minä harvemmin häpeän mitään, mutta välillä on vaikeaa tutuille ja etenkin tuntemattomille myöntää olevansa työtön. Vaikka kaikki eivät tuomitsekaan, tuntuu se häpeä vahvasti silti itsessäni. Tähän kun yhdistetään vielä yksinhuoltajuus, masennus, paniikkihäiriö ja ahdistus, voitte kuvitella kuinka innoissani olen small talkista tuntemattomien kanssa. Olenkin koittanut pyrkiä eroon näiden aiheiden stigmasta ja olla rehellinen itselleni ja muille. Työttömyydessä ei ole mitään hävettävää, toisin kuin yhteiskunta koittaa vähän väliä meille niin uskotella.

Se, että vain rahaa tuottava yksilö on hyväksyttävä yksilö yhteiskunnassamme, on ihan paskapuhetta. Meidän kuuluisi kaikkien olla samalla viivalla, oli sitten työtön tai työssäkäyvä. Valitettavasti näin ei ole edelleenkään vuonna 2018 ja sen takia puhunkin näistä kovaan ääneen.

Lue myös: Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

Työttömyys saattaa aiheuttaa rahavaikeuksia, ahdistusta ja velkaantumista

Kun on kauan työttömänä, huomaa mitä pitkäaikainen köyhyys ihmiselle tekee. Se alkaa ahdistamaan, ja kun rahaa on vähän, täytyy joka kuukausi jättää jotain ostamatta. On helppo huudella kokopäivätöistä vakaiden tulojen kanssa, että kyllä tuolla rahalla selviää, pitää vaan itse tehdä hernekeitot ja kerätä marjoja pakkaseen. Että kyllä minäkin selvisin puoli vuotta pienillä tuloilla. On kuitenkin eri asia kamppailla vuodesta toiseen vähällä rahalla.

Minullakin kävi niin alkuvuodesta, että olin odotellut pari kuukautta Kelan päätöksiä, jouduin lainaamaan rahaa ja vetämään luottokortin yli jotta saisimme ruokaa. Siitä lähti iso velka-lumipallo vyörymään, otin lisää velkaa jotta saisin entiset maksettua, ja jos tähän vielä lisättäisiin esimerkiksi pikavippejä, ollaankin kohta niin sanotusti kusessa.

On helppo syyllistää masentunutta työtöntä holtittomasta rahankäytöstä, velkaantumisesta ja kyvyttömyydestä suunnitella järkevästi talouttaan. Kuitenkin kun järjellä asiaa ajattelee, voi kuvitella kuinka vaikeaa on tällaisessa tilanteessa suunnitella tuloja ja menoja järkevällä tavalla. Sekin aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja häpeää, kun toitotetaan että kyllä tuolla rahalla pitäisi selvitä.

Aikaa on vähemmän, mutta rahaa ja innostusta enemmän

Kun on työttömänä, on aikaa harrastaa, ommella ja tehdä vähän kaikenlaista. Ongelmana usein vain on se, ettei ole rahaa ylimääräiseen. Tunnistan itsestäni sen, että jos olen pidempiä aikoja tekemättä mitään, innostus kaikkeen tuntuu sammuvan. Kun päivät muistuttavat toisiaan, eikä ole mitään paikkaa mihin mennä aamulla, alkaa helposti ahdistumaan ja passivoitumaan. Kun on jotain järkevää tekemistä (kuten työpaikka jonne mennä joka aamu), tuntuu vapaa-aika myös mukavammalta. Se tuntuu vapaa-ajalta.

Katsotaan miten syksy tästä etenee, itse ainakin odotan innoissani ensimmäisiä palkkoja, jotta voin maksaa velkoja pois ja ehkä hemmotella itseäni ja poikaanikin vähän jollain pienellä. Olkaahan kärsivällisiä, jos blogi hieman hiljenee syyskuussa myös, kun yritämme totutella uuteen arkeen.

Käykää ihmeessä seuraamassa instaani, sinne päivittelen myös meidän arjen kuulumisia. Olen koittanut päivittää insta storieseja myös ahkerasti, käykää katsomassa!

 


Lue myös:

Yrittäjyyskokeilu-farssiin jatkoa