Avainsana: arki

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

5.30 soi herätyskello. Tai tarkemmin sanottuna kolmas torkku, ja pakottaudun ylös sängystä. En ole koskaan osannut nousta ylös ilman että torkutan. Vihaan aamuherätyksiä, mutta minkäs teet kun on pakko herätä töihin. Onneksi minulla on työpaikka minne on kiva lähteä, koska se helpottaa aamuja (edes vähän).

6.15 lähdemme päiväkodille. Useimmiten aamut sujuvat ihan hyvin, välillä tulee pientä kiukkua itse kullakin, mutta useimmiten ei. Tänä aamuna itselläni meni hermo, koska meillä ei ollut leipää joten en saanut aamiaista tehtyä töihin. Tiuskin lapselle kun hän oli niin hidas pukemaan. Huoh. Huono äiti-fiilikset vahvana heti aamusta.

Uskomatonta kun jo kuudelta aamulla aurinko nousee!

6.37 olen vienyt lapsen päiväkotiin (minne hän onneksi jää tosi mielellään), ja lähden bussipysäkille, josta lähtee bussi 6.44. Meillä on aika minuuttiaikataulu aamuisin, mutta se toimii hyvin.

Työmatkalla juon kahvia ja kuuntelen äänikirjoja ja podcasteja. Tällä hetkellä kuuntelussa on Harry Potter, ja aina kun tulee uusi jakso niin kuuntelen podcasteja: Huorapuutarha, Kaverin puolesta kyselen ja Jäljillä on ollut ihan suosikkeja.

7.20 vaihdan bussia. Usein tämä toinen bussi on myöhässä tai jättää vuoroja väliin, minkä takia joudun lähtemään töihin niin että varaan ylimääräisen vartin matkoihin. Se on rasittavaa, koska on muutenkin pitkä työmatka. Laitan palautetta jatkuvasti HSL:lle asiasta, mutta he eivät tartu asiaan millään tapaa. Raivostuttavaa! Tästä lystistä maksan 106€ kuukaudessa. Tänä aamuna käy tosi nolosti, kun vilkaisen kännykkää ja olen niin väsynyt etten huomaa että bussi tuleekin jo. Bussin piti tulla vasta 5 minuutin päästä mutta kuski kaahaa täysiä ja on etuajassa – viime tingassa heiluttelen matkakorttiani. Huomaan että kuski kiroaa ja selvästi huutaa ”jumalauta vittu” ja kurvaa pysäkille. Pyydän anteeksi ja kuski mulkaisee vihaisena. Kiva alku tälle päivälle…

Ei kantsi keskittyä kännykkään kun odottaa bussia. Note to self.

7.45 työt alkavat. Aamuvuoro on jo paikalla ottamassa vastaan ensimmäisiä lapsia ja minä tarjoilen aamupalan lapsille tasan kahdeksalta. Yleensä samalla juon kahvia tai teetä ja syön oman aamupalani.

8.30-11 me ulkoilemme ja teemme töitä pienryhmissä. Ohjaan tosi mielelläni kädentaitoja, ja olemme aloittaneet pääsiäisaskartelut jo. Meidän tiimissä on neljä kasvattajaa ja 19 lasta, ja joka viikko valitsemme yhden pienryhmätehtävän joita ohjaamme pitkin viikkoa kolmelle eri pienryhmälle. Tällä viikolla meidän opiskelijallamme on näyttöviikko joten pienryhmätoiminta on aika suunnittelematonta. Maanantaista perjantaihin kuuluu aina joka viikko kädentaitoja, jumppaa, musiikkia ja kielen kehitystä, ohjattua leikkiä, sekä perjantaisin yleensä tehdään joku retki. Yksi kasvattaja on varattu aina yhden erityislapsen tueksi.

Tänään jään viskareiden kanssa sisälle ja piirrämme ja muovailemme. Sen jälkeen lähdemme ulos 1,5 tunniksi ja on ihana ilma kun aurinko paistaa.

Työlooki tänään.

11.15-12 syömme lounasta. Ruuaksi on kalakeittoa, leipää, tomaattia ja näkkäriä. Ruuan jälkeen lapset käyvät vessassa ja menevät nukkumaan. Menen tarvittaessa auttamaan nukuttamisessa, ja sitten kello 13-14 menen vahtimaan lasten unta lepohuoneeseen. Jos minua ei tarvita nukuttamiseen (joskus sinne tarvitaan jopa neljä kasvattajaa, mutta useimmiten kaksi riittää), hoidan muita hommia ja otan pienen kahvitauon.

Tänään meillä on tiimipalaveri, ja teen samalla viikkotiedotetta. Joudumme tekemään ne kahvihuoneessa koska yksi tiimistämme on näyttökeskustelussa opiskelijan ja opettajan kanssa. Saan tehtyä tiedotetta valmiiksi jotta voin perjantaina viimeistellä sen ja lähettää vanhemmille. Kahvihuoneemme on avoin tila myös lapsille, joten tiedotetta ja palaveria on hieman hankalaa tehdä, kun koko ajan tulee keskeytyksiä. Mutta keskeytykset kuuluvat olennaisesti lastenhoitajan työhön, joten emme edes osaa häiriintyä, heh.

14.00 välipalatarjoilu alkaa ja lopetan tietokonehommat ja siirryn auttamaan lapsia pukemaan unien jälkeen ja rauhoittumaan pöydän ääreen syömään. Tässä vaiheessa päivää lapset yleensä hyppivät pitkin seiniä ja meteli on korvia huumaavaa. 14.30-15.00 lähden ulos muutaman ensimmäisen lapsen kanssa ja juttelen usein vanhemmille jotka tulevat jo hakemaan lapsiaan. Tässä työssä yksi haastavimpia asioita on vanhempien kanssa kommunikointi, etenkin jos on jotain ikävämpää kerrottavaa lapsista.

Lue myös: Olen ollut äitinä tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

15.30 lähden kotiin. Minulla on usein kiire bussiin joka lähtee pysäkiltä 15.36. Vaihdan bussia 15.56 ja joskus ehdin tässä välissä käymään kaupassa. Jos ehdin, ostan yleensä pienen yllätyksen lapselle, toissapäivänä ostin otsalampun, viime viikolla pääsiäismunan.

16.40 saavun lapsen päiväkodille missä usein on vastassa hyväntuulinen lapsi jonka kanssa käymme läpi mitä olemme päivän aikana tehneet ja syöneet. Riemu on lapsella suuri, jos olemme sattuneet syömään samaa ruokaa. Tänään siellä on kiukkuinen ja nälkäinen ja kaiken lisäksi märkä lapsi vastassa. Olen juuri taas tilannut lapselle uuden kurahaalarin koska edelliset eivät pidä vettä (myös ainoat uudet vedenpitävät hanskat ovat hukassa, mutta se on jo vähän liikaa kapasiteetilleni juuri nyt). Käymme kaupassa nopeasti ja lapsi haluaa broilermakaronilaatikkoa. Itse päätän syödä edellispäivän valmiita hampurilaisia, jotta saisimme syötyä nekin pois jääkaapista.

Hiihtolomalla kävimme Heurekassa, mistä ostin niin coolin avaimenperän itselleni.

17.30 tulemme vihdoin kotiin, koko matkan kaupasta kotiin kuuntelin lapsen ”tylsää äiti tylsää äiti nälkä ÄITI ÄITI TYLSÄÄ en jaksa kävellä” mankumista. Olen väsynyt ja nälkäinen ja itsekin kiukkuinen. Myönnän, että saatoin mankua takaisin lapselleni, kuten jokainen kypsä, aikuinen 36-vuotias äiti tekisi tässä vaiheessa.

18.15 olemme kummatkin syöneet (sohvalla Netflixiä katsoen) ja paremmalla tuulella. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo iltatouhut. Makaamme sohvalla, katsomme Barbapapaa ja syömme irtareita mitä eilen ostimme kaupasta. Meillä karkkipäivä on häilyvä käsite ja sohvalla syöminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Boheemissa kodissa ei mikään ole niin justiinsa. Meillä myös odottaa viikon ajalta kaikki roskat ulosviemistä, tiskipöytä on röykkiö ja kämppä kaaos. En jaksa välittää tällä hetkellä siitä, kun on mukavampaa maata sohvalla lapsi kainalossa ja katsoa Barbapapaa.

Äitien tekemää ruokaa!

19.15 mennessä olen raivannut lapsen huonetta (vaihdoin järjestystä sunnuntai-iltana, taas joku random päähänpisto), laittanut meidän vaatteemme aamua varten valmiiksi ja sanon lapselle että nyt suihkuun. Lapsi alkaa raivoamaan että ei halua, ja hetken vängättyämme raukka alkaa itkemään ja sanoo ”äiti arvaa miksi itken, no siksi että mua väsyttää kamalasti ja haluan nukkumaan!” Halaan häntä ja passitan suoraan sänkyyn. Olin juuri hänen huoneessaan laittanut kaikki unikaverit yhteen laatikkoon, ja lapsi ehdottaa että veisimme sen makuuhuoneeseen jotta olisi helpompi sieltä aina valita unikaveri.

Makaan hänen vieressään kunnes hän nukahtaa. Joinakin iltoina siihen saattaa mennä tunti, tänä iltana lapsi nukahtaa melkein heti kun pää osuu tyynyyn, eli oli siis oikeasti todella väsynyt. Äitiys on kyllä jatkuvaa tasapainottelua siinäkin että osaa kuunnella lastaan. Onko se oikeasti niin väsynyt että haluaa nukkumaan, vai pistääkö muuten vain hanttiin?

19.40 makaan edelleen sängyssä ja kirjoitan tätä postausta, koska en jaksa nousta. Tekee mieli simahtaa suoraan tähän viereen, mutta kun on pakko käydä suihkussa ja valmistella loputkin asiat huomista aamua varten. Meillä on niin vähän aikaa aamuisin että haluan aina laittaa kaiken mahdollisimman valmiiksi.

20.15 olen käynyt suihkussa, ja se on ihan riemuvoitto. En nimittäin jaksa käydä joka ilta suihkussa, kun väsymys jo voittaa ja rojahdan sänkyyn. Suihkussa kuuntelen ysäri-dancehall miksausta, ja se piristi iltaani. Mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin pieni tanssahtelu, oli se sitten suihkussa tai missä vain. Kyllä, minä tanssin suihkussa!

Silmäpussit olalle ja suihkuun…

Katson hetken vielä läppäriltä muutaman jakson sarjoja, ja makaan raatona sohvalla. Koitan huoltaa hieman todella jumissa olevaa niskaani mm. kipukoukulla. Niska on taas ollut niin jumissa että kärsin päänsäryistä ja migreenistäkin toissapäivänä. Juuri ennen nukkumaanmenoa saan ihanan viestin blogin lukijalta instassa, että olen onnistunut yhdellä kuvallani piristämään hänen päiväänsä edes vähäsen. Niin ihanaa <3

22.20 menen nukkumaan. Nukumme lapsen kanssa samassa sängyssä, ja olen luopunut kokonaan lapsen omasta sängystä. Olemme nukkuneet neljä vuotta todella surkeasti, ja tällä hetkellä nukumme täydet yöt kun olemme vierekkäin, joten olemme näin niin kauan kun se toimii.

Olen aivan poikki, mutta innoissani siitä että huomenna on perjantai. Lauantaina lapsi menee vanhempieni luo yöksi ja saan vähän hengähtää. Ihanaa viikonloppua kaikille!


Lue myös:

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Kuulumme Hope ry:n asiakasrekisteriin, ja olemmekin sieltä saaneet vuosien aikana paljon apua. Olemme saaneet sieltä vaatteita, leluja, ruokaa sekä elämyksiä. Olemme käyneet mm. pari kertaa elokuvissa lapsen kanssa Hopen kutsuvierasnäytöksissä. Nykyään kun olen työelämässä en koe tarvitsevani Hopelta aikoja heidän lahjoituspisteeseen josta voi hakea vaatetta ja tarviketta, mutta yhden vanhemman perheessäkään ei ole varaa ihan kaikkeen. Joten olen ollut heidän rekisterissä edelleen, ja sitä kautta saimme 90 euron arvoisen Venner-ruokakassin.

 

Mistä on kyse?

Venner on kehitetty tukeakseen vähävaraisia perheitä terveellisellä ruoka-avulla jonka mukana tulee iso kasa kasviksia, kilo hedelmiä, terveellisiä viljoja sekä rasvoja, palkokasveja, d-vitamiineja sekä reseptit seitsemään ruokalajiin. Yhdestä kassista kokkaa jopa 42 ruoka-annosta. On todella hyvä idea liittää mukaan ihan reseptit ja valmistusohjeet, joita vain voi noudattaa! Saa kokeilla uusia reseptejä, eikä tarvitse miettiä mitä aineksista tekisi. Itselläni on usein miettimistä siinä, että mitä ruokaa syödään, koska ei jaksa aina keksiä uusia ruokalajeja.

Itse olen aina ollut innokas ruuanlaittaja. Nyt kun olen ollut kokopäivätyössä en ole jaksanut tehdä ruokaa, mutta mikroruuat ja puolivalmisteet tulevat jo korvista ulos joten tämä kassi oli iloinen yllätys. Työttömänä ja opiskelijana ollessani olisin halunnut tehdä erilaisia (terveellisiä) ruokia, mutta silloin ei aina ole varaa kunnolliseen ruokaan.

 

Mitä meidän kassistamme löytyi?

Kassissa oli mm. perunoita, kukkakaalia, porkkanoita, oliiviöljyä, linssejä, papuja, salaattia, liemikuutioita, quinoaa, risottoriisiä, kananmunia, kookosmaitoa, d-vitamiinia ja hedelmiä. Ihan älyttömän paljon kaikkea! Oli ihan kuin jouluaatto kun saimme kauppakassit, ja vielä kotiin kuljetettuna Kauppahalli 24:sta.

 

 

 

 

Kokeilin tänään heti yhtä reseptiä: pehmeä linssibolognese perunamuusilla. Ai että miten hyvää siitä tuli! Itse en ole varmaan koskaan edes käyttänyt palsternakkaa, joten senkin takia on hauskaa saada tällainen setti. Vennerin kassit sisältävät aina terveellisiä kasvisruokia. Näihinhän voi tietysti lisätä lihaa halutessaan, vaikka mekin syömme lihaa niin syömme kotona enimmäkseen kasvispainotteisesti.

Tässä olivat ainekset ensimmäiseen kokkailuun:

 

”Ravitsevan ja terveellisen ruoan puute on suuri haaste, joka kärjistyy kun ruokaan käytettävän rahan määrä vähenee. Terveellinen kasvisruoka on helposti edullista, mutta kaikkien voimavarat, mielikuvitus tai taidot eivät riitä ravitsevan mutta edullisen ruokavalion laatimiseen. Ostamalla terveellistä, ravitsevaa ja herkullista ruokaa lapsiperheelle helppoine ohjeineen autat monin tavoin!” – Venner

 

 

”Leipäjonojen kasvavissa asiakasmäärissä on 33% lapsiperheitä. Hävikki- ja avustusruoka ei ota kantaa ruoan terveellisyyteen, joten laadukasta ruokavaliota on vaikea muodostaa pienillä resursseilla energian mennessä arjesta selviämiseen. Hyvinvointivaltiomme on murroksessa, ja elintasojen kuilut syvenevät. Hyvä ruokavalio ja siitä seuraava hyvinvointi ei voi olla luokkakysymys.” -Venner

 

 

”Ravintoköyhä ruoka voi pahimmillaan jopa heikentää valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia: ravitsemustason laskiessa voimat parantaa omaa tilannettaan vähenevät entisestään.” – Maria Ohisalo, köyhyystutkija

 

 

Ja siis voi hyvänen aika miten hyvää tästä tuli! Lapsi ei ole vielä edes koskenut omaan annokseensa, huoh. Mutta hän onkin kipeänä, joten ei oikein mikään maistukaan. Juuri kun olin laittamassa tätä ruokaa kaverini ilmoitti että on odottanut Kelan päätöstä kolme viikkoa ja selvisikin että heillä on ollut väärä paperi eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Nyt hänellä ei ole tilillä yhtään rahaa ja joutuu odottamaan vielä vaikka kuinka kauan uutta liitettä ja päätöstä. Sanoin hänelle että tulee hakemaan meiltä edes ruokaa, ja annan hänelle mukaan loput tästä ruuasta jotta hän saisi jotain syötävää edes. Köyhä antaa vähästään, vai miten se menikään.

Olen sitä mieltä että ruoka-apu, kunnolliset ja helposti saatavilla olevat tuet ja kaikenlainen vähävaraisten tukeminen pitäisi olla valtion harteilla eikä kolmannen sektorin varassa. Silti tällaisille Vennerin kaltaisille palveluille on huutava pula ja näistä on joillekin ihan korvaamaton apu. Usein joulun aikaan kaikenlaiset avustukset auttavat perheitä, mutta köyhyyttä on vuoden ympäri. Sen takia tällainen apu on ihan super juttu.

 

Vennerin sivuilta:

Hyvinvointivaltiomme on taitekohdassa. Suuri osa suomalaisista voi paremmin kuin koskaan, mutta huolestuttavasti osa jää jälkeen positiivisesta kehityksestä.

 

  • Väestöryhmien väliset terveyserot Suomessa ovat länsimaiden jyrkimpiä.
  • Ylimmän ja alimman tuloviidenneksen elinajan odotteen eron arvioidaan olevan keskimäärin 10 vuotta.
  • Suomessa noin 110 000 lasta elää köyhyydessä.
  • Ruoka-apua jakavien kokemusten mukaan leipäjonot kasvavat jatkuvasti.
  • Kansallisen ruoka-apututkimuksen mukaan suomalaisissa leipäjonoissa käyvistä kolmannes on lapsiperheitä (Ohisalo & Saari 2014).
  • Ruoka-apuun liittyvässä keskustelussa puhutaan harvemmin jaetun ruoan ravitsevuudesta.
  • 92% leipäjonojen asiakkaista pitää ruoka-apua välttämättömänä.

 

Miten voin auttaa?

Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla minkä jälkeen on tarkoitus laajentaa toimintaa muuallekin Suomeen. Voit auttaa ostamalla kokonaisen ruokakassin (90€) tai alken 15€. Linkki kauppaan täällä. Voit jakaa Vennerin sivua somessa ja kertoa siitä ystäville, jos ei ole varaa auttaa taloudellisesti. Haluaisin että tämä palvelu leviäisi niin laajaan tietouteen kuin mahdollista, koska mielestäni tämä on ihan huippu juttu!

 

Miten voin hakea ruoka-avustusta itselleni?

Kassin voi saada jos kuuluu Hope ry:n asiakasrekisteriin.

”Avustusperheet valitaan yhdessä Hope Ry:n kanssa heidän olemassa olevista asiakasperheistään. Hopen ammattitaitoinen henkilökunta on tavannut jokaisen perheen henkilökohtaisesti ja he toimivat Kela-korttien avulla. Avustuskassin saavat kokkailuun motivoituneet perheet, ketkä kaipaavat terveellistä ruokaa osaksi arkeaan. Näin ruokakassi jo lähtökohtaisesti löytää perille perheeseen missä sitä on toivottu ja raaka-aineet tulevat varmasti käyttöön.” -Venner

Hopen asiakkaaksi voi liittyä täältä. Tällä hetkellä tosiaan palvelu toimii vain pääkaupunkiseudulla, ja vielä aika pienimuotoisesti. Vennerin kautta on ostettu tällä hetkellä noin 300 ruokakassia.

 

Tässä vielä resepti tämän päiväiseen ruokaan:

 

Linssibolognese:

1/4 kukkakaali

1,5 dl punaisia linssejä (liotettuna, jos mahdollista)

1-2 sipulia

3 valkosipulinkynttä

2,5 dl vettä (tai n. 4,5 dl jos et ole liottanut linssejä)

70g tomaattipyrettä

1 prk/400g tomaattimurskaa

1 kasvisliemikuutio

1/2 purkki pieniä kapriksia (nämä jätin pois ja annoin mun äidille purkin, kun en yhtään tykkää kapriksista. Sori!)

2 dl kookosmaitoa

1/2 nippu tuoretta persiljaa

neitsytoliiviöljyä paistamiseen

 

Perunamuusi:

1 kg perunoita

1 palsternakka

1-2 rkl neitsytoliiviöljyä

suolaa ja pippuria

 

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Kyselin instan puolella, että mistä haluaisitte postauksia ja tässä yksi näistä toiveista – miten jaksan arjessa, mitä vinkkejä voin antaa muille?

Olemme nyt kuukauden jaksaneet herätä puoli kuudelta ja täytyy myöntää että olen ollut aika poikki. Siitäkin huolimatta, että usein olen mennyt jo ennen yhdeksää nukkumaan!

Kirjoitin pienen listan asioista, joista olen huomannut ihan lyhyessä ajassakin olevan hyötyä jaksamisen kannalta.

menE sieltä missä aita on matalin

Ja välillä mennään sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että villakoirat laahustelevat lattioilla, tiskit kasaantuvat ja viikolla syömme valmisruokia iltaisin. Myös esimerkiksi salaatit ovat olleet suosittuja illallisia, ne tulevat helposti ja nopeasti. Olen ajatellut myös kokeilla kauppakassi-palvelua, jolloin ei tarvitsisi edes kaupassa käydä!

Viikonloppuisin lepäämisen ohella on siivottu sen minkä jaksaa. Rima alhaalla, jaksaminen edellä.

ota omaa aikaa – vaikka väkisin

Vaikka omaa aikaa on vähän, sitä on pakko pusertaa johonkin väliin. Nyt lapsi on ollut pari kertaa perjantaina tai lauantaina yötä vanhempieni luona. Tuona aikana en ole tehnyt yhtään mitään, syönyt hyvin, katsonut netflixiä ja NUKKUNUT.

Tuntuu vähän kurjalta välillä laittaa lapsi päiväkodin ohella vielä yöksi muualle, mutta oman jaksamiseni kannalta se on paras ratkaisu. Lapsi kuitenkin viihtyy todella hyvin isovanhempiensa luona. Olen ihan eri ihminen, kun saan hetken aikaa rauhassa ihan vain itselleni, etenkin kun töissä on samaa rumbaa kuin kotonakin – 17 lasta vaatimassa koko päivän huomiota. Huh!

naura ja hassuttele lapsen kanssa

Nauru tekee arjesta hauskempaa. Annan paljon läheisyyttä ja aitoa läsnäoloa lapselle kun olemme yhdessä. Aina ei tietenkään jaksa, mutta olen huomannut että vain varttikin täyttä huomioita lapselle tekee ihmeitä.

Kun tekee arjestakin rentoa ja kivaa, eikä vain odota viikonloppuja, elämänlaatu paranee kummasti. Me pidämme arki-iltoinakin leffailtoja herkkuineen, taloyhtiön saunavuoro meillä on kerran viikossa saunalimppareineen. Kun aamullakin yrittää ottaa rennosti lapsen kanssa, eikä hosu ja kiirehdi, se helpottaa.

Itselläni aamut ovat vaatineet suurimman itsehillinnän mestaruuden, iso osa meidän aamuista ovat nyt sujuneet suht leppoisasti (kun vertaa esim. viime vuoteen, kun itselläni oli jatkuvasti pinna kireällä ja raivosin). Ja tästä pääsemme seuraavaan kohtaan, joka helpottaa aamujamme:

laita kaiKki valmiiksi aamua varten

Laitan illalla kaikki valmiiksi aamua varten. Tämä on aamu-unisen pelastus! Valmiiksi termosmuki ja pikakahvi, vettä keittimessä, kummankin vaatteet, tarhareppu ja oma laukku pakattuna, ei tarvita kun 45 minuuttia  aamulla aikaa ulos lähtemiseen.Kun kaikki tavarat ovat valmiina, on pienempi todennäköisyys siihen, että juoksen aamulla vihaisena päättömänä kanana etsimässä avaimia ja bussilippua. Lapsi syö tarhassa aamupalan, ja minä töissä, tämäkin helpottaa.

Aamulla kannan väsyneen tyypin telkkarin eteen, hän saa katsoa piirrettyjä ja heräillä rauhassa, kun minä laitan kahvin ja puen. Kohta tämän jälkeen lapselle vaatteet päälle ja ulos.

nauti (pitkästä) työmatkasta

Minun työmatkani kestää kahdella bussilla vähän vajaa tunnin. Juon kahvia, kuuntelen podcasteja, äänikirjoja tai vaan nautin hiljaisuudesta. Työmatka on vain minua varten, sitä kuuluisaa omaa aikaa. Onnekseni kuljen sellaisina aikoina jolloin ruuhka-aika ei ole vielä alkanut, ja bussit ovat ihanan hiljaisia.

Älä täytä kalenteriasi kissanristiäisillä

Sovin harvoin mitään menoja viikonlopuille, koska en tiedä jaksammeko mennä, olemme pojan kanssa erityisherkkiä kummatkin ja pitkät päivät tekevät sen että emme välttämättä jaksa olla sosiaalisia myös viikonloppuisin. Tosin välillä on pakko tehdä jotain kivaakin, mutta me mieluummin teemme sitä extempore. Tietysti on niitä niin sanottuja pakollisia synttäreitä sun muita, joihin täytyy mennä, mutta menemme vain jos jaksamme.

Olen masennuksen myötä oppinut sen, että kaikkeen ei aina tarvitse osallistua, jos ei kerta kaikkiaan jaksa. Oman jaksamisen kannalta kiitos mutta ei kiitos -lause on pelastava tekijä. Jos käy koko ajan sellaisissa tapahtumissa, jotka vain vievät voimia mutta eivät anna mitään, miksi niissä pitäisi käydä?

 

Miten te jaksatte arjen pyöritystä? Onko teillä jotain hyviä vinkkejä miten jaksaa paremmin?

 

LUE MYÖS:

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

 

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Olen ollut hieman yli viikon kokopäivätyössä, päiväkodissa. Ensimmäinen viikonloppu on pitkästä aikaa koittanut, työttömänä kun ei viikonloppuja tunneta. Miltä on tuntunut olla töissä vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Olen viimeksi ollut kokopäivätöissä vuonna 2011 eli seitsemän vuotta sitten. Työskentelin silloin postinjakajana. Sen jälkeen olen ollut opiskelemassa/osa-aikatyössä samanaikaisesti, välillä pätkiä työttömänä, opiskellut lisää ja saanut lapsen. Olin lapsen kanssa kotona 2,5 vuotta, viimeistelin nuoriso-ohjaajan opintoni ja valmistuin työttömäksi. Olin työttömänä vähän päälle vuoden, kunnes menin nuorisotalolle osa-aikatyöhön ja samaan aikaan aloitin työkkärin kanssa yrittäjyyskokeilun (yrittäjyyskokeilusta on tulossa vielä yksi postaus, joten jääkää kuulolle). Viime kesän olen ollut työttömänä ja kotona lapseni kanssa. Olen siis viime vuodet tehnyt melko lailla kaikkea hyvinkin sekalaista.

Olen ensimmäistä kertaa lapsen saamisen jälkeen kokopäivätyössä, ja ensimmäisen työviikon jälkeen olen aivan puhki mutta myös innoissani. Lapselle tulee aika pitkiä hoitopäiviä, mutta joudun valitsemaan joko taloudellisen vakauden tai lapsen kanssa olemisen. Tällä hetkellä valitsen ainakin ensi vuoden toukokuun loppuun taloudellisen vakauden.

Uskon että moni perheellinen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, etenkin me kaikki jotka hoidamme arjen yksin, ilman toista aikuista.

Minusta tuntuu, että laitan onnellisuusnaamion kasvoilleni, lähden aamulla tarhalle ja töihin ja mietin, miten kauan jaksan tätä pyöritystä. Laitan lapseni hoitoon, jotta voisin hoitaa muiden lapsia. Kun kerroin pojalleni että olen tarhassa töissä, hän sanoi että ihan tyhmää. Ei se ole oikea työpaikka, kun aikuinen on tarhassa, siellähän on vaan lapsia! Arjen muutokset ovat olleet isoja sekä minulle että lapselle.

Toisaalta olen ollut todella innoissani. Olen ensimmäistä kertaa masennuksen syvien vesien jälkeen töissä. Olin tällä viikolla kahdessa tiimipalaverissa, työkavereiden kanssa. Olen kuunnellut podcasteja työmatkalla ja litkinyt kahvia kahvitauoilla. Minulla on siis hei palavereita, työmatkoja ja työkavereita! Olen päässyt mukaan aikuisten ihmisten kerhoon. Sellaiseen, missä valitetaan myöhässä ollutta bussia aamulla ja ihastellaan työkaverin uutta laukkua. Sellaiseen, missä kukaan ei koko ajan syyllistä siitä etten ole tuottava yksilö tässä yhteiskunnassa. Minusta tuli normaali, työssäkäyvä aikuinen, joka voi juhlissa ”mitä teet työksesi” -kysymykseen vastata ”olen töissä päiväkodissa”.

Listasin muutaman asian, jotka muuttuvat nyt kun olen (edes hetken) kokopäivätyössä.

Palkka tulee varmasti kuun viimeinen päivä

Tämä on yksi suurimpia muutoksia. Tiedän, että palkka tulee tilille samana päivänä kuukaudesta, ja tiedän paljonko rahaa tulee. Kun elää tukien varassa, on mahdollista että tulot muuttuvat kuukausittain, ja päätöksiä tehdään välillä mielivaltaisesti tai virheellisesti. Ikinä ei voi tietää, mitä peritään yhtäkkiä takaisin, tai laki muuttuu ja joutuu aktiivimallin leikkurin alle.

tunnen itseni osaksi yhteiskuntaa

Kun on työttömänä, saa jatkuvasti kuulla olevansa toisen luokan kansalainen. Jos ei suoraan, niin epäsuorasti. Tämä aiheuttaa häpeää. Minä harvemmin häpeän mitään, mutta välillä on vaikeaa tutuille ja etenkin tuntemattomille myöntää olevansa työtön. Vaikka kaikki eivät tuomitsekaan, tuntuu se häpeä vahvasti silti itsessäni. Tähän kun yhdistetään vielä yksinhuoltajuus, masennus, paniikkihäiriö ja ahdistus, voitte kuvitella kuinka innoissani olen small talkista tuntemattomien kanssa. Olenkin koittanut pyrkiä eroon näiden aiheiden stigmasta ja olla rehellinen itselleni ja muille. Työttömyydessä ei ole mitään hävettävää, toisin kuin yhteiskunta koittaa vähän väliä meille niin uskotella.

Se, että vain rahaa tuottava yksilö on hyväksyttävä yksilö yhteiskunnassamme, on ihan paskapuhetta. Meidän kuuluisi kaikkien olla samalla viivalla, oli sitten työtön tai työssäkäyvä. Valitettavasti näin ei ole edelleenkään vuonna 2018 ja sen takia puhunkin näistä kovaan ääneen.

Lue myös: Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

Työttömyys saattaa aiheuttaa rahavaikeuksia, ahdistusta ja velkaantumista

Kun on kauan työttömänä, huomaa mitä pitkäaikainen köyhyys ihmiselle tekee. Se alkaa ahdistamaan, ja kun rahaa on vähän, täytyy joka kuukausi jättää jotain ostamatta. On helppo huudella kokopäivätöistä vakaiden tulojen kanssa, että kyllä tuolla rahalla selviää, pitää vaan itse tehdä hernekeitot ja kerätä marjoja pakkaseen. Että kyllä minäkin selvisin puoli vuotta pienillä tuloilla. On kuitenkin eri asia kamppailla vuodesta toiseen vähällä rahalla.

Minullakin kävi niin alkuvuodesta, että olin odotellut pari kuukautta Kelan päätöksiä, jouduin lainaamaan rahaa ja vetämään luottokortin yli jotta saisimme ruokaa. Siitä lähti iso velka-lumipallo vyörymään, otin lisää velkaa jotta saisin entiset maksettua, ja jos tähän vielä lisättäisiin esimerkiksi pikavippejä, ollaankin kohta niin sanotusti kusessa.

On helppo syyllistää masentunutta työtöntä holtittomasta rahankäytöstä, velkaantumisesta ja kyvyttömyydestä suunnitella järkevästi talouttaan. Kuitenkin kun järjellä asiaa ajattelee, voi kuvitella kuinka vaikeaa on tällaisessa tilanteessa suunnitella tuloja ja menoja järkevällä tavalla. Sekin aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja häpeää, kun toitotetaan että kyllä tuolla rahalla pitäisi selvitä.

Aikaa on vähemmän, mutta rahaa ja innostusta enemmän

Kun on työttömänä, on aikaa harrastaa, ommella ja tehdä vähän kaikenlaista. Ongelmana usein vain on se, ettei ole rahaa ylimääräiseen. Tunnistan itsestäni sen, että jos olen pidempiä aikoja tekemättä mitään, innostus kaikkeen tuntuu sammuvan. Kun päivät muistuttavat toisiaan, eikä ole mitään paikkaa mihin mennä aamulla, alkaa helposti ahdistumaan ja passivoitumaan. Kun on jotain järkevää tekemistä (kuten työpaikka jonne mennä joka aamu), tuntuu vapaa-aika myös mukavammalta. Se tuntuu vapaa-ajalta.

Katsotaan miten syksy tästä etenee, itse ainakin odotan innoissani ensimmäisiä palkkoja, jotta voin maksaa velkoja pois ja ehkä hemmotella itseäni ja poikaanikin vähän jollain pienellä. Olkaahan kärsivällisiä, jos blogi hieman hiljenee syyskuussa myös, kun yritämme totutella uuteen arkeen.

Käykää ihmeessä seuraamassa instaani, sinne päivittelen myös meidän arjen kuulumisia. Olen koittanut päivittää insta storieseja myös ahkerasti, käykää katsomassa!

 


Lue myös:

Yrittäjyyskokeilu-farssiin jatkoa