Avainsana: Äitiys

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Olen kertonut aiemmin jo synnytyspettymyksestäni, kun jouduin vauvan perätilan vuoksi suunniteltuun sektioon. Ajattelin että voisin kertoa tarkemmin synnytyksestäni. Minkälaista on synnyttää suunnitellulla sektiolla?

Päivää ennen sektiota serkkuni tuli yöksi luokseni, hän tulisi mukaan synnytykseen. Serkku oli pari viikkoa jo jännittänyt joka päivä puhelimen ääressä, josko synnytys käynnistyisi ja joutuisimme lähtemään pikaiseen sektioon. Isäni oli myös tullut Belgiasta asti auttamaan minua, koska hän halusi tulla minun avukseni kun vauva syntyy.

Vauva ei onneksi lähtenyt pyrkimään ulos, vaan odotti kiltisti sektiopäivää. Kävimme vielä päivää ennen sektiota hakemassa minulle facebook-kirppiksen kautta sohvan kotiini. Pari ystävää ja isäni lähti kantamaan täyspuista sohvaa meille, enkä saanut auttaa. Oli kuulemma hieman painava. Vitsailin myyjälle, että tulipa kätevästi saatua tämä sohva juuri nyt, kun huomenna pitää lähteä synnyttämään. Myyjä varmaan luuli sitä vitsiksi…

Sektiopäivän aamuna

Perjantaina 7.3.2014 oli sektio-aika varattuna Naistenklinikalle. Aamulla ensimmäisenä taistelin yksin tukisukat jalkaani ison vatsani kanssa. Siinä vaiheessa en vielä ollut päässyt irti yhtään “minä pärjään itse kaikesta” -mentaliteetista, vaan tappelin väkisin sukat jalkaani. Vaikka olohuoneessa olisi ollut kaksikin henkilöä auttamaan, mutta mitäpä turhia, kun minä osaan itse. Huoh.

Sain juoda vain lasin vettä ja sitten lähdimme matkaan, isäni vei meidät Naistenklinikalle autolla. Eipä sillä, että ruoka olisi alas mennytkään, kun jännitti niin kovasti. Minun piti saapua paikalle jo yhdeksältä, samalle päivälle oli varattu neljä sektiota ja vasta paikan päällä sain tietää että olin viimeisenä leikkauslistalla. Väliin ehti vielä tulla yksi hätäsektiokin. Sain tsemppiviestejä kavereilta ja sukulaisilta, jotka kaikki jännittivät mukana. Muistan ihanan viestin ystävältäni – “Hei, susta tulee tänään äiti!”.

Viimeisiä kuvia yhtenä kappaleena, faijan kanssa piti poseerata. Mietin jälkikäteen et mitä kaikkea mulla oli mukana sairaalassa, kun noita kasseja oli miljoona!? Sen muistan että kuukausia ennen h-hetkeä pakkailin jo innokkaasti sairaalakassia, googlailin ja selvitin mitä kaikkea “pitää” olla mukana. Olin vahingossa laittanut sinne juustohöylänkin.

 

Minulta otettiin aluksi verikokeita ja sen jälkeen vaihdoin sairaalakaavun ylleni ja vauvalta mitattiin sydänkäyrää. Vauva oli niin villinä vatsassa, että jouduin hetken odottelemaan käyrillä, että kätilö sai selvää siitä. Tämän jälkeen kätilö otti vielä varmuudeksi ultran, että onhan vauva vielä perätilassa, muuten saisin mennä kotiin odottamaan että synnytys käynnistyy. Itku kurkussa sanoin serkulleni, että minähän en täältä lähde tänään ilman vauvaa. Mutta siellähän se vauva oli edelleen perätilassa, päättäväinen jo silloin. Minähän en käänny.

Jouduimme odottamaan sairaalan aulassa puoli kolmeen asti kunnes pääsimme leikkaussaliin viimeisenä sinä perjantaina. Oli ihan uskomattoman hermostuttavaa odottaa niin kauan. Katsoimme huonoja ohjelmia telkkarista (jotain ihme top 10 ötökät, muita en muistakaan enää) ja juttelimme äitien kanssa jotka olivat juuri saaneet vauvan. Itkeä tihrustin jännityksestä, pelosta ja liikutuksesta. Lopulta jouduin tippaan, kun olin syönyt viimeksi edellisenä iltana, ja tuntui että kohta pyörryn nälästä ja jännityksestä.

Jossain vaiheessa meidän viereemme aulaan tuli nainen jolla oli kaksiviikkoinen vauva, ja pidättelin kovasti itkua. Hänelläkin oli ollut raskausdiabetes, ja hän ymmärsi todella hyvin kun pyysin että saisin tipan, kun en ollut syönyt vuorokauteen. Juttelimme naisen kanssa ja en voinut uskoa että minullakin olisi joskus kaksiviikkoinen vauva. Niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Seuraavaksi kätilö kävikin sanomassa että edellinen leikkaus oli ohi ja he siivosivat salia minua varten. Siinä vaiheessa oli pakko itkeä, kun ei pystynyt jännitykseltä pidättelemään. Katsoimme sitä typerää ötökkä-ohjelmaa telkkarista, ja koitin rauhoitella itseäni.

Leikkaussaliin lähtö tuli vihdoin

Lopulta kätilö tuli aulaan leikkaussalivaatteet yllään ja sanoi “Noniin, mennäänkö?”, ja sydämeni valahti varpaisiin asti. Nyt se oli menoa.

Ihmettelen vieläkin miten olen päässyt itse kävelemään leikkaussaliin, koska jännitin niin kamalasti että jalat tärisivät.

Kun saavuimme leikkaussaliin olin jo ihan hysteerinen, en edes nähnyt mitään kun kyyneleet tulvi silmistä ja ihana vanhempi kätilö nauroi sanoi että “täällä saa itkeä!”. Kätilö oli muutenkin aivan ihana ja huumorintajuinen. Seuraavaksi minulle laitettiin tippa ja kaikenmaailman muitakin piuhoja kaikkialle. Sen jälkeen minulle alettiin laittaa epiduraalia, ja anestesialääkäri oli kaiken lisäksi komein lääkäri jonka olen koskaan nähnyt, hah! Puudutus sattui aivan kamalasti ja meinasin pyörtyä. Tuntui että saan paniikkikohtauksen. Muistan vain että serkku pidätteli henkeä vieressä ja kolme kätilöä piti kiinni minusta ja käski hengittää.

Sen jälkeen minut laitettiin selälleen makaamaan ja puudutus oli jo alkanut. Serkkuni jäi pääni taakse istumaan. Eteen laitettiin kangas. Sen jälkeen oli kaikki sekavaa, tärisin yläkropasta epiduraalin takia ja tuntui että koko huone oli täynnä ihmisiä jotka hyöri ympäriinsä (vuorotkin vaihtuivat välissä, joku aina esitteli itsensä että vaihtoivat vuoroa), mutta silti oli sellainen olo, että kaikki tietävät mitä tekevät.

Jossain vaiheessa eräs kätilö kävi sanomassa kankaan takaa että “sun vatsa on jo siellä auki, ei mene enää kauaa“, ja siinä vaiheessa aloin nyyhkyttää ihan kunnolla. Jossain vaiheessa serkkuni silitti päätäni ja tuli turvallisempi olo kun tiesin varmasti, että serkku on mukana. Tunsin kun vatsaa revittiin kovasti eri suuntiin, ei tietenkään sattunut mutta ikävältä se tuntui. Oli yllättävää että tunsin vatsaani revittävän, kun olin jotenkin kuvitellut että en tunne yhtään mitään puudutuksen takia. Samaan aikaan oksetti ajatus siitä että vatsaani leikellään auki, ja kuitenkin olin liikuttunut siitä että kohta näemme vihdoin poikani kanssa.

Kun kuulin maailman ihanimman äänen

Yhtäkkiä kuulin rääkäisyn! Siellä se minun vauvani oli, ulkona vatsasta! Oli todella ihmeellistä kuulla oman lapsen itku. Siellä se oikeasti on, kankaan takana! Sen jälkeen muistikuvat on hieman sekavat, en ole varma miten kauan missäkin kesti tai missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Minulle tultiin näyttämään vauvaa ja näin tippatelineen takaa vaan punaset, pitkät, ryppyiset jalat. Sen jälkeen vauva vietiin pois ja serkkuni pääsi ottamaan lisää valokuvia ja seuraamaan kun vauvaa pestään ja punnitaan ja niin edelleen. Harmitti, kun en saanu nähdä sitä, mutta onneksi serkku otti kuvia. Kullanarvoiset kuvat.

 

Seuraavaksi vauva nostettiin rinnalleni. Vauvalla oli silmät auki ja tyyppi tuijotti minua suoraan silmiin. Se oli todella outoa, ihanaa, pelottavaa, kaikkea samaan aikaan. Kysyin että tämäkö se oli, joka siellä minun vatsani sisällä oli? Kätilö nauroi, että ei täällä muitakaan vauvoja ollut. Poika oli 47cm ja 2680g. Myöhemmin sain kuulla että istukassa oli joku vika ja ravinto ei ollut imeytynyt läpi, ja sen takia poika jäi niin pieneksi. Hidasta kasvua oltiin seurattu ultrassa viikottain raskauden viime metreillä.

Serkkuni sanoi myöhemmin, että kätilöt olivat sanoneet että ihanaa kun juuri ennen viikonloppua on näin tunteellinen synnytys. Kätilö otti vauvalta myssyn pois päästä enkä osannut sanoa mitään, silitin vain hellästi tyypin tukkaa ja naamaa, ja ihmettelin että tässäkö se nyt on, nyt vihdoin nähdään. Se oli maailman ihanimpia ja hämmentävimpiä hetkiä elämässäni. Oli vaikea käsittää että siinä se lapsi nyt on, se jota olen kasvattanut vatsassani.

Olin pelänny hetkeä kun vauva viedään minulta pois ja kun joudun odottamaan heräämössä ilman vauvaa, mutta silloin ajattelinkin että melkeinpä parempi niin. Sain aikaa ajatella asioita ja käydä läpi synnytystä ja jotenkin toipua järkytyksestä. Tiesin, että vauva on hyvässä hoidossa serkkuni luona. Olin uupunut kaikesta jännittämisestä ja puudutus tuntui inhottavalta. Olin muistaakseni 2-3 tuntia heräämössä. Vasta jälkikäteen olen harmitellut ehkä eniten sitä, että jouduin heti eroon vauvasta, ja ehkä sen takia minulla oli alussa niin vaikeaa uskoa että olin äiti, kun en heti päässyt nuuhkimaan ja tutustumaan lapseeni. Oli orpo, epätodellinen ja hämmentynyt olo.

Kun pääsin osastolle, sain vauvan syliini taas

Kun minua kärrättiin takaisin osastolle ja huoneeseen, jossa viettäisin ensimmäisen yöni, pelotti ja jännitti ihan kauheasti. Nyt näkisin taas vauvan. En muistanut enää edes minkä näköinen se pieni nyytti oli. Serkku istui siellä iso käärö sylissä, vauva pienenä siellä sisällä. Olin ihan sekasin väsymyksestä ja lääkkeistä ja sain vauvan paidan sisään, rinnan päälle. Siinä ihmeteltiin toisiamme. Tuntui että heti tuli tietynlainen pakahduttava rakkauden tunne, mutta päällimmäisenä oli hämmennys ja jännitys ja uupumus kaikesta tapahtuneesta.

En oikein käsittänyt, että siinä se nyt on. Serkku vaihtoi vauvalle vaipan ja vaatteet ja tuntui kummalliselta, etten kyennyt sitä itse tekemään. Päätin että seuraavana päivänä tekisin sen itse. Serkku lähti kotiin ja hetken ihmettelimme toisiamme kahdestaan. Vauva yritti hamuta rintaa, mutta ei päässyt sinne asti, ja itse en osannut antaa rintaa. Kaikkea vaikeutti leikkaus, haava joka sattui ja lääkepölly. Myöhemmin isäni ja veljeni tulivat katsomaan vauvaa vierailuajalla. En muista tapaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin sen että he toivat minulle salmiakkia.

Kun olin yrittänyt imetystä ja onnistuinkin siinä hetkellisesti, vauva vietiin pois yöksi jotta saisin levätä, sain kunnon särkylääkkeet (myöhemmin myös useasti allergialääkettä kun epiduraali pisti kutittamaan koko naamaa) sekä korvatulpat, koska vieressä olevan äidin vauva itki koko ajan. Kun olin saanut korvatulpat ja unilääkkeen, en tajunnut enää mitään, ja vaivuin syvään uneen. Puoli kuudelta aamulla heräsin ja pyysin lisää lääkkeitä ja vauvan luokseni. Kesti varmaan ainakin puoli tuntia ennen kuin vauva tuotiin minulle, ja se aika tuntui pidemmältä kuin mikään muu odotus. Mutta siinä sitten olimme vihdoinkin, äiti ja poika, ja tutustuminen toisiimme alkoi vihdoin kunnolla.

Seuraavana päivänä pääsin jo ylös sängystä

Seuraavana päivänä minulta poistettiin katetri ja sen jälkeen aloin heti jo liikkumaan. Minulla oli kova vimma ja päättäväisyys siitä että pääsen heti liikkeelle ja hoitamaan poikaa. Tätini tuli katsomaan meitä ja aloin vaihtamaan vaippaa ensimmäistä kertaa. Tietysti se meni väärinpäin, ja tätini avusti hieman. Tunsin itseni ihan toopeksi. Poika rääkyi täysiä ja tunsin itseni todella tumpeloksi käsitellessäni pientä vauvaa.

Ensimmäisen yön jälkeen sain kuulla että perhehuone on vapautunut juuri, ja saamme mennä sinne jos haluamme. Äitini tuli suoraan Belgiasta lentokentältä matkalaukkuineen sairaalaan ja oli siellä kaksi yötä kanssamme. Onneksi, koska olin niin pihalla kaikesta. Sain muuten tarpeeksi ohjausta kaikkeen, paitsi imetykseen. Vauva itki ensimmäiset kaksi yötä, ja luulen että itki nälkäänsä koska minulta ei vielä tullut maitoa. Sain neuvon antaa lisämaitoa, mutta sitä ei saanut koko ajan lisää. Sanoivat että kyllä se maito alkaa herumaan jossain vaiheessa. Kysyin saako tuttia, ja kätilö sanoi että ei noin pienelle. Kuuntelimme sitten raastavaa itkua kaksi yötä. Torkuin istualteni aina kun vauva nukkui rintani päällä.

Kolmannen yön jälkeen kotiuduimme, ja siitä alkoikin sitten yhteinen matkamme poikani kanssa. Vauva oli vain 2,5 kiloa sairaalasta lähtiessämme, ja naureskelimme kun olin tietämättömyyttäni ottanut äitiyspakkauksen haalarin mukaan kotiutumishaalariksi. Vauva hukkui siihen. Mistä sen voi tietää, että vauva olikin kokoa 44 sairaalasta lähtiessä, eikä kokoa 68/74! Jälkikäteen se naurattaa vielä enemmän.

 

Oletteko synnyttäneet suunnitellulla sektiolla? Miten meni? Kuulostiko meidän tarina tutulta?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Ensimmäisen vuoden aikana synnytyksen jälkeen olin niin univajeesta ja uudesta elämäntilanteesta sekaisin että en tajunnut masentuneeni. Lisäksi luulin että on normaalia että vielä puolen vuoden jälkeen on niin hormonimyrskyissä että koko ajan itkettää. Ajattelin että on normaalia etenkin yksinhuoltajalle olla niin poikki, että sängystä nouseminenkin on haastavaa.

Kun valitin terveyskeskuksessa, että vauva itkee tosi paljon öisin, ja itsekin itken väsymyksestä, ei minua otettu tosissaan. Tässä asiassa on vielä terveydenhuollolla parantamista, että kuunnellaan oikeasti niitä väsyneitä vanhempia ja otetaan uupumus tosissaan. On todella vaikeaa sanoa ääneen, että olen uupunut vauvan heräilyjen ja itkun takia, ja jos silloin ei kukaan reagoi tai vähättelee, voi olla että vanhempi hiljenee ja koittaa vaan venyä. Niin minullekin kävi, kun en saanut heti apua. Eräskin lääkäri ohjasi sen enempää minua kuuntelematta ulos huoneestaan ja sanoi että vuoden iässä se helpottaa. Kaikki vauvat itkevät, sellaista se on vauvan kanssa, onko tämä kenties esikoinen…?Kävelin itkien kotiin ja mietin että miten hemmetissä pärjään huomiseen asti, saati sitten puolen vuoden päähän.

Ajattelinkin listata asioita, joista voi tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen. Heti synnytyksen jälkeen saattaa tulla nk. baby blues, joka johtuu hormoneista ja uudesta elämäntilanteesta, mutta se ei yleensä kestä paria viikkoa pidempään. Synnytyksen jälkeinen masennus kestää kuukausia (tai vuosia) ja saattaa tulla vasta monta kuukautta synnytyksen jälkeen. Jokaisen tilanne on toki erilainen, ja kannattaakin olla yhteydessä esim. neuvolaan jos tunnistaa itsessään masennuksen oireita. Näistä oireista ja synnytysmasennuksesta onneksi puhutaan jo aika paljon, mutta ajattelin ettei näistä voi puhua liikaa.

YLEISIMPIÄ OIREITA:

  • Jatkuva ilottomuus ja innostuksen puute
  • Negatiiviset ajatukset jotka kiertävät kehää
  • Pohjaton väsymys joka ei lähde vaikka saisi nukuttua
  • Itkuisuus, ärtyneisyys, vihan purkaukset
  • Vaikeus vastata vauvan tarpeisiin ja viesteihin. Myös kiintymys vauvaan voi tuntua hankalalta. Kielteiset ajatukset vauvasta. Voi olla vaikeuksia tuntea itseään äidiksi, ja vauva voi tuntua vieraalta
  • Paniikki, ahdistus, pakkoajatukset, itsensä soimaaminen kaikesta, toivottomuus tulevasta
  • Ruokahaluttomuus / ruokahalun lisääntyminen
  • Uniongelmat – vaikeus nukahtaa illalla, heräily aamuyöllä vaikka vauva nukkuisi hyvin
  • Itsetuhoiset ajatukset, ajatukset vauvan vahingoittamisesta, itsemurha-ajatukset
  • Toimintakyvyn puute – on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään. Toisaalta voi tulla tietynlainen maaninen vaihe, että puuhaa ja tekee kaikkea ihan koko ajan
  • Syyllisyyden ja häpeän tunteet, jotka usein estävät hakemasta apua. Sitä uskoo olevansa vaan huono äiti joka ei pärjää lapsen kanssa
  • Ylihuolehtivuus lapsesta, on vaikeaa jättää lapsi hoitoon muille ja on huolissaan lapsen terveydestä jatkuvasti
  • Pelot – äiti saattaa pelätä koko ajan kaikkea. Että hänelle itselleen tai vauvalle (tai muille läheisille) tapahtuu jotain pahaa
  • Myös lukuisat fyysiset oireet saattavat liittyä – vatsaongelmat, päänsärky, niska-hartia-alueen kireydet, hikoilu, huimaus, seksuaalisen halun vähentyminen tai katoaminen
(Lähteenä käytetty omia kokemuksia sekä äimän sivuja)

MINKÄLAISIA OIREITA MINULLA OLI?

Mielialan vaihtelut

Mielialani hyppivät ylös ja alas, alakulosta täyteen raivoon. Öisiin heräilyihin olin niin poikki, että välillä piti jättää vauva huutamaan pinnasänkyyn ja mennä vessaan raivoamaan tai huutamaan tyynyyn. Kitinää en päivällä kestänyt yhtään ja usein tuli joko itkettyä tai raivottua. Olin rauhallinen ja hetkessä raivostuin silmittömästi siitä, että esim. muovikassi tippuu lattialle. Seuraavassa hetkessä saatoin olla iloinen ja sitten itkeä tunnin lattialla.

Jatkuvaa itkemistä

Jotenkin kuvittelin että vielä kahdeksan kuukautta synnytyksen jälkeen on normaalia itkeä päivittäin. Että tällaista se muillakin äideillä on. En tajunnut ollenkaan miten pahasssa jamassa olin, kun muistan että usein makasin pitkään vaan lattialla, sohvalla, sängyllä itkemässä. Vauva oppi puolen vuoden iässä pyyhkimään unirätillään äidin kyyneliä. Muistan ajatelleeni, että äitiys tuo esille puolen joka on koko ajan herkillä kaikesta.

Itsetuhoisia suunnitelmia ja ajatuksia vauvan satuttamisesta

Monesti yöllä huutoa kuunnellessani mielessäni näin kuinka menisin parvekkeelle, joko yksin tai vauvan kanssa ja hyppäisin alas. Että saisi olla rauhassa, ja itku loppuisi. Kerran ajattelin, että kohta nappaan vauvasta kiinni ja heitän seinään. Se oli kamalin tunne ikinä! Siinä vaiheessa aloin ymmärtämään jo pikkuhiljaa, että nyt tämä ei ole ihan normaalia.

En onneksi koskaan oikeasti heittänyt vauvaa seinään, vaan siinä vaiheessa ymmärsin pyytää apua (ja sainkin kotipalvelua ja keskusteluapua). Nämä ajatukset kuitenkin olivat todellisia ja pelottavia. Kuitenkin rakastan lastani yli kaiken, mutta masennus ja väsymys tekivät hallaa aivoilleni, ja ajatukset alkoivat kiertää ikävää kehää. Jos vain kävelen ulos ovesta ja menen jonnekin missä saan nukkua…

Jollain tasolla kuitenkin tajusin että olen todella syvällä mustissa vesissä, ja että nämä ajatukset eivät ole oikeasti minua, vaan uupumuksen aiheuttamaa. Näiden ajatusten ympäröimänä aloin ymmärtämään äitejä jotka ajavat bussia päin lapset takapenkillä. Kun sanoin tämän jossain ääneen, sain todella, todella paheksuvia katseita ja kommentteja. Tuntui että kukaan ei ymmärtänyt, mitä kävin läpi.

En pidä sitä missään nimessä oikeutettuna että tappaa itsensä ja lapsensa, mutta ymmärrän sen mustan pilven aivoissa, joka kertoo että se on ainut vaihtoehto jäljellä enää. Kun on itsekin käynyt niin pimeää dialogia päässään, voi ymmärtää toisen epätoivon. Silloin kuitenkin häpesin sitä, että sanoin näinkin pimeän ajatuksen ääneen, enkä sen jälkeen pitkään aikaan kertonut kenellekään mitä oikeasti välillä ajattelin.

Toivoton tulevaisuus

En osannut yhtään ajatella tulevaisuutta. Se näytti todella mustalta ja synkältä. Onnistuin vakuuttamaan itseni siitä että lapsi ei koskaan kasva eikä tilanne ikinä helpota. Kun ihmiset yrittivät lohduttaa sanomalla että “se on vain vaihe” ja “ne kasvaa niin nopeasti, koita nauttia“, olin ihan raivon ja epätoivon partaalla. En nähnyt asiaa niin kuin muut. Elin joka päivä usein minuutti kerrallaan, ja päivät tuntuivat viikoilta. Siinä vaiheessa ei paljon lohduta se, että vuosi menee nopeasti. Kuukausia kestävä unettomuus ilman masennusta (ja vauvaa) on rankkaa, saati sitten kuukausien (ja vuosien) mittainen heräily yksin vauvan ja masennuksen kera. Sekin masensi entisestään, kun tuollaiset kommentit tuntuivat vähättelyltä ja tuntui että kukaan ei oikeasti ymmärrä miten rankkaa se oli.

Sumuisuus ja tahmeus

Aivojen sumuisuus ja koko kehon tahmeus alkoi aamulla ja loppui illalla kun nukahdin. Kaikki mitä tein vaati suuren ponnistuksen koska tuntui kuin lyijyviitta olisi nostettu harteille. Kesti kauan ennen kuin tajusin, kuinka raskasta kaikki oli. Olin niin syvällä masennuksessa ja niin väsynyt, että en tajunnut että ei ole normaalia että pelkästään sängystä ylös nouseminen vaati suunnattoman tsempin ja usein itkun kanssa nousin ylös. Usein olin todella tyytyväinen, kun vihdoinkin monen päivän tsemppaamisen jälkeen pääsin suihkuun. Olo oli silloin kuin lottovoittajalla.

Vaikea tehdä päätöksiä / saada aikaiseksi / vaadin liikaa itseltäni

En osannut päättää mitä tehdä ruuaksi, saati sitten että olisin saanut tehtyä sen ruuan. Vaadin itseltäni kuitenkin koko ajan liikaa olosuhteisiin nähden, vaikka einesruuat olisi voinut helpottaa tilannetta. Silti koitin kokata itselleni ja tein lapselle soseita pakkaseen. Tavallaan se auttoi, kun tuntui että oli joku kontrolli edes jostain, kun rytmit ja unet oli hukassa. Oli kuitenkin työn ja tuskan takana laittaa ruokaa tai päättää että milloin imuroisi, koska olin niin saamaton. Oli vaikea sopia treffejä ystävien kanssa, kun unohdin tapaamisia tai treffipäivän saapuessa olinkin liian väsynyt lähtemään ulos.

 

Paniikki / ahdistus / fyysiset oireet

Todella usein oli ahdistus päällä. Oli vaikea hengittää ja välillä sain paniikkikohtauksia. Niska-hartiakivut sekä leuan jäykkyys, koska olin niin jännittynyt koko ajan. Vatsa oli usein sekaisin jännityksestä ja stressistä. Päänsärky sekä migreeni vaivasivat, koska niska oli niin jumissa ja olin niin väsynyt. Myös vauvan jatkuva kantaminen ja hyssyttely öisin sai kropan ihan jumiin.

Ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttely

Pelkäsin lähteä kauppaan, koska en jaksanut ihmisiä. En jaksanut törmätä tuttuihin ja vaihtaa kuulumisia, koska kuulumiseni tuntuivat niin masentavilta. Myös minkä tahansa puhelun soittaminen oli vaikeaa. Usein oli vaikeaa lähteä ulos vaikka kaupungille, kun pelkäsin että ihmiset kohtelevat meitä huonosti. Usein tuntui siltä että olemme vauvan ja vaunujen kanssa kaikkien tiellä ja meitä paheksutaan.

Varmasti osa niistä tunteista oli vain päässäni, mutta yllättävän usein sain niskaani ärsyyntymistä että olemme tiellä bussissa ja niin edelleen. Tuntui ettei jaksa lähteä mihinkään kun kaikkialla on niin paljon lapsivihaajia ja muuten vain kiukkuisia ihmisiä. Olin valmiiksi jo raivona ja valmiina huutamaan kaikille jotka edes uskalsivat katsoa meihin päin, jos lapsi kiukutteli. Pelkäsin myös kaikkia mahdollisia pahoja asioita joita voisi sattua minulle tai vauvalle ulos lähtiessä.

Muistivaikeudet

Tämä liittyy myös vahvasti univajeeseen, joka oli ihan älytöntä ensimmäisen vuoden aikana, mutta liittyi varmasti myös masennukseen. Unohdin lapsen nimen puistossa esitellessäni meidät jollekin äidille, unohdin että olin mennyt kauppaan, en muistanut mitä olin tehnyt edellisenä iltana ja niin edelleen. Usein kävelin ympäri asuntoa ja mietin että mitäköhän taas unohdin. Tungin kaukosäätimen jääkaappiin ja etsin jatkuvasti puhelinta ja lompakkoa sekä silmälaseja jotka löytyi päästäni.

Itsesyytökset, syyllisyys ja häpeä

Tunsin jatkuvasti huono äiti-fiiliksiä. Uskoin että olen ainut äiti maailmassa joka uupuu äitiydestä eikä selviä tästä kaikesta. Sitä vahvisti terveydenhuollon ammattilaisten vähättely sekä muiden ihmisten kommentit. Että kunhan teen niin ja näin jaksan paremmin, ja näillä vinkeillä saan lapsen nukkumaan. Kun mikään ei onnistunut, uskoin että olen täysin epäonnistunut äitinä. Negatiiviset ajatukset kiersivät kehää päässä, ja sitä kierrettä oli vaikea lopettaa.

En ole koskaan ollut mitenkään järjestelmällinen rutiini-ihminen, ja sen takia oli vaikeaa koittaa järjestää meille hyvät rutiinit. Varsinkin kun yöunet olivat kummallakin hukassa. Kuitenkin tarvitsimme jonkinlaiset rutiinit, koska lapset tarvitsevat ennakoitavuutta. Myös itseäni helpotti että tiesin etukäteen päivän systeemit, milloin tehdään mitäkin. Minulla oli joku kontrolli johonkin, kun muuten menimme pitkälti vauvan tarpeiden mukaan. Mutta ei se helppoa ollut epäjärjestelmälliselle ihmiselle, ja tästä syytin itseäni koko ajan. Etten ole tarpeeksi äidillinen, kun en osaa pitäytyä tarkoissa ruoka-ajoissa ja rutiineissa.

Ulkopuolisuuden tunne

Usein perhekerhoissa ja vertaistukiryhmissä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuntui että kaikki muut elivät onnellista vauvavuotta tai valittivat miehistään. Vaikka kaikilla heillä olisi myös ollut masennusta, se ei kuitenkaan kuulunut koskaan äitikerhojen kahvipöytäkeskusteluun.

Sain vihdoin oikeanlaista vertaistukea kun löysin erään yksinhuoltajien olohuoneen sekä Äimän vertaistukiryhmän. Muistan edelleen sen tunteen, kun kerroin tarinaani synnytysmasennus-ryhmässä, ja muut nyökyttelivät ja oikeasti ymmärsivät mitä käyn läpi. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun tuntui että kukaan ei ymmärtänyt mitä kävin läpi. Sen takia kannustan kaikkia hakeutumaan jonkun vertaistuen piiriin, vaikka se aluksi tuntuukin jännittävältä ja vaikealta. 

Uniongelmat

Vauva heräili jatkuvasti ja huusi yöllä, joten luonnollisesti itsekin heräilin. Kun lapsi jossain vaiheessa alkoi nukkumaan hieman paremmin etenkin alkuillasta, istuin hartiat korvissa ja pelkäsin että milloin seuraava huuto alkaa. Samoin vaiheittain tuli heräiltyä aamuyöllä, kun pelkäsin sitä että itku alkaa. Sydän pamppaillen koitin saada unta, ja saatoin havahtua monta kertaa siihen että luulin että vauva itkee. Olin niin stressaantunut, että olin kireä kuin viulunkieli vuorokauden ympäri.

Äimän sivuilta voit lukea lisää synnytysmasennuksesta ja lapsivuodepsykoosista. Sieltä löytyy myös vertaistukiryhmät ja apua masennuksen kanssa kamppaileville. Voit myös ottaa yhteyttä neuvolaan tai terveysasemalle jos tuntuu että olet masentunut. TÄÄLLÄ voit tehdä testin masennusoireista, samaa testiä käytetään terveydenhuollossakin. Älä jää yksin, vaan hae apua <3

P.S. Jos kaipaat vertaistukea netissä, perustin hiljattain Masentuneet mutsit ryhmän, joka on tarkoitettu synnytysmasennukseen sairastuneille äideille!

 

 

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Luin vauva.fi sivustolta juttua, jossa puhutaan ihanasta vauvavuodestaItse kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen voin sanoa, että minun vauvavuoteni oli kaikkea muuta kuin ihana. Tietysti vuoteen mahtui myös upeita hetkiä, vauvan hymy aamulla pelasti rankan yön heräilyineen ja on upeaa seurata kun vauva kasvaa ja kehittyy. En ole koskaan katunut sitä että tulin raskaaksi, mutta olisin muutamankin kamalan hetken voinut vaihtaa pois. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut mielessäni (ihan pienestä asti) kuinka ihanaa on tulla äidiksi.

Kun luen hehkutusta ihanasta vauva-ajasta, kuinka kaikki on niin ihanaa kun saa lapsen, en voi sille mitään että mieleeni nousee katkeria ajatuksia. Jutun kommenteissa puhutaan siitä, että eikö nykyään saa puhua niistä hyvistä asioista, keneltä se on pois? Toki saa, mutta itselläni oli käsitys raskaana ollessa että vauvan kanssa olisi ihanassa vauvakuplassa ja elämäni saisi ihan uuden merkityksen. Että äidiksi tullessani olisin vain täynnä rakkautta ja sateenkaaria. Odotin kyllä, että vauvan tultua saattaisin hieman kärsiä univajeesta ja olla pihalla asioista, mutta ajattelin että varmasti oppisin hyväksi äidiksi matkan varrella. En olisi missään nimessä uskonut, että valvon öitä vielä melkein neljä vuotta myöhemmin.

Olen onnistunut päästämään jo vähän irti siitä katkeruudesta, mutta edelleen tällaisia juttuja lukiessa tunteet nousevat välillä pintaan. En saanut kokea sitä täydellistä vaaleanpunaista hattaraa mitä ensimmäisestä vuodesta kuvia maalaillaan.

Meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli täynnä univajetta, täydellistä uupumusta, masennusta, tunteja kestävää itkua (vauvan ja minun), erilaisten sairauksien googlailua, vähättelyä terveydenhuollolta liittyen omaan jaksamiseeni sekä lapsen terveyteen, liuta epäonnistumisen tunteita ja tuhoisia ajatuksia siitä kuinka heittäisin vauvan seinään, kun en jaksanut enää sitä jatkuvaa itkemistä.

Tietysti kaikilla jopa siellä vaaleanpunaisissa hattaroissa on ongelmia myös, mutta uskon että vaikeuksista ääneen puhumalla voidaan helpottaa niitä jotka uivat syvemmissä äitiyden vesissä. Että ei tuntuisi siltä, että kaikki muut nauttivat, mutta minä en.

“Minä ainakin olen nauttinut vauvan/vauvojen kanssa. Jos joku ei ole, ei se minun kokemustani mitätöi. Totta kai yöllä joutui heräilemään, mutta ei se minua haitannut. Miksei myös posititiivisesti asiasta voi kertoa? Kauhea valitus, uupumus ja kuoleman kieliessä vaikerrus on jotenkin trendikkäämpää?” – vauva.fi kommentti

Itse olisin toivonut että masennuksesta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Ehkä olin naiivi, mutta en oikeasti uskonut että äitiys voisi tuoda pintaan kaikenlaista paskaa – ja nyt en tarkoita vain vaipan sisältöä. “Miksi tästä puhutaan niin vähän: vauvavuosi voi olla ihanaa, rentoa ja palkitsevaa aikaa ja tervetullut tauko oravanpyörässä kiirehtimiseen.” Itselläni taas kokemus oli se että näistä äitiyden pimeistä puolista ei puhuta tarpeeksi.

Väsymyksestä kyllä puhutaan, mutta en uskonut että voisin ikinä olla niin väsynyt kuin olin ensimmäisenä vuotena. Ja kuinka synkkiä ajatuksia voikaan ajatella väsyneenä. Se pieni ihminen jota rakastat niin sydäntäsärkevän paljon, voi itku-maratoneillaan aiheuttaa ajatuksia joita ei kehtaa sanoa ääneen. Minusta joka ikinen äiti (ja isä) saa puhua uupumuksesta ja negatiivisista tunteista mitä vanhemmuus on herättänyt, ja se pitäisi saada tehdä ilman että kukaan kritisoi niitä. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä suoraan sanottuna paskaa hommaa. Jos aina joku on sanomassa, että “mitäs hankit lapsia” tai “etkö osannut ennakoida että et saa nukkua”, äidit ja isät hiljenevät ja asia pysyy tabuna.

On hyvä, jos kaikenlaisista tunteista puhutaan vanhemmuuteen liittyen, myös niistä negatiivisista puolista. Kun puhun katkeruudesta liittyen synnytysmasennukseeni ja rankkaan vauvavuoteen, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi onnellinen muiden puolesta joilla on helpompaa. On ihanaa että puhutaan myös positiivisista jutuista eikä ole tarkoitus ketään pelotella tai demonisoida vanhemmuutta. Olisin itse vain toivonut että omana raskausaikanani olisi puhuttu enemmän näistä ääneen. Olisin ehkä osannut aiemmin huomata synnytysmasennukseni.

“Vauvaloma voi olla todellista luksuslomaa parhaassa mahdollisessa seurassa: pitkiä aamukävelyitä, leppoisia kahvitteluhetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa.” – vauva.fi lehtiartikkeli

Itse taas usein kirosin sitä, kun heräsin viideltä vauvan kanssa, ja olin aivan rikki yöllisten heräämisten jälkeen. Usein menimme jo seitsemältä ensimmäisille päiväunille. Tietenkään vauva ei suostunut nukahtamaan mihinkään muualle kuin ulkona liikkuviin vaunuihin, joten ulos oli lähdettävä, satoi tai paistoi. Ja useimmiten satoi. Joka puolelta sateli vinkkejä siitä kuinka vauvan voi opettaa nukkumaan kahdeksaan kun vaan pötköttää sängyssä, ja nukkumaan päikkärit sisällä. Kiehuin raivosta ja mietin, että painukaa kuuseen neuvoinenne. Ihan kuin en olisi jo kokeillut kaikkea, ja siinä väsymyksen ja masennuksen tilassa jossa olin, piti mennä sieltä mistä aita on matalin. Kunhan sai vaan nukkua edes hetken.

Muistan kuinka lähdin ulos rättiväsyneenä ja koitin nukuttaa vauvaa joka ei vain suostunut nukahtamaan. Itkimme kummatkin kilpaa ja työnsin loskassa rattaita.

Tuntui niin epäreilulta, olin kaikkialta vain lukenut niistä ihanista päikkäri-metsälenkeistä ja vauvan kanssa köllöttelyistä. Minä sen sijaan itkin lattialla masentuneena ja vauva ei suostunut koskaan nukkumaan.

Itse koin myös todella raskaaksi sen että vauva usein itki tunteja putkeen enkä tiennyt mikä häntä vaivaa. Olin ihan varma että lapsella on refluksi tai jokin muu fyysinen vika, mutta terveydenhuollossa ei uskottu minua eikä väsymystäni. Tuntui todella epätoivoiselta, kun kukaan ei kuunnellut eikä ottanut minua tosissaan. Uupumukseni ja vauvan itkut kuitattiin sillä, että olen esikoisen äiti ja en vain tajunnut että vauvat ne myös itkee joskus (tällä hetkellä olemme menossa pojan kanssa jo toiseen nielurisaleikkaukseen ja refluksilääkitys on kokeilussa, että kyllä se äidinvaisto on oikeasssa). Olen todella katkera terveydenhuoltoa kohtaan tämän takia.

“Se ilo, jonka vauva sai aikaan! Ei paljon tullut oltua naama mutrussa kotona, edes yksin. Aina sitä löysi sen ilon pienestä ihmisestä.” -vauva.fi kommentti

Voi että, kun olisinkin vain löytänyt ilon masennuksen ja ahdistuksen sijaan. Välillä toivon että voisin hankkia lisää lapsia saadakseni jonkinlaisen eheyttävän toisen mahdollisuuden uuden vauvan kanssa. Jotta voisin kokea sen kaiken uudestaan ilman niitä synkkiä hetkiä. En muista läheskään kaikkea ensimmäisestä kahdesta vuodesta, päivät, viikot ja kuukaudet sulautuvat yhteen yhdeksi harmaanmustaksi mössöksi. Välissä on toki onneksi niitä vaaleanpunaisia hattaroita, mutta enemmän on mustia hetkiä.

“Kun lapsi oppii tunnistamaan isänsä ja ilmaisemaan jälleennäkemisen riemun hymyllä, käsiä vispaamalla ja jokeltamalla. On hankala keksiä, missä hetkessä elämällä olisi enemmän merkitystä.” – vauva.fi kommentti

Ehkä osa katkeruudesta, uupumuksesta ja synkkyydestä liittyi myös siihen että raskauden alusta asti olin ihan yksin. En voinut jakaa hyviä enkä huonoja hetkiä kumppanin kanssa, koska sellaista ei ollut. Olen monesti miettinyt että olen kyllä ihan tyytyväinen siihen että ei tarvitse kestää parisuhde- ja kasvatusriitoja (tai etenkään huoltajuuskiistoja) kenenkään kanssa, mutta kyllä se on todella rankkaa ettei lapsella ole isää elämässään.

Eniten olen kaivannut kumppania kun vauva on oppinut jonkin uuden taidon tai tekee jotain hassua. On eri asia jakaa näitä iloisia asioita lapsen isän kanssa kuin kenen tahansa muun kanssa. Nykyään olen aika sinut sen kanssa että olemme kahdestaan poikani kanssa. Vauvavuoden aikana kävin myös läpi katkeria ajatuksia lapsen isää kohtaan, ja se oli yksi syy ahdistumiseeni. Jouduin kaiken muun lisäksi käsittelemään vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta, pettymystä ja surua vauvan isättömyyteen liittyen.

“Mua itketti tätä lukiessa. Miksi meillä ei ollut tollaista, miksi mä en saanut ihanaa vauva -aikaa josta olin jo vuosikaudet haaveillut? Miksi mä sain pelkkää paskaa: valvomista, väsymystä, 24/7 kitisevän vauvan joka ei tosiaan nukkunut tai ollut tyytyväinen vaunuissa, ei sylissä, ei missään.” – vauva.fi kommentti

Nyt kun kirjoitan tätä, voin onnekseni todeta että ehkä pahin on jo ohi. Näen valon tunnelin päässä, ja se valo on ajoittain jo todella kirkas. Uskallan jo toivoa että toipuminen on mahdollista. Voin paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta edelleen on tekemistä. Kärsin vieläkin masennuksesta ja syön masennuslääkkeitä. Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Usein poden huonoa omaatuntoa vähän kaikenlaisista asioista, vaikka koitan olla armollinen itselleni. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että vaikka mieleni järkkyykin, on meillä moni muu asia todella hyvin ja olen onnistunut kasvattamaan ihan kelpo lapsen masennuksesta huolimatta. En ole myöskään koskaan syyttänyt lasta siitä että masennuin, koen että tämä on minun hekilökohtainen matkani kasvaa.

Lapsi on kaikesta huolimatta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vielä on matkaa kuljettavana, että voisin sanoa että olen toipunut masennuksesta. Kenties masennus jää osaksi elämääni ja on vain hyviä ja vähän huonompia kausia? Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi. Nyt on katsottava eteenpäin ja mentävä sen mukaan. Voin ainakin olla tyytyväinen itseeni, että kaikesta huolimatta olen onnistunut yksin kasvattamaan kohteliaan, ihanan ja maailman rakkaimman pojan jo kohta neljävuotiaaksi.

Tsemppiä kaikille jotka ovat samassa veneessä <3

 

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Imetyksen vaikeudesta ei puhuttu oikeastaan mitään raskausaikana. Saatettiin joskus mainita, että joillakin se ei onnistu heti, mutta onnistuu sitten kun vain harjoittelee. Muistan kuinka perhevalmennuksessa katsoimme videon imetyksestä. Videolla nainen imettää lasta metsässä sillalla, puro solisee alla. Kaikki on ihanaa ja kaunista. Toisessa kohtauksessa nainen istuu sohvalla imettämässä, ja selostaja sanoo että puoliso voi sitten äidille tuoda lehtiä, ruokaa ja juomaa sohvalle. Siinä sitten yksinhuoltaja-äitinä istuin siellä itku kurkussa ja mietin että miten yksin olenkaan.

Muutenkin tuntui että perhevalmennuksessa, neuvolassa tai ylipäätään missään ei sanottu sitä että imetys saattaa olla todella hankalaa. Varsinkin sektion jälkeen maito saattaa nousta vasta monen päivän päästä kunnolla. Imetysasentoa voi olla vaikea löytää, hartiat kivistävät jännityksestä, imuote pitää olla oikea. Tissisi saattavat olla suihkutissit, jotka suihkuttelevat maitoa joka paikkaan ja vauva saa liikaa maitoa kerralla.

En osannut raskausaikana yhtään varautua siihen, että imetys saattaisi olla todella vaikeaa. Tai että se loppuisi kuukauden jälkeen, kun en enää jaksaisi taistella sen kanssa. Imetin poikaani vähän päälle kuukauden, ja koin ihan hirveää epäonnistumista, kun lopetin imetyksen.

Poikani painoi 2860g syntyessään, joten hän sai sairaalasta asti lisämaitoa, kotona tuttipullosta korviketta. Maito nousi minulla vasta useamman päivän jälkeen synnytyksestä sektion takia. Sairaalassa vauva huusi kaikki yöt, koska ei saanut minulta tarpeeksi maitoa eikä minua ohjeistettu juottamaan tarpeeksi lisämaitoa. Uskon että jonkinlainen refluksi vaivaa lasta edelleen, sekin saattaa olla osasyynä yöhuutoihin. Pojalla on tällä hetkellä refluksilääke kokeilussa.

Sairaalassa imetysohjaus olisi voinut olla parempaa

Sektion jälkeen sain lapsen syliini vasta useamman tunnin jälkeen illemmalla (vauva syntyi kello 15.05) ja olin aivan sekaisin lääkkeistä, puudutuksesta, leikkauksesta ja ihan kaikesta. Kätilö tuli illalla huoneeseen ja  kauhistellen kysyi että enkö ole alkanut jo imettämään. Enhän minä hölmö ollut tajunnut että olisi pitänyt imettää. Kätilö laittoi minut kyljelleen imettämään ensimmäistä kertaa ikinä, ja sanoin että leikkaushaavaan sattuu. Kätilö oli sitä mieltä että se on ihan hyvä asento opetella imetystä. Vauva ei saanut imuotetta, ja seuraava kätilö pisti minut nojatuoliin istumaan ja iski rintakumin minulle, sen sijaan että olisi näyttänyt imuotteita. Olin ihan pöllämystynyt uudesta äidin roolistani, enkä osannut tietenkään vaatia että he näyttäisivät minulle kädestä pitäen. En koko 1,5 kuukauden imetyksen aikana päässyt imettämään ilman rintakumia, kun vauva ei saanut rinnasta otetta.

Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi äidiksi, kun en osannut imettää. Kaikki toistelivat minulle että kyllä ne vauvat korvikkeellakin kasvavat, mutta se ei lohduttanut minua ollenkaan. Tuntui kuin olisin heti alkuun jo epäonnistunut äitiydessä. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Syyllisyys painaa uutta äitiä

Jos nyt saisin toisen lapsen, osaisin luultavasti suhtautua imetykseen vähän eri tavalla. Nyt tiedän että on olemassa esimerkiksi Imetyksen tuki ry, jotka voivat auttaa imetykseen liittyvissä kysymyksissä. En usko että enää tuntisin niin suurta epäonnistumista jos imetys ei onnistuisikaan. Osaisin kenties suhtautua itseeni ja äitiyteen vähän eri tavalla, enkä vaatisi itseltäni täydellisyyttä. On ollut pakko opetella armollisuutta itselleen.

Syyllisyys ja paska äiti-fiilis mikä imetyksen lopettamisesta tuli, oli aivan kamalaa. Itkin ja podin huonoa omaatuntoa kauan lopettamisen jälkeen. Kunnes tajusin lopulta että se on turhaa. Mielestäni on ihanaa jos äiti pystyy imettämään, mutta eihän se ole hyvän äitiyden mittari. Silti edelleen, 3,5 vuotta myöhemmin imetyksen epäonnistuminen harmittaa. Olin haaveillut siitä että imettäisin pitkään. Ehkä eniten siinä harmittaa se, että luovutin kun se oli niin hankalaa, koska joka tapauksessa pelleilin tuttipullojen ja korvikkeiden kanssa. Ajattelin helpottaa omaa urakkaani sillä, että imetyksen kanssa tappelu loppuu ja säädän vain tuttipullojen kanssa. Olisin ehkä voinut pyytää apua jostain, ja onnistuakin imettämään.

Olin kuvitellut että imetys olisi ihanaa, mutta suoraan sanottuna inhosin sitä. Inhosin sitä, että rintani olivat painavat ja maitoa täynnä, vuosivat yli ja jouduin pitämään niitä inhottavia suojia rintsikoiden sisällä. Inhosin sitä pirun rintakumia mikä piti asetella tissille, kun vauva huutaa nälkää samalla. Inhosin sitä että jouduin steriloimaan rintakumia aina imetysten välissä. Stressasin jo seuraavaa imetystä, kun mietin että miten se taas onnistuu. Ja stressi ei yhtään tietenkään auta asiaa. Yritin pumpata maitoa mutta en onnistunut siinäkään. Lopulta olin niin poikki kaikkeen tähän säätämiseen että luovutin. Olin haaveillut imetyksestä sellaisena kuin se oli siinä perhevalmennuksen videossa, että imetän seesteisenä puron solistessa vieressä. Mutta ei se mennytkään kuin Strömsössä.

Apua ja vertaistukea on saatavilla

Neuvolasta en kokenut saavani mitään apua imetykseen. Heidän mielestään vauva sai hienosti kiinni rintakumista, ja tuntui että he eivät kuunnelleet huoliani. Itse kuitenkin halusin rintakumista eroon, eikä neuvolasta ollut apua imuotteisiin. Neuvolassakin voisi olla tietoa paremmin saatavilla esimerkiksi Imetyksen Tuesta ja ohjata vaikka tarvittaessa sinne. Ja neuvolastahan juuri nimenomaan olisi pitänyt saada imetysohjausta! Kun kyselin imettämisestä neuvolassa, oli vastassa juuri valmistunut nuori nainen, jolla ei ollut hajua mistään.

Olisinpa tiennyt että apua on kuitenkin saatavilla. Esimerkiksi facebookissa Imetyksen tuen ryhmässä voi kysyä imetystukihenkilöltä neuvoja, ja voi soittaa imetystukipuhelimeen. Jos on varaa, voi tilata kotiin asti imetystukihenkilön. Kannattaa myös selvittää onko fysiikassa jokin vialla, esimerkiksi vauvan kireä kielijänne voi aiheuttaa sen, että vauva ei pysty imemään kunnolla. Näistäkään asioista ei kukaan huomannut mainita kun valitin ettei imetys onnistu.

Voimia kaikille teille, jotka olette kamppailleet imetyksen kanssa. Se ei ole helppoa, etenkään psyykkisesti. Olette kuitenkin hyviä äitejä siitä huolimatta, että ette pystyneet tai halunneet imettää, syystä tai toisesta.

 

Apua imetykseen:

Ammattilaisapua imetykseen – Imetyksen tuen linkkejä

Imetystukipuhelin – Imetyksen Tuki Ry

Imetystukiryhmät – Imetyksen Tuki Ry

Tietoa imetyksen avuksi – Imetyksen Tuki Ry

Imetysrauha.fi

Doulapalvelut

Oletko saanut apua imetykseen jostain? Kerro ihmeessä! 

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Teimme Naiseuden Voiman Elinan kanssa videohaastattelun. Hän halusi haastatella minua aiheella vihan tunteet ja raivonhallinta. Puhuimme äitiydestä, rasismista, feminismistä, kasvatuksesta, raivareista ja miten olen selvinnyt masennuksen ja yksinhuoltajuuden kanssa.

Haluaisitteko mahdollisesti enemmänkin videomatskua minulta? Tällainen on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella mutta olen aina sitä mieltä että pelkoja kohti. Olen miettinyt että voisin ehkä tehdäkin enemmän videoita, jos inspiraatio tulee.

Pidemmittä puheitta, video, olkaa hyvä!

 

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Satuin törmäämään vanhaan Hjallis Harkimon kolumniin, jossa hän kertoi kuukauden pituisesta ”yksinhuoltajuudestaan”. Ärsyynnyin kirjoituksesta, vaikka hänellä ehkä olikin hyvä tarkoitus, kun nosti hattua meille yksinhuoltajille. Hän toki toteaa, ettei kuukauden pätkää voi verrata kokoaikaiseen yksinhuoltajuuteen. Mutta tuntuu kuitenkin hiukan ylimieliseltä verrata kuukauden mittaista pätkää, isoilla palkoilla, autoilla, maksetuilla taloilla ja lastenhoitajilla yksinhuoltajaan joka oikeasti puurtaa arjessa yksin pienillä tuloilla.

Sen sijaan että kansanedustajat ja vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät meitä yksinhuoltajia arjen sankareina, voisivat he pistää peliin vaikutusvaltansa ja oikeasti tehdä jotain meidän yksinhuoltajien eteen. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin myös konkreettisesti. Hatunnostot eivät tuo meidän pöytäämme lisää leipää, hatunnosto ei maksa vuokraamme eikä hae vuorotyöläisen koululaista koulusta kotiin.

Sen sijaan että aina nostaisitte meidät yksinhuoltajat aina jalustalle, kun niin kovasti teemme töitä joka päivä lastemme eteen, voisitte varmistaa, että kaikille olisi saatavilla esimerkiksi kotipalvelua. Olen liian monen surullisen tarinan kuullut siitä, kuinka kotipalvelua ei ole myönnetty sitä tarvitsevalle. Ennaltaehkäisevät toimet yleensä säästävät rahaa ja mielenterveyttä pitkällä tähtäimellä. Puututaan mieluummin liian aikaisin asioihin, kuin liian myöhään. Se olisi koko yhteiskunnan etu.
Sen sijaan että ylistätte meitä yksinhuoltajia sankareiksi, voisitteko varmistaa, että vuorotyötä tekevällä yksinhuoltajalla on tukea, kun lapsi lähtee kouluun? Vuorotyöläinen saa lapselleen tarhapaikan vuoropäiväkodista (joita on tosin aivan liian vähän), mutta kun lapsi menee kouluun ei iltapäiväkerhon jälkeen ole mitään tukea tai apua saatavilla. Jos yksinhuoltajalla ei ole tukiverkostoa, saa pieni ekaluokkalainen pärjätä yksikseen ip-kerhon jälkeen kotona ja laittaa itsensä nukkumaan. Pienituloisella vanhemmalla ei ole varaa palkata hoitajaa, eikä kaikilla ei ole tukiverkostoa apunaan.

 

 

Voisin nostaa esille aika montakin epäkohtaa tässä yhteiskunnassa, mutta juteltuani erään yksinhuoltajan kanssa hänen esikoisensa aloitettuaan koulutiensä, huomasimme tämän ison epäkohdan: Työssäkäyvä koululaisen (yksinhuoltaja)vanhempi on väliinputoaja joka ei välttämättä saa kunnan kautta apua kouluikäiselle lapselle joka on yksin kotona illat ja viikonloput. Yhä useampi käy nykyään vuorotöissä kun esimerkiksi kauppojen aukioloja on vapautettu. Vuoropäiväkoteja on ihan liian vähän, puhumattakaan koululaisten ilta-toiminnasta.

SDP:n kansanedustaja Saara Karhu on esittänyt kirjallisen kysymyksen hallituksellevuorotyöläisten oikeudesta lastensa vuorohoitoon jo vuonna 2008:

”Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä ohjeistaakseen kuntia aidosti järjestämään laadukasta ja kohtuuhintaista vuorohoitoa myös pienille koululaisille, niin että vuorotyössä käynti lasten suhteen turvallisin mielin on mahdollista niin yksinhuoltajaperheille kuin myös kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheille?”

Peruspalveluministeri Paula Risikko on vastannut näin:

”Vaikka subjektiivinen päivähoito-oikeus koskee alle kouluikäisten lasten päivähoidon järjestämistä, on säännöksillä haluttu turvata myös sitä vanhempien lasten turvallinen hoito, silloin kuin erityiset olosuhteet sitä vaativat. Vuorotyössä olevan yksinhuoltajavanhemman tai kahden vuorotyötä tekevän vanhemman lapsen hoidon järjestämistä voitaneen pitää lain tarkoittamana ”erityisenä olosuhteena”.

​Palvelujen laajentamisen sijasta tulisi vakavasti nostaa keskusteluun työelämän vaatimusten jatkuva lisääntyminen ja niiden vaatimusten asettama ristiriita perheen ja työn yhteensovittamiselle. Pienten lasten vanhempien työajat tulisi voida järjestää lasten hyvinvointia ajatellen. Tarkoituksenmukaista olisi, että pienten lasten vanhemmilla olisi mahdollisuus valintansa mukaan tehdä päivätyötä. Tämä vaatii yhteistyötä työelämän kanssa.”

Eli toisin sanoen Risikko heittää pallon työnantajille ja vanhemmille – mitenköhän Risikko ajattelee että työnantaja suhtautuu siihen että yksinhuoltaja alkaa vaatimaan pelkkiä aamuvuoroja vuorotyössä? Mitäköhän lapsettomat työkaverit sanovat, kun saavat yhtäkkiä pelkkiä ilta- ja yövuoroja? Lain mukaan vuorotyöläisen yli 7-vuotiaalle olisi järjestettävä apua “erityisissä olosuhteissa”, mutta käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Lastensuojelu nostaa kätensä ylös, ettei työssäkäyvää vuorotyöläisen koululaista voi auttaa kotipalvelu eikä kukaan muukaan. Yksin on pärjättävä. Tällöin yksinhuoltaja on pattitilanteessa, jättäytyäkö työttömäksi tai hakeako kapeilta työmarkkinoilta päivätyötä? Vai jättääkö lapsi huolehtimaan itse itsestään 7-vuotiaana? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että (päivä)työn löytäminen ei ole helppoa.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt vuonna 2013 kysymyksen edelleen samasta aiheesta hallitukselle. Opetusministeri Kiuru Krista on antanut samankaltaisen vastauksen kuin Risikkokin.

Kunnissa on siis lain mukaan mahdollista luoda käytäntöjä, jotka auttavat yksinhuoltajia tai kahta vuorotyössä olevaa vanhempaa järjestämällä koululaiselle hoitoapua myös iltapäivätoiminnan jälkeen ja viikonloppuisin. Voiko perhe- peruspalveluministeri Annika Saarikko tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen tai joku muu kansanedustaja kertoa miksi näin ei käytännössä ole? Tässä ei kyllä mitkään Hjalliksen hatunnostot auta, kun nyt tosiaan kaivataan ihan konkreettisia tekoja.

Edelleen siis, vuonna 2017, vaatii myös Vihreiden Sanna Vesikansa parempia tukimuotoja yksinhuoltajaperheille, joilla on pieniä koululaisia:

”Pienet koululaiset ovat Suomessa aivan liikaa yksin. Sen vuoksi olen joka vuosi puolustanut koululaisten kesätoimintaa mm. leirejä ja leikkipuistojen ruokailuja ja koululaisten kerhoja. Mitä puuttuu, on tuki koululaisten hoitoon, jos vanhempi tekee ilta- tai vuorotyötä. Ruotsissa on hyviä malleja, miten hoidon järjestäminen ei ole vain kuormittuneen vanhemman vastuulla, vaan työnantaja ja kunnat voivat helpottaa tätä taakkaa hoitotuella, järjestelyillä jne.”

Miksi tästä on jankattu 10 vuotta ilman minkäänlaista tulosta? Miksi yksinhuoltajaäidille Helsingissä sanotaan lastensuojelusta että onhan tämä järjetöntä, mutta emme voi auttaa teitä?

Lastensuojelun mukaan tämän kaltainen tilanne – yksinhuoltaja vuorotyössä – on poikkeus, jolloin ei kotipalvelu eikä lastensuojelu voi auttaa koululaista iltatouhuissa, vaikka lainsäädännössä niin sanotaan. Silti tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä jo noin kolmasosa kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä. Kuinkakohan moni heistä on myös vuorotyössä? En usko että tämä yksinhuoltaja jonka kanssa olen keskustellut asiasta on ainut tässä tilanteessa oleva.Tämä yksinhuoltaja-äiti on toki saanut lastensuojelusta käyttöönsä palveluseteleitä joilla saisi kotipalvelua, mutta se on tarkoitettu vain vanhemman omia (harraste)menoja varten, eikä työssäkäynnin helpottamiseen. Joissakin kunnissa on järjestetty myös 1. ja 2. –luokkalaisille hoitoa vuoropäiväkodista. Miksi se ei ole tässä tapauksessa mahdollista, kun lapsella oli jo tarhapaikka sisaruksensa kanssa vuoropäiväkodissa ennen kuin aloitti koulutiensä? ​

 

Itse olen kouluttautunut nuoriso-ohjaajaksi, ja kesken opintojeni tulin raskaaksi. Nuoriso-ohjaajan työt ovat usein ilta- ja viikonloppupainotteisia, enkä ole löytänyt itselleni vastaavaa päivätyötä. Jos ottaisin vastaan iltatyötä, joutuisin vaihtamaan lapsen tarhapaikan vuorohoitoon ja tarhamatka pitenisi huomattavasti. Olin viime syksynä opinnot loppuun saattaessani nuorisotalolla harjoittelussa iltaisin. Se oli todella rankkaa, masennuksen ja lapsen levottomien öiden takia olin polttaa itseni piippuun. On todella rankkaa herätä lapsen kanssa öisin, viedä lapsi hoitoon aamulla, mennä töihin ja olla siellä myöhäiseen iltaan asti. Näimme lapsen kanssa vain muutaman tunnin aamuisin, ja lapsella oli aivan järjetön ikävä minua, joka näkyi kiukutteluna. Itse olin ihan loppu jo pelkästä iltatyöstä, ja siihen päälle vielä lapsen ikävä ja kiukku, sekä syyllisyys siitä, että en pystynyt olemaan missään täysillä ja tuntui että lapsi kärsi kaikista eniten tästä kuviosta.

En myöskään saanut opiskelun takia vuorohoitoa päiväkodista, vaan äitini tuli joka päivä auttamaan, haki lapsen hoidosta, ruokki, leikitti ja laittoi illalla nukkumaan. En olisi voinut olla harjoittelupaikassa, jos omat vanhempani ei olisi auttanut minua. Yksinhuoltajalla vuorotyön tekeminen on tosissaan rankkaa, kun joutuu muutenkin huolehtimaan kaikesta yksin, ja siihen päälle vielä ilta- ja viikonlopputyöt. Jos mielenterveys on jo valmiiksi vaakalaudalla, ei se helpota yhtään asiaa. Sen takia olen nyt hakenut päivätyötä, koska tiedän että meidän perhe ei tällä hetkellä kestä iltatyötä.

Työnhaku tai työpaikan vaihto nykypäivänä vaan ei ole helppoa, vaikka kuinka keskustelupalstoilla väitetään että ”kyllä työtä tekevälle löytyy”. Kaikkia asioita ei myöskään voi suunnitella etukäteen lasta hankkiessa, vaikka aina väitetään että mitäs et varautunut tähänkin asiaan lasta hankkiessasi… Huoh! Yhteiskunnan täytyisi pystyä tukemaan lapsiperheitä paremmin, varsinkin niin että yksinhuoltaja-vanhemmat pääsisivät työelämään kiinni.

 

Yksinhuoltajana olen usein ajatellut että elämä on välillä kuin uisi ilman pelastusliiviä. Ikinä ei voi tietää, milloin pää uppoaa lopullisesti veden alle. Horisontissa ei näy loppua. Aina vaan jatkuu sama kamppailu, päivästä toiseen. Pienikin vastoinkäyminen voi tuntua vuoren kokoiselta, varsinkin kun niitä tulee toinen toisensa jälkeen. On rankkaa joutua huolehtimaan kaikesta yksin, useimmiten pienillä tuloilla. Sen takia olisi tärkeää, että yksinhuoltajille olisi valtion puolesta järjestetty tukea ja apua, eikä ainoastaan hoitovapaalla vaan myös työelämässä. Miksi ei esimerkiksi kotipalvelua ole saatavilla iltaisin ja viikonloppuisin näissä ”erityisissä olosuhteissa” (esim. vuorotyöläisille), joissa perheet tarvitsevat tukea?


Asiasta on puhuttu paljon muuallakin:

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-ytimessa/pienten-koululaisten-iltapaivatoimintaa-on-laajennettava-1-4-luokkalaisiin-ja-hoitoratkaisut-turvattava-vuorotyolaisten-lapsille
” Hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi olla niin, että vuorotyötä tekevän yksinhuoltajan täytyy lopettaa työnsä lapsen mennessä kouluun tai jättää lapsi yksin iltaisin ja viikonloppuina jopa öisin!

http://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001720826.html” Erityisesti yhden vanhemman perheissä ja vuorotyöläisillä koulun aloittaminen voi johtaa vielä pahempiin pattitilanteisiin: lasten hoito-ongelmat ajavat yh-vanhempia ja vuorotyöläisiä työttömyyteen.”

https://kp24.fi/uutiset/511423/vanhempien-vuorotyo-muokkaa-koko-perheen-arkea
”– Etenkin pienet koululaiset ovat väliinputoajia, sillä heille ei juuri ole tarjolla hoitoa vanhempien ilta- tai yövuorojen ajaksi. Päättäjät eivät ole valitettavasti näkevinään tätä ongelmaa, vaikka työelämä muuttuu yhä enemmän epätyypilliseksi, Rönkä sanoo.” – Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä.

http://www.soininvaara.fi/2013/04/22/8806/
”Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti, että työnantajat velvoitettaisiin osoittamaan pienten lasten vanhemmille ensisijaisesti päivätöitä, koska lapsen etu sitä vaatii. – EK ilmoitti, että ajatus on täysin mahdoton. Taloudellinen tehokkuus vaatii, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät ilta- ja yötöitä. Yksi selitys oli, että epämukavat työajat kasautuisivat sitten enemmän muille. Ovatko mukavien ja epämukavien aikojen palkat oikeassa suhteessa toisiinsa?”

 


Oletko kokenut vuorotyön yhdistämisen perhe-elämään vaikeaksi? Onko sinun paikkakunnallasi järjestetty ilta- ja viikoloppuhoitoa myös koululaiselle?

 

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajat (ja miksei muutkin vanhemmat), miettikää, että teidän ei koko viikonlopun aikana tarvitsisi:

 Laittaa ruokaa

Tiskata

Käydä ruokakaupassa

Murehtia pankkitilin saldoa

Lapsen nukkumaan mentyä olla yksin kotona illalla

Siivota

Huolehtia 24/7 yksin lapsen tarpeista

+ saisit käydä rauhassa vessassa!


Meillä olikin mahdollisuus tällaiseen viime viikonloppuna, kun pääsimme mukaan seurakunnan leirille Lohjalle, joka oli tarkoitettu yksinhuoltajille. Olimme siellä vähän päälle kymmenen muun perheen kanssa perjantaista sunnuntaihin.

Siellä oli siis kaikki järjestetty valmiiksi, kyydit paikan päälle, toimintaa (lauantaille äideille ja lapsille myös erikseen), ruuat, juomat, saunat ja kaikki. Olen käynyt jo muutaman vuoden ajan seurakunnan yksinhuoltajien olohuoneella, jossa kuulin tästä leiristä. Sain vieläpä onnekseni ystäväni lapsineen mukaan sinne.

 

 

Täydellinen irtiotto arjesta

​Koko leiri oli toteutettu aivan upeasti ja kun lähdimme kotiin en kyyneliltä välttynyt. Oli aivan mahtavaa päästä viikonlopuksi pois kotoa ja olla murehtimatta kaikkea mahdollista. Huomasin lauantai-iltana että en ollut ajatellut koko päivän aikana pankkitilini saldoa tai muitakaan asioita joista kotona väkisinkin stressaan. Täydellinen irtiotto!

Parasta leirillä oli muiden äitien kanssa lauantaina vietetyt tunnit, kun saimme lapsivapaata ja pääsimme purkamaan tunteita ja maalaamaan. Vertaistukitoiminta oli järjestetty ihanasti ja itkimme ja nauroimme yhdessä. On aivan mahtavaa, kun naiset avasivat kipeitäkin asioita elämästään ja päät ympärillä nyökyttelivät, kyllä, tiedämme miltä sinusta tuntuu. Se on todella arvokasta. Oli ihanaa tulla kuulluksi ja näkyväksi kipeidenkin asioiden kanssa. Sanoin äitien vapaa-ajan jälkeen että tekisi mieli mennä laiturille järven ääreen vollottamaan silmänsä päästään. Tuntui, että sisälläni olisi valtava yksinhuoltajan stressipallero, joka pääsi osittain onneksi ulos leirin aikana.

Ei ollut aikaa jäädä laiturille itkemään, vaan oli taas seuraavan ruokailun aika. Tuntui että koko ajan söimme, ja vitsi miten hyvää ruokaa! Ja ajatelkaa – meidän ei tarvinnut nostaa sormeakaan ruoan eteen (no, paitsi kantaa lautanen pöytään itse). Ja jälkikäteen ei tarvinnut tiskeistä huolehtia. Tajusin leirillä ollessani, että miten paljon tosiasiassa teen asioita joka ikinen päivä yksin. Pyykit, ruuanlaitto, kaupassa käyminen, kahden ihmisen pukemiset, siivous (no, ei nyt ehkä ihan joka päivä…) ja niin edelleen. Oikeasti, miten paljon me yksinhuoltajat teemmekään! Kaiken arjen pyörittämisen lisäksi meidän täytyy keskittyä lapseen täysin edes kerran päivässä, auttaa läksyissä, kuskata harrastuksiin, tarkistaa onko pissahätä, ottaa syliin kun sattuu ja lukea iltasatu, vaikka kuinka väsyttäisi tai vituttaisi.

 

 

Kiireetöntä laatuaikaa lapsen kanssa

Parasta oli myös lapsen kanssa vietetyt hetket metsässä marjoja poimien. Lapseni ra-kas-taa marjoja ja oli aivan intona suu mustikassa siellä. Joka kerta kun kävelimme metsäpolkua pitkin ruokalaan ja takaisin, poimimme suihimme vadelmia, mustikoita ja puolukoita. Kysyin vähän aikaa sitten lapseltani että missä mansikat kasvavat? Poika vastasi ”kaupassa!” ja en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. En ole koskaan ollut mikään luonto- tai metsäintoilija vaan olen aikamoinen hienohelma-kaupunkilainen. Pelkään vettä, ötököitä ehkä mielelläni lähde metsään muuten vain. Nyt huomasin, kuinka lapsi nautti metsässä olemisesta ja marjojen poimimisesta ja mietin, pitäisikö sitä kenties alkaa harrastamaan enemmänkin.

Leiri oli ikimuistoinen kokemus

​Koko viikonloppu äiteineen, lapsineen, ohjaajineen, lastenhoitajineen, meluineen ja nauruineen oli aivan ihana kokemus jonka varmasti muistan ikuisesti. Leirin jälkeen koitan arvostaa enemmän sitä kaikkea mitä teen ihan arkenakin ja yritän muistaa taputtaa itseäni olalle kaikesta tästä, minkä handlaan yksin. On tärkeää huomioida niitä hyviä ja reippaita asioita sitä tekeekään joka päivä, ihan automaationa sen kummemmin ajattelematta. Koska ne nyt vaan pitää tehdä. Yksi ohjaaja sanoi loppupiirissä sunnuntaina, että tästä leiristä on varmasti kaikille meille osallistujille tarttunut hieman taikapölyä, jotain mitä ottaa mukaan tältä reissulta, ja viedä sitä arkeen. Tunnen että ainakin minun matkani johonkin eteenpäin tästä masennuksesta ja muusta tuntui saavan jotain selkeyttä. En vielä ihan varmasti tiedä mitä se on, mutta annan näiden ajatusten vajota mieleeni, ja poimin sieltä sitten esille sen minkä löydän.

Leirillä tuli itkettyä ja käytyä läpi ahdistaviakin asioita, mutta sitäkin enemmän tuli naurettua. Leirin huippuaktiviteetiksi (varsinkin illalla lasten mentyä nukkumaan) tuli Avista-korttipeli, joka sai meidät nauramaan vatsa kippurassa ja kyyneleet silmissä.

 

 

Lapsi sai myös laatuaikaa muiden aikuisten kanssa

Mielestäni yksi liikuttavimpia hetkiä leirillä oli se kun yksi miesohjaajista pelasi lasten kanssa lautapeliä, ja poikani hivuttautui pikkuhiljaa hänen syliinsä. Huomasin kuinka poikani nautti kun sai joltakin mieheltä huomiota. Vaikka meillä on lapsen elämässä muutamakin ihana mies jonka kanssa hengailla ja jonka kanssa lapsi on läheinen, niin näitä ei voi olla liikaa. Huomaan että poika janoaa kontaktia aikuisilta miehiltä, ja aina etsiytyykin heidän seuraansa ja nauttii kun saa huomiota miehiltä. Samalla kun tunnen surullisen piston sydämessäni puuttuvasta isästä, tunnen ylpeyttä siitä että saan kuitenkin järjestettyä lapselle turvallisia hahmoja ympärille.

Kirkon leirille ateistina?

Vaikka leiri on järjestetty seurakunnan kautta, se on tarkoitettu kaikille eikä tarvitse olla kirkon jäsen osallistuakseen. Itse olen jonkinlainen ateisti tai pakana mikä lie, enkä kuulu kirkkoon. Halusin silti osallistua leiriin, koska se oli avoin kaikille. Itse olen saanut aika lailla uskonnottoman kasvatuksen eikä perheemme ole koskaan kuulunut kirkkoon. Olen aina ollut vähän allerginen kaikkeen uskontoon liittyvään (oli se uskonto mikä tahansa), ja mietinkin etukäteen että miksi sitten osallistua seurakunnan leirille? Siellä kuitenkin muun muassa rukoillaan ja pidetään aamu- ja iltahartaus.

Päätin kuitenkin osallistua kaikkeen, myös hartauksiin, koska vaikka en itse ole uskovainen tai usko minkäänlaiseen jumalaan, voin kunnioittaa muiden tapaa uskoa. Ja täytyy sanoa, etten ole koskaan ennen kunnellut pastoria joka räppää ruokarukouksen!

Joku voi miettiä että miksi osallistua, jos ei kuulu kirkkoon eikä maksa kirkkoveroa, mutta tehdäänhän meidän verorahoillakin paljon asioita joita en itse tarvitse tai halua. Itse olen todella kiitollinen kirkolle, kun he järjestävät tällaisia leirejä sekä yh-olohuoneita. Mielestäni on upeaa että satsataan meidän äitien hyvinvointiin tällä tavalla. Siitähän uskonnossa onkin perimmäisesti kyse – lähimmäisenrakkaudesta ja muiden auttamisesta, riippumatta siitä kuka, mikä tai millainen ihminen on. Eikö?

 

Loistava yksinhuoltajuus

Loistava yksinhuoltajuus

Lainasin kirjastosta luettavaksi Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -kirjan. Kirjassa erilaiset yksinhuoltajat kertovat oman tarinansa yksinhuoltajana olemisesta. Myös kirjailija itse kertoo oman kokemuksensa. Poimin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta loistavan tekstin:
Minua käy auttamassa ystävättäreni, joka on ollut yksinhuoltaja. Hän tuo tullessaan minulle maitoa, litran purkissa tietysti, ja vie lähtiessään haisevan vaipparoskiksen. Hän puhuu minulle kuin aikuiselle, muistakin asioista kuin lapsista. Nauramme sitä, että kun saa käteensä aikuisten kirjan, ihmettelee vain, missä kurkistusluukut ja ponnahdusikkunat ovat. Mistä tätä pitää painaa? Kieltämättä keskustelujeni aihepiirit ovat hieman rajoittuneet neljän seinän sisälle. Sanomalehteä minulle ei tule vuosiin, sillä vaikka ehtisin sitä joskus vilkaista, en pysty kantamaan vanhoja lehtiä ulos, koska en voi jättää lapsiani keskenään edes siksi kahdeksi minuutiksi, minkä roskiksella käyminen veisi. Kun kysyn, miten voin ikinä korvata ystävälleni kaiken sen avun ja elintärkeän aikuisen seuran, jota hän on minulle suonut, hän toteaa tyynesti:
– Autat sitten jotakin toista. On minuakin aikoinaan autettu.
Tästä tulee myöhemmin uusi toimintaperiaatteeni. Yksinhuoltajien salainen auttamisverkosto. Tämän kirjan tarkoitus on auttaa yksinhuoltajia muistamaan, kuinka arvokasta työtä he tekevät, ja kuinka vähällä kiitoksella. Jos heillä vain olisi aikaa lukea tämä kirja, he huomaisivat olevansa tosielämän suuria sankareita.

Hätäkahvit-ryhmä riensi apuun

Olen tämän 3,5 vuoden yksinhuoltajuuden aikana tajunnut kuinka elintärkeää on löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä, edes se yksi ainoa ihminen. Joku jolle kertoa edes yksi sana tai vaihtaa yks merkityksellinen katse, ja toinen heti tietää mistä on kyse. Muistan ne loputtoman yksinäiset aamupäivät vauvakerhoissa, muskareissa ja leikkipuistoissa, kun kuuntelin muiden perheenäitien valittavan siitä kuinka miehet aina jättävät sukat lattialle ja kuinka on vielä kolme päivää siihen, että mies ottaa vauvan ulos ja saa nukkua koko päivän. Siellä sitten myötäilin että juu niin, kyllä. Hymyilin, mutta päässäni kihisi kiukku. Minä saan nukkua kolme tuntia viikossa, kun kotipalvelun hoitaja tulee. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että kaikilla on aivan varmasti omat ongelmansa, mutta ei sellaisten juttujen kuuntelu uupuneena tehnyt yhtään hyvää mielialalle.

Kun lapseni oli noin kahdeksan kuukauden ikäinen, laitoin itku silmässä viestiä paikalliseen Hätäkahvit-ryhmään. Kerroin kuinka minua alkoi bussipysäkiltä tullessani kotiin itkettämään, ihan tyhjästä. Ja että en saa itkua loppumaan, ja kaikki tuntuu synkältä. Haluaisin seuraa, en jaksa enää olla päivät pitkät yksin. Kerroin että olen yksinhuoltaja, ja kaipaan aikuisia kontakteja. Sain heti suuren vastausryöpyn, toinen toistaan tsemppaavampia viestejä ja kutsuinkin yhtäkkiä pari äitiä kotiini kahville. Siitä porukasta pari tyyppiä jäi matkaan mukaan, joista tämä toinen asuu tällä hetkellä muutaman sadan metrin päässä meistä kahden lapsensa kanssa. Olemme nyt olleet ystäviä jo vähän päälle pari vuotta, ja ystävyys tämän äidin kanssa on minulle kullanarvoinen.

 

 

Ompelusta terapiaa

On ollut niin täydellisen mahtavaa löytää ihminen, joka ymmärtää täysin minua ja tilannettani. Jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä ja soittaa itkien, kun ei enää jaksa. Voimme mennä toistemme luo “hätäkahveille” aina kun löydämme yhteisen ajan. Voimme vaikka vain röhnöttää sohvalla ja lapset leikkivät (useimmiten) sovussa keskenään. Jos ei jaksa muuta, voi lykätä pakastepizzat uuniin ja jatkaa sohvalla röhnäämistä. Usein ulkoilemme yhdessä monta tuntia, kun lapset viihtyvät yhdessä ja me äidit voimme keventää sydäntämme. Lapset viikottain kinuavat toistensa kylään.

Olemme ystäväni kanssa viime aikoina sopineet aamukahveja luokseni niin, että olemme saaneet lapset kouluun ja tarhaan, ja olemme syöneet ja ommelleet yhdessä. Täydellisempää terapiaa saa etsiä. Voimme joko olla ihan hiljaa keskenämme ja ommella, tai puhua paskaa maasta taivaisiin. Ja saamme näin hetken hengähdystauon yksinhuoltajuudesta ja äitiydestä. On niin tärkeää saada välillä jutella ilman että kukaan keskeyttää, ja tuntea olevansa nainen, ihminen, eikä pelkkä äiti.

 

 

Jokainen yksinhuoltaja tarvitsisi yksinhuoltaja-ystävän

Ystävän joka tuo ruokaa oksennustautipotilaille. Tietysti vain ovenraosta, ettei itsekin sairastu, mutta yksinhuoltaja ottaa sen riskin ystävänsä puolesta, kun tietää miten kamalaa on olla yksin lasten kanssa oksennustaudissa.

Ystävän joka kuuntelee ja ymmärtää, kun on huolia ja kaikki kaatuu niskaan.

Ystävän, joka tulee koko päiväksi kylään, kun ei jaksa jatkuvasti huolehtia kaikesta yksin. Ystävän, joka jakaa arjen tehtävät puoliksi toisen ystävän kanssa, jotta kummatkin jaksaisivat hetken eteenpäin taas.

Ystävän, joka ymmärtää pelkästään toisen äänenpainosta, että nyt ei enää jaksa. Ystävän, joka ehdottaa kahveja, kun tietää kuinka vaikea yksinhuoltajan on pyytää apua, edes kahviseuraa.

 

 

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikeaa on olla yksinhuoltaja. Huolehtia aivankaikesta yksin. Ei ole väliä oletko täysin uupunut, masentunut, flunssassa tai oksennat keuhkosi pihalle. Yksinhuoltajuus ei lopu siihen. Onnekkaita ovat ne, joilla on ihmisiä, edes se yksi ympärillä auttamassa. Yksinhuoltajana on ollut pakko opetella avun pyytäminen. Ilman sitä ei pärjää.

Kiitän onneani siitä, että uskaltauduin avautumaan heikosta hetkestäni Hätäkahveihin. Sitä kautta ymmärsin, että kun tunnustaa heikkoutensa ääneen, pääsee helpommalla oman tuskansa kanssa. Tuska helpottaa, on kevyempi olo, ja samalla voi huomata saaneensa elämäänsä upeita asioita, ystäviä ja kokemuksia.

Kiitos ystävä, että olet olemassa. Olet kultaakin kalliimpi! <3

Good Hair Day

Good Hair Day

Kävimme eilen Harjun nuorisotalolla Good Hair Day tapahtumassa. Afrotukkaisen pojan äitinä tällaiset tapahtumat tietysti kiinnostavat todella paljon. Itselläni on niin suomalainen tukka kuin vain mahdollista, ja on ollut aikamoinen tehtävä opetella miten poikani hiuksia huolletaan. Haluan myös opettaa lapselleni kuinka hän itse voisi hoitaa hiuksiaan kun alkaa opettelemaan sitä itse. Ja tietysti sitä, että hän itsekin olisi ylpeä omista hiuksistaan ja oppisi rakastamaan niitä ja toista kulttuuriaan.
​Good Hair Day:n tarkoituksena on tarjota tietoa ja osaamista liittyen afrohiusten hoitoon. Monelta afrohiuksiselta suomalaiselta puuttuu omaan hiustenhoitoon liittyvää osaamista niin kampauksien kuin omille hiuksille sopivien tuotteiden osalta. Afrohiuksille sopivia tuotteita on vähän tarjolla eikä afrohiustenhoitoon liittyvää suomenkielistä tietoa ole juurikaan saatavilla.
-Good Hair Day tapahtumakuvaus

Käytän lapsen hiuksiin melkeinpä ainoastaan The Natural Beauty Shopin tuotteita, joita Harriet itse valmistaa puhtaista, luonnollisista ainesosista. Välillä käytän hiusten kosteuttamiseen pelkkää arganöljyä tai sheavoita. Olen paljon oppinut afrohiusten huoltamisesta juuri Harrietilta käymällä hänen kaupassaan Hämeentiellä Helsingissä. Poikani tukka on siitäkin “haastava”, kun siinä on sekoitus myös suomalaista, joten tuotteet jotka käyvät esim. afrikkalaiseen hiuslaatuun eivät välttämättä toimi lapseni hiuksissa. Sen takia sanon “haastava” sitaateissa, koska on vain minun tahdostani kiinni opetella niiden huoltamista ja hoitamista. Natural Beauty Shopissa Harriet on ihan kädestä pitäen auttanut minua ja monia ystäviäni lastensa hiusasioissa.

Oli mielenkiintoista käydä afrohiustapahtumassa, siellä oli luentoja (mm. huivien (turbaanien) kietomista ja lasten afrohiusten huollosta), musiikkia, kahvila, korvakoruja, vaatteita ja muita tuotteita myynnissä (mm. Ruskeat Tytöt). Paikalla oli myös parturi joka leikkasi hiuksia ja ulkona sai laitattaa hiuksiin tuoreita kukkia. Tunnelma oli ihanan rento (lukuunottamatta 3-vuotiaan kitinöitä ja ”haluan lisää pullaa” huutoja) ja rakastan muutenkin Harjun nutaa paikkana. Olen siellä opiskeluni aikana ollut työssäoppimassa pari kuukautta joten paikka on tuttu. Tällaisia tapahtumia saisi ehdottomasti olla lisää!

 

 

Olisin enemmänkin halunnut kuunnella luentoja, mutta 3v ei ollut samaa mieltä, joten hengasimme enimmäkseen kahviossa ostamassa pullaa.

 

 

Lapsille oli oma nurkkaus jossa sai piirtää ja lukea. Siellä oli mm. suloinen Oivan pallo -kirja ja Suomiräp-värityskirjoja.

 

 

Parturi leikkasi hiuksia paikan päällä. Itse olen leikannut lapseni tukkaa ja sekös se vasta homma on ollutkin opetella! En ole koskaan edes omia hiuksiani leikannut, saati sitten afrotukkaa. Mutta olen siinäkin mielestäni onnistunut ihan hyvin. Olen suunnitellut että voisi kyllä mennäkin ihan leikkauttamaan jossain pojan tukan, esim. Hiustrendiin. Lapsi alkaa jo olemaan tarkka omista hiuksistaan, ja viimeksi kun leikkasin tukan aika lyhyeksi, hän oli sitä mieltä että tukka on “ihan tyhmä”, ja hän sanoi useasti että on ihan “tyhmän näköinen”. Sen jälkeen olen antanut hiusten kasvaa.

 

 

Poikani vaatteita kehuttiin kovasti, ja sainkin ylpeänä sanoa että olen ommellut ne itse! Tämä Vimman Play-kangas on ihan huippu! (Ja juu, on vähän lörpähtänyt tuo kaula-aukko, kääk!)

 

 

On mahtavaa, kun voi ylpeänä sanoa että olenpas ommellut meidän kummankin vaatteet! Mekko, legginsit, lapsen housut ja paidan. Tajusin kuvan ottamisen jälkeen että hitsi, mehän olemme ihan Vimman mainos! Kaikki kankaat ovat Vimman kankaita sattumoisin. Minun vaatteiden tarinaa löydät tästä postauksesta.

 

 

Koska olen yksinhuoltaja ja poikani on puoliksi afrikkalainen, haluan yrittää parhaani mukaan tuoda lapsen elämään isänsä puolen kulttuuria. Tietysti se on haastavaa, koska enhän minä itse niinkään tiedä mistään mitään, joten on aivan ihanaa lapsen kannalta että muun muassa tällaisia tapahtumia järjestetään.

Olen itsekin kiinnostunut monenlaisista kulttuureista ihan pienestä pitäen. Malmössä, Ruotsissa asuessamme tutustuin tätini Chileläisen miehen kautta sambaan, ja haaveena onkin edelleen se että pääsen sambakulkueeseen itsekin tanssimaan! Olen aina tanssinut, ja jo vuosia esim. harrastanut afrobeatia (mm. tanssiryhmieni kautta) ja kuunnellut monenlaista afrikkalaista musiikkia. Omat vanhempani ovat ennen minun ja veljeni syntymää matkustaneet ympäri Afrikan mannerta autolla vuoden ajan, joten “Afrikan tarinat” ovat olleet iso osa meidän lapsuutta. Ja nyt ne ovat osa oman lapseni lapsuutta, joka nykyään aina pyytää babua (isoisää) kertomaan Afrikasta. En aio väittää osaavani yhtään mitään, mutta sen tiedän että olen aidosti kiinnostunut lapseni toisen kulttuurin asioista ja haluan sitä tuoda hänen elämäänsä, koska on tärkeää tietää missä omat juuret ovat.

​Juttelin Ruskeiden Tyttöjen työntekijöiden kanssa ja pyysin laittamaan terveiset Koko Hubaralle ja kiittää mm. ihanasta äitienpäiväkirjoituksesta, ja pelkästään siitä puhuessani tuli kyyneleet silmiin. Teette upeaa työtä kaikki, jatkakaa!

Toivoisin, etten joutuisi kirjoittamaan tätä: jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen elämää – ennemmin tai myöhemmin – tulee päivä, jolloin hän ymmärtää olevansa ruskea ja jolloin hän myös ymmärtää, ettei ruskeus ole tavallinen tai aina kovin hyvä asia. Jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen valkoisen äidin elämää tulee päivä, jolloin hän ymmärtää saman. ​— Haluan jokaisen teistä tietävän tänä äitienpäivänä myös tämän: te olette meidän ainoat äitimme. Onneksi. Me samastumme teihin silloinkin kun kukaan muu ei näe yhdennäköisyyttämme tai verisidettämme. Me samastumme teihin silloinkin kun väitämme ettemme samastu. ​
​Koko Hubara, Ruskeat Tytöt