Avainsana: Äitiys

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Tällä hetkellä tuntuu että elän jossain oudossa välivaiheessa. Kesän ja alkusyksyn suunnitelmat tuntuvat yhdeltä isolta kaaokselta ja kysymysmerkiltä. En tiedä minne lapseni menee varahoitoon kesällä, en tiedä milloin pidän lomaa, en tiedä missä ryhmässä olen syksyllä töissä enkä tiedä muutammeko mahdollisesti uuteen asuntoon, uuteen kaupunginosaan lähitulevaisuudessa. Toisaalta tuntuu hullulta että olen sellaisessa elämänvaiheessa henkisesti sekä taloudellisesti että kykenen suunnittelemaan jopa ensi syksyä.

Tein tänään myös elämäni ensimmäistä kertaa laskelman kaikista lainoista ja veloista, ja hyvä etten pyörtynyt. Velkaa on kerääntynyt viime vuosien työttömyyden, pätkätöiden ja masennuksen takia aikamoinen summa. Nyt olen päättänyt, että koska työt jatkuvat ainakin vuoden vielä, aion siinä ajassa saada maksettua ison osan niistä.

En ole saanut stressiltä ja pään sisäiseltä kaaokselta kirjoitettua blogiinkaan oikein mitään viime aikoina. Tiedän ettei kukaan vaadikaan sitä minulta, mutta niin sitä vain kummasti vaatii itseltään liikaa. Minulla on valehtelematta useampi kymmenen postausta puolivalmiina mutta en saa mitään niistä valmiiksi asti. Aivot raksuttavat tyhjää.

Vähän väsynyt mutsi

Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.

Välillä tuntuu että minulla on tällaisia kausia jolloin mikään ei oikein luonnistu, pää on sumua ja kaikki tuntuu irraliselta, oudon kaukaisilta enkä saa oikein kiinni mistään. Teen tuhatta eri asiaa mutta mitään en saa valmiiksi asti. Huoh.

Eipä tässä muuta, tällä hetkellä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja voikaa hyvin! <3

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Ihanaa, pääsiäinen ja neljä päivää vapaata! Saa vaan löhötä, on hyvä ilma ja tänään mennään katsomaan lampaita!

Lähdimme lapsen ja minun vanhempieni kanssa Haltialaan katsomaan lampaita ja pikkuisia karitsoja. Olimme odottaneet lampaiden näkemistä lapsen kanssa, koska lampaat on ihan meidän lemppareita.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun on mielessään odottanut sellaista seesteistä ihanaa päivää, aurinko paistaa ja linnut laulaa, on lämmin kevätpäivä ja lampaat ihania?

”Sitten todellisuus iskee vasten kasvoja, ja kaikki menee juuri niin pieleen kuin vain voi mennä.”

Lampolaan on aivan jäätävä jono, lapsi näkee arvontapöydän ja haluaakin sinne, mutta kun nyt ollaan tultu katsomaan niitä lampaita niin sittenhän saatana mennään katsomaan niitä lampaita. Sen jälkeen mennään arpomaan, okei? Lampaiden luo kun päästään, lapsi huutoitkee että haluaa pois, paska haisee, järkky määrä porukkaa tunkee katsomaan lampaita, puolella porukasta mukana vaunut ja jopa tuplarattaat, yritämme päästä pois mutta vaunut tukkivat väylän. Siinä sitten huutavan mukulan kanssa yrittää painia takaisin ulos raittiiseen ilmaan, jonka pitikin pääsiäisenä olla niin ihanaa ja lämmintä, mutta ei, kun harmaata pilveä ja kylmää viimaa tulee niskaan. Tässä vaiheessa sitä miettii, että eikö olisi vain voinut mennä arvontaan, lapsi olisi ollut tyytyväinen ja olisimme voineet lähteä kotiin.

Lampaiden katsominen meni vituiksi, mutta jos sentään arvontaan osallistutaan ja päästään sitten paremmilla fiiliksillä pois. Arpa maksaa kaksi euroa eikä kenelläkään ole käteistä. Lapsen pettymys on jo muuttumassa katastrofiksi ja äidin ohimossa jyskyttää vitutus-suoni. Jostain kaivetaan kaksi euron kolikkoa ja eikun arpomaan. Oranssista laatikosta saa valita lelun, ongelmana on vain se, että oranssi laatikko ammottaa puolityhjänä kun muut voittolaatikot pursuvat leluja. Lapsen huuli alkaa väpättämään, ei hän halua deodoranttia. Onneksi saa valita toisesta laatikosta pehmokalan, ja pääsemme kaikki vähän vähemmän vittuuntuneina kotimatkalle.

En aio poistua loppupäivänä viltin alta sohvalta mihinkään.

Note to self: Älä odota koskaan yhtään mitään niin et voi pettyä. Note to self 2: joskus voi antaa periksi ja mennä lapsen mielen mukaan saman tien, niin ei tarvitse alkaa kaikesta vääntämään ja tappelemaan. Note to self 3: muistutus itselle vielä siitä, että vaikka menisi lapsen mielen mukaan, se ei takaa että asiat silti menisivät putkeen. Tätä tämä nyt vain on, välillä. Note to self 4: pieni kannustuspuhe itselleni: vaikka sun teki mieli repiä hiukset päästä ja huutaa lapselle että nyt se pää kiinni, mä yritin järjestää kivan päivän ja sä vaan kiukuttelet, sen sijaan vedit syvään henkeä ja melkein jopa onnistuit pitämään ärsytyksen sisälläsi. Ihan vähän vaan kiukuttelit itse. Hyvä sinä!

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Sain pari viikkoa sitten tietää että työni jatkuvat vielä ensi syksynäkin, eli seuraavankin kauden! Eli olen kesällä töissä kesäkuun ja sitten heinäkuun varapaikassa, kun ryhmiä supistetaan kesän ajaksi. Elokuussa palaamme takaisin omaa päiväkotiin ja toivottavasti samaan ryhmään. Hoitajia joudutaan vaihtelemaan eri ryhmien välillä, riippuen siitä kuka jatkaa ja minne saadaan lto palkattua. Jännittää, saanko pitää paikkani samassa ryhmässä missä olen nyt, vai olenko ihan eri ryhmässä, kenties eskareiden kanssa! Saa nähdä. Ennen syksyä tosin stressaa yksi jos toinenkin asia – nimittäin oman lapseni varahoito kesällä.

Päiväkodin kesäsulku hankaloittaa työssäkäyvän elämää

Lapseni päiväkoti joutuu evakkoon jo kesäkuussa (ja heinäkuun myös), kun viereen rakennetaan iso päiväkoti ja rakennustyöt aiheuttavat pihan sulkemisen kesäksi. Kysyin pk:n johtajalta, onnistuisiko vaihtaa kesä- ja heinäkuuksi lapsi sinne päiväkotiin missä itsekin olen töissä, mutta ei kuulemma voi mitenkään päin. Tämä johtuu siitä että olen töissä Vantaan kaupungilla ja asumme Helsingissä. Ihan typerää byrokratiaa, joka aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa minun työssäkäyntiäni kesällä.

En tiedä vielä mihin päiväkotiin lapseni joutuu kesäksi, ja kuinka kaukana se on. Tällä hetkellä se paikka mitä on ehdotettu, on 20 minuutin bussi- ja kävelymatkan päässä. Eli se lisäisi työmatkaani ainakin puolella tunnilla per suunta, eli työmatkani venyisi vähintään 1,5 -tuntiseksi. Täällä meidän lähistöllä olisi yksi päiväkoti, mutta sekin pursuu jo liitoksistaan eli sinne ei voida mennä, ja kesäsupistusten takia sekin on kiinni heinäkuussa. Kenen etu tämä on? Kaikista vähiten lapsen etu, joka joutuu nyt jo olemaan hoidossa kymmenen tuntia päivässä.

Päiväkodit pursuvat nyt jo täpötäynnä, ja lisäksi Helsinki päätti poistaa kotihoidontuen kuntalisän kaksi vuotta täyttäneiltä. Minne ajateltiin nämä kaikki lapset tunkea, kun on nyt jo täyttä kaikkialla?

Missä asumme syksyllä?!

Olen myös hakenut kaupungilta asuntoa Itä-Helsingistä! Jännittää todella paljon, vaikka en usko että saamme vaihtoasuntoa. Vanhempani asuvat Itä-Helsingissä ja haluaisimme muuttaa lähemmäs heitä, samalla ratkeaisi pitkä työmatkakin – työmatka olisi vain puoli tuntia tunnin sijaan. Pitäkää peukkuja hurjan paljon, että saamme asunnon sieltä! En haluaisi muuttaa, koska olemme asettuneet niin mukavasti tänne Länsi-Helsinkiin. Mutta ajatus siitä että saisimme muuttaa ihka-uuteen uudiskohteeseen, ai että. Saamme tietää tässä noin kuukauden- parin sisällä, saammeko asuntoa tästä uudiskohteesta.

Sitten jos muutamme, täytyy taas miettiä ihan uudestaan päivähoito ja muut. Apua!

Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kesä ja syksy tuo tullessaan. Vaikka olen sellainen aika perus positiivinen ja optimisti, olen myös murehtija-stressaaja -luonne, eli murehdin etukäteen kaikenlaisia ongelmia ja pulmia mitä saattaa eteen tulla. Se on aika rankkaa se! Kesälomaakin minulla on ihan palkallista, kahdeksan päivää. Ja nekin pitäisi miettiä mihin väliin nekin tungen. Heh ja apua! Stressiä ja muutoksen tuulia ilmassa, mutta silti tunnen sellaisen pienen jännityskutinan vatsassani, että meillä meneekin aika hyvin nykyään…

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Onko minkälaisia suunnitelmia? Aiheuttaako päiväkotien sulku vaikeuksia teilläkin päin?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!


Luin hyvän mielipidekirjoituksen Hesarin nettisivuilta. Siinä puhuttiin äitiyden arvostelemisesta ventovieraiden toimesta. Olen itsekin usein törmännyt tähän, etenkin silloin kun lapsi oli pieni. Milloin se oli asiaa tutista ja sen pois ottamisesta, kännykän käytöstä tai lapsen raivokohtauksista. Aina jollain oli joku muka hyvää tarkoittava neuvo, ilkeä kommentti tai paheksuva katse annettavana. Arvostelu ja kommentit alkoivat jo raskausaikana, ja se ärsytti minua.

En tiedä arvostellaanko isyyttä samalla tavalla, vai katsotaanko edelleen isää joka kulkee lastensa kanssa sankarina, joka huolehtii jälkikasvustaan? Kertokaa ihmeessä isät, mikä on teidän kokemuksenne, arvostellaanko isyyttä samalla tavalla? Ainakin Ylen uutisen mukaan isät saavat olla lastensa seurassa älypuhelimiensa kanssa, kun taas äitejä arvostellaan tästäkin. Olisi mielenkiintoista kuunnella myös isien puheenvuoroja aiheesta. Tässä postauksessa puhun vain äideistä, koska puhun omasta kokemuksestani.

”– Kiintymyssuhteen muodostuminen näkyi hyvin vahvana ja se liitettiin äiteihin, jotka nähdään yhä ensisijaisena hoivaajana. Älypuhelimen katsotaan häiritsevän äidin ja lapsen välistä suhdetta, kuvailee Lehto.” –yle.fi

Äitiys on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ja helposti tulee loukanneeksi jos kommentoi toisen tapaa olla vanhempi. Itse huomasin tämän kun tulin äidiksi. Aiemmin en useinkaan välittänyt mitä muut ovat mieltä minusta, mutta äidiksi tultuani olen ollut todella herkkänä kaikelle arvostelulle.

Tuki puuttuu, mutta kritiikkiä kyllä tulee

Muistan kun kuljin vauvan kanssa uupuneena ja masentuneena, ja olin todella epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Joka kerta kun astuin ulos kotiovesta, pelkäsin arvostelua. On helppo sanoa että ei pidä välittää siitä mitä muut kommentoivat, mutta se ei ole niin helppoa kun on muutenkin jo heikoilla, väsynyt ja uupunut.

Mielestäni kyse on myös siitä, että muiden pitäisi vähän miettiä mitä suustaan suoltaa ulos. Onko aiheellista kommentoida pienen lapsen äidille, että nyt se tutti lapselta pois tai hampaat menevät pilalle? Onko tarpeellista kommentoida bussissa olevalle äidille, jonka on nähnyt viiden minuutin ajan näpyttelevän kännykkää että ”niin ne äidit vain tuijottavat kännykkää eivätkä ollenkaan huomioi lasta!” Auttaako tällainen arvostelu ja kommentointi ketään? On tietysti hyvä että asioista (kuten vanhempien älylaitteiden käytöstä) keskustellaan, mutta rajansa kaikella.

Vai voisimmeko pitää suumme kiinni, ja olettaa että vanhemmat kyllä osaavat hommansa? Ainakin Raisa Cacciatore on sitä mieltä että nykyvanhemmilla on homma hanskassa, mutta perheiden tuki ja apu sen sijaan puuttuu.

”Kuopiolainen Lotta Taskinen muistuttaa, että se mitä ulkopuolinen näkee, on vain pieni hetki kyseisen ihmisen elämästä. – Tunnutaan harrastavan jatkuvaa tarkkailua ja monitorointia. Se ei ainakaan helpota vanhemmuuden kokemusta ja syyllistävä puhe ei auta vanhemmuudessa kohdattuja haasteita, korostaa Lehto.” –yle.fi

Äitimyytti elää ja voi hyvin – mutta täydellistä äitiä (vanhempaa) ei ole olemassa

Äidit eivät ole mitään täydellisyyden perikuvia, vaikka naiivisti uskoin niin ennen vauvan tuloa. Kun vauva syntyi, koin huonoa omaatuntoa milloin mistäkin, koska en ollut läheskään täydellinen. Kun kuulee omassa päässään koko ajan syyllistämistä kaikesta, on vaikea olla kuuntelematta (ja ottamatta itseensä) neuvoja ja kommentteja myös ulkopuolisilta. Itsensä syyllistämiseen minulla tietysti vaikutti paljon synnytyksen jälkeinen masennus, mutta sitä ei ainakaan helpottanut jatkuva ulkopuoleltakin tuleva syyllistäminen.

Toki olemme saaneet ihania kommentteja ventovierailta ja paljon apua rattaiden kanssa kulkiessa ovien avaamisessa, kauppa-raivareissa ja niin edelleen. Mutta ne ilkeät kommentit jäävät helpommin kaivelemaan väsyneen (tuoreen) äidin mieltä.

”Vanhempien arvostelu on osa tätä yksin jättämisen kulttuuria. Moittimisella ei korjata mitään. Ne, jotka kohtelevat lapsia kaltoin, vähät välittävät arvostelusta, kun taas tunnolliset kuormittuvat moitteista entisestään. Tahtoisin vapauttaa vanhemmat turhasta syyllisyydestä.”  – Raisa Cacciatore

Kun yrittää hitto vie parhaansa 24/7, pahimmillaan ilman minkäänlaista taukoa, on vaikea pitää itsensä kasassa. On vaikea olla huutamatta kun maitolasi kaatuu kolmannen kerran sen päivän aikana, on vaikea hillitä itsensä joka kerta kun lapsi saa itkupotkuraivarit, mutta meidän äitien vain pitää venyttää pinnaa! Ja juuri silloin, kun pääsee ulos vähän hengittämään, tulee joku joka katkaisee kamelin selän ja arvostelee äitiyttäni kahden minuutin perusteella.

Ei riitä ettet huutanut kun lasi kaatui ja selitit tuhannen kerran että maito juodaan, ei kaadeta. Ei riitä sekään, että osasit olla rakentavasti rauhallinen kaikki ne kymmenen kertaa kun lapsi veti raivarit.

Ei se auta, kun ulkona joku kuitenkin on sitä mieltä että olet paska äiti kun katsot google mapsista reittiä uuteen leikkipuistoon, jotta saisitte edes vähän vaihtelua päivään. Ei auta. Huono äiti, kun tuijottaa vain kännykkää eikä kommunikoi lapsen kanssa.

Arvostelu alkaa jo raskausaikana

Jo raskausaikana tuntui siltä että kehoni, ruokailutottumukseni ja elämäntapani eivät kuuluneet enää vain minulle, vaan koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Sain neuvoja sieltä täältä kuinka fetaa voi syödä ihan hyvin eikä kannata olla hysteerinen sen suhteen. Ei nyt mitään listeriaa kannata hysteerisesti pelätä! Että nyt pitää liikkua ja syödä terveellisesti mutta ei saa tanssia liikaa, mitä se vauvakin siitä heiluttelusta tykkää. Kuinka pinnasänky on turha ja äitiyspakkaus on parasta mitä on olemassa. Toiset sanoivat, että ota se Kelan raha, ei sillä pakkauksella mitään tee, ja pinnasänky ehdottomasti pitää olla. Kuuntelin kyllä mielelläni neuvoja, mutta osa tuntui kieltämättä arvostelevalta ja vähättelevältä. Ihan kuin en itse osaisi miettiä ja ottaa selvää mikä meidän perheelle toimii.

Miten opin ikinä luottamaan itseeni äitinä, kun en saa selvää mitä neuvoa pitäisi noudattaa ja mitä ei? On vaikea kuunnella omaa äidinvaistoaan, kun joka nurkan takaa tulee uusi neuvo päin pläsiä. Tutuilta, sukulaisilta ja ystäviltä voi hyvin ottaakin neuvoja vastaan etenkin jos niitä kysyy. Mutta se kun ei pyydä neuvoja ja silti neuvotaan arvostelevaan sävyyn, se ei tunnu kivalta. Etenkään tuntemattomien toimesta.

Jatkuvasti joutuu lukemaan mielipidekirjoituksia ja kommentteja siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat pilalla, ja äitien vaatetusta ja ulkoista olemustakin arvostellaan. Eihän äiti mitenkään voi olla hyvä äiti, jos pukeutuu minihameeseen tai hänellä on pinkki tukka?! Ja se kännykkä, se pirun kännykkä joka tuhoaa kaikkien kiintymyssuhteet.

Lue myös: Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia, heh heh!”

Entä sitten se vartalon arvostelu? Hohhoijaa. Milloin minulla oli liian pieni vatsa, milloin liian iso. ”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia?” Vatsan lääppijät ja bussissa tuntemattomien kommentointi vartalostani, huh. Muistan ikuisesti kun yksi nainen istui viereeni bussissa, huomasi ison vatsani ja alkoi kertoa omasta synnytyksestään yksityiskohtaisesti. Veri roiskui, huutoa tuli ja väliliha repesi täysin. Hän antoi myös ”hyvää tarkoittavia” neuvoja kuinka pitäisi synnytyksessä tehdä niin tai näin että välttäisin repeämät. Yök. Juuri tämän ensisynnyttäjä haluaakin kuulla. 

Sain myös kommenttia muutama kuukausi synnytyksen jälkeen tuntemattomalta mieheltä kaupassa että olen näköjään ollut ruoka-aikaan kotona. Kiva, kiitos. Kun huusin hänelle törkeää kommentoida toisen vartaloa tuolla tavalla, hän vastasi että hei vitsi se vain oli, älä ota niin vakavasti. Niinpä, siis ihan omaa syytähän se on kun loukkaannuin moisesta.

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Ilmainen neuvo kaikille:

Etenkin jos vanhempi on tuiki tuntematon jossain julkisessa kulkuvälineessä, et voi mitenkään tietää mitä tämä ihminen käy läpi. Itselläni pahimman masennuksen aikana kaikki arvostelu tuntui tosi pahalta enkä osannut olla vain välittämättä. Eikä pidäkään, sillä minun pitäisi voida kulkea ulkona ilman että minua tai äitiyttäni arvostellaan. Tuntui että joka kerta kun yritin piristää itseäni menemällä ulos neljän seinän sisältä, tuli vain paha mieli kun arvostelua tuli. Minuun on useita kertoja jopa käyty bussissa ja kadulla käsiksi, kun joku on kokenut että olemme tiellä lastenvaunujen kanssa.

Nykyään kun istumme neljävuotiaan kanssa bussissa, saattaa jonkun mielestä ehkä näyttää siltä että laiminlyön lastani jos tuijotan kännykkääni ja lapsi tuijottaa ikkunasta ulos hiljaa.

Mutta kukaan ulkopuolinen ei tunne meitä, eikä tiedä että poikani rakastaa istua hiljaa bussissa ja katsoa ulos, ja miettiä yksikseen. Aina välillä pohdinnat tulevat ulos kysymyksinä joihin sitten vastaan. Tämä on hänelle tärkeää ajatustyötä, eikä minun laiminlyöntiäni, vaikka näpyttelisinkin älyluuriani vieressä.

Nyt tulee ihan ilmainen neuvo, jota saa soveltaa:

Ihmisten kuuluisi pitää suunsa kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

 

 

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Kuulumme Hope ry:n asiakasrekisteriin, ja olemmekin sieltä saaneet vuosien aikana paljon apua. Olemme saaneet sieltä vaatteita, leluja, ruokaa sekä elämyksiä. Olemme käyneet mm. pari kertaa elokuvissa lapsen kanssa Hopen kutsuvierasnäytöksissä. Nykyään kun olen työelämässä en koe tarvitsevani Hopelta aikoja heidän lahjoituspisteeseen josta voi hakea vaatetta ja tarviketta, mutta yhden vanhemman perheessäkään ei ole varaa ihan kaikkeen. Joten olen ollut heidän rekisterissä edelleen, ja sitä kautta saimme 90 euron arvoisen Venner-ruokakassin.

 

Mistä on kyse?

Venner on kehitetty tukeakseen vähävaraisia perheitä terveellisellä ruoka-avulla jonka mukana tulee iso kasa kasviksia, kilo hedelmiä, terveellisiä viljoja sekä rasvoja, palkokasveja, d-vitamiineja sekä reseptit seitsemään ruokalajiin. Yhdestä kassista kokkaa jopa 42 ruoka-annosta. On todella hyvä idea liittää mukaan ihan reseptit ja valmistusohjeet, joita vain voi noudattaa! Saa kokeilla uusia reseptejä, eikä tarvitse miettiä mitä aineksista tekisi. Itselläni on usein miettimistä siinä, että mitä ruokaa syödään, koska ei jaksa aina keksiä uusia ruokalajeja.

Itse olen aina ollut innokas ruuanlaittaja. Nyt kun olen ollut kokopäivätyössä en ole jaksanut tehdä ruokaa, mutta mikroruuat ja puolivalmisteet tulevat jo korvista ulos joten tämä kassi oli iloinen yllätys. Työttömänä ja opiskelijana ollessani olisin halunnut tehdä erilaisia (terveellisiä) ruokia, mutta silloin ei aina ole varaa kunnolliseen ruokaan.

 

Mitä meidän kassistamme löytyi?

Kassissa oli mm. perunoita, kukkakaalia, porkkanoita, oliiviöljyä, linssejä, papuja, salaattia, liemikuutioita, quinoaa, risottoriisiä, kananmunia, kookosmaitoa, d-vitamiinia ja hedelmiä. Ihan älyttömän paljon kaikkea! Oli ihan kuin jouluaatto kun saimme kauppakassit, ja vielä kotiin kuljetettuna Kauppahalli 24:sta.

 

 

 

 

Kokeilin tänään heti yhtä reseptiä: pehmeä linssibolognese perunamuusilla. Ai että miten hyvää siitä tuli! Itse en ole varmaan koskaan edes käyttänyt palsternakkaa, joten senkin takia on hauskaa saada tällainen setti. Vennerin kassit sisältävät aina terveellisiä kasvisruokia. Näihinhän voi tietysti lisätä lihaa halutessaan, vaikka mekin syömme lihaa niin syömme kotona enimmäkseen kasvispainotteisesti.

Tässä olivat ainekset ensimmäiseen kokkailuun:

 

”Ravitsevan ja terveellisen ruoan puute on suuri haaste, joka kärjistyy kun ruokaan käytettävän rahan määrä vähenee. Terveellinen kasvisruoka on helposti edullista, mutta kaikkien voimavarat, mielikuvitus tai taidot eivät riitä ravitsevan mutta edullisen ruokavalion laatimiseen. Ostamalla terveellistä, ravitsevaa ja herkullista ruokaa lapsiperheelle helppoine ohjeineen autat monin tavoin!” – Venner

 

 

”Leipäjonojen kasvavissa asiakasmäärissä on 33% lapsiperheitä. Hävikki- ja avustusruoka ei ota kantaa ruoan terveellisyyteen, joten laadukasta ruokavaliota on vaikea muodostaa pienillä resursseilla energian mennessä arjesta selviämiseen. Hyvinvointivaltiomme on murroksessa, ja elintasojen kuilut syvenevät. Hyvä ruokavalio ja siitä seuraava hyvinvointi ei voi olla luokkakysymys.” -Venner

 

 

”Ravintoköyhä ruoka voi pahimmillaan jopa heikentää valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia: ravitsemustason laskiessa voimat parantaa omaa tilannettaan vähenevät entisestään.” – Maria Ohisalo, köyhyystutkija

 

 

Ja siis voi hyvänen aika miten hyvää tästä tuli! Lapsi ei ole vielä edes koskenut omaan annokseensa, huoh. Mutta hän onkin kipeänä, joten ei oikein mikään maistukaan. Juuri kun olin laittamassa tätä ruokaa kaverini ilmoitti että on odottanut Kelan päätöstä kolme viikkoa ja selvisikin että heillä on ollut väärä paperi eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Nyt hänellä ei ole tilillä yhtään rahaa ja joutuu odottamaan vielä vaikka kuinka kauan uutta liitettä ja päätöstä. Sanoin hänelle että tulee hakemaan meiltä edes ruokaa, ja annan hänelle mukaan loput tästä ruuasta jotta hän saisi jotain syötävää edes. Köyhä antaa vähästään, vai miten se menikään.

Olen sitä mieltä että ruoka-apu, kunnolliset ja helposti saatavilla olevat tuet ja kaikenlainen vähävaraisten tukeminen pitäisi olla valtion harteilla eikä kolmannen sektorin varassa. Silti tällaisille Vennerin kaltaisille palveluille on huutava pula ja näistä on joillekin ihan korvaamaton apu. Usein joulun aikaan kaikenlaiset avustukset auttavat perheitä, mutta köyhyyttä on vuoden ympäri. Sen takia tällainen apu on ihan super juttu.

 

Vennerin sivuilta:

Hyvinvointivaltiomme on taitekohdassa. Suuri osa suomalaisista voi paremmin kuin koskaan, mutta huolestuttavasti osa jää jälkeen positiivisesta kehityksestä.

 

  • Väestöryhmien väliset terveyserot Suomessa ovat länsimaiden jyrkimpiä.
  • Ylimmän ja alimman tuloviidenneksen elinajan odotteen eron arvioidaan olevan keskimäärin 10 vuotta.
  • Suomessa noin 110 000 lasta elää köyhyydessä.
  • Ruoka-apua jakavien kokemusten mukaan leipäjonot kasvavat jatkuvasti.
  • Kansallisen ruoka-apututkimuksen mukaan suomalaisissa leipäjonoissa käyvistä kolmannes on lapsiperheitä (Ohisalo & Saari 2014).
  • Ruoka-apuun liittyvässä keskustelussa puhutaan harvemmin jaetun ruoan ravitsevuudesta.
  • 92% leipäjonojen asiakkaista pitää ruoka-apua välttämättömänä.

 

Miten voin auttaa?

Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla minkä jälkeen on tarkoitus laajentaa toimintaa muuallekin Suomeen. Voit auttaa ostamalla kokonaisen ruokakassin (90€) tai alken 15€. Linkki kauppaan täällä. Voit jakaa Vennerin sivua somessa ja kertoa siitä ystäville, jos ei ole varaa auttaa taloudellisesti. Haluaisin että tämä palvelu leviäisi niin laajaan tietouteen kuin mahdollista, koska mielestäni tämä on ihan huippu juttu!

 

Miten voin hakea ruoka-avustusta itselleni?

Kassin voi saada jos kuuluu Hope ry:n asiakasrekisteriin.

”Avustusperheet valitaan yhdessä Hope Ry:n kanssa heidän olemassa olevista asiakasperheistään. Hopen ammattitaitoinen henkilökunta on tavannut jokaisen perheen henkilökohtaisesti ja he toimivat Kela-korttien avulla. Avustuskassin saavat kokkailuun motivoituneet perheet, ketkä kaipaavat terveellistä ruokaa osaksi arkeaan. Näin ruokakassi jo lähtökohtaisesti löytää perille perheeseen missä sitä on toivottu ja raaka-aineet tulevat varmasti käyttöön.” -Venner

Hopen asiakkaaksi voi liittyä täältä. Tällä hetkellä tosiaan palvelu toimii vain pääkaupunkiseudulla, ja vielä aika pienimuotoisesti. Vennerin kautta on ostettu tällä hetkellä noin 300 ruokakassia.

 

Tässä vielä resepti tämän päiväiseen ruokaan:

 

Linssibolognese:

1/4 kukkakaali

1,5 dl punaisia linssejä (liotettuna, jos mahdollista)

1-2 sipulia

3 valkosipulinkynttä

2,5 dl vettä (tai n. 4,5 dl jos et ole liottanut linssejä)

70g tomaattipyrettä

1 prk/400g tomaattimurskaa

1 kasvisliemikuutio

1/2 purkki pieniä kapriksia (nämä jätin pois ja annoin mun äidille purkin, kun en yhtään tykkää kapriksista. Sori!)

2 dl kookosmaitoa

1/2 nippu tuoretta persiljaa

neitsytoliiviöljyä paistamiseen

 

Perunamuusi:

1 kg perunoita

1 palsternakka

1-2 rkl neitsytoliiviöljyä

suolaa ja pippuria

 

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!