Avainsana: Äitiys

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Törmäsin taas blogimaailmassa siihen että toisen vanhemmuutta arvostellaan. En toisaalta ole siitä yhtään yllättynyt, koska tuntuu että ihmisten arvostelu on helpottunut somen kautta. Mutta silti se joka kerta yllättää. Miten on niin vaikea ymmärtää että ihmisillä on eri tapoja hoitaa arkeaan ja toteuttaa vanhemmuuttaan? Tapa, jolla itse hoidat arkeasi, voi olla täysin erilainen verrattuna muihin, eikä tee siitä yhtään sen parempaa tai huonompaa.

Satuin lukemaan Modernisti kodikas -blogin kirjoituksen Lempeyttä arkeen ja ennen kaikkea toisille. Postauksessa bloggaaja Kerttu Pylvänäinen kertoo saamastaan arvostelusta edelliseen postaukseensa, Lopulliset hyvästit arkiuokakriiseille. Postauksessa Kerttu kertoo yhteistyöstään kotimaisen yrityksen Feelian kanssa, joka toimittaa kotiin viikon ruuat. Kamalaa postauksessa oli joidenkin mielestä se, että ruuat olivat valmisruokia.

Ote postauksesta:

”Ja kun kerron, että harrastavassa vuorotyöperheessämme turvaudutaan silloin tällöin valmisruokaan, saan yllättyä. Innostuneen vastaanoton lisäksi sain myös toisenlaista palautetta: valintani tuomittiin. Tämän palautteen antoi ihminen, jolla ei ole omia lapsia ja on omien sanojensa mukaan keittiöalan ammattilainen. Hän tuomitsi valintani käyttää valmiita ruokia osana kiireisen arjen ravintoa. Myös muutaman samantyylisen kommentin sain blogiinkin: “Jos ei ole arjessa aikaa tehdä ruokaa, niin joku on pielessä.”

Mitä saat siitä, että nostat itsesi muiden yläpuolelle?

Minusta on jotenkin hassua, että joku kokee asiakseen tulla kommentoimaan toisen blogiin, että hänellä on pakko olla jotain elämässä pielessä kun tarjoaa lapsilleen välillä valmisruokaa eikä itsetehtyä joka päivä. Kommentissa sanottiin myös että ”Haluan antaa myös lapsilleni esimerkin normaalista elämästä joka ei mene niin, että joutuu turvautumaan erinäisiin palveluihin, kun ei pysy kaikki elämän palaset muuten kuosissa.” Vau. Olen sanaton.

Mikä on normaalia elämää? Miksi se on huono asia, että käyttää valmisruokia helpottaakseen arkeaan? Minun ja lapseni alku yhdessä ei ole ollut helppoa synnytysmasennukseni vuoksi, eikä meidän elämässä ole koko ajan ollut kaikki palaset kasassa. Tekeekö se meidän perheestä jotenkin huonomman kuin jossain toisessa perheessä, missä ruoat tehdään alusta asti itse aina jokaisena vuoden päivänä? Toki minäkin soseutin itse kaikki ruoat lapselle kun hän alkoi syömään kiinteitä, mutta se johtui siitä että ylisuoritin masentuneena arkea, ja ajattelin että olen nyt hyvä äiti kun soseutan samalla kun itken kun en jaksa. Olisipa joku silloin sanonut minulle, että osta edes osa soseista ja hellitä vähän. Se ei ole niin vakavaa.

Nyt saatat ajatella siellä lukiessa tätä että ”se koira älähtää…”. Kyllä, täällä koira älähti, ja kovaa! Olen pienen vauvan yksinhuoltaja-äitinä kokenut paljon syyllisyyttä erinäisistä asioista, koska nykyään vanhemmuus on todella vaativaa mm. somen (arvostelun) takia. On niin paljon paineita joka suunnasta suorittaa vanhemmuutta ja arkea mahdollisimman hyvin ja täydellisesti, että ei ihme että uuvumme.

Nykyään en suostu enää potemaan syyllisyyttä siitäkin, että tarjoan lapselleni valmisruokia arkisin. Meillä syödään myös itsetehtyä ruokaa, mutta ei joka päivä. Olen yksinhuoltaja, ja kaikki muu oheishuolto (kaupassa käyminen, ruoan laittaminen, siivous, pyykkäys, jne jne) on pois lapseni kanssa leikkimisestä. Seuraavaksi voikin joku toinen kommentoija sanoa että ”miksi nykyään vanhemmat eivät ole läsnä lapsilleen?” No sen takia että toinen syyllistää etten tee ruokia itse, niin olen keittiössä tekemässä sitä ruokaa! Huoh. Kun yhdelle kumartaa toiselle pyllistää. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia, joten parasta on että koittaa keskittyä siihen mikä toimii siellä omassa arjessa. Mikä tuo minulle energiaa? Mikä vie sitä? Miten tasapainoilen parhaiten niin, että itse jaksan ja olen läsnä myös lapselle?

On helppo arvostella muita, kun oma elämä on helppoa

Joskus tuntuu että tällaiset kommentoijat ovat kahta eri lajia: yksi voi niin pahoin että oksentaa sen toisten päälle netissä, toinen voi niin hyvin, ettei ole koskaan isoja vastoinkäymisiä tullutkaan.

On helppoa arvostella toisen elämää, jos ei itse ole joutunut painimaan esimerkiksi uupumisen kanssa. Kun vanhemmat uupuvat arjen alle, mennään sieltä mistä aita on matalin. Ja se on siinä tilanteessa vain fiksua. On ehkä vaikea ymmärtää toisten arkea, jos ei itse ole joutunut kokemaan esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta, pitkittynyttä vaikeaa taloustilannetta tai mitä tahansa muuta kriisiä. Usein tosin tuntuu, että on vaikea ymmärtää toisten elämäntilannetta kun ei ole annettu kauhalla empatiakykyä. Jollain tapaa ymmärrän enemmän tätä ykköskategorian haukkujaa: kun on paha olla on helppo arvostella muita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyväksyttävämpää.

Valmisruokia ja arjen helpotusta voidaan käyttää myös silloin kun ei ole arjen hallinnan vaikeuksia tai uupumista. Kaikki ihmiset eivät vain priorisoi itse laitettua ruokaa sinne ykköseksi. Kaikkia ei kiinnosta seisoa keittiössä kahta tuntia illassa ja viittä viikonloppuna. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?

Yle Perjantain jälkeen minunkin ruokailutottumuksia arvosteltiin

Kun osallistuin Yle Perjantain Hyvä Köyhä dokumenttiin, sain sen jälkeen todella paljon palautetta. Osa siitä palautteesta (kritiikistä) koski mitäpä muutakaan kuin – ruokavaliotani. Dokumentissa kuvattiin mm. sitä kuinka lämmitin minulle ja lapselleni purkkihernekeittoa. Ja siitähän se riemu repesikin. Osa kommentoi että kamalaa kun annetaan valmishernaria = epäterveellistä. Osa kommentoi, että kuinka paljon halvemmaksi tulisi tehdä hernekeitto itse. Ei se ole vaikeaa, sen kun tekee, liottaa edellispäivänä herneet ja keittää seuraavan päivän. Sitten oli myös se arvosteluporukka joka sanoi, että ehkä en olisi niin läski jos söisimme kunnon kotiruokaa, eikä purkkihernaria. Hohhoijaa. Ja siis, hienoa että arvostellaan juuri sitä yhtä (hemmetin) hetkeä meidän elämässämme mikä sattui osumaan sinne tv-kameralle. Mutta hei ”lohdutuksena”, jos olisi kuvattu sitä että kokkaan alusta asti tuoreista aineksista olisi sitäkin arvosteltu. ”Katsokaa nyt, sääli yh-perheen lasta kun se äiti vaan kokkaa, eikä ole läsnä lapselleen”.

Priorisoin arjessa lapsen kanssa oleskelun

Olen tosiaan yksinhuoltaja, ja teen vuorotyötä. Kun tulemme iltavuorosta kotiin esimerkiksi kuuden aikaan, on enää noin tunti siihen että aloitamme iltarutiinit ja lapsi menee nukkumaan parin tunnin sisään. Vietänkö sen tunnin ruokaa tehden, vai lapseni kanssa? Valitsen usein ehdottomasti jälkimmäisen.

Jotkut ahkerat tietysti ovat jaksaneet suunnitella ja vääntää viikonloppuna ruoat valmiiksi, mutta minä en kuulu tähän joukkoon. Se ei mielestäni kerro mistään elämänhallinnan ongelmista, vaan siitä että minua ei yksinkertaisesti kiinnosta suunnitella ja tehdä ruokia etukäteen. En näe valmisruoissa tai puolivalmisteissa mitään pahaa. Ne eivät pilaa lastani.

Sen sijaan olen ollut huolissani siitä, olenko tarpeeksi hyvä äiti kun olen ollu masentunut, ja olen masentuneena huutanut ja raivonnut liikaa lapselleni. Olen joutunut turvautumaan lastensuojelun ja perheneuvolan apuun edellä mainitun takia. Pelkään, että paniikkihäiriö ja paniikkikohtaukset vaikuttavat lapseen negatiivisesti. Pelkään, että lapsikin sairastuu masennukseen tai ahdistukseen äitinsä tavoin. Pelkään, että en riitä lapselleni totaaliyksinhuoltajana. Pelkään, että ainoana vanhempana en pysty tarjoamaan kaikkea tarpeeksi taloudellisesti. Pelkään että…

Joten ei, en pidä valmisruokia pahimpana uhkana lapselleni.



Lue myös:

Kun äidin korttipakka hajoaa

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen? Jos epäilet että sinulla on masennus, mutta et ole varma, käy ensin Äimän sivuilla katsomassa oireita ja tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jos tunnet että olet masentunut, uupunut, etkä jaksa, on todella tärkeää hakeutua jonkun avun piiriin. Jos avun hakeminen yksin tuntuu vaikealta, suosittelen pyytämään jonkun mukaan. Synnytysmasennus on yllättävän yleistä vaikka siitä ei puhutakaan paljon julkisesti, eikä sitä tarvitse hävetä.

Mistä siis apua?

Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa yhteys neuvolaan. Itse soitin neuvolaan, sain ajan samalle päivälle ja myös lääkärin vastaanotolle. Sieltä saa apua ja tukea ensi hätään, ja ohjeet jatkoa varten. Itse sain masennuslääkityksen ja keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Koin että lääkityksestä oli apua (kun sopiva lääke löytyi), ja pääsin jaloilleni.

Oman kokemukseni mukaan apua voi myös olla haastavaa saada, ellei liiottele ja kerro tarpeeksi selkeästi että on avun tarpeessa ja nyt heti, eikä ensi kuussa. Suosittelen sen vuoksi myös edelleen, että jos avun hakeminen on haastavaa tai tuntuu ettei sinua uskota, voi pyytää mukaan jonkun läheisen ihmisen avuksi ja tueksi. Sinulla on oikeus apuun!

apua synnytysmasennukseen

Suosittelen myös hakemaan kotipalvelun kautta hoitajaa, joka voi tulla esimerkiksi kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan auttamaan lapsen/lasten kanssa. Minä sain kotipalvelusta hoitajan joka kävi kerran viikossa kolme tuntia, hakivat lapsen leikkimään puistoon jotta sain itse levätä. Tätäkin saa neuvolan kautta, riippuen kunnasta miten sitä on tarjolla ja kuinka usein.

Itse olen saanut aikoinaan myös apua psykiatriselta sairaanhoitajalta terveyskeskuksessa ja psykiatrisesta poliklikikasta (terkkarin kautta lääkärin lähetteellä).

Myös perhetyön kautta sain perhetyöntekijän joka kävi muutamia kertoja meillä kotona auttamassa arjen sujumisessa.

Eli lyhyesti:

Neuvola – neuvolan terveydenhoitaja, neuvolalääkäri tai neuvolapsykologi

Terveyskeskus – Lääkärin kautta: psykiatrinen sairaanhoitaja tai lähete psykiatriselle poliklinikalle

Psykiatrinen päivystys

Kotipalvelu (hoitaja tulee kotiin)

Lastensuojelu / sosiaalipäivystys (voidaan tehdä esim. kartoitus kokonaistilanteesta, siitä minkälaista apua voisi tarvita. Itse sain perhetyöntekijän tätä kautta eikä ollut tarvetta lastensuojelulle muuten)

Valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 puh. 09 2525 0111

Jos on todella akuutti hätä voi AINA soittaa 112!

Muita auttavia tahoja ja tietoa:

Mielenterveystalo

Mielenterveysseura

Äimä ry

Äimän vertaistukiryhmät paikkakunnittain

Äimän vertaistukipuhelin

SOS-Kriisikeskus (Helsinki)

Ensi- ja turvakotien liiton baby blues-toiminta

Maria Akatemia

Tässä vielä loppuun blogipostaus, missä kerron yleisimpiä oireita mitä voi olla synnytysmasennuksessa, ja mitä oireita itselläni oli. Suosittelen myös Äimä ry:n sivuihin ja yhdistykseen tutustumista, heillä on esimerkiksi ihan live vertaistukiryhmiä synnytysmasennuksen – ja psykoosin sairastaneille. Itse olen saanut tosi paljon apua vertaistukiryhmistä.



Lue myös:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kun äidin korttipakka hajoaa

Kun äidin korttipakka hajoaa

Moi. Pitkästä aikaa.

Blogi on elänyt hiljaiseloa. Kyllästyin suunnittelemaan postauksia, kyttäämään lukijamääriä, miettimään parhaita SEO-sanoja, jakamaan postauksia facessa, antamaan itsestäni kaikille ja kaikelle koko ajan. Kroppa ja mieli veti säästöliekillä, ja tuntui että arki ja elämä on taas vain pelkkää selviytymistä. Aamulla ylös kellon soidessa ja sitten vain toivotaan että korttipakka pysyy kasassa iltaan asti. Blogin päivittäminen alkoi tuntumaan raskaalta, turhalta, turhauduin kun lukijamäärät viime vuoden aikana vain tippuivat ja tuntui että minulla ei ole mitään sanottavaa. Päätin pitää taukoa ja mietin samalla blogin jatkoa. Jaksanko? Antaako tämä mitään enää minulle?

Tänään ainakin sanoin ääneen töissä, että en jaksa. Olen ylikuormittunut, ja soitin lääkäriin että terapiaa tai jotain apua, kiitos. Kummasti tuntui, että helpotti aivan hiton paljon jo pelkästään se että sanon sen ääneen. Haluan apua ennen kuin pakka leviää käsiin. Olen onnekas, koska töissä minua ymmärretään. Siellä olen kertonut kuormittavasta arjestani ja nyt päätin sanoa ääneen etten jaksa kohta enää ja aion hakea apua. Työstäni tykkään, menen sinne mielellään ja iloisin mielin joka aamu. Se on vain se kaikki muu lieju siellä arjessa mikä ei toimi, ja se jos mikä kuormittaa kaikkea.

hajoaa
Väsynyt hissiselfie

Viime syksy oli todella kuormittava muuton takia, ja itseasiassa pelkästään muutto on yksi isoimpia asioita mitä perus arjessa voi tapahtua. Muuton lisäksi huolehdin yksin arjestamme poikani kanssa, tiskaan, siivoan, käyn kaupassa, kuskaan päiväkotiin ja haen sieltä, yritän muistaa lapsen toimintaterapia-ajat (luojan kiitos isäni kuskaa lasta sinne, se on ihan älyttömän suuri apu ja tuki ja turva), pidän to do -listaa päässäni ja kalenterissa jatkuvasti ajan tasalla (eli yhden kun saa hoidettua tulee kolme asiaa lisää tilalle), sekä kotona että töissä lohdutan, otan kiukkuja vastaan, kasvatan ja pelleilen ja leikin.

Lapsen uusi päiväkoti ei ole ollut täysin odotusten mukainen ja olen joutunut sielläkin taistelemaan esimerkiksi oikeuksistani saada lapselle iltahoitoa (tämä on jo tarina erikseen) ja tuntuu että siellä ei ihan ymmärretä lapsen aistipulmia. Lapsi kuormittuu päivän aikana asioista x ja y, ja purkaa kaiken päälleni kotona ja tic-oireilee. On iso huoli, miten lapseni pärjää päiväkodissa ja reagoiko hän vasta nyt muuttoon ja se purkautuu näin? Tässä vain pieni osa arjestamme, ja pelkästään tämän kirjoittaminen mustaa valkoiselle saa minut tajuamaan, kuinka lähellä olen sitä, että korttipakka hajoaa käsiin. Eikä ihme, kun miettii mitä kaikkea tällä hetkellä on meneillään.

Lisäksi oma terveys reistailee, tällä hetkellä tutkitaan mm. astmaa ja uniapneaa, ja jäätävä väsymys ja hengenahdistus haittaa arjessa huomattavasti. Myös lapsella on oireita joita oli aiemminkin ennen nielu- ja kitarisojen leikkausta, ja näitäkin pitää tutkia taas.

Seikkailua uudessa asuinympäristössä

Tästä on vaikeampi puhua kuin menneestä synnytysmasennuksesta, koska se oli silloin, tämä on nyt. On helpompi puhua menneisyydestä, koska tiedän että siitä on selvitty, mutta tästä ei vielä ole selvitty. Tätä tarinaa vasta kirjoitetaan. Ensimmäinen askel on nyt se että sanon ääneen: en taida pärjätä yksin. Tarvitsen apua. Olen sen jo oppinut: ei ole heikkoutta hakea apua, päinvastoin.

Tarinani ja blogini jatkuu, ainakin toistaiseksi. En ole valmis luovuttamaan, kummankaan suhteen.


Rakas keho -kirja esittelyssä

Rakas keho -kirja esittelyssä

Sain Tuuma kustannukselta luettavakseni Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas Keho -kirjan. Kirjassa esitellään useamman naisen kehot kuvin ja heidän omin sanoin. Mukana on myös mm. Vatsamielenosoituksen Tytti Shemeikka <3

rakas keho

”Kirja kannustaa sinua pohtimaan omaa kehosuhdettasi ja johdattelee omaksumaan uudenlaisen tavan olla sinut kehosi kanssa. Se korostaa ratkaisukeskeisyyttä ja antaa paljon konkreettisia ideoita sekä harjoituksia kehonkuvan työstämisen tueksi.”

Kirjassa on kehokuvien ja -tarinoiden lisäksi tietoa kehopositiivisuudesta, syömishäiriöistä, kehonkuvasta mediassa sekä monta hyvää harjoitusta. Tykkäsin kirjassa erityisesti niistä monista harjoituksista joita voi itse tehdä, jotka saattavat auttaa oman kehonkuvan kanssa, ymmärtämään omaa kehoa, tiedostaa epävarmuuksia ja miettiä todella laajasti omaa kehoa ja kaikkea mitä siihen liittyy. Ja siihen liittyykin todella paljon asioita, mitä ei edes osaa miettiä arjessa.

Mistä omat epävarmuudet ja kehonegatiivisuus tulevat? Tulevatko ne median kautta, jo lapsena terveydenhoidon kautta, omilta vanhemmilta tai isovanhemmilta, vai kaikkea tätä ja vielä lisääkin? Miten keho muuttuu raskauden ja synnytyksen aikana, miten keskenmeno, lapsettomuus tai kehodysforia vaikuttaa kehonkuvaan?

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Tanssi on ollut parasta mitä keholleni voin antaa

Kirjan alussa oli lause joka jäi mieleeni: ”Harvoin keho on ylpeyden aihe, iloitsemisen kohde tai voimaantumisen lähde.” Kaikkea tätä on tanssi tuonut elämääni. Olen tanssinut pienestä asti ja se on aina tuonut minulle valtavasti iloa. Se on myös tuonut keholleni iloa ja voimaantumista – kun tanssin, tunnen kehoni ja kaikki sen liikkeet, ja olen ylpeä siitä miten se liikkuu.

Ehkä sen takia raskauden loppuvaiheilla ja synnytyksen jälkeen en enää tunnistanut kehoani koska se muuttui niin paljon, ja tanssiminen oli outoa kun en kyennyt liikkumaan kuten ennen. Sektiohaava oli kauan oudon tuntuinen. Kävin ensimmäisen kerran tanssitreeneissä neljä kuukautta synnytyksen jälkeen, eikä kehoni osannut enää liikkua samalla tavalla kuin ennen. Se oli masentavaa, enkä tunnistanut kehoani enää samaksi kuin ennen raskautta.

Raskauden aikana myös lopetin tanssitreenit, koska pelkäsin että kaadun tai satutan vauvaa jotenkin. Tämä ongelma oli täysin vain omassa päässäni, koska yleensä suositellaan että liikkumista raskaana ollessa saa jatkaa niin kauan kun se hyvältä tuntuu (fyysisesti). Itselläni oli vain niin suuria pelkotiloja siitä että aiheutan vauvalleni jonkun vamman tai saan keskenmenon jos riehun liikaa, että en uskaltanut treenata enää. Tämä on varmasti myös vaikuttanut kehonkuvaani ja tuntemuksiini vielä vauvan synnyttyä.

Kirja sai minut miettimään paljon kehoani ja suhdettani siihen raskauden ja synnytyksen jälkeen.

rakas keho

Lue myös: Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Kirjassa kannustetaan rentoutumaan – se auttaa rentoutumisen lisäksi myös oman kehon hyväksymiseen

Pidin kirjassa siitä muistutuksesta, että omassa kehossani on jännitystiloja jatkuvasti, ja kuinka tärkeää rentoutuminen on. Olen viime aikoina nukkumaan mennessäni kuunnellut äänikirjasovelluksesta meditaatio- ja rentoutumisharjoituksia. Se on auttanu minua nukahtamaan (en ole ottanu melatoniiniakaan, mitä yleensä otan iltaisin!) ja rauhoittumaan. Jos on tukala olla omassa kehossa tai on stressaantunut ja jännittynyt, rentoutusharjoitukset auttavat kokonaisvaltaisesti rentoutumaan ja olemaan läsnä kehossaan.

Itse tiedän kyllä miten vaikeaa on koittaa rentoutua kun on pingottunut kuin jousi, ja se vaatii stressaantuneelta ja väsyneeltä ihmiseltä aika paljon. Olen aloittanut ihan lyhyillä 2 minuutin – 5 minuutin harjoituksilla iltaisin kun makaan sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Kannustan kaikkia kokeilemaan, itse olen kuunnellut Storytelin kautta mutta tästä Rakas keho- kirjasta tai esim, myös Youtubesta löytyy hyviä harjoituksia. Itse tykkään paljon Kupariketun rentoutuksista, käytän niitä itse kotona ja töissä lasten kanssa.

Kirjan harjoituksia:

Jatka seuraavia lauseita kehoosi liittyvillä ajatuksilla:

Kehoni on…

…muuttanut muotoaan vuosien saatossa. Kehoni on täysin erilainen nyt 36-vuotiaana kuin 20 vuotta sitten. Jossain vaiheessa surin sitä, mutta nyt alan olemaan jo aika sinut itseni kanssa – ainakin useimmiten. Kehoni on myös vahva, koska se on kestänyt raskauden, synnytyksen, valvomisen ja masennuksen, ja se jaksaa jatkaa vaikka olenkin laiminlyönyt sitä väsymyksen takia. Kehoni on pettänyt minut naisen ja äitinä, kun en kyennyt synnyttämään lasta perätilassa alateitse, koska lantioni oli liian kapea. Mutta toisaalta kehoni on myös selvinnyt esimerkiksi seksuaalisesta väkivallasta.

Arvostan kehoni…

…kykyä muuntautua ja kestää muutoksia.

Kehossani parasta on…

…sen liikkuvuus kun tanssin. Vaikka olenkin jäykistynyt, se liikkuu ihanasti kun alan tanssimaan.

Rakkain ominaisuus kehossani on…

…se että olen kantanut lastani ja synnyttänyt hänet, vaikkakin sektiolla. Olin pettynyt kehooni kun en kyennyt synnyttämään alateitse, mutta kehoni on silti rakas, koska se kantoi ja antoi minulle rakkaan lapseni.

Haluaisin oppia hyväksymään…

…kaksoisleuan ja vatsani. Kamppailen näiden kahden asian kanssa, vaikka olenkin suhteellisen tyytyväinen koko kehooni.

Hyväksyn…

…sen että kehoni ei ole samanlainen kuin parikymppisenä.

Olen ylpeä…

…kehoni kyvystä liikkua.

Pidän…

…takapuolestani!

Olen tyytyväinen…

…siihen että kehoni on terve.

Kehoni pystyy…

…valmistamaan toisen ihmisen. SE jos mikä on käsittämätöntä! Tuijotan välillä edelleen 5-vuotiasta lastani ja mietin että miten hemmetissä olen tuon tehnyt!

Kehostani tekee ainutlaatuisen…

…sen että minä olen minä. En voi olla kukaan muu, olen ainutlaatuinen tällaisena.

Kehoni tärkein tehtävä on…

…olla olemassa.

Kehoni on minulle rakas, koska…

…se on selvinnyt niin monesta kanssani.

rakas keho

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kamppailevat kehonkuvansa kanssa

Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille, etenkin teille jotka kamppailette kehonkuvanne kanssa. Kirja kannustaa ja antaa tietoa asioista, joita ei itsekään ehkä ole tullut ajatelleeksi.

Minusta on ihanaa, että kirjassa on monenlaisia kehoja kuvattuna juuri sellaisina kuin ne ovat. Tällaista monipuolisuutta toivoisin kaikkialle mediaan, ihan tavallisia ihmisten kehoja ilman mitään super-muokkauksia ja ”paranteluja”. Toki joku voisi sanoa, että kirjassa olisi voinut olla vielä enemmän erilaisia kehoja, mutta uskon että tällaiseen projektiin erilaisten ihmisten saaminen on haastavaa, ja tässä on tehty sen verran mihin on pystytty. Meidän kehopositiivisiin projekteihin, mm. kehopositiiviseen kalenteriin on ollut haastavaa löytää vapaaehtoisia ihmisiä jotka ovat ns. tarpeeksi erilaisia toisistaan, koska kaikki eivät halua esille tai hakumme eivät tavoita niin suurta yleisöä että saisimme tarpeeksi erilaisia ihmisiä mukaan.

Kirjan viimeinen esittelyssä ollut nainen oli Aili. Rakastin hänen elämänohjettaan naisille: ”Nauttikee ja naurakee!”

rakas keho

Voit ostaa kirjan hintaan 35€ Tuuma Kustannuksen kautta!


Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Kysyin joskus instassa kiinnostaisiko postaus missä esittelen meidän kuvatuet, ja moni oli sitä mieltä että kiinnostaa. Esittelen nyt muutaman kuvan joita käytän arjessa ja töissä.

Postauksen lopusta löydät linkit Papunettiin, joihin olen koonnut valmiiksi tulostettavat kuvatuet, jotka esittelen tässä postauksessa. Näitä kuvia saa siis itse tulostettua Papunetistä, siellä on todella kätevä kuvatyökalu tähän.

Joskus tuntuu siltä että kaikkialla on Papunetin kuvia, ja meinaan kyllästyä koko hommaan. Mutta kuvakommunikointi vaan auttaa todella paljon sekä töissä että kotona aistiyliherkän jännittäjän kanssa joka aina haluaa tietää ”mitä me huomenna tehdään” ja ”milloin on lelupäivä”.

Kuvatuet kotona

Tässä on kuvatuet joita käytämme kotona 5-vuotiaan aistiyliherkän jännittäjä-lapsen kanssa. Meillä on myös ma-su pohja johon laitan sinitarralla kiinni jokaisen päivän kohdalle sen päivän tapahtumat.

Kuvatuki
Viikko-pohja, joka löytyi netistä

Olemme kotona käyttäneet kuvatukia pariin otteeseen, ensin kun lapsi oli noin 3-vuotias kun siirtymät olivat vaikeita. Sitten luovuimme niistä, kunnes taas viime keväänä otimme ne käyttöön toimintaterapeutin suosittelemana. Tavallaan raskasta käyttää näitä töissä JA kotona, mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli että voin hyödyntää työssä opittua kotona ja toisinpäin.

Kotona meillä on eteisen seinällä vaihdellen yksi tai kaksi viikko-ohjelmaa, minne laitan tämän ja tarvittaessa vielä seuraavan viikon ohjelman. Joskus käytämme vain yhtä viikkosuunnitelmaa kerrallaan. Sinne laitamme päiväkoti/koti-päivät ja mahdolliset muut asiat joita teemme. Myös isovanhempien kyläilyt ja muut tekemiset.

Kuvatuet auttavat lasta joka jännittää usein

En ole millään tapaa suunnitelmallinen tai järjestelmällinen ihminen, vaan menen usein extemporee. Emme suunnittele paljoakaan asioita etukäteen ja se onneksi sopii lapsellekin. Jos meille on tulossa jokin kyläily tai tapahtuma mihin menemme, merkkaamme sen kalenteriin ja käymme sitä läpi etukäteen. Etenkin lääkärikäynnit ja muut jotka saattavat jännittää lasta, merkataan etukäteen ja niistä jutellaan. Joskus taas on parempi kertoa jännittävistä asioista vasta edellisenä päivänä tai samana aamuna, muuten lasta alkaa jännittää liikaa. Välillä on vaikea ennakoida, mistä kannattaa kertoa etukäteen ja mistä ei.

Joskus jos kerron vasta aamulla että nyt menemme lääkäriin, saattaa koko käynti mennä pieleen kun lapsi ei osaa valmistautua henkisesti ja hän kieltäytyy yhteistyöstä täysin. Toisinaan taas, vaikka valmistelisi viikon etukäteen jännittää silti niin paljon, että lapsi ei kykene tekemään vastaanotolla mitään. Sen takia usein varaan kaksi tapaamista, ensimmäinen menee jännittäessä ja toinen saattaakin jo sujua.

Olemme myös kehittämässä lapsen kanssa halaus-kortit, joita voi käyttää kun suututtaa. Lapsella on tapana kiukusta jostain asiasta X ja kiukku ei vaan ota loppuakseen. Hän voi puoli päivää jäädä ns. jumiin siihen kiukkuun, ja eräs päivä juteltiin aiheesta lapsen kanssa. Mitä voisimme tehdä jotta hän ei jäisi jumiin kiukkuun vaan voisi jo päästää tunteesta irti ja siirtyä eteenpäin? Keksimme hali-kortin, minkä lapsi (tai aikuinen) voisi ottaa esille sovinnon eleenä.

Lue myös: Erityisherkkä ekstrovertti

Kuvatuet töissä

Tässä ovat ne tuet, mitä töissä käytän. Useimmiten tulee käytettyä kyllä / ei -kuvia, eli näitä vihreää ja punaista. Ne ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Olemme töissä laittaneet näitä myös ruokapöydälle, punainen tarkoittaa ruokailua ja vihreällä saa kiittää kun on valmis. Niitä voi myös käyttää ruokailutilanteessa kannustamaan käytöstapoihin pöydässä. Mieluiten positiivisen kautta eli vaikkapa ”nyt istut niin hienosti oikein päin ja syöt, saatkohan pidettyä vihreän kortin koko ruokailun ajan”.

Kuvatuet

Aiemmin olin vuoden töissä 1-5 vuotiaiden ryhmässä, jossa oli paljon kuvatuista hyötyviä lapsia. Oli haastavaa käyttäytymistä, ihan perus käytöstapojen opettelua sekä kielellisiä haasteita. Siellä apua oli ihan perus toiminnoista: vessa, ruokailu, hyvä, huono, lepohetki, ulkoilu ja niin edelleen.

Erään lapsen kanssa otin käyttöön järeämmän arsenaalin kuvatukia ja erilaisia tunnetiloja käsitteleviä kuvia. Hänen kanssaan oli haastavaa kommunikoida senkin takia, koska hän ei osannut suomea kunnolla. Tämän lapsen kanssa toimi parhaiten kuvat ei – sekä lopulta halaus- kuva. Kun lapsi rauhottui hieman, pystyin näyttämään halaus-kuvaa jolloin halattiin ja sovittiin.

Jokaisen lapsen kanssa toimii eri asiat ja kuvat, ja niistä pääsee jyvälle vain kokeilemalla. Tässä on kuitenkin minun perus pakettini kuvia joista olen kokenut hyötyä töissä ollessani.

Kuvatuet
Näistä myös yläfemma toimii superhyvin joihinkin lapsiin! Kun on tehnyt jotain hyvin, tulee yläfemma.
Kuvatuet
Perus kuvat töihin varhaiskasvatukseen

Näitä kuvatukia on hyvä käyttää erityislasten kanssa mutta myös sellaisten kanssa, jotka eivät osaa suomea kunnolla vielä. Olen työssäni huomannut, että lapset oppivat näiden korttien avulla nopeasti mitä ne tarkoittavat (tietysti lapsesta riippuen). Riippuu myös ihan lapsesta, että mitkä kortit toimivat ja joillakin ne eivät toimi ollenkaan. Kuten nuorten ja lasten kanssa työskentelevät tietävät, lapset ovat kaikki erilaisia. Itse olen kokenut työssäni että näistä on suuri apu, jos lapsi on edes vähän vastaanottavainen näille kuvatuille.

Lue myös: Kirje päiväkodin hoitajille

Nyt olen töissä eskareiden kanssa, ja tämän ryhmän lasten kanssa ei toimikaan ihan samat kuvat kuin pienten kanssa. Olemme käyttäneet esimerkiksi kuvia eteisessä – mitä tänään puetaan? Kyllästyimme siihen että jokainen lapsi kyseli aina pukiessa – tarviiko ulkohousuja? takkia? hanskoja? Joten kehitimme tällaisen seinälle tulevan ohjeen, jota voi sään mukaan vaihdella. Lapset ovat ottaneet tämän hyvin vastaan ja osaavat parin viikon harjoittelun jälkeen jo melkein jokainen katsoa itse taulukosta mitä tarvitsee pukea, ja missä järjestyksessä.

Kuvatuet
Kuvatuki

Näistä kuvista on hyötyä siinä, että eskari-ikäisetkään ei vielä välttämättä hoksaa mitä pitää pukea päälle ja missä järjestyksessä. Yllä olevissa kuvissa on ulkovaattet mitä tarvitaan ulkoiluun ja järjestys miten ne puetaan. Ylhäältä alas on pukemiseen ja alhaalta ylös riisumiseen.

Eskariryhmälle on myös käytössä ruokapöydässä punainen ja vihreä liikennevalo (punaisella ei saa vielä kiittää ja vihreällä saa). Se vähentää niitä kymmeniä ”saakojokiittää saako saako jo kiittää” kyselyitä. Käytämme myös käsien taputtamista tai triangelin/kellon soittamista huomion saamiseksi – joskus meno yltyy niin villiksi ettei ääntä saa kuuluviin. Käytössä on myös timer kello, mihin laitetaan 15-5 minuuttia aikaa leikkiin ennen kuin täytyy lähteä pukemaan tai muuhun toimintaan. Usein monella lapsella siirtymät ovat vaikeita, ja timerit auttavat siihen että lapsi tietää paljonko leikkiaikaa on vielä jäljellä.

Vinkkinä myös youtuben timerit, jonka voi laittaa vaikka tablettiin:

Käytetkö kuvatukia arjessa tai työssäsi? Koetko ne hyödyllisiksi? Jos et käytä jo, oliko näistä vinkeistä hyötyä?

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – töihin varhaiskasvatukseen:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806079/c55edf938984d971fe20d6b60fdcf557/

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – kotiin:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806086/140f83b2c22ecca3631e07dea35be32c/


Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

On keskiviikko, kello on 20.35. Olen juuri saanut lapsen nukkumaan ja olen suihkussa. Tajuan kesken hiusten pesun että hetkinen, olen jo pitkään saanut käydä rauhassa suihkussa ilman häiriöitä! Muistan vuosi, vai pari sitten kun vielä kuuntelin sydän pamppaillen shampoot päässä että huutaako se lapsi, heräsikö se. Vau, näin se elämä muuttuu.

Poikani alkoi siis nukkumaan täysiä öitä vasta noin 4-vuotiaana. Syntymästään asti hän heräili, huusi ja heräili ja olin epätoivon partaalla. Voit lukea lisää näistä ajoista täältä (Vuoden päivät nukuttuja öitä takana), täältä (Vauvavuoden jättämät traumat) ja täältä (Miksi en ollut onnellinen äiti – tarina siitä kun mutsi masentui) .

Silloin tuntui siltä ettei tämä tästä koskaan, koskaan ikinä parane. En nähnyt valoa tunnelin päässä. Itseasiassa, edes koko tunnelia ei näkynyt kaiken sen masentuneen raskaan mönjän läpi.

Kuva: Alexandra Malanin

Muistan todella elävästi sen tunteen siellä suihkussa, kun tuntui ettei edes viiden minuutin suihkun aikana kykene rentoutumaan, vaan odottaa sitä seuraavaa itkua sydän pamppaillen. Ja niin tässä nyt vain ollaan 5,5-vuotiaan lapsen äitinä ja kirjoitan tätä postausta kaikille teille jotka kamppailevat unettomien öiden kanssa. Että kyllä se helpottaa, uskokaa pois. Vaikka ei siltä tunnukaan tällä hetkellä, niin kyllä se helpottaa.

Ja älkää kuunnelko sitä joka tähän sanoo että ”odota vain, kyllä se tästä pahenee, ei tämä vielä mitään! Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset isot murheet!” Vaikka se saattaakin pitää paikkaansa, me emme mieti sitä nyt, vaan koitamme selvitä tämän vaiheen läpi kunnialla. Kun ihminen saa unta pitkän unettoman jakson (vuosien) jälkeen, ei mikään tunnu ihanammalta kuin kokonaisen yön nukkuminen häiriöittä.

p.s. Olemme muuttaneet ja elämä alkaa pikkuhiljaa asettumaan tänne uuteen kaupunginosaan. Ehkä tämä muutto-uupumus pikkuhiljaa hälvenee ja jaksan paremmin. Ehkäpä blogikin tästä pikkuhiljaa alkaa heräämään henkiin!


Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kyselin aiemmin keväällä pomoltani sekä lapsen päväkodin johtajalta, että onko minun mahdollista ottaa lapsi hoitoon minun ryhmääni, koska olen myös päiväkodissa töissä. Vastaus oli että ei voi, koska Helsinki ei suostu maksamaan Vantaalle päiväkotiin meneviä lapsia. Eli raha ja byrokratia olivat esteenä, eikä lapsen tai perheen tilanteen (edun) mukaan voida siis toimia.

Mutta sen sijaan että lapsi saisi tulla viideksi viikoksi kanssani töihin, jätin hänet eilen tuntemattomien hoitajien ja lasten kanssa tuntemattomaan paikkaan hoitoon. Kävimme toki pari viikkoa sitten muutaman tunnin ajan tutustumassa, mutta silti. Lasta jännitti aamulla, mutta se jäi sinne ihan hyvin. En sanoisi että hyvillä mielin, mutta yllättävän reippaasti.

En ymmärrä miksi tällaisissa tilanteissa ei voida toimia perheen edun mukaisesti? Olisin tietysti vienyt lapsen paikkaan minne muutkin lapset menivät, mutta se olisi tuonut jo tunnin työmatkaani puoli tuntia lisää, kun se päiväkoti on ihan toisessa suunnassa. Muut päiväkodin lapset sijoitettiin myös moneen eri päiväkotiin, koska yhdessä paikassa ei ollut tarpeeksi tilaa.

Tuntuu todella kurjalta viedä lapsi hoitoon tuntemattomien ihmisten luo, etenkin kun lapselle on haasteita aistiyliherkkyyden ja muiden aistien- ja tunteiden säätelyssä.

Lapsi on todella herkkä ja omaehtoinen. Toivon niin, että kaikki menee hyvin. Ainakin ensimmäinen fiilis päiväkodista itselläni oli hieman negatiivinen, siellä ei ollut ketään paikalla 6.15, ja yritimme huhuilla ja etsiä lapsen naulakkoa. 6.25 tuli hoitaja kahvia hakemasta, ja kuullessaan lapsen hoitopäivän pituuden hän kauhisteli useamman kerran kovaan ääneen että onpa tosi pitkä päivä lapsella. Lopulta hän hiljeni kun sanoin tiukasti että tämä on nyt tällainen tämä tilanne, enkä voi asialle yhtään mitään. Tulipa kiva fiilis yksinhuoltajana, että taas pitää syyllistyä pitkästähoitopäivästä.

Sentään hän otti lapseni hyvin vastaan ja lapsi jäi sinne lukemaan kirjaa hänen kanssaan.

Naama punaisena pyöräilyn jälkeen. Huhhuh olipa rankkaa, kun ei ole pyöräillyt ikuisuuksiin!

Seuraavat kuukaudet on yhtä pompottelua

Noel on nyt kaksi viikkoa varapäikyssä, jonka jälkeen meillä on viikon loma, ja sen jälkeen hän saa olla viikon vanhempieni luona. Sen jälkeen heinäkuussa hän on kolme viikkoa hoidossa, samassa paikassa mutta taas vaihtuu ryhmä, aikuiset ja lapset koska heinäkuun kesäpäivystys alkaa. Sitten olemme 1,5 viikkoa lomalla, onneksi.

Elokuussa koittaa kuukausi vanhassa päiväkodissa tutussa ryhmässä, mutta puolet kavereista lähtee eskariin ja juuri kuulin, että lisäksi ryhmän KAIKKI hoitajat vaihtavat työpaikkaa! Olin ihan suu auki, koska olin odottanut että edes elokuussa olisi tuttu ja turvallinen päiväkoti, koska syyskuussa muutamme, jolloin vaihtuu TAAS kaikki.

Ehkä me selviämme tästä(kin). Tuntuu vain tosi hurjalta tämä muutosten määrä, etenkin kun aistiyliherkälle lapselle muutokset voivat olla hankalia. Mutta toisaalta usein tämä stressi on vain aikuisen päässä, ja lapset sopeutuvat yllättävän nopeasti.

Olisi vain ollut meidän perheemme etu, että lapsi olisi saanut olla äitinsä kanssa töissä kesän, se olisi helpottanut meidän elämäämme ja työssäkäyntiäni huomattavasti. Jaksamisestani puhumattakaan.

Helpottaakseni kesän tarhamatkoja ostin polkupyörän! Meiltä menisi 25 minuuttia bussilla, koska tämäkin päiväkoti on aika kaukana, ja sinne on pitkä kävelymatka bussin lisäksi. Lähdimme eilen aamulla uudella pyörälläni liikenteeseen ja lapsi istui kyydissä. Meillä meni noin vartti matkaan, ja päiväkodilta pääsin kätevästi jatkamaan juna-asemalle ja töihin. (mitä nyt jalat huutavat maitohapoilla hoosiannaa ja pylly on kipeänä pyöräilystä, kun en ole vuosiin pyöräillyt) Mutta huh, kyllä on stressaava tilanne.

Uusi ihana pyöräni 💓

Synnytyksen jälkeinen masennus on väistynyt, mutta edelleen tuntuu että pienikin stressi voi tuntua maailmanlopulta.

Nyt vain vedän henkeä ja toivon että kaikki menee hyvin, ja että kestämme tätä tilannetta sinne syyskuuhun asti, jolloin vihdoin muutto on sitten ohi ja tilanne rauhoittuu.

Syyskuun muutto häämöttää edessä

Syksyllä saamme uuden asunnon ja silloin kaikki helpottuu, ainakin pikkuhiljaa. Tunnin työmatka vaihtuu puoleksi tunniksi ja toivomme että saisimme tarhapaikan siitä ihan läheltä. Lisäksi vanhempani asuvat viiden minuutin kävelymatkan päässä, kun nyt tällä hetkellä meillä menee bussilla heidän luo 45 minuuttia. Aika huikeaa, enkä muutenkaan malta odottaa uuteen kotiin muuttamista <3 Tuntuu että kävelen tulisilla hiilillä kun vain odotan muuttoa, ihka uusi asunto joka vasta on rakenteilla, lasitettu iso parveke, kaksi makuuhuonetta, kunnon keittiö ja ruokailutila, tilava eteinen, iso olohuone, kaikkea mitä meillä ei tässä kämpässä ole! Jee!!!!

Ja miten Noelin ensimmäinen päivä meni varapäiväkodissa? No, eilen iltapäivällä minua oli vastassa iloinen, pomppiva lapsi joka kertoi että hänellä oli ollut NIIN KIVAA. Siellä on kuulemma kivat aikuiset ja kivat lapset. Ja hyvää ruokaakin oli ollut! Että sellaista sitten, tulipahan taas stressattua turhaan!

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Tällä hetkellä tuntuu että elän jossain oudossa välivaiheessa. Kesän ja alkusyksyn suunnitelmat tuntuvat yhdeltä isolta kaaokselta ja kysymysmerkiltä. En tiedä minne lapseni menee varahoitoon kesällä, en tiedä milloin pidän lomaa, en tiedä missä ryhmässä olen syksyllä töissä enkä tiedä muutammeko mahdollisesti uuteen asuntoon, uuteen kaupunginosaan lähitulevaisuudessa. Toisaalta tuntuu hullulta että olen sellaisessa elämänvaiheessa henkisesti sekä taloudellisesti että kykenen suunnittelemaan jopa ensi syksyä.

Tein tänään myös elämäni ensimmäistä kertaa laskelman kaikista lainoista ja veloista, ja hyvä etten pyörtynyt. Velkaa on kerääntynyt viime vuosien työttömyyden, pätkätöiden ja masennuksen takia aikamoinen summa. Nyt olen päättänyt, että koska työt jatkuvat ainakin vuoden vielä, aion siinä ajassa saada maksettua ison osan niistä.

En ole saanut stressiltä ja pään sisäiseltä kaaokselta kirjoitettua blogiinkaan oikein mitään viime aikoina. Tiedän ettei kukaan vaadikaan sitä minulta, mutta niin sitä vain kummasti vaatii itseltään liikaa. Minulla on valehtelematta useampi kymmenen postausta puolivalmiina mutta en saa mitään niistä valmiiksi asti. Aivot raksuttavat tyhjää.

Vähän väsynyt mutsi

Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.

Välillä tuntuu että minulla on tällaisia kausia jolloin mikään ei oikein luonnistu, pää on sumua ja kaikki tuntuu irraliselta, oudon kaukaisilta enkä saa oikein kiinni mistään. Teen tuhatta eri asiaa mutta mitään en saa valmiiksi asti. Huoh.

Eipä tässä muuta, tällä hetkellä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja voikaa hyvin! <3

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Ihanaa, pääsiäinen ja neljä päivää vapaata! Saa vaan löhötä, on hyvä ilma ja tänään mennään katsomaan lampaita!

Lähdimme lapsen ja minun vanhempieni kanssa Haltialaan katsomaan lampaita ja pikkuisia karitsoja. Olimme odottaneet lampaiden näkemistä lapsen kanssa, koska lampaat on ihan meidän lemppareita.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun on mielessään odottanut sellaista seesteistä ihanaa päivää, aurinko paistaa ja linnut laulaa, on lämmin kevätpäivä ja lampaat ihania?

”Sitten todellisuus iskee vasten kasvoja, ja kaikki menee juuri niin pieleen kuin vain voi mennä.”

Lampolaan on aivan jäätävä jono, lapsi näkee arvontapöydän ja haluaakin sinne, mutta kun nyt ollaan tultu katsomaan niitä lampaita niin sittenhän saatana mennään katsomaan niitä lampaita. Sen jälkeen mennään arpomaan, okei? Lampaiden luo kun päästään, lapsi huutoitkee että haluaa pois, paska haisee, järkky määrä porukkaa tunkee katsomaan lampaita, puolella porukasta mukana vaunut ja jopa tuplarattaat, yritämme päästä pois mutta vaunut tukkivat väylän. Siinä sitten huutavan mukulan kanssa yrittää painia takaisin ulos raittiiseen ilmaan, jonka pitikin pääsiäisenä olla niin ihanaa ja lämmintä, mutta ei, kun harmaata pilveä ja kylmää viimaa tulee niskaan. Tässä vaiheessa sitä miettii, että eikö olisi vain voinut mennä arvontaan, lapsi olisi ollut tyytyväinen ja olisimme voineet lähteä kotiin.

Lampaiden katsominen meni vituiksi, mutta jos sentään arvontaan osallistutaan ja päästään sitten paremmilla fiiliksillä pois. Arpa maksaa kaksi euroa eikä kenelläkään ole käteistä. Lapsen pettymys on jo muuttumassa katastrofiksi ja äidin ohimossa jyskyttää vitutus-suoni. Jostain kaivetaan kaksi euron kolikkoa ja eikun arpomaan. Oranssista laatikosta saa valita lelun, ongelmana on vain se, että oranssi laatikko ammottaa puolityhjänä kun muut voittolaatikot pursuvat leluja. Lapsen huuli alkaa väpättämään, ei hän halua deodoranttia. Onneksi saa valita toisesta laatikosta pehmokalan, ja pääsemme kaikki vähän vähemmän vittuuntuneina kotimatkalle.

En aio poistua loppupäivänä viltin alta sohvalta mihinkään.

Note to self: Älä odota koskaan yhtään mitään niin et voi pettyä. Note to self 2: joskus voi antaa periksi ja mennä lapsen mielen mukaan saman tien, niin ei tarvitse alkaa kaikesta vääntämään ja tappelemaan. Note to self 3: muistutus itselle vielä siitä, että vaikka menisi lapsen mielen mukaan, se ei takaa että asiat silti menisivät putkeen. Tätä tämä nyt vain on, välillä. Note to self 4: pieni kannustuspuhe itselleni: vaikka sun teki mieli repiä hiukset päästä ja huutaa lapselle että nyt se pää kiinni, mä yritin järjestää kivan päivän ja sä vaan kiukuttelet, sen sijaan vedit syvään henkeä ja melkein jopa onnistuit pitämään ärsytyksen sisälläsi. Ihan vähän vaan kiukuttelit itse. Hyvä sinä!

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Sain pari viikkoa sitten tietää että työni jatkuvat vielä ensi syksynäkin, eli seuraavankin kauden! Eli olen kesällä töissä kesäkuun ja sitten heinäkuun varapaikassa, kun ryhmiä supistetaan kesän ajaksi. Elokuussa palaamme takaisin omaa päiväkotiin ja toivottavasti samaan ryhmään. Hoitajia joudutaan vaihtelemaan eri ryhmien välillä, riippuen siitä kuka jatkaa ja minne saadaan lto palkattua. Jännittää, saanko pitää paikkani samassa ryhmässä missä olen nyt, vai olenko ihan eri ryhmässä, kenties eskareiden kanssa! Saa nähdä. Ennen syksyä tosin stressaa yksi jos toinenkin asia – nimittäin oman lapseni varahoito kesällä.

Päiväkodin kesäsulku hankaloittaa työssäkäyvän elämää

Lapseni päiväkoti joutuu evakkoon jo kesäkuussa (ja heinäkuun myös), kun viereen rakennetaan iso päiväkoti ja rakennustyöt aiheuttavat pihan sulkemisen kesäksi. Kysyin pk:n johtajalta, onnistuisiko vaihtaa kesä- ja heinäkuuksi lapsi sinne päiväkotiin missä itsekin olen töissä, mutta ei kuulemma voi mitenkään päin. Tämä johtuu siitä että olen töissä Vantaan kaupungilla ja asumme Helsingissä. Ihan typerää byrokratiaa, joka aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa minun työssäkäyntiäni kesällä.

En tiedä vielä mihin päiväkotiin lapseni joutuu kesäksi, ja kuinka kaukana se on. Tällä hetkellä se paikka mitä on ehdotettu, on 20 minuutin bussi- ja kävelymatkan päässä. Eli se lisäisi työmatkaani ainakin puolella tunnilla per suunta, eli työmatkani venyisi vähintään 1,5 -tuntiseksi. Täällä meidän lähistöllä olisi yksi päiväkoti, mutta sekin pursuu jo liitoksistaan eli sinne ei voida mennä, ja kesäsupistusten takia sekin on kiinni heinäkuussa. Kenen etu tämä on? Kaikista vähiten lapsen etu, joka joutuu nyt jo olemaan hoidossa kymmenen tuntia päivässä.

Päiväkodit pursuvat nyt jo täpötäynnä, ja lisäksi Helsinki päätti poistaa kotihoidontuen kuntalisän kaksi vuotta täyttäneiltä. Minne ajateltiin nämä kaikki lapset tunkea, kun on nyt jo täyttä kaikkialla?

Missä asumme syksyllä?!

Olen myös hakenut kaupungilta asuntoa Itä-Helsingistä! Jännittää todella paljon, vaikka en usko että saamme vaihtoasuntoa. Vanhempani asuvat Itä-Helsingissä ja haluaisimme muuttaa lähemmäs heitä, samalla ratkeaisi pitkä työmatkakin – työmatka olisi vain puoli tuntia tunnin sijaan. Pitäkää peukkuja hurjan paljon, että saamme asunnon sieltä! En haluaisi muuttaa, koska olemme asettuneet niin mukavasti tänne Länsi-Helsinkiin. Mutta ajatus siitä että saisimme muuttaa ihka-uuteen uudiskohteeseen, ai että. Saamme tietää tässä noin kuukauden- parin sisällä, saammeko asuntoa tästä uudiskohteesta.

Sitten jos muutamme, täytyy taas miettiä ihan uudestaan päivähoito ja muut. Apua!

Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kesä ja syksy tuo tullessaan. Vaikka olen sellainen aika perus positiivinen ja optimisti, olen myös murehtija-stressaaja -luonne, eli murehdin etukäteen kaikenlaisia ongelmia ja pulmia mitä saattaa eteen tulla. Se on aika rankkaa se! Kesälomaakin minulla on ihan palkallista, kahdeksan päivää. Ja nekin pitäisi miettiä mihin väliin nekin tungen. Heh ja apua! Stressiä ja muutoksen tuulia ilmassa, mutta silti tunnen sellaisen pienen jännityskutinan vatsassani, että meillä meneekin aika hyvin nykyään…

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Onko minkälaisia suunnitelmia? Aiheuttaako päiväkotien sulku vaikeuksia teilläkin päin?