Avainsana: Äitiys

Rakas keho -kirja esittelyssä

Rakas keho -kirja esittelyssä

Sain Tuuma kustannukselta luettavakseni Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas Keho -kirjan. Kirjassa esitellään useamman naisen kehot kuvin ja heidän omin sanoin. Mukana on myös mm. Vatsamielenosoituksen Tytti Shemeikka <3

rakas keho

”Kirja kannustaa sinua pohtimaan omaa kehosuhdettasi ja johdattelee omaksumaan uudenlaisen tavan olla sinut kehosi kanssa. Se korostaa ratkaisukeskeisyyttä ja antaa paljon konkreettisia ideoita sekä harjoituksia kehonkuvan työstämisen tueksi.”

Kirjassa on kehokuvien ja -tarinoiden lisäksi tietoa kehopositiivisuudesta, syömishäiriöistä, kehonkuvasta mediassa sekä monta hyvää harjoitusta. Tykkäsin kirjassa erityisesti niistä monista harjoituksista joita voi itse tehdä, jotka saattavat auttaa oman kehonkuvan kanssa, ymmärtämään omaa kehoa, tiedostaa epävarmuuksia ja miettiä todella laajasti omaa kehoa ja kaikkea mitä siihen liittyy. Ja siihen liittyykin todella paljon asioita, mitä ei edes osaa miettiä arjessa.

Mistä omat epävarmuudet ja kehonegatiivisuus tulevat? Tulevatko ne median kautta, jo lapsena terveydenhoidon kautta, omilta vanhemmilta tai isovanhemmilta, vai kaikkea tätä ja vielä lisääkin? Miten keho muuttuu raskauden ja synnytyksen aikana, miten keskenmeno, lapsettomuus tai kehodysforia vaikuttaa kehonkuvaan?

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Tanssi on ollut parasta mitä keholleni voin antaa

Kirjan alussa oli lause joka jäi mieleeni: ”Harvoin keho on ylpeyden aihe, iloitsemisen kohde tai voimaantumisen lähde.” Kaikkea tätä on tanssi tuonut elämääni. Olen tanssinut pienestä asti ja se on aina tuonut minulle valtavasti iloa. Se on myös tuonut keholleni iloa ja voimaantumista – kun tanssin, tunnen kehoni ja kaikki sen liikkeet, ja olen ylpeä siitä miten se liikkuu.

Ehkä sen takia raskauden loppuvaiheilla ja synnytyksen jälkeen en enää tunnistanut kehoani koska se muuttui niin paljon, ja tanssiminen oli outoa kun en kyennyt liikkumaan kuten ennen. Sektiohaava oli kauan oudon tuntuinen. Kävin ensimmäisen kerran tanssitreeneissä neljä kuukautta synnytyksen jälkeen, eikä kehoni osannut enää liikkua samalla tavalla kuin ennen. Se oli masentavaa, enkä tunnistanut kehoani enää samaksi kuin ennen raskautta.

Raskauden aikana myös lopetin tanssitreenit, koska pelkäsin että kaadun tai satutan vauvaa jotenkin. Tämä ongelma oli täysin vain omassa päässäni, koska yleensä suositellaan että liikkumista raskaana ollessa saa jatkaa niin kauan kun se hyvältä tuntuu (fyysisesti). Itselläni oli vain niin suuria pelkotiloja siitä että aiheutan vauvalleni jonkun vamman tai saan keskenmenon jos riehun liikaa, että en uskaltanut treenata enää. Tämä on varmasti myös vaikuttanut kehonkuvaani ja tuntemuksiini vielä vauvan synnyttyä.

Kirja sai minut miettimään paljon kehoani ja suhdettani siihen raskauden ja synnytyksen jälkeen.

rakas keho

Lue myös: Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Kirjassa kannustetaan rentoutumaan – se auttaa rentoutumisen lisäksi myös oman kehon hyväksymiseen

Pidin kirjassa siitä muistutuksesta, että omassa kehossani on jännitystiloja jatkuvasti, ja kuinka tärkeää rentoutuminen on. Olen viime aikoina nukkumaan mennessäni kuunnellut äänikirjasovelluksesta meditaatio- ja rentoutumisharjoituksia. Se on auttanu minua nukahtamaan (en ole ottanu melatoniiniakaan, mitä yleensä otan iltaisin!) ja rauhoittumaan. Jos on tukala olla omassa kehossa tai on stressaantunut ja jännittynyt, rentoutusharjoitukset auttavat kokonaisvaltaisesti rentoutumaan ja olemaan läsnä kehossaan.

Itse tiedän kyllä miten vaikeaa on koittaa rentoutua kun on pingottunut kuin jousi, ja se vaatii stressaantuneelta ja väsyneeltä ihmiseltä aika paljon. Olen aloittanut ihan lyhyillä 2 minuutin – 5 minuutin harjoituksilla iltaisin kun makaan sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Kannustan kaikkia kokeilemaan, itse olen kuunnellut Storytelin kautta mutta tästä Rakas keho- kirjasta tai esim, myös Youtubesta löytyy hyviä harjoituksia. Itse tykkään paljon Kupariketun rentoutuksista, käytän niitä itse kotona ja töissä lasten kanssa.

Kirjan harjoituksia:

Jatka seuraavia lauseita kehoosi liittyvillä ajatuksilla:

Kehoni on…

…muuttanut muotoaan vuosien saatossa. Kehoni on täysin erilainen nyt 36-vuotiaana kuin 20 vuotta sitten. Jossain vaiheessa surin sitä, mutta nyt alan olemaan jo aika sinut itseni kanssa – ainakin useimmiten. Kehoni on myös vahva, koska se on kestänyt raskauden, synnytyksen, valvomisen ja masennuksen, ja se jaksaa jatkaa vaikka olenkin laiminlyönyt sitä väsymyksen takia. Kehoni on pettänyt minut naisen ja äitinä, kun en kyennyt synnyttämään lasta perätilassa alateitse, koska lantioni oli liian kapea. Mutta toisaalta kehoni on myös selvinnyt esimerkiksi seksuaalisesta väkivallasta.

Arvostan kehoni…

…kykyä muuntautua ja kestää muutoksia.

Kehossani parasta on…

…sen liikkuvuus kun tanssin. Vaikka olenkin jäykistynyt, se liikkuu ihanasti kun alan tanssimaan.

Rakkain ominaisuus kehossani on…

…se että olen kantanut lastani ja synnyttänyt hänet, vaikkakin sektiolla. Olin pettynyt kehooni kun en kyennyt synnyttämään alateitse, mutta kehoni on silti rakas, koska se kantoi ja antoi minulle rakkaan lapseni.

Haluaisin oppia hyväksymään…

…kaksoisleuan ja vatsani. Kamppailen näiden kahden asian kanssa, vaikka olenkin suhteellisen tyytyväinen koko kehooni.

Hyväksyn…

…sen että kehoni ei ole samanlainen kuin parikymppisenä.

Olen ylpeä…

…kehoni kyvystä liikkua.

Pidän…

…takapuolestani!

Olen tyytyväinen…

…siihen että kehoni on terve.

Kehoni pystyy…

…valmistamaan toisen ihmisen. SE jos mikä on käsittämätöntä! Tuijotan välillä edelleen 5-vuotiasta lastani ja mietin että miten hemmetissä olen tuon tehnyt!

Kehostani tekee ainutlaatuisen…

…sen että minä olen minä. En voi olla kukaan muu, olen ainutlaatuinen tällaisena.

Kehoni tärkein tehtävä on…

…olla olemassa.

Kehoni on minulle rakas, koska…

…se on selvinnyt niin monesta kanssani.

rakas keho

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kamppailevat kehonkuvansa kanssa

Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille, etenkin teille jotka kamppailette kehonkuvanne kanssa. Kirja kannustaa ja antaa tietoa asioista, joita ei itsekään ehkä ole tullut ajatelleeksi.

Minusta on ihanaa, että kirjassa on monenlaisia kehoja kuvattuna juuri sellaisina kuin ne ovat. Tällaista monipuolisuutta toivoisin kaikkialle mediaan, ihan tavallisia ihmisten kehoja ilman mitään super-muokkauksia ja ”paranteluja”. Toki joku voisi sanoa, että kirjassa olisi voinut olla vielä enemmän erilaisia kehoja, mutta uskon että tällaiseen projektiin erilaisten ihmisten saaminen on haastavaa, ja tässä on tehty sen verran mihin on pystytty. Meidän kehopositiivisiin projekteihin, mm. kehopositiiviseen kalenteriin on ollut haastavaa löytää vapaaehtoisia ihmisiä jotka ovat ns. tarpeeksi erilaisia toisistaan, koska kaikki eivät halua esille tai hakumme eivät tavoita niin suurta yleisöä että saisimme tarpeeksi erilaisia ihmisiä mukaan.

Kirjan viimeinen esittelyssä ollut nainen oli Aili. Rakastin hänen elämänohjettaan naisille: ”Nauttikee ja naurakee!”

rakas keho

Voit ostaa kirjan hintaan 35€ Tuuma Kustannuksen kautta!


Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Kysyin joskus instassa kiinnostaisiko postaus missä esittelen meidän kuvatuet, ja moni oli sitä mieltä että kiinnostaa. Esittelen nyt muutaman kuvan joita käytän arjessa ja töissä.

Postauksen lopusta löydät linkit Papunettiin, joihin olen koonnut valmiiksi tulostettavat kuvatuet, jotka esittelen tässä postauksessa. Näitä kuvia saa siis itse tulostettua Papunetistä, siellä on todella kätevä kuvatyökalu tähän.

Joskus tuntuu siltä että kaikkialla on Papunetin kuvia, ja meinaan kyllästyä koko hommaan. Mutta kuvakommunikointi vaan auttaa todella paljon sekä töissä että kotona aistiyliherkän jännittäjän kanssa joka aina haluaa tietää ”mitä me huomenna tehdään” ja ”milloin on lelupäivä”.

Kuvatuet kotona

Tässä on kuvatuet joita käytämme kotona 5-vuotiaan aistiyliherkän jännittäjä-lapsen kanssa. Meillä on myös ma-su pohja johon laitan sinitarralla kiinni jokaisen päivän kohdalle sen päivän tapahtumat.

Kuvatuki
Viikko-pohja, joka löytyi netistä

Olemme kotona käyttäneet kuvatukia pariin otteeseen, ensin kun lapsi oli noin 3-vuotias kun siirtymät olivat vaikeita. Sitten luovuimme niistä, kunnes taas viime keväänä otimme ne käyttöön toimintaterapeutin suosittelemana. Tavallaan raskasta käyttää näitä töissä JA kotona, mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli että voin hyödyntää työssä opittua kotona ja toisinpäin.

Kotona meillä on eteisen seinällä vaihdellen yksi tai kaksi viikko-ohjelmaa, minne laitan tämän ja tarvittaessa vielä seuraavan viikon ohjelman. Joskus käytämme vain yhtä viikkosuunnitelmaa kerrallaan. Sinne laitamme päiväkoti/koti-päivät ja mahdolliset muut asiat joita teemme. Myös isovanhempien kyläilyt ja muut tekemiset.

Kuvatuet auttavat lasta joka jännittää usein

En ole millään tapaa suunnitelmallinen tai järjestelmällinen ihminen, vaan menen usein extemporee. Emme suunnittele paljoakaan asioita etukäteen ja se onneksi sopii lapsellekin. Jos meille on tulossa jokin kyläily tai tapahtuma mihin menemme, merkkaamme sen kalenteriin ja käymme sitä läpi etukäteen. Etenkin lääkärikäynnit ja muut jotka saattavat jännittää lasta, merkataan etukäteen ja niistä jutellaan. Joskus taas on parempi kertoa jännittävistä asioista vasta edellisenä päivänä tai samana aamuna, muuten lasta alkaa jännittää liikaa. Välillä on vaikea ennakoida, mistä kannattaa kertoa etukäteen ja mistä ei.

Joskus jos kerron vasta aamulla että nyt menemme lääkäriin, saattaa koko käynti mennä pieleen kun lapsi ei osaa valmistautua henkisesti ja hän kieltäytyy yhteistyöstä täysin. Toisinaan taas, vaikka valmistelisi viikon etukäteen jännittää silti niin paljon, että lapsi ei kykene tekemään vastaanotolla mitään. Sen takia usein varaan kaksi tapaamista, ensimmäinen menee jännittäessä ja toinen saattaakin jo sujua.

Olemme myös kehittämässä lapsen kanssa halaus-kortit, joita voi käyttää kun suututtaa. Lapsella on tapana kiukusta jostain asiasta X ja kiukku ei vaan ota loppuakseen. Hän voi puoli päivää jäädä ns. jumiin siihen kiukkuun, ja eräs päivä juteltiin aiheesta lapsen kanssa. Mitä voisimme tehdä jotta hän ei jäisi jumiin kiukkuun vaan voisi jo päästää tunteesta irti ja siirtyä eteenpäin? Keksimme hali-kortin, minkä lapsi (tai aikuinen) voisi ottaa esille sovinnon eleenä.

Lue myös: Erityisherkkä ekstrovertti

Kuvatuet töissä

Tässä ovat ne tuet, mitä töissä käytän. Useimmiten tulee käytettyä kyllä / ei -kuvia, eli näitä vihreää ja punaista. Ne ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Olemme töissä laittaneet näitä myös ruokapöydälle, punainen tarkoittaa ruokailua ja vihreällä saa kiittää kun on valmis. Niitä voi myös käyttää ruokailutilanteessa kannustamaan käytöstapoihin pöydässä. Mieluiten positiivisen kautta eli vaikkapa ”nyt istut niin hienosti oikein päin ja syöt, saatkohan pidettyä vihreän kortin koko ruokailun ajan”.

Kuvatuet

Aiemmin olin vuoden töissä 1-5 vuotiaiden ryhmässä, jossa oli paljon kuvatuista hyötyviä lapsia. Oli haastavaa käyttäytymistä, ihan perus käytöstapojen opettelua sekä kielellisiä haasteita. Siellä apua oli ihan perus toiminnoista: vessa, ruokailu, hyvä, huono, lepohetki, ulkoilu ja niin edelleen.

Erään lapsen kanssa otin käyttöön järeämmän arsenaalin kuvatukia ja erilaisia tunnetiloja käsitteleviä kuvia. Hänen kanssaan oli haastavaa kommunikoida senkin takia, koska hän ei osannut suomea kunnolla. Tämän lapsen kanssa toimi parhaiten kuvat ei – sekä lopulta halaus- kuva. Kun lapsi rauhottui hieman, pystyin näyttämään halaus-kuvaa jolloin halattiin ja sovittiin.

Jokaisen lapsen kanssa toimii eri asiat ja kuvat, ja niistä pääsee jyvälle vain kokeilemalla. Tässä on kuitenkin minun perus pakettini kuvia joista olen kokenut hyötyä töissä ollessani.

Kuvatuet
Näistä myös yläfemma toimii superhyvin joihinkin lapsiin! Kun on tehnyt jotain hyvin, tulee yläfemma.
Kuvatuet
Perus kuvat töihin varhaiskasvatukseen

Näitä kuvatukia on hyvä käyttää erityislasten kanssa mutta myös sellaisten kanssa, jotka eivät osaa suomea kunnolla vielä. Olen työssäni huomannut, että lapset oppivat näiden korttien avulla nopeasti mitä ne tarkoittavat (tietysti lapsesta riippuen). Riippuu myös ihan lapsesta, että mitkä kortit toimivat ja joillakin ne eivät toimi ollenkaan. Kuten nuorten ja lasten kanssa työskentelevät tietävät, lapset ovat kaikki erilaisia. Itse olen kokenut työssäni että näistä on suuri apu, jos lapsi on edes vähän vastaanottavainen näille kuvatuille.

Lue myös: Kirje päiväkodin hoitajille

Nyt olen töissä eskareiden kanssa, ja tämän ryhmän lasten kanssa ei toimikaan ihan samat kuvat kuin pienten kanssa. Olemme käyttäneet esimerkiksi kuvia eteisessä – mitä tänään puetaan? Kyllästyimme siihen että jokainen lapsi kyseli aina pukiessa – tarviiko ulkohousuja? takkia? hanskoja? Joten kehitimme tällaisen seinälle tulevan ohjeen, jota voi sään mukaan vaihdella. Lapset ovat ottaneet tämän hyvin vastaan ja osaavat parin viikon harjoittelun jälkeen jo melkein jokainen katsoa itse taulukosta mitä tarvitsee pukea, ja missä järjestyksessä.

Kuvatuet
Kuvatuki

Näistä kuvista on hyötyä siinä, että eskari-ikäisetkään ei vielä välttämättä hoksaa mitä pitää pukea päälle ja missä järjestyksessä. Yllä olevissa kuvissa on ulkovaattet mitä tarvitaan ulkoiluun ja järjestys miten ne puetaan. Ylhäältä alas on pukemiseen ja alhaalta ylös riisumiseen.

Eskariryhmälle on myös käytössä ruokapöydässä punainen ja vihreä liikennevalo (punaisella ei saa vielä kiittää ja vihreällä saa). Se vähentää niitä kymmeniä ”saakojokiittää saako saako jo kiittää” kyselyitä. Käytämme myös käsien taputtamista tai triangelin/kellon soittamista huomion saamiseksi – joskus meno yltyy niin villiksi ettei ääntä saa kuuluviin. Käytössä on myös timer kello, mihin laitetaan 15-5 minuuttia aikaa leikkiin ennen kuin täytyy lähteä pukemaan tai muuhun toimintaan. Usein monella lapsella siirtymät ovat vaikeita, ja timerit auttavat siihen että lapsi tietää paljonko leikkiaikaa on vielä jäljellä.

Vinkkinä myös youtuben timerit, jonka voi laittaa vaikka tablettiin:

Käytetkö kuvatukia arjessa tai työssäsi? Koetko ne hyödyllisiksi? Jos et käytä jo, oliko näistä vinkeistä hyötyä?

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – töihin varhaiskasvatukseen:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806079/c55edf938984d971fe20d6b60fdcf557/

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – kotiin:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806086/140f83b2c22ecca3631e07dea35be32c/


Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

On keskiviikko, kello on 20.35. Olen juuri saanut lapsen nukkumaan ja olen suihkussa. Tajuan kesken hiusten pesun että hetkinen, olen jo pitkään saanut käydä rauhassa suihkussa ilman häiriöitä! Muistan vuosi, vai pari sitten kun vielä kuuntelin sydän pamppaillen shampoot päässä että huutaako se lapsi, heräsikö se. Vau, näin se elämä muuttuu.

Poikani alkoi siis nukkumaan täysiä öitä vasta noin 4-vuotiaana. Syntymästään asti hän heräili, huusi ja heräili ja olin epätoivon partaalla. Voit lukea lisää näistä ajoista täältä (Vuoden päivät nukuttuja öitä takana), täältä (Vauvavuoden jättämät traumat) ja täältä (Miksi en ollut onnellinen äiti – tarina siitä kun mutsi masentui) .

Silloin tuntui siltä ettei tämä tästä koskaan, koskaan ikinä parane. En nähnyt valoa tunnelin päässä. Itseasiassa, edes koko tunnelia ei näkynyt kaiken sen masentuneen raskaan mönjän läpi.

Kuva: Alexandra Malanin

Muistan todella elävästi sen tunteen siellä suihkussa, kun tuntui ettei edes viiden minuutin suihkun aikana kykene rentoutumaan, vaan odottaa sitä seuraavaa itkua sydän pamppaillen. Ja niin tässä nyt vain ollaan 5,5-vuotiaan lapsen äitinä ja kirjoitan tätä postausta kaikille teille jotka kamppailevat unettomien öiden kanssa. Että kyllä se helpottaa, uskokaa pois. Vaikka ei siltä tunnukaan tällä hetkellä, niin kyllä se helpottaa.

Ja älkää kuunnelko sitä joka tähän sanoo että ”odota vain, kyllä se tästä pahenee, ei tämä vielä mitään! Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset isot murheet!” Vaikka se saattaakin pitää paikkaansa, me emme mieti sitä nyt, vaan koitamme selvitä tämän vaiheen läpi kunnialla. Kun ihminen saa unta pitkän unettoman jakson (vuosien) jälkeen, ei mikään tunnu ihanammalta kuin kokonaisen yön nukkuminen häiriöittä.

p.s. Olemme muuttaneet ja elämä alkaa pikkuhiljaa asettumaan tänne uuteen kaupunginosaan. Ehkä tämä muutto-uupumus pikkuhiljaa hälvenee ja jaksan paremmin. Ehkäpä blogikin tästä pikkuhiljaa alkaa heräämään henkiin!


Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kyselin aiemmin keväällä pomoltani sekä lapsen päväkodin johtajalta, että onko minun mahdollista ottaa lapsi hoitoon minun ryhmääni, koska olen myös päiväkodissa töissä. Vastaus oli että ei voi, koska Helsinki ei suostu maksamaan Vantaalle päiväkotiin meneviä lapsia. Eli raha ja byrokratia olivat esteenä, eikä lapsen tai perheen tilanteen (edun) mukaan voida siis toimia.

Mutta sen sijaan että lapsi saisi tulla viideksi viikoksi kanssani töihin, jätin hänet eilen tuntemattomien hoitajien ja lasten kanssa tuntemattomaan paikkaan hoitoon. Kävimme toki pari viikkoa sitten muutaman tunnin ajan tutustumassa, mutta silti. Lasta jännitti aamulla, mutta se jäi sinne ihan hyvin. En sanoisi että hyvillä mielin, mutta yllättävän reippaasti.

En ymmärrä miksi tällaisissa tilanteissa ei voida toimia perheen edun mukaisesti? Olisin tietysti vienyt lapsen paikkaan minne muutkin lapset menivät, mutta se olisi tuonut jo tunnin työmatkaani puoli tuntia lisää, kun se päiväkoti on ihan toisessa suunnassa. Muut päiväkodin lapset sijoitettiin myös moneen eri päiväkotiin, koska yhdessä paikassa ei ollut tarpeeksi tilaa.

Tuntuu todella kurjalta viedä lapsi hoitoon tuntemattomien ihmisten luo, etenkin kun lapselle on haasteita aistiyliherkkyyden ja muiden aistien- ja tunteiden säätelyssä.

Lapsi on todella herkkä ja omaehtoinen. Toivon niin, että kaikki menee hyvin. Ainakin ensimmäinen fiilis päiväkodista itselläni oli hieman negatiivinen, siellä ei ollut ketään paikalla 6.15, ja yritimme huhuilla ja etsiä lapsen naulakkoa. 6.25 tuli hoitaja kahvia hakemasta, ja kuullessaan lapsen hoitopäivän pituuden hän kauhisteli useamman kerran kovaan ääneen että onpa tosi pitkä päivä lapsella. Lopulta hän hiljeni kun sanoin tiukasti että tämä on nyt tällainen tämä tilanne, enkä voi asialle yhtään mitään. Tulipa kiva fiilis yksinhuoltajana, että taas pitää syyllistyä pitkästähoitopäivästä.

Sentään hän otti lapseni hyvin vastaan ja lapsi jäi sinne lukemaan kirjaa hänen kanssaan.

Naama punaisena pyöräilyn jälkeen. Huhhuh olipa rankkaa, kun ei ole pyöräillyt ikuisuuksiin!

Seuraavat kuukaudet on yhtä pompottelua

Noel on nyt kaksi viikkoa varapäikyssä, jonka jälkeen meillä on viikon loma, ja sen jälkeen hän saa olla viikon vanhempieni luona. Sen jälkeen heinäkuussa hän on kolme viikkoa hoidossa, samassa paikassa mutta taas vaihtuu ryhmä, aikuiset ja lapset koska heinäkuun kesäpäivystys alkaa. Sitten olemme 1,5 viikkoa lomalla, onneksi.

Elokuussa koittaa kuukausi vanhassa päiväkodissa tutussa ryhmässä, mutta puolet kavereista lähtee eskariin ja juuri kuulin, että lisäksi ryhmän KAIKKI hoitajat vaihtavat työpaikkaa! Olin ihan suu auki, koska olin odottanut että edes elokuussa olisi tuttu ja turvallinen päiväkoti, koska syyskuussa muutamme, jolloin vaihtuu TAAS kaikki.

Ehkä me selviämme tästä(kin). Tuntuu vain tosi hurjalta tämä muutosten määrä, etenkin kun aistiyliherkälle lapselle muutokset voivat olla hankalia. Mutta toisaalta usein tämä stressi on vain aikuisen päässä, ja lapset sopeutuvat yllättävän nopeasti.

Olisi vain ollut meidän perheemme etu, että lapsi olisi saanut olla äitinsä kanssa töissä kesän, se olisi helpottanut meidän elämäämme ja työssäkäyntiäni huomattavasti. Jaksamisestani puhumattakaan.

Helpottaakseni kesän tarhamatkoja ostin polkupyörän! Meiltä menisi 25 minuuttia bussilla, koska tämäkin päiväkoti on aika kaukana, ja sinne on pitkä kävelymatka bussin lisäksi. Lähdimme eilen aamulla uudella pyörälläni liikenteeseen ja lapsi istui kyydissä. Meillä meni noin vartti matkaan, ja päiväkodilta pääsin kätevästi jatkamaan juna-asemalle ja töihin. (mitä nyt jalat huutavat maitohapoilla hoosiannaa ja pylly on kipeänä pyöräilystä, kun en ole vuosiin pyöräillyt) Mutta huh, kyllä on stressaava tilanne.

Uusi ihana pyöräni 💓

Synnytyksen jälkeinen masennus on väistynyt, mutta edelleen tuntuu että pienikin stressi voi tuntua maailmanlopulta.

Nyt vain vedän henkeä ja toivon että kaikki menee hyvin, ja että kestämme tätä tilannetta sinne syyskuuhun asti, jolloin vihdoin muutto on sitten ohi ja tilanne rauhoittuu.

Syyskuun muutto häämöttää edessä

Syksyllä saamme uuden asunnon ja silloin kaikki helpottuu, ainakin pikkuhiljaa. Tunnin työmatka vaihtuu puoleksi tunniksi ja toivomme että saisimme tarhapaikan siitä ihan läheltä. Lisäksi vanhempani asuvat viiden minuutin kävelymatkan päässä, kun nyt tällä hetkellä meillä menee bussilla heidän luo 45 minuuttia. Aika huikeaa, enkä muutenkaan malta odottaa uuteen kotiin muuttamista <3 Tuntuu että kävelen tulisilla hiilillä kun vain odotan muuttoa, ihka uusi asunto joka vasta on rakenteilla, lasitettu iso parveke, kaksi makuuhuonetta, kunnon keittiö ja ruokailutila, tilava eteinen, iso olohuone, kaikkea mitä meillä ei tässä kämpässä ole! Jee!!!!

Ja miten Noelin ensimmäinen päivä meni varapäiväkodissa? No, eilen iltapäivällä minua oli vastassa iloinen, pomppiva lapsi joka kertoi että hänellä oli ollut NIIN KIVAA. Siellä on kuulemma kivat aikuiset ja kivat lapset. Ja hyvää ruokaakin oli ollut! Että sellaista sitten, tulipahan taas stressattua turhaan!

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Tällä hetkellä tuntuu että elän jossain oudossa välivaiheessa. Kesän ja alkusyksyn suunnitelmat tuntuvat yhdeltä isolta kaaokselta ja kysymysmerkiltä. En tiedä minne lapseni menee varahoitoon kesällä, en tiedä milloin pidän lomaa, en tiedä missä ryhmässä olen syksyllä töissä enkä tiedä muutammeko mahdollisesti uuteen asuntoon, uuteen kaupunginosaan lähitulevaisuudessa. Toisaalta tuntuu hullulta että olen sellaisessa elämänvaiheessa henkisesti sekä taloudellisesti että kykenen suunnittelemaan jopa ensi syksyä.

Tein tänään myös elämäni ensimmäistä kertaa laskelman kaikista lainoista ja veloista, ja hyvä etten pyörtynyt. Velkaa on kerääntynyt viime vuosien työttömyyden, pätkätöiden ja masennuksen takia aikamoinen summa. Nyt olen päättänyt, että koska työt jatkuvat ainakin vuoden vielä, aion siinä ajassa saada maksettua ison osan niistä.

En ole saanut stressiltä ja pään sisäiseltä kaaokselta kirjoitettua blogiinkaan oikein mitään viime aikoina. Tiedän ettei kukaan vaadikaan sitä minulta, mutta niin sitä vain kummasti vaatii itseltään liikaa. Minulla on valehtelematta useampi kymmenen postausta puolivalmiina mutta en saa mitään niistä valmiiksi asti. Aivot raksuttavat tyhjää.

Vähän väsynyt mutsi

Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.

Välillä tuntuu että minulla on tällaisia kausia jolloin mikään ei oikein luonnistu, pää on sumua ja kaikki tuntuu irraliselta, oudon kaukaisilta enkä saa oikein kiinni mistään. Teen tuhatta eri asiaa mutta mitään en saa valmiiksi asti. Huoh.

Eipä tässä muuta, tällä hetkellä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja voikaa hyvin! <3

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Ihanaa, pääsiäinen ja neljä päivää vapaata! Saa vaan löhötä, on hyvä ilma ja tänään mennään katsomaan lampaita!

Lähdimme lapsen ja minun vanhempieni kanssa Haltialaan katsomaan lampaita ja pikkuisia karitsoja. Olimme odottaneet lampaiden näkemistä lapsen kanssa, koska lampaat on ihan meidän lemppareita.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun on mielessään odottanut sellaista seesteistä ihanaa päivää, aurinko paistaa ja linnut laulaa, on lämmin kevätpäivä ja lampaat ihania?

”Sitten todellisuus iskee vasten kasvoja, ja kaikki menee juuri niin pieleen kuin vain voi mennä.”

Lampolaan on aivan jäätävä jono, lapsi näkee arvontapöydän ja haluaakin sinne, mutta kun nyt ollaan tultu katsomaan niitä lampaita niin sittenhän saatana mennään katsomaan niitä lampaita. Sen jälkeen mennään arpomaan, okei? Lampaiden luo kun päästään, lapsi huutoitkee että haluaa pois, paska haisee, järkky määrä porukkaa tunkee katsomaan lampaita, puolella porukasta mukana vaunut ja jopa tuplarattaat, yritämme päästä pois mutta vaunut tukkivat väylän. Siinä sitten huutavan mukulan kanssa yrittää painia takaisin ulos raittiiseen ilmaan, jonka pitikin pääsiäisenä olla niin ihanaa ja lämmintä, mutta ei, kun harmaata pilveä ja kylmää viimaa tulee niskaan. Tässä vaiheessa sitä miettii, että eikö olisi vain voinut mennä arvontaan, lapsi olisi ollut tyytyväinen ja olisimme voineet lähteä kotiin.

Lampaiden katsominen meni vituiksi, mutta jos sentään arvontaan osallistutaan ja päästään sitten paremmilla fiiliksillä pois. Arpa maksaa kaksi euroa eikä kenelläkään ole käteistä. Lapsen pettymys on jo muuttumassa katastrofiksi ja äidin ohimossa jyskyttää vitutus-suoni. Jostain kaivetaan kaksi euron kolikkoa ja eikun arpomaan. Oranssista laatikosta saa valita lelun, ongelmana on vain se, että oranssi laatikko ammottaa puolityhjänä kun muut voittolaatikot pursuvat leluja. Lapsen huuli alkaa väpättämään, ei hän halua deodoranttia. Onneksi saa valita toisesta laatikosta pehmokalan, ja pääsemme kaikki vähän vähemmän vittuuntuneina kotimatkalle.

En aio poistua loppupäivänä viltin alta sohvalta mihinkään.

Note to self: Älä odota koskaan yhtään mitään niin et voi pettyä. Note to self 2: joskus voi antaa periksi ja mennä lapsen mielen mukaan saman tien, niin ei tarvitse alkaa kaikesta vääntämään ja tappelemaan. Note to self 3: muistutus itselle vielä siitä, että vaikka menisi lapsen mielen mukaan, se ei takaa että asiat silti menisivät putkeen. Tätä tämä nyt vain on, välillä. Note to self 4: pieni kannustuspuhe itselleni: vaikka sun teki mieli repiä hiukset päästä ja huutaa lapselle että nyt se pää kiinni, mä yritin järjestää kivan päivän ja sä vaan kiukuttelet, sen sijaan vedit syvään henkeä ja melkein jopa onnistuit pitämään ärsytyksen sisälläsi. Ihan vähän vaan kiukuttelit itse. Hyvä sinä!

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Sain pari viikkoa sitten tietää että työni jatkuvat vielä ensi syksynäkin, eli seuraavankin kauden! Eli olen kesällä töissä kesäkuun ja sitten heinäkuun varapaikassa, kun ryhmiä supistetaan kesän ajaksi. Elokuussa palaamme takaisin omaa päiväkotiin ja toivottavasti samaan ryhmään. Hoitajia joudutaan vaihtelemaan eri ryhmien välillä, riippuen siitä kuka jatkaa ja minne saadaan lto palkattua. Jännittää, saanko pitää paikkani samassa ryhmässä missä olen nyt, vai olenko ihan eri ryhmässä, kenties eskareiden kanssa! Saa nähdä. Ennen syksyä tosin stressaa yksi jos toinenkin asia – nimittäin oman lapseni varahoito kesällä.

Päiväkodin kesäsulku hankaloittaa työssäkäyvän elämää

Lapseni päiväkoti joutuu evakkoon jo kesäkuussa (ja heinäkuun myös), kun viereen rakennetaan iso päiväkoti ja rakennustyöt aiheuttavat pihan sulkemisen kesäksi. Kysyin pk:n johtajalta, onnistuisiko vaihtaa kesä- ja heinäkuuksi lapsi sinne päiväkotiin missä itsekin olen töissä, mutta ei kuulemma voi mitenkään päin. Tämä johtuu siitä että olen töissä Vantaan kaupungilla ja asumme Helsingissä. Ihan typerää byrokratiaa, joka aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa minun työssäkäyntiäni kesällä.

En tiedä vielä mihin päiväkotiin lapseni joutuu kesäksi, ja kuinka kaukana se on. Tällä hetkellä se paikka mitä on ehdotettu, on 20 minuutin bussi- ja kävelymatkan päässä. Eli se lisäisi työmatkaani ainakin puolella tunnilla per suunta, eli työmatkani venyisi vähintään 1,5 -tuntiseksi. Täällä meidän lähistöllä olisi yksi päiväkoti, mutta sekin pursuu jo liitoksistaan eli sinne ei voida mennä, ja kesäsupistusten takia sekin on kiinni heinäkuussa. Kenen etu tämä on? Kaikista vähiten lapsen etu, joka joutuu nyt jo olemaan hoidossa kymmenen tuntia päivässä.

Päiväkodit pursuvat nyt jo täpötäynnä, ja lisäksi Helsinki päätti poistaa kotihoidontuen kuntalisän kaksi vuotta täyttäneiltä. Minne ajateltiin nämä kaikki lapset tunkea, kun on nyt jo täyttä kaikkialla?

Missä asumme syksyllä?!

Olen myös hakenut kaupungilta asuntoa Itä-Helsingistä! Jännittää todella paljon, vaikka en usko että saamme vaihtoasuntoa. Vanhempani asuvat Itä-Helsingissä ja haluaisimme muuttaa lähemmäs heitä, samalla ratkeaisi pitkä työmatkakin – työmatka olisi vain puoli tuntia tunnin sijaan. Pitäkää peukkuja hurjan paljon, että saamme asunnon sieltä! En haluaisi muuttaa, koska olemme asettuneet niin mukavasti tänne Länsi-Helsinkiin. Mutta ajatus siitä että saisimme muuttaa ihka-uuteen uudiskohteeseen, ai että. Saamme tietää tässä noin kuukauden- parin sisällä, saammeko asuntoa tästä uudiskohteesta.

Sitten jos muutamme, täytyy taas miettiä ihan uudestaan päivähoito ja muut. Apua!

Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kesä ja syksy tuo tullessaan. Vaikka olen sellainen aika perus positiivinen ja optimisti, olen myös murehtija-stressaaja -luonne, eli murehdin etukäteen kaikenlaisia ongelmia ja pulmia mitä saattaa eteen tulla. Se on aika rankkaa se! Kesälomaakin minulla on ihan palkallista, kahdeksan päivää. Ja nekin pitäisi miettiä mihin väliin nekin tungen. Heh ja apua! Stressiä ja muutoksen tuulia ilmassa, mutta silti tunnen sellaisen pienen jännityskutinan vatsassani, että meillä meneekin aika hyvin nykyään…

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Onko minkälaisia suunnitelmia? Aiheuttaako päiväkotien sulku vaikeuksia teilläkin päin?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!


Luin hyvän mielipidekirjoituksen Hesarin nettisivuilta. Siinä puhuttiin äitiyden arvostelemisesta ventovieraiden toimesta. Olen itsekin usein törmännyt tähän, etenkin silloin kun lapsi oli pieni. Milloin se oli asiaa tutista ja sen pois ottamisesta, kännykän käytöstä tai lapsen raivokohtauksista. Aina jollain oli joku muka hyvää tarkoittava neuvo, ilkeä kommentti tai paheksuva katse annettavana. Arvostelu ja kommentit alkoivat jo raskausaikana, ja se ärsytti minua.

En tiedä arvostellaanko isyyttä samalla tavalla, vai katsotaanko edelleen isää joka kulkee lastensa kanssa sankarina, joka huolehtii jälkikasvustaan? Kertokaa ihmeessä isät, mikä on teidän kokemuksenne, arvostellaanko isyyttä samalla tavalla? Ainakin Ylen uutisen mukaan isät saavat olla lastensa seurassa älypuhelimiensa kanssa, kun taas äitejä arvostellaan tästäkin. Olisi mielenkiintoista kuunnella myös isien puheenvuoroja aiheesta. Tässä postauksessa puhun vain äideistä, koska puhun omasta kokemuksestani.

”– Kiintymyssuhteen muodostuminen näkyi hyvin vahvana ja se liitettiin äiteihin, jotka nähdään yhä ensisijaisena hoivaajana. Älypuhelimen katsotaan häiritsevän äidin ja lapsen välistä suhdetta, kuvailee Lehto.” –yle.fi

Äitiys on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ja helposti tulee loukanneeksi jos kommentoi toisen tapaa olla vanhempi. Itse huomasin tämän kun tulin äidiksi. Aiemmin en useinkaan välittänyt mitä muut ovat mieltä minusta, mutta äidiksi tultuani olen ollut todella herkkänä kaikelle arvostelulle.

Tuki puuttuu, mutta kritiikkiä kyllä tulee

Muistan kun kuljin vauvan kanssa uupuneena ja masentuneena, ja olin todella epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Joka kerta kun astuin ulos kotiovesta, pelkäsin arvostelua. On helppo sanoa että ei pidä välittää siitä mitä muut kommentoivat, mutta se ei ole niin helppoa kun on muutenkin jo heikoilla, väsynyt ja uupunut.

Mielestäni kyse on myös siitä, että muiden pitäisi vähän miettiä mitä suustaan suoltaa ulos. Onko aiheellista kommentoida pienen lapsen äidille, että nyt se tutti lapselta pois tai hampaat menevät pilalle? Onko tarpeellista kommentoida bussissa olevalle äidille, jonka on nähnyt viiden minuutin ajan näpyttelevän kännykkää että ”niin ne äidit vain tuijottavat kännykkää eivätkä ollenkaan huomioi lasta!” Auttaako tällainen arvostelu ja kommentointi ketään? On tietysti hyvä että asioista (kuten vanhempien älylaitteiden käytöstä) keskustellaan, mutta rajansa kaikella.

Vai voisimmeko pitää suumme kiinni, ja olettaa että vanhemmat kyllä osaavat hommansa? Ainakin Raisa Cacciatore on sitä mieltä että nykyvanhemmilla on homma hanskassa, mutta perheiden tuki ja apu sen sijaan puuttuu.

”Kuopiolainen Lotta Taskinen muistuttaa, että se mitä ulkopuolinen näkee, on vain pieni hetki kyseisen ihmisen elämästä. – Tunnutaan harrastavan jatkuvaa tarkkailua ja monitorointia. Se ei ainakaan helpota vanhemmuuden kokemusta ja syyllistävä puhe ei auta vanhemmuudessa kohdattuja haasteita, korostaa Lehto.” –yle.fi

Äitimyytti elää ja voi hyvin – mutta täydellistä äitiä (vanhempaa) ei ole olemassa

Äidit eivät ole mitään täydellisyyden perikuvia, vaikka naiivisti uskoin niin ennen vauvan tuloa. Kun vauva syntyi, koin huonoa omaatuntoa milloin mistäkin, koska en ollut läheskään täydellinen. Kun kuulee omassa päässään koko ajan syyllistämistä kaikesta, on vaikea olla kuuntelematta (ja ottamatta itseensä) neuvoja ja kommentteja myös ulkopuolisilta. Itsensä syyllistämiseen minulla tietysti vaikutti paljon synnytyksen jälkeinen masennus, mutta sitä ei ainakaan helpottanut jatkuva ulkopuoleltakin tuleva syyllistäminen.

Toki olemme saaneet ihania kommentteja ventovierailta ja paljon apua rattaiden kanssa kulkiessa ovien avaamisessa, kauppa-raivareissa ja niin edelleen. Mutta ne ilkeät kommentit jäävät helpommin kaivelemaan väsyneen (tuoreen) äidin mieltä.

”Vanhempien arvostelu on osa tätä yksin jättämisen kulttuuria. Moittimisella ei korjata mitään. Ne, jotka kohtelevat lapsia kaltoin, vähät välittävät arvostelusta, kun taas tunnolliset kuormittuvat moitteista entisestään. Tahtoisin vapauttaa vanhemmat turhasta syyllisyydestä.”  – Raisa Cacciatore

Kun yrittää hitto vie parhaansa 24/7, pahimmillaan ilman minkäänlaista taukoa, on vaikea pitää itsensä kasassa. On vaikea olla huutamatta kun maitolasi kaatuu kolmannen kerran sen päivän aikana, on vaikea hillitä itsensä joka kerta kun lapsi saa itkupotkuraivarit, mutta meidän äitien vain pitää venyttää pinnaa! Ja juuri silloin, kun pääsee ulos vähän hengittämään, tulee joku joka katkaisee kamelin selän ja arvostelee äitiyttäni kahden minuutin perusteella.

Ei riitä ettet huutanut kun lasi kaatui ja selitit tuhannen kerran että maito juodaan, ei kaadeta. Ei riitä sekään, että osasit olla rakentavasti rauhallinen kaikki ne kymmenen kertaa kun lapsi veti raivarit.

Ei se auta, kun ulkona joku kuitenkin on sitä mieltä että olet paska äiti kun katsot google mapsista reittiä uuteen leikkipuistoon, jotta saisitte edes vähän vaihtelua päivään. Ei auta. Huono äiti, kun tuijottaa vain kännykkää eikä kommunikoi lapsen kanssa.

Arvostelu alkaa jo raskausaikana

Jo raskausaikana tuntui siltä että kehoni, ruokailutottumukseni ja elämäntapani eivät kuuluneet enää vain minulle, vaan koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Sain neuvoja sieltä täältä kuinka fetaa voi syödä ihan hyvin eikä kannata olla hysteerinen sen suhteen. Ei nyt mitään listeriaa kannata hysteerisesti pelätä! Että nyt pitää liikkua ja syödä terveellisesti mutta ei saa tanssia liikaa, mitä se vauvakin siitä heiluttelusta tykkää. Kuinka pinnasänky on turha ja äitiyspakkaus on parasta mitä on olemassa. Toiset sanoivat, että ota se Kelan raha, ei sillä pakkauksella mitään tee, ja pinnasänky ehdottomasti pitää olla. Kuuntelin kyllä mielelläni neuvoja, mutta osa tuntui kieltämättä arvostelevalta ja vähättelevältä. Ihan kuin en itse osaisi miettiä ja ottaa selvää mikä meidän perheelle toimii.

Miten opin ikinä luottamaan itseeni äitinä, kun en saa selvää mitä neuvoa pitäisi noudattaa ja mitä ei? On vaikea kuunnella omaa äidinvaistoaan, kun joka nurkan takaa tulee uusi neuvo päin pläsiä. Tutuilta, sukulaisilta ja ystäviltä voi hyvin ottaakin neuvoja vastaan etenkin jos niitä kysyy. Mutta se kun ei pyydä neuvoja ja silti neuvotaan arvostelevaan sävyyn, se ei tunnu kivalta. Etenkään tuntemattomien toimesta.

Jatkuvasti joutuu lukemaan mielipidekirjoituksia ja kommentteja siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat pilalla, ja äitien vaatetusta ja ulkoista olemustakin arvostellaan. Eihän äiti mitenkään voi olla hyvä äiti, jos pukeutuu minihameeseen tai hänellä on pinkki tukka?! Ja se kännykkä, se pirun kännykkä joka tuhoaa kaikkien kiintymyssuhteet.

Lue myös: Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia, heh heh!”

Entä sitten se vartalon arvostelu? Hohhoijaa. Milloin minulla oli liian pieni vatsa, milloin liian iso. ”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia?” Vatsan lääppijät ja bussissa tuntemattomien kommentointi vartalostani, huh. Muistan ikuisesti kun yksi nainen istui viereeni bussissa, huomasi ison vatsani ja alkoi kertoa omasta synnytyksestään yksityiskohtaisesti. Veri roiskui, huutoa tuli ja väliliha repesi täysin. Hän antoi myös ”hyvää tarkoittavia” neuvoja kuinka pitäisi synnytyksessä tehdä niin tai näin että välttäisin repeämät. Yök. Juuri tämän ensisynnyttäjä haluaakin kuulla. 

Sain myös kommenttia muutama kuukausi synnytyksen jälkeen tuntemattomalta mieheltä kaupassa että olen näköjään ollut ruoka-aikaan kotona. Kiva, kiitos. Kun huusin hänelle törkeää kommentoida toisen vartaloa tuolla tavalla, hän vastasi että hei vitsi se vain oli, älä ota niin vakavasti. Niinpä, siis ihan omaa syytähän se on kun loukkaannuin moisesta.

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Ilmainen neuvo kaikille:

Etenkin jos vanhempi on tuiki tuntematon jossain julkisessa kulkuvälineessä, et voi mitenkään tietää mitä tämä ihminen käy läpi. Itselläni pahimman masennuksen aikana kaikki arvostelu tuntui tosi pahalta enkä osannut olla vain välittämättä. Eikä pidäkään, sillä minun pitäisi voida kulkea ulkona ilman että minua tai äitiyttäni arvostellaan. Tuntui että joka kerta kun yritin piristää itseäni menemällä ulos neljän seinän sisältä, tuli vain paha mieli kun arvostelua tuli. Minuun on useita kertoja jopa käyty bussissa ja kadulla käsiksi, kun joku on kokenut että olemme tiellä lastenvaunujen kanssa.

Nykyään kun istumme neljävuotiaan kanssa bussissa, saattaa jonkun mielestä ehkä näyttää siltä että laiminlyön lastani jos tuijotan kännykkääni ja lapsi tuijottaa ikkunasta ulos hiljaa.

Mutta kukaan ulkopuolinen ei tunne meitä, eikä tiedä että poikani rakastaa istua hiljaa bussissa ja katsoa ulos, ja miettiä yksikseen. Aina välillä pohdinnat tulevat ulos kysymyksinä joihin sitten vastaan. Tämä on hänelle tärkeää ajatustyötä, eikä minun laiminlyöntiäni, vaikka näpyttelisinkin älyluuriani vieressä.

Nyt tulee ihan ilmainen neuvo, jota saa soveltaa:

Ihmisten kuuluisi pitää suunsa kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille