Avainsana: ahdistus

Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

”Nykytila (status)
Yleistila hyvä, ulkoisesti huoliteltu nainen, joka tulee hyvään vastavuoroiseen kontaktiin. Avoimesti kertoo tilanteestaan. Muutaman kerran kyyneltyy. Kuvaa julkisten paikkojen pelkoa, katastrofiajattelua ja myös itsenäiseen paniikkihäiriöön sopivia oireita. Mieliala on lievästi depressiivinen. Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko samanaikainen paniikkihäiriö.”

Tällainen teksti löytyy omakannastani. Olin suoraan sanottuna aika yllättynyt kun luin tämän tekstin, vaikka olinkin lääkärissä asiasta puhunutkin. Miten minä, todella ekstrovertti ihminen voin alkaa pelkäämään ulos lähtemistä, bussissa istumista ja ruokakauppoja?

Miten julkisten paikkojen pelko vaikuttaa elämääni?

Masennuksen myötä olen saanut liudan muitakin vaivoja joista yksi on tämä julkisten paikkojen pelko. Ahdistun kaupan kassalla, pelkään astua bussiin, ahdistaa viedä lapsi tarhaan. Mitä jos maksukortti ei toimikaan kassalla ja kaikki tuijottaa, mitä jos joku tuleekin ahdistelemaan minua bussissa, mitä jos, mitä jos?

Myös katastrofiajattelu vaivaa minua. Jos ajattelen liikaa kaikkea kamalaa mitä voisi tapahtua, saatan saada paniikkikohtauksen tai ahdistua. Silloin voi esimerkiksi bussissa istuminen olla todella vaikeaa. Pelkään että minulle käy jotain pahaa ja lapsi jää yksin, pelkään että jollekin läheiselle käy jotain pahaa. Pelkään että joku hyökkää metroon kirveen kanssa, alkaa ampumaan töissä, ajaa meidän päälle autolla. Näitä ajatuksia riittää.

Näin taas vähän aikaa sitten keskustelun ”kännykkänuorista” jotka eivät tajua bussissa istuessaan antaa tilaa vanhuksille, koska keskittyvät vain kännykkäänsä. Olen yksi näistä, joka aina istuu julkisissa kuulokkeet korvilla. Tiedättekö miksi? Se estää minua saamasta paniikkikohtausta.

Kun suljen itseni omaan kuplaani, se rauhoittaa minua eikä bussissa istuminen tunnu enää niin ahdistavalta. Se on myös keino rauhoittua ennen työpäivääni ja ennen kuin haen iltapäivällä lapsen päiväkodista. Töissä päiväkodissa on niin kova melu ja meininki, että tulen hulluksi jos joudun työmatkoillanikin kuuntelemaan ihmisten mölyämistä. Kaikkein mieluiten olisin vain hiljaisuudessa hetken, mutta kun se ei julkisissa onnistu, on kuulokkeet ja äänikirjat hyvä keino myös.

Pelko

Lue myös: Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT

Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa kaikkeen

Olen pienestä pitäen joutunut kokemaan seksuaalista häirintää ja aikuisena myös seksuaalista väkivaltaa. Uskon että se on myös iso osa sitä minulle puhjennutta julkisen tilan pelkoani. Kun oman kehon rajoja rikotaan jatkuvasti tulee ”taistele tai pakene” -olotila. Se voi olla tiedostamatonta ja välillä tiedostettuakin. Kun istun bussissa ja tuntematon mies istuu viereeni saatan ahdistua saman tien. Se johtuu rikotuista rajoistani.

En kestä sitä että minun lähelleni tullaan julkisissa kulkuneuvoissa, minun on vaikeaa olla hississä muiden ihmisten kanssa enkä kestä sitä että joudun menemään liian lähelle tuntematonta ihmistä. Tämän takia mm. ruokakaupan jonot ovat inhottavia. Ei tietenkään aina, mutta hyvin usein kuitenkin.

Julkisilla paikoilla tehdyt ”pilat” pelottavat

Törmäsin instagramissa taas kerran tiliin missä mies tekee käytännön piloja tuntemattomille ihmisille. Esimerkiksi niin, että hyökkää aidon näköisen käärmeen kanssa tuntemattomien ihmisten päälle kadulla. On ilmeisesti yllättävän monien mielestä hauskaa kun ihmiset pelästyvät tällaisia. Näitä videoitahan riittää pilvin pimein netissä ja telkkarissa. En ole koskaan pitänyt niitä hauskoina, saati sitten nyt kun kärsin julkisten paikkojen pelosta. En kestä sitä että joku tulee liian lähelle, saati sitten pelottelee. Olisi kamala ajatus että joku pitäisi sitä hauskana, että pelästyn kuollakseni.

Pelko

Lue myös: Elämää paniikkihäiriön kanssa

Miten olen päässyt pelkotiloistani eroon?

Asian hyväksyminen. En usko että koskaan pääsen täysin eroon peloistani, mutta voin yrittää itse lieventää niitä. Olen terapiassa käynyt läpi näitä asioita ja toivon pääseväni joku päivä Kelan tuettuun pidempiaikaiseen terapiaan käymään myös läpi näitä asioita lisää. Hyväksyn sen, että joudun ehkä lopun elämääni kärsimään ainakin jossain määrin ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä ja julkisten paikkojen pelosta. En suostu häpeämään niitä, ja myös sen takia puhun näistä asioista ääneen.

Pyrin kontrolloimaan omia ajatuksiani. Samalla tavalla kuin olen toiminut paniikkihäiriöni kanssa, olen opetellut olemaan ajattelematta näitä ongelmiani. Yritän tunkea pelottavan ajatuksen pääkoppaani johonkin syvälle, ja mennyt silti ulos vaikka on pelottanut. Toinen (ehkä vähän parempi) keino on ottaa vastaan ajatus, hyväksyä se, ja päästää siitä irti. ”Pelkään astua bussiin. Okei, se voi olla pelottavaa. Varmaan muitakin voi pelottaa tällanen. Ei se mitään. Tehdään se silti, kyllä se varmaan hyvin menee!” Itselläni paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko on ollut sen verran omassa kontrollissani, että olen pystynyt pakottamaan itseni ulos vaikka ahdistaa (kaikki ei tähän tietenkään pysty, suosittelen silloin(kin) terapiaa).

On tärkeää tiedostaa omia ajatusmalleja, koska silloin niihin pystyy edes osittain vaikuttamaan. Mitä enemmän ajattelee että nyt jotain pahaa tapahtuu, sitä enemmän ulos meneminen pelottaa. Mutta jos tuntuu ettei selviä tästä yksin, on tietysti tärkeää ottaa yhteys johonkin tahoon joka voi auttaa. Itse olen terapiassa saanut hyviä työkaluja siihen, kuinka selvitä näiden ajatusten kanssa.

”Rohkeutta ei ole se että ei pelkää. Rohkeutta on se, että tekee asioita vaikka pelkää!” – sivukorvalla kuultu lause lapsen piirretystä

Vältän isoja ihmisjoukkoja jos en jaksa. Pyrin välttämään isoja väkijoukkoja ja suuria tapahtumia jos olen heikossa kunnossa (esim. tosi väsynyt), koska niissä minua aina ahdistaa, oli hyvä päivä tai ei. Voin käydä tapahtumissa mutta harvakseltaan ja osaan tunnistaa milloin on pakko poistua, ettei paniikki ota yliotetta. Tässä on tärkeää tunnistaa se, että alkaako välttämään kaikkia tapahtumia ja isoja väkijoukkoja, vai valitseeko vain tarkkaan ne mihin menee. Tämä voi lipsua helposti siihen ettei käy enää missään, itsellänikin käy helposti niin.

Tunnistan omat voimavarani. Yritän pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Väsyneenä ja stressaantuneena helpommin alan panikoimaan ja ahdistun. Yritön nukkua niin paljon kuin mahdollista (tiedän että huonosti nukkuvien lasten vanhemmat pyörittelee nyt silmiään ympäri) ja tehdä asioita jotka ovat itselleni miellyttäviä. Tarvitsen paljon omaa aikaa yksin. Onneksi se järjestyy osittain, kun lapsi menee isovanhempiensa luokse, silloin usein lataan akkujani yksin.

Puhun asioista. Usein huomaan että omaa oloa helpottaa paljon se että sanoittaa tunteitaan tähän asiaan liittyen. Silloin ne eivät paisu liian suuriin mittasuhteisiin kuten omassa päässä ne usein tekee. Joten viimeinen vinkkini on: puhu! Puhu ystävälle, perheellesi, lääkärille, terapeutille, kenelle tahansa, jos asia tuntuu ahdistavan. Saatat yllättäen huomata miten se helpottaa oloa.

Kärsitkö julkisten paikkojen pelosta? Miten olet selvinnyt sen kanssa?

Julkisten paikkojen pelko – itsehoito


Kun maailmanmeno ahdistaa – pitää ommella!

Kun maailmanmeno ahdistaa – pitää ommella!

Olen koittanut pysyä somesta poissa viime päivät. En pysty selaamaan facebookia ilman että ahdistun paniikkikohtauksen partaalle. Maailman kauheudet tuntuvat vyöryvän ylitseni. Yritän varjella mielenterveyttäni sillä, että en lue ikävistä asioista liikaa.

Kun olen ahdistunut, teen käsitöitä. Käsityöt ovat pelastus mielenterveydelleni. Olen viimeisen viikon neulonut sukkia ja ommellut. Ommellut ja ommellut. Ystäväni oli viime viikon lomalla ja vietimme melkeinpä koko viikon kahdestaan päivisin, ilman lapsia. Söimme rauhassa hyvän aamiaisen, paljon kahvia ja hiljaisuutta. Sen jälkeen pistimme hihat heilumaan ja ompelimme. Se oli todella, todella rentouttavaa ja ihanaa. Kun saa rauhassa jutella, tai olla vain hiljaa ja ommella. Leikellä kankaita, kiinnitellä nuppineuloja, silitellä saumoja.

 

Viime aikojen ompeluita. Kangas on Marimekon ja on kirpparilöytö. ​Kaava on Hipun Bägi. Ohjeeseen ja ilmaisiin kaavoihin pääset tästä, KLIK!

 

Kun ompelen, keskityn pelkästään siihen. Kaikki muu unohtuu, jopa syöminen voi unohtua (ja se on tunnesyöjälle paljon, se!). Kun ompelen, tuntuu että aivot tyhjentyvät kaikesta. Se on tietynlaista meditaatiota. Kun ompelen, tykkään samalla katsoa Netflixiä, mielellään jotain ihanaa hömppäsarjaa johon ei tarvitse keskittyä. Kun saan lapsivapaata, teen usein kaikista mieluiten käsitöitä.

Olen valmistunut pukuompelijaksi ja modistiksi noin 10 vuotta sitten, mutta en ole virallisesti paljoakaan niitä töitä tehnyt. Vapaa-ajalla sitten senkin edestä. Joskus ajattelin että haluan tehdä ompelijan töitä leipätyökseni, mutta en enää. En ole ainakaan toistaiseksi ollut tarpeeksi intohimoinen siihen työhön.

 

Kangas on kirpparilöytö, vanha verho. Kaava on sama kun edellisen laukun, Hipun Bägi, mutta vain hieman muokattuna suuremmaksi. Siitä tuli viikonloppubägi pojalleni, kun lähdemme muutaman viikon päästä reissuun yksinhuoltajien leirille!

 

Tällä hetkellä ompelen vain omaksi ilokseni, ja iloiseksi se minut tosissaan tekeekin. En tiedä mitä tekisin, jos joku päivä en pystyisikään enää tekemään käsitöitä. Minulla on koko ajan joku käsityö kesken, ja kotini pursuaa käsityötarvikkeita.

Usein jos saan lapsivapaata aiheutan mieluummin ompelukaaoksen ympäri kämppää kuin siivoan nurkkia. Kuka nyt haluaa siivota, jos kerran voi ommellakin?

 

Kangas on taas joku kirppislöytö. Ostelen kirppiksiltä kaiken maailman pieniäkin tilkkuja, niistä voi saada mitä vain aikaiseksi kun käyttää mielikuvitusta. Kaksi meikkipussia (joista toinen oli äidilleni synttärilahja) Villa ja Villa ohjeella, johon pääset tästä, KLIK.

 

Miekka ja kilpi pienelle ritarityypille. Sisällä on retkipatjaa kovikkeena! Kaavat omasta päästä.

 

Kun on muutenkin jo masentunut, ahdistunut ja paniikkihäiriö vaivaa, ei tee yhtään hyvää mielenterveydelle lukea liikaa terrori-iskuista. Vietin kokonaisen päivän lukien uutisia, katsoen uutislähetyksiä ja seurasin viimeisimpiä tietoja. Tuli olo, että täytyy päästä puhumaan aiheesta ja päästää höyryjä ulos ja keskustella asiasta kaikkien kanssa. Lopulta tuli seinä vastaan, ja lakkasin seuraamasta somea ja uutisia. Se ei auta ketään, että ahdistun liikaa ja alan pelkäämään kaikkea ja kaikkia.

Tällä hetkellä tuntuu siltä että pitää keskittyä hyviin ja positiivisiin asioihin. Tehdä asioita ja tekoja joista tulee hyvä mieli, sen sijaan että keskittyy ikäviin asioihin. Ollaan ystävällisiä toisillemme, ja koitetaan keskittyä hyvyyteen, ja siihen että olemme toisillemme ystävällisiä <3