Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Olen aina ollut äkkipikainen ja temperamenttinen, enkä helposti jää sanattomaksi. Jos minua ottaa päähän, sen tietävät kaikki ympärilläni. Olen kuitenkin viime vuosien aikana ymmärtänyt että kärsin myös kiltin tytön-syndroomasta – välitän liikaakin siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, enkä halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Haluan että muilla ihmisillä ympärilläni on hyvä olla, ja sen takia välillä unohdan omat tarpeeni. Löysin naisenvakivalta.fi sivustolta tekstin, josta tunnistin itseni:

”Väkivaltaisen naisen profiilissa havaitaankin monesti, että hänelle on elämänsä varrella ollut vaikea ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Nainen on oppinut olemaan toisen tunteita varten ja siirtänyt kenties omia tarpeitaan sivuun. Nämä sisään patoutuneet tunnevarastot eli nk. tunnekapseli voikin purkautua täysin ennalta-arvaamattomasti esimerkiksi lastentulon jälkeen tai muutoin kuormittavassa elämäntilanteessa.”

Huh, miten tutulta kuulostaakaan! Lapsen syntymän jälkeen olen löytänyt itsestäni ihan uusia puolia, ja yksi niistä on tämä räjähtelevä raivotar joka syöksee tulta jokaisen päälle, joka ei saa vaatteita tarpeeksi nopeasti niskaansa tai väittää vastaan kaikesta. Kun joudun sanomaan samoista asioista kymmeniä kertoja joka päivä, tunnen kuinka jäätävä raivo kuplii sisälläni. Miksei kukaan kuuntele minua! Eikö nämä asiat pitäisi mennä perille jo!

Olen aina ollut äkkipikainen, mutta lapsen syntymän jälkeen tuntuu kuin raivo pirskahtelisi entistä helpommin ja kovempaa. Ärsyynnyn sekunnissa ja rauhoittuminen on vaikeaa, raivarista (ja sen tuomasta syyllisyydestä) toipuminen kestää pitkään, välillä monta päivää.

Naisten ja äitien raivarit sekä väkivaltaisuus ovat edelleen tabu, eikä näistä aiheista ole helppo puhua ääneen. Siksi myös avun hakeminen voi olla vaikeaa.

Kuva: Noora Brandt

 

Ei ihme ettei äiti jaksa, kun on ylikuormittunut koko ajan

Äitinä olemisen ärsyttävimpiä puolia mielestäni on se, kun ei saa yhtä ajatusta ajatella loppuun asti, kun iskee seuraava kriisi. Koko ajan on muistettava jokin asia, ja koittaa miettiä seuraavaa päivää. Olenkohan unohtanut jotain ja mitä sieltä kaupasta nyt pitikään ostaa? Koko ajan joku vaatii jotain, huutaa äitiäitiäiti ja samalla pitäisi muistaa ottaa mukaan sadevaatteet tarhaan ja pyyhkiä toisen pylly ja laittaa ruokaa. Voin vaan kuvitella sitä rumbaa mitä monilapsisessa perheessä on, huh. Jos ystävä lapsineen tulee kylään on mahdotonta keskittyä mihinkään, kun on sata asiaa samaan aikaan meneillään ja ajatus pätkii. Jatkuva meteli ja muut aistiärsykkeet tekevät päivittäin hulluksi.

Paljon puhutaan siitä että äitien pitäisi hakea apua raivareihin. Mutta missään ei kerrota, että mistä sitä apua pitäisi hakea, eikä tajuta kuinka vaikeaa se avun hakeminen (tai saaminen!) oikeasti on.

Kuva: Noora Brandt

Mistä olen saanut apua raivareihin ja kuormittumiseen?

 

Perhetyöntekijä ja lastensuojelu

Olin vuosi sitten psykiatrian poliklinikalla, ja psykiatrinen sairaanhoitaja otti minun luvallani yhteyttä lastensuojeluun. Sitä kautta pidimme useamman palaverin jossa he kartoittivat tilannetta. En tarvinnut lastensuojelun asiakkuutta, mutta saimme kaupungilta perhetyöntekijän jolta sain paljon käytännön apua. Hänen kanssa mietimme raivareiden syitä ja kuinka niitä voisi ennakoida. Näiden asioiden pohtiminen auttoi minua keksimään tapoja joilla helpottaa sitä, etten ala raivoamaan.

Sain neuvoja kuinka selvitä tilanteista jotka minua raivostuttavat, esimerkiksi pukeminen, aamut ja muutenkin kaikki siirtymät. Teimme seinälle lasta varten kuvalliset ohjeet, järjestyksen mitä teemme kun aamulla lähdemme tarhalle. Se helpotti meitä kumpaakin, ainakin jonkun aikaa. Tässä muutama asia jotka helpottivat meidän tilannetta:

  • Arkirutiinit, samat aamu- ja iltarutiinit samassa järjestyksessä (tämä tosin oli hallussa jo valmiiksi)
  • Kuvataulukko seinälle jotta lapsi tietää mitä aina tapahtuu (aamu- ja iltatoimet)
  • Mieti, missä tilanteissa usein menetät hermosi?
  • Kun tiedät milloin menetät hermosi, osaat ehkä paremmin ottaa aikalisän itsellesi, ennen pahinta raivaria
  • Itse huomasin aamuisin että touhotan liikaa, kunnes tajusin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan
  • Kun pukeminen oli liian verkkaista lapsella, autoin häntä pukemaan, muuten lapsi jumittuu haaveilemaan ja itselläni mene hermo
  • Kun siirtymävaiheissa kiukuttaa, ja ei ole tulipalokiire, lukekaa lyhyt kirja/puuhatkaa hetki muuta, niin tilanne rauhoittuu kun mielenkiinto keskittyy johonkin muuhun
  • Keksi joku asia, joka katkaisee raivarin – esimerkiksi leikkien pukemaan (palomiehet pukee tosi nopeesti! Kuka saa ensin sukat jalkaan!)

Kaikki nämä keinot tietysti vaativat sen, ettei ole täysin loppuun palanut. Kun on todella uuvuksissa on vaikeaa ellei mahdotonta alkaa yhtäkkiä noudattamaan säännöllisyyttä ja täyttä mielenrauhaa. Itse sain pikkuhiljaa tartuttua yhteen asiaan kerrallaan ja miettimään omia käyttäytymismallejani. En myöskään syyllistänyt itseäni joka kerta jos jokin asia meni pieleen ja raivostuin, vaan koitin olla itselleni myötätuntoisempi.

KUVA: NOORA BRANDT

Mielialalääkkeet

Sain viime kesänä pitkästä aikaa taas mielialalääkkeet käyttööni, ja tunsin kuinka muutuin osittain zombieksi. Katosin vähän väliä omaan sumuuni enkä kuullut enkä nähnyt mitään. Lopetin lääkkeet pikkuhiljaa koska ajattelin että pärjään ilmankin, ja huomasin että raivarit palasivat. Ärsyynnyin ihan kaikista pikkuasioista jatkuvasti, ja tuntui että raivo kupli koko ajan pinnan alla.

On todella väsyttävää olla raivona koko ajan, ja jatkuva itsensä hillitseminen myös vie voimia. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa lääkkeet taas. Puoli-zombie vai raivotar, siis. Lapsen kannalta ehdottomasti zombie. Kukaan, eikä varsinkaan lapsi, ei ole ansainnut jatkuvaa huutamista niskaansa.

KUVA: NOORA BRANDT

Terapia

Olen vuosi sitten käynyt IPT-terapian, ja se tuntui myös auttavan. Ymmärsin itseäni ja omaa elämäntilannetta paremmin. Terapia ei tietenkään ole mikään taikakeino parempaan elämään, mutta se auttaa jäsentämään omia ajatuksiaan ja tunnistamaan käyttäytymismallejaan. Pelkät lääkkeet harvemmin ovat ainut keino toipumiseen. Tilanteita on monenlaisia, mutta uskon (tai ainakin toivon) että itselläni lääkitys olisi vain tilapäinen laastari tähän tilanteeseen. Seuraava askel olisi hakeutua pidempiaikaiseen psykoterapiaan.

Aika auttaa

Valitettavasti uskon että lopulta vain aika auttaa raivareihin, ainakin omalta osaltani. Kun elämäntilanne on jatkuvasti ylikuormittavaa, ei ole helppoa koittaa hillitä itseään. Minua on auttanut tämän vuoden puolella se kun lapsi pääsi toiseen nielurisaleikkaukseen ja yöt helpottivat. Kun nukumme kummatkin, on elämä helpottanu ihan älyttömästi. Univaje on ollut suurimpia syitä siihen, etten jaksa mitään ja pinna on kireällä. Nyt kun lapsi täytti vähän aikaa sitten neljä, ja on jo aika omatominen ja nukkuu yöt, huomaan että en ole koko ajan kireä kuin viulunkieli. Olen alkanut nauttimaan asioista ja poikani kanssa hengailusta. Meillä on useimmiten tosi hauskaa yhdessä, ja tuntuu että elämä helpottaa.

Uskon että itselläni raivarit ja jatkuvat ärsyyntyminen helpottavat, kun elämäntilanne helpottaa. Kun lapsi kasvaa, itsenäistyy ja saan enemmän omaa tilaa. Kun lapsi ei enää ole niin riippuvainen minusta, pääsen löytämään itseni ja oman elämäni takaisin. Tällä hetkellä voimat menevät siihen, että koitan pärjätä aina yhden päivän eteenpäin kerrallaan.

nuorena opin tukahduttamaan tunteeni

Löysin Sini Ariellin kirjoituksen naisten väkivaltaisuudesta, ja se kolahti minuun. Olen teininä ollut tunnettu siitä että olin ”väkivaltamuija”, koska mm. löin poikia jos he suututtivat minua. Luulen että minulla oli paljon patoutunutta vihaa ja käsittelemättömiä asioita (mm. äitini rintasyöpä), se kaikki se purkautui ulos väkivaltaisuutena. En myöskään koskaan kuullut että lyöminen olisi väärin, koska oli vaan cool ja hauskaa että tyttö lyö poikaa. Uskon että mediallakin on tässä osansa, koska en muista että olisin nuorempana koskaan  tv-ohjelmissakaan törmännyt sellaiseen, että naisten väkivaltaisuudesta puhuttaisiin huonona asiana.

Väkivaltamuijan kolikon toinen puoli oli sitten liian kiltti miellyttäjä. Kun olin päälle parikymppinen, tajusin että patoan vihaa ja negatiivisia tunteita sisääni enkä käsittele niitä millään tapaa. Ihmettelin, mistä välillä aivan uskomaton v*tutus ja hermojen menetys johtuu, kunnes ymmärsin kaivaa sisältäni. Uskon, että kiltin tytön syndrooma on nuorempana vaivannut minua myös. Olen yrittänyt olla kiltti ihmisille, niin että muut ovat käyttäneet kiltteyttä hyväkseen ja olen unohtanut omat tarpeeni. Se taas aiheuttaa patoutunutta vihaa, kun alitajuisesti tiedän että minua käytetään hyväksi.

Kun ei tajua pitää huolta itsestään ja rajoistaan, ei voi hyvin. Tärkein sanoma, mikä minulla olisi parikymppiselle itselleni – opettele sanomaan ei, kaikkeen ei tarvitse suostua miellyttääkseen muita.

KUVA: NOORA BRANDT

Olen masennuksen ja äitiyden myötä löytänyt taas uusia puolia itestäni ja opetellut sanomaan ei. Jos joku kysyy minulta apua tai palvelusta, mietin miten paljon asia kuormittaa minua, ja saanko itse siitä mitään hyvää irti. Jos asia tuntuu vaan vievän (vähiä) voimiani, kieltäydyn kohteliaasti. Olen äitiyden myötä oppinut vähemmän uppiniskaiseksi ja pyytänyt apua. Olen oppinut myös luottamaan yksinhuoltaja-ystäviini ja luoneet heidän kanssaan apu-ringin, jossa autamme toisiamme. Sen huomaa myös aika pian, jos ystäväpiirissä on niitä jotka vain ottavat, mutta eivät anna mitään takaisin. Olisinpa tajunnut tämän myös nuorempana!

 

paikkoja joista (toivottavasti) olisi jotain apua:

Lastensuojelun sosiaalityö (etsi oman paikkakuntasi lastensuojelu)

”Lastensuojelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan uusien asiakkaitten lastensuojeluilmoitukset ja tehdään lastensuojelutarpeen selvitykset.”

Perheneuvola (etsi oman paikkakuntasi perheneuvola)

”Kasvatus- ja perheneuvonta on tarkoitettu 0-17 -vuotiaille lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen. Perheneuvolasta saa apua lapsen tai nuoren kehitykseen ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä, pulmallisissa perhetilanteissa sekä lasta tai perhettä kohdanneissa kriiseissä.”

Kaupungin aikuissosiaalityö

”Aikuissosiaalityötä tehdään yksittäisten asiakkaiden, perheiden ja yhteisöjen parissa. Asiakas voi hakea aikuissosiaalityön tiimistä apua esimerkiksi työhön, asumiseen, perhe-elämän sujuvuuteen, raha-asioiden hoitoon ja erilaisiin elämän kriisitilanteisiin liittyvissä ongelmissa.”

naisenvakivalta.fi

”Naisenvakivalta.fi tarjoaa verkkoapua naisen väkivaltaisuuteen. Tukimuotojamme ovat chat, tietopankki, ohjatut vertaisryhmät ja videokeskustelut. Me uskallamme kohdata – älä jää yksin!”

turvakoti.net

”Omaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen havahtuminen ja siihen puuttuminen on vastuun kantamista sinusta itsestäsi, lapsistasi, puolisostasi ja läheisistäsi.

On tavallista, että omaa väkivaltaisuuttaan pelästyy ja häpeää jälkeenpäin. Usein tekijä uskoo, että väkivallan voi lopettaa päättämällä tai siirtämällä sen pois mielestään.”

Maria Akatemia

”Maria Akatemiassa on vuodesta 2003 toteutettu ehkäisevää väkivaltatyötä kolmiportaisella mallilla: 1) Avoin linja: soitto auttavaan puhelimeen 2) Demeter yksilökeskustelut 3) ammatillisesti ohjattu vertaisryhmä”

Ensi- ja turvakotien liitto

”Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut puolisoasi, lapsiasi tai muita läheisiäsi?

Voit tehdä asialle jotain. Aloita ottamalla yhteyttä johonkin alla olevista apua tarjoavista ammattilaisista. He tarjoavat tukea sekä miehille että naisille.”

mielenterveysseura.fi 

”Ota yhteyttä kriisikeskukseen, jos sinä tai läheisesi tarvitset tukea ja apua. Vastaanotolle voi hakeutua ilman lähetettä varaamalla ajan suoraan kriisikeskuksesta. Tapaamiset ovat luottamuksellisia ja yksityisyyttä kunnioittavia. Kriisikeskuksessa voi asioida nimettömänä ja palvelut ovat maksuttomia.”

 

Lue lisää:

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *