Suomen ensimmäiset kehopositiiviset messut tulossa ENSI VIIKOLLA!

Suomen ensimmäiset kehopositiiviset messut tulossa ENSI VIIKOLLA!

Olen tätä tapahtumaa jo mainostanutkin jonkin verran ainakin instassa ja facebookissa, mutta siis – Body Posi messut tulossa jo ensi viikon lauantaina eli tammikuun 12. päivä! Olen todella, todella fiiliksissä!

Helsinkiin saapuu siis Suomen ensimmäiset kehopositiiviset messut Kattilahalliin, Suvilahteen. Tulossa on tosi mahtavaa ohjelmaa, josta voit lähemmin käydä lukemassa täältä.

Tässä muutama makupala siitä, mitä messuilla tulee olemaan:

Jes Baker on tunnettu amerikkalainen kehoaktivisti ja hän puhuu nyt ensimmäistä kertaa Suomessa! Jes on tunnettu kirjoistaan ”Change Your World, not Your Body: The Social Impact of Body Love” ja ”Things No One Will Tell Fat Girls: A Handbook of Unapologetic Living”.

Hänet tunnetaan sosiaalisessa mediassa nimellä The Militant Baker ja Jes on järjestänyt Arizonassa Body Love-konferensseja vuodesta 2014.

Hannah Olateju on sosiaalisen median vaikuttaja ja kauneusalan ammattilainen. Hänen suositulla Instagram tilillään @hannahtheamputee on yli 100 000 seuraajaa.

Hannah elää Iso-Britanniassa ja tulee messuille kertomaan omasta kehoaktivismistaan sekä elämästään. 

Pehmee on kehorakkauteen ja aktivismiin keskittynyt voimakaksikko, joka on tuttu mm. Jenny+:sta. Heidän tuotantonsa painottaa marginalisoitujen kehojen tuomista keskiöön. 

Pehmee ottaa messuilla lavan haltuun aiheinaan lihavuusaktivismi ja intersektionaalisuus. Älä missa tätä!

Pehmee on Ruskeat Tytöt-median sisarkollektiivi.

Veli Koo on yksi näkyvimpiä kehopositiivisuusaktivisteja Suomessa. Hänen suosittu bloginsa Sieluni silmin on läpileikkaus suomalaisen miehen sielunmaisemaan.

”Olen äijäilykulttuurin kasvatti jokaista soluani myöten. Se kulttuuri on täynnä tabuja ja hiljaisuutta. Mielestäni hiljaisuus ruokkii pahoinvointia ja tähän haluan tuoda muutosta myös miesten osalta. On aika murtaa tabut.”

Veli Koon tapaat Body Posi-messujen miespaneelissa!

Saara Särmä on tullut kansainvälisestikin tunnetuksi huippusuositusta ”Congrats, you have an all male panel!” -blogista. Hän on myös yksi Feministisen ajatushautomo Hatun perustajista ja kansainvälisen politiikan tohtori.

Saara on tullut tunnetuksi ajankohtaisista kannanotoistaan tasa-arvoon ja ulkonäköön liittyen. Messuille hän tulee puhumaan kehollisuudesta feministisellä otteella.

Minnaleena eli Nerd in Plus Size on ensimmäisiä suomalaisia kehopositiivisia tubettajia. Hän myös ylläpitää suosittua Kehopositiivisuus-ryhmää Facebookissa.

Minnaleena on vaatesuunnittelija ja hän tulee puhumaan messuille plusmuodista sekä pukeutumissäännöistä.

Muuta ohjelmaa ja myös minun oma piste!

Muita messuvieraita on mm. Syömishäiriöliitto SYLI ry, Tytti Shemeikka, Havu Härmä, Kristoffer Ignatius, Jamam’s Cats, tankotanssi-workshop, Älä mahdu muottiin, Iso Kolmonen podcast, Kurpitsamaha, Elina Kurvi. Messuilla on myös useampi workshop, kuten tankotanssia Rock The Polen johdolla, Älä mahdu muottiin-kuvaus ja 365 kehopositiivinen-työpaja.

Minä osallistun messuihin myös omalla pisteelläni! Sinne tulee ainakin minun tekemiä korviksia myyntiin ja sinne voi tulla ihan vaan vaikka juttelemaan niitä näitä minun kanssani! Jee! Oma pisteeni suunnittelu on vielä aika vaiheessa, koska olen viime tingassa tekijä. ”Onhan tässä vielä viikko aikaa”, hahah! Voit käydä kurkkaamassa korviksia etukäteen täältä Mutsin tekemä -instasta.

Mutsin tekemä -korviksia myynnissä messuilla.

Tervetuloa messuille, liput voit ostaa ennakkoon Tiketistä, tai ovelta jos lippuja riittää!

Tervetuloa messuille, siellä nähdään, eikö! Oletko ostanut jo liput? Mitä haluaisit nähdä minun pisteelläni messuilla?

Lue myös:

Katsaus vuoteen 2018

Katsaus vuoteen 2018

Vuosi 2018 – mitä kaikkea onkaan tapahtunut meidän elämässämme? Tuntuu siltä kuin tämä vuosi olisi kestänyt ikuisuuden! Tänä vuonna on tapahtunut vaikka mitä: olen ollut työttömänä, kahdessa eri työpaikassa, kokeillut yrittäjyyttä, poseerannut kehopositiivisessa kalenterissa ja voinut paremmin henkisesti kuin pitkään, pitkään aikaan. Katsotaanpas lähemmin, mitä kaikkea on tapahtunut vuonna 2018:

 

Tv-dokumentti ja lukuisat haastattelut

Vuosi alkoi rytinällä, kun osallistuimme poikani kanssa Ylen dokumenttiin Hyvä köyhä. Sitä on katsottu tällä hetkellä Areenalta 18108 kertaa! Huh. Tämä oli minulle yksi vuoden isoimmista jutuista, enkä ole koskaan tehnyt mitään niin jännittävää kuin osallistuminen Yle Perjantain live-ohjelmaan. Tämä dokkari mietityttää itseänikin edelleen, enkä ole paljon asiaa avannut blogissani, koska aihe on ollut aika rankka.

Dokumentin ja livelähetyksen jälkeen sain todella, todella paljon palautetta, suurin osa siitä oli ihanaa, hyvää, kannustavaa palautetta. Osa oli asiallista kritiikkiä. Pieni osa oli ihan käsittämätöntä paskaa, joista pahimmista jouduin tekemään rikosilmoituksen. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Minun puhelinnumeroni selvitettiin ja sometilieni inboksit täyttyivät viesteistä. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä. Voit lukea palautteesta jota sain täältä, postauksestani rasismista.

Olen edelleen sitä mieltä että dokumentti oli hyvä, tosin siitä oli ymmärrettävistä syistä leikattu pois aika paljon materiaalia. Tämän takia jotkut ymmärsivät (tai halusivat ymmärtää) asian niin että olen sossupummi joka valittaa siitä että saa liian vähän rahaa. Tästä ei todellakaan ollut kyse. Rasistit ja trollit saivat tästä vielä lisää vettä myllyyn, koska poikani on puoliksi afrikkalainen ja olen yksinhuoltaja. Halusin kertoa oman kokemukseni masentuneena työttömänä yksinhuoltajana, ja että se ei ole helppoa aina, vaikka usein edelleen luullaan että työttömyys on leppoisaa sohvalla makoilua.

Poikani ihonvärillä tai minun painollani ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta tietysti näihin asioihin on helppo tarttua jos haluaa oksentaa pahaa oloaan muiden niskaan.

 

”Dokkarista oli leikattu pois kaikki ne kohdat missä puhun juuri siitä, että miten epäreilu tämä systeemi on, kun työssäkäyvä saattaa saada vähemmän rahaa käteen kuin työtön. Se ei missään nimessä ole oikein, mutta syy ei ole minussa vaan tässä koko systeemissä. Mitä se auttaa kun minua haukutaan asiasta, jolle en voi mitään, kun pitäisi suunnata sen sijaan katseet päättäjiin?”

 

Välillä minua on kaduttanut että osallistuimme dokumenttiin koska on olut raskasta, että ohjelman jälkeen saan vähän väliä vihaviestejä niskaani. Sen takia en ole jaksanut käsitellä aihetta julkisesti. Mutta sitten taas mietin, että minuahan ei vihalla hiljennetä.

Saan haastattelupyyntöjä vähän väliä ja olen usein suostunutkin haastatteluihin. Muun muassa masennukseen liittyen Kodin Kuvalehdelle, Vauva.fi:lle, Ilta-Sanomille,  Ylelle köyhyydestä, sekä työttömyyteen ja aktiivimalliin liittyen Talouselämälle, Helsingin Uutisiin, Savon Sanomiin, Ylelle sekä annoin tv-haastattelun myös Ylen aamu-uutisiin (minun lyhyttäkin lyhyempi haastattelupätkä löytyy ihan alusta n. 6-8 minuutin kohdalta). Ensi vuoden alusta on Kodin Kuvalehteen tulossa vielä haastattelu kehopositiivisuuteen liittyen.

 

”On todella mukavaa että toimittajat lukevat blogiani ja pyytävät haastatteluja. Haastattelujen jälkeen joutuu aina tosin pelkäämään että saan ilkeää ja ikävää kommenttia tai rasistit niskaani moneksi viikoksi.”

 

Ylen ohjelman jälkeen minun käskettiin tappaa itseni ja lapseni, koska lapsen ihonväri oli jonkun mielestä väärä. Minulle sanottiin että koska olen köyhä, olen edesvastuuton kun hankin lapsia. Instassa minua kiusataan ulkonäköni perusteella aina vähän väliä, haukutaan läskiksi ja oksettavaksi. Ja niin edelleen. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi saada tällaista palautetta päivittäin (esim. Tess Holliday on kertonut saavansa tappouhkauksia joka päivä). Itse onneksi saan näitä verrattain suhteellisen harvoin, mutta kuitenkin säännöllisesti.

Mutta tänä vuonna olen siis saanut enemmän vihapostia ja kommenttia niskaani kuin ikinä aiemmin, eli teen ilmeisesti jotain oikein kun ärsytän ihmisiä?

 

Kehopositiivinen kalenteri ja mallinhommia

Olin Tampereella Jujunan mallina. Se oli ihan huippu kokemus! Olen tykännyt käyttää Jujunan kaavoja koska ne ovat ihan täydellisiä istuvuudeltaan ja tykkään etenkin mekkojen malleista. Jenni osaa tehdä niin ihania mekkokaavoja, ja tykkään siitä että hänen malleina on kaiken kokoisia ja näköisiä ihmisiä. Osallistuin myös kesällä mallikuvauksiin Hietsussa. Mallin hommia tekisin mielellään lisääkin.

Osallistuin taas kehopositiiviseen kalenteriin mallina ja tänä vuonna myös järjestäjänä. Aloin myös ylläpitämään 365 kehopositiivisen facebook-sivua. Oli ihan mieletön kokemus taas kerran nämä kuvaukset. Tänä vuonna lähti käyntiin myös yhdistys Body Posi Suomi ry ja tulossa on kehopositiiviset messut. Lisäksi 365 kehopositiivisen sivuille on ensi vuonna tulossa mm. projekti missä on kerätty ihmisiltä erilaisia kehotarinoita kuvineen.

Lue tästä postauksesta lisää kehopositiivisista kuvauksista.

 

Yrittäjyyskokeilu, pitkälle levinnyt postaus sekä paluu työelämään

Maaliskuussa aloitin työkkärin kautta yrittäjyyskokeilun, jota ennen olin käynyt yrittäjyyskurssin myös työkkärin kautta. Kokeilin siis sivutoimista yrittäjyyttä ja yritin alkaa myymään korvakoruja ja kirjoittaa blogijuttuja sivutoimisesti. Se ei mennyt kuten Strömsössä, ja tästä postauksesta tulikin oikein hitti, joka johti moneen haastatteluun. Juttua työkkärin aktiivimallista ja yrittäjyyskokeilusta on luettu yli 26 tuhatta kertaa. Kerroin blogissani sivutoimisen yrittäjyyden sudenkuopista ja sain paljon palautetta joissa kiitettiin näiden asioiden esiin nostamista.

Elokuussa aloitin työt päiväkodissa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin taas kokopäivätyössä. Pelkäsin etukäteen että miten jaksan, mutta tällä hetkellä olen ainakin todella iloinen ja onnellinen töissä ja olemme kummatkin jaksaneet. Kavereiden tapaaminen ja kaikenlaiset tapahtumat ovat jääneet ihan minimiin, mutta ehkä keväämmällä sitten taas jaksaa paremmin muutakin kuin vain arjen pyöritystä. Olen tykännyt todella paljon työstäni päiväkodissa, ja toivon että työt jatkuisivat vuoden 2019 toukokuun jälkeenkin. Olen pomolleni vähän väliä vihjannutkin, että haluan jatkaa.

Olemme sairastelleet jonkin verran kummatkin poikani kanssa ja minulla jopa nyrjähti nilkka, ja näiden takia on myös monet kivat suunnitelmat (kuten kaksi risteilyä) peruuntuneet. Silti porskutellaan eteenpäin. On helpotus, kun palkka tulee joka kuukausi, saa laskut ja vuokran maksettua ja voi ostaa ruokakaupasta melkeinpä mitä haluaa. Ei tarvitse venyttää joka ikistä penniä ja voin maksaa takaisin velkoja mitä on työttömyyden aikana kerääntynyt.

 

Nettihäiriköintiä, vihapuhetta ja paljon hyvää palautetta

Olen tänä vuonna saanut niskaani monta läski- huora -mamupatja -kommenttia. Minua on pari kertaa häiriköity oikein systemaattisesti ja urakalla. Kummallakin kerralla olen vakavasti harkinnut jaksanko kirjoittaa enää julkisesti. On aivan kamalaa joutua rasistien ja kaikenmaailman paskatrollien kynsiin. Ja sitten sanotaan, että älä vaan välitä! Laita netti kiinni! Kannattaako kirjoittaa provosoivista aiheista!

 

”Eli nainen, ole hiljaa ja mene takaisin keittiöön. En ota itseeni läskittelyistä eivätkä nämä kommentit mene ihon alle (yleensä). Minua vain vituttaa ja ottaa päähän se, että jonkun mielestä on hauskaa jatkuvasti kiusata muita ihmisiä ja he luulevat että heillä on oikeus tehdä mitä vain. Ja onhan heillä – ei kukaan puutu nettihäiriköintiin, edes poliisi.”

 

Pahiten on kolahtanut lapseen kohdistuva kiusaaminen ja häiriköinti. Se menee ihon alle joka kerta. En ymmärrä miten joku voi olla niin kertakaikkisen kusipää, että haukkuu lasta. Vähän aikaa sitten joku oli tehnyt instaan profiilin lapseni kuvalla ja nimennyt profiilin mulatti_apara. Kyllä, luit oikein. Tämän takia en enää postaa lapsen (kasvo)kuvia instagramiin, ainakaan toistaiseksi. En haluaisi rajoittaa elämääni, mutta en myöskään laittaa lastani alttiiksi häiriköinnille.

En ole vielä hiljentynyt kiusaamisen takia enkä aio hiljentyä. Jos lopetan, teen sen omasta tahdostani enkä sen takia että joku muu haluaa että lopetan.

Olen myös kuluneen vuoden aikana ottanut useasti yhteyttä kansanedustajiin ja saanut jopa ministeri Jari Lindströmin ärsyyntymään. Se oli hienoa! Haha! Olen ollut vaikuttamassa yhteiskuntaan blogini kautta, saanut yhden kansanedustajan tekemään aloitteen sekä saanut vastauksia monilta kansanedustajilta kysymyksiini. Olen koittanut parhaani mukaan tehdä muutoksia yhteiskuntaamme. Niin paljon korjattavaa, niin vähän aikaa raivota epäkohdista!

Lue myös postaus: Kun sananvapaus meni yli.

 

Voin paremmin ja mikä parasta – nukumme yöt!

Alkuvuodesta oli poikani toinen nielu- ja kitarisaleikkaus jossa poistettiin loputkin risat. Leikkauksen jälkeen lapsi on alkanut vihdoin ja viimein nukkumaan – 4-vuotiaana. Nykyään jos nukumme huonosti yhden tai kaksi yötä olen aivan poikki, ja ihmettelen että miten olen jaksanut valvoa neljä vuotta. Joka yö neljän vuoden ajan heräsimme vähintään 2-3 kertaa, pahimmillaan yli 10 kertaa. Univaje tekee ihan hulluksi, kirjaimellisesti.

Onneksi, onneksi nukumme nyt yöt, niin jaksaa käydä töissäkin.

 

Entäs ne hiusvärit?

Katsokaas kuinka monta hiusväriä minulla on taas ollut:

 

Ompelua ja käsitöitä

Vuosi 2018 on myös ollut käsitöiden vuosi. Olen ommellut paljon enemmän kuin mitä olen jaksanut kuvata ja laittaa niitä blogiin tai instaan asti. Olen ommellut mekkoja, legginsejä, laukkuja sekä housuja ja paitoja lapselleni. Olen ollut todella laiska kuvaamaan, koska on tuntunut etten jaksa panostaa kuvaamiseen ollenkaan. On liian vähän valoa, liian vähän osaamista kameran ja taustojen kanssa ja liian vähän innostusta ja energiaa kuvien ottamiseen. Aionkin yrittää panostaa vuonna 2019 enemmän valokuvaamiseen. Ainakin toivottavasti!

Olen blogin, ompelun, kuvaamisen tai minkä tahansa asian kanssa ottanut tavakseni sellaisen suhtautumisen, että jos se ei ole pakollista eikä se huvita – jätän väliin. Se on ollut yksi asia mihin olen koittanut kiinnittää huomiota tänä vuonna. Huolehdin itsestäni ja rajoistani. Jos en jaksa, en jaksa ja piste. Suosittelen kokeilemaan! Sen takia olen kesän aikana ja loppuvuotena myös postannut harvakseltaan, kun ei ole huvittanut kirjoitella yhtään sen enempää. Olen ollut tosi väsynyt pimeydestä ja uudenlaisen arjen pyörityksestä, enkä ole jaksanut tehdä kauheasti mitään ylimääräistä.

Olen kauhulla ja välillä kateellisenakin katsonut kun muut bloggaajat postaavat jopa kerran päivässä, seitsemän viikossa. Miten muut jaksavat!? Apua! Hyvä jos saan yhden postauksen viikossa. Mutta minä teen juuri niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu, muuten asia muuttuu pakkopullaksi eikä se tee ollenkaan hyvää.

 

Vuoteen 2019 hyvillä mielin

Oli aika jolloin en odottanut seuraavalta vuodelta yhtään mitään. Ajattelin, että se on sitä samaa masentunutta, ahdistunutta paskaa kuin ennenkin. Vuosi vaihtuu, mitä väliä kun ei mikään parane? Viime vuosina on myös tapahtunut niin paljon kurjia asioita, että en osannut olla optimistinen tulevan vuoden suhteen.  Nyt on ihan eri fiilis, ja odotankin innolla mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Olen vähän tienristeyksessä bloginkin kanssa, ja tunnen että joku muutos on tulossa. Mutta sen näkee ensi vuonna, miten käy!

 Miten sinun vuosi 2018 on mennyt? Mitä odotat vuodelta 2019? 



Kuka vielä vuonna 2018 kehtaa väittää, ettei #metoo:ta tarvita?

Kuka vielä vuonna 2018 kehtaa väittää, ettei #metoo:ta tarvita?

Luin juuri todella järkyttävän mielipidekirjoituksen Etelä-Suomen Sanomista. En yleensä ottaen jaksa provosoitua setämiesten ulinoista siitä, että #metoo on mennyt liian pitkälle. Mutta tällä kertaa mielipide tuleekin psykiatrian erikoislääkäriltä. Joensuu vähättelee ja suorastaan pilkkaa kaikkia häirintää ja seksuaalista väkivaltaa kokeneita ja ylipäätään koko #metoo -liikettä.

”Nyt joku voi ajatella, että koetan vähätellä näitä metoo-juttuja – ja hän on oikeassa.” – Jyrki Joensuu, ESS

Kerronpa sinulle, dear Jyrki ja muut jotka ovat sitä mieltä että nykyään ei saa enää edes puhua naisille, miksi mielestäni #metoo ei ole mennyt liian pitkälle.

Kerronpa teille, miltä tuntuu kun on oikeasti traumatisoitunut seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta.

Kerronpa teille, minkälaista häirintää voi elämänsä aikana kokea:

  • Kun olin 9-vuotias, tunki itsensäpaljastaja itsensä samaan hissiin kanssani ja läväytti peniksensä eteeni. Jouduin kertomaan poliisille että mies masturboi edessäni, vaikka en edes tiennyt koko masturbaatio-sanaa, saati että mitä itsetyydytys ylipäätään on. Pelkään edelleen 26 vuotta myöhemmin olla hississä tuntemattoman miehen kanssa kahdestaan. 
  • Kun olin 10-vuotias, pysäytti autoilija minut ja ystäväni ja kysyi reittineuvoja. Kun ystäväni antoi niitä, hän katsoi minua silmiin ja huomasin että hän runkkaa. Sen jälkeen pelkäsin pitkään punaisia autoja. 
  • Kun olin suurinpiirtein saman ikäinen, näin ainakin viisi itsensäpaljastajaa puskissa, koulun pihalla ja uimarannalla. 
  • 16-vuotiaana olin hotellisiivoojana ja mennessäni erääseen huoneeseen siivoamaan oli paikalla huoneessa asuva mies. Hän katseli televisiosta pornoa ja hymyili iljettävästi minulle. Olin niin nuori, etten osannut tai uskaltanut tehdä mitään asialle, vaan siivosin huoneen loppuun ja lähdin. En koskaan kertonut kenellekään asiasta.
  • Kun olen aikuisena ollut baarissa, minun takapuoltani on kourittu jatkuvasti. Käsivarttani revitään, kun miehet haluavat jutella kanssani. Olen saanut juomat päälleni, kun pyysin erästä miestä lopettamaan ystäväni häiriköimisen. Kerran miesporukka nauroi joukolla minulle, kun eräs mies jatkuvasti tarrasi perseeseeni kiinni. 
  • Tullessani baarista kotiin on mies sylkenyt päälleni, kun en lämmennyt lähestymisyrityksille. Pelkään miehiä jotka lähestyvät minua humalassa.
  • Yöllä kadulla kävellessäni täysin mustiin peittäviin vaatteisiin pukeutunut mies hyppää esille puskasta ja alkaa runkkaamaan edessäni. Huudan ja itken loppumatkan kotiin. Kukaan ei ihmettele miksi itken hysteerisenä tai olenko kunnossa. Pelkään pimeitä katuja.
  • Kerran yksin yöllä kävellessäni, huomaan että eräs mies seuraa minua. Hän istui hetkeä aiemmin yksin puiston penkillä. Pelkään että joudun raiskatuksi, ja juoksen itkien pakoon. Oli mies raiskaaja tai ei, pelko siitä jätti jäljen taas kerran minuun.
  • Kun jäin tutun ihmisen luo yöksi, herään siihen että minua raiskataan. Tästä lähtee vuosia kestänyt terapia- ja oikeudenkäyntiprosessi. Minua vähätellään terveydenhuollon ammattilaisten, vastapuolen asianajajan ja monen muun toimesta. Sanomattakin selvää, että tämä jättää mieleeni ja kehooni trauman, jonka kanssa joudun elämään loppuelämäni. 
  • Kun yritän hakea keskusteluapua raiskauksen jälkeen, psykiatrinen sairaanhoitaja jolle olen varaamassa aikaa syyllistää minua siitä että miksi jäin yöksi raiskaajan luo? 
  • Kun lopetan työt eräässä pikaruokapaikassa, käyn vielä firman pikkujouluissa. Halaan miespuoleista pomoani lopuksi hyvästelläkseni hänet. Hän hivuttaa kätensä takapuolelleni.
  • Ollessani toisen firman pikkujouluissa, miespuoleinen pomo (mies)työkavereiden kanssa heittelivät nallekarkkeja paidastani sisään. Se oli kuulemma oma syyni kun oikein usutin sellaiseen toimintaan, kun käytin niin avonaisia paitoja.
  • Ratikassa kerran eräs mies huusi täysillä, että no nyt on iso ja leveä perse tällä naisella. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja nauroivat. 
  • Pelkään miehiä jotka seisovat takanani kassajonossa. Pelkään pimeää. Pelkään humalaisia miehiä. Pelkään hissejä. Pelkään kävellä baarista yöllä kotiin. Usein pelkään jopa päivällä julkisissa kulkuvälineissä. Yleensä ottaen pystyn elämään näiden traumojeni kanssa, mutta välillä tekee todella tiukkaa. Etenkin silloin, kun joku pilkkaa näitä kokemuksiani tai vähättelee niitä.

Tässä muutama esimerkki siitä, minkä takia en ole sitä mieltä että ”#metoo meni liian pitkälle” tai että ”nykyään ei saa edes puhua naisille”. En ymmärrä, miten psykiatriaan erikoistunut lääkäri voi vähätellä näin törkeästi traumoja ja seksuaalista väkivaltaa. 

”Tästä maasta on kehkeytynyt henkisesti ja fyysisesti Lälläri-Suomi, jossa ei saa mulkaista himokkaasti, ei murjaista vitsiä eikä vilauttaa edesmenneen pahisvaltion lippua.” – Jyrki Joensuu, ESS

Pardon my french, mutta mitä helvettiä täällä tapahtuu?! Toivon, siis toivon, että tällaiset mielipiteet vaipuvat unholaan ja lopulta hautaan setämiesten kanssa, eikä kukaan nuori ihminen vain voi olla tätä mieltä. Eihän kukaan LÄÄKÄRI voi olla tätä mieltä?

(Edit 14.12. Tämä seuraava pätkä oli ilmeisesti jäänyt alkuperäisestä tekstistä editoidessa pois!) Jyrki unohtaa myös että on kyse valta-asemasta. Usein etuoikeutettu ei tajua asemaansa, vaan olettaa että kaikki tuntevat samoin kuin hän. Jos Jyrki haluaisi sallia kaikenlaiset läpsyttelyt työpaikalle, haluaisiko hän että vanha mies läpsyttelisi peniksellä hänen poskilleen? Tykkäisikö hän jos hänen miespuolinen esimiehensä kourisi hänen takapuoltaan aina kun hän tulee käytävällä vastaan? Jyrkin kaltaiset etuoikeutetut ”herrasmiehet” eivät tiedä miltä tuntuu olla kiltin tytön rooliin opetettu nainen, joka kunnioittaa auktoriteetteja eikä uskalla sanoa vastaan kun lääkäri tuijottaa himokkaasti neljääkymmentä rintaa. Jyrkin kaltaiset miehet eivät tiedä miltä tuntuu olla mies joka ei uskalla kertoa häirinnästä, kun pelkää että Jyrkin kaltaiset miehet nauravat että kyllä tykkäsit kuitenkin, kun sinun persettäsi kourittiin! Kyllähän kunnon mies vähän puristelua kestää! 

Mitä jos olisinkin raiskauksen jälkeen hakenut apua sinulta Jyrki? Olisitko vähätellyt traumaani ja kokemaani väkivaltaa? Että ennenkin on kestetty pyllylle läpsyttelyt ja tisseillä poskiin heiluttelut? Olisitko murjaissut vitsin siitä, että etkös nyt vähän himokkuutta kestä, etkö?

Uskotteko, että seksuaalista väkivaltaa kohdanneena on muutenkin vaikea hakea apua? Entäs sitten, kun niin sanotusti arvostettu lääkäri kertoo julkisesti, että metoo ja häirintä on vain lälläritouhuja ja työpaikoillekin pitäisi suoda ystävälliset pyllyläpsyttelyt? Kuinkakohan monta raiskausta taas jäi ilmoittamatta, kun häpeä voittaa avun hakemisen?

Uskomatonta. Tämä maailma on niin sekaisin. Häpeä Jyrki. Häpeä.

(En edes lähde tuohon natsilippu-asiaan, siitä minulla riittäisi asiaa kilometritolkulla.)


Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

 

 

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Toissapäivänä sain instagramiini teini-ikäiseltä pojalta ikäviä kommentteja.

”Vitun läski, hyyi, vittu laihduta läski!”

Yleensä vain blokkaan suoraan tällaiset käyttäjätilit, etenkin aikuisten tilit. Teinien ja lasten kohdalla mietin että olisi tärkeää saada kiinni heidän vanhempansa, tietävätkö he mitä lapset puuhaavat somessa? Minkälaista on lasten ja nuorten somekäyttäytyminen? On vaikeaa valvoa kaikkea mitä he tekevät netissä, joten keskustelu on tärkeää kotona. Saako ihmisiä haukkua netissäkään? Tajuavatko lapset, että siellä ruudun takana on aina tunteva, ajatteleva ihminen joka saattaa loukkaantua ikävistä sanoista?

 

Saankin yhteyden pojan vanhempiin!

Sain siis tosiaan eräältä pojalta inhottavia kommentteja instaani. Blokkasin hänet, koska viestejä tuli koko ajan lisää, ja aloin miettimään saisinko kiinni hänen vanhempansa. Hänen instatilinsä nimi viittasi oikeaan nimeen, joten pistin googleen sen. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oi mutsi mutsi -bloggaaja Elsa on myös kokenut samaa, että teinitkin lähettävät hänelle vihapostia. Häneltä sain vinkin että voi myös kommentoida tämän lapsen sometilille – kehottaa esimerkiksi poistamaan inhottava viestinsä sometililtäni ja kertoa ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.

Elsa auttoi etsimään tämän pojan vanhempia facebookista – ja laitoin viestiä eräälle äidille. Tämä vastasi että ei ole hänen lapsensa, mutta mahdollisesti hänen sukulainen. Hän soitti pojan isälle, mutta selvisi että ei ollutkaan sama poika kyseessä.

Samana iltana sainkin viestin instagramissa tämän pojan äidiltä – kyseessä oli sittenkin ollut tämä poika. Hän oli tunnustanut että oli tehnyt toisen profiilin instaan, josta vanhemmat eivät olleet tietoisia. He olivat kavereiden kanssa jakaneet minun profiiliani keskenään ja päättäneet yhdessä haukkua minua. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja niin edelleen.

 

Koko kylä kasvattaa?

Kun on kyse tällaisesta somekäyttäytymisestä, voidaan helposti kääntää katse ensin vanhempiin – eivätkö he opeta mitään lapsillensa, mikä nykyajan vanhempia vaivaa kun ei opeteta käytöstapoja!? Totuus kuitenkin on se, että vaikka sillä ei voi oikeuttaa tällaisia tekoja niin teinit ovat teinejä. Ryhmässä on helposti vietävissä typeriin juttuihin, eikä netissä varsinkaan ole helppo tajuta että teoilla on seurauksia.

 

Vaikka vanhemmat vahtisivat lastensa somekäyttäytymistä, on todella helppo netissä tehdä valvomatta asioita. Sen takia olen sitä mieltä että koko kylä kasvattaa.

 

On meidän kaikkien tehtävä olla mukana kasvattamassa ja valvomassa meidän lapsia ja nuoria. Jos kukaan ei puutu asioihin, eihän mikään voi muuttua? Sen takia päätin kirjoittaa tästä blogiini (tietysti pojan ja äidin luvalla). On helppo osoittaa syyttävällä sormella, että nuoret ovat pilalla, mutta ketä se auttaa? Somemaailma muuttuu niin hurjaa tahtia, että vanhempien on välillä mahdoton pysyä perässä. Sen takia kehotankin kaikkia vanhempia tutustumaan mediakasvatukseen ja keskustelemaan avoimesti lastensa kanssa.

Muistan kerran kun olin bussipysäkillä ja kadun toisella puolella joukko teinejä hyppi autotielle ottamaan kuvia itsestään. He hyppivät siinä hyvän tovin, eikä kukaan sanonut mitään, vaikka pysäkki oli täynnä ihmisiä! Huusin kadun toiselta puolelta, että nyt helvetti soikoon loppuu tuollainen pelleily, te jäätte kohta auton alle! Siihen loppui se tyhmäily. Olisivatko ne aikuiset siinä pysäkillä ottaneet niskoilleen sen, että eivät sanoneet mitään ja joku jää auton alle? Mielestäni koko kylä kasvattaa, ja täytyy sanoa, jos joku käyttäytyy typerästi. Vanhemmat eivät voi olla koko ajan vieressä vahtimassa. Haluaisin myös ehdottomasti tietää, jos minun lapseni tekee tyhmyyksiä.

 

Poika pyytää lopulta anteeksi ilkeitä kommenttejaan

Tosiaan, tämä teini joka minulle kommentoi ikävästi, pyysi lopulta itse anteeksi. Hän oli oikeasti pahoillaan eikä ollut tajunnut että siellä ruudun toisella puolella on ihminen, jota sanat saattavat satuttaa. Olin ihan tippa linssissä, kun hän pyysi anteeksi vuolaasti. Tärkein oli se, että hän ymmärsi tehneensä väärin. Hänen äitinsä pahoitteli kovasti, kertoi että tästä tullaan puhumaan vielä kotona sekä koulussa. Hän kiitti siitä että olin niin ymmärtäväinen, ja annoin anteeksi.

Olin itse vain iloinen siitä, että sain kiinni tämän lapsen vanhemmat. Se olisi ollut vaikeampaa jos profiilissa ei olisi ollut pojan nimeä. Entä kaikki ne, jotka lähettävät tällaisia viestejä anonyymeistä profiileista? Kuka heitä valvoo? Olisi hyvä puhua näistä asioista entistä enemmän kouluissa ja kotona. Vähän kyllä kauhistuttaa kun oma lapsi kasvaa, miten somekäyttäytymistä voi valvoa? Sen takia onkin tärkeää että me aikuiset huolehdimme kaikista. Jos ei voi saada vanhempia kiinni, voi kommentoida tai laittaa viestiä tälle lapselle tai nuorelle, että tällainen käytös ei ole ok.

Terveisiä vain sinne pojalle ja äidille – äiti on tehnyt hienon työn kasvatuksessa ja poika on rohkea kun kehtaa pyytää anteeksi ja myöntää että teki väärin. Sitä ei kuulkaa monet aikuisetkaan kehtaa tehdä, ja näytät hyvää esimerkkiä muille tehdessäsi näin!

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on myös hyviä vinkkejä miten tukea lasta somekäyttäytymisessä:

Näin tuet lapsesi sosiaalisen median käyttöä

  • Ole kiinnostunut lapsesi netinkäytöstä.
  • Käyttäkää ja tutkikaa erilaisia medioita yhdessä.
  • Kysy, mitä palveluita hän käyttää, mikä niissä on hyvää ja innostavaa.
  • Arvosta ja kuuntele lapsen kokemusta ja kertomuksia hänen omasta netinkäytöstään.
  • Pyydä lasta kertomaan, mitä hän sosiaalisessa mediassa tekee: millaisia kuvia tai videoita hän
  • julkaisee, keiden kanssa hän on tekemisissä, millaisissa ryhmissä hän on mukana?
  • Kysy, jos lapsesi voi näyttää, millaisia palvelut ovat. Voit myös kertoa, miten itse käytät sosiaalista mediaa.
  • Kerro lapsellesi, että sosiaalisessa mediassa voi toisinaan tapahtua ikäviä asioita, kuten epäreilua arvostelua tai nimittelyä.
  • Varmista, että lapsesi tietää, että voi kertoa sinulle myös ikävistä ja häiritsevistä kokemuksista.
  • Kerro myös muista tahoista, joille lapsesi voi uskoutua.

 

Muita hyviä linkkejä liittyen aiheeseen:

Väestöliiton sivut

Mielenterveysseura

Mediakasvatus

Lapset netissä -julkaisu

 

 

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

 

Lihavaa naista saa arvostella?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Kuulumme Hope ry:n asiakasrekisteriin, ja olemmekin sieltä saaneet vuosien aikana paljon apua. Olemme saaneet sieltä vaatteita, leluja, ruokaa sekä elämyksiä. Olemme käyneet mm. pari kertaa elokuvissa lapsen kanssa Hopen kutsuvierasnäytöksissä. Nykyään kun olen työelämässä en koe tarvitsevani Hopelta aikoja heidän lahjoituspisteeseen josta voi hakea vaatetta ja tarviketta, mutta yhden vanhemman perheessäkään ei ole varaa ihan kaikkeen. Joten olen ollut heidän rekisterissä edelleen, ja sitä kautta saimme 90 euron arvoisen Venner-ruokakassin.

 

Mistä on kyse?

Venner on kehitetty tukeakseen vähävaraisia perheitä terveellisellä ruoka-avulla jonka mukana tulee iso kasa kasviksia, kilo hedelmiä, terveellisiä viljoja sekä rasvoja, palkokasveja, d-vitamiineja sekä reseptit seitsemään ruokalajiin. Yhdestä kassista kokkaa jopa 42 ruoka-annosta. On todella hyvä idea liittää mukaan ihan reseptit ja valmistusohjeet, joita vain voi noudattaa! Saa kokeilla uusia reseptejä, eikä tarvitse miettiä mitä aineksista tekisi. Itselläni on usein miettimistä siinä, että mitä ruokaa syödään, koska ei jaksa aina keksiä uusia ruokalajeja.

Itse olen aina ollut innokas ruuanlaittaja. Nyt kun olen ollut kokopäivätyössä en ole jaksanut tehdä ruokaa, mutta mikroruuat ja puolivalmisteet tulevat jo korvista ulos joten tämä kassi oli iloinen yllätys. Työttömänä ja opiskelijana ollessani olisin halunnut tehdä erilaisia (terveellisiä) ruokia, mutta silloin ei aina ole varaa kunnolliseen ruokaan.

 

Mitä meidän kassistamme löytyi?

Kassissa oli mm. perunoita, kukkakaalia, porkkanoita, oliiviöljyä, linssejä, papuja, salaattia, liemikuutioita, quinoaa, risottoriisiä, kananmunia, kookosmaitoa, d-vitamiinia ja hedelmiä. Ihan älyttömän paljon kaikkea! Oli ihan kuin jouluaatto kun saimme kauppakassit, ja vielä kotiin kuljetettuna Kauppahalli 24:sta.

 

 

 

 

Kokeilin tänään heti yhtä reseptiä: pehmeä linssibolognese perunamuusilla. Ai että miten hyvää siitä tuli! Itse en ole varmaan koskaan edes käyttänyt palsternakkaa, joten senkin takia on hauskaa saada tällainen setti. Vennerin kassit sisältävät aina terveellisiä kasvisruokia. Näihinhän voi tietysti lisätä lihaa halutessaan, vaikka mekin syömme lihaa niin syömme kotona enimmäkseen kasvispainotteisesti.

Tässä olivat ainekset ensimmäiseen kokkailuun:

 

”Ravitsevan ja terveellisen ruoan puute on suuri haaste, joka kärjistyy kun ruokaan käytettävän rahan määrä vähenee. Terveellinen kasvisruoka on helposti edullista, mutta kaikkien voimavarat, mielikuvitus tai taidot eivät riitä ravitsevan mutta edullisen ruokavalion laatimiseen. Ostamalla terveellistä, ravitsevaa ja herkullista ruokaa lapsiperheelle helppoine ohjeineen autat monin tavoin!” – Venner

 

 

”Leipäjonojen kasvavissa asiakasmäärissä on 33% lapsiperheitä. Hävikki- ja avustusruoka ei ota kantaa ruoan terveellisyyteen, joten laadukasta ruokavaliota on vaikea muodostaa pienillä resursseilla energian mennessä arjesta selviämiseen. Hyvinvointivaltiomme on murroksessa, ja elintasojen kuilut syvenevät. Hyvä ruokavalio ja siitä seuraava hyvinvointi ei voi olla luokkakysymys.” -Venner

 

 

”Ravintoköyhä ruoka voi pahimmillaan jopa heikentää valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia: ravitsemustason laskiessa voimat parantaa omaa tilannettaan vähenevät entisestään.” – Maria Ohisalo, köyhyystutkija

 

 

Ja siis voi hyvänen aika miten hyvää tästä tuli! Lapsi ei ole vielä edes koskenut omaan annokseensa, huoh. Mutta hän onkin kipeänä, joten ei oikein mikään maistukaan. Juuri kun olin laittamassa tätä ruokaa kaverini ilmoitti että on odottanut Kelan päätöstä kolme viikkoa ja selvisikin että heillä on ollut väärä paperi eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Nyt hänellä ei ole tilillä yhtään rahaa ja joutuu odottamaan vielä vaikka kuinka kauan uutta liitettä ja päätöstä. Sanoin hänelle että tulee hakemaan meiltä edes ruokaa, ja annan hänelle mukaan loput tästä ruuasta jotta hän saisi jotain syötävää edes. Köyhä antaa vähästään, vai miten se menikään.

Olen sitä mieltä että ruoka-apu, kunnolliset ja helposti saatavilla olevat tuet ja kaikenlainen vähävaraisten tukeminen pitäisi olla valtion harteilla eikä kolmannen sektorin varassa. Silti tällaisille Vennerin kaltaisille palveluille on huutava pula ja näistä on joillekin ihan korvaamaton apu. Usein joulun aikaan kaikenlaiset avustukset auttavat perheitä, mutta köyhyyttä on vuoden ympäri. Sen takia tällainen apu on ihan super juttu.

 

Vennerin sivuilta:

Hyvinvointivaltiomme on taitekohdassa. Suuri osa suomalaisista voi paremmin kuin koskaan, mutta huolestuttavasti osa jää jälkeen positiivisesta kehityksestä.

 

  • Väestöryhmien väliset terveyserot Suomessa ovat länsimaiden jyrkimpiä.
  • Ylimmän ja alimman tuloviidenneksen elinajan odotteen eron arvioidaan olevan keskimäärin 10 vuotta.
  • Suomessa noin 110 000 lasta elää köyhyydessä.
  • Ruoka-apua jakavien kokemusten mukaan leipäjonot kasvavat jatkuvasti.
  • Kansallisen ruoka-apututkimuksen mukaan suomalaisissa leipäjonoissa käyvistä kolmannes on lapsiperheitä (Ohisalo & Saari 2014).
  • Ruoka-apuun liittyvässä keskustelussa puhutaan harvemmin jaetun ruoan ravitsevuudesta.
  • 92% leipäjonojen asiakkaista pitää ruoka-apua välttämättömänä.

 

Miten voin auttaa?

Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla minkä jälkeen on tarkoitus laajentaa toimintaa muuallekin Suomeen. Voit auttaa ostamalla kokonaisen ruokakassin (90€) tai alken 15€. Linkki kauppaan täällä. Voit jakaa Vennerin sivua somessa ja kertoa siitä ystäville, jos ei ole varaa auttaa taloudellisesti. Haluaisin että tämä palvelu leviäisi niin laajaan tietouteen kuin mahdollista, koska mielestäni tämä on ihan huippu juttu!

 

Miten voin hakea ruoka-avustusta itselleni?

Kassin voi saada jos kuuluu Hope ry:n asiakasrekisteriin.

”Avustusperheet valitaan yhdessä Hope Ry:n kanssa heidän olemassa olevista asiakasperheistään. Hopen ammattitaitoinen henkilökunta on tavannut jokaisen perheen henkilökohtaisesti ja he toimivat Kela-korttien avulla. Avustuskassin saavat kokkailuun motivoituneet perheet, ketkä kaipaavat terveellistä ruokaa osaksi arkeaan. Näin ruokakassi jo lähtökohtaisesti löytää perille perheeseen missä sitä on toivottu ja raaka-aineet tulevat varmasti käyttöön.” -Venner

Hopen asiakkaaksi voi liittyä täältä. Tällä hetkellä tosiaan palvelu toimii vain pääkaupunkiseudulla, ja vielä aika pienimuotoisesti. Vennerin kautta on ostettu tällä hetkellä noin 300 ruokakassia.

 

Tässä vielä resepti tämän päiväiseen ruokaan:

 

Linssibolognese:

1/4 kukkakaali

1,5 dl punaisia linssejä (liotettuna, jos mahdollista)

1-2 sipulia

3 valkosipulinkynttä

2,5 dl vettä (tai n. 4,5 dl jos et ole liottanut linssejä)

70g tomaattipyrettä

1 prk/400g tomaattimurskaa

1 kasvisliemikuutio

1/2 purkki pieniä kapriksia (nämä jätin pois ja annoin mun äidille purkin, kun en yhtään tykkää kapriksista. Sori!)

2 dl kookosmaitoa

1/2 nippu tuoretta persiljaa

neitsytoliiviöljyä paistamiseen

 

Perunamuusi:

1 kg perunoita

1 palsternakka

1-2 rkl neitsytoliiviöljyä

suolaa ja pippuria

 

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

TE-toimiston johtaja: aktiivimallissa ja yrittäjyyskokeilussa ei ole ohjeita!

TE-toimiston johtaja: aktiivimallissa ja yrittäjyyskokeilussa ei ole ohjeita!

Annoin taannoin haastattelun yrittäjyyskokeilusta Lännen Medialle, johon kuuluu mm. Aamulehti, Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Kaleva ja Turun Sanomat. Useimmat verkkojulkaisut ovat maksumuurin takana, mutta Pohjalaisesta bongasin minun tekemäni viiden kohdan korjauslistan terveisinä Kelalle ja TE-toimistolle. Myös Keskipohjanmaa-lehdestä löytyy pidempi haastattelu. He olivat myös saaneet edellä mainitut tahot vastaamaan näihin minun parannusehdotuksiini, ja luettuani ne en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Päätin tehdä vielä jutun, missä vastaan näihin vastauksiin.

Nämä viisi kohtaa on siis lainattu tuosta Pohjalaisen artikkelista, ja alimpana aina minulta vielä kommentti artikkelin vastaukseen.

1. Nopeampia päätöksiä

”Kun virastot eivät tee päätöksiä kohtuullisessa ajassa, se rasittaa asiakkaan hermoja ja lompakkoa. Siksi Pehkonen haluaisi lisää työntekijöitä sekä Kelaan että työvoimatoimistoon.”

TE-toimisto vastaa:

Uudenmaan TE-toimiston johtaja Jarmo Ukkonen ymmärtää Tinna Pehkosen kokemuksia, mutta muistuttaa, että laki työttömyysturvasta on tiukka. Selvityksiä joudutaan vaatimaan. Keväällä ja kesällä käsittelyssä on ollut ruuhkaa.

– Olen ehdottomasti samaa mieltä, että työttömyysturvaa koskevat päätökset pitäisi tehdä niin nopeasti kuin mahdollista. Tämän turvaamiseksi esimerkiksi Uudenmaan TE-toimisto lisäsi työttömyysturvayksikössä työskentelevien määrää.

vastaukseni kommenttiin:

Aijaa, niinkö? Vai että lisäsi työntekijöitä, ei ainakaan tämän kevään aikana huomattu ollenkaan, itse asioin juuri nimenomaan Uudenmaan TE-toimiston kanssa. Jos käsittelyajat ovat yli kuukauden, se on ai-van liian pitkä aika odotella päätöstä! Olisin mielelläni kuullut tähän vastauksen tyyliin: ”olemme todella pahoillamme edelleen venyvistä käsittelyajoista, ja olemmekin jo suunnitelleet ottavamme lisää työntekijöitä, jos jonot edelleen ovat näin pitkiä.”

2. Selkeämmät säännöt

”Kun Pehkonen haki yrittäjyyskokeiluun, hän törmäsi siihen, että päätöksiä tekevät työntekijätkään eivät tienneet, mistä on kyse. Jokainen virkailija vastasi eri lailla, vaikka kysymys oli sama.

– Ei riitä, että kysymykseen saa vastaukseksi ”en tiedä” tai ”ehkä”, kun on kyse ihmisen toimeentulosta.”

TE-toimisto vastaa:

Yrittäjyyskokeilu, johon Pehkonen osallistui, aiheutti viranomaisille päänvaivaa, koska sen soveltamiseen ei ollut ohjeita. Sama kävi aktiivimallin kanssa, kun TE-hallinto ei osannut sanoa, mikä kelpaa aktivoinniksi ja mikä ei.

Jarmo Ukkonen on samaa mieltä siitä, että virkamieskunta pitäisi perehdyttää uusiin asioihin jo etukäteen, jotta ohjeistus olisi oikeaa.

– Valitettavan usein erilaiset päätökset ja lakimuutokset pamahtavat kentälle vaillinaisin ohjein.

VASTAUKSENI KOMMENTTIIN:

Niinpä, jopa TE-toimiston johtaja myöntää että tämä on hölmöläisen hommaa! Kukaan ei tiedä mistään mitään ja ihmiset kärsivät, koska hallitus haluaa rankaista työttömiä asettamalla hutiloiden tehtyjä aktiivimalleja. Mutta mikäs siinä, kunhan saadaan näennäisesti tilastot siistiksi, niin hallitus voi taputtaa itseään olalle hyvästä työstä.

Edelleen voi ihmetellä että miksi, MIKSI pistää eteenpäin hirveällä vimmalla lakialoitteita, joita ei ole tutkittu kunnolla? No tietysti siksi, että saadaan esille se, että hallitus kyykyttää työttömiä, niitä ryökäleitä jotka eivät tee mitään penniensä eteen. Ja kansa nyökkäilee että hyvä hyvä, oikein niille. Tehkööt jotain elantonsa eteen, kuten me muutkin! Onko oikein laittaa tuhannet ihmiset kärsimään näiden hutiloitujen päätösten takia? Veikkaisin, että Kelan ja TE-toimistonkin henkilökunta on saanut aimo annoksen asiakkailta paskaa niskaan tämän takia. Ei ole heidän syynsä, että hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan. Jos edes tutkitaan.

Lännen Median haastattelusta kuva

3. Keikkatyön tekemisestä helpompaa

”Osa-aikaisesti töitä tekevä voi saada soviteltua työttömyysetuutta. Palkkakuitin odottelu saattaa kuitenkin viivästyttää tukien maksua jopa puolitoista kuukautta. Näin kävi Pehkoselle, kun työnantajan it-ongelmien takia palkanmaksu oli myöhässä.”

Kela vastaa:

Kelan lakimies Eeva Vartio sanoo, että työttömyysetuutta on mahdollista saada ennakkomaksuna tällaisessa tilanteessa.

– Kela tekee arvion tuloista ja maksaa työttömyysetuuden arvion perusteella, kun asiakas toimittaa selvityksen työsuhteen kestosta, päivittäisistä työtunneista ja bruttopalkasta.

Hän myös toteaa, että esimerkiksi asumistukiasiassa Kelan tehtävä ei ole ottaa kantaa siihen, millaiset vuokrasopimukset asiakkaiden kannattaa tehdä.

– Tarvittaessa neuvomme, miten erilaiset vuokrasopimukset vaikuttavat tuen määräytymiseen.

VASTAUKSENI KOMMENTTIIN:

Onpa jännä, että soitin varta vasten Kelaan kysyäkseni voiko työttömyysetuutta maksaa ennakkomaksuna ja vastaus oli että ei pysty. Virkailija puhelimessa sanoi, ettei ole ihan varma voiko näin tehdä, joten hän pyysi toista työntekijää ilmoittamaan onnistuuko maksu, jos palkan määrä ja työtunnit ovat tiedossa. Mutta ei, ei voitu maksaa ennakkoon. Helppohan se on ylhäältä päin sanoa että näin se menee, kun käytäntö on usein sitten ihan jotain muuta.

Kelan tehtävä ei ole ottaa kantaa siihen millaiset vuokrasopimukset kuuluu olla, mutta silti oli neuvottu väärin jonka takia jouduin maksamaan takaisin tukia. Ei mennyt ihan putkeen tämäkään asia. Jos kysyn Kelalta, tarvitseeko meillä olla erilliset vuokrasopimukset, ja sanotaan että ei tarvitse, uskon silloin virkailijaa.

Kun kuukausia myöhemmin sanotaankin, että vuokrasopimus ei kelpaa tukea varten, kenen vika se silloin on? Ainakin minun tapauksessani sanottiin suoraan että syy oli Kelan eikä minun, kun oli neuvottu väärin. Silti jouduin maksamaan asumistukea takaisin monta sataa euroa.

4. Enemmän porkkanaa kuin keppiä

”Pehkonen oli tosi vihainen, kun virkailija vihjasi, että hänellä oli varmasti ollut jo aikaisemmin tuloja blogistaan ja käsitöistään.

– Tuntui nöyryyttävältä ja epäreilulta, että heti epäillään huijaamisesta, kun yrittää tehdä jotain elantonsa eteen.”

Kela vastaa:

Eeva Vartio muistuttaa 300 euron suojaosasta. Sen verran työtön voi ansaita kuussa, ilman että se vaikuttaa etuuden määrään. Sen jälkeenkin jokainen palkkana maksettu euro vähentää etuutta vain 50 senttiä.

vastaukseni kommenttiin:

Eihän tuolla suojaosalla ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että minua syytettiin huijaamisesta? Tässä oli kyse siitä että työntekijä epäili minun pimittäneen tuloja työkkäriltä ja verottajalta. Jännä, ettei kukaan ota kantaa tähänkään asiaan. Haluaisin tehdä tästä valituksen, mutta en oikein tiedä miten ja minne.

5. Vähemmän ilmaistyöpaikkoja

”Pehkonen on ollut useita kertoja työharjoittelussa TE-toimiston kautta, mutta se ei ole koskaan poikinut oikeaa palkallista työpaikkaa. Nykyisen työnsä hän löysi tutun ihmisen kautta.

– Harjoittelijat toimivat yrityksille vain ilmaistyövoimana.

Oikeasti hyödyllisiin koulutuksiin taas on vaikeaa päästä. Pehkonen joutui hakemaan kolme kertaa, ennen kuin pääsi TE-toimiston yrittäjyyskurssille.”

TE-toimisto vastaa:

Jarmo Ukkonen puolustaa työharjoitteluja sillä, että moni pääsee niiden avulla työhön kiinni tai tutustumaan uuteen alaan.

– TE-toimisto ei missään tapauksessa tue mitään ilmaistyövoimaharjoitteluja, vaan niillä pitää aina olla jokin peruste. Jos tällaisia nousee esiin, ne tutkitaan heti. Tukia myönnetään vain sellaisille työnantajille, jotka toimivat tässä asiassa oikein.

vastaukseni kommenttiin:

Olisin mielelläni lukenut ihan tilastoja tähän asiaan liittyen, että kuinka moni oikeasti saa työpaikan harjoittelun jälkeen. En ainakaan itse löytänyt netistä helposti mitään virallista tietoa. Uskon että tässäkin Jarmo Ukkonen yrittää vain pestä kätensä asiasta toteamalla että kyllä niitä töitä saa. Ainakin tämän Uusi Suomalaisen vuoden 2009 uutisen perusteella vain 12,3% työharjoittelijoista työllistyy harjoittelun jälkeen. Miksi pitäisi palkata joku, kun ilmaiseksikin saa?

Tukia myönnetään vain sellaisille työnantajille, jotka toimivat tässä asiassa oikein.” Sallikaa minun nauraa! Täältä voi lukea jutun missä nainen haki palkkatyöhön Vero Modaan, ei päässyt, mutta työkkäri ehdotti vähän sen jälkeen samaan paikkaan työharjoittelua ilmaiseksi. Näitä tapauksia riittää. Saku Timonen on monesti myös kertonut kuntouttavan työtoiminnan ja työharjoitteluiden olevan mielivaltaista orjatyötä.

Asiasta on monesti mediassa puhuttu, mutta eihän tähän ongelmaan tartuta oikeasti. Sen sijaan tehtaillaan kaiken maailman aktiivimalleja työttömien pään menoksi. Kansan Uutisissa kirjoitti Jarno Strengell hyvän näkökulman vuonna 2017 työharjoitteluista:

”Ongelmana lisääntyvässä työharjoittelussa on se, että osa työnantajista käyttää työharjoittelu- ja tukityöllistämismahdollisuuksia hyväkseen eli sama työnantaja ottaa vuodesta toiseen harjoittelijoita paikkaamaan henkilöstövajetta ja irtisanottuja työntekijöitä, eikä työnantajalla ole aikomustakaan lisätä vakituisten työntekijöiden määrää.” Jarno Strengell, Kansan Uutiset

Onko meillä toivoa siitä että asiat joskus muuttuisivat? Voiko kansanedustajat saada ikinä aikaiseksi sellasia lakeja että työttömiä ei rankaistaisi, ja yhteiskunta ei pitäisi työttömiä saamattomina luusereina? En tiedä, tuntuu samalta kuin hakkaisi päätä seinään, mutta onneksi olen vielä toistaiseksi kovapäinen.

Tällä hetkellä aktiivimalli ei koske minua, ainakaan ensi vuoden toukokuuhun asti. Sen jälkeen työsopimukseni loppuu enkä tiedä jatkuuko se, ja joudun taas pelkäämään pääni puolesta. Toisaalta meidän kaikkien pitäisi pelätä, koska saatamme kuka tahansa joutua työttömäksi milloin tahansa.

 

Oletko kokenut jotain samanlaista TE-toimiston tai Kelan kanssa asioidessasi? Kommentoi alle, jos olet!

 

LUE LISÄÄ:

Työttömien aktivoitumista vaaditaan – mutta mitä tapahtuu kun aktivoituu?