Asioilla on tapana järjestyä

Asioilla on tapana järjestyä

Kuten kenties muistatte, kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen, missä luki:

”Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.”

Jännästi asioilla on vaan tapana järjestyä, vaikka inhosinkin tuota lausetta kun olin masentunut. Masentunut mieli ei osaa ajatella että kaikki vielä järjestyy. Nyt osaan jo stressinkin alta ajatella, että kyllä tämä tästä.

Viime perjantaina sain tietää että saimme asunnon Herttoniemestä, kivenheiton päästä vanhempieni luota ja puolen tunnin työmatkan päässä. Olen saanut tällä viikolla jo järjestettyä isännöitsijälausunnon ja tänään irtisanon nykyisen asuntoni ja sen jälkeen teen uuden vuokrasopimuksen. Olen eilen laittanut hakemuksen myös uutta päiväkotia varten, ja nyt sormet ristiin että saamme paikan ihan lähellä olevasta päiväkodista.

Perjantaina oli hampparin ja juhla-kaljan hetki, kun saimme tietää asunnosta

Olen vuosia sitten asunut Roihuvuoressa ja sitä ennen Vuosaaressa, ollut koulussa Roihikassa ja tehnyt töitä Hertsikassa. Joten alue on ennestään tuttu, ja tuntuu kivalta palata takaisin itään. Parasta kuitenkin on, että saamme arkipäiviin lyhyemmän työmatkan ansiosta tunnin lisää vapaa-aikaa päivään, ja vanhempani asuvat ihan lähellä.

En malta odottaa syyskuun muuttoa. En muista milloin olisin ollut viimeksi näin onnellinen ja iloinen. Minulla on työpaikka jossa viihdyn, muutamme unelmien asuntoon, lapsi on saanut toimintaterapiaa ja kaikki on aika hyvin. Ajatelkaapa vähän, miten paljon elämäni on muuttunut. Vuosi sitten olin allapäin, uupunut masentunut ja työtön. Nyt kaikki on toisin. Ajatelkaa myös sitä, kuinka moni on töissä, kaikki asiat suhteellisen hyvin eivätkä he joudu joka päivä taistelemaan jonkin asian kanssa. Jotkut taistelevat siitä, että miten päästä sängystä ylös kun mikään ei tunnu hyvältä. Toiset taistelevat jatkuvasti talouden ongelmien kanssa. Yhdet taas jonkun muun asian kanssa.

Tästä tulee vaan mieleen se, että moni ei tajuakaan miten onnellisessa asemassa on, jos on (vaki)työpaikka ja talousasiat kunnossa. Että on katto pään päällä ja asiat ihan hyvin. Jos ei ole koskaan joutunut olemaan huolissaan terveydentilastaan, työttömyydestä tai toimeentulostaan, ei voi tietää miten kamalan älyttömän stressaavaa sellainen on pidemmän päälle. Tiedän, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin minulla nyt, koska minulla on kaikki perusasiat kunnossa. Kaikki eivät ole niin onnekkaita.

Entinen masentunut mieli kuitenkin lurkkii vielä olan päällä sanomassa, että mitä jos kuitenkin nyt jotain pahaa tapaht…

Ei. Tällä kertaa mieleni saa luvan olla hiljaa ja sopeutua siihen ajatukseen, että meillä on nyt asiat hyvin. Asiolla on tapana järjestyä!

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Tällä hetkellä tuntuu että elän jossain oudossa välivaiheessa. Kesän ja alkusyksyn suunnitelmat tuntuvat yhdeltä isolta kaaokselta ja kysymysmerkiltä. En tiedä minne lapseni menee varahoitoon kesällä, en tiedä milloin pidän lomaa, en tiedä missä ryhmässä olen syksyllä töissä enkä tiedä muutammeko mahdollisesti uuteen asuntoon, uuteen kaupunginosaan lähitulevaisuudessa. Toisaalta tuntuu hullulta että olen sellaisessa elämänvaiheessa henkisesti sekä taloudellisesti että kykenen suunnittelemaan jopa ensi syksyä.

Tein tänään myös elämäni ensimmäistä kertaa laskelman kaikista lainoista ja veloista, ja hyvä etten pyörtynyt. Velkaa on kerääntynyt viime vuosien työttömyyden, pätkätöiden ja masennuksen takia aikamoinen summa. Nyt olen päättänyt, että koska työt jatkuvat ainakin vuoden vielä, aion siinä ajassa saada maksettua ison osan niistä.

En ole saanut stressiltä ja pään sisäiseltä kaaokselta kirjoitettua blogiinkaan oikein mitään viime aikoina. Tiedän ettei kukaan vaadikaan sitä minulta, mutta niin sitä vain kummasti vaatii itseltään liikaa. Minulla on valehtelematta useampi kymmenen postausta puolivalmiina mutta en saa mitään niistä valmiiksi asti. Aivot raksuttavat tyhjää.

Vähän väsynyt mutsi

Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.

Välillä tuntuu että minulla on tällaisia kausia jolloin mikään ei oikein luonnistu, pää on sumua ja kaikki tuntuu irraliselta, oudon kaukaisilta enkä saa oikein kiinni mistään. Teen tuhatta eri asiaa mutta mitään en saa valmiiksi asti. Huoh.

Eipä tässä muuta, tällä hetkellä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja voikaa hyvin! <3

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Ihanaa, pääsiäinen ja neljä päivää vapaata! Saa vaan löhötä, on hyvä ilma ja tänään mennään katsomaan lampaita!

Lähdimme lapsen ja minun vanhempieni kanssa Haltialaan katsomaan lampaita ja pikkuisia karitsoja. Olimme odottaneet lampaiden näkemistä lapsen kanssa, koska lampaat on ihan meidän lemppareita.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun on mielessään odottanut sellaista seesteistä ihanaa päivää, aurinko paistaa ja linnut laulaa, on lämmin kevätpäivä ja lampaat ihania?

”Sitten todellisuus iskee vasten kasvoja, ja kaikki menee juuri niin pieleen kuin vain voi mennä.”

Lampolaan on aivan jäätävä jono, lapsi näkee arvontapöydän ja haluaakin sinne, mutta kun nyt ollaan tultu katsomaan niitä lampaita niin sittenhän saatana mennään katsomaan niitä lampaita. Sen jälkeen mennään arpomaan, okei? Lampaiden luo kun päästään, lapsi huutoitkee että haluaa pois, paska haisee, järkky määrä porukkaa tunkee katsomaan lampaita, puolella porukasta mukana vaunut ja jopa tuplarattaat, yritämme päästä pois mutta vaunut tukkivat väylän. Siinä sitten huutavan mukulan kanssa yrittää painia takaisin ulos raittiiseen ilmaan, jonka pitikin pääsiäisenä olla niin ihanaa ja lämmintä, mutta ei, kun harmaata pilveä ja kylmää viimaa tulee niskaan. Tässä vaiheessa sitä miettii, että eikö olisi vain voinut mennä arvontaan, lapsi olisi ollut tyytyväinen ja olisimme voineet lähteä kotiin.

Lampaiden katsominen meni vituiksi, mutta jos sentään arvontaan osallistutaan ja päästään sitten paremmilla fiiliksillä pois. Arpa maksaa kaksi euroa eikä kenelläkään ole käteistä. Lapsen pettymys on jo muuttumassa katastrofiksi ja äidin ohimossa jyskyttää vitutus-suoni. Jostain kaivetaan kaksi euron kolikkoa ja eikun arpomaan. Oranssista laatikosta saa valita lelun, ongelmana on vain se, että oranssi laatikko ammottaa puolityhjänä kun muut voittolaatikot pursuvat leluja. Lapsen huuli alkaa väpättämään, ei hän halua deodoranttia. Onneksi saa valita toisesta laatikosta pehmokalan, ja pääsemme kaikki vähän vähemmän vittuuntuneina kotimatkalle.

En aio poistua loppupäivänä viltin alta sohvalta mihinkään.

Note to self: Älä odota koskaan yhtään mitään niin et voi pettyä. Note to self 2: joskus voi antaa periksi ja mennä lapsen mielen mukaan saman tien, niin ei tarvitse alkaa kaikesta vääntämään ja tappelemaan. Note to self 3: muistutus itselle vielä siitä, että vaikka menisi lapsen mielen mukaan, se ei takaa että asiat silti menisivät putkeen. Tätä tämä nyt vain on, välillä. Note to self 4: pieni kannustuspuhe itselleni: vaikka sun teki mieli repiä hiukset päästä ja huutaa lapselle että nyt se pää kiinni, mä yritin järjestää kivan päivän ja sä vaan kiukuttelet, sen sijaan vedit syvään henkeä ja melkein jopa onnistuit pitämään ärsytyksen sisälläsi. Ihan vähän vaan kiukuttelit itse. Hyvä sinä!

Ommeltua: Star Wars legginsit ja lapselle samisteluhousut

Ommeltua: Star Wars legginsit ja lapselle samisteluhousut

Ompelin itselleni uudet legginsit, kun tilasin Eurokankaan verkkokaupasta kahta erilasta ihanaa Star Wars kangasta. Joku vihjasi minulle instassa että Eurokankaassa on vähän eri kankaita verkkokaupassa myynnissä kun myymälöissä, ja netistä löysinkin sitä aivan ihanaa SW kangasta mistä tein kerran niiiin lemppari leggarit jotka lopulta hajosi. Nyt saan tehtyä uudet. Kyseessä siis tämä kangas:

Ja tässä ne minun ihan suosikki-leggarit joita korjailin haaroista, kunnes ne hajosivat täysin. Sen jälkeen tein lahkeista vielä housut lapselleni…

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

C R A Z Y or normal? Who defines it? Am I crazy cause I’ve been through depression? What is normal? What is depression? Isn’t it normal to break down mentally when you are under a lot of pressure? Being a new mom, doing it alone, never sleeping, baby crying all night, having no money… Forget normal, forget crazy, we are all just human beings. ✊🏻 ✊🏻 ✊🏻 H U L L U vai normaali? Kuka sen määrittää? Oonko mä hullu kun oon ollu masentunu? Mikä on normaalia? Mitä on masennus? Eikö ole normaalia murtua henkisesti kun on täysin kuormittunut? Uutena äitinä kun ei nuku, hoitaa kaiken yksin, talousongelmia ja vauva itkee yöt… Unohdetaanko normaalit ja hullut, ja ollaan vaan ihmisiä. Kuva 📸. @noorbran

Henkilön Masentunut Mutsi (@masentunutmutsi) jakama julkaisu

No, tässä nämä toiset leggarit mitkä ehdin tehdä, tein kankaan jämistä lapsellekin housut. Vitsi kun ompeluaika on nykyään niin kortilla, ettei ehdi ommella kuin pikkusen kerrallaan.

Päätin ottaa asukuvat napapaidassani, vaikka en välttämättä lähtisi tällä tavalla ulos, vaan laittaisin mekon. Mutta miksi ei näinkin voisi kulkea ihmisten ilmoilla? Onko napapaidat ja vatsan näkyminen ainoastaan litteävatsaisten oikeus? Onko minulla tai kellään ylipäätään muka velvollisuus näyttää kaikkien mielestä esteettiseltä? EI. Minun tehtäväni tässä maailmassa ei ole miellyttää muita, vaan itseäni.

Postasin instaan ja erääseen kehopositiiviseen facebook-ryhmään kuvan vatsastani, ja palaute oli… noh, ei niin positiivista.

Jännää, että vielä vuonna 2019 jopa vertaistuellisessa kehopositiivisessa ryhmässä koetaan oikeudeksi kommentoida kehoani ja kuvaani inhottavalla tavalla.

Instagramissa palaute on aina vielä karumpaa: että saan diabeteksen, että olen ällöttävä ja ruma läski, että ”ole vain oma itsesi mutta kuolet ennen kuuttakymppiä”. Kun huomautan ettei tällainen puhe ole ok, saan palautetta että mitäs laitan sellaisen kuvan nettiin, tietäähän sen mitä palautetta se aiheuttaa! Turha uhriutua! Ja sekö sitten oikeuttaa puhumaan minulle sillä tavalla?

Läskiviha ja slutshaming se vain kukoistaa. Juuri siksi tarvitsemme feminismiä sekä kehopositiivisuutta, muuttamaan maailmaa pikkuhiljaa tasa-arvoisemmaksi kaikille.

Kehopositiivisuus ei ole pelkästään positiivisuutta, vaan kapinaa. Kehokapinaa. Marginaalisten kehojen oikeus olla ja näkyä ilman syrjintää ja kiusaamista. Oikeus terveydenhuoltoon, oikeus käyttää mitä vaatteista haluaa, oikeus puhua syrjinnästä ääneen ilman että vähätellään ja koitetaan hiljentää.

Mutta asiasta toiseen: katsokaa nyt tätä upeaa lastani, miten hienosti hän päätti poseerata uusissa housuissaan:

Ja mikä olikaan tämä järkytystä aiheuttava kuva minusta? No tämä:

Kehopositiivista viikonloppua kaikille!


Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Sain pari viikkoa sitten tietää että työni jatkuvat vielä ensi syksynäkin, eli seuraavankin kauden! Eli olen kesällä töissä kesäkuun ja sitten heinäkuun varapaikassa, kun ryhmiä supistetaan kesän ajaksi. Elokuussa palaamme takaisin omaa päiväkotiin ja toivottavasti samaan ryhmään. Hoitajia joudutaan vaihtelemaan eri ryhmien välillä, riippuen siitä kuka jatkaa ja minne saadaan lto palkattua. Jännittää, saanko pitää paikkani samassa ryhmässä missä olen nyt, vai olenko ihan eri ryhmässä, kenties eskareiden kanssa! Saa nähdä. Ennen syksyä tosin stressaa yksi jos toinenkin asia – nimittäin oman lapseni varahoito kesällä.

Päiväkodin kesäsulku hankaloittaa työssäkäyvän elämää

Lapseni päiväkoti joutuu evakkoon jo kesäkuussa (ja heinäkuun myös), kun viereen rakennetaan iso päiväkoti ja rakennustyöt aiheuttavat pihan sulkemisen kesäksi. Kysyin pk:n johtajalta, onnistuisiko vaihtaa kesä- ja heinäkuuksi lapsi sinne päiväkotiin missä itsekin olen töissä, mutta ei kuulemma voi mitenkään päin. Tämä johtuu siitä että olen töissä Vantaan kaupungilla ja asumme Helsingissä. Ihan typerää byrokratiaa, joka aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa minun työssäkäyntiäni kesällä.

En tiedä vielä mihin päiväkotiin lapseni joutuu kesäksi, ja kuinka kaukana se on. Tällä hetkellä se paikka mitä on ehdotettu, on 20 minuutin bussi- ja kävelymatkan päässä. Eli se lisäisi työmatkaani ainakin puolella tunnilla per suunta, eli työmatkani venyisi vähintään 1,5 -tuntiseksi. Täällä meidän lähistöllä olisi yksi päiväkoti, mutta sekin pursuu jo liitoksistaan eli sinne ei voida mennä, ja kesäsupistusten takia sekin on kiinni heinäkuussa. Kenen etu tämä on? Kaikista vähiten lapsen etu, joka joutuu nyt jo olemaan hoidossa kymmenen tuntia päivässä.

Päiväkodit pursuvat nyt jo täpötäynnä, ja lisäksi Helsinki päätti poistaa kotihoidontuen kuntalisän kaksi vuotta täyttäneiltä. Minne ajateltiin nämä kaikki lapset tunkea, kun on nyt jo täyttä kaikkialla?

Missä asumme syksyllä?!

Olen myös hakenut kaupungilta asuntoa Itä-Helsingistä! Jännittää todella paljon, vaikka en usko että saamme vaihtoasuntoa. Vanhempani asuvat Itä-Helsingissä ja haluaisimme muuttaa lähemmäs heitä, samalla ratkeaisi pitkä työmatkakin – työmatka olisi vain puoli tuntia tunnin sijaan. Pitäkää peukkuja hurjan paljon, että saamme asunnon sieltä! En haluaisi muuttaa, koska olemme asettuneet niin mukavasti tänne Länsi-Helsinkiin. Mutta ajatus siitä että saisimme muuttaa ihka-uuteen uudiskohteeseen, ai että. Saamme tietää tässä noin kuukauden- parin sisällä, saammeko asuntoa tästä uudiskohteesta.

Sitten jos muutamme, täytyy taas miettiä ihan uudestaan päivähoito ja muut. Apua!

Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kesä ja syksy tuo tullessaan. Vaikka olen sellainen aika perus positiivinen ja optimisti, olen myös murehtija-stressaaja -luonne, eli murehdin etukäteen kaikenlaisia ongelmia ja pulmia mitä saattaa eteen tulla. Se on aika rankkaa se! Kesälomaakin minulla on ihan palkallista, kahdeksan päivää. Ja nekin pitäisi miettiä mihin väliin nekin tungen. Heh ja apua! Stressiä ja muutoksen tuulia ilmassa, mutta silti tunnen sellaisen pienen jännityskutinan vatsassani, että meillä meneekin aika hyvin nykyään…

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Onko minkälaisia suunnitelmia? Aiheuttaako päiväkotien sulku vaikeuksia teilläkin päin?

Lyhyen naisen elämää – miltä tuntuu olla 155cm?

Lyhyen naisen elämää – miltä tuntuu olla 155cm?

”Hei anteeks, pystyisitkö ojentaa mulle ton suklaajätskin tuolta ylhäältä kun en yletä siihen?”

Perus lyhyen ihmisen elämää – joutuu pyytämään komeita miehiä ojentamaan kaupassa jäätelöitä ylähyllyltä.

Vaikka olen lyhyt, en halua että minua aliarvioidaan

Muistan kun näimme edesmenneen isoäitini kanssa pari kertaa vuodessa. Hän aina sanoi samaa: oletpa sinä kasvanut! Muistan suuttuneeni (mielessäni), että no enpä ole kasvanut seiskaluokan jälkeen senttiäkään. Kasvoin 155 senttiseksi, jonka jälkeen kasvu pysähtyi.

Nuorempana koin aika paljonkin huonommuutta lyhyydestäni, nykyään olen enemmän sinut asian kanssa. Olen aina inhonnut sitä, kuinka tuntuu ettei minuun aina suhtauduta vakavasti koska olen lyhyt. Yhtä asiaa myös vihaan yli kaiken, nimittäin sitä jos minua taputetaan päähän. Yllättävän moni tykkää taputtaa päähäni, koska olen niin lyhyt, ja se tuntuu joka kerta aivan super-nöyryyttävältä. En ole mikään pieni söötti tonttu tai koiranpentu jota vähän säälien voi taputella. Aargh!

Olen aina myös vihannut sitä että minua luonnehditaan ennemmin söpöksi kuin kauniiksi tai seksikkääksi. Tuntuu siltä kuin olisin lyhyyteni takia joku söpö pupu, joka ei voi olla seksikäs koska ei ole pitkä. Kun katsoo missejä, malleja, mainoksia, niissä on aina seksikkäitä PITKIÄ naisia. Missä ovat kaikki lyhyet tyypit!?

Onko lyhyellä naisella mitään auktoriteettia?

Kun olen ollut yläasteella ja nuorisotalolla töissä olen kokenut että joudun vähän aina tsemppaamaan ekstraa, että minut otettaisiin vakavasti. Voitte vain kuvitella millaista pokkaa tarvitsee olla, kun lauma kaksimetrisiä poikia tappelevat ja minun pitäisi mennä rauhoittamaan tilannetta. Olen joutunut kasvattamaan itselleni paksun nahan sekä Pikku Myyn tyylistä pippurisuutta, jotta auktoriteettini purisi pituudestani huolimatta.

Sen huomaa, että nuoriso ottaa aluksi paljon vakavammin miehen joka on kaksimetrinen, kuin pienen lyhyen naisen, mutta kyllä kaikki ovat huomanneet aika pian, että minullekaan ei kannata ryttyillä.

Toki olen aina ollut temperamenttinen, ihan lapsesta asti. Mutta lyhyydestäni johtuen luulen että olen ottanut itselleni sellaisen kovis-roolin, että näytän hetipaikalla että minä annan kyllä kuulua jos ylitseni kävellään.

Muistan ikuisesti sen kun parikymppisenä kävelin keskustassa kadulla ja todella pitkä pukumies tönäisi minua kovaa olkapäähäni ohi kävellessään. Hän ei pyytänyt anteeksi joten huikkasin vihaisena perään että no anteeksi vain. Mies suuttui ja harppoi takaisin ja huusi minulle että mitä asiaa olikaan. Hän oli varmasti kaksi kertaa minua pidempi ja isompi joten varmaan luuli että pelästyn häntä. No en todellakaan, vaan huusin kahta kauheammin käytöstavoista. Ei tainnut pukumies arvata, että törmäsi Pikku Myyhyn.

Minua aina luullaan nuoremmaksi kuin mitä olen

Muistan kerran parikymppisenä kun ostin bussilippua kuskilta, ja tämä lähti väittelemään kanssani siitä että menen lastenlipulla. Sanoin että olen kyllä reilusti yli 18 vuotta, mutta hän vänkäsi vastaan että ei, sinä olet korkeintaan 16. Lopulta sanoin että hitto soikoon myy sitten se lastenlippu, samapa se sitten.

Minulta on aina kysytty papereita ostaessani alkoholia (ja tupakkaa, kuvitelkaa joskus poltin sellaistakin!), jopa nyt edelleen 36-vuotiaana kysytään melkein joka kerta. Minua aina luullaan nuoremmaksi kuin mitä olen, eikä se nykyään enää niin haittaa. Se on ärsyttänyt sen takia, koska olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut koska olen niin lyhyt. En pitänyt siitä kun tuntui että minua aliarvioidaan ja vähätellään sen takia että olen lyhyt ja sen takia nuoremman näköinen. Että ihan kuin en olisi oikea aikuinen.

Lyhyt tarvitsee aina muiden apua

Olen aina ollut suomalainen perus jäärä nainen, joka pärjää itse eikä tarvitse kenenkään, saati sitten miehen apua. Välillä joudun myöntymään, että tarvitsen apua koska on fyysinen mahdottomuus esimerkiksi ylettää kattolamppuun. Minulla on korkea porrasjakkara, mutta en senkään avulla yletä vaihtamaan lamppua! Miten turhauttavaa. Ruokakaupoissa onneksi on usein saatavilla jakkaroita, ja yletän kotona yläkaapeille porrasjakkaran avulla.

Olen aina mieluummin raahannut kaupan toiselta puolelta jakkaran kuin pyytänyt apua, koska en halua että minun pituudelle nauretaan taas kerran.

Ikä tuo mukanaan itsensä hyväksymistä

Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sitä myötätuntoisemmin suhtaudun itseeni. Enhän minä voi sille mitään että olen näin lyhyt, joten miksi murehtia asiaa? Tietty helpommin sanottu kuin tehty, mutta näinhän se on.

Olen vanhemmiten onnistunut hyväksymään pömppövatsani, huonon ihoni, roikkuvat käsivarteni ja kaikki muut pienet kauneusvirheet joten pituus menee kai siinä samassa sitten. Edelleen kyllä tekee pahaa jos joutuu pyytämään jätskihyllyllä apua, mutta ehkä kohta tuo minun 5-vuotiaani kasvaa ylitseni, niin ratkeaa sekin pulma!

Kun suomalainen ahdistelee, se ahdistelee rehdisti kännissä ja läpällä

Kun suomalainen ahdistelee, se ahdistelee rehdisti kännissä ja läpällä

Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen (ps) on saanut tuomion seksuaalisesta ahdistelusta ja pahoinpitelystä. Hän suuteli väkisin niskaa vääntäen toista kansanedustajaa pikkujoulujen yhteydessä muutama vuosi sitten. Hakkarainen sai maksettavakseen sakkoja, ja hovioikeudessa sakkojen määrää korotettiin äskettäin.

”Ruoho oli saapunut eduskunnan täysistunnosta noutamaan kuppilasta kahvia. Hakkarainen oli puolestaan viettämässä pikkujouluja humalassa. Hakkarainen oli tarttunut Ruohoa niskasta kiinni ja suudellut vastoin tämän tahtoa suulle.” Iltalehti

Perustuslaissakin sanotaan, että eduskunta voi tutkia sallitaanko rikollisen jatkaa eduskunnassa työntekoa.

”Jos kansanedustajaksi valittu on täytäntöönpanokelpoisella päätöksellä tuomittu tahallisesta rikoksesta vankeuteen taikka vaaleihin kohdistuneesta rikoksesta rangaistukseen, eduskunta voi tutkia, sallitaanko hänen edelleen olla kansanedustajana. Jos rikos osoittaa, ettei tuomittu ansaitse edustajantoimen edellyttämää luottamusta ja kunnioitusta, eduskunta voi hankittuaan asiasta perustuslakivaliokunnan kannanoton julistaa hänen edustajantoimensa lakanneeksi päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.” -Perustuslaki, pykälä 28, momentti 4

Näin vastaa Jussi Halla-Aho Hakkaraisen tuomioon: – ”No, tämä oli todella ikävä tapaus, ja niin kuin olen sanonut monessa yhteydessä, Teuvo Hakkarainen on erinomainen ihminen, mutta alkoholi ei sovi hänelle. Häntä on tästä läksytetty puolueen toimesta. Toivomme ja uskomme, että oppi olisi mennyt perille eikä tällaisia asioita enää eteen tulisi”. Hyvä veli -järjestö pitää kyllä huolen siitä, että Hakkaraiset sen kun porskuttaa eteenpäin. Pieni näpäytys sormille ja soo soo. Ensi kerralla älä ahdistele, tai jos ahdistelet, älä jää kiinni ettei imago kärsi!

Ote keskustelusta Hakkaraisen tuomiosta Ozan Yanarin (vihr.) twitteristä

Näköjään persujen ehdokas Laura Korpinenkin on twitterissä sitä mieltä että känninen kähmintä on ihan ymmärrettävää. Kun luen näitä juttuja, tuntuu että pää räjähtää. Miten ihmiset ovat näin sekaisin? Ja miten me annamme tällaisten ihmisten olla kansanedustajia? Miksi tällaista käyttäytymistä ei tuomita täysin!?

Ahdistelu on ahdistelua, ihonvärillä ei ole merkitystä

Kun turvapaikanhakija tai maahanmuuttaja raiskaa tai ahdistelee, hänelle vaaditaan kuolemaa ja karkoitusta. Kun kantasuomalainen KANSANEDUSTAJA ahdistelee ja pahoinpitelee, ei nouse minkäänlaista haloota, eikä hänen työpaikkansa ole edes vaarassa. Seksuaalirikollinen saa päättää kansan asioista, kunhan hän on kantasuomalainen, ja teko oli kännissä ja läpällä.

(Ja auta armias jos uhri olisi ollut kännissä, silloin se olisi ollut täysin uhrin syytä, eikä suinkaan ahdistelijan. Mitäs joi itsensä känniin!) (Sarkasmi)

Miten voi olla, että ahdistelija saa olla töissä eduskunnassa päättämässä meidän asioista? Kuvitelkaa, jos maahanmuuttajataustainen henkilö olisi tehnyt samoin, ja ollut töissä eduskunnassa? Aivan varmana olisivat perussuomalaiset kannattajineen olleet eduskunnan rappusilla soihtujen kanssa vaatimassa eroa ja vankeustuomiota. Mutta on se vaan kumma, kun on keski-ikäinen valkoihoinen mies, niin pääsee kuin koira veräjästä teki sitten mitä tahansa, ja saa vielä pitää työpaikkansa. Eihän sellainen käy päinsä, että tuollainen pikku kännimoka vaikuttaisi uraan negatiivisesti! Ihan tosi jännä juttu, että naisten ahdistelu häiritsee vain jos tekijänä on maahanmuuttaja. Korkeassa asemassa oleva valkoihoinen pääsee kuin koira veräjästä, kun taas uhria syytetään, moititaan ja häpäistään. Veera Ruoho on kertonut että häntä mm. syyllistetään rikosilmoituksen tekemisestä.

”Ruohon mukaan välit Hakkaraiseen ovat nyt normaalin ystävälliset, mutta suhtautuminen rikokseen harmittaa häntä. Hänestä näyttää siltä, että poliitikon tekemää väkivaltaa pidetään parempana väkivaltana ja naisuhria syyllistetään. – Haluan, että ihmiset uskaltaisivat ilmoittaa tuollaisista asioista eteenpäin. Naisten asema on juhlapuheista huolimatta konkreettisesti niin huono, että uhri vaiennetaan, Ruoho sanoo.” -Keskisuomalainen

Sanotaan nyt vielä kerran: tekijän ihonvärillä ei ole mitään merkitystä. Tämän asian pitäisi olla ihan selvä asia, jos on yhtään järkeä päässä. Ahdistelu on ahdistelua ja se on väärin, oli ihonväri mikä tahansa. On ihan sama minkä maalainen, mitä puoluetta edustat, kuinka korkeassa asemassa työelämässä olet tai mitä sukupuolta edustat, ahdistelu on ahdistelua. Pahoinpitely on pahoinpitelyä. Seksuaalinen ahdistelu ei ole missään tilanteessa kenenkään toimesta hyväksyttävää. Mielestäni (seksuaali-) rikolliset eivät myöskään kuulu eduskuntaan. Tämä tapaus ei ole edes Hakkaraisen ensimmäinen kerta, kun on saanut tuomion, aiempi tuomio tuli kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Känni ei ole myöskään mikään tekosyy käyttäytyä kuin idiootti. Jos joka kerta törttöilee humalassa, kannattaa miettiä sopiiko alkoholi ollenkaan itselleen.

Toivon, että mahdollisimman moni äänestäisi tulevissa vaaleissa ja jotain muuta kuin käppä-ukkeleita, jotka ahdistelevat, levittävät vihapuhetta ja törttöilevät kännissä ja puolustelevat toisiaan kun näin käy. Toivon, että edes yksi ahdistelun uhri uskaltaisi seurata Ruohon rohkeaa esimerkkiä ja tehdä rikosilmoituksen. Toivon, että joku päivä elämme maailmassa, jossa seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan uhria ei syyllistetä ja häpäistä.

Haluammeko muka sellaista Suomea rakentaa? Ihmettelen jatkuvasti kuka näitä ihmisiä äänestää, mutta kai ne ovat sitten sitä samaa sakkia, jonka mielestä ahdistelu kuuluu pikkujouluihin, koska kännissä ja läpällä.

Suvaitsevampaa päivänjatkoa kaikille!



My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

5.30 soi herätyskello. Tai tarkemmin sanottuna kolmas torkku, ja pakottaudun ylös sängystä. En ole koskaan osannut nousta ylös ilman että torkutan. Vihaan aamuherätyksiä, mutta minkäs teet kun on pakko herätä töihin. Onneksi minulla on työpaikka minne on kiva lähteä, koska se helpottaa aamuja (edes vähän).

6.15 lähdemme päiväkodille. Useimmiten aamut sujuvat ihan hyvin, välillä tulee pientä kiukkua itse kullakin, mutta useimmiten ei. Tänä aamuna itselläni meni hermo, koska meillä ei ollut leipää joten en saanut aamiaista tehtyä töihin. Tiuskin lapselle kun hän oli niin hidas pukemaan. Huoh. Huono äiti-fiilikset vahvana heti aamusta.

Uskomatonta kun jo kuudelta aamulla aurinko nousee!

6.37 olen vienyt lapsen päiväkotiin (minne hän onneksi jää tosi mielellään), ja lähden bussipysäkille, josta lähtee bussi 6.44. Meillä on aika minuuttiaikataulu aamuisin, mutta se toimii hyvin.

Työmatkalla juon kahvia ja kuuntelen äänikirjoja ja podcasteja. Tällä hetkellä kuuntelussa on Harry Potter, ja aina kun tulee uusi jakso niin kuuntelen podcasteja: Huorapuutarha, Kaverin puolesta kyselen ja Jäljillä on ollut ihan suosikkeja.

7.20 vaihdan bussia. Usein tämä toinen bussi on myöhässä tai jättää vuoroja väliin, minkä takia joudun lähtemään töihin niin että varaan ylimääräisen vartin matkoihin. Se on rasittavaa, koska on muutenkin pitkä työmatka. Laitan palautetta jatkuvasti HSL:lle asiasta, mutta he eivät tartu asiaan millään tapaa. Raivostuttavaa! Tästä lystistä maksan 106€ kuukaudessa. Tänä aamuna käy tosi nolosti, kun vilkaisen kännykkää ja olen niin väsynyt etten huomaa että bussi tuleekin jo. Bussin piti tulla vasta 5 minuutin päästä mutta kuski kaahaa täysiä ja on etuajassa – viime tingassa heiluttelen matkakorttiani. Huomaan että kuski kiroaa ja selvästi huutaa ”jumalauta vittu” ja kurvaa pysäkille. Pyydän anteeksi ja kuski mulkaisee vihaisena. Kiva alku tälle päivälle…

Ei kantsi keskittyä kännykkään kun odottaa bussia. Note to self.

7.45 työt alkavat. Aamuvuoro on jo paikalla ottamassa vastaan ensimmäisiä lapsia ja minä tarjoilen aamupalan lapsille tasan kahdeksalta. Yleensä samalla juon kahvia tai teetä ja syön oman aamupalani.

8.30-11 me ulkoilemme ja teemme töitä pienryhmissä. Ohjaan tosi mielelläni kädentaitoja, ja olemme aloittaneet pääsiäisaskartelut jo. Meidän tiimissä on neljä kasvattajaa ja 19 lasta, ja joka viikko valitsemme yhden pienryhmätehtävän joita ohjaamme pitkin viikkoa kolmelle eri pienryhmälle. Tällä viikolla meidän opiskelijallamme on näyttöviikko joten pienryhmätoiminta on aika suunnittelematonta. Maanantaista perjantaihin kuuluu aina joka viikko kädentaitoja, jumppaa, musiikkia ja kielen kehitystä, ohjattua leikkiä, sekä perjantaisin yleensä tehdään joku retki. Yksi kasvattaja on varattu aina yhden erityislapsen tueksi.

Tänään jään viskareiden kanssa sisälle ja piirrämme ja muovailemme. Sen jälkeen lähdemme ulos 1,5 tunniksi ja on ihana ilma kun aurinko paistaa.

Työlooki tänään.

11.15-12 syömme lounasta. Ruuaksi on kalakeittoa, leipää, tomaattia ja näkkäriä. Ruuan jälkeen lapset käyvät vessassa ja menevät nukkumaan. Menen tarvittaessa auttamaan nukuttamisessa, ja sitten kello 13-14 menen vahtimaan lasten unta lepohuoneeseen. Jos minua ei tarvita nukuttamiseen (joskus sinne tarvitaan jopa neljä kasvattajaa, mutta useimmiten kaksi riittää), hoidan muita hommia ja otan pienen kahvitauon.

Tänään meillä on tiimipalaveri, ja teen samalla viikkotiedotetta. Joudumme tekemään ne kahvihuoneessa koska yksi tiimistämme on näyttökeskustelussa opiskelijan ja opettajan kanssa. Saan tehtyä tiedotetta valmiiksi jotta voin perjantaina viimeistellä sen ja lähettää vanhemmille. Kahvihuoneemme on avoin tila myös lapsille, joten tiedotetta ja palaveria on hieman hankalaa tehdä, kun koko ajan tulee keskeytyksiä. Mutta keskeytykset kuuluvat olennaisesti lastenhoitajan työhön, joten emme edes osaa häiriintyä, heh.

14.00 välipalatarjoilu alkaa ja lopetan tietokonehommat ja siirryn auttamaan lapsia pukemaan unien jälkeen ja rauhoittumaan pöydän ääreen syömään. Tässä vaiheessa päivää lapset yleensä hyppivät pitkin seiniä ja meteli on korvia huumaavaa. 14.30-15.00 lähden ulos muutaman ensimmäisen lapsen kanssa ja juttelen usein vanhemmille jotka tulevat jo hakemaan lapsiaan. Tässä työssä yksi haastavimpia asioita on vanhempien kanssa kommunikointi, etenkin jos on jotain ikävämpää kerrottavaa lapsista.

Lue myös: Olen ollut äitinä tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

15.30 lähden kotiin. Minulla on usein kiire bussiin joka lähtee pysäkiltä 15.36. Vaihdan bussia 15.56 ja joskus ehdin tässä välissä käymään kaupassa. Jos ehdin, ostan yleensä pienen yllätyksen lapselle, toissapäivänä ostin otsalampun, viime viikolla pääsiäismunan.

16.40 saavun lapsen päiväkodille missä usein on vastassa hyväntuulinen lapsi jonka kanssa käymme läpi mitä olemme päivän aikana tehneet ja syöneet. Riemu on lapsella suuri, jos olemme sattuneet syömään samaa ruokaa. Tänään siellä on kiukkuinen ja nälkäinen ja kaiken lisäksi märkä lapsi vastassa. Olen juuri taas tilannut lapselle uuden kurahaalarin koska edelliset eivät pidä vettä (myös ainoat uudet vedenpitävät hanskat ovat hukassa, mutta se on jo vähän liikaa kapasiteetilleni juuri nyt). Käymme kaupassa nopeasti ja lapsi haluaa broilermakaronilaatikkoa. Itse päätän syödä edellispäivän valmiita hampurilaisia, jotta saisimme syötyä nekin pois jääkaapista.

Hiihtolomalla kävimme Heurekassa, mistä ostin niin coolin avaimenperän itselleni.

17.30 tulemme vihdoin kotiin, koko matkan kaupasta kotiin kuuntelin lapsen ”tylsää äiti tylsää äiti nälkä ÄITI ÄITI TYLSÄÄ en jaksa kävellä” mankumista. Olen väsynyt ja nälkäinen ja itsekin kiukkuinen. Myönnän, että saatoin mankua takaisin lapselleni, kuten jokainen kypsä, aikuinen 36-vuotias äiti tekisi tässä vaiheessa.

18.15 olemme kummatkin syöneet (sohvalla Netflixiä katsoen) ja paremmalla tuulella. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo iltatouhut. Makaamme sohvalla, katsomme Barbapapaa ja syömme irtareita mitä eilen ostimme kaupasta. Meillä karkkipäivä on häilyvä käsite ja sohvalla syöminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Boheemissa kodissa ei mikään ole niin justiinsa. Meillä myös odottaa viikon ajalta kaikki roskat ulosviemistä, tiskipöytä on röykkiö ja kämppä kaaos. En jaksa välittää tällä hetkellä siitä, kun on mukavampaa maata sohvalla lapsi kainalossa ja katsoa Barbapapaa.

Äitien tekemää ruokaa!

19.15 mennessä olen raivannut lapsen huonetta (vaihdoin järjestystä sunnuntai-iltana, taas joku random päähänpisto), laittanut meidän vaatteemme aamua varten valmiiksi ja sanon lapselle että nyt suihkuun. Lapsi alkaa raivoamaan että ei halua, ja hetken vängättyämme raukka alkaa itkemään ja sanoo ”äiti arvaa miksi itken, no siksi että mua väsyttää kamalasti ja haluan nukkumaan!” Halaan häntä ja passitan suoraan sänkyyn. Olin juuri hänen huoneessaan laittanut kaikki unikaverit yhteen laatikkoon, ja lapsi ehdottaa että veisimme sen makuuhuoneeseen jotta olisi helpompi sieltä aina valita unikaveri.

Makaan hänen vieressään kunnes hän nukahtaa. Joinakin iltoina siihen saattaa mennä tunti, tänä iltana lapsi nukahtaa melkein heti kun pää osuu tyynyyn, eli oli siis oikeasti todella väsynyt. Äitiys on kyllä jatkuvaa tasapainottelua siinäkin että osaa kuunnella lastaan. Onko se oikeasti niin väsynyt että haluaa nukkumaan, vai pistääkö muuten vain hanttiin?

19.40 makaan edelleen sängyssä ja kirjoitan tätä postausta, koska en jaksa nousta. Tekee mieli simahtaa suoraan tähän viereen, mutta kun on pakko käydä suihkussa ja valmistella loputkin asiat huomista aamua varten. Meillä on niin vähän aikaa aamuisin että haluan aina laittaa kaiken mahdollisimman valmiiksi.

20.15 olen käynyt suihkussa, ja se on ihan riemuvoitto. En nimittäin jaksa käydä joka ilta suihkussa, kun väsymys jo voittaa ja rojahdan sänkyyn. Suihkussa kuuntelen ysäri-dancehall miksausta, ja se piristi iltaani. Mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin pieni tanssahtelu, oli se sitten suihkussa tai missä vain. Kyllä, minä tanssin suihkussa!

Silmäpussit olalle ja suihkuun…

Katson hetken vielä läppäriltä muutaman jakson sarjoja, ja makaan raatona sohvalla. Koitan huoltaa hieman todella jumissa olevaa niskaani mm. kipukoukulla. Niska on taas ollut niin jumissa että kärsin päänsäryistä ja migreenistäkin toissapäivänä. Juuri ennen nukkumaanmenoa saan ihanan viestin blogin lukijalta instassa, että olen onnistunut yhdellä kuvallani piristämään hänen päiväänsä edes vähäsen. Niin ihanaa <3

22.20 menen nukkumaan. Nukumme lapsen kanssa samassa sängyssä, ja olen luopunut kokonaan lapsen omasta sängystä. Olemme nukkuneet neljä vuotta todella surkeasti, ja tällä hetkellä nukumme täydet yöt kun olemme vierekkäin, joten olemme näin niin kauan kun se toimii.

Olen aivan poikki, mutta innoissani siitä että huomenna on perjantai. Lauantaina lapsi menee vanhempieni luo yöksi ja saan vähän hengähtää. Ihanaa viikonloppua kaikille!


Lue myös:

Ommeltua: työkaverille tarhatädin luottopussukka

Ommeltua: työkaverille tarhatädin luottopussukka

Työkaveri pyysi että vaihtaisin vetoketjun hänen työlaukkuunsa. Otin laukun kotiin ja aloin katsomaan sitä tarkemmin, ja tajusin että se onkin ihan rikki, koko laukku! En viitsinyt alkaa korjaamaan laukkua joten ompelin hänelle ihan uuden samanlaisen.

Laukku

Pussukan kangas ja vuori on kirpparilta ostettu verho, myös vetoketju on kirpparilta.

Laukku
Laukku

Hihnaksi laitoin kengännauhan mikä sitten osoittautui virheeksi – se olikin erittäin purkautuvaa sorttia ja jouduin vaihtamaan sen toisenlaiseen nauhaan. Note to self – ei kengännauhoja hihnoiksi!

Mitä piditte laukusta? Olisiko kiva jos julkaisisin jonkun tällaisen laukun tai muun kaavan ja ompeluohjeet?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!