Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, olin niin loppu yöheräilyihin että saimme lähetteen Tammisaareen sairaalaunikouluun. Siinä vaiheessa olin nukkunut koko 7 kuukauden aikana korkeintaan 3 tuntia putkeen, ellei joku tullut hoitamaan lasta jotta sain nukkua. Heräsimme yöllä 5-30 kertaa yössä ja olin tulossa hulluksi univajeesta.

Haluan painottaa, etten suosittele kenellekään huudatusunikoulua, sillä on olemassa lempeitä unikouluja joita voi kokeilla kotonakin. Jos äiti ei jaksa unikouluttaa voi pyytää isää tai jotain muuta läheistä apuun. Joku muu henkilö osaa hoitaa unikoulun ehkä johdonmukaisemmin ja määrätietoisemmin kuin väsynyt vanhempi. Itse aikoinaan pyysin serkkuni ja tätini auttamaan unikoulussa, ja sain itse sillä aikaa nukkua. Esimerkiksi MLL:n sivuilla on unikouluista tietoa.

Usein unikouluja ei suositella alle 1-vuotiaille (eikä ollenkaan alle puolivuotiaille), mutta meidän tilanteessa oli painavana syynä äidin jaksaminen. HUS:in sivuilla lukee että unikoulu sopii parhaiten 6-9-kuukautisille. Pienet vauvat vasta harjoittelevat elämää ja heräily kuuluu asiaan, mutta silloin kun vanhempi väsyy on aika miettiä apukeinoja.

 

Olen sitä mieltä että jos vanhemmat vain jaksavat voi olla hyvä antaa vauvan harjoitella itse lempeästi omaa unirytmiään. Mutta jos äiti väsyy täysin, ja kuten minun tapauksessa myös masentuu, on aika tehdä asioille jotain.

 

 

Sairastavaa lasta ei saa unikouluttaa

Pitää myös varmistaa ettei lapsella ole mitään fyysistä vaivaa – poissulkea korvatulehdukset, allergiat, refluksi ja niin edelleen. Voin tosin kokemuksesta sanoa ettei se ole helppoa koska lääkärit eivät aina usko eivätkä kuuntele lapsen oireita, ainakaan julkisella puolella. Yritin itsekin selvittää voisiko yöheräily johtua jostain fyysisestä vaivasta, mutta minua vähäteltiin ja minulle sanottiin että ei se varmaankaan mitään ole, vauvat nyt ei oikeen osaa vielä nukkua.

Sain lääkärit lopulta ottamaan joitakin kokeita, allergiatestejä yms, eikä niissä näkynyt mitään. En kuunnellut äidinvaistoani tarpeeksi ja väsyneenä uskoin lopulta lääkäreitä, kun sanoivat ettei lasta mikään vaivaa. Tällä hetkellä kun lapsi on 3-vuotias, olen alkanut uudestaan selvittämään yöheräilyjen syitä, koska meillä heräillään edelleen. Jos olet epävarma ja uskot että lastasi vaivaa jokin allergia tai muu fyysinen vaiva – selvitä se ensin ennen kuin aloitat unikouluja. Myöskään tietysti kipeänä (flunssa tms) ei pitäisi pitää unikoulua.

Äidin jaksaminen vaikuttaa koko perheeseen

Itsestäni aina tuntuu pahalta kun sairaalaunikouluja haukutaan, koska minusta tuntuu siltä että minua haukutaan huonoksi äidiksi. Itsekään en olisi halunnut unikouluttaa lasta, mutta olin yksin ja niin uupunut, että olin sekoamassa. Luultavasti muun muassa univaje aiheutti myös minun masentumiseni. Muistan että ajattelin, että jos sairaalaunikoulu vaan auttaisi nukkumaan edes pidempiä pätkiä kun 15min-2 tuntia niin olisin tyytyväinen. En oleta että 7 kuukauden iässä kaikki lapset nukkuisikaan täysiä öitä, mutta vartin välein heräily useamman kerran viikossa, kuukausien ajan saattaa kenen tahansa uupumukseen. E

nnen kuin sain lapsia, tai jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä paheksunut huudattamista tai minkäänlaisia unikouluja. Nyt kuitenkin ymmärrän, että jos äiti ei jaksa se vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Laita ensin itsellesi happinaamari, ja sen jälkeen vasta lapsellesi!

“Minäkin jaksoin valvoa, mikset sinä jaksa?”

​Joskus tuntuu, että joidenkin hyvin nukkuvien lapsien vanhemmat eivät osaa ollenkaan laittaa itseään toisen kenkiin, vaan haukkuvat sairaalaunikoulut lyttyyn. Ja välillä törmään niihinkin äiteihin jotka sanovat että heilläkin heräillään ja he jaksavat, joten miksei muutkin. Kenenkään jaksamista ei pitäisi verrata keskenään ja jokainen perhe tekee omien voimavarojensa mukaan. Olen monia keskusteluja nähnyt liittyen asiaan, missä sairaalaunikouluun lapsensa vieneet äidit haukutaan vastuuttomiksi ja että kiintymyssuhde on pilalla, kun on unikoulutettu tuntemattoman hoitajan toimesta.

​Ennen sairaalaunikoulua jouduin jättämään vauvan yksin huutamaan yöllä kotonakin, kun menin vessaan itsekin huutamaan ja itkemään. Eihän se kivalta tunnu, todellakaan. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään, eikä kukaan voi ymmärtää miltä se täysin tuntuu, jos ei ole itse kokenut niin täyttä uupumusta. Ajattelin monena yönä, että heitän vauvan seinään, mitä vain että se hiljenisi. Saatoin muutaman kerran hyssyttää hieman kovakouraisesti, ja kerran löin vessan ovesta naulakon alas kun olin sekoamaisillani väsymyksestä. ​Minulla ei ollut ketään muuta siinä auttamassa yöllä, ellen kutsunut läheisiä kylään välillä auttamaan. Vähän aikaa sitten luin jonkun äidin kommentin siitä että hän ei ainakaan ikinä raivoaisi lapselleen.

En minäkään ajatellut koskaan että raivoaisin vauvalle pää punaisena, mutta en tiennyt sitäkään, että joudun yksinhuoltajaksi ja masennun ja uuvun univelan alle. Puhun näistä nyt ääneen vaikka ne hävettävätkin minua edelleen, mutta näistä täytyy puhua! Sellaisen univelan uuvuttamana ei ole ihme, ettei äiti jaksa. Haluan tällä kirjoituksella taas korostaa sitä, että jos äiti ei jaksa, täytyy hakea apua ja sitä pitäisi saada. Ilkeillä kommenteilla voi saada aikaan sen, ettei se yksi väsynyt äiti kehtaa myöntää missään että nyt en jaksa, ja seuraukset saatetaan lukea iltapäivälehdistä.

 

On hyvän äidin merkki, kun tajuaa ettei oikeasti jaksa enää vaan pyytää apua. Muistakaa, että kaikkien voimavarat eivät ole samanlaiset – vaikka sinä olet jaksanut heräillä ei tarkoita sitä että kaikki jaksavat. Taustalla voi olla myös muutakin ongelmaa kuin vain heräily. 

 

“Ole vain johdonmukainen niin kyllä se alkaa nukkumaan”

Itse olin kokeillut kaikenlaiset unikoulut (tassuttelu-unikoulu oli meillä lähinnä vitsi, kun lapsi ei halunnut että häneen kosketaan) ja tädin ja serkunkin pyysin apuun niissä, yritin pitää rytmit samanlaisina joka päivä, vähentää päiväunet yksiin uniin, siirrellä päiväuniaikoja ja niin edelleen. Kaikkialta hoettiin että “olet vain johdonmukainen”, ja niin olinkin, mutta mikään ei toiminut. Lopulta olin niin poikki ja neuvoton että lähdimme Lastenklinikalle, kun lapsi vaan huusi huutamistaan koko illan ja alkuyön. Sieltä saimme lähetteen Tammisaareen, jonne pääsimmekin peruutuspaikalle viikon sisään.

Kuulemma jonot saattavat ollakin pitkiä, mikä on todella huono juttu, koska tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi kuukauden odottelu voi saada vanhemmat täysin hajoamaan univajeeseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole yhtäkään sairaalaunikoulua, Jorvissa on kuulemma joskus ollut mutta sekin on lopetettu. Mielestäni aivan väärä säästökohde, koska uniongelmat ovat iso ongelma joihin vanhemmat usein kaipaavat apua, ja univaje ei ole leikin asia. Vanhempien jaksaminen on kaikista tärkein asia, ja jos äiti ei jaksa, voi tapahtua peruuttamattomia vahinkoja. Kroonistuessaan uniongelmat voivat äidillä myös jatkua vaikka lapsi alkaisikin nukkumaan.

Jos epäilet fyysistä vaivaa, vaadi tutkimuksia

Meillä kävi niin, että unikoulun jälkeen lapsi nukkui 12-14 tuntia putkeen, kunnes tuli korvatulehduskierre joka kesti monta kuukautta, ja nukkuminen loppui taas siihen. Sen jälkeen mikään unikoulu ei taaskaan onnistunut. Olisi varmaan pitänyt pyytää uudestaan lähete unikouluun (ja sellaisen kuulemma voi saadakin), koska me valvomme edelleen 3-vuotiaana. Tällä hetkellä tosin taas tutkitaan voisiko vaiva olla sittenkin jotain fyysistä. ​ Tällä hetkellä jaksan paremmin taas vaatia lähetteitä ja tutkimuksia (lääkäreistä ja terveyskeskuksesta sanon vielä muutaman sanasen uudessa postauksessa joskus, kun jaksan). Meidänkin tapauksessa olisi pitänyt alusta asti jo tutkia fyysisiä syitä paremmin, en vain osannut vaatia niitä kun en tiennyt asioista.

 

Ihanaa, kun huoltani vihdoin kuunneltiin

Saavuimme Tammisaareen syksyllä 2014. En muista kaikkea tästä reissusta kun jälkikäteen siitä kirjoitan, mutta yksityiskohtainen kertomus Tammisaaren unikoulusta löytyy esimerkiksi täältä Katri Mannisen blogista. Itse en muista ihan niin yksityiskohtaisesti unikoulusta mutta haluan silti kertoa oman kokemukseni siitä.Tulimme sairaalaan ja siellä tapasimme lääkärin ja sairaanhoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme kauan, kerroin rutiineistamme, miten yöt sujuivat yleensä, miten monta kertaa lapsi heräilee ja mitä teemme kun hän herää. Vihdoinkin minusta tuntui että joku otti minut, heräilyt ja univajeeni tosissaan ja itkin hämmentyneenä että joku kuunteleekin minua oikeasti. ​Lapselta otettiin myös virtsakoe ja muita kokeita joissa poissuljettiin joitakin fyysisiä syitä.

 

Kenenkään väsymystä EI SAA VÄHÄTELLÄ. Ei koskaan. Minäkin olisin halunnut että minua kuunnellaan kun itken lääkärin vastaanotolla, etten jaksa enää.

Unikoulussa äitikin nukkui vuorokauden ympäri

Alkukartoituksen jälkeen saimme rauhassa tutustua paikkaan, minä sain oman huoneen ja lapsi sai oman huoneen sairaalan toisesta päästä. Leikimme yhdessä päivällä lapsen kanssa, nukutin päiväunille, söimme iltapalan ja laitoin lapsen nukkumaan illalla. Sen jälkeen yö olkin sairaanhoitajien käsissä. Itse vääntelin käsiäni hetken ja mietin mitä ihmettä nyt teen, kun olin niin tottunut kotona vaan istumaan sohvalla odottamassa milloin huuto alkaa. Nyt pääsin nukkumaan omaan sänkyyn rauhassa, tosin ennen kuin nukahdin tunsin soimaavan omantunnon  huutavan, kun jätin lapseni muiden huollettavaksi ja olin huolissani miten yö sujuisi.  Päällimmäisenä kuitenkin tunsin helpotusta, että ehkä saisimme kohta nukkua.
Ensimmäinen yö
Nukuin 12 tuntia putkeen kuola suupielessä. Sain aamulla lapun jossa luki miten yöllä oli mennyt. Hurjaltahan tuo hysteerinen itku kuulosti, mutta olin helpottunut että meni niinkin hyvin. Kauhean huono omatunto soimasi, mutta ajattelin että jos tämä unikoulu auttaa meidän öihin niin se on sen arvoista. Jos lapsi kuitenkin saa paljon rakkautta, syliä, huolenpitoa ja huomiota niin eiköhän siitä ihan hyvä lapsi kasva.
(ainakin nyt 3-vuotiaana voin sanoa että kyllä kasvoi <3) Aamulla sain hakea onnellisen lapsen sängystään ja jatkoimme päivää samoilla rutiineilla kuin kotonakin.
Päivällä keskustelin taas ihanan sairaanhoitajan kanssa meidän elämästämme ja puhuimme siitä kuinka jatkaa kotona unikoulua. Kotona ollessa voisi kuulemma takapakkia tulla, mutta jos vain kotonakin jatkaisin samaan malliin pitäisi hyvien yöunien jatkua.
Toinen yö
Toinen yö meni vielä paremmin kuin ensimmäinen. Olin ihan ällistynyt kun minut herätettiin 8.15 ja minulle kerrottiin että lapsi nukkuu vielä, että haluaisinko mennä syömään rauhassa aamupalan? Arvatkaa kaksi kertaa halusinko. Sen jälkeen sain hakea iloisen ja onnellisen, yönsä melkeinpä rauhassa nukkuneen lapsen syliini.
Kolmas yö

Kolmannen yön jälkeen en edes saanut lappua käteeni, vaan sairaanhoitaja sanoi että lapsi on nukkunut vuorokauden ympäri. Aloin itkemään hämmästyksestä ja onnesta. Vihdoin lapsi nukkuu.
Jäimme sairaalaan vielä neljänneksi yöksi koska sairaalassa ei ollut oikeastaan ketään sillä hetkellä, kun oli tullut peruutuksia eikä ketään oltu saatu tilalle. Oli ihanaa nukkua rauhassa vielä yksi yö ja tunsin kuinka sain hieman voimiani takaisin. Kotona hyvät unet jatkuivat tosiaan muutaman kuukauden kunnes tuli korvatulehdukset jotka kestivät ainakin kuukauden, kun emme alkuun saaneet lääkkeitä vaan odoteltiin menisikö tulehdus itsestään ohi. Se pisti unet taas sekaisin ja jatkoimme taas heräilyä. Välillä on ollut hieman parempia unikausia ja välillä taas todella huonoja kausia.
Vaikka meidän nukkumiset eivät jatkuneetkaan paria kuukautta pidempää, tunsin että sain sairaalaunikoulusta tarvittavaa voimaa jatkaa eteenpäin. Sain vahvistuksen ammattilaisilta siihen, että en tee mitään väärin, en ole huono äiti ja osaan hoitaa lastani.

Sain levättyä ja kerättyä voimia, vahvistettua omaa äitiyttäni niin että jaksoin taas eteenpäin. Toki kotiin tullessa istuin joka ilta hartiat korvissa odottamassa, että ihan kohta huuto alkaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yöt heräämättä. Saattaa kuulostaa oudolta että tarvitsin ammattilaisen sanelemaan minulle etten ole huono äiti, mutta siinä vaiheessa alkoi masennus jo oireilemaan pahasti ja se sai minut epäilemään itseäni äitinä.En koe, että sairaalaunikoulusta on koitunut mitään haittaa meille kummallekaan, päinvastoin. Jos olisin koittanut vaan yksin jatkaa unikouluja ja heräilyjä, olisin ehkä uupuneena oikeasti heittänyt vauvan seinään. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta niin väsynyt olin. Sen jälkeenkin olemme valvoneet, mutta koin saavani sairaalajaksosta voimia myös henkisesti jatkaa eteenpäin heräilyistä huolimatta.

Usein minulle sanotaan ettei tarvitse välittää ihmisistä jotka arvostelevat äitiyden valintojani. Se tuntuu vähättelyltä, vaikka onkin tarkoitettu lohdutukseksi. Olin masentunut ja univeloissa, ja jouduin viemään lapsen jonkun muun unikoulutettavaksi, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi. Siinä vaiheessa en kaivannut enää muiden haukkuja niskaani unikoulusta. Tuntui että olin tehnyt lapsen tähän maailmaan tajuamatta mitään asioista, tein kaiken väärin ja jouduin menemään sairaalaan, jotta lapsi oppisi nukkumaan kun en itse osannut sitä opettaa. On vaikea olla kuuntelematta soraääniä ulkopuolelta, kun omankin pään sisällä koputtelee koko ajan negatiivinen (masentunut) mörkö joka pistää epäilemään kaiken. “Itsepähän olet lapsen tähän maailmaan tehnyt” on ehkä maailman huonoin lause mitä voi sanoa, koska se voi olla jonkun väsyneen, ylikuormittuneen äidin viimeinen niitti jaksamiseen.

Olen epäröinyt tämän kirjoituksen julkaisemista, kun lapsellani edelleen nyt tutkitaan voisiko syyt heräilyyn olla fyysisiä. Jos saammekin jonkun diagnoosin nyt, olen todella vihainen siitä ettei minua otettu tosissaan, kun jo puolen vuoden ikäistä vauvaa vein lääkäriin tutkittavaksi ja minua vähäteltiin. Mitä jos olenkin vienyt lapsen sairaalaunikouluun turhaan, jos syy onkin fyysinen? Halusin silti julkaista tämän kirjoituksen, jos joku saakin tästä voimia jaksaa eteenpäin, joko vaatia lisää tutkimuksia lapselleen tai vaikka rohkeutta viedä sairaalan unikouluun. Jälkikäteen voin sanoa, että unikoulu olikin paljon parempi paikka kuin kuvittelin, enkä kadu sinne menemistä. 

Minun ja poikani alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä, kun univajeen lisäksi (ja takia) masennuin ja uuvuin täysin. On vaikea uskotella itselleen että on hyvä äiti kaikesta huolimatta, kun kuulee haukkuja ympäriltä miten huono äiti olen kun en jaksanut valvoa vaan pakotin lapseni unikouluun. On kuitenkin ihan fakta että etenkin yksinhuoltajana on rankkaa valvoa yöt läpeensä ja taistella lasta vielä päikkäreillekin, kun ei ole ketään muuta apuna. Tänä päivänä kuitenkin taputan itseäni olalle siitä että jaksoin, että hain apua ja sain sitä. Että uskalsin sanoa, että nyt en jaksa enää. Se on tehnyt minusta paremman äidin, kun tiedostan omat voimavarani.

Joten mieti kaksi kertaa kun ensi kerralla aiot haukkua jonkun toisen äidin valintoja. Äitiys ja vanhemmuus on niin herkkä asia, että pitäisi enemmän kannustaa, tarjota apua ja kehua, kun haukkua, kytätä ja lytätä. Se mikä toimii teidän perheelle, ei välttämättä toimi ollenkaan meidän perheelle.​​

Kirje päiväkodin hoitajille

Kirje päiväkodin hoitajille

Hei, meidän päiväkodin hoitajat. Kirjoitan teille tämän kirjeen koska haluan kertoa teille (ja kaikille muillekin jotka lasten kanssa tekevät töitä joka päivä), että te olette älyttömän tärkeitä. Tänään kun oli tarhan kevätjuhla, viimeinen lapsellani pienten ryhmässä, halusin kertoa teille kuinka hienoa työtä olette tehneet. Annoimme teille lahjat ja kirjoitin kortteihin kuinka tärkeitä olette, mutta jotenkin tuntui että se ei riittänyt, joten päätin kirjoittaa teille vielä tämän kirjeen.

 

 

Viime syksynä palasin opiskelemaan ja sain saatettua opintoni loppuun, tänä keväänä olen koittanut toipua tästä rankasta opiskelujaksosta. Olen myös edelleen toipumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Jos te hoitajat ette olisi olleet niin ihania, ymmärtäväisiä, empaattisia ja aidosti välittäneet lapsestani, en tiedä miten olisin jaksanut. Joka aamu kun jätän lapseni teidän huomaan, voin olla varma että hänellä on siellä hyvä olla. Hänet ruokitaan, puetaan, otetaan syliin, hänen annetaan leikkiä, nukkua, juosta, nauraa ja itkeä, askarrella, laulaa, jumpata ja opetella kaikenlaisia elämässä tarvittavia taitoja.

Tarhan aloitus oli tietysti vaikea niin kuin kaikille lapsille. Kun jätin lapseni sinne itkemään ja lähdin kouluun, olin samaan aikaan huojentunut ja särkynein sydämin. On kamalaa jättää oma lapsi tarhaan, irrottaa väkisin ne pienet kädet kaulastaan ja koittaa vakuuttaa lapselle ja itselleen että hyvin se menee, ja sen jälkeen itkeä koko matka kouluun. Itkin kahta asiaa: sitä että lapsi jäi ikävöimään ja toiseksi sitä että tunsin olevani vapaa. Kotiäitiys ei ehkä ollutkaan minua varten. Kotona lapsen kanssa oleminen on ihanaa, mutta myös todella rankkaa varsinkin yksin lasta kasvattaessa.

Kotiäitiys on ihanaa, mutta myös yksinäistä ja yksitoikkoista. Epävarmuutta ja väsymystä.​ Olin helpottunut siitä, että ainakin puoleksi päiväksi sain pienen helpotuksen yksinhuoltajuudesta ja pääsin taas tekemään omia juttuja, enkä ollut vain äiti. Välillä tuntuu että on vaikea sanoa tämä ääneen, kun kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä, että jotkut äidit tukehtuvat kotona ollessaan äitiyden rankkuuteen, ja kadottaa itsensä sinne ahdistuksen ja masennuksen syövereihin. Minun matkani äidiksi on ollut usein myrskypilviä siellä vaaleanpunaisten hattaroiden välissä.

 

 

 

​Kiitos teille hoitajille, jotka piditte lastani sylissä ja lohdutitte häntä vaikeina alkuaikoina, ja lohdutitte äitiäkin lähettämällä viestin että kaikki hyvin, lapsi on taas iloinen. Silloin pystyin keskittymään taas itseeni ja opiskeluun.

Koko kevään olen kuullut erinäisiä lauluja uudestaan ja uudestaan, lauluja joita on tarhassa opeteltu. En koskaan kyllästy kuuntelemaan kun lapsi laulaa silmät tuikkien suosikkilaulujaan, ja ylpeänä sanoo että olen tarhassa oppinut. Kiitos hoitajat, että olette opettaneet lapseni laulamaan niin monia laulua ja olemaan ylpeä siitä että osaa. Lapsi laulaa suihkussa, bussissa, rattaissa, iltapalalla ja jopa unissaan. Minusta on ollut ihanaa, kun olette kevään aikana tutustuttaneet lapset eri maiden lauluihin, ja on mahtavaa että laulatte syntymäpäivälaulun suomeksi sekä englanniksi.​

Eilen kun paketoin lahjojanne, lapsi paketoi minulle ”syntymäpäivälahjaa” ja lauloi syntymäpäivälaulun englanniksi. Silloin taas ajattelin teitä, ihanat hoitajat, kiitos kun jaksatte joka päivä opettaa lapsillemme uusia taitoja.

 

 

Meillä kotona on myös mielellään leikitty hoitajaa ja lasta.
”Äiti ole sinä lapsi, minä olen hoitaja, sitten minä sanon sinulle ettei saa pelleillä ruokapöydässä”
Meillä kotona on myös uhkailtu.
”Äiti minä kerron tarhassa hoitajille että sinä paiskot ovia!”
Vaikka tunsinkin pistoksen sydämessäni, että olenpa huono äiti kun paiskon välillä ovia, ajattelin myös että onpa mahtavaa että lapsellani on niin paljon turvallisia aikuisia ympärillään.Kiitos teille päiväkodin hoitajat, että olen saanut olla se mitä olen, olen voinut suoraan puhua teille asioista, kuten siitä että olen masentunut. Te olette olleet myös osallisina siihen, että olen toipumassa masennuksestani, koska olen voinut luottaa lapseni teidän hoitoon. Olen ollut niin kiitollinen ja huojentunut siitä että joku muu hoitaa välillä lastani. Yksinhuoltajana on todella rankkaa tehdä kaikki yksin, ja jo se että joku muu tekee lounaan ja laittaa päiväunille on minulle iso juttu.
Kerran lapsi sanoi kotona ruokapöydässä että hoitaja sanoi minulle tänään että istu kunnolla pöydässä ja syö! Ja minua nauratti, kun joku muukin komentaa lastani, enkä aina vain minä.

Lapseni on saanut ihania ystäviä tarhasta ja on mukavaa kun kaveritaitojakin harjoitellaan. Olette opettaneet anteeksiantoa, ystävällisyyttä, toisen huomioonottamista, kiittämistä, käytöstapoja ja leikkitaitoja muiden kanssa. Näitä kaikkia toki tehdään ja opetellaan kotonakin, mutta yksin lasta kasvattavalle on iso asia että joku muukin näitä opettaa lapselleni.

Olen pahoillani siitä, että päättäjät eivät arvosta teidän työtänne tarpeeksi. Kaikesta leikataan, hoitajia vähennetään ja ryhmäkokoja kasvatetaan. Palkkakin voisi varmasti olla suurempi siihen tärkeään työhön nähden jota te teette. Välillä olen silmät suurina katsonut eteisessä kun puette kymmentä lasta samaan aikaan ja ihmettelen miten te sen teette, kun minulla on hankaluuksia jo yhden kanssa.

Haluan kuitenkin että tiedätte, että minä arvostan työtänne! <3

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Äitienpäivä lähestyy taas. Yksinhuoltaja saa taas lukea, kuinka kaikkien muiden perheiden isät tuovat aamupalan sänkyyn, ja lapset käpertyvät myös viereen syömään isän tekemiä lettuja. Ikkunasta näkyy sateenkaari ja linnut visertävät kauniisti. Ja kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana! Yksinhuoltajana täytyy todeta, että katkeruus välillä värittää arkea. Isänpäivä tarhalla, äitienpäivä ilman kukkia aviomieheltä, joulu ilman isää, kahdestaan lapsen kanssa Korkeasaareen ja niin edelleen.

Eihän se niiden ehjien perheiden syy ole, että minä olen yksin ainut vanhempi. Eihän se niissä ehjissäkään perheissä todellakaan onnea aina ole. Silti yksinhuoltajan sydän välillä väkisinkin särkyy, kun näkee onnellisia äitienpäivä-päivityksiä joissa äitejä hemmotellaan, ja mainoksia suunnattu isälle, että osta kukkia ja koruja äitienpäiväksi.

Alusta asti totaaliyksinhuoltajana​

Olen alusta asti ollut yksinhuoltaja, ja toisaalta hyvä niin. Olen ihan tyytyväinen elämääni näin, kun tätä tämä on nyt eikä se muuksi muutu. En kaipaa miestä ainakaan tällä hetkellä elämääni, mutta en voi olla silti ajattelematta miten se vaikuttaa lapseni elämään. Vielä hän ei ole ihmetellyt isänsä puutetta elämässään, mutta sekin päivä on vielä edessä.

Ainoana vanhempana olemisessa on myös tavallaan omat etunsa – saa itse päättää lapsen asioista ja kasvatustavasta. Ei tarvitse riidellä puolison kanssa mistään. Sinänsä laiha lohtu silloin kun kaipaisi jotakuta jonka kanssa jakaa ne upeat hetket, kun lapsi sanoo ensimmäisen sanansa tai oppii kävelemään. Tai silloin kun on uupuneena kantanut huutavaa vauvaa viikon ja kuukauden joka yö sylissään, kun vauva ei lakkaa itkemästä. Kun yöllä miettii tulikuuman lapsen kanssa, lähteäkö päivystykseen vai ei. Kun lapsi alkaa yhtäkkiä uhmaiässä lyömään. Silloin kaipaisi toisenkin aikuisen tukea ja neuvoja.

Joskus mietin tulevaisuutta ja sitä kun lapsi lentää pesästä ja jään yksin, haluanko silloin vasta havahtua että minullakin on oma elämä? Löydänkö koskaan onnea ja rakkautta itselleni? Yksinhuoltajana uuden kumppanin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Missä vaiheessa yksinhuoltaja tapailee miehiä vai ottaako hän lapsen mukaan treffeille? Jos uudella kumppanilla ei ole lapsia itsellään, voiko syntyä kitkaa jos uusi treffikumppani ei ymmärrä että en voi saada lapsenvahtia treffejä varten neljä kertaa viikossa? Jos taas uudella tyypillä on lapsia, miten toimii uusperhekuviot? Tykkääkö lapset toisistaan, tuleeko ne toimeen? Tuleeko lapset toimeen uusien kumppanien kanssa? Kuka asuu missä ja milloinkin?

Millaista olisi yksinhuoltajan seurustelu?

Eniten uuden miehen elämään ottamisessa pelottaa se, onko hän hyvä esikuva lapselleni. Miten hän suhtautuu lapseen ja mitä jos hän ei osaakaan kohdella lastani hyvin? Millaiset kasvatustavat hänellä on, varsinkin jos hänellä ei ole jo ennestään lapsia? Miten paljon annan hänen olla mukana päättämässä lapseni asioista? Minua on entisissä suhteissa välillä kohdeltu todella huonosti, enkä halua sellaista miestä lapseni elämään.

Jos kumppanin löytäminen ennen lasta on ollut haastavaa, ei se yhtään helpotu sen jälkeen kun on saanut lapsen. Minua on ennenkin kutsuttu valikoivaksi ja nirsoksi miesten suhteen, ja lapsen saamisen jälkeen lista vaatimuksista tuntuu mahdottoman pitkältä. Mutta en minä sitä kiusallani tee, vaan oman itseni ja ennen kaikkea lapseni vuoksi.

Olen näinä kolmena äitienpäivänä jolloin olen ollut äiti, ostanut itse itselleni kukkia ja taputtanut itseäni olalle koska olen selvinnyt taas vuoden eteenpäin. Olen taas vuoden jaksanut valvoa, ruokkia, nukuttaa, kuskata, leikittää, pestä, kasvattaa, vaatettaa, hoivata, halia ja helliä yksin, ainoana vanhempana. On ollut todella rankkoja hetkiä mutta myös maailman ihanimpia hetkiä, joiden ansiosta jaksaa.

Yksinhuoltajana tunnen välillä ulkopuolisuutta

Välillä tulee eteen hetkiä jolloin ihmiset automaattisesti olettavat että olen naimisissa tai että lapsen isä on elämässämme mukana. Silloin on saattanut tulla vaivaannuttavia hetkiä, mutta useimmiten toiselle osapuolelle. Itse alan olemaan aika sinut sen kanssa että lapsen isä ei ole mukana elämässämme. Välillä tosin tuntuu turhauttavalta, ikävältä ja jollain tavalla myös nololta selitellä tuntemattomille tilanteestamme, että ”itseasiassa lapsen isä ei ole meidän elämässämme…”.​

Kun poikani oli vielä vauva ja kävimme leikkipuistoissa, ja kun juttelin muiden äitien kanssa tunsin usein olevani ulkopuolinen. Harvemmin törmäsin muihin yksinhuoltajiin, tai sitten hekään eivät mainostaneet asiaa ääneen. Kun puhuimme synnytyksestä ja muut kertoivat mitä kaikkea hölmöä miehet olivat möläyttäneet supistusten lomassa, olin usein vain hiljaa enkä jaksanut edes sanoa mitään. Kun äidit valittivat kilpaa siitä kuinka väsyneitä he ovat aina viikonloppuisin, kun arkena isän täytyy nukkua täydet yöt, että vasta lauantai-aamuna isi jaksaa herätä ja äiti saa nukkua vain yhden aamun viikossa pitkään.

Niinä hetkinä mietin hiljaa mielessäni, että kenenkään tilanteita ei pitäisi verrata toisiinsa, mutta olisipa minullakin ”isi” joka voisi antaa minun joskus nukkua pidempään aamulla. Olisipa meidänkin perheessä “isi” joka jakaa taloudelliset huolet ja kantaa leivän pöytään. Siis kirjaimellisesti, olisi kiva joskus saada leipä jonkun muun kantamana kotiin. Sellaisina hetkinä on vaikeaa olla tuntematta katkeruutta.

Onneksi vanhempani asuvat lähellä ja olemme hyvissä väleissä, joten voimme lapsen kanssa mennä perheen kesken vaikkapa syömään äitienpäivänä. Ennen kuin vanhempani muuttivat takaisin Suomeen vietin äitienpäivän kahdestaan poikani kanssa kun hän oli vauva, ja se tuntui kieltämättä vähän tyhjältä. Varsinkin kun luki blogeista ja facebookista kaikista niistä muista perheistä joissa isät lapsineen tekivät äideille kakkua ja äiti sai nukkua pitkään.Tänä päivänä olen kuitenkin jo oppinut hieman päästämään irti katkeruudesta, koska ketä se palvelee? Ei ainakaan minua eikä lastani.

Katkeruudella emme saa isää meidän elämäämme. Meidän perhe on hyvä juuri tällaisena kuin se on. Onneksi lapsella kuitenkin on elämässään eno, isoisä, kummisetiä ja paljon muitakin mahtavia ihmisiä. Onnellisessa perheessä ei ole tärkeää vanhempien määrä vaan rakkauden määrä. Uskon ainakin itse antavani pojalleni rakkautta kahden vanhemman edestä!

Lapsi on koko maailmani

Rakas lapsonen oli tehnyt minulle tarhassa kortin, joka oli käsilaukun muotoinen ja hän oli siitä niin ylpeä. Hän meni sen kanssa jopa nukkumaan, koska kuulemma se oli hänelle tosi tärkeä. Tarhassa he olivat myös valokuvanneet luontoa, ja lapsi oli ottanut valokuvan haavanlehdestä äidille. Eräänä aamuna ennen kuin ehdin edes avata silmiäni kuului ”Äiti? Rakastan sua.”(toki sen jälkeen kun avasin silmäni, näin lähietäisyydeltä huolestuneen kolmevuotiaan joka tökki tukkaani ja sanoi ”Äiti sun tukka ei oo enää pinkki! Ja siellä on alla tätä mustaa (juurikasvua)!”)

​Kerran kun olimme yksinhuoltajien vertaistukiryhmässä ja poikani oli ollut hoitajien kanssa piirtämässä, hän juoksi lopuksi luokseni kasvot säteillen onnesta – piirsin sinulle kuvan äiti! Kuvassa oli perinteinen suttu, mitä nyt tuon ikäinen piirtääkään. Mutta saatesanat saivat äidin sydämen sulamaan: ”Äiti. Piirsin maailman. Äiti tässä on sinulle koko maailma!”

 

Mitä muuta muka tarvitsen tällä hetkellä elämääni, kun sitä rikastuttaa jo niin paljon joka päivä ihana pieni herrasmies?

Äidit hermoromahduksen partaalla

Äidit hermoromahduksen partaalla

Mitä meille kuuluu tällä hetkellä? Olen suoraan sanottuna aika ahdistunut, väsynyt, kyllästynyt ja ärsyyntynyt kaikkeen, masentunut, jumissa kotona, mutta silti haluan olla vain yksin. Olen myös ollut lähellä paniikkikohtauksia usein.

Samaan aikaan olen iloinen siitä että valon ja lämpimien päivien määrä lisääntyy. Rakastan kesää, lämpöä ja sitä kun Helsinki tuntuu heräävän kesällä henkiin. Joka viikko on monta ihanaa tapahtumaa ja tuntuu että pääsen taas näkemään ihmisiä pitkän talven jälkeen. Talvisin tuntuu että kukaan ei jaksa tehdä mitään, töiden jälkeen mennään kotiin ja odotetaan seuraavaa työpäivää. Minua sellainen ahdistaa, kun en halua elää vain viikonloppuja varten.

Olen tuntenut itseni viime aikoina myös pohjattoman yksinäiseksi, mutta silti en ole halunnut ketään lähelleni.

Viime aikoina on myös taas kilahdeltu kotona. Ylläolevista asioista johtuen olen ollut todella herkkä ottamaan itseeni asioista ja ärsyynnyn nanosekunnissa. Täällä ollaan siis taas raivottu ja huudettu. Eräs aamu kun tunsin taas että mikään ei onnistu eikä vaatteet löydä tietään poikani päälle, hän vaistosi ärtyneisyyteni vaikka yritin hengitellä sitä pois. Lapsi virkkoi: ”Äiti en halua että taas paiskot ovia. Niin ei saa tehdä!” Tunsin syvän pistoksen sydämessäni. Lapsikin jo tietää että äidillä pinna palaa.
Apua. Olen niiiin huono äiti. Lapsi ei suostu vieläkään pukemaan ja tunnen kuinka vanha kunnon raivariäiti nousee sisältäni. Tunnen kuinka raivarihyökyaalto on tulossa. Huono omatunto soimaa, lapsikin tietää että olen huono äiti joten mitä sitä peittelemään enää. PASKA ÄITI!

Ei. Seis. Pysäytän ajatuksen siihen, koska kokemuksesta tiedän, että tämä syyllistämisen ajatuskehä saattaa kestää viikon jos en pysäytä sitä. En ole huono äiti. Huudan välillä, mutta pyydän myös anteeksi ja käymme läpi riitatilanteet. Aina ei voi sille mitään että hermo menee. Mikä tänään aiheutti raivon tunteen? Väsymys, aamu (en ole aamuihminen), kiire, se että lapsi ei suostu pukemaan.​
Voinko vaikuttaa näihin asioihin jotenkin? Muihin asioihin kuin pukemiseen en voi vaikuttaa tällä hetkellä, joten koitamme saada kiltisti vaatteet päälle. Vedän syvään henkeä ja päätän että emme riitele tänä aamuna, ainakaan pukemisesta. Yritän tehdä pukemisesta leikin ”Hei, muistatko että palomiehillä on 60 sekuntia aikaa pukea, äkkiä nyt, jossain palaa, tuolla meidän pihalla palaa ja pitää päästä ulos nopeasti!” Lapsi alkaa innoissaan pukemaan (koska hän rakastaa palomiehiä), ja tunnelma kevenee.
Minä tein sen. MINÄ TEIN SEN! Onnistuin rauhoittumaan, ja pääsimme lähtemään ilman huutoa. Hyvä minä! Niille jotka eivät ole kokeneet näitä raivareita tämä saattaa kuulostaa ihan normaalitoiminnalta. Miten se nyt noin vaahtoaa jostain pukemisesta? Vetää vaan syvään henkeä ja laskee kymmeneen.
Mutta niille jotka ovat näitä täyskilareita kokeneet, tietävät että ohje ”laske kymmeneen” ei auta paskaakaan, kun on tarpeeksi kuormittunut.

Yhtenä aamuna viime viikolla sanoin lapselleni että sovitaanko että tänään kukaan ei raivoa eikä kiukuttele, eikä varsinkaan äiti? Niin siis sovimme, eikä kukaan kiukutellut sinä aamuna. Jos lapsi olisi alkanut kiukuttelemaan, olisin voinut vedota siihen että sovimme että kukaan ei kiukuttele, ja ehkä koittaa itsekin hassutella sitä kiukkua pois.​

Keinoja raivareiden vähentämiseen siis on, jokaisen pitää oivaltaa ne keinot jotka toimivat itselleen ja perheelleen. Olen itse pystynyt vähentämään niitä miettimällä tilanteita joissa minulla menee hermo. Nälkä, väsymys, aamu, kiire, stressi, pukeminen, lapsen kokoaikainen kiukuttelu (hänellä nälkä, väsymys jne), liikaa asioita kerralla käynnissä, liian vähän omaa aikaa ja koko ajan joku haluamassa jotain. Voinko vaikuttaa johonkin näistä asioista? Voinko tunnustella, että näissä tilanteissa tosiaan hermo menee helpommin?

Jos tiedostaa millaisissa olosuhteissa tuntuu että raivo alkaa vyörymään yli, on helpompi hillitä raivoaan.

​Aiemmin en osannut yhtään ennakoida milloin raivari tulee, ja silloin tosiaan tuntui kuin hyökyaalto iskisi yhtäkkiä takaa. Viime viikolla minun hermojani on kiristänyt jonkin sortin rannekanavaoireyhtymän puhkeaminen vasempaan käteen, joten minulla on ollut vain yksi käsi käytössä. Tiesin siis jo ennakoida, että tällä viikolla hermo menee, varsinkin kun kättä vihloi koko ajan.

Osasin siis olla armollisempi itselleni, kun tiesin että jo kuormittavaan arkeen tuli lisähaaste – selviä arjesta yhdellä kädellä! Kun tiedostin kuormittavan tilanteen, osasin hengitellä, koitin rauhoittua jo etukäteen ja pitää pääni kylmänä.

On myös helpompi antaa raivoaminen anteeksi itselleen jos ymmärtää mistä se raivo kumpuaa. Esim. ”tällä hetkellä rahatilanne ahdistaa, en ole nukkunut kunnolla, lapsi on ollut kipeänä, minulla on kuukautiset”. Itsestäni aiemmin tuntui siltä, että ehkä minusta ei vain olekaan hyväksi äidiksi, kun raivoan ja olen niin temperamenttinen. Että se olisi ikään kuin sisäänrakennettua huonoa äitiyttä.

Omia toimintamallejaan kuitenkin pystyy muokkaamaan ja niihin pystyy vaikuttamaan, ja sen hetkinen elämän kuormitus on hyvä ottaa huomioon. Ei kukaan pysty olemaan tyynen rauhallinen aina, jos elämäntilanne on stressaava. Toisilla siihen tarvitaan enemmän, toisilla vähemmän, että hermot menee.

Vuosi, pari sitten olin kuitenkin liian väsynyt ja liian masentunut edes miettimään näitä asioita. Silloin vain raivosin ja syyllistyin. Raivosin ja syyllistyin. Pidin itseäni todella huonona äitinä.

Jos olisin lukenut jostain että pystyt itse vaikuttamaan näihin asioihin, olisin varmasti näyttänyt näytölle keskisormea ja todennut että niinpä, helpommin sanottu kuin tehty. Ei tämä tie ole ollutkaan helppo, kun olen sukeltanut syvälle itseeni ja tonkinut mitä sieltä löytyy ja mikä johtuu mistäkin, mutta uskon että se auttaa minua pidemmän päälle ymmärtämään itseäni.

Suurin oivallus minulla viime aikoina on ollut syyllisyyden kehän lopettaminen ja itselleni anteeksiantaminen. Minä yritän parhaani.
Jos en parempaan pysty tällä hetkellä, en voi sille mitään. Heti jos olen vähänkin väsyneempi, en jaksa mitään ylimääräistä kuormitusta. Silloin pinna palaa. Yritän silti itseni soimaamisen sijasta koittaa löytää siitä päivästä tai viimeisestä viikosta jotain, mitä olen tehnyt hyvin.
Sen sijaan että syyllistyn kaikesta mahdollisesta mikä on mielestäni mennyt pieleen. Huomasin että syyllisyys seuraa minua joka ikinen hetki, jopa yöllä herään siihen. Musta, painava pilvi kulki päälläni. Syyllisyys on todella raskas taakka kantaa. Ja koska podin syyllisyyttä kaikesta koko ajan, se kulki mukanani aiheuttaen pahaa mieltä sisälläni, joka taas loi pohjan uusille raivoamisille.
Perustin ryhmän facebookiin äideille jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Tervetuloa mukaan avautumaan luottamuksellisesti asioista joista on vaikea puhua jopa lähipiirille, kun tuntuu ettei kukaan oikeasti ymmärrä. ”miksi raivoat noin, älä huuda” ”kyllä kaikilla joskus hermo menee”.
Jos tuntuu että raivoat ihan liikaa, tai hermo menee usein, ja haluaisit purkaa ajatuksia ja kenties löytää uusia keinoja niiden hallitsemiseen, voi liittyä täältä vertaistukiryhmään facebookissa.

 

Oletko tunnesyöjä?

Oletko tunnesyöjä?

Rakastan ruokaa, ruuan laittamista, ruuasta puhumista, ruokailua hyvien ystävien kanssa, pullan syömistä puistossa poikani kanssa, rakastan siis yksinkertaisesti ruokaa ja syömistä. Muistan kaikilta reissuiltakin hyviä aterioita. Berliinissä maailman paras pita falafel, Armacao de Perassa maailman paras pizza (Venetsiassa toiseksi paras), Kanariansaarilla taas oli maailman huonoin pizza. Berliinissä söin myös maailman parhaimman thaimaalaisen kasvisruuan.

Missä vaiheessa huomasin olevani tunnesyöjä? Naureskelin stereotyyppisille kuvituksille missä nainen eron jälkeen mässäilee sipseillä ja karkilla, tai kuukautisten aikana vetää kolme suklaalevyä päivässä. Voihan se olla hupaisaa, kunnes tajuaa että itsekin turruttaa tunteet syömisellä ja syö lohduttaakseen itseään. On todella vaikeaa myöntää itsellensä saati sitten muille, että syö suruunsa. Ylipainoisia ihmisiä kun usein pidetään yhteiskunnan rasitteina, kaikkine tauteineen. Ei ole helppoa olla tässä maailmassa ylipainoinen, tai että myöntäisi ääneen syövänsä, koska ei pysty lopettamaankaan.

Kun minulla on paha olo, syön. Kun syön pahaan oloon, tulee pahempi olo. Ja kierre on valmis. Mitä enemmän syön sokeria, sitä enemmän himoitsen sitä ja roskaruokaa ja sen huonompi fiilis minulla on. Ja sitten paikkailen sitä huonoa oloa syömällä. Häpeän sitä että mässäilen puoli paketillista paahtoleipää illalla kun lapsi menee nukkumaan. Häpeän sitä etten pysty lopettamaan, vaan syön jätskipaketin, koko litran yksin. Koska olen iltaisin yksin kun lapsi menee nukkumaan, syön varmasti myös täyttääkseni tyhjyyden ja yksinäisyyden, ja kaikki ne negatiiviset tunteet jotka olen tukahduttanut päivän mittaan. Netflix yhdessä kainalossa, jätskipaketti toisessa.

Huomasin viimeistään siinä vaiheessa että olen tunnesyöjä kun kerran päätin etten syö enää kahdeksan jälkeen mitään, koska tuntui että mässäilen iltaisin ihan liikaa. Kun en syönyt illalla, olin levoton enkä tiennyt yhtään miten kuuluisi olla. Mitä teen kun en syö? Ja miten paljon syönkään iltaisin? Hitsi, olipa paha paikka. Inhottavaa tunnustaa itsellensä omat heikkoutensa. Tässä vaiheessa oivaltamista en kuitenkaan osannut tehdä asialle vielä mitään vaan jatkoin syömistä entiseen tapaan.

 

 

Raskauden aikana kaikki kyselivät mitä himoitsen, että onko outoja raskaushimoja. Ei ole minulle tavatonta ennen raskauttakaan lähteä hakemaan yöllä 24h Alepasta jäätelöä, joten en osannut sanoa mikä johtuu raskaushimoista mikä olen vain minä, vanha tunnesyöjä. Himoitsin kaalisalaattia, salmiakkia, leipää, tonnikalaa, suklaata. Ihan niin kuin ennen raskauttakin. Raskauden puolivälissä sain raskausdiabeteksen joka vaikutti ruokavalioon rankalla kädellä. Verensokerit huitelivat taivaissa kaikesta. En ole koskaan elämäni aikana ollut nii n orjallinen ruokavalion suhteen, kun en ole koskaan eläessäni edes laihduttanut. Kerran paastosin viikon, silloin hurrasin tätä saavutusta, viikko syömättä! Lapsen hyvinvoinnin takia seurasin prikulleen annettua ruokavaliota sekä verensokereita. Ilmeisesti tällainenkin puoli minusta löytyy, kun on oikeanlainen motivaatio. Ei se kyllä helppoa ollut, kun joutui kontrolloimaan syömistään koko ajan.

Synnytyksen jälkeen sain taas syödä mitä vaan, puolen vuoden dieetin jälkeen. Synnytyksen jälkeisen masennuksen myötä syöminen taas riistäytyikin käsistä. Lapsen saaminen ja masennus ei ole tietenkään ollut mitenkään ihanteellinen tilanne tunnesyömisen kannalta. Väsymys, kiire, stressi, huolet, oman ajan puute, unenpuute, oman itsensä kadottaminen, painonnousu, raskausvatsan jääminen vyötärölle. Kaikki hyviä syitä vetää kaksin käsin karkkeja ja leipää illalla kun kerrankin saa omaa aikaa ja syödä mitä vaan, ja sitten masentua ja ahdistua lisää. Minulla on yleensä ennen lapsen saamista ollut suhteellisen positiivinen suhtautuminen omaan kehooni. Raskauden jälkeen ja ylläluetellut syyt ovat vaikuttaneet siihen että en näe omaa kehoani enää niin positiivisessa valossa. Olen myös alkanut pureutua tunnesyömiseeni ensimmäistä kertaa – mistä se tulee ja miten sen saisi pois?

Lapsen saatuani olen joutunut opettelemaan säännöllistä ruokailurytmiä. En toki olekaan koskaan pitänyt ateriavälejä pitkinä, vaan napostelin niitä näitä ja söin kunnon ruokia välissä. Jos en saa säännöllisin väliajoin ruokaa, verensokerini tippuu ja minusta tulee hyvin kiukkuinen ja alkaa pyörryttää. Lapsen kanssa aloitimme yhteiset ruokailut lapsen ollessa vajaa kuusi kuukautta on saanut minut sinänsä parempaan ruokarytmiin, kun ei tule naposteltua ruokailuiden välissä samalla mitalla kuin ennen lasta. Sen sijaan paikkaan päivän napostelut illalla omalla ajallani.

 

 

Tuntui pahalta väsyneenä ja ylipainoisena, pari kuukautta synnytyksen jälkeen lukea fitness-äidistä joka pääsi heti takaisin entisiin mittoihin synnytyksen jälkeen. Hänellä oli viisi lasta ja silti hän oli timmi kuin mikä. ”Se on vaan omasta päästä kiinni” –hän sanoi, ja aina kuulemma löytyy aikaa liikunnalle jos vain niin haluaa.Jos on erittäin vähän omaa aikaa, eikä ole ennen raskauttakaan ollut mikään himourheilija, on lähes mahdotonta saada motivaatiota liikkumiseen heti synnytyksen jälkeen.

Tunsin syyllisyyttä siitä kun en jaksanut liikkua kuten ennen raskautta, kunnes totesimme serkkuni kanssa jutellessa että jos saan omaa aikaa, käytän sen ajan mieluummin johonkin mieleiseen kuten nukkumiseen tai ompeluun (tai syömiseen). Kyllähän sitä voisi päiväuniajat pumpata rautaa ja lapsen nukkumaan mennessä tehdä vatsoja ja jumpata vauva painona. Mutta entä jos ei vaan jaksa eikä huvita? Entä jos lapsi ei nukukaan koskaan, milloin sitä sitten jumppaa? Silloin kun aikaa on vähän ja energiaa sitäkin vähemmän, pitäisi pystyä siirtämään itsestään ikävältä tuntuvat asiat tulevaisuuteen ja keskittyä asioihin joista saa nyt voimaa.

Yleensä mediassa kerrotaan että tee niin ja näin, ja lopetat tunnesyömisen. Onpa helppoa kirjoittaa asiasta ja neuvoa pintapuolisesti. Näin helppoa se on, neljä askelta lohtusyömisen lopettamiseen! Vaikeampaa on itse tehdä se muutos, jonka vaatisi lopettaa tai edes tunnistaa tunne- ja lohtusyöminen. Minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ole tähän mitään järkevää tai kaiken kattavaa neuvoa, kun olen itsekin vasta matkalla sisimpääni. Matkalla selvittämään tunnesyömiseni taustoja. Pienin askelin eteenpäin. Olen vuosia sitten jo tajunnut olevani tunnesyöjä, mutta en ole tehnyt mitään asialle. Olen todennut että näin on, ja jatkanut elämääni.

Masennuksen tultua elämääni olen alkanut miettimään sisintäni enemmän, ja miettinyt omia toimintatapojani. Voiko tunnesyömistä vähentää, tai lopettaa kokonaan? Mikä on oma suhtautumiseni kehooni, ruokaan, syömiseen ja liikkumiseen? Mistä löytyisi sopiva tasapaino kaikkeen? Silti yllä mainitut artikkelit saavat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, jos se kerran on vain omasta päästä kiinni se laihtuminen ja tunnesyömisen lopettaminen.

Samoin kommentit joita olen välillä ulkona liikkuessani saanut on kirpaissut erittäin syvältä. Kerran eräs herrasmies kaupungilla sanoikin minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Olin juuri saanut vauvan muutama kuukausi aiemmin, ja päättänyt laittaa päälleni oranssin mekon, josta roikkuva vatsa hieman näkyi. Katsoin itseäni peilistä ennen kuin lähdin ulos, etten voi lähteä mekossa josta vatsa näkyy. Päätin sitten kuitenkin lähteä, koska olenhan juuri synnyttänyt ja en voi sille mitään että olen sen näköinen kuin olen. Koska enkö olekin hyvä juuri sellaisena? Ja sitten heti joku kommentoi ikävästi ulkonäköäni. Vieläkin harmittaa, vaikka siitä on jo kolme vuotta aikaa.

 

 

Yhdessä vaiheessa minua auttoi ruokapäiväkirjan tekeminen. Täytin netissä kaavaketta, joka laskee puolestani rasvat, kalorit, hiilarit ja niin edelleen. Se oli raadollista. Joka päivä kalorit paukkuivat yli, koska en liikkunut. Mutta samalla näin, mitkä ovat ongelmakohtiani. Rasva. Liian suuret ruokamäärät. Ja niin edelleen. Koitin vähentää annoskokoja, jätin hetkeksi herkut minimiin ja söin terveellisiä iltapaloja. Auttoi sen verran, että onnistuin pudottamaan painoa. Kunnes tuli taas ahdistunut kausi, jolloin kaikki tuntui vaikealta ja kangistuin entisiin kaavoihin. Ruokapäiväkirja toimii apukeinona jos on motivoitunut – jos ei ole se toimii hienosti keinona syyllistää itseään, mustaa valkoisella.

Aiemmin söin itseni useasti todella ähkyyn. Vatsa paukkui ja oli vaikea hengittää. Koska rakastin hyvää pasta-annosta niin paljon, oli pakko ahtaa itseeni kolme lautasellista. Saatoin jopa stressata sitä, että mitä jos joku muu ottaakin vielä vähän lisää, etten saisikaan kolmatta lautasta. Harmitti, kun kaveri ottikin toisen lautasellisen, enkä saanut kuin yhden. Vaikka vatsani todella oli jo täynnä. Taputan itseäni olalle siitä, että tällainen syöminen on minulta loppunut lähes kokonaan. Todella harvassa ovat ne kerrat kun syön itseni liian ähkyyn, ja osaan lopettaa ajoissa. Voitte uskoa, kuinka vaikeaa on sanoa tämä ääneen. Nolottaa ja hävettää, ettei ihmisellä ole mitään kontrollia itsensä suhteen. Ruokailu on vain yksi niistä asioista, joita tuntuu oleva vaikea kontrolloida itsessäni.

Mitä kaikkia tunteita sitten turrutan syömisellä? Mitä tunnen, kun syön? Yksinäisyyttä illalla? Stressiä? Kiukkua? Väsymystä? Uupumusta? Masentaako? Saisinko nämä tunteet paremmin käsiteltyä jos en nielisi tunteitani alas keksin kera? Mitä tuntisin, jos en söisi, illalla ja liikaa? Pitäisikö mieluummin kuunnella mitä keho ja mieli yrittää viestittää, tunnistaa se tunne, käydä se läpi ja sitten koittaa päästää siitä irti? Voisinko kuunnella itseäni, onko minulla todella nälkä, vai pyrinkö hakemaan syömisellä jotain tunnetilaa?
Uskon että aluksi riittää, että tunnistaa olevansa tunnesyöjä. Kun koittaa alkaa tunnistamaan niitä merkkejä, mitä tunteita tulee silloin kun tarttuu herkkuun? Onko muita keinoja, joilla voisin tunnistaa näitä tunteita ja käydä läpi niitä? Kirjoittaa ylös tunteita? Tanssia? Kuunnella musiikkia? Meditoida? Joogata? Mennä metsään huutamaan? Kertokaa, jos keksitte.

Olen huomannut että opetan 3-vuotiaalleni samaa kaavaa.”Hei nyt jos kaikki menee hyvin ja puet päälle reippaasti niin saat lähtiessä keksin!” ”Sua harmittaa, pitäskö ostaa kaupasta lihikset niin tulisko parempi mieli!” ”Nyt jos et käyttäydy, et saa jälkkäriä!”

Miten ne ajatukset tunnesyömisestä voi piillä niin syvällä, että huomaamatta sitä opettaa niitä lapsellekin? Tärkeintä on kai se, että tunnistaa näitä ajatuksia ja toimintamalleja ja koittaa puuttua niihin pikkuhiljaa. Itse olen joutunut ihan tekemään töitä sen kanssa, että tunnistan näitä hetkiä, kun yritän lahjoa, lohduttaa, kasvattaa ja kiristää lastani herkuilla. Hui, nyt tunnustin sen ääneen. Olen tunnesyöjä, ja kasvatan lastani samanlaiseksi. Jotkut äidit ovat niin sanotusti natsimutseja herkkujen suhteen – ei karkkeja eikä pullaa eikä mehua ennen kuin lapsi täyttää vähintään kuusi vuotta. Nostan hattua heille, itselläni kun on ongelmia pysyä herkuista erossa, niin miten voisin opettaa sitä lapselleni?

En ole koskaan pitänyt laihduttamisesta. Rakastan ruokaa ja itseäni liikaa. Olen aina myös rakastanut kehoani sellaisena kuin se on. Isot reidet, iso pylly, isot rinnat, kapea vyötärö. Olen täydellinen! Synnytyksen jälkeen mieli kuitenkin muuttui, koska raskaus vaikuttaa niin paljon ulkonäköön.

 

”Raskausarvet on taisteluarpia! Rakastat lasta, miksi inhoat sitten sitä vatsaa jonka nahka jäi roikkumaan?”

 

Se fakta, että vartaloni muuttui raskauden jälkeen, ei tarkoita sitä ettenkö rakastaisi lastani. Minulla on oikeus sanoa, etten pidä siitä että raskausvatsa jäi roikkumaan tai rinnat riippuvat. Yritetään silti olla armollisia itsellemme, jos emme pääse takaisin ”ennen raskautta” vartaloon, koska sitä ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan. Itselläni ainakin väsymys ja masennus vaikuttaa tietysti tähän ajatteluun omasta kehostani, ja yritänkin muistuttaa itseäni siitä. Yritän rakastaa itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, enkä sitten kun olen laihempi tai tissini riippuvat vähemmän.  Se on vain usein helpommin sanottu kuin tehty.

 

 

Olen tällä hetkellä ainakin tyytynyt siihen, että paino putoaa jossain vaiheessa. Hiljaa, hitaasti, elämäntapamuutoksella. Pieniä muutoksia pikkuhiljaa. Sallin itselleni herkut. Sallin itselleni hyvää ruokaa ja hyvän mielen. Voit pienentää annoksia hiljalleen. Syön yleisesti ottaen terveellisesti kun voin ja jaksan, syön herkkuja kohtuudella. Säännölliset ruoka-ajat ovat myös tärkeitä.Ja ei siinäkään vikaa ole, jos ei pysty, jaksa eikä halua pudottaa painoa. Miksi rinnat ei saisi roikkua, vatsa lyllyä ja vyötärö olla kateissa? Ainakaan en haluaisi poikani edessä ruotia omaa ulkonäköäni. Lapsi kysyi eräs päivä että miksi sulla äiti on niin iso maha? Sanoin että se on niin iso, koska mulla on semmoinen maha, joillakin on pieni, joillakin on isompi. Poika sano aha, ja jatko leikkejä. Niinpä, aha, se siitä.

Yritän olla itselleni armollinen. Jos tällä hetkellä elämässäni prioriteettina ei ole se että pääsisin salille kolme kertaa viikossa, vaan sen sijaan ompelen, niin sitten se on niin. Ehkä jossain toisessa vaiheessa elämää jaksan taas vetää kunnon tanssitreenejä ja mennä salille. Yleensä me naiset ja äidit syyllistämme itseämme liikaa ja ihan kaikesta. Huono iho, isot korvat, ruma nenä, iso vatsa, liian pienet tissit, liian isot tissit, liian riipputissit. Kunpa vaan osaisimme elää omassa kehossamme, rakastaen sitä.

Häpeä on siitä hassu kaveri, että kun jotain häpeää, sen haluaa piilottaa. Häpeän syömistäni. Huomaan pukeutuvani isompiin ja peittävämpiin vaatteisiin varsinkin niinä päivinä kun tunnen itseni liian isoksi. Olen oppinut varsinkin blogini kautta, että mitä enemmän jotain häpeän ja pelkään kirjoittaa siitä, sen tärkeämpi on että kirjotan siitä julkisesti. Saan itse ulos todellisuuteen ne asiat, ja sitä myötä varmasti myös joku muukin joka häpeää samaa asiaa ja lukee tekstin, saa siitä vertaistukea. Tunteen siitä ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa.


Älä soimaa itseäsi liikaa, se bikinivartalo saadaan aikaiseksi ensi kesäksi. Puet vain bikinin yllesi, ja menet rannalle. That’s it.

Eritysherkkä ekstrovertti

Eritysherkkä ekstrovertti

”Erityisherkkyys ei ole sairaus tai oireyhtymä. Siitä ei myöskään voi oppia tai karaistua pois, eikä sitä voi halutessaan sammuttaa tai ottaa käyttöön.”

 

Kuulin erityisherkkyydestä ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten kun poikani oli muutaman kuukauden ikäinen. Olin ihmetellyt tutulle ääneen sitä että miten minusta tuntui että poikani on jotenkin tosi herkkä, ja hän kysyi olenko miettinyt voisiko hänellä olla erityisherkkyyttä. Vauva pelkäsi esimerkiksi kovia ääniä, ja saattoi yllättävän kovan äänen kuullessaan huutaa kauan ihan paniikissa. Huomioin pieniä, melko huomaamattomia piirteitä sieltä täältä, jotka voivat olla selitettävissä vaikka millä asioilla, mutta jotka minä äitinä tulkitsin niitä erityisherkkyydeksi.

Tällä hetkellä kun lapsi on vähän päälle kolmevuotias olen yhä vahvemmin sitä mieltä että hänellä tällaista herkkyyttä löytyy. Olen usein saanut kuulla, varsinkin kun poikani oli vielä vauva että kaikki nämä piirteet ovat sitä ja tätä ja ei välttämättä mitään, ja että kaikkeen ei tarvitse diagnoosia. Itse kuitenkin tunsin että lapsellani on vauvasta asti ollut jotain erikoista, jotain mitä en osannut selittää, kunnes luin erityisherkkyydestä.

 

 

”Erityisherkillä (Highly Sensitive Person, HSP) ihmisillä on tavallista herkemmin reagoiva ja aistiärsykkeitä syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä. Eritysherkkä aistii ja analysoi esimerkiksi melua, visuaalista hälyä, kiirettä, konfliktitilanteita sekä kehotuntemuksiaan ja reaktioitaan herkemmin ja tarkemmin kuin muut.”

Tunnollinen herkkis ahdistuu helposti


Lukiessani erityisherkkyydestä tajusin että olen itsekin aina ollut enemmän tai vähemmän herkkä. Tunnen usein syvää empatiaa, asetun ehkä liiankin paljon muiden asemaan ja imen muiden tunnetiloja itseeni.
Usein jään kauaksi aikaa miettimään muiden ihmisten ongelmia ja se syö omaa energiaani. Ahdistun suurien ihmismassojen ympäröimänä, ahtaissa ja suljetuissa paikoissa. Myös liiallinen hälinä tai melu saattaa aiheuttaa paniikkia.
Olen joskus teini-ikäisenä saanut elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Olen viimeisen 10 vuoden aikana saanut kuitenkin kuriin paniikkikohtaukset ja niitä tulee enää harvakseltaan. Tosin masennus tällä hetkellä on taas nostanut ne pintaan, mutta kokemuksesta osaan jo hiukan ennakoida ja ehkäistä niitä. Tämänkin oppiakseni olen joutunut tutkimaan itseäni, ja ottaa selvää mikä paniikkikohtauksia aiheuttaa. Olen aina ollut tunnollinen ja vaadin itseltäni paljon. Usein jos en pääse näihin vaatimuksiin, tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi.
Minusta on aina tuntunut että reagoin todella voimakkaasti negatiivisiin tapahtumiin, stressiin  ja riitoihin. Ahdistun todella pahasti, jos olen esimerkiksi riidoissa jonkun kumppanin tai ystävän kanssa. En osaa olla ajattelematta asiaa, ennen kuin asia on selvitetty. Saatan usein myös paisutella asioista isompia kuin ne ovatkaan. Usein ystävän kanssa riitely onkin ollut pääni sisällä isompi asia kuin toisella osapuolella, kun olen ollut ihan varma että ystävyys kaatuu nyt tähän. Ja toinen osapuoli on ihmeissään, kun olen reagoinut niin vahvasti, kun hänen mielestään taas kyseessä oli ihan tavallinen, pieni erimielisyys. Saatan syyttää myös itseäni liikaa, että minä olen tehnyt jotain väärin ja olen omalla toiminnallani aiheuttanut pahaa itselleni tai muille.
 
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että tultuani äidiksi, olen masentunut ja ahdistunut, muun muassa koska asetan itselleni liikaa tavoitteita. Täytyisi olla juuri tietynlainen, lähes täydellinen, ei saisi tehdä virheitä koska muuten lapsi voisi mennä pilalle. Sairastuttuani synnytyksen jälkeiseen masennukseen, tuntuu että kaikki nämä erityisherkän piirteet ovat kasvaneet suurempiin mittasuhteisiin. Jaksan entistä vähemmän sosialisoida, käydä ulkona, jutella ihmisille, kuunnella ihmisten ongelmia, kuunnella hälinää ja musiikkia sekä yleisesti sosiaaliset tilanteet saattavat aiheutta ahdistusta ja paniikin tunteita.

Minkälaista on, kun on kaksi erityisherkkää perheessä?

 

On haastavaa olla erityisherkkä äiti erityisherkälle lapselle. Minä esimerkiksi reagoin stressiin ja kiireeseen vahvasti, ja poikani on todella hidas aamuisin. Hän usein jää haaveilemaan ja häntä pitää koko ajan muistuttaa että olemme lähdössä ulos ja mikä on seuraava vaihe. Sanomattakin selvää että aamut ovat meille kaikista haastavimpia, samoin kaikki tilanteet jolloin pitäisi kotoa lähteä johonkin.

Olen huomannut parhaimmaksi keinoksi sen että varaa tarpeeksi aikaa lähtemiseen (meillä noin 1,5 tuntia), koitan itse kaikesta huolimatta pysyä rauhallisena (onnistuu noin 60% aamuista, riippuen väsymyksen määrästä) ja sen että avustan lempeästi kaikissa aamutoimissa (”Nyt ne sukat jalkaan. Laita nyt ne sukat jalkaan! Nyt ne…(hengitys)…sukat jalkaan kultaseni, anna minä autan!”.

 

”Erityisherkkyys ominaisuutena ei poissulje muita piirteitä – positiivisia, negatiivisia tai neutraaleja. Se voi kuitenkin voimistaa niitä piirteitä ja kokemuksia joita ihmisellä on.”

 

Erityisherkkyys saa minut innostumaan helposti

 

Uskon että herkkyyteni ansiosta olen myös intuitiivinen, luova, mielikuvituksellinen ja minun on pakko luoda jotain koko ajan. Tekstiä, puhetta, käsitöitä, liikuntaa. Mitä vain, mikä saa minun intoni ulos sisältäni. Kun kerran innostun jostain, se täytyy tehdä nyt eikä huomenna, ja heittäydyn täysin johonkin projektiin enkä lopeta ennen kuin on valmista. Usein esimerkiksi äitini ihmettelee ja naureskelee, jos olemme edellisenä päivänä jutelleet keittiön tuolien maalaamista.

Seuraavana päivänä lähetän kuvan, että mitäs tykkäät uusista keltaisista tuoleistani? Tai kun olemme jutelleet olohuoneen järjestyksen muuttamisesta ja kahden päivän päästä olen siirrellyt kaikki huonekalut uusille paikoilleen. Tunnen että osaan nauttia aivan täysin rinnoin asioista joihin suhtaudun intohimoisesti. Ne asiat saattavat olla ihan pieniäkin arkisia asioita, kuten majan rakentaminen lapsen kanssa.

 

 

“Erityisherkkyys voi ilmetä fyysisenä (aistiherkkyys sekä muu kehoherkkyys), sosiaalisena (vuorovaikutustilanteet, tunneäly), psyykkisenä (tunneherkkyys, luovuus), tai henkisenä (arvot, intuitio, merkityksellisyys).”


​Erityisherkkyys ei vaadi introverttiutta

 

Kun olen lukenut eritysherkkyydestä,  puhutaan usein introverteista ja ihmisistä jotka eivät pidä ihmisten kanssa olemisesta, hälystä ja kaipaavat jatkuvasti omaa aikaan ja hiljaisuutta. Minullakin on näitä piirteitä, etenkin masennusdiagnoosin jälkeen. Olen silti aina kaivannut omaa aikaa kipeästi, jotta saan ladata akkuni sosiaalisuutta varten. Minä myös koen saavani erilaisesta tekemisestä, sosiaalisuudesta, suurista tapahtumista, juhlista ja muista ihmisistä voimaa. Jos joudun olemaan täysin yksin pitkiä aikoja, masennun ja ahdistun kun en saa tavata ihmisiä. Olen aina kokenut olevani ekstrovertti, mutta voisin myös olla ambivertti, eli introvertin ja ekstrovertin välimaastossa. Omaan siis piirteitä kummastakin ääripäästä. Jos pitäisi kuitenkin valita jompikumpi, kallistuisin enemmän ekstrovertin puoleen.

Erityisherkkänä olen meluherkkä

Jos on liikaa asioita samanaikaisesti meneillään tuntuu että päässäni kohisee enkä saa ajatuksia lakkaamaan päässäni ja meteli yltyy. Vaikka kyse olisi vain siitä että pitää lähteä lapsen kanssa ulos, on pukemiset kesken ja joku soittaa että olemmeko kohta valmiita. Silloin tuntuu kuin päässä huutaisi samaan aikaan kolmekymmentä ihmistä, jotka kaikki haluavat minulta jotain. Silloin stressaannun ja hermostun, enkä tunnu kykenevän mihinkään. Olen myös aina ollut herkkä itkemään. Itken ilosta, surusta, vihasta, liikutuksesta ja monesta muusta tunteesta. Tuntuu kuin ne tunteet vyöryisivät ylitseni enkä kykene hillitsemään itseäni. Samasta syystä olen pienestä pitäen saanut järjettömiä raivareita ja mielialat heittelevät, kun tunnen niin voimakkaasti. Nämä samat tunteet ovat olleet tuttuja äidiksi tultuani.

Täytyy kuunnella itseään, jotta voisi paremmin

Pelkään myös loukkaavani ihmisiä. En halua kenellekään pahaa, joten en osaa olla aina täysin rehellinen, en itselleni enkä muille. Minulle yksi pahimpia väärinkäsityksiä mitä ystävyydessä voi tulla, on se että minut ymmärretään väärin. Jos sanon suoran mielipiteeni, pelkään että minut ymmärretään väärin niin että olen muka halunnut loukata. Tämän takia usein saatan olla vain hiljaa tai myötäilen ja miellytän, vaikka minusta tuntuisi pahalta. En halua ristiriitoja enkä konflikteja. Minä myös poimin ihmissuhteissani kaikki pienetkin vivahteet, aistin mielialat ja kuuntelen onko rivien välissä jotain mistä ei puhuta. Olen tajunnut että alitajuisesti yritän miellyttää ihmisiä, jotta en ajautuisi konflikteihin, joista niin syvästi ahdistun.
Olen alkanut tajuamaan ihan vasta viime aikoina että kun en ole rehellinen itselleni, enkä muille, tallon omia tunteitani enkä voi hyvin. Minun täytyy kuunnella omia voimavarojani enkä saa polkea omia oikeuksiani voida hyvin. Jos en itse pidä omia puoliani, kuka muukaan sen tekisi? Olen aina elänyt ristiriidassa tämän asian kanssa ja tajunnut näitä asioita vasta ihan viime aikoina, koska olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä joka osaa sanoa suoraan asioista. Mutta kun olen alkanut kuuntelemaan itseäni tarkemmin, olen löytänyt itsestäni tämän erityisherkän, helposti loukkaantuvan, ja helposti itseeni ottavan puoleni joka ansaitsee tulla kuulluksi.

Herkkyys on upea asia

 

Koen erityisherkkyyden myös upeana voimavarana. Olen empaattinen ja ymmärrän ihmisiä, haluan auttaa ja ilahduttaa muita. Meillä kummallakin poikani kanssa tuntuu olevan näitä piirteitä vahvana. Osaan kuunnella muiden huolia ja osaan ja haluan lohduttaa ja osoittaa myötätuntoa. Välillä tuntuu kuin haluaisin pelastaa koko maailman, ja se usein kolahtaakin omaan nilkkaan, kun autan muita oman hyvinvointini kustannuksella.

Lapsessani erityisherkkyys tulee esiin muun muassa sillä tavoin että hän on myös todella empaattinen. Hän osaa aistia pieniäkin vivahteita keskustelussa, ja poimii rivien välistä taitavasti kaiken mitä ei sanota. Häneltä ei jää mitään huomaamatta. Hän muistaa asioita tarkasti pitkänkin ajan kuluttua, hän huomioi ympäristössä ihan kaiken pienenkin yksityiskohdan ja yhdistelee asioita loogisesti mielessään, mielestäni ihan hämmästyttävällä tavalla ikäisekseen. Hän kyselee ja ihmettelee paljon kaikkea ikäisekseen. Kun hän oli vauva, tutut ja tuntemattomat kuvasivat hänet tavattuaan, että onpa tarkka vauva. Minusta tuntuu että hän on jo vauvana skannannu kaiken ympäristöstään.

Olen myös aina ollut puhelias, melkeinpä jatkuvasti lörpöttelevä ja saatan joidenkin mielestä olla liiankin avoin ja kertoa liikaa itsestäni. Tämän takia on ollut vaikea itse uskoa että saatan olla erityisherkkä, koska mielikuvani erityisherkkyydestä on ujo, epäsosiaalinen introvertti. Lapsessani huomaan näitä samoja piirteitä, hän on hyvin sosiaalinen ja rakastaa jutella ihmisille. Hän usein pettyy ja loukkaantuu, jos hän vaikkapa bussissa yrittää jutella ihmisille eikä kukaan vastaa.

 

 

Kun ymmärtää lapsen herkkyyttä, hänen on helpompi hyväksyä itsensä

 

Olen onnellinen että nykyään tästä aiheesta on paljon tietoa tarjolla, ja aiheesta puhutaan julkisesti. Olen iloinen siitä että saan ottaa tämän huomioon lasta kasvattaessani, ja osaan lukea, tukea ja ymmärtää häntä paremmin näiden tietojen valossa. Olen oppinut sanottamaan tunteita, se on ollut tärkein kommunikaation välineemme poikani kanssa. Hän tuntee niin vahvasti, loukkaantuu herkästi ja imee itseensä muiden tunnetiloja.

En siis pyydä häntä koskaan reipastumaan, olemaan itkemättä ja tuntematta niin paljon, en kehota häntä olemaan pelkäämättä. Kannustan häntä tunnistamaan tunnetilojansa ja sanoittamalla selvittämään miten eri tilanteista ja tunnetiloista voisimme selvitä. Se on tuntunut oikealta tavalta suhtautua erityisherkkään lapseeni. Välillä on myös haastavaa kun äiti ja lapsi ovat kummatkin herkkiä omalla tavallaan. Joskus olen kertonut ihmisille kuinka lapsi pelkää kovia ääniä, ja täten on aina pelännyt esimerkiksi imurin ääntä ihan kuollakseen.

Usein on kehotettu vain siedättämään että kyllä se siihen vielä tottuu. Oma vaistoni sanoi, että lapsi ihan oikeasti kammoaa ääntä, ja en viitsinyt pariin ensimmäiseen vuoteen imuroida useinkaan kun poika oli läsnä (yksinhuoltajana tämä oli hiukan haastavaa, mutta onneksi pölypalleroiden kanssa pystyy elämään). Nyt tuntuu siltä että vaisto oli oikeassa, tällä hetkellä lapsi ei enää ala huutamaan hysteerisenä kun näkee imurin, vaan osaa sanoa että jännittää, hän laittaa peltorit korville ja menee omaan huoneeseensa kunnes olen imuroinut.

En usko että pakkosiedättämisestä olisi ollut mitään hyötyä. En usko että lasta täytyy karaista kestämään asioita jotka ovat hänelle herkkiä paikkoja, vaan uskon positiivisen kannustamiseen ja siihen että opetan lapsen tunnistamaan herkät kohtansa ja kuinka niiden kanssa voisi elää.

 

 

”Oman kehon ja kehollisuuden hyväksyminen on tärkeää eritysherkälle. Kun oppii kuuntelemaan ja ymmärtämään oman kehon viestejä, luottamus kehoon ja itsensä hyväksyminen lisääntyvät.                                                           
-Karita Palomäki, psykofyysinen fysioterapeutti

Kunpa olisin tajunnut jo aiemmin, että olen herkkis

 

Olisin toivonut että minun nuoruudessani olisi ollut tästä enemmän tietoa saatavilla, olisin ehkä jo silloin oppinut tuntemaan itseni paremmin. Nyt olen joutunut kulkemaan pitkän tien kohti itseni ymmärtämiseksi. Sen takia olen kiitollinen masennukselleni että tämä vaihe elämässäni on pakottanut minut käymään läpi näitä asioita ja menemään syvemmälle itseeni. Uskon että tänä päivänä ymmärrän itseäni ja toimintatapojani paremmin kuin koskaan. En silti sano etteikö se olisi ollut pitkä ja synkkä matka kulkea.

Olen usein myös kuullut että kun on tajunnut olevansa erityisherkkä, on todella helpottavaa kun ymmärtää itseään paremmin. Minulla on sama tunne, olen oppinut hyväksymään herkkyyden osaksi minua ja opettelen joka päivä sen kanssa elämistä. Erityisherkkyys ilmenee ihmisillä eri tavoilla, eikä ole yhtä kaavaa jota voisi seurata, niin kuin monessa muussakin asiassa elämässä. Se ei myöskään ole diagnoosi. Minusta on ainakin vaikeaa erottaa, että mitkä piirteet minussa on erityisherkkyyttä ja mikä taas sekoitus temperamenttia, persoonaa tai elämänkokemuksen ja traumojen aiheuttamia tapoja reagoida asioihin. En myöskään osaa sanoa paljonko masennus vaikuttaa kaikkeen.

Erityisherkät piirteethän eivät poissulje näitä muita piirteitä minussa, vaan saattaa voimistaa niitä ja sulautuu yhteen kaiken muun kanssa. Olen tutkinut tätä aihetta vasta niin vähän aikaa ja varmasti löytyy paljon ihmisiä, jotka taitavat aiheen paremmin kuin minä. Mutta aiheesta lukeminen on joka tapauksessa auttanut minua ymmärtämään paremmin itseäni ja myös lastani, sekä suhtautumaan myötätuntoisemmin meihin kumpaankin.

 


”Kaikki mitä vastustat heikentää sinua. Kaikki mitä kannatat voimaannuttaa sinua” — Wayne Dyer
Miltä näyttää masentunut ihminen?

Miltä näyttää masentunut ihminen?

Minkälainen mielikuva sinulla on masentuneesta ihmisestä? Makaako hän sängyssä peittojen alla? Ei jaksa lähteä kauppaan? Välttelee muita ihmisiä? Ei jaksa huolehtia ulkonäöstään? Itkee koko ajan? Itselläni masennus tuo esille myös edellä mainittuja piirteitä, mutta useimmiten jaksan hoitaa kotiamme, ruokkia ja pukea meidät, käydä kaupassa, laittaa hiukset, käydä tapahtumissa ja ommella. Usein ihmiset yllättyvät kun kuulevat minun masennuksestani. Miten ihmeessä niin iloinen, sosiaalinen ja menevä ihminen voi olla masentunut?

Vaikka hymyilen, kannan koko ajan sisäisesti mukanani ahdistunutta möykkyä. Vaikka nauran ja vitsailen, minun sisälläni velloo masentuneita ajatuksia. Vaikka jaksan olla koko päivän ulkona ja viihdyttää lastani, sisälläni on paniikinomaisia tunteita ja joudun aika ajoin hengittelemään syvään jotta en saisi paniikkikohtausta. Vaikka jaksan nousta joka päivä sängystä ylös, minua soimaa syyllisyys monesta asiasta mitä teen tai jätän tekemättä.

 

”Toisinaan läheisten on ollut vaikea ymmärtää, että hervottoman hulluttelijan sisällä asuu myös synkeä mietiskelijä.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017​​

 

Masentunut ei aina jaksa puhua masennuksesta

 

En kerro kaikille masennuksestani koska en jaksa aina puhua siitä. En jaksa sitä että kaikki tietävät asiasta koska en aina jaksa kysymyksiä, ihmettelyjä, hyvää tarkoittavia tsemppauksia, kauniita korulauseita tai etenkään sääliä. Rakennan ympärilleni suojamuurin ja kuoren iloisuudellani koska en jaksa masentuneen leimaa otsassani jatkuvasti. Kun olen ihmisten ilmoilla haluan myös olla iloinen, nauraa, vitsailla, elää. Synkistelen ihan tarpeeksi paljon muutenkin ja välillä haluan vain unohtaa synkkyyden, ja onneksi pystynkin unohtamaan, tai ainakin jättämään sen hetkeksi taka-alalle. Silloin kukaan ei näe sisälleni. ​ Vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Usein en itsekään edes halua päästää valloilleen tunteita ja ajatukia mitä sisälläni muhii, koska pelkään mitä sieltä tulee ulos.

Yksin lapsesta huolehtiminen, kun on omiakin ongelmia pääni sisällä, musertaa minut alleen jos vain sallisin. Mitä sitten tapahtuisi, jos antaisin kaiken vain tulla ulos? Kirjoittamisen avulla olen alkanut sitä pikkuhiljaa selvittämään.Minä saatan toki olla monta päivää huolehtimatta sen suurempia itsestäni, koska en jaksa tehdä kuin välttämättömimmät asiat. Välillä on tärkeää myös mennä sieltä mistä aita on matalin ja huolehtia mieluummin ruokailusta ja lapsesta, sekä siitä että pääsee edes sängystä ylös, kuin omasta ulkonäöstään, kun voimat ovat rajalliset. On ollut aika oppia armollisuutta itselleni.

 

 

Se piristää, kun teemme jotain arjesta poikkeavaa

Välillä myös tuntuu siltä että masennuksen takia en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan. On rankkaa olla aina se, joka huolehtii ruuasta, pesuista, hellyydestä, kysymyksistä, viihdyttämisestä, lohduttamisesta, ihan kaikesta. Sen takia usein lähdemme ulos johonkin tai kutsumme ihmisiä kylään. Jos olemme vain kotona, kaikki tuntuu harmaalta massalta, ja ulos lähteminen, ihan vaan kaupungille asti ruokakauppaan rikkoo rutiineja. Silloin kaikki ei tunnu niin tahmealta ja loputtoman tylsältä.

Olen huomannut että se auttaa omaa jaksamistani jos teemme jotain arjesta poikkeavaa, edes kerran viikossa. Poden syyllisyyttä siitä että en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan aina. Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, olen tajunnut että minusta ei tunnu luontevalta olla yksin koko ajan. Eikä edes kaksin lapsen kanssa. Kaipaan yhteisöllisyyttä, ihmisiä ympärilleni. Kaipaan ”koko kylä kasvattaa” –mentaliteettia.

“Olemme jääräpäisiä ja tiukkoja uurastajia, jotka kuvittelevat, että elämästä selviää sisulla, kovalla työllä ja yksin. Paskanmarjat! Elämästä selviää olemalla läsnä ja elossa muiden kanssa”, Mikko sanoo.                                                                                                                    – Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

 

Pään sisäisiä kamppailuja ei näe muut kuin minä itse

 

Masentuneena tavalliset arkiset asiat voivat tuntua ihan ylivoimaisen vaikeilta. Niitä pään sisäisiä kamppailuja on vaikea nähdä ulkopuolelta. Sen takia voi olla vaikeaa uskoa että olen masentunut. Laskujen maksaminen, kauppaan lähteminen, meikkaaminen, suihkussa käyminen, lääkärin varaaminen, mihin tahansa lähteminen tai minkään asian sopiminen voi olla erittäin vaikeaa. Jos en saa varattua lääkäriaikaa, vaan siirrän soittoa aina seuraavaan päivään, ahdistun ja syyllistän itseäni.

Miksi ihmeessä en osaa tehdä ihan tavallisia asioita? Kyllä aikuisen ihmisen pitäis osata hoitaa omat asiansa. Miksi muut aikuiset osaavat ja jaksavat huolehtia itsestään, ja minä en? Välillä on itsekin vaikea muistaa että olen masentunut, ja ymmärtää sitä etten aina pysty ihan tavallisiinkaan asioihin.

 

Masennus on kuin tukahduttava verho

 

Jos ei ole kokenut koskaan masennusta on ehkä vaikeaa ymmärtää, miten rankkaa masennuksen kanssa eläminen on. En minäkään tajunnut ennen kuin itse sairastuin. Missään ei näy valoa. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki on paskaa. Lapsi ei koskaan opi nukkumaan. Minä en saa nukkua enää koskaan. Olen huono äiti. Olen epäonnistunut. En jaksa mitään. Tuntuu kuin tukahduttava verho olisi laskenut päälleni, ja sen verhon läpi kaikki näyttää synkältä. Pahinta on kun sitä uskoo ettei tilanne koskaan tule muuttumaan, ja muiden vakuuttelut paremmista ajoista saattaa ärsyttää, koska eihän tämä voi tästä parantua enää koskaan? Voinko muka tuntea iloa vielä jostain joskus? Mitä ilo ja onni edes on?


Kun lähden ulos kaupungille, minusta tuntuu mukavalta myös laittautua ulkoisesti, koska se piristää sisäisesti. Kun lähden ulos ja tapaan ystäviä, en välttämättä jaksa puhua itsestäni ja omista olotiloistani yhtään sen enempää kuin on pakko. Kun pääsen tapaamaan ystäviäni, haluan olla iloinen, kuunnella muiden kuulumisia ja olla kerrankin normaali. En pidä sanasta normaali, mutta siltä minusta tuntuu. Haluan olla normaali ja elää niin kuin muutkin ihmiset, olla onnellinen ja iloinen, nauraa ja pitää hauskaa.

 

 

Ilossani on aina annos surua ja kiitollisuudessa jäljet syyllisyydestä. Hyväksyn jo, että tulen tasapainottelemaan näiden kahden ääripään välillä, mutta on tämä ollut pitkä polku kulkea.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

Täytyy löytää ne omat keinot helpottaa masennusta

 

Olen viime aikoina yrittänyt keksiä keinoja joilla käydä läpi masennustani ja saada ulos näitä tuntemuksia, ja löytää oman itseni taas sieltä äitiyden ja ahdistuksen alta. Myös uudet kokemukset sinänsä piristävät mieltä, ja on jännittävää kokeilla uusia asioita. ​Kävin noin kuukausi sitten joogassa Suomenlinnassa. Ihanan Saara Markkasen vetämään kurssiin kuului tunti joogaa ja tunti AUM-laulua. AUM-laulu eli laulujooga on kotoisin Intiasta ja se on yksi vaihtoehtoinen terapiamuoto. Joogaa olen harrastanut jo vuosia, mutta en ollut koskaan ennen kuullut laulujoogasta.

 

Hetken helpotusta laulujoogasta

Päätin kokeilla uutta juttua avoimin mielin. Istuimme ringissä silmät kiinni 45 minuuttia, hengitimme ensin syvään sisään ja sen jälkeen päästimme uloshengittäessä vuoronperään äänteitä A, E, U, M. Aluksi se tuntui kummalliselta, vieraalta ja vähän häpesin ja jännitin päästää ulos omaa ääntäni. Kun pikkuhiljaa rentouduin, annoin vain äänen tulla ulos ja kuuntelin mitä sisälläni tapahtuu. Kaikki hengittivät ja päästivät ääniä omaan tahtiin, ja se loi tilaan niin kauniita ääniä että tuli ihan kylmät väreet. Alkoi itkettää.

Tuntui että sisältäni kumpusi kaikenlaisia tunteita ulos, mutta silti tuntui kuin sisälläni olisi ollut monta lukkoa jotka estivät minua päästämään itsestäni ulos mitään kunnolla. Tuntui kuin koko kehoni olisi tukossa. Ohjaaja kehotti pitämään vuoroin kättä vatsan päällä, rinnan päällä ja pään päällä, ja kaikki äänteet tulivat eri kohdista kehoa. Oli rentouttavaa vaan olla silmät kiinni, pitää kättä rinnan päällä ja hengittää, päästää ääntä ulos. Tuntui jännittävältä että näinkin yksinkertainen harjoitus päästi minusta ulos niin paljon tunteita.

Ei ole ihmekään että laulujooga vaikutti minuun niin syvästi, kun olen pitänyt paljon asioita sisälläni viimeisten vuosien aikana. Olen ollut niin tukossa masennuksen ja traumojen verhon alla, että en ole osannut työstää mitään ajatuksia. Olen vain yrittänyt pitää itseni ja lapseni hengissä, ruokittuna ja puettuna, niin hurjalta kuin se kuulostaakin.

Tällä hetkellä tuntuu että blogin kirjoittaminen tekee todella hyvää. Tuntuu hyvältä saada ajatuksia ulos. Pikkuhiljaa, solmut saa aueta. Se pelottaa, mutta olen viime aikoina saanut oppia että pelko ei olekaan niin huono asia. Kun minusta on tuntunut että pelottaa ja olen silti hypännyt tuntemattomaan, olen voittanut itseni. Jos ei koskaan tee asioita joita pelkää, junnaa paikoillaan eikä pääse elämässä eteenpäin.

Lainaukset ovat Eeva-lehden Mikko Kuustosen haastattelusta, joka inspiroi minua todella paljon tänä aamuna. Kirjoituksen voit lukea täältä.

”Äiti miksi sä huudat?”

”Äiti miksi sä huudat?”

Sydän hakkaa, kädet puristuu nyrkkiin, päässä kohisee. Kohta räjähtää. Miksei se perhanan penska voi laittaa niitä sukkia jalkaan, kohta ollaan taas myöhässä! Jokainen äiti haluaa olla paras äiti lapselleen. Ja eihän parhaat äidit raivohuuda lapsilleen?

Tätä tekstiä oli todella vaikea kirjoittaa. Mietin, uskallanko julkaistakaan ollenkaan. Mitä jos minut tuomitaan? Naisten ja varsinkin äitien raivoaminen ja vihanhallinnan ongelmat tuntuu olevan tabu.

 

 

Itse hain apua viime keväänä kun huusin lapselleni liikaa koska olin täysin uupunut. Puhuin aiheesta terapiassa, ja he tekivät puolestani lastensuojeluilmoituksen minun luvallani. Saimme lastensuojelun kautta ihanan perhetyöntekijän joka tuli kotiimme ja keskustelimme hänen kanssaan raivokohtauksista. Lastensuojelu tutki meidän tilannetta eikä meille loppujen lopuksi tullut lastensuojelun asiakkuutta ollenkaan, vaan saimme pelkästään perhetyöntekijän. Aluksi häpesin todella paljon sitä että jouduin hakemaan itselleni apua, olenko muka niin huono äiti etten selviä? Päätin etten ole, ja sen sijaan otin apua vastaan.

Näin lapsesta, että hän alkoi itsekin oireilemaan ja huutamaan sekä lyömään. Lapsi alkoi saamaan kovia raivareita. Huusin liikaa. Olin vain niin uupunut etten jaksanut ottaa vastaan lapsen tunteenpurkauksia, vaan vajosin itsekin kaksivuotiaan tasolle ja huusin, heitin tavaroita ja raivosin, kunnes kummatkin itkimme toistemme sylissä lattialla.

Siinä vaiheessa kun minulle iskee kunnon raivari, ei auta enää mitkään neuvot rauhoittumisesta. Kestää kauan ennen kuin saan itseni rauhoittumaan kunnolla. On kuin raivo vyöryisi yli rumana hyökyaaltona, tunnen että se tulee mutta en voi mitenkään pysäyttää sitä. On pelottavaa, miten alkukantaisia tunteita äitiys herättää. Sen tiedostaa että se pieni on todella vaan pieni, ja sen kuuluukin uhmata ja kokeilla. Miksi en kestä sitä? Aikuisen kuuluisi osata ottaa vastaan lapsen tunteet.

 

 

Yhdessä perhetyöntekijän kanssa pohdimme syitä raivareihin. Miten niitä voisi ehkäistä? Juteltuamme ymmärsin että tietysti mitä väsyneempiä ja nälkäisempiä olemme, sen pahemmin riitelemme. Myös aamuisin on pahinta, sen lisäksi etten ole aamuihminen, taas kerran huonosti nukuttu yö takana ja kiire kulminoituvat usein riitaan. Ja se rakas, hitsin penska ei saa niitä sukkia jalkaan vaan jahkailee ja lopulta hermostun ja huutoriita on valmis.

Oli tärkeää raivareita ehkäistessä miettiä, missä tilanteissa tuntuu että usein menetän hermoni. Saimme perhetyöntekijältä vinkkejä kuinka ennakoida raivaritilanteita ja hallita niitä. Hän ehdotti esimerkiksi ilta- ja aamupuuhat -taulukoita, joihin lapsi sai itse laittaa kiinni lappuja. Lapuissa oli kuvia: yöpuku, iltapala, aamupala, vaatteet, tarha, iltasatu. Laitoimme ne yhdessä järjestyksessä taulukkoon ja sen mukaan syötiin aamupala, puettiin vaatteet, käytiin potalla ja lähdettiin ulos. Se tuntui auttavan meitä kumpaakin, minä rauhoituin ja lapsi jaksoi kaikki vaiheet kun se oli ikään kuin leikki.

Toinen neuvo oli että jos ei ole kauhea kiire, voi hetkeksi pysähtyä vaikka lukemaan kirjaa yhdessä, ja sen jälkeen koittaa taas pukemista kun kummatkin ovat rauhoittunet. Tavallaan katkaista tulehtunut tilanne ja keksiä rauhoittumiskeino, ja sen jälkeen yrittää pukemista tai mitä tahansa uudestaan hetken päästä.

 

 

Olen jutellut muiden äitien kanssa raivokohtauksista, ja useat sanovatkin häpeävänsä huutamista. Sitä on vaikea myöntää itselleen, saati sitten ääneen muille. Se että välillä napsahtaa on ihan normaalia. Mutta mitäs sitten, kun huutaminen muuttuu ikään kuin jatkuvaksi tilaksi? Kun tunnet, että et pysty ollenkaan hillitsemään itseäsi? Kun tuntuu että kohta tartut lasta liian kovaa kädestä kiinni ja raivoissasi heität lelun (ja mielessäsi sen lapsen) seinään. Jotain menee rikki. Lelu hajoaa, lapsi pelästyy, ja sisimmässäsi tunnet jotain myös menevän rikki. Olen huono äiti. Miksi en osaa hillitä itseäni? Onko mitään hölmömpää kuin huutaa lapselle joka ei nuku, että NUKU NYT JUMALAUTA, tai huutavalle lapselle että ÄLÄ HUUDA. Koska sehän toimii…

​Olemme koittaneet yhdessä lapsen kanssa selvitä raivareista, hassutella raivon pois. Puhalla se raivo metsään! Hakkaa tyynyä! Jos kiukuttaa, älä lyö minua vaan polje jalkaa lattiaan! Välillä nämä asiat auttavat niin, että lapsi alkaa nauramaan ja kiukku on poissa. Välillä yllättävät tilanteet tai teot pysäyttävät riidat. Kerran kun olin tosi raivona, aloin itse hyppimään tasajalkaa eteisessä. Se oli pojan mielestä ihan hulvattoman hauskaa ja aloimme kummatkin nauramaan.

Yhdessä vaiheessa huomasin että minua auttoi se, että olin vain ihan hiljaa kun poika raivosi. Silloin sain hengiteltyä syvään ja sain rauhoiteltua itseni. Toinen keino on sanoittaa eräänlaista mantraa sekä itselleen että lapselleen ”Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt. Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt.” Pitää yrittää miettiä niitä keinoja joilla itsensä voisi rauhoittaa, ja vaikka harjoitella niitä etukäteen ja koittaa muistaa ne kun raivo alkaa hiipimään esille. Tai vaikka tehdä niistä muistilista jääkaapin oveen, jonka eteen voi raivon tullessa mennä hengittelemään ja lukemaan neuvot läpi.

Alussa nämä keinot eivät tuntuneet auttavan minua ollenkaan, mutta ajan myötä olen pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseni apukeinojen avulla. Poikani on onneksi oppinut sanoittamaan tunteitaan todella hyvin, senkin takia että itse sanoitan omia tunteitani varsinkin riitojen jälkeen. Kerran hän sanoin minulle ”Äiti, älä sano ja piste, koska se tuntuu minusta pahalta!”. Siinä vaiheessa tajusin että hermostuessani saatan usein sanoa ”nyt se takki niskaan ja PISTE.” Kaikkea se lapsi opettaakin itsestäni.

 

 

On todella tärkeää oman jaksamiseni kannalta, että saan tarpeeksi omaa aikaa ja unta. Yksinhuoltajana niitä kumpaakaan ei koskaan ole liikaa tarjolla. Varsinkin kun on kolmen vuoden univelat takana. Minulla onneksi on aivan ihanat vanhemmat jotka haluavat mielellään ottaa lapsen sinne kylään, jopa yöksi. Viime keväänä poikani oli siellä yötä kerran viikossa, ja se tuntui auttavan merkittävästi omaan jaksamiseeni. Sain kerrankin nukkua 12 tunnin yöunet, tai vaihtoehtoisesti ommella tai tanssia koko yön.

On niin tärkeää, että saan tuntea itseni vapaaksi välillä, että olen muutakin kuin vaan äiti joka huolehtii toisen tarpeista vuorokauden ympäri. Olen myös oppinut hillitsemään jatkuvan itseni soimaamisen. Se ei hyödytä ketään. Sen sijaan koitan kiittää itseäni jokaisesta kerrasta kun selviän tilanteesta rauhallisena, kun aiemmin olisin räjähtänyt. Ennen tunsin hirveää syyllisyyttä siitä etten jaksanut.

 

Nyt olen oppinut pikkuhiljaa välillä hyväksymään sen, että en aina jaksa, että se on inhimillistä.Varsinkin kun hoidan kaiken yksin. Se tuntuu välillä niin isolta taakalta, että tuntuu että muserrun sen alle. Kuitenkin kun seuraavana aamuna herään, voin ajatella että tänään saan taas uuden mahdollisuuden olla parempi minä, parempi äiti, tarpeeksi hyvä. Olen toki joutunut tekemään paljon töitä (ja terapiaa) sen eteen että olen tässä pisteessä.

 

​Pidän itseäni vahvana ihmisenä joka selviää kaikesta. Olen selvinnyt monesta karikosta elämässäni, sen ajatuksen varassa että minä olen vahva ja selviän kaikesta. Sellainen ajattelutapa on myös heikkouteni, koska minun on vaikea pyytää apua. Minä yritän selvitä, kunnes en enää selvä ollenkaan, ja sitten on jo liian myöhäistä. Olen jo liian uupunut. Sen takia nykyään koitan tunnustella itsestäni, milloin voimavarat ovat loppumassa ja pyydän apua ennenkuin olen kuiviin imetty. Se on vaatinut luonteeltani paljon, mutta nyt tajuan että se on minun ja perheeni parhaaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan vahvuus.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Vauvan yksin odottaminen ei ollut usein mitään herkkua vaan täynnä huolia jotka aiheuttivat unettomuutta jo silloin.Vauvan pientä kokoa seurattiin ultralla pari viikon välein, kukaan ei tiennyt miksi vauva kasvaa hitaasti ja on todella pieni. Olin huolissani sen lisäksi siitä, kuinka yksinhuoltajana selviän kaikesta yksin, vaikka minulla onkin laaja tukiverkosto. Myös kasvava maha ja kaikki raskausvaivat aiheuttivat sen että en pystynyt nukkumaan.

 

”Nuku nyt kun vielä voit” oli raskausaikana lauseita jotka ottivat päähän

 

Vaikka tarkoitus olisikin ollut hyvä, se ärsytti koska en pahimmillaan saanut nukuttua kuin pari tuntia kerrallaan. Muutenkin tuntui että koko ajan joku oli neuvomassa jotain tai pelottelemassa tulevaisuudesta. Odota vaan, ne sanoivat. Odota vaan, kohta et saa puoleen vuoteen nukuttua! Sitten tule uhma ja teini-ikä! Odota vaan! Ihan kuin ei oman pääni sisällä olisi ollut tarpeeksi huolia. Olin ihmeissäni, kun minusta tuntui siltä että tultuani raskaaksi, olin kaikkien ihmisten yleistä omaisuutta, minun vatsaani sai tuntemattomat lääppiä ja kaikkialta sateli neuvoja kuinka olla hyvä äiti ja mitä ei missään nimessä saisi tehdä ja kyseltiin henkilökohtaisia asioita. Tämä ei toki loppunut raskausaikaan. Ei ihme että pää meni tuoreella äidillä sekaisin, enkä aina osannut luottaa omaan vaistooni.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” -lause ärsytti todella

 

Sinänsä ihan hyvä neuvo, mutta mitäs jos saakin vauvan joka ei nuku? Kun olin monta kuukautta joka päivä taistellut lapsen päiväunille ja juuri kun itse sain unta hän heräsi, tai kun olin vartin välein yöllä herännyt hyssyttelemään, teki mieli vetää nyrkki naamaan sille joka neuvoi nukkumaan aina kun vauva nukkuu. Vauvani oli lisäksi syntyessään pienikokoinen (sairaalasta lähtiessä 2,5kg) ja jouduin imettämään ja lisäksi antamaan korviketta vähintään kolmen tunnin välein ensimmäisen kuukauden, ympäri vuorokauden. Olin laittanut koko kuukauden ajaksi kellon soimaan kolmen tunnin välein, mutta kertaakaan en herännyt herätyskelloon vaan vauvan itkuun. Siinä ei paljoa nukuttu, paitsi kun sain jonkun hetkeksi hoitamaan vauvaa.

 

Apu sukulaisilta ja kotipalvelulta on korvaamatonta

 

​Jokainen tuleva vanhempi varmasti ajattelee, että joutuu jonkin verran valvomaan kun vauva syntyy. En itse osannut kuvitellakaan etukäteen kuinka uupunut ihminen voi olla. Vauva heräili ensimmäiset kahdeksan kuukautta joka ikinen yö, vähintään tunnin-kahden välein. Pahimmillaan olin juuri saanut pääni tyynyyn, kun huuto alkoi taas. Kolmea ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta (kun isäni muutti luokseni auttamaan meitä), yksinhuoltajana se olin minä joka heräsi vauvan kanssa joka ikinen kerta. Onneksi sentään minulla on laaja tukiverkosto tätejä, kavereita, serkkuja ja muita ihania ihmisiä joita pystyin kutsumaan apuun.

Sain apua myös kotipalvelun hoitajilta, jotka olivat kultaakin kalliimmat minulle. Oli myös ihanaa että tiesin että he olivat tulossa, ilman että tarvitsi pyytää apua. Aina samaan aikaan, samana päivänä viikossa, tiesin saavani hengähdystauon. Aina kun ovi naksahti kiinni heidän viedessään lapsen ulos, painon pääni tyynyyn ja simahdin. Muistan ensimmäisen kerran kun ompelin enkä nukkunut kun hoitaja tuli. Tuntui kuin olisin saanut elämäni takaisin jostain synkästä unettomuuden kolosta, kun ei tehnytkään heti ensimmäisenä mieli vaipua sänkyyn.

”Oletko kokeillut tuttia?”

 

Kokeilin ihan kaiken. Tuttia, rättiä, unikaveria, maitoa, musiikkia, hiljaisuutta, tassuttelua, pistäytymisunikoulua, perhepetiä, omaa petiä sängyn vieressä, omaa petiä omassa huoneessa. Ei ole keinoa jota en olisi kokeillut unien parantamiseksi, ei ole keinoa jota en olisi googlannut yön pimeinä tunteina kantaessani huutavaa vauvaa sylissäni. Uskon että kuka tahansa joka on kärsinyt uniongelmista yrittää kaikkensa jotta keksisi kuinka saada unta. Kaikki yrittivät neuvoa parhaansa mukaan ja minua vain ärsytti, kun olin kaikken jo kokeillut.

Lapsi ei vain nukkunut.Kävin lääkärissä ja neuvolassa juoksemassa vähän väliä, kerroin että vauva ei nuku, ja sain sympatiaa ja välillä sääliviä kommentteja siitä kuinka ”niin, vauvat itkee välillä eikä osaa nukkua” ja “onko ensimmäinen lapsi?”.Kerran kävin lääkärissä itku silmässä sanomassa etten jaksa enää yksin, kun vauva vaan huutaa yöt pitkät. Lääkäri avasi ovensa ja viittoi minut ulos saatesanoin: ”Kyllä ne lapset viimeistään vuoden iässä nukkuu, kyllä se siitä!” Lapsi oli kuusi kuukautta. Soitin sen jälkeen itkien äidilleni, että jos en kohta saa apua, lukee lööpeissä että äiti tappoi vauvansa ja itsensä, kun ei jaksanut enää. Se oli elämäni karmivimpia puheluita. Olin niin uupunut enkä nähnyt ulospääsyä millään.

 

Toivoisin että lääkärit ja hoitohenkilökunta ottaisivat väsyneet vanhemmat tosissaan

 

Ketään ei saisi jättää yksin uupumuksen kanssa.  Kenenkään väsymystä ei saisi aliarvioida. Olen myös pahoillani siitä kuinka huonosti terveyskeskuksissa tutkitaan vauvoja ja lapsia fyysisten vaivojen takia. Yritin selvittää onko lapsella esimerkiksi refluksia, mutta tutkimatta moni lääkäri sanoi ettei se varmaankaan ole sitä. Lopulta en jaksanut enää tapella, vaan odotin että ehkä heräily joskus loppuu ja vika on sittenkin korvieni välissä.

”Etkö muistanut että meidän piti tavata tänään?”

 

Aloin olla niin poikki, että tahattomasti ”varastin” tavaraa kaupoista, en muistanut että olin laittanut korvikkeita tai vaippoja vaunujen alaosaan, ja kotona huomasin että taas jäi jotain maksamatta. Seisoin Prisman käytävällä tuijottaen tyhjyyteen, kunnes toinen asiakas sanoi ”anteeksi väistytkö, mihin suuntaan olet menossa?”, ja siinä vaiheessa havahduin ja ihmettelin missä olen. En muistanut menneeni kauppaan. Olen unohtanut tapaamisia, lääkäriaikoja ja jopa minun ja poikani nimet. Oli kyllä näkemisen arvoinen ilme, kun leikkipuistossa toinen äiti kysyi minulta mikä poikani nimi on ja tuijotin tyhmänä ja mietin ääneen että mikäs se olikaan. Unettomuus aiheutti myös aggressiivisuutta, ärtyneisyyttä, itkuisuutta, ruokahalun lisääntymistä ja lihomista sekä pahimpana masennusta.


”Nauti joka hetkestä”

Väsyneenä tämä tuntuu suorastaan vittuilulta. Silloin kun on itkenyt lattialla uupumustaan ja tuntuu että voisi vain luovuttaa, mutta silti pitää tehdä ruokaa. Kun tuntuu että sormeakaan et jaksa nostaa enää, mutta vaippa pitää vaihtaa. Kun lähdet bussilla kauppaan ja hurautat pysäkin ohi kun et hetkeen tajunnut edes että olet bussissa. Jotkut sanovat että eivät hetkeäkään vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin montakin hetkeä. Olisin voinut elää ilman sitä hetkeä kun huudan suoraa kurkkua pienelle vauvalleni että ”turpa kiinni, en jaksa enää huutoa”, kun herään kymmenennen kerran yksin yöllä. Sitä kun soitan äidilleni että kohta sekoan jos en saa nukkua edes kahta tuntia putkeen. Kun olen mennyt yöllä vessaan rauhoittumaan, ja olen hakannut raivoissani naulakon alas seinältä. Olisin selvinnyt ilman niitä hetkiä, kun en jaksa tehdä muuta kuin itkeä, kun olen niin uupunut. Sitä kun väsyneenä yritän päästä kauppaan, ja joku ärsyyntyy kun olen vaunuineni tiellä bussissa tai vauva itkee ja joku häiriintyy siitä. Kuinka en jaksa edes puolustaa itseäni vaan jään itkien pois. Monta muutakin kamalaa hetkeä jotka olen jo unohtanut, koska en halua niitä muistella.

 

”Hetken ne on vaan pieniä!” ja “Se on vain vaihe!”

 

Se on ihan totta, mutta silloin kun istuu sohvalla illalla lamaantuneena ja pelkää seuraavaa huutoa, ei osaa ajatella tuntia pidempään tulevaisuuteen, eikä sitä että vuoden päästä asiat voi olla toisin. Siinä väsymyksen ja uupumuksen tilassa näkee kaiken synkkien lasien läpi. Tuntuu kuin ulospääsyä ei ole, eikä koskaan enää saa nukkua.On todella ahdistavaa kun yksin valvoo vauvan kanssa yöllä ja aamulla pitää herätä ja osata toimia vaikka kuinka väsyttäisi. Silloin ainut ajatus on, että toivottavasti vauva nukkuu päiväunia sen verran, että jaksaa taas hetken eteenpäin. Iltaa ei edes uskalla ajatella.​

”Oletko kokeillut tassuttelua?”

 

Kun poikani oli kahdeksan kuukauden ikäinen oli tätini auttamassa minua unikoulun kanssa. Toisena tai kolmantena yönä lapsi vaan huusi, huusi ja huusi eikä nukkunut ollenkaan. Olin kokeillut kaikki mahdolliset unikoulut mitä oli olemassa, ja kutsuin serkkuni ja tätini auttamaan jos joku muu saisi vauvan nukkumaan. Lopulta lähdimme yöllä Lastenklinikalle ihmettelemään, voisiko se olla jotain fyysistä. Aiemmin olin väen vängällä saanut teetettyä allergiatestit eikä niissäkään mitään näkynyt. Lastenklinikan lääkäri oli sitä mieltä että fyysisesti pojassa ei ollut mitään vikaa, se ei vaan osannut nukkua. Itkin ja sanoin että olin niin väsynyt, etten tiennyt mitä tekisin. Lääkäri kirjoitti meille lähetteen Tammisaareen sairaalan unikouluun. Pääsimme sinne viikon päästä peruutuspaikalle.

 

”Se nukkuu!”

 

Olimme sairaalassa unikoulussa neljä yötä, ja ensimmäisen levottoman yön jälkeen lapsi alkoi yhtäkkiä nukkumaan 12 tuntia yössä. Olin ihan ihmeissäni. Samalla nukuin itsekin kerrankin kellon ympäri. Sairaalassa kyseltiin myös kaikenlaista meidän arjesta, rytmeistä, ruokailuista ja ihan kaikesta. Hoitajat ja lääkäri oli sitä mieltä että olen tehnyt kaiken ihan oikein ja hyvin, jostain syystä poika ei vaan nukkunut. Oli ihanaa saada vahvistusta sille että tilanne ei ole minun syytäni, vaikka vauva varmasti peilasi minun negatiivisia ja uupuneita fiiliksiäni. Unikoulu auttoi noin kaksi kuukautta kunnes tuli korvatulehduskierre joka sekoitti kaiken. Mutta ilman tätä unikoulua en tiedä miten olisi käynyt, olisin ehkä uupunut niin että olisin joutunut osastolle lepäämään.

 

”…eipäs nukukaan!”

 

Tällä hetkellä kun poikani täytti juuri kolme vuotta, on tilanne parantunut siitä että emme enää heräile keskimäärin 12 kertaa yössä eikä hän huuda vaan yleensä nukahtaa aika pian uudestaan. Kokonaisia nukuttuja öitä silti odotellessa, en edes muista milloin lapsi olisi nukkunut kokonaisen yön heräämättä. Tämä univelka ja uupumus yllätti minut täysin, vaikka luulin raskausaikana että olen valmistautunut valvomaan. En osannut silloin kuvitellakaan, mitä väsymys voisi olla, saati sitten että unettomuus jatkuisi kolme vuotta. Olen kiitollinen kaikista neuvoista silti, koska joku niistä voi osua oikeaan ja auttaa. Väsyneenä ei vaan aina osaa arvostaa hyvääkään tarkoittavia neuvoja. Mutta sitten tapahtuu jotain. Vauva hymyilee. Viaton, pieni ihminen hymyilee minulle ja rakastaa minua jokaisella solullaan. Sen jälkeen jaksaa taas seuraavan unettoman yön, koska on vaan pakko.

 

Voimia muillekin valvojille!

 

Tiedän miltä teistä tuntuu. Muistakaa, että on ihan normaalia raskaassa elämäntilanteessa tai yliväsyneenä ajatella kamalia ajatuksia. Silloin kun ne ovat vain ajatuksia on asiat vielä hyvin (no, “hyvin”). Jos tekee mieli toteuttaa joku näistä kamalista ajatuksista, puhu jollekin joka voi sinua auttaa.