Vauvavuoden jättämät traumat

Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka äitien pitäisi lapsen tultua maailmaan huolehtia myös itsestään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäkkiä rinnalla lepäilee nyytti joka vaatii äidin joka ikisen aistin, lihaksen ja hermon pysyäkseen hengissä. Vauva mahdollisesti myös valvottaa aika lailla ja aiheuttaa äidille univelkaa. Yksinhuoltajilla on myös ongelmana se, että ei ole kumppania arjessa mukana, jotta pääsisi esimerkiksi iltaisin lenkille. Itse olen onnistunut masennuksen ja univajeen myötä unohtamaan omat tarpeeni. Mikä sinänsä ei ole huono asia, koska vauva tarvitsee äitiä ympäri vuorokauden. On kuitenkin koko perheen etu että äiti jaksaa. Sen takia on elintärkeää vaatia itselleen myös omaa aikaa, edes tunnin viikossa.

 

 

Kun yksinhuoltaja yrittää harrastaa

Viime keväänä päätin ottaa sen yhden tunnin viikossa vain itselleni ja ilmoittauduin twerkkaus ja reggaeton tanssikurssille. Pääsin sinne kevään aikana kerran. Kerran tunti jäi välistä kun lapsenvahti myöhästyi ja muut kerrat en vain saanut itseäni raahattua paikan päälle koska tuli niin hirveä ahdistus päälle. Pelkäsin kuollakseni lähteä sinne. En tiedä mitä pelkään, ehkä sitä että en olekaan enää niin hyvä tanssija kuin ennen. Että olenkin rapakunnossa, vaikka tiedän etten ole. Sen yhden kerran kun tanssiin pääsin, tajusin kuitenkin että kyllähän se minun takapuoleni vielä heiluu ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuitenkin kynnys lähteä edes oman taloyhtiön kuntosalille on niin korkea, etten viime vuonna päässyt sinnekään kuin kerran. Paniikkihäiriö myös osaltaan aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Lisäksi vaikeuttaa se, että yksinhuoltajan on haastavaa harrastaa liikuntaa kodin ulkopuolella, kun aina tarvitsee hoitajan lapselle. Minulle ainakin on ison kynnyksen takana kysellä hoitajia liikuntaa varten, varsinkin kun minulla on iso kynnys pelkästään jo aloittaa säännöllinen liikunta taas. Tällä hetkellä pääsisin kuitenkin liikkumaan sillä aikaa kun lapsi on tarhassa ja itse olen työttömänä. Joten tekosyitä ei oikeastaan ole… (no, paitsi masennus, mutta se onkin ihan validi syy tekemättömyydelle).

 

 

Kohti pelkoja täysillä

Nyt päätin, että menen kahden kuukauden kestoiselle kurssille, jonka sain blogiyhteistyönä. Se on vain niin upea mahdollisuus, etten voi kieltäytyä tarjouksesta. Haluaisin olla taas paremmassa kunnossa ja nauttia liikunnasta, ilo joka minulta vietiin masennuksen myötä. Pelottaa ihan huikean paljon osallistua tällaiseen haasteeseen! Ensinnäkin paniikkihäiriön ja sosiaalisten pelkojen takia, en ole pitkään aikaan kuntoillut säännöllisesti ja pelkään nolaavani itseni koska olen niin huonossa kunnossa. Pelottaa osallistua koska en ole urheilullinen tyyppi ollenkaan, harrastan kyllä liikuntaa mutta lähinnä tanssimista. En ole koskaan tykännyt esim. joukkuelajeista ja kuntosalillakin käynti on kiikun kaakun vaikka olen monesti salikortin omistanutkin.

Yritin jo alkaa keksimään syitä miksi en voisi osallistua tähän kuntohaasteeseen. Keksin aika montakin syytä, mutta päätin omassa päässäni kumota ne kaikki. Sitten päätin voittaa pelkoni ja aloittaa TFW Challengen, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja haastaa itseni. Toivottavasti henkinen kantti kestää! Luotan ainakin siihen, että Training for Warriors-salin henkilökunta osaa tsempata juuri oikealla tavalla minut mukaan hommaan.

TFW Challengea kohti, vaikka jännittää

Haluaisin olla paremmassa kunnossa, pudottaa painoa, päästä raskaudenaikaisesta pömppövatsasta eroon ja mikä tärkeintä – voida ja jaksaa paremmin myös fyysisesti. Nykyään pystyn hyväksymään kroppani tällaisenaan, mutta ei olisi pahitteeksi todellakaan voida paremmin myös fyysisesti. Raskauden jälkeen olen myös kärsinyt alaselkäkivuista jotka aivan varmasti johtuu siitä, että lihaskuntoni ei ole entisellään. Minulla on notkoselkä ja raskauden aikana kärsin paljon alaselkäkivuista, varsinkin loppuraskaudesta.​
Tykkään haastaa itseäni kokeilemaan uusia asioita jotka jännittää. Sillä tavalla voi yllättäen saada kaikkea mahtavaa elämäänsä, kun uskaltaa. Loppujen lopuksi on upea tunne, kun jännittää jotain ja tekee siitä huolimatta. Taitaakin olla elämyshakuinen erityisherkkä puoleni, joka siellä sisälläni huutelee että mene, kokeile, tee! Joten täältä tullaan, TFW Konala! Pääsette seuraamaan kurssin aikana miten minulla treeni pitkästä aikaa sujuu!​
P.S. Ehdit vielä itsekin ilmottautua TFW Konalan Challengeen joka alkaa 22.8.!
Mikä on TFW Warrior Challenge? 
Kahdeksan viikkoa kestävä kokonaisuus, joka yhdistää aivan uudella tavalla oikean asenteen, fyysisen treenin ja ruokavalion. Tällaista treeniä ei ole Suomessa ennen TFW-treeniä nähty! Haaste soveltuu kaikille elämänmuutosta etsiville lähtötasosta riippumatta.

TFW Konalan Warrior Challenge sisältää:

  • TFW Konalan huippuvalmentajien tehokkaat treenit kahdeksalle viikolle sisältäen:
  • Kaksi Warrior Challenge -tuntia viikossa (joista osa luentoja).
  • Kaksi vapaavalintaista lukujärjestyksen mukaista Hurrikaani-tuntia viikossa.
  • Kaksi innostavaa ja asiantuntevaa ravintoluentoa.  Joista yksi toteutetaan TFW Konalan tiloissa ja toinen Facebookissa Live:ssä.
  • Kaksi Inbody-mittausta sekä kaksi kuntotestiä.
  • “Nuku hyvin, jaksa paremmin” -Unikulman luennon.
  • Yksityisen Warrior Challenge Facebook -ryhmän.
  • Warrior Tracker ™ Online -harjoituspäiväkirja käyttöoikeudet.
  • TFW Konala Warrior Challenge t-paidan.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen täällä!

 

Lue lisää ”Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea”

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3

Kun masentunut mutsi kampaajalla kävi

Kun masentunut mutsi kampaajalla kävi

*Postaus on tehty yhteistyössä Tukkatalon kanssa.​*

Moni äiti varmasti tunnistaa tämän – kun vauva saapuu taloon jää äidillä varsinkin ulkoinen hyvinvointi kakkoseksi, tai kolmoseksi. On hankalaa huolehtia itsestään kun suihkuun pääsykin voi olla työn ja tuskan takana.

Niin kävi minullekin. En ole viimeiseen kolmeen vuoteen jaksanut huolehtia fyysisestä ulkomuodostani, ja se sisäinenkin oma itseni katosi johonkin äitiyden alle. Olen vasta ihan viime aikoina alkanut heräämään todellisuuteen, että minäkin olen olemassa jossain siellä väsymysten kerrosten alla. Niinpä olen alkanut hemmottelemaan itseäni, ja blogin kautta on alkanut juuri sopivasti yhteistyökuviotkin rullaamaan (lue Iina Laineen Hehkuva Minä kurssista täältä).

Kun Tukkatalolta tuli kyselyä, että haluaisinko kokeilla heidän turvallista hiusten värjäämistä, suostuin heti.Tukkatalo on ollut 53 vuotta samalla paikalla lähiössä Munkkivuoren ostarilla. Ostari on kokenut muutoksia, mutta Tukkatalo on pysynyt tukevasti paikoillaan. Tukkatalo on perheyritys ja sen aistii liikkeessä. Pidin erityisesti kampaamosta sen takia, että tällaisella rähjäisellä, väsyneellä kotiäidillä oli siellä mukava, rento ja kotoisa olo, etenkin kun avoimesta ikkunasta kuuluu lähiöostarin eläväiset äänet. Ostareihin usein liitetään ikäviä mielikuvia, mutta minut ne vie takaisin lapsuuteen Ruotsissa 90-luvulla.

 

 

Kohti luonnollisempaa hiusten- ja ihonhoitoa

Olen vuosia jo koittanut vähentää kemikaalikuormia, olen tehnyt itse esimerkiksi kasvo- ja vartalorasvani (esim. sheavoita käyttäen). Nyt sain uuden kipinän värjätä ja hoitaa hiuksiani myös turvallisemmalla tavalla. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt että on olemassa luonnonmukaisia hiusmuotoilutuotteita, vaikka olen omasta mielestäni jo suhteellisen valveutunut näissä asioissa. Omat (ja mainostajien) ajatusmallit istuvat niin tiukassa, että en ole edes ajatellut että voisin huolehtia hiuksistani luonnonmukaisemmin luonnontuotteilla.

Olen ennen värjännyt luonnollisemmin hennalla hiuksiani, mutta se ei tuonut mielestäni niin vahvaa tulosta kuin olisin halunnut, ja sen takia Elumenin värit kiinnostivat kun niissä luvattiin myös kirkkaita, upeita värejä.Tukkatalo kuuluu Safe hair salon konseptiin mikä tarkoittaa mahdollisimman turvallista värjäämistä asiakkaalle sekä kampaajalle itselleen.

Turvallisempaa hiusten värjäystä

Kampaajat käyvät Tanskassa asti hankkimassa koulutusta turvallisemmasta työympäristöstä. Vaalennusaine ei saa pölistä ilmaan tai koskettaa asiakkaan ihoa. Heillä on listat siitä, mitä kemikaaleja ei saa käyttää. Vaalennusainetta käytetään, mutta se on hellävaraisempi Sun Glitz vaalennusmenetelmä. Minua kiinnostaa oman terveyteni lisäksi myös se, että kampaajat saavat työskennellä turvallisessa, mahdollisimman myrkyttömässä työtilassa.

Elumenin suoraväri on turvallisen lisäksi tehokas ja täyttää hiuksen rakenteen sen sijaan että rikkoisi sen, ja lopputulos on hoitavampi, tuuheampi ja hyvinvoivampi hius, ja sen kyllä tunsi lopputuloksessa. Värit eivät sisällä samanlaisia haitallisia kemikaaleja kuin muut perinteiset hapetevärit ja sen takia soveltuvat myös raskaana ollessa ja imettäville äideille. Itse en värjännyt hiuksiani raskaanaollessani, koska oli hieman epävarmaa tietoa siitä että saattaisi olla haittaa sikiölle. Olisinpa silloin jo tiennyt Elumenista, olisin käynyt hemmottelemassa itseäni värjäyksellä juurikasvun sijaan!

Täältä voit lukea lisää Tukkatalon värjäysmetodista raskaana oleville.

Elumen värjäyksestä voit lukea lisää täältä.
Ja kasviväreistä lisää täällä.

Tukkatalon toimitusjohtaja Johanna Ahlberg kertoikin että he ovat jostain ekokampaamon ja tavallisen kampaamon välimaastosta – he käyttävät hyväkseen 2000 vuotta vanhaa kasvivärjäystä ja yhdistävät sen nykyaikaisiin menetelmiin.

 

 

Lähtötilanne – rähjäinen väsynyt äiti. Olisin kuvia varten halunnut kerrankin kunnolla meikata ja laittautua. Mutta 3-vuotias oli eri mieltä, ja päättikin kiukutella koko aamun niin, että hyvä kun ylipäätään ulos päästiin. Joten tässä teille aitoa elämää, olkaa hyvät! Ehdin sentään vähän lätkäistä meikkiä naamaan.

 

Saavuin kampaamoon innoissani mutta jännittyneenä

Kun tulin kampaamoon, minut otti heti iloisesti vastaan Säde. Kerroin hieman hiushistoriaani – olen itse kotona vaalentanut, värjännyt sateenkaaren melkein kaikilla väreillä ja käyttänyt viime aikoina etenkin hoitoainesävytteitä. Viime vuoden puolella käräytin kotona tukkani vaalennuksella, kun jouduin pitämään ainetta liian kauan päässä ja jo vaurioitunut hius pääsi kärtsäämään.​Olen viimeksi käynyt kampaajalla alkuvuodesta, sitä ennen kaksi vuotta sitten ja sitä ennen noin 15 vuotta sitten, koska minulla oli rastat 8 vuotta. Koko elämäni aikana käydyt kampaamoreissut voi laskea kahden käden sormilla. Eli en ole mikään kampaamoiden suurkuluttaja, eikä minulla ole koskaan ollut luottokampaajaa. Kun kaksi vuotta sitten leikkasin rastat pois ja siirryin superlyhyeen pixie-leikkaukseen, en ole sen jälkeen muuta hiustyyliä harkinnut. Se on helppo, nopea huoltaa ja värjätä, eikä kesälläkään ole kuuma (tosin tänä kesänä sitä vaaraa ei kellään ole ollut).

 

Säde kävi heti innoissaan koneen kanssa kiinni hiuksiini, puolet päästä sileäksi! Tukkatalolle on muuten tulossa ensi viikolla remontti, ja heinäkuun lopulla aukeaa ihan uudistunut kampaamo.

 

Ihanaa, kun kampaaja ymmärtää heti mitä haluan!​

Näytin ensin muutaman kuvan, että millaista leikkausta olin ajatellut. Alhaalta ja sivuilta kaikki lyhyeksi koneella ja päältä säilyisi pitkänä. Säde innostui ja oli samaa mieltä, että leikkausidea oli loistava, emme kumpikaan halunneet mitään tylsää. Värin kanssa olin epävarma. Olen viime aikoina värjännyt punaisella ja pinkillä, joten halusin jotain uutta. Säde ehdotti heti, että laittaisimme liilaa tyveen ja latvoihin hopeanblondia ja innostuin saman tien. Minulla ei ole koskaan ole värjätty tukkaa niin, että tyvessä olisi tummempi väri (koska juurikasvuahan ei lasketa).

Jännitin etukäteen suoraan sanottuna tosi paljon, että millainen kampaaja minua olisi vastassa, ymmärtääkö hän minun toiveitani, varsinkaan kun en tiennyt tarkkaan mitä haluaisin. Silloin on parasta kun kampaaja on niin taitava, että osaa visioida asiakkaan kanssa ja kuunnella häntä. Juuri sellainen tunne minulle tuli Säteestä – ei tarvinnut yhtään jännittää tekeekö hän hyvää jälkeä.

Hän tiesi tasan tarkkaan mitä tekee. Kun makasin hiljaa, rentoutuneena hänen pestessä hiuksiani päätin, että hänestä tulee minun luottokampaajani, vaikka en ollut vielä edes nähnyt lopputulosta.

​(Ja hei, kuinka mahtavaa pelkästään jo se, että sain maata hiljaa ja rentoutua, kun joku hiplaa tukkaa – ah!)

 

Säde sai hyvin purettua entisiä värejä pois päästä jotta lopputulos Elumenilla olisi mahdollisimman kirkas ja puhdas. Olin tässä vaiheessa jo ihan intona, tästä tulee niiin hieno!

 

Turvallisempaa vaalentamista

Säde aloitti purkamalla entisiä värejä tukastani jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman puhdas. Olin hämmästynyt kun värit oikeasti lähtivät purkautumaan niin hyvin. Hän käytti hiuksissani hetken vaalennusainetta, mutta Safe Hair Salon periaatteen mukaan aine ei saa olla kosketuksissa ihon kanssa.

Vaalennusainetta täytyy käyttää, koska Elumenilla voi pelkästään tummentaa hiusta. Käsittely oli rentouttavaa ja tuoksuikin hyvältä.​Pari vuotta sitten kun kävin Portugalissa kampaajalla päänahkani melkein paloi kun kampaaja ei uskonut että pääni tuntuu olevan tulessa. Silloin kampaaja oikein hieroi vaalennusainetta päähän ja päänahkaani, eikä uskonut kun sanoin että polttaa liikaa. Hänen mielestään värjäämisen kuuluukin polttaa vähän. No, ei kyllä kuulu! En koskaan enää halua kokea sellaista poltetta päänahassani.

Säde käytti Less Is More luomushampoota joka tuoksui aivan ihanalta! Oli muutenkin ihanaa olla kampaamossa jossa ei haissut vaalennusaine niin, että nenäkarvat kärähtää.
Täällä lisää Tukkatalon tuotteista.

 

“Apu-aa jännittää?!”

 

Äiti rentoutuu kampaajalla

Sen jälkeen Säde laittoi liilan ja hopeanblondin värin päähäni. Elumenilla ei ole valmiita värikoodeja, joten kampaajan täytyy todella tietää mitä tekee kun sekottaa värejä. Säde selvästi oli asiantuntija, kun tiesi heti mitä tehdä, jotta saisi toivotun lopputuloksen.​Sain lämpökuvun pääni ylle ja kahvin käteeni ja sain vain nauttia. Oli ihan älyttömän upeaa päästä rentoutumaan ja tehdä omalla ajalla kerrankin jotain muuta kuin toljottaa kotona Netflixiä.

Juuri tätä olin kaivannutkin ja päätin että tästä lähtien aion repiä rahat jostain ja aika ajoin hemmotella itseäni kampaajalla. Joten Säde, tulen takaisin tuoliisi vielä ja lupaan että väli on lyhyempi kuin 15 vuotta! Etu luottokampaajassa on myös siinä että kampaaja tuntee jo hiuslaatuni, hiusten historiaa ja tietää siten helpommin mitä tehdä tukalle. Eikä minun asiakkaana tarvitse jännittää, kuka siellä on vastassa ja osaako hän homman.

 

 

 

Elumenilla värjäämisen jälkeen hiukset tuntuivat ihan älyttömän pöyheiltä, pehmeiltä, tuuheilta ja terveiltä. Elumen täyttää hiuksen huokoiset kohdat sen sijaan että rikkoo niitä, ja se tuo tuuheutta hiuksiin ja tekee niistä todella terveen tuntuiset.
Ja tässä lopputulos:
                               
Koska tukkaani on värjätty niin kauan pinkillä ja punaisella ei saatu purettua niitä täysin hopeanblondiksi, mutta mielestäni lopputulos oli kuitenkin tosi huikea, ja tykkään siitä että vaaleanpunainen paistaa vähän läpi. Lisäksi olen ai-van täysin rakastunut tuohon liilan sävyyn!

 

Täysin tyytyväinen asiakas

Uusi tukka on uskomattoman helppo hoitaa ja laittaa. Täydellinen äititukka – jos on kiire sen voi hutaista ponnarille. Juuri tällaista tukkaa olen kaivannut. En usein jaksa meikata enkä laittaa tukkaani joten tällainen hiustyyli on täydellinen minulle. Hiustyyli ei kuitenkaan ole missään nimessä tylsä, vaikka sitä ei edes laittaisi erityisesti mitenkään. Pienellä laittamisella siitä saakin sitten näyttävän.
Oli mukavaa kun Säde kertoi vinkkejä kuinka uutta tukkaa voisi laittaa, ranskanletille, löysälle letille tupeeraten, kiharoille, laineille tai yöksi pienet pampulat ja saa pienet kiharat. Elumen värit ovat siitä myös hyvät että väri pysyy kauan päässä, eikä sitä tarvitse huoltaa parin päivän välein. Olen kampaajan jälkeen pessyt tukkani melkein joka päivä eikä väri ole mennyt miksikään. Kotona voi kuitenkin ylläpitää väriä esimerkiksi Biozellin hoitoaineväreillä, ja sen avulla voi pidentää myös kampaamokäyntejä kun ei tarvitse käydä joka kuukausi.​
En ole koskaan poistunut kampaajalta näin tyytyväisenä – ja voin sanoa tämän vilpittömästi. Voi melkein sanoa että olen rakastunut peilikuvaani tällä hetkellä – aina kun kävelen peilin ohi katson tukkaani ja hymyilen. Oli mahtavaa kerrankin löytää kampaaja, jonka kanssa olin samalla aaltopituudella ja joka ymmärtää täysin mitä haen. Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa, kun joku sanoo että löysin luottokampaajan. Palaan varmasti takaisin Tukkataloon.
Elumenin värit näyttävät vähän erilaisilta eri valoissa, ja luonnonvalossa se näyttää tosi upealta!

 

Ihanat Afrikka-korvikset on Natural Beauty Shopista Hämeentieltä Helsingistä.

 

3-vuotiaan mielestä tukka oli aluksi “ihan tyhmä!”, mutta parin päivän jälkeen hän sanoi ensimmäisenä aamulla: “Äiti, nyt mä tykkään sun tukasta!”

 

TUKKATALON NETTISIVUT

TUKKATALON FACEBOOK-SIVUT

TUKKATALON INSTAGRAM

Lihavaa naista saa arvostella?

”Näytät hyvin syöneeltä”

”No nyt on naisella iso perse!”

”Kato vähän itteäs miltä näytät”

”Onpa isot hinkit!”

”Katsokaa miten lihavia naisia on liikkeellä!”

”Mutta kun ylipaino on terveysriski…”

Okei, otsikko on tahallaan hieman provosoiva, mutta siltä minusta usein tuntuu. Isot, mahtavat, vaaralliset kurvit omaavana olen saanut osani tuntemattomien (miesten) kommentoinnista kadulla, bussissa, baareissa ja netissä. Olen todella, todella kyllästynyt siihen että joudun kuuntelemaan tuntemattomien kommentointia kehostani, painostani ja ulkonäöstäni. Välillä tuntuu, että joidenkin ihmisten mielestä on hyväksyttävää haukkua ylipainoista ihmistä, vedoten ties mihin terveys- ja muihin seikkoihin. Länsimainen yhteiskunta on muovaantunut sellaiseksi, että hyväksytty muotti ihmisille on kirjaimellisesti todella kapea.

Tanssi on opettanut hyväksymään itseni​

Tanssiessani mm. dancehallia ja afrikkalaisia tansseja tunnen itseni enemmän hyväksytyksi kuin länsimaisessa ihanteessa. Dancehallissa ja jamaikalaisessa kulttuurissa arvostetaan kaikenlaisia kehoja, sillä erolla länsimaiseen kulttuuriin, että usein mitä isompi peppu ja mitä kurvikkaampi nainen, sen parempi. Toki näissäkin kulttuureissa on omat huonot puolensa, mutta olen itse saanut enemmän arvostusta omalle vartalolleni tällaisena kuin se on juuri näiden tanssien kautta. Tanssiessani (dancehallia, salsaa, sambaa, afrobeatia, azontoa, twerkkausta) minun ei tarvitse välittää siitä, että kilot keikkuu ja allit hölskyy. Se on tanssia, liikettä, kaunista, kuumaa! Tunnen itseni seksikkääksi ja naiselliseksi, isolla N:llä.

 

Minä viimeisellä tanssikeikallani ennen lapsen saamista. Tämän keikan aikana olinkin jo raskaana. ​Kuva: Jetro Stavén, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

Raskauden jälkeen suhtautuminen kehooni muuttui

Raskauden jälkeen olen tarkkaillut taas ihan uudenlaista maailmaa. Pömppö-vatsasta pitäisi päästä eroon mahdollisimman pian. Julkkikset palaavat parrasvaloihin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen: “Näin juuri synnyttänyt Missi sai litteän vatsan – katso vinkit!” Muistan kun katsoin kuvaa jossa kolmen lapsen fitness-äiti oli todella hyvässä kunnossa ja treenasi aina kun kykeni, ja hänen vinkkinsä oli että “ei tekosyitä!”. Sitä oli kiva katsella, masentuneena yksinhuoltajana. Mikä minun tekosyyni oli? Jos sain lapsivapaata, halusin käyttää sen johonkin mielekkääseen, kuten ompeluun. Tai nukkumiseen. Useimmiten olin niin väsynyt, että jälkimmäinen vei voiton.

Nyt kuulostan katkeralta ja kateelliselta – ja sitä en ole. Olen iloinen siitä että muut jaksavat ja tekevät. En vain halua kuulla syyllistämistä niiltä (äideiltä) jotka jaksavat, koska kaikki eivät jaksa samalla tavalla. ​Lapsen saatuani olen kuitenkin ajoittain inhonnut muuttunutta kehoani, etenkin roikkuvaa vatsaani joka raskauden jälkeen jäi.

Sen takia tuntui todella, siis todella inhottavalta kun kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen joku mies ruokakaupassa katsoi asiakseen kommentoida minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Huusin hänelle että olen juuri synnyttänyt, ja että kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida tuolla tavalla. Miehen vastaus oli että se oli vaan VITSI. Voi kyllä, minuakin nauratti ihan tosi paljon. Ihan vihjeenä – ylipainoisen syyllistäminen tai painon kommentointi ei oikeasti auta yhtään ketään.

 

Tässä minä, neljä kuukautta synnytyksen jälkeen. Alleineni, vatsoineni (musta mekko ja kuvakulma tekevät paljon), ylipainoineni. Entäs sitten? Painoni kuuluu minulle, ja vain ja ainoastaan minulle.

 

Netissä saa haukkua avoimesti ketä vaan

​Internet se vasta onkin kiva paikka nykyään, kun ihmiset kommentoivat mitä sylki suuhun tuo. Nykyään on ihan muka hyväksyttävää kommentoida että lihavien pitäisi laihduttaa (koska se on vaan tahdonvoimasta kiinni), ja eikö lihava ymmärrä mikä rasite on muille veronmaksajille. Miksi Perustallaaja Veronmaksajan pitäisi maksaa muiden laiskuudesta ja karkin mussutuksesta? Minulle tulikin erityisen hyvä mieli kun eräs päivä facebookin avattuani näin terveiset eräältä tuntemattomalta mieheltä:

Vai että sotavalas ja potilas? Ihan tiedoksi tällekin huutelijalle, että kyllä, olen mielenterveyspotilas mutta sitä enkä kilojani suostu häpeämään.. Miten paha olo täytyy ihmisellä olla, kun pitää provosoitua toisen ihmisen painosta niin paljon, että huutaa tälle kadulla, tai laittaa vihaviestiä somessa? Mitä nämä ihmiset toivoo saavuttavansa? Senkö, että maagisesti huomaankin että totta! Olen ylipainoinen! Enpäs ole ennen huomannutkaan, kiitos hyvä herra kun kerroit, jotta voin alkaa muiden mieliksi laihduttamaan! En vain ymmärrä tätä logiikkaa, en yhtään. Minun painoni ei kuulu kuin minulle, ja piste.Olen nykyään saanut ajoittain ihan pelkotiloja ulkona liikkumisen suhteen. Pelkään että aina kun astun ovesta ulos, että joku arvostelee minua. Minuun on joskus jopa käyty käsiksi bussissa. Pelkotilat varmasti liittyvät myös masennukseen, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön josta myös kärsin, mutta osittain tulevat kokemuksistani.


On myös ikävää kun minulle sanotaan että älä välitä, jätä ne omaan arvoonsa, älä ota itseesi, he ovat vain idiootteja. Ymmärrän että näin sanoessaan ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta minua se ärsyttää ja loukkaa. Miksi minun pitäisi alistua sellaiseen vallankäyttöön? Koska sitähän se on, varsinkin kun minua kommentoi pelkästään vain miehet. Miksi minulla ei olisi oikeus sanoa että minua loukkaa se etten voi kulkea rauhassa kaupungilla ilman että minun ulkonäköäni kommentoidaan? Minun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sietää sitä, että päin näköä kommentoidaan asioista jotka eivät kuulu kenellekään muulle kuin henkilölle itselleen.

 

Tanssiessa ei välitä kaksoisleuoista. Kuvan otti ihana Noora Bhakti.

 

Ylipainoinen saa myös olla tyytyväinen kehoonsa

Itse olin kehooni tyytyväisimmillään ennen kuin sain lapsen ja treenasimme todella kovasti tanssiryhmän kanssa. Olin notkea, hyväkuntoinen, kurvikas, muodokas ja osasin liikuttaa vartaloani. Silti, vaikka olin hyvässä kunnossa, oli ihmisillä pokkaa väittää että olen yhteiskunnallinen rasite ylipainoineni. Kun näkee toisen ylimääräiset kilot, ei se tarkoita sitä että on oikeus olettaa toisen terveydellisestä tilasta yhtään mitään. Kukapa arvaisi, että tällainen ”sotavalas, läski ja lihava” on pyöräillyt Ahvenanmaan halki neljässä päivässä, 160 kilometriä? Kuinka moni arvostelija pystyisi samaan? Ja hei, minulle on ihan sama pystyttekö samaan – en tuomitse.
“No siinä on iso perse!” Niin onkin, ja ison perseen ylpeä omistaja. ​Kuva: Tommi Hynynen, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

En ole koskaan laihduttanut

Itse en ole koskaan sen enempää laihduttanut vaikka olenkin ollut huolissani ylipainosta. Kerran joskus viisitoista vuotta sitten yritin ohjeen mukaan tehdä jonkun laihdutus-sellerikeiton, jota piti syödä viikon. En ole sen koommin selleriä syönyt enkä laihduttanut. Olen elämäni aikana ollut aika ajoin todella liikunnallinen ja tykännyt tanssia tai käydä salilla/jumpassa ja olenkin aina ollut suhteellisen hyvässä kunnossa vaikka painoa onkin nyt viime vuosina kertynyt liikaa. Lapsen saatuani en ole jaksanut liikkua eikä yksinhuoltajana sellaista mahdollisuutta ihan helposti tulekaan (ja kun tulee, myönnän että teen mieluummin muita mieluisia asioita kuin menen kuntosalille). Masennus tietysti on minulla vaikuttanut todella paljon, koska jos ei jaksa huolehtia henkisestä hyvinvoinnistaan jää helposti fyysinenkin huolto vähäiseksi.
Ihana Noora Bhakti otti minusta voimaannuttavia valokuvia. Sen avulla opin taas hieman lisää rakastamaan itseäni.

Vaakakapinaa kansalle!

Olen iloinen että Vaakakapina on aloittanut kapinan kaikkea tätä vastaan. Ja ei, se ei tarkoita sitä etteikö naiset (ja miehet!) saisi pudottaa painoa ja elää terveellisesti, sen vain voi tehdä itseään rakastaen ja hyväksyen. Syömällä laihdutuskeittopussien sijasta terveellistä ruokaa, joka aamuisen punnitsemisen sijaan voisi katsoa itseään peilistä ihaillen, sen sijaan että näännyttää itsensä henkisesti ja fyysisesti voisi koittaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Olla onnellinen nyt, eikä sitten joskus kun painaa X kiloa. Vaakakapina kehottaa rakastamaan itseään, olemaan armollinen itselleen. Lopettaa alituinen itsensä halveksiminen ja jojo-laihdutus.
Kävin taannoin myös Iina Laineen ihanalla Hehkuva Minä – kurssilla opettelemassa itseni hyväksymistä.

 

Haluan hyväksyä itseni nyt, enkä “sitten kun”

Itsekin toki haluaisin laihtua hieman, myös terveydellisistä syistä. Jos minun painoni nousee, nousee myös riski esimerkiksi diabetekseen. Tiedän terveysvaarat, tiedän kuinka saisin painoa alas (liikunta ja hyvä ruokavalio), tiedän tämän kaiken. Sitä ei tarvitse minulle huomauttaa kaupan kassalla sitä yhtä suklaapatukkaa ostaessani tai netissä keskustelussa, minua tuntematta. Tällä hetkellä olen pystynyt painon nousun sijaan pitämään painoni kurissa vuoden ajan, eikä paino ole noussut, koska olen tarkemmin katsonut mitä suuhuni pistän. Se on tässä elämänvaiheessa jo todellinen saavutus.​

Joku päivä kun toivun kunnolla masennuksestani voin alkaa keskittymään omaan fyysiseen hyvinvointiini myös enemmän. Tällä hetkellä tilanne on tämä, etten jaksa kiinnittää huomiota siihen että paino tippuisi elämäntapamuutoksella. Joten en tarvitse myöskään kommentteja siitä kuinka hyvin syöneeltä näytän. Haluan silti pystyä hyväksymään itseni tällaisena nyt, enkä inhoten odottaa sitä päivää että laihdun. Ja totuushan on, että minulla on muun muassa ihan todella hiton hyvä perse!

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Masennus on todella yleinen sairaus, mutta edelleen siitä puhutaan liian vähän. Usein tuntuu että monet eivät oikeasti ymmärrä mistä on kyse. Masennus on pahimmillaan erittäin lamaannuttava tila, jossa pelkkä seinään tuijottaminen vie voimat niin, ettei jaksa mennä vessaan. Kuinka sitten suhtautua, jos läheinen ihminen masentuu?

 

Ole läsnä ja kuuntele

Jos haluat auttaa masentunutta läheistä, tee selväksi että olet tässä häntä varten, kuuntelet ja lohdutat. Voit sanoa että olet täällä häntä varten ja sinulle voi soittaa vaikka yöllä jos siltä tuntuu. Pahimpana itse olen pitänyt kauniita korulauseita ja latteuksia, joilla yritetään hyväntahtoisesti tsempata masentunut piristymään. Masentunut myös syyllistyy ja ottaa itseensä todella helposti ja saattaa suuttua hyvääkin tarkoittavista neuvoista. Se että kehotetaan ylös, ulos ja lenkille voi tuntua vähättelyltä, kun ei jaksa lähteä mihinkään.

Masentunut tuntee syyllisyyttä ja häpeää siitä että ei jaksa toimia kuten muut. Usein ihmiset kehottavat liikkumaan, ja tietysti joillekin se voi auttaa. Lievään masennukseen voi auttaa esimerkiksi kevyt kävelylenkki, ja toisilla kuntorääkki. Kaikille se ei kuitenkaan toimi, koska ei jaksa lähteä ulos ja liikunta voi uuvuttaa entisestään.

Älä painosta mihinkään, vaan anna aikaa. Masentunut ei kykene muuttamaan ajatusmallejaan positiiviseksi yön yli. Omaan ajattelutapaan pystyy vaikuttamaan, mutta vasta toivuttuaan tarpeeksi.

 

​Älä vertaa masentuneen ongelmia muiden ongelmiin

Ihmisten elämiä ja tilanteita ei voi verrata keskenään, joten masentuneelle ei kannata alkaa saarnaamaan sodista ja nälänhädästä. Se, että naapurin Liisa on juuri menettänyt koko perheensä, ei tarkoita sitä että masennukseen sairastunut piristyy ja jaksaa mennä suihkuun. Päinvastoin, huonot uutiset ja maailman ongelmien ajattelu saattaa masentaa entsisestään. Se voi myös aiheuttaa syyllisyyttä, että miksi masennun näin pienestä kun muilla on oikeitakinongelmia?

Kun masentaa, voi ihan pienetkin vastoinkäymiset tuntua järkyttävän isoilta, ja jos joku vähättelee niitä se saa masentuneen tuntemaan itsensä vieläkin huonommaksi. Sitä alkaa helposti miettimään, että mikä minussa on vikana kun en jaksa enkä pysty siihen mihin kaikki muut kykenevät?

Pysy läheisen vierellä, vaikka se tuntuisikin raskaalta

Masentunut ihminen voi olla joskus raskasta seuraa, mutta älä silti jätä häntä yksin. Masentuneelle on tärkeää että joku kuuntelee ja saa purkaa pahaa oloa ja ahdistuneita ajatuksia jollekin. Hän toisaalta voi vetäytyä kuoreensa eikä välttämättä jaksa lähteä ulos. Paras apu masentuneelle on läheinen joka pysyy rinnalla vaikka masentunut kiukuttelee, ei pääse ulos asunnostaan tai jaksa siivota. Se lohduttaa masentunutta, kun tietää ettei ne rakkaat ihmiset lähde mihinkään vaikka olisi kuinka kauhea olo.

Voit myös tarjota apua vaikka tiskaamiseen tai kaupassa käymiseen, mutta antaa myös tilaa jos masentunut haluaa olla yksin. Muista silti, että vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä että tarvitsee sietää mitä vain. Jos tuntuu liian raskaalta, voi ehkä olla hyvä että ottaa itse hetkeksi etäisyyttä.

Masentuneilla voi usein olla hyviä ja huonoja kausia. Masentunut saattaa sanoa ikävästi vaikka ei sitä henkilökohtaisesti tarkoitakaan, usein kun niille läheisille tulee kuitenkin purettua sitä pahaa oloa.

 

Auta läheinen tarvittaessa ammattiauttajalle

Masentuneena jonnekin soittaminen voi olla tosi vaikeaa. Voit tarjoutua soittamaan hänen puolestaan ammattiauttajalle tai lähteä mukaan tueksi. Masentuneena voi olla todella vaikeaa pyytää apua, ja se voi helpottaa että joku kysyy, voiko auttaa jotenkin.

Voit myös lähteä mukaan ja kertoa ammattiauttajalle hänen tilastaan. Varsinkin jos vastassa on lääkäri joka vähättelee, voi masentuneelle olla mahdotonta puolusta omaa terveydentilaansa ja kertoa siitä tarpeeksi jotta saisi apua.

 

 

Jatka itse omaa elämääsi

Jos menee liian syvälle toisen mielentiloihin voi olla mahdollista että itsekin uupuu ja masentuu, koska läheinen ei jaksa ottaa apua vastaan, tai masennus kestää vuosia. Masennus saattaa kestää kauankin eivätkä kaikki välttämättä toivu koskaan kunnolla. Jatka siis itse myös omaa elämääsi ja tee mieleisiä asioita, jotta et uupuisi. Jos väsyt, et jaksa auttaa myöskään muita. Ei ole tarkoitus että läheinen ottaa pelastajan roolin ja uupuu, vaan sitä varten ovat ammattiauttajat.

Kukaan ei voi myöskään omasta hyvästä tahdostaan parantaa muita, vaikka kuinka haluaisi. Vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä ettet itse saisi nauttia omasta elämästäsi.

 

Auta myös itseäsi

Jos läheisestä alkaa tuntua raskaalta, jos esimerkiksi puoliso tai oma lapsi masentuu voi olla ammattiauttajasta apua läheisellekin. Läheiselle voi tulla katkeruutta, vihaa, uupumusta, riittämättömyyden tunteita. On vaikeaa yrittää jaksaa olla toisen tukena, jos toinen ei edes halua hakea apua. Se voi masentuneelle olla vaikeaa, koska ei ole helppoa myöntää edes itselleen että on masentunut. Näitä tunteita voi olla hyvä purkaa jollekin, jotta itsekin jaksaisi paremmin.

Älä kauhistele lääkitystä

Masentunutta ei auta lääkkeiden ja niiden sivuvaikutusten kauhistelu. Joillekin masennuslääkkeet ovat pelastus jonka avulla saa itsensä edes pukemaan vaatteet ylleen, ja joillekin ne eivät sovi ollenkaan. Jos masentunut syö lääkkeitä, hänellä on siihen lääkäriltä saadut ohjeet ja ne luultavasti auttavat hänen oloonsa.

Älä muutenkaan kauhistele masennusta ääneen. Se ei auta ollenkaan. Masentunut haluaa yleensä myötätuntoa, kuuntelua ja empatiaa eikä arvostelua.

Masennus on sairaus

Masentunut ei tahallaan ole negatiivinen ja hankala, vaan masennus on sairaus joka voi vaatia lääkkeitä, terapiaa ja aikaa toipumiseen. Masennus ei ole ihmisen oma valinta eikä siihen yleensä voi ainakaan pahimmassa vaiheessa itse vaikuttaa.  Se on salakavala sairaus joka usein hiipii ylle huomaamatta ja lopulta voi syödä ihmisen sisältäpäin. Se on sairaus ja vaatii hoitoa, ja sitä ei kannata väheksyä.

Miten puhua masentuneelle?

Voinko kertoa arkisista asioistani masentuneelle, kiinnostaako häntä ollenkaan? Masentunut ei välttämättä jaksa puhua omista ongelmistaan koko ajan vaan haluaakin kuulla muiden kuulumisia. Masentuneesta saattaa tuntua hankalalta jos huomio porukassa kiinnittyy vain hänen sairauteensa. Porukassa voi olla ihan normaalisti eikä tarvitse koko ajan varoa sanomisiaan (vaikka yllä kerroinkin, mitä sanomisia kannattaa välttää).

Älä kuitenkaan kaada kaikkia ongelmiasi masentuneen läheisen harteille, koska hän ei ehkä jaksa ottaa niitä vastaan. Voit kysyä masentuneelta kuulumisia, mutta älä oleta että hän jaksaisi kertoa niistä.

Masentuneelle voi olla todella raskasta koko ajan selvitellä muille omaa oloaan. Itsestäni parasta on, kun saan välillä ystävieni kanssa unohtaa koko masennuksen hetkeksi ja nauraa ja olla kuten ennen sairastumistani.

 

 Lue myös:
Masentunut mutsi matkustaa – Tukholma

Masentunut mutsi matkustaa – Tukholma

Sain yllättäen ilmaiseksi kaksi hyttiä Viking Line Mariellalle ja päätimme sitten lähteä Tukholmaan poikani, ystäväni ja vanhempieni kanssa. Kolmevee odotti risteilyä kuin kuuta nousevaa ja sai muutaman raivarinkin pari päivää ennen risteilyä kun halusi lähteä jo nyt heti, eikä huomenna.Risteily ei sinänsä tullut mihinkään kaikkein parhaimpaan tilanteeseen taloudellisesti ajatellen, joten mietimme mikä voisi olla mukavaa tekemistä lapsen kanssa Tukholmassa, mutta maksaisi mahdollisimman vähän. Löysimme mahtavalta kuulostavan leikkipuiston Södermalmilla – 1800-luvun tyyliin tehty pieni kaupunki, Bryggartäppan. Päätimme suunnistaa siis Södermalmille kun tulisimme maihin.


Risteily onkin ihana tapa päästä hetkeksi pois kotinurkilta, ja jos matkustaa seurassa jossa on muitakin aikuisia saa välillä hetken myös itsekin hengähtää lapsen hoidosta. Usein jos olemme vain kotona lapsen kanssa alkaa puuduttaa, itse tylsistyn nopeasti rutiineihin ja kaipaan vaihtelua arkeen. Tukholman reissu on hyvä siitä, että se ei vaadi hirveästi edes suunnittelua, varsinkin jos risteilymatkat ovat tuttuja ennestään. Itse rakastan matkustelua, ja odotankin että pääsen kunnolla töihin ja alan säästämään seuraavaa ulkomaanmatkaa varten.

 

 

 

Olen alkanut tykkäämään risteilyistä oikeastaan vasta lapsen saatuani. En ole koskaan teini-iän jälkeen tykännnyt käydä laivoilla. Lapsen kanssa se on ihan erilaista, on hauskaa katsoa kuinka lapsi nauttii, juoksee innoissaan pallomereen ja toteaa että laiva on vaahtokylvyssä, kun ulkopuolella näkyy meri ja vaahtopäitä.Olin tosin taas kerran pettynyt laivan ruokapuoleen, itse en usein tykkää maksaa buffetista (37€) kun syön suhteessa niin vähän. Aamiaisbuffetista taas tykkään todella paljon. Laivalla tuntuu olevan aika vähän vaihtoehtoja, jos ei halua mättää vatsaansa täyteen buffetissa. Itse en välitä fine dining- tyylisestä ylihintaisista annoksista ja heillä ei ollut lasten annoksia ollenkaan. Kahvilan tarjotaan olisin toivonut myös enemmän vaihtoehtoja. Tosin maissa söimme niin hyvän pizzan ja ostimme ruokakaupasta eväitä, joten ne riittivät toiselle illalle oikein hyvin.


Maissa kävimme tosiaan Södermalmilla ja otimme satamasta taksin lähelle Bryggartäppanin leikkipuistoa. Taksi maksoi vain noin 25€. Päädyimme taksikyytiin koska reissussa oli mukana porukkaa jotka eivät pystyneet kävelemään pitkiä matkoja, joten se oli helppo ratkaisu.

 

 

Leikkipuisto oli aivan ihana pieni keidas keskellä kaupunkia. Se oli ihana, kun sitä ympäröivät puut ja puskat ja se tuntui ihan omalta maailmalta. Vähän toki häiritsi ajoittain viereisen talon täysremontti joka välillä rikkoi tunnelman remppaäänillään. Mutta senkin poikani muutti huumoriksi, kun huusi heille täysiä että “Lopettakaa! Me koitetaan leikkiä täällä rauhassa!”

 

 

Puisto esittää Södermalmin kaupunginosaa 1800-luvun loppupuolella, ja onkin todella viehättävä pikkutaloineen. Sieltä löytyy mm. labyrintti, pieni silta, pieniä taloja, liukumäki, hiekkalaatikko ja keinuja.

 

 

Leikkipuistosta löytyy myös pieni kahvila josta saa kahvin ja muiden juomien lisäksi vohveleita, jäätelöä ja ruotsalaisia ihania suklaapalleroita. Olemme perheen kanssa asuneet ruotsissa (Tukholmassa ja Malmössä) melkein 10 vuotta eli minun ja veljeni lapsuuden ajan. Olin superonnellinen kun näin että siellä myydään näitä suklaapalloja, voi jessus ne on hyviä!

Kahvilasta ei löytynyt mitään mieleistä pojalleni koska pullaa ei ollut ja suklaajäätelö loppu, niin äitini kävi viereisestä ruokakaupasta ostamassa korvapuustin ja mansikoita, koska miksi ei hemmotella lapsenlastaan! Sanomattakin selvää, että lapsi oli erittäin tyytyväinen.

 

 

Sää oli Tukholmassa muuten todella upea, mutta sillä aikaa kun olimme ruokakaupassa puhkesi ihan järjetön kaatosade ja ukkonen. Odotimme yli puoli tuntia ruokakaupan aulassa sitä että sade lakkaisi. Meillä ei ollut mihinkään kiire joten odottelimme. Tavallaan se oli ihan hauskaakin, kun katsoimme sadetta pakoon juoksevia ihmisiä muiden asiakkaiden kanssa kaupassa.


Kun sade lakkasi lähdimme syömään. Lähellä Bryggartäppania oli pizzeria Penguin josta sai todella hyvää pizzaa. Mielestäni Ruotsista saa niin paljon parempaa pizzaa kuin Suomesta, ja siellä saa lisäksi aina kaalisalaattia alkupalaksi. Tulee nostalginen fiilis kun syö pizzaa ja kaalisalaattia!

 

 

Risteily oli kaiken kaikkiaan todella ihana ja rentouttava ja lapsi tykkäsi todella paljon. Itsestäni tuntui että sain voimaa arkeen siitä että pääsi hetkeksi “ulkomaille”, ja Tukholma kun on entinen kotikaupunkini on aina ihanaa palata sinne. Inhottavinta reissussa oli se kun joutui lähtemään Tukholmasta pois, kun olisin voinut jäädä sinne vielä viikoksi.

 

 

 

 

 

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.