Miltä näyttää masentunut ihminen?

Miltä näyttää masentunut ihminen?

Minkälainen mielikuva sinulla on masentuneesta ihmisestä? Makaako hän sängyssä peittojen alla? Ei jaksa lähteä kauppaan? Välttelee muita ihmisiä? Ei jaksa huolehtia ulkonäöstään? Itkee koko ajan? Itselläni masennus tuo esille myös edellä mainittuja piirteitä, mutta useimmiten jaksan hoitaa kotiamme, ruokkia ja pukea meidät, käydä kaupassa, laittaa hiukset, käydä tapahtumissa ja ommella. Usein ihmiset yllättyvät kun kuulevat minun masennuksestani. Miten ihmeessä niin iloinen, sosiaalinen ja menevä ihminen voi olla masentunut?

Vaikka hymyilen, kannan koko ajan sisäisesti mukanani ahdistunutta möykkyä. Vaikka nauran ja vitsailen, minun sisälläni velloo masentuneita ajatuksia. Vaikka jaksan olla koko päivän ulkona ja viihdyttää lastani, sisälläni on paniikinomaisia tunteita ja joudun aika ajoin hengittelemään syvään jotta en saisi paniikkikohtausta. Vaikka jaksan nousta joka päivä sängystä ylös, minua soimaa syyllisyys monesta asiasta mitä teen tai jätän tekemättä.

 

”Toisinaan läheisten on ollut vaikea ymmärtää, että hervottoman hulluttelijan sisällä asuu myös synkeä mietiskelijä.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017​​

 

Masentunut ei aina jaksa puhua masennuksesta

 

En kerro kaikille masennuksestani koska en jaksa aina puhua siitä. En jaksa sitä että kaikki tietävät asiasta koska en aina jaksa kysymyksiä, ihmettelyjä, hyvää tarkoittavia tsemppauksia, kauniita korulauseita tai etenkään sääliä. Rakennan ympärilleni suojamuurin ja kuoren iloisuudellani koska en jaksa masentuneen leimaa otsassani jatkuvasti. Kun olen ihmisten ilmoilla haluan myös olla iloinen, nauraa, vitsailla, elää. Synkistelen ihan tarpeeksi paljon muutenkin ja välillä haluan vain unohtaa synkkyyden, ja onneksi pystynkin unohtamaan, tai ainakin jättämään sen hetkeksi taka-alalle. Silloin kukaan ei näe sisälleni. ​ Vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Usein en itsekään edes halua päästää valloilleen tunteita ja ajatukia mitä sisälläni muhii, koska pelkään mitä sieltä tulee ulos.

Yksin lapsesta huolehtiminen, kun on omiakin ongelmia pääni sisällä, musertaa minut alleen jos vain sallisin. Mitä sitten tapahtuisi, jos antaisin kaiken vain tulla ulos? Kirjoittamisen avulla olen alkanut sitä pikkuhiljaa selvittämään.Minä saatan toki olla monta päivää huolehtimatta sen suurempia itsestäni, koska en jaksa tehdä kuin välttämättömimmät asiat. Välillä on tärkeää myös mennä sieltä mistä aita on matalin ja huolehtia mieluummin ruokailusta ja lapsesta, sekä siitä että pääsee edes sängystä ylös, kuin omasta ulkonäöstään, kun voimat ovat rajalliset. On ollut aika oppia armollisuutta itselleni.

 

 

Se piristää, kun teemme jotain arjesta poikkeavaa

Välillä myös tuntuu siltä että masennuksen takia en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan. On rankkaa olla aina se, joka huolehtii ruuasta, pesuista, hellyydestä, kysymyksistä, viihdyttämisestä, lohduttamisesta, ihan kaikesta. Sen takia usein lähdemme ulos johonkin tai kutsumme ihmisiä kylään. Jos olemme vain kotona, kaikki tuntuu harmaalta massalta, ja ulos lähteminen, ihan vaan kaupungille asti ruokakauppaan rikkoo rutiineja. Silloin kaikki ei tunnu niin tahmealta ja loputtoman tylsältä.

Olen huomannut että se auttaa omaa jaksamistani jos teemme jotain arjesta poikkeavaa, edes kerran viikossa. Poden syyllisyyttä siitä että en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan aina. Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, olen tajunnut että minusta ei tunnu luontevalta olla yksin koko ajan. Eikä edes kaksin lapsen kanssa. Kaipaan yhteisöllisyyttä, ihmisiä ympärilleni. Kaipaan ”koko kylä kasvattaa” –mentaliteettia.

“Olemme jääräpäisiä ja tiukkoja uurastajia, jotka kuvittelevat, että elämästä selviää sisulla, kovalla työllä ja yksin. Paskanmarjat! Elämästä selviää olemalla läsnä ja elossa muiden kanssa”, Mikko sanoo.                                                                                                                    – Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

 

Pään sisäisiä kamppailuja ei näe muut kuin minä itse

 

Masentuneena tavalliset arkiset asiat voivat tuntua ihan ylivoimaisen vaikeilta. Niitä pään sisäisiä kamppailuja on vaikea nähdä ulkopuolelta. Sen takia voi olla vaikeaa uskoa että olen masentunut. Laskujen maksaminen, kauppaan lähteminen, meikkaaminen, suihkussa käyminen, lääkärin varaaminen, mihin tahansa lähteminen tai minkään asian sopiminen voi olla erittäin vaikeaa. Jos en saa varattua lääkäriaikaa, vaan siirrän soittoa aina seuraavaan päivään, ahdistun ja syyllistän itseäni.

Miksi ihmeessä en osaa tehdä ihan tavallisia asioita? Kyllä aikuisen ihmisen pitäis osata hoitaa omat asiansa. Miksi muut aikuiset osaavat ja jaksavat huolehtia itsestään, ja minä en? Välillä on itsekin vaikea muistaa että olen masentunut, ja ymmärtää sitä etten aina pysty ihan tavallisiinkaan asioihin.

 

Masennus on kuin tukahduttava verho

 

Jos ei ole kokenut koskaan masennusta on ehkä vaikeaa ymmärtää, miten rankkaa masennuksen kanssa eläminen on. En minäkään tajunnut ennen kuin itse sairastuin. Missään ei näy valoa. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki on paskaa. Lapsi ei koskaan opi nukkumaan. Minä en saa nukkua enää koskaan. Olen huono äiti. Olen epäonnistunut. En jaksa mitään. Tuntuu kuin tukahduttava verho olisi laskenut päälleni, ja sen verhon läpi kaikki näyttää synkältä. Pahinta on kun sitä uskoo ettei tilanne koskaan tule muuttumaan, ja muiden vakuuttelut paremmista ajoista saattaa ärsyttää, koska eihän tämä voi tästä parantua enää koskaan? Voinko muka tuntea iloa vielä jostain joskus? Mitä ilo ja onni edes on?


Kun lähden ulos kaupungille, minusta tuntuu mukavalta myös laittautua ulkoisesti, koska se piristää sisäisesti. Kun lähden ulos ja tapaan ystäviä, en välttämättä jaksa puhua itsestäni ja omista olotiloistani yhtään sen enempää kuin on pakko. Kun pääsen tapaamaan ystäviäni, haluan olla iloinen, kuunnella muiden kuulumisia ja olla kerrankin normaali. En pidä sanasta normaali, mutta siltä minusta tuntuu. Haluan olla normaali ja elää niin kuin muutkin ihmiset, olla onnellinen ja iloinen, nauraa ja pitää hauskaa.

 

 

Ilossani on aina annos surua ja kiitollisuudessa jäljet syyllisyydestä. Hyväksyn jo, että tulen tasapainottelemaan näiden kahden ääripään välillä, mutta on tämä ollut pitkä polku kulkea.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

Täytyy löytää ne omat keinot helpottaa masennusta

 

Olen viime aikoina yrittänyt keksiä keinoja joilla käydä läpi masennustani ja saada ulos näitä tuntemuksia, ja löytää oman itseni taas sieltä äitiyden ja ahdistuksen alta. Myös uudet kokemukset sinänsä piristävät mieltä, ja on jännittävää kokeilla uusia asioita. ​Kävin noin kuukausi sitten joogassa Suomenlinnassa. Ihanan Saara Markkasen vetämään kurssiin kuului tunti joogaa ja tunti AUM-laulua. AUM-laulu eli laulujooga on kotoisin Intiasta ja se on yksi vaihtoehtoinen terapiamuoto. Joogaa olen harrastanut jo vuosia, mutta en ollut koskaan ennen kuullut laulujoogasta.

 

Hetken helpotusta laulujoogasta

Päätin kokeilla uutta juttua avoimin mielin. Istuimme ringissä silmät kiinni 45 minuuttia, hengitimme ensin syvään sisään ja sen jälkeen päästimme uloshengittäessä vuoronperään äänteitä A, E, U, M. Aluksi se tuntui kummalliselta, vieraalta ja vähän häpesin ja jännitin päästää ulos omaa ääntäni. Kun pikkuhiljaa rentouduin, annoin vain äänen tulla ulos ja kuuntelin mitä sisälläni tapahtuu. Kaikki hengittivät ja päästivät ääniä omaan tahtiin, ja se loi tilaan niin kauniita ääniä että tuli ihan kylmät väreet. Alkoi itkettää.

Tuntui että sisältäni kumpusi kaikenlaisia tunteita ulos, mutta silti tuntui kuin sisälläni olisi ollut monta lukkoa jotka estivät minua päästämään itsestäni ulos mitään kunnolla. Tuntui kuin koko kehoni olisi tukossa. Ohjaaja kehotti pitämään vuoroin kättä vatsan päällä, rinnan päällä ja pään päällä, ja kaikki äänteet tulivat eri kohdista kehoa. Oli rentouttavaa vaan olla silmät kiinni, pitää kättä rinnan päällä ja hengittää, päästää ääntä ulos. Tuntui jännittävältä että näinkin yksinkertainen harjoitus päästi minusta ulos niin paljon tunteita.

Ei ole ihmekään että laulujooga vaikutti minuun niin syvästi, kun olen pitänyt paljon asioita sisälläni viimeisten vuosien aikana. Olen ollut niin tukossa masennuksen ja traumojen verhon alla, että en ole osannut työstää mitään ajatuksia. Olen vain yrittänyt pitää itseni ja lapseni hengissä, ruokittuna ja puettuna, niin hurjalta kuin se kuulostaakin.

Tällä hetkellä tuntuu että blogin kirjoittaminen tekee todella hyvää. Tuntuu hyvältä saada ajatuksia ulos. Pikkuhiljaa, solmut saa aueta. Se pelottaa, mutta olen viime aikoina saanut oppia että pelko ei olekaan niin huono asia. Kun minusta on tuntunut että pelottaa ja olen silti hypännyt tuntemattomaan, olen voittanut itseni. Jos ei koskaan tee asioita joita pelkää, junnaa paikoillaan eikä pääse elämässä eteenpäin.

Lainaukset ovat Eeva-lehden Mikko Kuustosen haastattelusta, joka inspiroi minua todella paljon tänä aamuna. Kirjoituksen voit lukea täältä.

”Äiti miksi sä huudat?”

”Äiti miksi sä huudat?”

Sydän hakkaa, kädet puristuu nyrkkiin, päässä kohisee. Kohta räjähtää. Miksei se perhanan penska voi laittaa niitä sukkia jalkaan, kohta ollaan taas myöhässä! Jokainen äiti haluaa olla paras äiti lapselleen. Ja eihän parhaat äidit raivohuuda lapsilleen?

Tätä tekstiä oli todella vaikea kirjoittaa. Mietin, uskallanko julkaistakaan ollenkaan. Mitä jos minut tuomitaan? Naisten ja varsinkin äitien raivoaminen ja vihanhallinnan ongelmat tuntuu olevan tabu.

 

 

Itse hain apua viime keväänä kun huusin lapselleni liikaa koska olin täysin uupunut. Puhuin aiheesta terapiassa, ja he tekivät puolestani lastensuojeluilmoituksen minun luvallani. Saimme lastensuojelun kautta ihanan perhetyöntekijän joka tuli kotiimme ja keskustelimme hänen kanssaan raivokohtauksista. Lastensuojelu tutki meidän tilannetta eikä meille loppujen lopuksi tullut lastensuojelun asiakkuutta ollenkaan, vaan saimme pelkästään perhetyöntekijän. Aluksi häpesin todella paljon sitä että jouduin hakemaan itselleni apua, olenko muka niin huono äiti etten selviä? Päätin etten ole, ja sen sijaan otin apua vastaan.

Näin lapsesta, että hän alkoi itsekin oireilemaan ja huutamaan sekä lyömään. Lapsi alkoi saamaan kovia raivareita. Huusin liikaa. Olin vain niin uupunut etten jaksanut ottaa vastaan lapsen tunteenpurkauksia, vaan vajosin itsekin kaksivuotiaan tasolle ja huusin, heitin tavaroita ja raivosin, kunnes kummatkin itkimme toistemme sylissä lattialla.

Siinä vaiheessa kun minulle iskee kunnon raivari, ei auta enää mitkään neuvot rauhoittumisesta. Kestää kauan ennen kuin saan itseni rauhoittumaan kunnolla. On kuin raivo vyöryisi yli rumana hyökyaaltona, tunnen että se tulee mutta en voi mitenkään pysäyttää sitä. On pelottavaa, miten alkukantaisia tunteita äitiys herättää. Sen tiedostaa että se pieni on todella vaan pieni, ja sen kuuluukin uhmata ja kokeilla. Miksi en kestä sitä? Aikuisen kuuluisi osata ottaa vastaan lapsen tunteet.

 

 

Yhdessä perhetyöntekijän kanssa pohdimme syitä raivareihin. Miten niitä voisi ehkäistä? Juteltuamme ymmärsin että tietysti mitä väsyneempiä ja nälkäisempiä olemme, sen pahemmin riitelemme. Myös aamuisin on pahinta, sen lisäksi etten ole aamuihminen, taas kerran huonosti nukuttu yö takana ja kiire kulminoituvat usein riitaan. Ja se rakas, hitsin penska ei saa niitä sukkia jalkaan vaan jahkailee ja lopulta hermostun ja huutoriita on valmis.

Oli tärkeää raivareita ehkäistessä miettiä, missä tilanteissa tuntuu että usein menetän hermoni. Saimme perhetyöntekijältä vinkkejä kuinka ennakoida raivaritilanteita ja hallita niitä. Hän ehdotti esimerkiksi ilta- ja aamupuuhat -taulukoita, joihin lapsi sai itse laittaa kiinni lappuja. Lapuissa oli kuvia: yöpuku, iltapala, aamupala, vaatteet, tarha, iltasatu. Laitoimme ne yhdessä järjestyksessä taulukkoon ja sen mukaan syötiin aamupala, puettiin vaatteet, käytiin potalla ja lähdettiin ulos. Se tuntui auttavan meitä kumpaakin, minä rauhoituin ja lapsi jaksoi kaikki vaiheet kun se oli ikään kuin leikki.

Toinen neuvo oli että jos ei ole kauhea kiire, voi hetkeksi pysähtyä vaikka lukemaan kirjaa yhdessä, ja sen jälkeen koittaa taas pukemista kun kummatkin ovat rauhoittunet. Tavallaan katkaista tulehtunut tilanne ja keksiä rauhoittumiskeino, ja sen jälkeen yrittää pukemista tai mitä tahansa uudestaan hetken päästä.

 

 

Olen jutellut muiden äitien kanssa raivokohtauksista, ja useat sanovatkin häpeävänsä huutamista. Sitä on vaikea myöntää itselleen, saati sitten ääneen muille. Se että välillä napsahtaa on ihan normaalia. Mutta mitäs sitten, kun huutaminen muuttuu ikään kuin jatkuvaksi tilaksi? Kun tunnet, että et pysty ollenkaan hillitsemään itseäsi? Kun tuntuu että kohta tartut lasta liian kovaa kädestä kiinni ja raivoissasi heität lelun (ja mielessäsi sen lapsen) seinään. Jotain menee rikki. Lelu hajoaa, lapsi pelästyy, ja sisimmässäsi tunnet jotain myös menevän rikki. Olen huono äiti. Miksi en osaa hillitä itseäni? Onko mitään hölmömpää kuin huutaa lapselle joka ei nuku, että NUKU NYT JUMALAUTA, tai huutavalle lapselle että ÄLÄ HUUDA. Koska sehän toimii…

​Olemme koittaneet yhdessä lapsen kanssa selvitä raivareista, hassutella raivon pois. Puhalla se raivo metsään! Hakkaa tyynyä! Jos kiukuttaa, älä lyö minua vaan polje jalkaa lattiaan! Välillä nämä asiat auttavat niin, että lapsi alkaa nauramaan ja kiukku on poissa. Välillä yllättävät tilanteet tai teot pysäyttävät riidat. Kerran kun olin tosi raivona, aloin itse hyppimään tasajalkaa eteisessä. Se oli pojan mielestä ihan hulvattoman hauskaa ja aloimme kummatkin nauramaan.

Yhdessä vaiheessa huomasin että minua auttoi se, että olin vain ihan hiljaa kun poika raivosi. Silloin sain hengiteltyä syvään ja sain rauhoiteltua itseni. Toinen keino on sanoittaa eräänlaista mantraa sekä itselleen että lapselleen ”Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt. Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt.” Pitää yrittää miettiä niitä keinoja joilla itsensä voisi rauhoittaa, ja vaikka harjoitella niitä etukäteen ja koittaa muistaa ne kun raivo alkaa hiipimään esille. Tai vaikka tehdä niistä muistilista jääkaapin oveen, jonka eteen voi raivon tullessa mennä hengittelemään ja lukemaan neuvot läpi.

Alussa nämä keinot eivät tuntuneet auttavan minua ollenkaan, mutta ajan myötä olen pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseni apukeinojen avulla. Poikani on onneksi oppinut sanoittamaan tunteitaan todella hyvin, senkin takia että itse sanoitan omia tunteitani varsinkin riitojen jälkeen. Kerran hän sanoin minulle ”Äiti, älä sano ja piste, koska se tuntuu minusta pahalta!”. Siinä vaiheessa tajusin että hermostuessani saatan usein sanoa ”nyt se takki niskaan ja PISTE.” Kaikkea se lapsi opettaakin itsestäni.

 

 

On todella tärkeää oman jaksamiseni kannalta, että saan tarpeeksi omaa aikaa ja unta. Yksinhuoltajana niitä kumpaakaan ei koskaan ole liikaa tarjolla. Varsinkin kun on kolmen vuoden univelat takana. Minulla onneksi on aivan ihanat vanhemmat jotka haluavat mielellään ottaa lapsen sinne kylään, jopa yöksi. Viime keväänä poikani oli siellä yötä kerran viikossa, ja se tuntui auttavan merkittävästi omaan jaksamiseeni. Sain kerrankin nukkua 12 tunnin yöunet, tai vaihtoehtoisesti ommella tai tanssia koko yön.

On niin tärkeää, että saan tuntea itseni vapaaksi välillä, että olen muutakin kuin vaan äiti joka huolehtii toisen tarpeista vuorokauden ympäri. Olen myös oppinut hillitsemään jatkuvan itseni soimaamisen. Se ei hyödytä ketään. Sen sijaan koitan kiittää itseäni jokaisesta kerrasta kun selviän tilanteesta rauhallisena, kun aiemmin olisin räjähtänyt. Ennen tunsin hirveää syyllisyyttä siitä etten jaksanut.

 

Nyt olen oppinut pikkuhiljaa välillä hyväksymään sen, että en aina jaksa, että se on inhimillistä.Varsinkin kun hoidan kaiken yksin. Se tuntuu välillä niin isolta taakalta, että tuntuu että muserrun sen alle. Kuitenkin kun seuraavana aamuna herään, voin ajatella että tänään saan taas uuden mahdollisuuden olla parempi minä, parempi äiti, tarpeeksi hyvä. Olen toki joutunut tekemään paljon töitä (ja terapiaa) sen eteen että olen tässä pisteessä.

 

​Pidän itseäni vahvana ihmisenä joka selviää kaikesta. Olen selvinnyt monesta karikosta elämässäni, sen ajatuksen varassa että minä olen vahva ja selviän kaikesta. Sellainen ajattelutapa on myös heikkouteni, koska minun on vaikea pyytää apua. Minä yritän selvitä, kunnes en enää selvä ollenkaan, ja sitten on jo liian myöhäistä. Olen jo liian uupunut. Sen takia nykyään koitan tunnustella itsestäni, milloin voimavarat ovat loppumassa ja pyydän apua ennenkuin olen kuiviin imetty. Se on vaatinut luonteeltani paljon, mutta nyt tajuan että se on minun ja perheeni parhaaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan vahvuus.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Vauvan yksin odottaminen ei ollut usein mitään herkkua vaan täynnä huolia jotka aiheuttivat unettomuutta jo silloin.Vauvan pientä kokoa seurattiin ultralla pari viikon välein, kukaan ei tiennyt miksi vauva kasvaa hitaasti ja on todella pieni. Olin huolissani sen lisäksi siitä, kuinka yksinhuoltajana selviän kaikesta yksin, vaikka minulla onkin laaja tukiverkosto. Myös kasvava maha ja kaikki raskausvaivat aiheuttivat sen että en pystynyt nukkumaan.

 

”Nuku nyt kun vielä voit” oli raskausaikana lauseita jotka ottivat päähän

 

Vaikka tarkoitus olisikin ollut hyvä, se ärsytti koska en pahimmillaan saanut nukuttua kuin pari tuntia kerrallaan. Muutenkin tuntui että koko ajan joku oli neuvomassa jotain tai pelottelemassa tulevaisuudesta. Odota vaan, ne sanoivat. Odota vaan, kohta et saa puoleen vuoteen nukuttua! Sitten tule uhma ja teini-ikä! Odota vaan! Ihan kuin ei oman pääni sisällä olisi ollut tarpeeksi huolia. Olin ihmeissäni, kun minusta tuntui siltä että tultuani raskaaksi, olin kaikkien ihmisten yleistä omaisuutta, minun vatsaani sai tuntemattomat lääppiä ja kaikkialta sateli neuvoja kuinka olla hyvä äiti ja mitä ei missään nimessä saisi tehdä ja kyseltiin henkilökohtaisia asioita. Tämä ei toki loppunut raskausaikaan. Ei ihme että pää meni tuoreella äidillä sekaisin, enkä aina osannut luottaa omaan vaistooni.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” -lause ärsytti todella

 

Sinänsä ihan hyvä neuvo, mutta mitäs jos saakin vauvan joka ei nuku? Kun olin monta kuukautta joka päivä taistellut lapsen päiväunille ja juuri kun itse sain unta hän heräsi, tai kun olin vartin välein yöllä herännyt hyssyttelemään, teki mieli vetää nyrkki naamaan sille joka neuvoi nukkumaan aina kun vauva nukkuu. Vauvani oli lisäksi syntyessään pienikokoinen (sairaalasta lähtiessä 2,5kg) ja jouduin imettämään ja lisäksi antamaan korviketta vähintään kolmen tunnin välein ensimmäisen kuukauden, ympäri vuorokauden. Olin laittanut koko kuukauden ajaksi kellon soimaan kolmen tunnin välein, mutta kertaakaan en herännyt herätyskelloon vaan vauvan itkuun. Siinä ei paljoa nukuttu, paitsi kun sain jonkun hetkeksi hoitamaan vauvaa.

 

Apu sukulaisilta ja kotipalvelulta on korvaamatonta

 

​Jokainen tuleva vanhempi varmasti ajattelee, että joutuu jonkin verran valvomaan kun vauva syntyy. En itse osannut kuvitellakaan etukäteen kuinka uupunut ihminen voi olla. Vauva heräili ensimmäiset kahdeksan kuukautta joka ikinen yö, vähintään tunnin-kahden välein. Pahimmillaan olin juuri saanut pääni tyynyyn, kun huuto alkoi taas. Kolmea ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta (kun isäni muutti luokseni auttamaan meitä), yksinhuoltajana se olin minä joka heräsi vauvan kanssa joka ikinen kerta. Onneksi sentään minulla on laaja tukiverkosto tätejä, kavereita, serkkuja ja muita ihania ihmisiä joita pystyin kutsumaan apuun.

Sain apua myös kotipalvelun hoitajilta, jotka olivat kultaakin kalliimmat minulle. Oli myös ihanaa että tiesin että he olivat tulossa, ilman että tarvitsi pyytää apua. Aina samaan aikaan, samana päivänä viikossa, tiesin saavani hengähdystauon. Aina kun ovi naksahti kiinni heidän viedessään lapsen ulos, painon pääni tyynyyn ja simahdin. Muistan ensimmäisen kerran kun ompelin enkä nukkunut kun hoitaja tuli. Tuntui kuin olisin saanut elämäni takaisin jostain synkästä unettomuuden kolosta, kun ei tehnytkään heti ensimmäisenä mieli vaipua sänkyyn.

”Oletko kokeillut tuttia?”

 

Kokeilin ihan kaiken. Tuttia, rättiä, unikaveria, maitoa, musiikkia, hiljaisuutta, tassuttelua, pistäytymisunikoulua, perhepetiä, omaa petiä sängyn vieressä, omaa petiä omassa huoneessa. Ei ole keinoa jota en olisi kokeillut unien parantamiseksi, ei ole keinoa jota en olisi googlannut yön pimeinä tunteina kantaessani huutavaa vauvaa sylissäni. Uskon että kuka tahansa joka on kärsinyt uniongelmista yrittää kaikkensa jotta keksisi kuinka saada unta. Kaikki yrittivät neuvoa parhaansa mukaan ja minua vain ärsytti, kun olin kaikken jo kokeillut.

Lapsi ei vain nukkunut.Kävin lääkärissä ja neuvolassa juoksemassa vähän väliä, kerroin että vauva ei nuku, ja sain sympatiaa ja välillä sääliviä kommentteja siitä kuinka ”niin, vauvat itkee välillä eikä osaa nukkua” ja “onko ensimmäinen lapsi?”.Kerran kävin lääkärissä itku silmässä sanomassa etten jaksa enää yksin, kun vauva vaan huutaa yöt pitkät. Lääkäri avasi ovensa ja viittoi minut ulos saatesanoin: ”Kyllä ne lapset viimeistään vuoden iässä nukkuu, kyllä se siitä!” Lapsi oli kuusi kuukautta. Soitin sen jälkeen itkien äidilleni, että jos en kohta saa apua, lukee lööpeissä että äiti tappoi vauvansa ja itsensä, kun ei jaksanut enää. Se oli elämäni karmivimpia puheluita. Olin niin uupunut enkä nähnyt ulospääsyä millään.

 

Toivoisin että lääkärit ja hoitohenkilökunta ottaisivat väsyneet vanhemmat tosissaan

 

Ketään ei saisi jättää yksin uupumuksen kanssa.  Kenenkään väsymystä ei saisi aliarvioida. Olen myös pahoillani siitä kuinka huonosti terveyskeskuksissa tutkitaan vauvoja ja lapsia fyysisten vaivojen takia. Yritin selvittää onko lapsella esimerkiksi refluksia, mutta tutkimatta moni lääkäri sanoi ettei se varmaankaan ole sitä. Lopulta en jaksanut enää tapella, vaan odotin että ehkä heräily joskus loppuu ja vika on sittenkin korvieni välissä.

”Etkö muistanut että meidän piti tavata tänään?”

 

Aloin olla niin poikki, että tahattomasti ”varastin” tavaraa kaupoista, en muistanut että olin laittanut korvikkeita tai vaippoja vaunujen alaosaan, ja kotona huomasin että taas jäi jotain maksamatta. Seisoin Prisman käytävällä tuijottaen tyhjyyteen, kunnes toinen asiakas sanoi ”anteeksi väistytkö, mihin suuntaan olet menossa?”, ja siinä vaiheessa havahduin ja ihmettelin missä olen. En muistanut menneeni kauppaan. Olen unohtanut tapaamisia, lääkäriaikoja ja jopa minun ja poikani nimet. Oli kyllä näkemisen arvoinen ilme, kun leikkipuistossa toinen äiti kysyi minulta mikä poikani nimi on ja tuijotin tyhmänä ja mietin ääneen että mikäs se olikaan. Unettomuus aiheutti myös aggressiivisuutta, ärtyneisyyttä, itkuisuutta, ruokahalun lisääntymistä ja lihomista sekä pahimpana masennusta.


”Nauti joka hetkestä”

Väsyneenä tämä tuntuu suorastaan vittuilulta. Silloin kun on itkenyt lattialla uupumustaan ja tuntuu että voisi vain luovuttaa, mutta silti pitää tehdä ruokaa. Kun tuntuu että sormeakaan et jaksa nostaa enää, mutta vaippa pitää vaihtaa. Kun lähdet bussilla kauppaan ja hurautat pysäkin ohi kun et hetkeen tajunnut edes että olet bussissa. Jotkut sanovat että eivät hetkeäkään vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin montakin hetkeä. Olisin voinut elää ilman sitä hetkeä kun huudan suoraa kurkkua pienelle vauvalleni että ”turpa kiinni, en jaksa enää huutoa”, kun herään kymmenennen kerran yksin yöllä. Sitä kun soitan äidilleni että kohta sekoan jos en saa nukkua edes kahta tuntia putkeen. Kun olen mennyt yöllä vessaan rauhoittumaan, ja olen hakannut raivoissani naulakon alas seinältä. Olisin selvinnyt ilman niitä hetkiä, kun en jaksa tehdä muuta kuin itkeä, kun olen niin uupunut. Sitä kun väsyneenä yritän päästä kauppaan, ja joku ärsyyntyy kun olen vaunuineni tiellä bussissa tai vauva itkee ja joku häiriintyy siitä. Kuinka en jaksa edes puolustaa itseäni vaan jään itkien pois. Monta muutakin kamalaa hetkeä jotka olen jo unohtanut, koska en halua niitä muistella.

 

”Hetken ne on vaan pieniä!” ja “Se on vain vaihe!”

 

Se on ihan totta, mutta silloin kun istuu sohvalla illalla lamaantuneena ja pelkää seuraavaa huutoa, ei osaa ajatella tuntia pidempään tulevaisuuteen, eikä sitä että vuoden päästä asiat voi olla toisin. Siinä väsymyksen ja uupumuksen tilassa näkee kaiken synkkien lasien läpi. Tuntuu kuin ulospääsyä ei ole, eikä koskaan enää saa nukkua.On todella ahdistavaa kun yksin valvoo vauvan kanssa yöllä ja aamulla pitää herätä ja osata toimia vaikka kuinka väsyttäisi. Silloin ainut ajatus on, että toivottavasti vauva nukkuu päiväunia sen verran, että jaksaa taas hetken eteenpäin. Iltaa ei edes uskalla ajatella.​

”Oletko kokeillut tassuttelua?”

 

Kun poikani oli kahdeksan kuukauden ikäinen oli tätini auttamassa minua unikoulun kanssa. Toisena tai kolmantena yönä lapsi vaan huusi, huusi ja huusi eikä nukkunut ollenkaan. Olin kokeillut kaikki mahdolliset unikoulut mitä oli olemassa, ja kutsuin serkkuni ja tätini auttamaan jos joku muu saisi vauvan nukkumaan. Lopulta lähdimme yöllä Lastenklinikalle ihmettelemään, voisiko se olla jotain fyysistä. Aiemmin olin väen vängällä saanut teetettyä allergiatestit eikä niissäkään mitään näkynyt. Lastenklinikan lääkäri oli sitä mieltä että fyysisesti pojassa ei ollut mitään vikaa, se ei vaan osannut nukkua. Itkin ja sanoin että olin niin väsynyt, etten tiennyt mitä tekisin. Lääkäri kirjoitti meille lähetteen Tammisaareen sairaalan unikouluun. Pääsimme sinne viikon päästä peruutuspaikalle.

 

”Se nukkuu!”

 

Olimme sairaalassa unikoulussa neljä yötä, ja ensimmäisen levottoman yön jälkeen lapsi alkoi yhtäkkiä nukkumaan 12 tuntia yössä. Olin ihan ihmeissäni. Samalla nukuin itsekin kerrankin kellon ympäri. Sairaalassa kyseltiin myös kaikenlaista meidän arjesta, rytmeistä, ruokailuista ja ihan kaikesta. Hoitajat ja lääkäri oli sitä mieltä että olen tehnyt kaiken ihan oikein ja hyvin, jostain syystä poika ei vaan nukkunut. Oli ihanaa saada vahvistusta sille että tilanne ei ole minun syytäni, vaikka vauva varmasti peilasi minun negatiivisia ja uupuneita fiiliksiäni. Unikoulu auttoi noin kaksi kuukautta kunnes tuli korvatulehduskierre joka sekoitti kaiken. Mutta ilman tätä unikoulua en tiedä miten olisi käynyt, olisin ehkä uupunut niin että olisin joutunut osastolle lepäämään.

 

”…eipäs nukukaan!”

 

Tällä hetkellä kun poikani täytti juuri kolme vuotta, on tilanne parantunut siitä että emme enää heräile keskimäärin 12 kertaa yössä eikä hän huuda vaan yleensä nukahtaa aika pian uudestaan. Kokonaisia nukuttuja öitä silti odotellessa, en edes muista milloin lapsi olisi nukkunut kokonaisen yön heräämättä. Tämä univelka ja uupumus yllätti minut täysin, vaikka luulin raskausaikana että olen valmistautunut valvomaan. En osannut silloin kuvitellakaan, mitä väsymys voisi olla, saati sitten että unettomuus jatkuisi kolme vuotta. Olen kiitollinen kaikista neuvoista silti, koska joku niistä voi osua oikeaan ja auttaa. Väsyneenä ei vaan aina osaa arvostaa hyvääkään tarkoittavia neuvoja. Mutta sitten tapahtuu jotain. Vauva hymyilee. Viaton, pieni ihminen hymyilee minulle ja rakastaa minua jokaisella solullaan. Sen jälkeen jaksaa taas seuraavan unettoman yön, koska on vaan pakko.

 

Voimia muillekin valvojille!

 

Tiedän miltä teistä tuntuu. Muistakaa, että on ihan normaalia raskaassa elämäntilanteessa tai yliväsyneenä ajatella kamalia ajatuksia. Silloin kun ne ovat vain ajatuksia on asiat vielä hyvin (no, “hyvin”). Jos tekee mieli toteuttaa joku näistä kamalista ajatuksista, puhu jollekin joka voi sinua auttaa.