Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Training for Warriors Challenge -kurssin lopputunnelmia

Blogiyhteistyö TFW Konalan kanssa.

Kahden kuukauden pituinen Challenge on nyt ohi. Kaksi kuukautta, kaksi kertaa viikossa treenejä. Olipa aika hurjaa! Teimme eilen uudestaan kehonkoostumusmittauksen, ja sen mukaan olen kahden kuukauden aikana saanut aikaiseksi 900g lisää lihasta. Hahaa, huippua!

Kuntotestissä teimme elokuussa knee grabeja sekä punnerruksia. Silloin kykenin minuutin aikana tekemään 15 knee grabia sekä puolikkaan punnerruksen. Punnersin alas – mutta en enää ylös. Haha! Polvillaan tein kuitenkin kokonaiset neljä punnerrusta. Juu, tiedetään, minulla on surkeat käsilihakset. Nyt viime torstaina, kaksi kuukautta myöhemmin tein 19 knee grabia ja 10 punnerrusta (polvillaan)!

Äiti joka ei nuku koskaan ei myöskään treenaa

Eniten kurssissa harmitti oma voimattomuus – en päässyt kaikkiin treeneihin koska olin kerta kaikkiaan niin puhki ja poikki, että väsymys voitti. Emme edelleenkään nuku öisin 3-vuotiaan poikani (mahdollisesti refluksin) takia, joten ihan tavallinen arki vie mehut välillä täysin, niin että on vaikeaa saada aikaiseksi tehdä edes ruokaa tai käydä kaupassa. Myös orastava flunssa on vaivannut.

Masennus myös vaikuttaa vahvasti edelleen kaikkeen tekemiseeni. Harmittaa, etten jaksa. Tuntuu ikävältä, kun ennen raskautta jaksoin kevyesti 4-6 kertaa viikossa 4-5 tunnin tanssitreenejä. Olin kovassa kunnossa, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Nyt pitää kuunnella itseään eikä haalia kaikkea tekemistä ja menoa, vaikka jaksankin nyt paremmin kuin esim. vuosi sitten.

Olen silti todella ylpeä itsestäni että jaksoin edes tämän verran, ja ylitin itseni joka ikisellä treenikerralla. Kun pääsin treeneihin, väsymyksestä huolimatta tsemppasin ihan oikeasti ja tein täysillä. Huikea fiilis!

Mikä oli parasta Challengessa?

Parasta oli ehdottomasti yhteishenki. Kaikki tsemppasivat toisiaan ja oli hauskaa treenata pareittain. Sillä tavalla sai parhaimman treenin puristettua itsestään, kun toinen kannustaa vieressä. Coachit olivat myös ihan huippuja, täynnä positiivista energiaa ja intoa. Coach Verho oli ihan mahtava, on kivaa katsoa kun joku ihminen on niin juuri oikeassa työpaikassa kun pitääkin olla. Tykkäsin myös todella paljon aina treenien alkuun kun coach aina kertoi motivaatiotarinan. En tiedä mistä kaikki TFW:n coachit ammentaa positiivisuutensa ja mukaansatempaavan iloisen asenteen, mutta voisin sellaista hieman ostaa jostain lisää!

Tykkäsin myös siitä, että TFW:n salilla treenaaminen ei ole vakavaa, päinvastoin. Koko ajan oli positiivinen fiilis ja oli hauskaa kun coachit välillä huusi väliin “muistakaa hymyillä!”, väkisinkin alkaa hymyilyttämään. Hauskaa oli myös alkulämmittelyt kalkkunakävelyineen, tuntuu hyvältä aloittaa treeni nauraen. On todellakin minun tyylinen treenimesta jos ei tarvitse ottaa itseään niin tosissaan.

Huumorintaju on tosi jees treenatessa

Kuten kuvista näkyy, oli treeneissä todella hauskaa joka kerta. Aina treenin päätteeksi otetaan koko porukasta valokuva joka postataan TFW Warriorsin suljettuun facebook-ryhmään. Aluksi mietin että no apua, punanaamainen, suoraan treenien jälkeinen kuva nettiin! Mutta seuratessani muidenkin treenien kuvia, huomasin että se luo koko salille hauskan yhteishengen. Porukka kommentoi kuvia ja kannustaa, ja kuvista huomaa kuinka kaikki viihtyvät salilla.

Itse olen eniten inhonnut ryhmäliikuntatunneilla ja saleilla sitä, että sinne mennään, treenataan, lähdetään kotiin. Kenellekään ei voi vahingossakaan jutella. Olen käynyt esimerkiksi SATS:in salilla ja jumpissa vuosien ajan joskus, eikä siellä todellakaan ollut tällaista tsemppaavaa yhteishenkeä kuin TFW:n salilla. Muistan kun joskus vuosia, vuosia sitten minulla ei ollut paljon kavereita ja koitin kaikkialla vähän aloittaa keskusteluita, kun olin niin yksinäinen (aikuisiällä on muuten hemmetin vaikeaa luoda uusia ystävyyssuhteita!). Menin ryhmäliikuntatunnille kokeillakseni että kannattaisiko ostaa kuukausikortin sinne. Kyselin pukuhuoneessa muilta, että ovatko he ennenkin käyneet ja mitä tykkäävät salista, että kannattaako sinne ostaa kortti. Kukaan ei vastannut mitään! Olin ihan suu auki, että miten kaikki vaan tuijottivat kenkiään eikä sanoneet mitään. Tunsin itseni ihan idiootiksi, enkä mennyt sinne salille enää. Kynnys lähteä ryhmäliikuntaan oli muutenkin tarpeeksi iso jo.

Salilla on myös helppo voittaa itsensä joka kerta, koska siellä kannustetaan positiivisella tavalla eteenpäin. Esimerkiksi jos tekee (henkilökohtaisen) ennätyksen vaikka maastavedossa tai missä vain, saa soittaa enkkakelloa. Siitä tulee onnistunut fiilis, kun muut vielä kannustavat vieressä.

Kun luuseri treeneihin lähti

Kertaakaan ei tullut sellainen olo, että olenpa luuseri, läski, ja huonossa kunnossa. Usein olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut kuntosalilla, varsinkin kun paino on noussut. En tiedä onko ajatus vain omassa päässäni, luultavasti. Ylipainoisena on iso kynnys lähteä salille, minulla ainakin. Varsinkin jos on hieman epävarma, että mitä mitkäkin termit tarkoittavat ja mitä kaikilla laitteilla tehdään. Ja etenkin, jos on ollut neljä vuotta taukoa säännöllisessä treenaamisessa.

Siitä tykkäsinkin TFW:n Challengessa, että kaikki liikkeet ja laitteet katsottiin tarkkaan yhdessä ohjaajan kanssa ja koko ajan oli joku katsomassa, että ne tekee oikein. Jos ei pysty tekemään punnerruksia (kröhöm, minä), voi pyytää treenikaveria auttamaan kuminauhan kanssa. Sain sen avulla tehtyä kunnon punnerrukset ja opeteltua miten ne tehdään oikein. Jokaiselle liikkeelle on olemassa omalle tasolle sopiva liike, jota helpotetaan aina sen verran, että jokainen pystyy sen tekemään. Se toi minullekin onnistumisen fiiliksen, eikä yhtään ollut luuseri-olo, vaikka teinkin aluksi vain puolikkaan punnerruksen. Tiedättehän – alas ja… en päässyt takaisin ylös. Hahah.

Aluksi todella pelotti ryhtyä tähän Challengeen, mutta käteen jäi kuitenkin tyytyväisyys itseensä. Ylitin itseni osallistumalla tähän. Harmittaa ettei jaksanut osallistua jokaiselle tunnille, mutta en voi vaatia itseltäni liikoja tällä hetkellä. Tulokset kehonkoostumusmittauksessakin olisi voinut olla toki paremmat, mutta en odota kahdessa kuukaudessa mitään huikeita tuloksia. Mutta hei, melkein kilo lihasta tullut, että en ole kuitenkaan ihan vain laiskotellut! Sanoisin, että tässä oli huippu alku loppuelämän treeneille. Pikkuhiljaa aion yrittää herättää itseni henkiin masennuksesta. Pienin askelin eteenpäin.

Kiitos Coach Johanna Verho ja muut TFW Konalan porukat, kiitos muille haaste-tyypeille tästä kurssista, oli huippua tutustua kaikkiin teihin ja treenata teidän kanssa! 

Tässä vielä muutama video kurssilta:

 

 

 

#metoo

#metoo

Kampanja nimeltä #metoo leviää netissä kaikkialla.  Jenkkinäyttelijä Alyssa Milano pyysi Twitterissä viime sunnuntaina kaikkia seksuaalista häirintää kokeneita naisia vastaamaan viestiinsä Me too. Milano kertoi saaneensa idean ystävältään, että jos kaikki seksuaalista häirintää kokeneet naiset kirjoittaisivat statukseensa “Me too”, saisivat ihmiset käsityksen ongelman laajuudesta. Olen itsekin useampaan kertaan jo kirjoitellut seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, mutta siitähän ei voi koskaan kirjoitella liikaa.

Itseäni on häirinnyt tämän kampanjan yhteydessä että edelleen vuonna 2017 vähätellään kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Olen seurannut somessa keskusteluita joissa miehet ja yllättävää kyllä naisetkin vähättelevät seksuaalista häirintää ja nauravat. Sanovat että kyllä kaikesta keksitään loukkaantumisen aihetta.

Ilkeitä kommentteja netissä

Minusta aiheen vähättelystä kertoo jo se, että koko puolivuotisen bloggaajan urani aikana en ole saanut yhden yhtäkään inhottavaa kommenttia, paitsi feminismistä, misogyniasta ja seksuaalisesta häirinnästä kertovaan postaukseen. Siellä minulle kerrottiin, että meidän femakkojen pitäisi olla syöttämättä tätä propagandaa lapsillekin. Ai mitä propagandaa? Sitäkö että kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen itsemääräämisoikeuteen ja kehorauhaan?

Se että minun kokemuksiani vähätellään saa minut raivon partaalle. Kuka sinä olet kertomaan minulle, mistä minä saan tai en saa loukkaantua?

Kyllä minä loukkaannun ja suutun, sekä häpeän muiden hiljaisia katseita kun joku kommentoi minulle bussissa että minulla on isot tissit ja leveä perse.

Todellakin loukkaannun siitä, että mies sylkee päälleni kun en lämpene flirttailulle.

Totta hitossa suutun kun junassa vieressä istuva mies ottaa peniksensä esiin.

Ja totta helvetissä raivostun siitä, että mies tarttuu takapuoleeni kun koitan lähteä kotiin baarista.

Minulla ja kaikilla ihmisillä PITÄISI olla oikeus elää ilman minkäänlaista kommentointia ulkonäöstä, seksuaalisia vihjeitä saati sitten lääppimistä tai muuta fyysistä seksuaalista väkivaltaa.

“Ei kaikki miehet ole ahdistelijoita”

Ei olekaan, mutta itse olen joutunut niin monesti seksuaalisen häirinnän (ja väkivallan) kohteeksi, että en pysty olemaan edes kassajonossa jos mies on takanani. En pysty olemaan selin kun tuntematon mies seisoo takanani. Joka kerta kun astun hissiin tuntemattoman miehen kanssa kahdestaan, pelkään ja olen paniikkikohtauksen partaalla.

Tämä johtuu muun muassa siitä että olen joutunut raiskauksen uhriksi ja ala-asteella kahdestaan samaan hissiin itsensäpaljastajan kanssa. Olen jo ala-asteelta asti altistunut miesten kommenteille ja alapään paljastelulle. On erittäin hämmentävää alle 10-vuotiaana jo törmätä miehiin jotka saattavat vetää munansa esille bussissa, hississä, rannalla tai koulun pihalla.

Seksuaalisella ahdistelulla saattaa olla todella kauaskantoiset seuraukset. Häirinnästä voi jäädä trauma koko loppuiäksi, niin kuin minullakin varmaan on jäänyt. Vaikka ahdistelulla ei ole vaikutusta välttämättä joka päivä elämässäni, niin tietyissä tilanteissa trauma saattaa laueta ja saatan saada esimerkiksi paniikkikohtauksen. Joten en tykkää yhtään, että seksuaalista häirintää vähätellään.

“Eikö nykyään saa sanoa mitään/heittää vitsiä?”

Ei saa, jos vitsin kohde ei siitä tykkää. Ei saa, jos vitsi sinun mielestäsi on toisen painon/vaatetuksen/takapuolen kommentointi, tai vaikkapa raiskausvitsi. Kehoittaisin kaikkia hieman miettimään mitä suustaan päästää. Ketään ei myöskään lääpitä, hierota, hipaista, hinkuteta tai läiskitä vasten toisen tahtoa. Jos häirinnän kohde on sitä mieltä että se on häirintää, älä ole pönttö vaan lopeta se. Jos et ole tajunnut loukanneesi toista, tai tarkoituksesi oli hyvä, mutta toinen kokee sen häirintänä, lopeta se. Pyydä anteeksi. Älä naureskele sitä vitsivitsiksi tai syytä toista kukkahatuksi.

Olen monesti esimerkiksi työpaikoillani saanut osani miesten häirinnästä. Yksikin työkaveri aina kutitti minua kyljistä yllättäen takaapäin, ja oli hänen mielestään tosi hauskaa kun suutuin. Kunnes kerran vedin hirveät raivarit siitä, että anna olla viimeinen kerta, minuun ei kosketa ja vihaan kutittamista. Olin 16-vuotias ja ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani, joten oli aika rohkeaa huutaa tuolla tavalla ja puolustaa itseään. Kaikki eivät siihen pysty.

Seksuaalinen ahdistelu aiheuttaa häpeää

Itsekin olen usein kokenut häpeää ja itsesyytöksiä liittyen aiheeseen. Helposti uhri syyttää itseään, ja siihen lisää vettä myllyyn se että yhteiskunta toitottaa tätä myös koko ajan. Tuomiot ovat minimaalisia, uutisotsikot vähätteleviä. Mutta pikkuhiljaa, voimme muuttaa maailmaa. Puhumalla ääneen, sanomalla kovaan ääneen ei, en hyväksy raiskausvitsejä, tukemalla ja puolustamalla häirinnän kohteita. Mutta myös kunnioittamalla heitä, jotka eivät halua aiheesta puhua, syystä tai toisesta.

Kuviin olen kirjoittanut kommentteja joita itse olen saanut kuulla, tai mitä olen viime päivinä lukenut some-keskusteluista. Ne ovat kommentteja miehiltä naisille, miehiltä minulle, mutta en silti vähättele miehiin kohdistuvaa häirintää. Itse en kuitenkaan osaa puhua miesten puolesta, vaan oman kokemukseni pohjalta naisena. Seksuaalinen härintä on silti vakava asia, sukupuoleen katsomatta.

Älä ole pönttö, älä häiriköi. Anna kaikille kehorauha.

 

Lue lisää ”#metoo”

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

uinka kertoa lapselle siitä, että äiti on masentunut? Itse en ole (vielä) kovinkaan seikkaperäisesti kertonut lapselleni, että olen masentunut. Meidän perheessä kyllä sanoitetaan paljon tunteita ja puhumme paljon erilaisista asioista. Lapsi kyselee ja minä vastailen.

Useimmiten jos tiuskin, olen vihainen, itken tai raivoan selitän lapselle minkä takia. Sanoitan paljon lapsen tunteita (“olet varmasti väsynyt, ja sen takia kiukuttaa helposti), mutta myös omiani. Sillä tavalla lapsi ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, että äiti voi myös olla väsynyt ja surullinen, mutta se ei ole lapsen syytä.

Sain kaveriltani oppaan, “Miten autan lastani?”. Se on opas vanhemmille, joilla on mielenterveysongelmia. Opas on ilmainen, ja sen voi tilata kotiin tai ladata PDF:nä koneelle (täältä, klik).

Oppaassa käydään läpi sitä, miten lapsi saattaa reagoida vanhemman mielenterveysongelmaan. Joistakin lapsista saattaa tulla hiljaisia, toisista kiukkuisia tai mielisteleviä vanhempia kohtaan. Jotkut lapset eivät reagoi kovinkaan voimakkaasti. Omassa lapsessani (3-vuotias) en ole huomannut sen kummempia oireita (toki olen niin väsynyt ja tilanteeseen turtunut, että en varmaan huomaisikaan…). Kun olen vihainen, hän on kerran sanonut “äiti et kai kohta aio paiskoa ovia”, ja se tuntui sydänjuurissani asti. Voi pienokaista, kun äiti raivoaa niin. Se oli myös hyvä hetki minulle hieman pysähtyä ja miettiä, miten lapsi imee kaikki omat tunnetilani. Itselläni masennus usein purkautuu ulos raivokohtauksina ja sillä että olen todella ärsyyntynyt kaikkeen. Vähän niin kuin PMS-oireet, mutta potenssiin sata.

Olen selittänyt lapselleni usein että äiti huusi sen takia koska äitiä väsyttää. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi selittää 3-vuotiaalle vielä että sairastan masennusta. En usko että noin pieni vielä käsittää sitä, vaikka lapset paljon ymmärtävätkin. Uskon että toistaiseksi on parempi selitys se, että äiti on väsynyt, koska sekin on totta. Olen sitä mieltä että lapsille on hyvä ikätasoisesti olla mahdollisimman totuudenmukainen. Ei kuitenkaan ole tarve kuormittaa lasta sellaisella tiedolla, joka saattaisi huolestuttaa liikaa.

Täytyykö olla huolissaan lapsen mielenterveydestä?

Oppaassa on hyviä neuvoja siihen, että missä vaiheessa lapsesta kannattaa olla huolissaan ja hakea apua. Kuten vaikka silloin, jos tuntuu että lapsi muuttuu vanhemman masennuksen vuoksi myös hiljaiseksi, käytösongelmia ilmaantuu tai lapsi tuntuu koko ajan käyttäytyvän kiltisti, jotta vanhempi ei suuttuisi. Näin minulle sanottiin myös perheneuvolasta, kun kyselin että pitääkö minun olla huolissani lapsesta, kun olen masentunut. Itse en ainakaan ole huomannut että lapsi reagoisi ainakaan kovinkaan vahvasti masennukseeni. Ehkä se johtuu myös siitä että masennus minulla oireilee niin että olen kuitenkin toimintakykyinen, enkä makaa sängyssä päivät pitkät. Pystyn laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan arkiaskareet, mutta kaikki vaatii minulta suuren ponnistuksen että saan aikaiseksi. Sitähän lapsi ei tietysti huomaa, että äiti maksaa laskuja aina myöhässä ja välillä kämppä on kaaos. Tosin, lapsi aina välillä huomauttelee että äiti, lavuaari on ihan likainen, minäpä siivoan sen

 

Et ole syypää sairauteesi, kuten ei ole sydäntai kuumepotilaskaan omaansa. Ei kukaan syytä sydänpotilastakaan, vaikka hän joutuu olemaan pitkään sairaalassa tai vuoteenomana eikä pysty hoitamaan kotia tai käymään vanhempainilloissa.
Miksi sitten mielenterveyspotilas tuntee niin vahvaa syyllisyyttä omista ongelmistaan? Siksi, että meillä yhä vieläkin vallitsee käsitys, jonka mukaan psyykkinen häiriö on omaa tekoa ja kertoo huonoudesta ihmisenä. Se ei pidä paikkaansa mutta on syvällä uskomuksissamme. – Miten autan lastani? – opaskirja

 

Yhdessä vaiheessa podin koko ajan huonoa omaatuntoa masennuksestani ja pelkäsin koko ajan että olenko pilannut lapseni. Huomasin että nämä ajatukset vain lisääntyivät ja saivat minut entistä masentuneemmaksi ja stressaantuneemmaksi. Oli pakko koittaa kääntää ajatukset niinpäin, että teen parhaani. Ajatusten kääntäminen positiivisemmaksi (armeliaammaksi itseään kohtaan) on vaikeaa, etenkin kun on masentunut. Olen itse kuitenkin pystynyt siihen, kovan työn tuloksena.

Aina kun huomaan että soimaan itseäni jostain, koitan miettiä jotain asiaa mitä olen tehnyt hyvin tänään tai edellisenä päivänä. Se on auttanut itseäni huomaamaan, että en tosiaankaan ole paska äiti, vaikka masentunut olenkin. Teen monia asioita lapseni kanssa hyvin, ja lapsesta tulee varmasti loistoyksilö masennuksestani huolimatta.

Mielenterveysseuran oppaan voit tilata täältä

 

Lue lisää Masentuneen mutsin postauksia aiheesta:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Raivariäidin terveiset

Miltä näyttää masentunut ihminen?

 

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Teimme Naiseuden Voiman Elinan kanssa videohaastattelun. Hän halusi haastatella minua aiheella vihan tunteet ja raivonhallinta. Puhuimme äitiydestä, rasismista, feminismistä, kasvatuksesta, raivareista ja miten olen selvinnyt masennuksen ja yksinhuoltajuuden kanssa.

Haluaisitteko mahdollisesti enemmänkin videomatskua minulta? Tällainen on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella mutta olen aina sitä mieltä että pelkoja kohti. Olen miettinyt että voisin ehkä tehdäkin enemmän videoita, jos inspiraatio tulee.

Pidemmittä puheitta, video, olkaa hyvä!

 

Traumapotilaan kohtaaminen

Traumapotilaan kohtaaminen

Luin Ylen artikkelin jossa kerrotaan että raiskauksen uhrit kokevat edelleen vähättelyä ja huonoa kohtelua lääkäreiltä, poliiseilta ja hoitohenkilökunnalta. Tämä on hyvin tuttua myös minulle.

Kun minut raiskattiin, soitin heti poliisille ja he tulivat hakemaan minua poliisilaitokselle saman tien tutkimuksiin ja kuulusteluun. Matkalla poliisilaitokselle oksensin päälleni (tosin onneksi todella vähän ja “vaan” sappinesteet) kun olin niin shokissa, enkä saanut käydä pesemässä edes käsiäni. Ehkä sen takia että olin myös matkalla lääkärintutkimukseen, mutta oli kuitenkin aika nöyryyttävää istua siellä puoli päivää sappinesteet sylissä. Kuulin oven läpi kun poliisit jotka olivat minut kotoa hakeneet selittivät jollekin toiselle poliisille minun tapaustani. Se tuntui absurdilta. Onneksi kukaan ei kuitenkaan vähätellyt kokemustani, tai epäillyt sanaani.

Pääsin heti poliisin kautta lääkärintutkimukseen. Lääkäri ei oikein tuntunut tietävän mitä tekee, ja yhdessä vaiheessa kutsui toisen lääkärin paikalle. Istuin tuolilla aivan shokissa edelleen, ja toinen sisään tullut lääkäri heitti jonkun vitsin ja katsoi minuun naurahtaen. Tuijotin häntä takaisin ilmeettömänä, ja jos olisin shokiltani pystynyt puhumaan olisin huutanut suoraa kurkkua. Miten lääkäri voi heittää vitsin sellaisessa tilanteessa?

Tökeröt kommentit tai muu osaamattomuus voivat vaikeuttaa uhrin toipumista.
​– Jos poliisi tai muu auttaja on törppö tai syyllistävä ensi kohtaamisessa, se muokkaa uhrin suhtautumista asiaan ja hänen käsitykseensä siitä selviytymisestä, kuvailee raiskaustukikeskus Tukinaisen kehittämispäällikkö Heli Heinjoki.

Kun yritin hakea keskusteluapua tapahtuman jälkeen, huomasin että sitä oli todella vaikea saada. Soitin moneen eri yhdistykseen, mutta kaikki sanoivat että heillä ei ole antaa edes aikoja kun on liian vähän työntekijöitä ja liian paljon avuntarvitsijoita. Oli todella vaikeaa soittaa moneen eri paikkaan ja koittaa pyytää apua.

Kun soitin terveysaseman psykiatriselle sairaanhoitajalle, hän kuulosti todella tylyltä ja kyllästyneeltä. Hoitaja halusi puhelimitse kuulla lyhyesti mitä oli tapahtunut. Kerroin jääneeni juhlien päätteeksi tutun ihmisen luo yöksi, ja siellä minut raiskattiin. Hoitajan ainut kommentti oli: “Miksi sitten jäit sinne yöksi?”

On paljon uhrin omasta jaksamisesta kiinni, miten hän saa apua.
​– Kokemukseen liittyy paljon häpeää ja syyllisyyttä. Tapahtuma voi olla niin lamaava, että uhrin on hankala pitää puoliaan. Silloin on liian rankkaa lähteä eri puolilta apua hakemaan.

Uskomatonta. Ihmisen, jonka kuuluisi auttaa minua, syyllistää minua raiskauksesta. Ihan kuin olisi ollut omaa syytäni, että jäin yöksi tutun ihmisen luo. En osannut sanoa mitään, en edes kuullut mitä hoitaja sen jälkeen puhui, laitoin jossain vaiheessa vain luurin kiinni. Miten olisin voinut mennä sellaiselle henkilölle juttelemaan traumastani? En koskaan tehnyt valitusta, koska en yksinkertaisesti jaksanut ryhtyä siihen. Olisi pitänyt.

Voin kuvitella miten hankalaa on pienellä paikkakunnalla hakea apua, jos pääkaupunkiseudullakin on tilanne tämä. Onneksi Helsinkiin on avattu uusi seksuaalisen väkivallan uhrien tukikeskus Seri. Sieltä voi hakea apua heti tapahtuneen jälkeen, vain kävelemällä sisään. Tällaista olisin itsekin kaivannut silloin aikoinaan. Siellä todennäköisemmin on paikalla asiantuntijoita, jotka osaavat auttaa ilman että syyllistävät tai heittävät typeriä vitsejä. Tai kohtelevat uhria kuin olisi taas yksi rikoksen uhri liukuhihnalla matkalla kuulusteluun. Näitä keskuksia on tulossa ilmeisesti lisää ympäri maata, mikä on todella hyvä.

Järkyttävän kokemuksen läpikäynyt uhri on hyvin herkkä tulkitsemaan sanoja ja äänensävyjä. Joskus hyvääkin tarkoittavat kommentit tulkitaan pahoiksi tai syyllistäviksi. Siksi uhreja tulisi Heinjoen mielestä kohdella kuin silkkihansikkain.

Usein tuntuu että hoitohenkilökunta unohtaa, että potilas on ihminen jolla on tunteet. Välillä tuntuu että hoitohenkilökuntaa ei kiinnosta edes se, että potilas on ihminen jolla on tunteet. Vaikka he hoitavat potilaita liukuhihnalla päivittäin, jokaista potilasta tulisi kohdella kunnioittavasti ja huomioiden tilanteet. Ymmärrän sen, että kiire ja henkilökunnan vaje sekä budjetin kiristykset vaikuttavat, mutta se ei saisi silti näkyä potilaiden kohtelussa. Olen kyllä saanut hyvääkin kohtelua hoitohenkilökunnalta, mutta olen valitettavan usein saanut huonoa tai erittäin törkeääkin kohtelua.

(Sitaatit ovat Ylen artikkelista poimittuja.)

Oletko saanut trauman jälkeen huonoa kohtelua hoitohenkilökunnalta? 

 


Lue myös aiemmat kirjoitukseni:

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Traumana raiskaus

Mekkoja ja huppareita – ompeluflow päällä!

Mekkoja ja huppareita – ompeluflow päällä!

Olen ommellut aivan hulluna viime aikoina. Se on auttanut pitämään pään kasassa. Kohta alkaa Vimmalta saadut kankaat loppumaan, ja sitten itken kun ei ole varaa ostaa kankaita. Jos kankaat olisivat halvempia, tekisin varmasti kaikki meidän vaatteemme itse. Tässä muutama kuva huppareista ja mekoista joita on tullut ommeltua Vimman kankaista. Legginsitkin ovat samaa tuotantoa. Yksiväriset colleget, punainen ja liila on haettu Kangaskapinan uudesta myymälästä Kampista. Ihan huippu paikka!

Kaavat ovat Jujunalta. Suosittelen, aivan huippukaavat! Osaan itsekin kaavottaa pukuompelijan tutkinnon ansiosta, mutta olen aina inhonnut kaavoittamista, joten mielellään teen myös valmiskaavoista (ja tuen suomalaista yrittäjää!).

Seuraavaksi tulee kuvapläjäys, olisittepa nähneet millaisen “studion” pystytin kotiini. Tarvitsisin niin jonkun hovikuvaajan blogia varten! Yksinhuoltaja joutuu itse ottamaan asukuvatkin, hitto vie. Tietty kaveri oli kylässä kun otin nämä kuvat, mutta hänellä oli mukamas tärkeämpää tekemistä (ompelu). Pyh. Pitäisi skarppaa kuvien suhteen, ja opetella käyttämään tuota kameraa ja kuvanmuokkausta… Liian vähän aikaa ja energiaa kaikkeen mitä haluaisin tehdä!

Tein kankaiden jämistä vielä lapsellekin paidan ja housut (kaavat ovat omaa käsialaani). Tosiasiassa innostuin niin taas siitä että saisimme samanlaiset vaatteet yllemme, että unohdin leikata omaan mekkooni punaisesta hupun vuoren. Onneksi löysin pätkän musta trikoota jota sitten sain huppuuni. En saanut lasta poseeraamaan vaatteet päällä koska hän ei ole vielä suostunut edes kokeilemaan vaatteita. Huoh.

Nyt vähän itkettää, olen ommellut suurimman osan Vimmalta saaduista kankaista. Nyt täytyisi keksiä uusi kangassponssi jostain, tai sitten voittaa lotossa…

Puoli vuotta bloggaajana

Puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.  Jännitti ihan pirusti kirjoittaa se, saati sitten julkaista se kaikkien luettavaksi. Palaute jota sain oli ihanan kannustavaa, niin kannustavaa että itkin viikon. Sain hyvää palautetta ystäviltä, sukulaisilta ja lukijoilta.

42 kirjoitusta myöhemmin aloin miettimään miten elämäni on muuttunut tämän puolen vuoden aikana.

​Yksi luetuimpia postauksia koko puolen vuoden aikana on ollut“Äiti miksi sä huudat” -kirjoitus joka käsittelee äitien raivoamista. Siitä kirjoituksesta olen saanut eniten kiitosta ja kehuja, koska äitien raivarit ja väkivaltaisuus ovat edelleen tabu tässä yhteiskunnassa. Apua on vaikea hakea ja saada ja huutamista hävetään. Usein kaikki artikkelitkin asiasta kertoo, kuinka huono juttu huutaminen lapselle on, ja että pitäisi hakea apua. Mutta mistä? Tuntuu että edelleen matalan kynnyksen apua on huonosti saatavilla. Sekä ihan konkreettista apua siihen, että miten rauhoittaa itseään kun raivostuttaa.

Toinen paljon luettu kirjoitus on “Synnytyspettymys”, jossa kerron synnytyksestäni, pettymyksestä sektioon joutumisesta ja imetyksen epäonnistumisesta. Mietin postauksessa että ovatko nämä pettymykset johtaneet lopulta synnytyksen jälkeiseen masennukseeni.

Vauvavuoden jättämät traumat kirjoitus aiheutti blogissani ja facebookin vanhempien ryhmissä todella paljon keskustelua. Monet sanoivat samaistuneensa kirjoitukseen ja että jatkuvasta vauvan huutamisesta ja herättelystä on tosiaan jäänyt traumat. Edelleen kun 3,5-vuotiaani herättelee yöllä tulee välillä ihan fyysisesti kehoon muistutus siitä, miten kamalaa se vauvavuoden huuto oli. Istuin hartiat korvissa odottamassa että milloin seuraava huuto alkaa.

Olen saanut yllättävän vähän ikäviä kommentteja, mutta feministi-kirjoitukseni houkutteli niitäkin. Näköjään seksuaalinen ahdistelu ja häirintä ja niistä ääneen puhuminen ärsyttää kovasti joitakin ihmisiä edelleen vuonna 2017. En aio ilkeiden kommenttien tai vihapuheiden pelossa lopettaa puhumista näistäkään aiheista.

Ihana teksti, kiitos. Vauva on nyt vuoden ja 5kk ja elämä on edelleen kidutusta. Yöt valvotaan ja itketään. Ja kukaan ei tosiaan ymmärrä, ei jos ei allergialasta ole omalle kohdalle osunut. Ensi yönä kun taas heräillään ajattelen sun kirjoitusta ja sillä sitten jaksaa taas yhden yön…

 

Lukijapalautteita

Tässä vielä lisää lukijapalautteita, kiitos teille joka ikiselle kommentoineelle. Te olette saaneet minut itkemään ja nauramaan ja tuntemaan että olen tehnyt jotain tärkeää kirjoittaessani näistä asioista. Aina välillä mietin että miksi kirjoitan näinkin henkilökohtaisista asioista kaikkien luettavaksi. Usein hävettää, nolottaa ja pelottaa painaa julkaise-nappia. Mitä ihmiset ajattelevat, kun kirjoitan että raivoan lapselleni ja olen epäonnistunut imettämisessä? Sitten saan teiltä taas palautetta, ja uskoni siihen palaa että teen juuri oikein, kun avaudun näistä. En ole ainoa joka on traumatisoitunut vauvan itkusta, joka raivoaa lapselle tai kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ette ole yksin, en ole yksin! Kiitos kaikille. <3 
Kiitos upeasta, avoimesta blogistasi <3 Tyttäreni on jo 9-vuotias, mutta täsmälleen samoja kokemuksia vauva-taaperovuosilta. Se uupumuksen järjettömyys on vaan jotakin sellaista, mitä ei voi sanoin selittää. Onneksi vertaistukea löytyy. ​Ihan meinasi itku tulla tän luettuani. Oot kyl super! Meillä vajaa 2 v kipuilee ja valvoo edelleen mutta pikku hiljaa alan luottaa että tästä selvitään. Tunnistan hyvin tuon tunteen minkä lapsen itku aiheuttaa. Iskee heti paniikki ja epätoivo, en jaksa taas. <3
​Et ole yksin. En muista kolmannen lapseni vauva-ajasta juuri mitään. Elin niin sumussa sen ajan.
Voi miten tämäkin juttu oli kuin omasta kynästä ❤Sinun blogisi on rohkea ja upea!​Tosi upeata, että puhut asiasta ääneen, olet rohkea ja itseäsi arvostava nainen ja sillä tavoin annat parhaan mahdollisen ihmisenmallin pojallesi.
Miten voi ollakaan niiiin samanlaisia ajatuksia sun kanssa. Kiitos tästäkin tekstistä. Samaistuin, lohdutti ❤
Olet rohkea äiti kun otit asiat esiin, joita moni ei uskalla, vaan kärsivät sisällään. Autat varmaan monta samojen asioiden kanssa kamppailevia suuresti.
Purskahdin itkuun kun olin lukenut kirjoituksesi. Niin vapauttavalta tuntui kuulla, että oikeasti tällainen “oire” on olemassa eikä vain minun päässäni. Asiaa varmasti hävetään niin paljon, että siitä ei puhuta. Olen pahoillani siitä että kärsit tästä samasta, voimia (jo entisestään) syövästä raivoamisesta. Mutta olen iloinen kirjoituksestasi, sillä sain siitä apua tähän enemmän kuin mistään aiemmin.

 

Mitä kaikkea olen kokenut blogin aloitettuani?

Vauva.fi kirjoitti artikkelin minusta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Oli kiva lukea artikkeli ja silloin mietin, että ei olisi hullumpaa jos minusta tehtäisiin muitakin haastatteluita. Silloin tajusin, että minua ei enää hävetä sanoa että olen masentunut.

Olen tehnyt upeita yhteistöitä muun muassa kampaamo Tukkatalon kanssa, sain upeat uudet hiukset ja tutustuin turvallisempaan hiustenhoitoon.

Kävin Turussa Iina Laineen hehkuva Minä kurssin ja se oli to-del-la upea kokemus! Oli ihanaa väsyneenä äitinä saada keskittyä kolme tuntia vaan itseensä ja tunnustella että mitä minullekuuluu. Samalla taitava Iina meikkasi ja muokkasi minusta esiin naisen sisältäni, se kun oli unohtunut johonkin äitiyden alle.

Kävimme Noora Bhaktin kanssa ottamassa voimaannuttavia valokuvia ja se oli myös niin upea kokemus ja kuvat olivat aivan upeita.  Käyn vielä kuukauden ajan Training For Warriors Konalan salilla kuntohaasteessa, ja se kurssi on tuonut elämääni takaisin innostuksen liikuntaan. Olen myös saanut tuotteitaLess Is Morelta käyttööni, ja niitäkin oli ihana kokeilla, ja on ollut antoisaa kirjoittaa näistä kaikista. Blogiin kirjoittaminen näiden yhteistöiden kannalta on vähän kuin toimittajan työtä – työ josta haaveilin teininä. Aivan mahtavia yhteistöitä siis, ja tämä on vasta alkua (…kaikelle)!

Mikä on muuttunut?

Olen tullut itsevarmemmaksi ja alkanut jopa miettimään yrittäjyyttä ensimmäistä kertaa eläessäni. Olen tajunnut, että unelmani kirjan kirjoittamisesta voisi olla ihan toteutettavissa, samoin kuin muutkin unelmani. Olen kauan masennuksen takia ajatellut ettei minusta ole mihinkään enää koskaan, mutta kirjoittamisen myötä olen alkanut taas ymmärtämään että kyllähän minä osaan vaikka mitä…

Kirjoittaessani omia heikkoja kohtiani äitiydessä ja itsessäni olen tullut näkyväksi maailmalle ja myös itselleni. Oivallan itsestäni asioita kirjoittamisen avulla. Olen pystynyt auttamaan muita samassa tilanteissa olevia äitejä, ja se jo itsessään on aivan korvaamatonta. Kiitos teille kaikille jotka olette liikuttuneet kirjoituksistani ja laittaneet minulle palautetta ja kommentteja.

Jopa Päivi Räsänen ja Jani Toivola luki blogikirjoitukseni liittyen vuorotyötä tekevien yksinhuoltajien ongelmiin. Lähetin kirjoituksen usealle kymmenelle kansanedustajalle eri puolueista, ja Räsänen sekä Toivola olivat ainoat jotka toistaiseksi ovat vastanneet minulle. He vastasivat, että he pyrkivät ottamaan asian esille kun tällä hetkellä käsitellään juurikin ensi vuoden budjettia. Toivola myös sanoi että “Aihe on tärkeä ja hyvin akuutti kuten itsekin hyvin tiedät.”, ja uskon että etenkin Toivola ymmärtää tilanteen, kun on itsekin yksinhuoltaja. On mahtavaa pystyä vaikuttamaan asioihin kirjoittamalla.

Olen tutustunut upeisiin ihmisiin puolen vuoden aikana, muihin bloggaajiin sekä yhteistyökumppaneihin. Blogin kautta olen saanut uusia ystäviä, mikä on aina todella upeaa! Lisää kaikkea kivaa on tulossa, esimerkiksi marraskuussa menen kalenterin kuvauksiin, jonka aiheena on kehopositiivisuus. Ensi viikolla pääsen myös kokeilemaan kalevalaista jäsenkorjausta, mistä olen aivan intona.

Saa nähdä mitä seuraavat puoli vuotta tuo tullessaan, en malta odottaa!

Ilmainen menovinkki: Koiramäen Pajutalli Tuusulassa

Ilmainen menovinkki: Koiramäen Pajutalli Tuusulassa

Nyt tulee kunnon kuvapläjäys – kävimme Koiramäen Pajutallilla Tuusulassa, ja siitä tuli heti  minun suosikkini!

Paikalle pääsee tietysti parhaiten autolla, mutta bussillakin pääsee aika lähelle (esim. Kampin bussiterminaalista Mäntsälän suuntaan kulkevalla bussilla, matka kestää n. 40min). Koiramäestä löytyy kahvila, kauppa, lasten leikkimökkikahvila, possuja ja kaneja sekä paljon kaikkea jännittävää pihalta. Paikka on uskomattoman kaunis, varsinkin näin syksyllä kun pihaa koristivat kurpitsat, muratit ja pajukorit ja koristeet. Siellä myytiin pihalla aivan upeita pajukoreja ja saviruukkuja, eikä edes olleet pahan hintaisia! Oli pakko ostaa saippuaa (koska se oli pinkki ja tuoksui ihanalta) ja muratti, koska rakastan niitä! Omistajan kanssa juteltiin siitä, kuinka ihania muratit ovat, että joidenkin mielestä ne ovat murheen kukka. Ei tosiaankaan, minun mielestäni!

Kahvila sijaitsee kaksikerroksisessa sokkeloisessa talossa jossa on myytävää aivan älyttömästi, tikkareista leluihin ja sisustustavaroista saippuoihin. Olin tulla hulluksi kaikesta ihanasta tavarasta.

Ulkona oli possut Arvi ja Otto, aivan hurmaavat tyypit! Sisällä oli kolme ihanaa pupua myös. Näitä olisi voinut tuijotella koko päivän! Etsimme pihalta voikukan lehtiä ja niitä possut söi hyvällä ruokahalulla.

Lasten kahvila-aitta oli aivan ihana, siellä oli kassakone ja myynti-tiski ja leikkiruokia, ja kahvilan asiakkaille pöytiä ja tuoleja. Lasten mielestä oli hauskaa keskenään leikkiä siellä, ja sulkea kahvila-aitan ovi aikuisilta. Sillä aikaa me äidit saimme rauhassa tutkia ympäristöä. Täydellistä.

Kahvilan tiloissa oli myynnissä aivan ihania saippuoita, puhdistusaineita, pyyhkeitä, tauluja, koriste-esineitä, servettejä, kukkaruukkuja, hunajaa, kahvia, tikkareita, karkkeja, leluja, astioita, päiväpeittoja, huiveja, teekannuja, kaikkea mitä vain voi kuvitella.

Siis katsokaa nyt näitä! Siellä on myynnissä aivan ihania kukkoja, koiria ja muita asetelmia joihin voi laittaa kukkia. En kestä!
Aivan ihana paikka, suosittelen todella! Omistaja jonka kanssa juttelimme kahvilassa oli myös niin ystävällinen ja ihanan oloinen tyyppi, että mielellään rahansa pisti paikkaan. Oli pakko ostaa pullaa, kahvia, tikkaria, muratti ja ihanan tuoksuinen saippua. Ostin edellispäivän kinkkunyyttejä neljä, kahvin, mehun ja korvapuustin ja ne maksoivat vain 8,50€! Ei edes pahan hintaista, kun vertaa mihin tahansa kahvilaan pääkaupunkiseudulla (varsinkin ketjuihin).

​Jos etsit ilmaista tekemistä, niin täältä sitä löytyy. Tietysti bussin/bensojen hinnalla, mutta siihen nähden tuolla kyllä riittää ihmeteltävää. Toki täytyy myös varautua siihen, että kukkaro tyhjenee kun paikka on niin täynnä ihania tavaroita…

 

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Satuin törmäämään vanhaan Hjallis Harkimon kolumniin, jossa hän kertoi kuukauden pituisesta ”yksinhuoltajuudestaan”. Ärsyynnyin kirjoituksesta, vaikka hänellä ehkä olikin hyvä tarkoitus, kun nosti hattua meille yksinhuoltajille. Hän toki toteaa, ettei kuukauden pätkää voi verrata kokoaikaiseen yksinhuoltajuuteen. Mutta tuntuu kuitenkin hiukan ylimieliseltä verrata kuukauden mittaista pätkää, isoilla palkoilla, autoilla, maksetuilla taloilla ja lastenhoitajilla yksinhuoltajaan joka oikeasti puurtaa arjessa yksin pienillä tuloilla.

Sen sijaan että kansanedustajat ja vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät meitä yksinhuoltajia arjen sankareina, voisivat he pistää peliin vaikutusvaltansa ja oikeasti tehdä jotain meidän yksinhuoltajien eteen. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin myös konkreettisesti. Hatunnostot eivät tuo meidän pöytäämme lisää leipää, hatunnosto ei maksa vuokraamme eikä hae vuorotyöläisen koululaista koulusta kotiin.

Sen sijaan että aina nostaisitte meidät yksinhuoltajat aina jalustalle, kun niin kovasti teemme töitä joka päivä lastemme eteen, voisitte varmistaa, että kaikille olisi saatavilla esimerkiksi kotipalvelua. Olen liian monen surullisen tarinan kuullut siitä, kuinka kotipalvelua ei ole myönnetty sitä tarvitsevalle. Ennaltaehkäisevät toimet yleensä säästävät rahaa ja mielenterveyttä pitkällä tähtäimellä. Puututaan mieluummin liian aikaisin asioihin, kuin liian myöhään. Se olisi koko yhteiskunnan etu.
Sen sijaan että ylistätte meitä yksinhuoltajia sankareiksi, voisitteko varmistaa, että vuorotyötä tekevällä yksinhuoltajalla on tukea, kun lapsi lähtee kouluun? Vuorotyöläinen saa lapselleen tarhapaikan vuoropäiväkodista (joita on tosin aivan liian vähän), mutta kun lapsi menee kouluun ei iltapäiväkerhon jälkeen ole mitään tukea tai apua saatavilla. Jos yksinhuoltajalla ei ole tukiverkostoa, saa pieni ekaluokkalainen pärjätä yksikseen ip-kerhon jälkeen kotona ja laittaa itsensä nukkumaan. Pienituloisella vanhemmalla ei ole varaa palkata hoitajaa, eikä kaikilla ei ole tukiverkostoa apunaan.

 

 

Voisin nostaa esille aika montakin epäkohtaa tässä yhteiskunnassa, mutta juteltuani erään yksinhuoltajan kanssa hänen esikoisensa aloitettuaan koulutiensä, huomasimme tämän ison epäkohdan: Työssäkäyvä koululaisen (yksinhuoltaja)vanhempi on väliinputoaja joka ei välttämättä saa kunnan kautta apua kouluikäiselle lapselle joka on yksin kotona illat ja viikonloput. Yhä useampi käy nykyään vuorotöissä kun esimerkiksi kauppojen aukioloja on vapautettu. Vuoropäiväkoteja on ihan liian vähän, puhumattakaan koululaisten ilta-toiminnasta.

SDP:n kansanedustaja Saara Karhu on esittänyt kirjallisen kysymyksen hallituksellevuorotyöläisten oikeudesta lastensa vuorohoitoon jo vuonna 2008:

”Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä ohjeistaakseen kuntia aidosti järjestämään laadukasta ja kohtuuhintaista vuorohoitoa myös pienille koululaisille, niin että vuorotyössä käynti lasten suhteen turvallisin mielin on mahdollista niin yksinhuoltajaperheille kuin myös kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheille?”

Peruspalveluministeri Paula Risikko on vastannut näin:

”Vaikka subjektiivinen päivähoito-oikeus koskee alle kouluikäisten lasten päivähoidon järjestämistä, on säännöksillä haluttu turvata myös sitä vanhempien lasten turvallinen hoito, silloin kuin erityiset olosuhteet sitä vaativat. Vuorotyössä olevan yksinhuoltajavanhemman tai kahden vuorotyötä tekevän vanhemman lapsen hoidon järjestämistä voitaneen pitää lain tarkoittamana ”erityisenä olosuhteena”.

​Palvelujen laajentamisen sijasta tulisi vakavasti nostaa keskusteluun työelämän vaatimusten jatkuva lisääntyminen ja niiden vaatimusten asettama ristiriita perheen ja työn yhteensovittamiselle. Pienten lasten vanhempien työajat tulisi voida järjestää lasten hyvinvointia ajatellen. Tarkoituksenmukaista olisi, että pienten lasten vanhemmilla olisi mahdollisuus valintansa mukaan tehdä päivätyötä. Tämä vaatii yhteistyötä työelämän kanssa.”

Eli toisin sanoen Risikko heittää pallon työnantajille ja vanhemmille – mitenköhän Risikko ajattelee että työnantaja suhtautuu siihen että yksinhuoltaja alkaa vaatimaan pelkkiä aamuvuoroja vuorotyössä? Mitäköhän lapsettomat työkaverit sanovat, kun saavat yhtäkkiä pelkkiä ilta- ja yövuoroja? Lain mukaan vuorotyöläisen yli 7-vuotiaalle olisi järjestettävä apua “erityisissä olosuhteissa”, mutta käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Lastensuojelu nostaa kätensä ylös, ettei työssäkäyvää vuorotyöläisen koululaista voi auttaa kotipalvelu eikä kukaan muukaan. Yksin on pärjättävä. Tällöin yksinhuoltaja on pattitilanteessa, jättäytyäkö työttömäksi tai hakeako kapeilta työmarkkinoilta päivätyötä? Vai jättääkö lapsi huolehtimaan itse itsestään 7-vuotiaana? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että (päivä)työn löytäminen ei ole helppoa.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt vuonna 2013 kysymyksen edelleen samasta aiheesta hallitukselle. Opetusministeri Kiuru Krista on antanut samankaltaisen vastauksen kuin Risikkokin.

Kunnissa on siis lain mukaan mahdollista luoda käytäntöjä, jotka auttavat yksinhuoltajia tai kahta vuorotyössä olevaa vanhempaa järjestämällä koululaiselle hoitoapua myös iltapäivätoiminnan jälkeen ja viikonloppuisin. Voiko perhe- peruspalveluministeri Annika Saarikko tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen tai joku muu kansanedustaja kertoa miksi näin ei käytännössä ole? Tässä ei kyllä mitkään Hjalliksen hatunnostot auta, kun nyt tosiaan kaivataan ihan konkreettisia tekoja.

Edelleen siis, vuonna 2017, vaatii myös Vihreiden Sanna Vesikansa parempia tukimuotoja yksinhuoltajaperheille, joilla on pieniä koululaisia:

”Pienet koululaiset ovat Suomessa aivan liikaa yksin. Sen vuoksi olen joka vuosi puolustanut koululaisten kesätoimintaa mm. leirejä ja leikkipuistojen ruokailuja ja koululaisten kerhoja. Mitä puuttuu, on tuki koululaisten hoitoon, jos vanhempi tekee ilta- tai vuorotyötä. Ruotsissa on hyviä malleja, miten hoidon järjestäminen ei ole vain kuormittuneen vanhemman vastuulla, vaan työnantaja ja kunnat voivat helpottaa tätä taakkaa hoitotuella, järjestelyillä jne.”

Miksi tästä on jankattu 10 vuotta ilman minkäänlaista tulosta? Miksi yksinhuoltajaäidille Helsingissä sanotaan lastensuojelusta että onhan tämä järjetöntä, mutta emme voi auttaa teitä?

Lastensuojelun mukaan tämän kaltainen tilanne – yksinhuoltaja vuorotyössä – on poikkeus, jolloin ei kotipalvelu eikä lastensuojelu voi auttaa koululaista iltatouhuissa, vaikka lainsäädännössä niin sanotaan. Silti tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä jo noin kolmasosa kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä. Kuinkakohan moni heistä on myös vuorotyössä? En usko että tämä yksinhuoltaja jonka kanssa olen keskustellut asiasta on ainut tässä tilanteessa oleva.Tämä yksinhuoltaja-äiti on toki saanut lastensuojelusta käyttöönsä palveluseteleitä joilla saisi kotipalvelua, mutta se on tarkoitettu vain vanhemman omia (harraste)menoja varten, eikä työssäkäynnin helpottamiseen. Joissakin kunnissa on järjestetty myös 1. ja 2. –luokkalaisille hoitoa vuoropäiväkodista. Miksi se ei ole tässä tapauksessa mahdollista, kun lapsella oli jo tarhapaikka sisaruksensa kanssa vuoropäiväkodissa ennen kuin aloitti koulutiensä? ​

 

Itse olen kouluttautunut nuoriso-ohjaajaksi, ja kesken opintojeni tulin raskaaksi. Nuoriso-ohjaajan työt ovat usein ilta- ja viikonloppupainotteisia, enkä ole löytänyt itselleni vastaavaa päivätyötä. Jos ottaisin vastaan iltatyötä, joutuisin vaihtamaan lapsen tarhapaikan vuorohoitoon ja tarhamatka pitenisi huomattavasti. Olin viime syksynä opinnot loppuun saattaessani nuorisotalolla harjoittelussa iltaisin. Se oli todella rankkaa, masennuksen ja lapsen levottomien öiden takia olin polttaa itseni piippuun. On todella rankkaa herätä lapsen kanssa öisin, viedä lapsi hoitoon aamulla, mennä töihin ja olla siellä myöhäiseen iltaan asti. Näimme lapsen kanssa vain muutaman tunnin aamuisin, ja lapsella oli aivan järjetön ikävä minua, joka näkyi kiukutteluna. Itse olin ihan loppu jo pelkästä iltatyöstä, ja siihen päälle vielä lapsen ikävä ja kiukku, sekä syyllisyys siitä, että en pystynyt olemaan missään täysillä ja tuntui että lapsi kärsi kaikista eniten tästä kuviosta.

En myöskään saanut opiskelun takia vuorohoitoa päiväkodista, vaan äitini tuli joka päivä auttamaan, haki lapsen hoidosta, ruokki, leikitti ja laittoi illalla nukkumaan. En olisi voinut olla harjoittelupaikassa, jos omat vanhempani ei olisi auttanut minua. Yksinhuoltajalla vuorotyön tekeminen on tosissaan rankkaa, kun joutuu muutenkin huolehtimaan kaikesta yksin, ja siihen päälle vielä ilta- ja viikonlopputyöt. Jos mielenterveys on jo valmiiksi vaakalaudalla, ei se helpota yhtään asiaa. Sen takia olen nyt hakenut päivätyötä, koska tiedän että meidän perhe ei tällä hetkellä kestä iltatyötä.

Työnhaku tai työpaikan vaihto nykypäivänä vaan ei ole helppoa, vaikka kuinka keskustelupalstoilla väitetään että ”kyllä työtä tekevälle löytyy”. Kaikkia asioita ei myöskään voi suunnitella etukäteen lasta hankkiessa, vaikka aina väitetään että mitäs et varautunut tähänkin asiaan lasta hankkiessasi… Huoh! Yhteiskunnan täytyisi pystyä tukemaan lapsiperheitä paremmin, varsinkin niin että yksinhuoltaja-vanhemmat pääsisivät työelämään kiinni.

 

Yksinhuoltajana olen usein ajatellut että elämä on välillä kuin uisi ilman pelastusliiviä. Ikinä ei voi tietää, milloin pää uppoaa lopullisesti veden alle. Horisontissa ei näy loppua. Aina vaan jatkuu sama kamppailu, päivästä toiseen. Pienikin vastoinkäyminen voi tuntua vuoren kokoiselta, varsinkin kun niitä tulee toinen toisensa jälkeen. On rankkaa joutua huolehtimaan kaikesta yksin, useimmiten pienillä tuloilla. Sen takia olisi tärkeää, että yksinhuoltajille olisi valtion puolesta järjestetty tukea ja apua, eikä ainoastaan hoitovapaalla vaan myös työelämässä. Miksi ei esimerkiksi kotipalvelua ole saatavilla iltaisin ja viikonloppuisin näissä ”erityisissä olosuhteissa” (esim. vuorotyöläisille), joissa perheet tarvitsevat tukea?


Asiasta on puhuttu paljon muuallakin:

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-ytimessa/pienten-koululaisten-iltapaivatoimintaa-on-laajennettava-1-4-luokkalaisiin-ja-hoitoratkaisut-turvattava-vuorotyolaisten-lapsille
” Hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi olla niin, että vuorotyötä tekevän yksinhuoltajan täytyy lopettaa työnsä lapsen mennessä kouluun tai jättää lapsi yksin iltaisin ja viikonloppuina jopa öisin!

http://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001720826.html” Erityisesti yhden vanhemman perheissä ja vuorotyöläisillä koulun aloittaminen voi johtaa vielä pahempiin pattitilanteisiin: lasten hoito-ongelmat ajavat yh-vanhempia ja vuorotyöläisiä työttömyyteen.”

https://kp24.fi/uutiset/511423/vanhempien-vuorotyo-muokkaa-koko-perheen-arkea
”– Etenkin pienet koululaiset ovat väliinputoajia, sillä heille ei juuri ole tarjolla hoitoa vanhempien ilta- tai yövuorojen ajaksi. Päättäjät eivät ole valitettavasti näkevinään tätä ongelmaa, vaikka työelämä muuttuu yhä enemmän epätyypilliseksi, Rönkä sanoo.” – Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä.

http://www.soininvaara.fi/2013/04/22/8806/
”Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti, että työnantajat velvoitettaisiin osoittamaan pienten lasten vanhemmille ensisijaisesti päivätöitä, koska lapsen etu sitä vaatii. – EK ilmoitti, että ajatus on täysin mahdoton. Taloudellinen tehokkuus vaatii, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät ilta- ja yötöitä. Yksi selitys oli, että epämukavat työajat kasautuisivat sitten enemmän muille. Ovatko mukavien ja epämukavien aikojen palkat oikeassa suhteessa toisiinsa?”

 


Oletko kokenut vuorotyön yhdistämisen perhe-elämään vaikeaksi? Onko sinun paikkakunnallasi järjestetty ilta- ja viikoloppuhoitoa myös koululaiselle?