Masennus kummittelee mielessäni – mitä jos?

Kävin tänään työni puolesta pienten lasten hätäensiapukurssin. Kurssin vetäjä oli eläkeikää lähestyvä nainen, joka oli elämänsä aikana hoitajana nähnyt ja kokenut kaikenlaista.

Yhtenä esimerkkinä ensiavusta hän kertoi kuinka oli ensimmäisenä osunut paikalle, kun synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivä äiti oli hypännyt kerrostalon parvekkeelta alas. Äiti oli kuulemma ensin puukottanut vauvaansa ja sen jälkeen hypännyt alas. Kaikki olivat todella järkyttyneitä kurssilla kuultuaan tämän, tietenkin.

Itse tunsin kuinka veri vain kohisi päässäni. Tiedän tuon tunteen, ajattelin. Muut järkyttyivät siitä, että kauheaa, miten voi niin tehdä. Minä ajattelin – se olisin voinut olla minä. Minä olisin voinut olla se esimerkki josta puhutaan järkyttyneeseen sävyyn. Tajusin minkälaisista kokemuksista olenkaan selvinnyt. Kesti hetki toipua tästä tarinasta, ja oli vaikea keskittyä kurssiin, kun ajatukset ja muistot lähtivät pyörimään mielessäni. Jouduin hillitsemään itseni, etten olisi alkanut itkemään.

Vaikka muistan aika vähän yksityiskohtia vauvavuodesta, muistan todella elävästi kun ajattelin eräänä päivänä että mitäs jos?

Mitäs jos hyppäisi parvekkeelta?

Ottaisinko lapsen mukaan kainaloon?

Vai hyppäisinkö yksin?

Heittäisikö ensin vauvan seinään ja sitten hyppäisi?

Jättäisikö vauvan kotiin ja lähtisi ovesta ulos?

Jos hyppäisin, ei tarvitsisi enää kuunnella vauvan huutoa. Saisin nukkua. Saisin nukkua ikuisesti.

Niinpä, näin kamalia ajatuksia minulla pyöri päässäni, kun olin niin masentunut ja älyttömissä univeloissa. Sitä on vaikea käsittää itsekin näin jälkikäteen, mutta niin synkkä mieleni oli. Muistan pelästyneeni näitä ajatuksia ja häpesin niitä pohjattoman paljon.

Onneksi kuitenkin uskalsin pyytää apua ja sain sitä. Sain apua sukulaisilta ja ystäviltä. Sain keskusteluapua. Lääkityksen. Joskin keskusteluavunkin saaminen olisi voinut olla helpompaa, matalammalla kynnyksellä ja nopeampaa. Mutta se auttoi.

Onneksi sain apua, etten oikeasti hypännyt.

Lue myös:

7 kommenttia artikkeliin “Masennus kummittelee mielessäni – mitä jos?

  1. Hitsi mikä ahdistus nousi itsellenikin kun luin tämän. Olet tosi tosi rohkea kun kirjoitat tästä. Itsekin olen sairastanut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja kaikenlaisia pelottavia ajatuksia on päässä liikkunut. Nostan todella sulle hattua, että olet selvinnyt yksin tuosta suosta, itse en oikein tiedä miten sen olisin tehnyt ilman puolison tukea. Vahva olet!

    1. ❤️ onneksi en ihan yksin ollu, kun oli hyvät tukiverkostot. Mutta olihan se todella hurjaa kun sitä jälkeenpäin ajattelee.

      1. Joo, ei niitä aikoja millään tavalla mielellään muistele. Ihanaa että sullakin oli kuitenkin apua saatavilla! ❤️

  2. Voin hyvin kuvitella, että sellaisia ajatuksia on… omiani en taida muistaa, tai sitten ajatukseni olivat vain itseni vahingoittamisessa. Itselle tuli jonkinlainen romahdus silloin, kun kuulin tutun ihmisen kuolleen samalla tavalla, miten olin suunnitellut itsekin tekeväni masennuksen syövereissä ollessani. Muun muassa.

  3. Meillä oli siskon pojat hoidossa ja mietin vaan että emmä kestä tai pysty saada lapsia. Jo päivän uupumuksen jälkeen tekee mieli hirttää itsensä niin miten voi ikinä saada omia lapsia?
    Uskon, että miun masennustaustalla sairastun varmasti synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Tai ei mitään ”jälkeinen” ois vaan jatkuvana masennuksena.

    Millaista apua sie sait ja mikä antoi voimia uskoa seuraavaan hetkeen? Tai mikä sai jäämään tänne vaikka mieli on jo menossa hautaan?

    Kiitos kun jaat näitä ajatuksia. Tekee hyvää järkyttyä ja ymmärtää kuinka masennus voi kietoa kenet vain sen syvimpiin syövereihin. Myös positiivisen ja iloisen. Kaikki mitä nähdään ei aina ole koko totuus. Ja syyllisyys hälvenee kun joku uskaltaa sanoa ääneen näitä ajatuksia mitä ei haluta ees kuulla. Niitä on kuitenkin olemassa.

    1. Mä sain apua neuvolasta (lääkkeet lääkäriltä ja keskusteluapua), kotipalvelusta tultiin 1-2 kertaa viikossa et ne vei lapsen puistoon. Ystävät ja sukulaiset autto mua.

      Mikä sai mut jatkamaan? Jaa a. Hyvä kysymys. Tästä vois melkeen tehdä postauksenkin ja miettiä vielä enemmänkin tätä. Joku sinnikkyyd ja periksiantamattomuus mussa jossain syvällä pisti eteenpäin. Oon joutunu elämäss käymään läpi montakin isoa kriisiä ja pahoja juttuja, ja mietin et jos niistäkin on selvityy niin selvitään tästäkin.

      Yks asia oli tosin yli muiden mikä autto jaksamaan ja se oli ja on edelleen mun rakas lapseni. On ihan eri asia hoitaa muiden lapsia vaikka niitä rakastaisikin, kun se rakkaus omaan lapseen voittaa kaiken. Pieni hymy, se kun vauva ottaa sormesta kiinni tai tuhisee vieressä auttaa paskojen hetkien yli.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *