Lyhyen naisen elämää – miltä tuntuu olla 155cm?

”Hei anteeks, pystyisitkö ojentaa mulle ton suklaajätskin tuolta ylhäältä kun en yletä siihen?”

Perus lyhyen ihmisen elämää – joutuu pyytämään komeita miehiä ojentamaan kaupassa jäätelöitä ylähyllyltä.

Vaikka olen lyhyt, en halua että minua aliarvioidaan

Muistan kun näimme edesmenneen isoäitini kanssa pari kertaa vuodessa. Hän aina sanoi samaa: oletpa sinä kasvanut! Muistan suuttuneeni (mielessäni), että no enpä ole kasvanut seiskaluokan jälkeen senttiäkään. Kasvoin 155 senttiseksi, jonka jälkeen kasvu pysähtyi.

Nuorempana koin aika paljonkin huonommuutta lyhyydestäni, nykyään olen enemmän sinut asian kanssa. Olen aina inhonnut sitä, kuinka tuntuu ettei minuun aina suhtauduta vakavasti koska olen lyhyt. Yhtä asiaa myös vihaan yli kaiken, nimittäin sitä jos minua taputetaan päähän. Yllättävän moni tykkää taputtaa päähäni, koska olen niin lyhyt, ja se tuntuu joka kerta aivan super-nöyryyttävältä. En ole mikään pieni söötti tonttu tai koiranpentu jota vähän säälien voi taputella. Aargh!

Olen aina myös vihannut sitä että minua luonnehditaan ennemmin söpöksi kuin kauniiksi tai seksikkääksi. Tuntuu siltä kuin olisin lyhyyteni takia joku söpö pupu, joka ei voi olla seksikäs koska ei ole pitkä. Kun katsoo missejä, malleja, mainoksia, niissä on aina seksikkäitä PITKIÄ naisia. Missä ovat kaikki lyhyet tyypit!?

Onko lyhyellä naisella mitään auktoriteettia?

Kun olen ollut yläasteella ja nuorisotalolla töissä olen kokenut että joudun vähän aina tsemppaamaan ekstraa, että minut otettaisiin vakavasti. Voitte vain kuvitella millaista pokkaa tarvitsee olla, kun lauma kaksimetrisiä poikia tappelevat ja minun pitäisi mennä rauhoittamaan tilannetta. Olen joutunut kasvattamaan itselleni paksun nahan sekä Pikku Myyn tyylistä pippurisuutta, jotta auktoriteettini purisi pituudestani huolimatta.

Sen huomaa, että nuoriso ottaa aluksi paljon vakavammin miehen joka on kaksimetrinen, kuin pienen lyhyen naisen, mutta kyllä kaikki ovat huomanneet aika pian, että minullekaan ei kannata ryttyillä.

Toki olen aina ollut temperamenttinen, ihan lapsesta asti. Mutta lyhyydestäni johtuen luulen että olen ottanut itselleni sellaisen kovis-roolin, että näytän hetipaikalla että minä annan kyllä kuulua jos ylitseni kävellään.

Muistan ikuisesti sen kun parikymppisenä kävelin keskustassa kadulla ja todella pitkä pukumies tönäisi minua kovaa olkapäähäni ohi kävellessään. Hän ei pyytänyt anteeksi joten huikkasin vihaisena perään että no anteeksi vain. Mies suuttui ja harppoi takaisin ja huusi minulle että mitä asiaa olikaan. Hän oli varmasti kaksi kertaa minua pidempi ja isompi joten varmaan luuli että pelästyn häntä. No en todellakaan, vaan huusin kahta kauheammin käytöstavoista. Ei tainnut pukumies arvata, että törmäsi Pikku Myyhyn.

Minua aina luullaan nuoremmaksi kuin mitä olen

Muistan kerran parikymppisenä kun ostin bussilippua kuskilta, ja tämä lähti väittelemään kanssani siitä että menen lastenlipulla. Sanoin että olen kyllä reilusti yli 18 vuotta, mutta hän vänkäsi vastaan että ei, sinä olet korkeintaan 16. Lopulta sanoin että hitto soikoon myy sitten se lastenlippu, samapa se sitten.

Minulta on aina kysytty papereita ostaessani alkoholia (ja tupakkaa, kuvitelkaa joskus poltin sellaistakin!), jopa nyt edelleen 36-vuotiaana kysytään melkein joka kerta. Minua aina luullaan nuoremmaksi kuin mitä olen, eikä se nykyään enää niin haittaa. Se on ärsyttänyt sen takia, koska olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut koska olen niin lyhyt. En pitänyt siitä kun tuntui että minua aliarvioidaan ja vähätellään sen takia että olen lyhyt ja sen takia nuoremman näköinen. Että ihan kuin en olisi oikea aikuinen.

Lyhyt tarvitsee aina muiden apua

Olen aina ollut suomalainen perus jäärä nainen, joka pärjää itse eikä tarvitse kenenkään, saati sitten miehen apua. Välillä joudun myöntymään, että tarvitsen apua koska on fyysinen mahdottomuus esimerkiksi ylettää kattolamppuun. Minulla on korkea porrasjakkara, mutta en senkään avulla yletä vaihtamaan lamppua! Miten turhauttavaa. Ruokakaupoissa onneksi on usein saatavilla jakkaroita, ja yletän kotona yläkaapeille porrasjakkaran avulla.

Olen aina mieluummin raahannut kaupan toiselta puolelta jakkaran kuin pyytänyt apua, koska en halua että minun pituudelle nauretaan taas kerran.

Ikä tuo mukanaan itsensä hyväksymistä

Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sitä myötätuntoisemmin suhtaudun itseeni. Enhän minä voi sille mitään että olen näin lyhyt, joten miksi murehtia asiaa? Tietty helpommin sanottu kuin tehty, mutta näinhän se on.

Olen vanhemmiten onnistunut hyväksymään pömppövatsani, huonon ihoni, roikkuvat käsivarteni ja kaikki muut pienet kauneusvirheet joten pituus menee kai siinä samassa sitten. Edelleen kyllä tekee pahaa jos joutuu pyytämään jätskihyllyllä apua, mutta ehkä kohta tuo minun 5-vuotiaani kasvaa ylitseni, niin ratkeaa sekin pulma!

2 kommenttia artikkeliin “Lyhyen naisen elämää – miltä tuntuu olla 155cm?

  1. Itse häpesin aina sitä että olin pitkä, niin paljon että aiheutin itselleni ryhti vian. Mua luultiin mm. oman isäni vaimoksi 12 vuotiaana, mikä oli tietenkin aivan kamalaa. papereita ei kysytty juuri koskaan ja kaverit pyysi aina hakeen tupakat ja juomat sen takia, enkä osannut sanoa ei vaikka ahdisti. kumpikin ääripää taitaa aiheuttaa omia hankaluuksia ainakin nuorena, aikuisena sitä oppii että kaikki on erilaisia ja kaikilla on omat hankaluudet, ettei vain itse ole jotenkin ’viallinen’. kaikkille meille löytyy oikean kokoinen paikka maailmasta 🙂

    1. Voi eei kamalalta kuulostaa että on luultu isänsä vaimoksi. Mä oon sitä kans kuullu että pitkät (tytöt) alkaa häpeämään pituuttaan ja ryhti huononee. Ihan hullua 🙁

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *