Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Luin surullisen artikkelin Vihreästä Langasta. Siinä on Leikkiväen nuoria kertomassa elämästään ja haasteista. Epävarmuutta tulevaisuudesta, kielteisiä terapiapäätöksiä, uupumista, masennusta. Artikkeli kertoo, että syrjässä olevia nuoria (15-29-vuotiaita) on yli 60 000, ja etenkin 25-44-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on nousussa. Syynä on usein mielenterveysongelmat.

Järjestöjen tarjoamat palvelut ovat usein ihan tupaten täynnä, tulijoita olisi enemmän kuin paikkoja. Näin on myös Leikkiväessä, josta edellä mainittu artikkeli kertoo. Julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkiä. Jos voit ”liian hyvin”, et saa apua. Ennaltaehkäisevä apu on olematonta valtion puolelta.

Lisäksi yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan ja ”nykyajan nuoria” haukutaan laiskoiksi ja työtä vieroksuviksi. ”Kyllä työtä tekevälle löytyy”, on vanhan kansan sanonta, joka kivasti potkii jo potkittua. Miten mennä töihin, kun ei ole päässyt opiskelemaan, ei ole työkokemusta, tai uupuu jo ennen kuin pääsee työelämään? Mitä sitten, kun tarjolla on vain pätkätöitä? Kun apua ei saa terapiasta ja lääkkeitä tuputetaan senkin edestä, ja toimeentulotuen viidakko on liian vaikea, ollaan jumissa.

Kuva: Alexandra Malanin

Terapiaan pääsy on todella vaikeaa

Voisin kertoa vähän omasta kokemuksestani avun pyytämisestä ja sen saamisesta. Hakeuduin terapiaan terveyskeskuksen kautta vuonna 2014 kun olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pari vuotta tästä eteenpäin olin päässyt psykiatriselle poliklinikalle, saanut siellä alkuarvionnin, sain ryhmäterapiaa, rentoutumiskurssin jossa mm. venyteltiin ja nettiterapiaa. En kokenut näistä olevan mitään apua. Lopulta sain koko kevään kestävän IPT-terapiajakson joka auttoi minua ymmärtämään itseäni ja mahdollisia syitä siihen miksi masennuin. Opin siellä uusia ajattelutapoja, syy-seuraussuhteita, itsestäni huolehtimisen työkaluja ja kävimme läpi aikaani ennen ja jälkeen äitiyden. Jos en olisi päässyt siihen terapiaan, en tiedä missä olisin nyt.

Kaikki muu psyk polilla tuntui turhalta jankkaukselta ja pompottelulta. Jopa alkuarvioinnin aikana (muistaakseni useampi kuukausi) vaihtui useaan kertaan hoitajat sekä lääkäri. Tuntui uuvuttavalta, että jouduin selittämään jokaiselle aina uudestaan samat asiat, eikä päästy eteenpäin. Miten he voivat edes arvioida minua, kun eivät tunne minua ollenkaan?

Kun olin käynyt IPT-terapiajakson yhden kevään ajan, voin hetkellisesti paremmin. Syksyllä 2016, kun poikani oli 2,5-vuotias, menin takaisin koulun penkille ja uuvuin ja masennuin taas. En ollut valmis vielä sellaiseen ponnisteluun. Sinnittelin kuitenkin opinnot loppuun ja valmistuin. Seuraavan vuoden alussa olin työtön ja todella uupunut. En päässyt edes haastatteluihin, koska minulla ei ollut työkokemusta alalta johon olin juuri valmistunut. Olin ahdistunut, masentunut ja sain pahoja paniikkikohtauksia päivittäin.

Kesällä en enää jaksanut ja otin yhteyttä psyk polille taas. Sieltä sanottiin, että seuraava askel olisi Kelan maksullinen terapia, eikä heillä ole antaa lääkäriaikoja kesällä, syksyllä sitten. Sain hoitajalle ajan, joka oli jotenkin ihan pihalla, puolet ajasta meni siihen että hän näytti minulle mielenterveystalon nettisivuja, kuin olisin joku idiootti joka ei osaa nettiä käyttää. Sanoin, että minulla on ollut 16-vuotiaasta asti paniikkihäiriö, joten tiedän miten toimia kun kohtaus tulee. Halusin psyk polilta apua siihen, että miksi näitä kohtauksia tulee nyt niin hurjan paljon. Välillä päivittäin. Jouduin kesän aikana pari kertaa kaupungilla ollessani soittamaan vanhemmilleni, kun olin niin paniikissa etten osannut toimia. Isäni tuli hakemaan minut ja lapseni kaupungilta autolla, ja jouduin menemään asemalle ”piiloon” rauhalliseen paikkaan kun pelkäsin kaikkea enkä saanut henkeä. Kerran päädyin kaupungilla ambulanssiin rauhoittumaan.

En saanut muuta apua poliklinikalta kuin nettiterapiaa taas, ja uupuneena tein tehtäviä netissä siitä kuinka toimia paniikkikohtauksen iskiessä. Jätin terapian kesken kun en kokenut siitä mitään hyötyä, ja tulin polilla niin alentuvasti kohdatuksi etten jaksanut enää hakea syksyllä lääkäriaikaa. Olisin halunnut jonkun ihmisen jolle jutella, enkä tehdä netissä tehtäviä ja sanoinkin tämän hoitajalle. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi yrittää nettiterapiaa, koska lääkäriaikoja on todella vaikea saada kesällä. Tuntui, ettei minua kuunneltu oikeasti ollenkaan. Yritin sitten omin voimin vain pärjäillä päivän kerrallaan eteenpäin.

Kuva: Alexandra Malanin

Avun saamisen pitäisi olla helpompaa

Tulen todella surulliseksi lukiessani Vihreän Langan kaltaisia artikkeleita. Minulla on hyvä tukiverkosto joka ottaa kiinni kun putoan, ja voin paljon paremmin tänä päivänä. Siitä ei kuitenkaan voi kiittää terveydenhuoltoa tai monimutkaista sosiaaliturvajärjestelmää joka takkuaa kun jää työttömäksi tai muuten putoaa yhteiskunnan rattailta.

Mutta entäs nämä nuoret joilla ei ole tukiverkostoja? Jotka putoavat kuiluun ihan yksin?

”Toimeentulon epävarmuus on kuluttavaa kenelle tahansa. Kun siihen yhdistää kuukausien tai jopa vuosien taistelun siitä, että pääsisi turvallisesti purkamaan pahaa oloa ammattilaisen kanssa, turhautuminen ja synkkyys ovat looginen seuraus. Hitaasti tulevat päätökset  ja arvaamattomasti katkeilevat etuudet vaikeuttavat toipumista. – Vihreä Lanka

Taistelu toimeentulosta uuvuttaa

Kun mielenterveysongelmiin ja muihin haasteisiin lisätään vielä taistelu toimeentulosta, ollaan jo todella syvällä suossa. Kun köyhyys pitkittyy, on vaikea itse yrittää nousta ylös ja mennä työelämään. On vaikea suunnitella yhtään mitään, kun ei tiedä tuloja seuraavalle kuulle, ja koko ajan on pelko perseessä siitä että joku tuki katkaistaan. Sellaisessa paineessa on todella vaikea elää. Tämä tuntuu olevan todella vaikea työssäkäyvien ymmärtää. Jos ei itse ole joutunut kokemaan tukiviidakkoa tai sitä että uupuu ja masentuu, voi olla vaikea ymmärtää. Silti tuntuu, että ihan perus empatia ja kyky asettua toisen asemaan puuttuu ihan täysin monelta ihmiseltä, ja useimmilta päättäjiltä.

Kun puhutaan laiskoista nykynuorista ja ihmetellään kun työt eivät kelpaa, se saa nämä nuoret vajoamaan entistä syvemmälle kuoppaan. Syyllistäminen, aktiivimalli ja karenssit eivät auta vaan voivat pahimmillaan tiputtaa niin syvälle, ettei sieltä enää nouse ylös. Sen sijaan terapiapalveluiden saaminen kaikille halukkaille nopeasti, aktiivimallin purkaminen ja Kelan tukiviidakkojen poistaminen (=perustulo) helpottaisivat.

”Työtön, mielenterveysongelmainen, köyhä, sosiaalituilla elävä ihminen ei ole ihanneyksilö.” -Vihreä Lanka

Kuva: Alexandra Malanin

Olin super-tyytyväinen, kun luin että uusi hallitus olisi lakkauttamassa aktiivimallin. Sipilän hallitus teki niin paljon hallaa, että en tiedä miten tästä suosta ylös noustaan. Toivon, että uusi eduskunta auttaisi meitä köyhiä, mielenterveyskuntoutujia sekä muita yhteiskunnan rattailta tippuneita. Toivon, että vihdoin ymmärretään ennaltaehkäisyn tärkeys sekä terapiajonojen radikaali lyhentäminen. Apua helpommin tarjolle, sekä yksinäisille nuorille ja aikuisille kuin perheellisille.

Matalan kynnyksen apua, eikä kuukausien jonottamista palveluihin.

On etuoikeutettua jaksaa työelämässä

Olen ollut ensimmäistä kertaa vuosiin kokopäivätyössä nyt kohta vuoden. Moni on kauhistellut pientä lastenhoitajan palkkaani sekä tunnin työmatkaani. Itse olen vain ollut niin onnellinen, että olen saanut töitä ja jaksan olla siellä. Olen myös tyytyväinen siihen, että saan maksettua työttömyyden aikana kertyneitä velkoja, ja silti vuokran ja laskujen jää käteen enemmän rahaa kuin työttömyyden aikana yhteensä. Nykyään ymmärrän että on etuoikeus jaksaa työelämässä. Monelle se saattaa olla itsestäänselvyys, mutta meitä on monia jotka ymmärtävät kuinka onnekas on, kun jaksaa olla töissä. Nykyään työn saaminen ei myöskään ole itsestäänselvyys, vaikka niin joka paikassa huudellaankin.

”Kun sosiaalinen hierarkia voimistuu, ylemmällä tasolla ei tunneta enää empatiaa alemmalla tasolla olevia kohtaan ja päinvastoin”, Keto kuvailee.” -Vihreä Lanka

Sanonta ”jokainen on oman onnensa seppä” ei pidä paikkaansa. Toivoisin yhteiskuntaan ihan totaalista asennemuutosta, koska joskus elämässä sattuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa. Masennusta, uupumusta, työpaikkakiusaamista, burn outia, läheisen kuolemaa tai ihan mitä tahansa joka suistaa elämän ns. raiteiltaan. Joillekin taas on annettu huonommat kortit jo syntyessään. Myös sanonta ”jokaiselle annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa” on ihan paskapuhetta. Joskus vain elämä hajottaa, ja silloin muiden ihmisten ja yhteiskunnan kuuluisi auttaa. Itseasiassa yhteiskunnan kuuluisi ennaltaehkäisevästi jo auttaa, jos vain mahdollista, jotta sinne kuilun pohjalle ei tarvitsisi vajota.

Masennus, syrjäytyminen, työttömyys ja epäonnistuminen on edelleen häpeä meidän yhteiskunnassamme, vaikka ei pitäisi olla. Sen takia nostan näitä asioita päivänvaloon, jotta edes yksi ihminen saisi tunteen, ettei ole epäonnistunut sen takia ettei ole työelämässä tai on masentunut, tai etsii paikkaansa vielä tässä maailmassa. Voimia teille, ja tietäkää tämä – ette ole yksin.


4 kommenttia artikkeliin “Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

  1. Kiitos mielenkiintoisesta jutusta 💞elän jatkuvassa ahdistuneessa olotilassa, mutta päivä kerrallaan. En jaksa enää apuja anella. Eläke-ikä häämöttää ja toivon, että sitten helpottaa.

    1. Tosi paljon tsemppiä ja voimia sulle. Ei tän pitäis näin mennä 🙁 Ymmärrän tunteen. <3

  2. Loistava kirjoitus. Kiitos!
    Itsekin käynyt läpi monen monta eri tahoa, että mistä sitä apua saisikaan. Apua on kyllä tarjottu, mutta tuntui että jopa diabeteslääkärini sai asioita aikaiseksi enemmän kuin muut kunnan psykiatripsykologimikälie (menee ihan sekasin kaikkien tittelien kanssa, ja kun niitä auttajia on ollut niin monta! :D) hoitopaikat. Turhauttaa kun joutuu kertaamaan elämänkertani kaikille tahoille. :/

    Olen saanut toki apua, mutta tuntuu että se on kovin hidasta ja vähäistä. Tiedän että puhutaan matalan kynnyksen vertaistukiryhmästä, mutta silti. Ja asioita on hidastanut mainitsemasi taloushuolet. Oli pitkään huoli että kohta lähtee katto pään päältä kun ei ole saanut maksettua vuokraa ajoissa. Mutta olen onnekas että läheiset ovat olleet suurena tukena, henkisesti sekä taloudellisesti.

    Toivon itsekin pääseväni toteamaan joskus että on etuoikeus jaksaa ja pystyä tekemään töitä. Joku päivä vielä. 🙂

    Tsemppiä ja voimia sulle!

    1. Kiitos kun kommentoit 💓 Kun on muutenkin vaikeeta ja on vielä rahahuolia niin kyllä se vaan on tosi raskasta!

      Toivon todella että pääset sanomaan että hei, mä oonkin jaksanu tehdä töitä 🙂 Mutta jos et pysty, niin sekin on ok, vaikka yhteiskunta ja oma mielikin niin syyllistäisi. Me kaikki yritetään parhaamme!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *