Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

”Nykytila (status)
Yleistila hyvä, ulkoisesti huoliteltu nainen, joka tulee hyvään vastavuoroiseen kontaktiin. Avoimesti kertoo tilanteestaan. Muutaman kerran kyyneltyy. Kuvaa julkisten paikkojen pelkoa, katastrofiajattelua ja myös itsenäiseen paniikkihäiriöön sopivia oireita. Mieliala on lievästi depressiivinen. Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko samanaikainen paniikkihäiriö.”

Tällainen teksti löytyy omakannastani. Olin suoraan sanottuna aika yllättynyt kun luin tämän tekstin, vaikka olinkin lääkärissä asiasta puhunutkin. Miten minä, todella ekstrovertti ihminen voin alkaa pelkäämään ulos lähtemistä, bussissa istumista ja ruokakauppoja?

Miten julkisten paikkojen pelko vaikuttaa elämääni?

Masennuksen myötä olen saanut liudan muitakin vaivoja joista yksi on tämä julkisten paikkojen pelko. Ahdistun kaupan kassalla, pelkään astua bussiin, ahdistaa viedä lapsi tarhaan. Mitä jos maksukortti ei toimikaan kassalla ja kaikki tuijottaa, mitä jos joku tuleekin ahdistelemaan minua bussissa, mitä jos, mitä jos?

Myös katastrofiajattelu vaivaa minua. Jos ajattelen liikaa kaikkea kamalaa mitä voisi tapahtua, saatan saada paniikkikohtauksen tai ahdistua. Silloin voi esimerkiksi bussissa istuminen olla todella vaikeaa. Pelkään että minulle käy jotain pahaa ja lapsi jää yksin, pelkään että jollekin läheiselle käy jotain pahaa. Pelkään että joku hyökkää metroon kirveen kanssa, alkaa ampumaan töissä, ajaa meidän päälle autolla. Näitä ajatuksia riittää.

Näin taas vähän aikaa sitten keskustelun ”kännykkänuorista” jotka eivät tajua bussissa istuessaan antaa tilaa vanhuksille, koska keskittyvät vain kännykkäänsä. Olen yksi näistä, joka aina istuu julkisissa kuulokkeet korvilla. Tiedättekö miksi? Se estää minua saamasta paniikkikohtausta.

Kun suljen itseni omaan kuplaani, se rauhoittaa minua eikä bussissa istuminen tunnu enää niin ahdistavalta. Se on myös keino rauhoittua ennen työpäivääni ja ennen kuin haen iltapäivällä lapsen päiväkodista. Töissä päiväkodissa on niin kova melu ja meininki, että tulen hulluksi jos joudun työmatkoillanikin kuuntelemaan ihmisten mölyämistä. Kaikkein mieluiten olisin vain hiljaisuudessa hetken, mutta kun se ei julkisissa onnistu, on kuulokkeet ja äänikirjat hyvä keino myös.

Pelko

Lue myös: Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT

Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa kaikkeen

Olen pienestä pitäen joutunut kokemaan seksuaalista häirintää ja aikuisena myös seksuaalista väkivaltaa. Uskon että se on myös iso osa sitä minulle puhjennutta julkisen tilan pelkoani. Kun oman kehon rajoja rikotaan jatkuvasti tulee ”taistele tai pakene” -olotila. Se voi olla tiedostamatonta ja välillä tiedostettuakin. Kun istun bussissa ja tuntematon mies istuu viereeni saatan ahdistua saman tien. Se johtuu rikotuista rajoistani.

En kestä sitä että minun lähelleni tullaan julkisissa kulkuneuvoissa, minun on vaikeaa olla hississä muiden ihmisten kanssa enkä kestä sitä että joudun menemään liian lähelle tuntematonta ihmistä. Tämän takia mm. ruokakaupan jonot ovat inhottavia. Ei tietenkään aina, mutta hyvin usein kuitenkin.

Julkisilla paikoilla tehdyt ”pilat” pelottavat

Törmäsin instagramissa taas kerran tiliin missä mies tekee käytännön piloja tuntemattomille ihmisille. Esimerkiksi niin, että hyökkää aidon näköisen käärmeen kanssa tuntemattomien ihmisten päälle kadulla. On ilmeisesti yllättävän monien mielestä hauskaa kun ihmiset pelästyvät tällaisia. Näitä videoitahan riittää pilvin pimein netissä ja telkkarissa. En ole koskaan pitänyt niitä hauskoina, saati sitten nyt kun kärsin julkisten paikkojen pelosta. En kestä sitä että joku tulee liian lähelle, saati sitten pelottelee. Olisi kamala ajatus että joku pitäisi sitä hauskana, että pelästyn kuollakseni.

Pelko

Lue myös: Elämää paniikkihäiriön kanssa

Miten olen päässyt pelkotiloistani eroon?

Asian hyväksyminen. En usko että koskaan pääsen täysin eroon peloistani, mutta voin yrittää itse lieventää niitä. Olen terapiassa käynyt läpi näitä asioita ja toivon pääseväni joku päivä Kelan tuettuun pidempiaikaiseen terapiaan käymään myös läpi näitä asioita lisää. Hyväksyn sen, että joudun ehkä lopun elämääni kärsimään ainakin jossain määrin ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä ja julkisten paikkojen pelosta. En suostu häpeämään niitä, ja myös sen takia puhun näistä asioista ääneen.

Pyrin kontrolloimaan omia ajatuksiani. Samalla tavalla kuin olen toiminut paniikkihäiriöni kanssa, olen opetellut olemaan ajattelematta näitä ongelmiani. Yritän tunkea pelottavan ajatuksen pääkoppaani johonkin syvälle, ja mennyt silti ulos vaikka on pelottanut. Toinen (ehkä vähän parempi) keino on ottaa vastaan ajatus, hyväksyä se, ja päästää siitä irti. ”Pelkään astua bussiin. Okei, se voi olla pelottavaa. Varmaan muitakin voi pelottaa tällanen. Ei se mitään. Tehdään se silti, kyllä se varmaan hyvin menee!” Itselläni paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko on ollut sen verran omassa kontrollissani, että olen pystynyt pakottamaan itseni ulos vaikka ahdistaa (kaikki ei tähän tietenkään pysty, suosittelen silloin(kin) terapiaa).

On tärkeää tiedostaa omia ajatusmalleja, koska silloin niihin pystyy edes osittain vaikuttamaan. Mitä enemmän ajattelee että nyt jotain pahaa tapahtuu, sitä enemmän ulos meneminen pelottaa. Mutta jos tuntuu ettei selviä tästä yksin, on tietysti tärkeää ottaa yhteys johonkin tahoon joka voi auttaa. Itse olen terapiassa saanut hyviä työkaluja siihen, kuinka selvitä näiden ajatusten kanssa.

”Rohkeutta ei ole se että ei pelkää. Rohkeutta on se, että tekee asioita vaikka pelkää!” – sivukorvalla kuultu lause lapsen piirretystä

Vältän isoja ihmisjoukkoja jos en jaksa. Pyrin välttämään isoja väkijoukkoja ja suuria tapahtumia jos olen heikossa kunnossa (esim. tosi väsynyt), koska niissä minua aina ahdistaa, oli hyvä päivä tai ei. Voin käydä tapahtumissa mutta harvakseltaan ja osaan tunnistaa milloin on pakko poistua, ettei paniikki ota yliotetta. Tässä on tärkeää tunnistaa se, että alkaako välttämään kaikkia tapahtumia ja isoja väkijoukkoja, vai valitseeko vain tarkkaan ne mihin menee. Tämä voi lipsua helposti siihen ettei käy enää missään, itsellänikin käy helposti niin.

Tunnistan omat voimavarani. Yritän pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Väsyneenä ja stressaantuneena helpommin alan panikoimaan ja ahdistun. Yritön nukkua niin paljon kuin mahdollista (tiedän että huonosti nukkuvien lasten vanhemmat pyörittelee nyt silmiään ympäri) ja tehdä asioita jotka ovat itselleni miellyttäviä. Tarvitsen paljon omaa aikaa yksin. Onneksi se järjestyy osittain, kun lapsi menee isovanhempiensa luokse, silloin usein lataan akkujani yksin.

Puhun asioista. Usein huomaan että omaa oloa helpottaa paljon se että sanoittaa tunteitaan tähän asiaan liittyen. Silloin ne eivät paisu liian suuriin mittasuhteisiin kuten omassa päässä ne usein tekee. Joten viimeinen vinkkini on: puhu! Puhu ystävälle, perheellesi, lääkärille, terapeutille, kenelle tahansa, jos asia tuntuu ahdistavan. Saatat yllättäen huomata miten se helpottaa oloa.

Kärsitkö julkisten paikkojen pelosta? Miten olet selvinnyt sen kanssa?

Julkisten paikkojen pelko – itsehoito


4 kommenttia artikkeliin “Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

  1. Kelan terapiaan pääsy vaatii aktiivista hoitosuhdetta, vähintään 6 kk. Kannattaa hakeutua vaikka psykpolille ja sieltä psykiayrille hoitopolun aloittamiseksu.

    1. Eikös se oo 3kk vai onko se muuttunu? Oon pari kertaa koittanu jo alottaa prosessin,mutta en oo jaksanu. Se vaatii kuitenkin aika paljon, energiaa, halua käydä läpi ja työstää asioita, sen että saa järjestettyä aikaa sekä rahaa.

  2. Ensinnäkin, ihana lukea näitä tekstejäsi ja huomata, että en ole ainoa. Kiitos siis siitä. Itselläni on paniikkihäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko, ollut pitkään ja diagnosoitu. Hoitosuhdetta ei ole, koska päällisin puolin vaikutan hyvinvoivalta ja eloisalta eikä terapeutti näe tarvetta hoidolle. Itse toivoisin sitä, mutta se ei ole helppoa. Olen oppinut elämään näiden kanssa ja hyväksynyt, että nämä ovat osa minua. Olen hyvinkin positiivinen ja iloinen ihminen, mutta taistelen omaa taistoani jatkuvasti sisälläni. Jos haluan ravintolaan, kahvilaan tai sukujuhliin, tarvitsen lääkkeitä jotta en saa paniikkikohtausta. Siksi teen niitä harvoin, vaikka sumpilla olisikin kiva käydä. No, elämä on. 🙂 Pyrin haastamaan itseäni uusiin juttuihin ja kohtaamisiin uusien ihmisten kanssa ja viihdyn sosiaalisessa kanssakäymisessä, vaikka samalla pelkäänkin. On huippua, että avaudut aiheesta ja ainakin minulle tämä oli piristävä muistutus siitä, että meitä on enemmänkin emmekä ole yksin. 💕

    1. Kuulostaa tosi tutulta! Ihanaa että sait vertaistukea kirjotuksesta, musta on myös ihanaa että saan teiltä takaisin vertaistukea! Etten höpöttele yksikseni vaan jotain täällä, että on joku johon myös itse samaistua 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *