Kategoria: Yleinen

Sivutoiminen yrittäjyys työttömänä – systeemi täynnä sudenkuoppia

Sivutoiminen yrittäjyys työttömänä – systeemi täynnä sudenkuoppia

Olen nyt odottanut 18 päivää sitä, että työkkäri hyväksyisi suunnitelmani kokeilla sivutoimista yrittäjyyttä neljän kuukauden ajan. Jännitystä on ilmassa, koska vuokrani on myöhässä jo kolmisen viikkoa, enkä voi sitä maksaa ennen kuin saan työttömyyskorvauksen. Käytännössä heidän puolelta kai riittäisi kun painaisivat jotain ”hyväksy” nappulaa, mutta kun hakemuksia on jonoksi asti, ei kukaan ehdi tekemään sitä.

Soitin työkkäriin ja kyselin, että mikä kestää ja milloin he käsittelevät hakemukseni. Sieltä vastattiin kysymykseeni, että Helsingin alueella käsittelyajat tällaisille asioille on 22 päivää. Eikä niitä voi nopeuttaa, koska hakemuksia on liikaa. Tyly työkkärintäti ei kyennyt sanomaan muuta, kuin että odota vaan niin kyllä se päätös sieltä tulee, 22 päivän sisällä – tai sitten joskus myöhemmin. Käsittämätöntä, että työkkäri ja Kela voi määrätä asiakkaan tekemään kaikenlaista ja antaa siihen 2-7 päivää aikaa, kun taas he voivat venyttää käsittelyaikoja vaikka kuukausia.

Kauppalehti uutisoi juuri siitä kuinka tämän uuden neljän kuukauden kokeilun piti estää se, ettei tukien maksuihin tule katkoja. Mutta miten kävikää käytännössä? Olen odottanut päätöstä jo 18 päivää, ilman rahaa. Enhän minä pysty keskittymään yritykseni asioihin ja sen käynnistämiseen, kun joudun stressaamaan raha-asioita.

Yrittäjyyden kokeilu törmäsi käytäntöön – ”Tuen ei pitäisi katketa, mutta käytännössä näin on käynyt”

– Kauppalehti

Samaan syssyyn eilen sattui soittamaan Kelan työntekijä joka kertoi että toimeentulotukeni on nyt katkaistu toistaiseksi, koska olen ”yrittäjä” ja työkkärin tulotkaan eivät olet varmoja tällä hetkellä. Vaikka olen sanonutkin, että olen sivutoiminen yrittäjä, ja olen vielä työkkärin listoilla. Mutta silti, minun pitää laittaa sinne uutta hakemusta tulemaan, missä on tarkat tiedot tuloistani. Mutta enhän minä niitä tiedä, kun ei työkkärikään tiedä! Hitto, mikä sotku. Ja kaiken tämän aikaa olen sitten ilman rahaa, ellen satu myymään korujani.

En ole ehtinyt panostaa tarpeeksi korumyyntiin, koska olen selvitellyt Kelan ja työkkärin asioita. Olen ehtinyt tekemään jonkun verran korviksia myyntiin, mutta en ole ehtinyt panostaa esimerkiksi markkinointiin. Haluaisin myös tehdä muitakin tuotteita myyntiin. Lisäksi minun pitäisi tämän päälle pystyä ottamaan vastaan kokopäivätyötä. Ihan järjetöntä.

Eikö tämän neljän kuukauden kokeilu pitäisi saada tehdä rauhassa, jotta voisi oikeasti keskittyä yrittäjyyteen, eikä työnhakuun ja byrokratiaan? Eikö yrittäjyyden kokeileminen pitäisi riittää aktiivisuudeksi?

Minulla ei ole mitään hajua, milloin saan työttömyyskorvausta seuraavan kerran, enkä tiedä minkälaiset tuloni ovat ensi kuussa, tai milloin saan tämän kuun vuokran maksettua. Joudun odottamaan yrittäjyyden selvityspyynnön hyväksymistä, ja nyt vielä lisäksi osa-aikaisen työni palkkakuittia. Kannattipa lähteä tähän mukaan. Olen ajoittain ollut tästä asiasta niin stressaantunut, etten ole saanut unta.

Näköjään kannattaa olla täysin työtön, tai sitten kokeilla sivutoimista yrittäjyyttä kokopäivätyön ohella. En nimittäin voi suositella tällaista kaaosta ja epävarmuutta kenellekään. Toisaalta, vuosia työkkärin ja kelan listoilla ajoittain roikkuneena – tämä sekoilu ei tule millään tapaa yllätyksenä. Näillä laitoksilla kun on enemmän sääntö kuin poikkeus, että kukaan ei tiedä mitään ja päätöksissä kestää.

 

Kannattaa lukea myös aiheeseen liittyen Kauppalehden haastattelu Jessicasta, joka perusti yrityksen työttömänä ollessaan, ja mitkä sudenkuopat hän löysi systeemistä.

 

Lue muita aiheeseen liittyviä postauksia:

Sain töitä!

Jännitystä ilmassa – minusta tulee sivutoiminen yrittäjä!

 

Sain töitä!

Sain töitä!

Minä sain TÖITÄ! Jes! Olen koko ajan sanonut, että vuosi 2018 on minun vuoteni. Tämä on se vuosi, kun saan töitä ja alan tekemään hyviä asioita itseni vuoksi. Huolehdin itsestäni ja keskityn terveeseen itsekkyyteen. Maaliskuussa laitoin myös käyntiin sivutoimisen yrittäjyyden työkkärin kautta. En ole tosin vieläkään saanut päätöstä siihen liittyen, ja rahaa ei tipu ennen kuin joku käsittelee hakemuksen. Saa nähdä miten käy.

Mutta nyt kävikin tosiaan niin, että nuorisotalo jossa olin työharjoittelussa opiskelun aikana tarvitsi tuntityöntekijää, ja pääsin sinne viikonloppuhommiin loppukevään ajaksi! Ihan huippua, että soitin vain pomolle sinne ja paikka irtosi saman tien, ja he ovat jopa innoissaan siitä että tulen sinne. Ja voin kertoa, että niin olen minäkin! Itsetunto ja työmotivaatio laskee mitä pidempään on työttömänä, ja en ole 1,5 vuoden aikana päässyt edes työhaastatteluun mihinkään. On todella lannistavaa saada koko ajan ”kiitos mutta ei kiitos” -sähköposteja.

Onpa muuten myös haastavaa lapsen kanssa ottaa vastaan tällaisia keikkahommia – jos minulla ei olisi vanhemmat auttamassa lapsenvahteina, joutuisin vaihtamaan pojan vuoropäiväkotiin. Ja sitten kun ei ole tarvetta enää vuoropäiväkodille parin kuukauden työrupeaman jälkeen, joutuisinko vaihtamaan taas tarhaa? Vuoropäiväkodissa kun ei saa olla, ellei ole vuorotöissä. Miten ihmiset järjestävät nämä asiat keikka- ja pätkätöiden suhteen?

Ei ole todellakaan helpoksi tehty nämä hommat etenkään totaaliyksinhuoltajalle. Mitä ne ihmiset tekevät, joilla tukiverkot ovat ihan olemattomat?

Mutta, onpa täydellistä, että pääsen tekemään oman alani hommia osa-aikaisena ja samalla teen töitä myös itselleni: myyn käsitöitä ja kirjoitan blogia. Miten elämä voikaan joskus heittää pelkästään hyviä juttuja eteen? Toivotaan, että tämä on vain alkua loistavalle loppuvuodelle. Toivotaan, että kohta pystyn täysin elättämään itseni, ja pääsen tästä Kelan ja työkkärin paperinpyörittelystä eroon.

Ja toivotaan, että Kela ja työkkäri ei nyt aiheuta ongelmia, kun työtön aktivoi itsensä… Keikkahommat ovat hankalia yhdistää tukiin kun joutuu odottamaan palkkakuitteja. Olen täällä jo odotellut pari viikkoa työttömyystukea, jotta saisin vuokrani maksettua. Mutta eipä stressiä, ei…

Mutta minkäs teet, työ on aina työtä ja siitähän ei tosiaankaan voi kieltäytyä kun vihdoin sellaista saa edes osa-aikaisesti!

 

Lisää aiheeseen liittyviä postauksia:

Jännitystä ilmassa – minusta tulee sivutoiminen yrittäjä!

Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

 

Katsaus vanhoihin käsityölehtiin – pluskoon kaavat ja läskiviha

Katsaus vanhoihin käsityölehtiin – pluskoon kaavat ja läskiviha

Pluskoon kaavat ja läskiviha, miten ne liittyvät toisiinsa?

Sain yhdestä facebook ryhmästä idean kaivella esiin vanhat käsityölehteni, joita on vino pino vuosilta 2000-2010. Facebook-ryhmässä esiteltiin kuvaa käsityölehdestä vuosien takaa, jossa pluskoon kaavat olivat mallia kaapu, ja kuvateksteissä oli neuvoja kuinka piilottaa ylimääräiset muhkurat. Halusin kurkata omiin lehti-arkisoihin, että minkälaisia sen aikakauden pluskoon kaavat olivat. 

En ole moneen vuoteen tilannut mitään käsityölehtiä, kun niissä tuntuu pyörivän samat aiheet vuodesta toiseen. Olen vuosina 2006-2010 seurannut käsityö- ja neulelehtia tiiviisti, kun opiskelin pukuompelijaksi ja modistiksi.

Silloin olin 15-20 kiloa laihempi kuin nyt, joten en kiinnittänyt silloin mitään huomiota pluskoon kaavoihin koska no, en tarvinnut niitä. Mahduin käsityölehtien kapeaan muottiin, silloin olin muistaakseni kokoa 36, nykyään olen kokoa 48-50.

Näin laiha olin vuonna 2008. Olinkohan silloin myös parempi ihminen, kun en ollut ylipainoinen? No en tietenkään, mutta välillä siltä tuntuu, kun lukee somesta läskiviha-kommentteja.

Ihan mielenkiinnosta, nyt vuosia ja lisäkiloja myöhemmin katsoin uudestaan näitä samoja lehtiä, ja huomasin että silloin on kyllä fat shaming ollut todella avointa. Pluskoon kaavat olivat usein muodottomia tylsiä kaapuja, ja pluskokoa oli yksi kaava koko lehdessä. Saateteksteinä käytettiin usein lauseita kuten ”pyöreälle naiselle, isoille tytöille, pidentää ja hoikentaa, musta sopii isolle naiselle” ja niin edelleen. Tuskin nykypäivänä enää näin suoraan vihjataan, mutta aika pöyristyttävää kuinka vain vajaa 10 vuotta sitten on ihan suoraan sanottu, että ylipaino on aina huono asia, ja se pitäisi piilottaa oikeanlaisilla vaatteilla (muodottomilla, mustilla kaavuilla).

Ei ole ihme, että naisten on vaikea hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kun kaikkialta toitotetaan että pitäisi olla pidempi, hoikempi, olla vähemmän vatsaa ja rintaa, mutta sitten ei kuitenkaan saa olla ihan liian laihakaan. Kurvikas pitää olla, mutta ei missään nimessä ylipainoinen.

Eli kun läski verhoutuu mustaan kaapuun, näyttää muutaman kilon hoikemmalta, eli hyväksytymmältä.

Samassa lehdessä oli aukeama myös korkeintaan 46-kokoisille, jotka sitten voivat pukeutua valkoiseen. Kaikissa pluskoon kaavoissa saatesanoina on hoikentava, pidentävä, muodot piiloon, kun taas alle 46-kokoisten kaavojen saatteissa on sanoja kuten ”säihkyvä, juhlien kaunotar, tyylikäs ja rauhallinen”. Miksi laihat naiset ovat säihkyviä juhlien kaunottaria, kun taas isompia naisia kehoitetaan verhoamaan kehojensa ”huonot puolet”?

Onneksi ehkä olemme jo hieman päässeet tässä 10 vuodessa eteenpäin, mutta edelleen tässä riittää työnsarkaa. Sen mitä selasin Suuren Käsityölehden digilehtiä, huomasin että nykyään heillä ainakin on kaikki kaavat kokoihin 54 asti, mikä on ihan mahtavaa. Toisaalta en nähnyt mallikuvissa yhtäkään isompaa naista mallina, ja varmasti yli koon 54 naisetkin ompelevat… Saa toki korjata jos asia on toisin, en tosiaan ole niin täysin perehtynyt viime vuosien käsityölehtiin.

Jotain parannusta sentään on tullut, mutta ”mekko joka vartalolle”, ja mallina on pitkä ja hoikka malli? Hmm.

Toivottavasti aikanaan pääsemme eroon kaikenlaisesta body shamingista.

Tässä alla on kuva neulelehdestä, aiheena vartalotyypit. Siinä asiantuntija kertoo minkälaisia vaatteita kuuluisi käyttää eri tyyppisillä vartaloilla. Kaikki lehdet ovat täynnä ohjeita kuinka piilottaa makkaroita ja kurveja, kun taas toisaalta liika hoikkuuskaan ei ole hyvä. Tässä neuvotaan pitkälle, hoikalle I-vartalotyypille kuinka lyhentää pituusvaikutelmaansa, tasapainottaa alavartalon mittasuhteita sekä lisätä muotoja hoikkaan vartaloon. Olet niin tai näin, olet aina väärinpäin.

Onneksi sentään harvoin nykyään enää näkee näin räikeitä juttuja :

Yllä on siis toiveohje – XL-kaava. Mallina kuvassa on kaikkea muuta kuin XL-kokoinen nainen, ja kuvatekstissä kehotetaan taas kerran piilottamaan huonoja puoliaan.

Toinen jännä juttu minkä huomasin oli se, että neuleohjeissa oli kokoja usein 56-58 asti, ilman mitään muodokas nainen -saatesanoja. Malleina kuvissa tosin usein oli vain laihempia naisia. Hassua, että saman aikakauden lehdissä on ompelukaavoissa vain tietyt koot, mutta neuloessa saa isokin nainen tehdä vapaasti omaa kokoaan? Eihän luulisi olevan niin vaikeaa sarjoa kaavoja myös kaikkia kokoja? Varsinkaan kun nykyään käsityölehdissä on sarjottu kaavat myös ainakin kokoihin 54 asti.

Onneksi nykyään on myös paljon netistä tilattavia kaavoja kaiken kokoisille, kuten esimerkiksi Jujuna ja Puuhakaspaja.

VINKKI! Pukeudu ihan juuri niinkuin haluat, koska olet hyvä juuri sellaisena kuin olet! Se että itse tunnet itsesi mukavaksi jossain vaatteissa, on tärkeintä!

VINKKI! Olisi paljon helpompaa pukeutua juuri niinkuin itse haluaa, jos ympäröivä maailma ei toitottaisi sitä yhtä ja ainutta kehonkuvaa hyväksyttävänä!

 

Ja P.S. tämä postaus ei ole tarkoitettu niin, että haukkuisin Suurta Käsityölehteä tai muita käsityölehtiä ja sen tekijöitä, vaan huomioida sen ajan henki. Ja sen, että onneksi ajat muuttuvat ja voimme pikkuhiljaa antaa kehorauha kaiken tyyppisille kehoille!

Ja P.S. vielä, koska joku kuitenkin tulee mussuttamaan, kuinka ylipaino on epäterveellistä, niin se ei ole pointti tässä. 

 

Lue muita postauksia aiheeseen liittyen:

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

Laukkuja ei voi koskaan olla liikaa – kolme laukkua ommeltu!

Laukkuja ei voi koskaan olla liikaa – kolme laukkua ommeltu!

Sain ommeltua jo ajat sitten nämä laukut ja olen käyttänytkin niitä, mutta en ole saanut aikaiseksi kuvata niitä. Lapsi on ollut oksennustaudissa ja itse olen ollut terveenä ihme ja kumma. Olen kiipeämässä seiniä pitkin, kun emme voi tartuntavaaran takia lähteä minnekään. Olen sitten kuvaillut blogiin kaikenlaista, ja tässä nämä laukut:

Laukussa kaikki paitsi vuori on uusiokäytössä olevia matskuja. Nahka on nahkatakista, hihna on vyö ja päällikangas on verho. Sisällä vuori on ainut uusi kangas, jonka sain Vimmalta aikoinaan. Edessä alhaalla on nahkasta kaksi etutaskua.

Rakastan kirpputoreilla kiertelyä ja meillä onkin ihan lähikaupan vieressä Fida. Aiemmin täällä oli myös Hesyn kirppis ja se oli ihan suosikkimesta, mutta se valitettavasti siirtyi muualle.

Ompelin myös kaksi pikkulaukkua, Jujunan ilmaiskaavalla. Kaavan voi tulostaa itse tai tilata kotiin valmiiksi printattuna hintaan 2,50€.

Tässä laukussa käytin tekonahkaa, ostin joskus kirpparilta tekonahkahameen uusiokäyttöä varten. Täytyy kyllä sanoa että tykkään  niin paljon enemmän oikeasta nahasta materiaalina kuin tekonahasta. Sitä en tosin koskaan osta uutena, vaan etsin kirppareilta nahkavaatteita joita voi uusiokäyttää ompeluissa ja korviksissa. Korviksista lisää myöhemmin! Toinen kangas on Brysselistä aikoinaan ostettu afrikkalaisprintti.

Kummassakin laukussa hihna on ripsinauhaa. Kolmannessa laukussa on Vimman printtikangas ja nahkatakista leikattua nahkaa.

Tykästyin näihin pikkulaukkuihin! Seuraavaksi ajattelin kokeilla Swoonin ilmaiskaavaa, joka on vähän samanlainen kuin tämä Jujunan. Swoonilla on muitakin ihania laukkukaavoja – osa ihan ilmaisia.

Swoonin sivuilla on foldover clutch kaava ilmaisena, kuvat mitä sivuilla on laukusta on aivan ihania ja oikein huutaa, että ompele, ompele… Tykkään Swoonin sivuista, kun siellä on kaavan tilanneiden tekemiä laukkuja myös inspiraationa.

Kuva: Swoon Patterns
Kuva: Michelle Wilkinson Tripp, swoonpatterns.com
KUVA: Jennifer Greene, SWOONPATTERNS.COM

 

Tämän voisi ommella niin, että lisää siihen olkahihnan, en tykkää käyttää clutch-laukkuja. Laukkujahan ei voi koskaan olla liikaa, eihän?

 

Isot rinnat, uhka vai mahdollisuus?

Isot rinnat, uhka vai mahdollisuus?

Olen aiemminkin kirjoittanut seksuaalisesta häirinnästä ja ulkonäön kommentoinnista, voisin jatkaa nyt vähän samalla linjalla. Asiasta joka koskee minun jokapäiväistä elämääni –  tissit.

​Olin neljännellä luokalla kun rintani alkoivat kasvamaan. Oli ajoittain todella vaivaannuttavaa, kun kehityin niin varhain, koska pojat alkoivat kiinnittää huomiota kehooni. Minua pilkattiin rintojeni takia ja muistan jo silloin, kuinka inhottavalta se tuntui. Huomio jota sain muodoistani hämmensi.

Sama kommentointi on jatkunut koko aikuiselämän. Minulla on ollut isot rinnat niin kauan kun muistan, ja tietysti mitä enemmän paino on noussut rinnat ovat kasvaneet entisestään. Naisilta kuulen usein, että hekin haluavat yhtä isot rinnat ja minun pitäisi olla iloinen niistä. Kaikilla kun ei ole isoja rintoja. Pienirintaiset naiset kertovat usein minulle että he kadehtivat isoja rintojani.

Miehiltä taas saa välillä niin uskomatonta palautetta, etten kehtaa niitä tänne edes kirjoittaa. En hypi ilosta kun olen aina ”se isorintainen”. Kaikki naiset eivät suinkaan haaveile isoista rinnoista, tai ole onnellisia niistä.

 

Kuva: Iina Laine, Hehkuva minä-kurssi

 

Isojen rintojen kanssa liikunta, varsinkin hyppiminen ja juokseminen on todella haastavaa. Rintoihin sattuu, vaikka olisi päällä kolmet rintaliivit ja neljät urheiluliivit päällekkäin. Pelkkä ajatus rintaliivien ostamisesta saa minut hermostumaan. Joudun ostamaan rintsikat erikoisliikkeestä, ja ne maksavat maltaita. Eivätkä ne kokemukseni mukaan aina ole edes hintansa väärti, kun olkaimet napsahtelevat rikki ja kaarituet painavat. Sen takia kuljen tälläkin hetkellä kulahtaneissa imetysrintsikoissa. Ja by the way – lopetin imetyksen 2,5 vuotta sitten. Mitkään rintaliivit eivät tunnu muutenkaan istuvan kunnolla ja ne helposti painavat jostain kohtaa ikävästi koska rinnat painavat niin paljon. Todella monet liivit ovat myös topattuja, vaikka olisivat isoa kokoa. Ihan kuin haluaisin muka näistä vielä isommat. Jos ostan push-upit, löydän tissit leuastani.

Minulla on viimeiset kymmenen vuotta ollut pahoja ongelmia niska-hartiakipujen kanssa. Päätä särkee, niskat ovat jumissa ja migreeni vaivaa. Uskon että isot, painavat rinnat myös aiheuttavat näitä kipuja. Isot, roikkuvat rinnat vaikuttavat myös ryhtiin, ja minun on vaikea pitää hyvää ryhtiä kun väkisinkin painopiste siirtyy eteen ja alas. Kuukautisten aikaan on myös ihan tuskaa, kun rinnat ovat arat ja särkevät.

Isojen rintojen kanssa on vaikea nukkua, ja kuumina kesäpäivinä (tai talvella kun on paljon vaatetta) kärsin siitä että hikoilen tissien alta. Se aiheuttaa välillä jopa ihan verestävää hankaumaa. Kerran pienirintaiset kaverini naurahtivat ajatukselle, kun kerroin että joudun suihkussa nostamaan rintani suurin piirtein olalle ja pesemään niiden alta!

Jopa syöminen on vaikeaa, kun tissit tunkevat ruokalautasen eteen, sen takia minulla onkin usein koko päivän ruokalista aina rinnuksilla. 

 

Kuva: Iina Laine, Hehkuva minä-kurssi

Kävin viime syksynä lääkärin puheilla rintojenpienennysleikkauksesta. Leikkaus on ollut mielessä jo vuosia, ja nyt uskaltauduin lääkäriin asiasta. En ollut varma haluanko leikkaukseen joten lääkäri antoi puoli vuotta vielä miettimisaikaa. En osaa vieläkään päättää menenkö vai en. Lääkäri sanoi laittavansa kirurgille lähetteen jos haluan, ja kirurgi sitten päättää pääsenkö lopulta leikkaukseen julkisella puolella. Pelkään kuitenkin että painoindeksini on ongelma, ja he varmasti laittavat minut laihduttamaan ennen kuin edes harkitsevat leikkausta.

Leikkaus on aina iso asia, enkä mene sellaiseen kevyin mielin miettimättä asiaa. Pelkäsin sektiotakin kuollakseni. Lisäksi jännittää, miten pärjäisin yksinhuoltajana leikkauksen jälkeen lapsen kanssa, tarvitsisin todella paljon apua.

Mietin myös leikkauksen jälkeen lopputulosta. Miltä rinnat tuntuvat sen jälkeen? Vaikka tuntuisikin kevyemmältä, tuntuisivatko rinnat omilta? Ulkonäön puolesta minulle on aika sama miltä rintani näyttävät, mutta varmasti leikkauksen jälkeen ne ovat eri näköiset. Tottuuko niihin ja mitä jos ei totukaan? Mitä jos leikkauksessa menee jotain pieleen ja kaduttaakin koko homma? Mitä jos leikkaus ei autakaan niskakipuihin? Lääkärin kanssa keskustellessani hän oli sitä mieltä että elämäntapamuutos (painon pudotus), masennus ja rintaleikkaus vielä päälle voisi olla liikaa. Silloin olin samaa mieltä, mutta nyt en tiedä enää mitä mieltä olen. Ehkä alan olemaan valmis leikkaukseen, jos sellaiseen pääsen.

Eniten haluaisin leikkaukseen sen takia että niskakivut (ja sitä myötä päänsäryt) vähenisivät ja liikkuminen ja oleminen olisi helpompaa. Muistan kun viime syksynä treenasin TFW:n salilla, ja teimme kyykkyjä seinää vasten. Niitä piti tehdä niin lähellä seinää kuin mahdollista, ilman että koskee seinään. Pääsin todella lähelle seinää, kunnes tissini ottivat seinään kiinni. Huoh. Usein ajattelen, että elämä pienemmillä tisseillä voisi olla paljon helpompaa ja kivuttomampaa. Mutta haluan kuitenkin ensin koittaa pudottaa painoa, ennen kuin harkitsen mitään leikkauksia. Kysymys vaan kuuluu – miten tässä elämäntilanteessa jaksaa elämäntaparemontteja? Ehkä palaan vielä tähän asiaan, jos ja kun se tulee ajankohtaiseksi…

 

Oletko käynyt pienennysleikkauksessa? Menikö kaikki hyvin ja oletko tyytyväinen lopputulokseen? Vähenivätkö niska- ja päänsäryt? Tai harkitsitko asiaa mutta päädyit siihen ettet menekään? Kertokaa kokemuksia, voi lähettää myös meilitse jos ei halua julkisesti kommentoida. Kiitos <3

 

 

Lue muut kirjoitukseni ulkonäköaiheisiin liittyen:
Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?
​Lihavaa naista saa arvostella?
Training For Warriors kuntohaaste alkoi – missä kunnossa on masentunut mutsi?
​Itsensä rakastamisen opettelua

 

Tänään meidän dokkari ja mun livehaastattelu Yle Perjantain lähetyksessä!

Tänään meidän dokkari ja mun livehaastattelu Yle Perjantain lähetyksessä!

Apua! Tänään meistä kuvattu lyhytdokkari esitetään Yle Perjantai ohjelmassa kello 21.00! Sain dokkarin esikatseluun ja se on kyllä tosi hyvä. Siinä esiintyy toinenkin työtön nainen, Tarja, joka myös kertoo elämästään köyhyyden ja työttömyyden keskellä. Dokumentti on tehty mielestäni ihanan lämminhenkiseksi.

Kuulin että minulla olisi mahdollisuus osallistua myös Yle Perjantain livelähetykseen Tampereella jos halusin. Mietin asiaa ja päädyin lopulta siihen, etten uskalla. Pelkäsin että saan paniikkikohtauksen ja ajatus liveohjelmassa puhumisesta aiheutti ahdistusta.

Sitten tuli tiistai ja saimme tietää että poikani pääsee nielurisaleikkaukseen keskiviikkona, ja ajattelin etten uskalla luvata lähteväni mihinkään.

Torstaina juttelimme Ylen toimittajan kanssa ja olin jo kieltäytyä, kunnes toimittaja sanoi että ohjelman juontajat mielellään haastattelisivat myös minua lähetyksessä. Dokkarin toinen päähenkilö tulisi myös lähetykseen. Lupasin ilmoittaa mahdollisimman pian, koska matkat ja hotelli pitäisi varata. Yle maksaisi minulle ja mahdollisesti ystävälleni kaiken. Hitto, pitäähän sitä sitten lähteä! Aloin paniikissa kyselemään tulisiko joku mukaan, ja yksi ystävä pääsisikin mukaan! Yksin en olisi uskaltanut lähteä. Myös serkun vaimo joka asuu Tampereella, tulisi mukaan lähetyksen. Lapset hoitoon ja nää mutsit lähtis kahdestaan road tripille Tampereelle! Poikani on toipunut leikkauksesta jo sen verran hyvin että uskallan lähteä senkin puolesta. Hän jää hyvään hoitoon vanhempieni luokse.

Dokkaria varten kuvattiin myös ostosreissua Prismassa. Olipa aikamoista olla kuvaustiimi perässä siellä 😀

Jännittää ihan pirusti lähteä, kärsin muutenkin paniikista, ahdistuksesta ja julkisten paikkojen pelosta. Usein on vaikeaa lähteä pelkästään kotiovesta ulos, saati sitten autolla Tampereelle ja liveohjelmaan keskustelemaan! APUA!

Päätin että mieluummin kadun sitä että epäonnistun telkkarissa, kuin sitä että en mennyt ollenkaan. Go hard or go home, vai miten se meni. Joten, tänään saatte nähdä livenä kun joko pyörryn tai sitten pistän poliitikot kova kovaa vastaan ja vähän haastan heitä aktiivimalliin liittyen! Mukana keskustelussa on myös kaksi kansanedustajaa, ja aiheena on köyhät kyykystä. Puhumme luultavasti aika paljon työttömyydestä, yleisesti köyhyydestä ja päätöksistä mitä poliitikot tekevät.

Nähdään illalla telkkarissa! Jos et pääse tänään klo 21 telkkarin eteen, ohjelma on näkyvissä Areenassa myöhemmin.

Kannattaa seurata instassa, sinne laitan kuvaa ja videota tämän päivän roadtripistä ja lähetyksestä! Kääk!

 

Lapsi pääsee huomenna leikkaukseen!

Lapsi pääsee huomenna leikkaukseen!

Sain soiton korvaklinikan hoitajalta – pääsemme huomenna nielurisaleikkaukseen. Vuosi sitten olimme leikkauksessa jossa poistettiin kitarisat ja osittain nielurisat. Useimmilla lapsilla nielurisojen osapoisto auttaa oireisiin (meillä mm. hengityskatkokset, univaikeudet, kuorsaus, nenän tukkoisuus ja limaisuus), mutta osa joutuu uudestaan leikkaukseen jossa poistetaan loputkin. Näin pienillä ei enää poisteta koko nielurisoja kerralla, koska komplikaatioriski nousee.

Huomenna siis leikkaus edessä, jännittävää! Viime kerralla kun herra oli 2-vuotias oli nukutus ihan kamala kokemus. Lapsi ei olisi millään halunnut laittaa maskia naamalleen ja jouduimme lopulta väkisin pitämään häntä kiinni ja laittamaan nukutsmaskin naamalle. Ihan kamalaa. Lähdin itkien salista. Leikkaus meni kuitenkin todella hyvin ja toipuminen oli nopeaa.

Kuulemma tämä toinen leikkaus on isompi ja toipuminen saattaa olla hitaampaa, joten olemme tarhasta pois ainakin viikon. Saa nähdä miten käy, pitäkää meille peukkuja että kaikki menee hyvin!

 

Ja hei P.S.! Tämän viikon perjantaina tulee Yle Perjantai-ohjelmassa se dokkari, joka meistä kuvattiin viime vuoden puolella. Teemana on köyhyys. Perjantaina klo 21.00 tulee livelähetys Tampereelta jossa haastatellaan ihmisiä aiheeseen liittyen ja näytetään meidän (ja yhden toisen tyypin) dokkari. Olen menossa Tampereelle myös livelähetykseen, jos lapsi toipuu hyvin leikkauksesta.

 

Huom, muistakaa että facebookissa on edelleen käynnissä arvonta, jossa voi voittaa kehopositiivisen kalenterin!

 

Puoli vuotta bloggaajana

Puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni, synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.  Jännitti ihan pirusti kirjoittaa se, saati sitten julkaista se kaikkien luettavaksi. Palaute jota sain oli ihanan kannustavaa, niin kannustavaa että itkin viikon. Sain hyvää palautetta ystäviltä, sukulaisilta ja lukijoilta.

42 kirjoitusta myöhemmin aloin miettimään miten elämäni on muuttunut tämän puolen vuoden aikana.

​Yksi luetuimpia postauksia koko puolen vuoden aikana on ollut“Äiti miksi sä huudat” -kirjoitus joka käsittelee äitien raivoamista. Siitä kirjoituksesta olen saanut eniten kiitosta ja kehuja, koska äitien raivarit ja väkivaltaisuus ovat edelleen tabu tässä yhteiskunnassa. Apua on vaikea hakea ja saada ja huutamista hävetään. Usein kaikki artikkelitkin asiasta kertoo, kuinka huono juttu huutaminen lapselle on, ja että pitäisi hakea apua. Mutta mistä? Tuntuu että edelleen matalan kynnyksen apua on huonosti saatavilla. Sekä ihan konkreettista apua siihen, että miten rauhoittaa itseään kun raivostuttaa.

Toinen paljon luettu kirjoitus on “Synnytyspettymys”, jossa kerron synnytyksestäni, pettymyksestä sektioon joutumisesta ja imetyksen epäonnistumisesta. Mietin postauksessa että ovatko nämä pettymykset johtaneet lopulta synnytyksen jälkeiseen masennukseeni.

Vauvavuoden jättämät traumat kirjoitus aiheutti blogissani ja facebookin vanhempien ryhmissä todella paljon keskustelua. Monet sanoivat samaistuneensa kirjoitukseen ja että jatkuvasta vauvan huutamisesta ja herättelystä on tosiaan jäänyt traumat. Edelleen kun 3,5-vuotiaani herättelee yöllä tulee välillä ihan fyysisesti kehoon muistutus siitä, miten kamalaa se vauvavuoden huuto oli. Istuin hartiat korvissa odottamassa että milloin seuraava huuto alkaa.

Olen saanut yllättävän vähän ikäviä kommentteja, mutta feministi-kirjoitukseni houkutteli niitäkin. Näköjään seksuaalinen ahdistelu ja häirintä ja niistä ääneen puhuminen ärsyttää kovasti joitakin ihmisiä edelleen vuonna 2017. En aio ilkeiden kommenttien tai vihapuheiden pelossa lopettaa puhumista näistäkään aiheista.

Ihana teksti, kiitos. Vauva on nyt vuoden ja 5kk ja elämä on edelleen kidutusta. Yöt valvotaan ja itketään. Ja kukaan ei tosiaan ymmärrä, ei jos ei allergialasta ole omalle kohdalle osunut. Ensi yönä kun taas heräillään ajattelen sun kirjoitusta ja sillä sitten jaksaa taas yhden yön…

 

Lukijapalautteita

Tässä vielä lisää lukijapalautteita, kiitos teille joka ikiselle kommentoineelle. Te olette saaneet minut itkemään ja nauramaan ja tuntemaan että olen tehnyt jotain tärkeää kirjoittaessani näistä asioista. Aina välillä mietin että miksi kirjoitan näinkin henkilökohtaisista asioista kaikkien luettavaksi. Usein hävettää, nolottaa ja pelottaa painaa julkaise-nappia. Mitä ihmiset ajattelevat, kun kirjoitan että raivoan lapselleni ja olen epäonnistunut imettämisessä? Sitten saan teiltä taas palautetta, ja uskoni siihen palaa että teen juuri oikein, kun avaudun näistä. En ole ainoa joka on traumatisoitunut vauvan itkusta, joka raivoaa lapselle tai kärsii synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Ette ole yksin, en ole yksin! Kiitos kaikille. <3 
Kiitos upeasta, avoimesta blogistasi <3 Tyttäreni on jo 9-vuotias, mutta täsmälleen samoja kokemuksia vauva-taaperovuosilta. Se uupumuksen järjettömyys on vaan jotakin sellaista, mitä ei voi sanoin selittää. Onneksi vertaistukea löytyy. ​Ihan meinasi itku tulla tän luettuani. Oot kyl super! Meillä vajaa 2 v kipuilee ja valvoo edelleen mutta pikku hiljaa alan luottaa että tästä selvitään. Tunnistan hyvin tuon tunteen minkä lapsen itku aiheuttaa. Iskee heti paniikki ja epätoivo, en jaksa taas. <3
​Et ole yksin. En muista kolmannen lapseni vauva-ajasta juuri mitään. Elin niin sumussa sen ajan.
Voi miten tämäkin juttu oli kuin omasta kynästä ❤Sinun blogisi on rohkea ja upea!​Tosi upeata, että puhut asiasta ääneen, olet rohkea ja itseäsi arvostava nainen ja sillä tavoin annat parhaan mahdollisen ihmisenmallin pojallesi.
Miten voi ollakaan niiiin samanlaisia ajatuksia sun kanssa. Kiitos tästäkin tekstistä. Samaistuin, lohdutti ❤
Olet rohkea äiti kun otit asiat esiin, joita moni ei uskalla, vaan kärsivät sisällään. Autat varmaan monta samojen asioiden kanssa kamppailevia suuresti.
Purskahdin itkuun kun olin lukenut kirjoituksesi. Niin vapauttavalta tuntui kuulla, että oikeasti tällainen “oire” on olemassa eikä vain minun päässäni. Asiaa varmasti hävetään niin paljon, että siitä ei puhuta. Olen pahoillani siitä että kärsit tästä samasta, voimia (jo entisestään) syövästä raivoamisesta. Mutta olen iloinen kirjoituksestasi, sillä sain siitä apua tähän enemmän kuin mistään aiemmin.

 

Mitä kaikkea olen kokenut blogin aloitettuani?

Vauva.fi kirjoitti artikkelin minusta ja synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Oli kiva lukea artikkeli ja silloin mietin, että ei olisi hullumpaa jos minusta tehtäisiin muitakin haastatteluita. Silloin tajusin, että minua ei enää hävetä sanoa että olen masentunut.

Olen tehnyt upeita yhteistöitä muun muassa kampaamo Tukkatalon kanssa, sain upeat uudet hiukset ja tutustuin turvallisempaan hiustenhoitoon.

Kävin Turussa Iina Laineen hehkuva Minä kurssin ja se oli to-del-la upea kokemus! Oli ihanaa väsyneenä äitinä saada keskittyä kolme tuntia vaan itseensä ja tunnustella että mitä minullekuuluu. Samalla taitava Iina meikkasi ja muokkasi minusta esiin naisen sisältäni, se kun oli unohtunut johonkin äitiyden alle.

Kävimme Noora Bhaktin kanssa ottamassa voimaannuttavia valokuvia ja se oli myös niin upea kokemus ja kuvat olivat aivan upeita.  Käyn vielä kuukauden ajan Training For Warriors Konalan salilla kuntohaasteessa, ja se kurssi on tuonut elämääni takaisin innostuksen liikuntaan. Olen myös saanut tuotteitaLess Is Morelta käyttööni, ja niitäkin oli ihana kokeilla, ja on ollut antoisaa kirjoittaa näistä kaikista. Blogiin kirjoittaminen näiden yhteistöiden kannalta on vähän kuin toimittajan työtä – työ josta haaveilin teininä. Aivan mahtavia yhteistöitä siis, ja tämä on vasta alkua (…kaikelle)!

Mikä on muuttunut?

Olen tullut itsevarmemmaksi ja alkanut jopa miettimään yrittäjyyttä ensimmäistä kertaa eläessäni. Olen tajunnut, että unelmani kirjan kirjoittamisesta voisi olla ihan toteutettavissa, samoin kuin muutkin unelmani. Olen kauan masennuksen takia ajatellut ettei minusta ole mihinkään enää koskaan, mutta kirjoittamisen myötä olen alkanut taas ymmärtämään että kyllähän minä osaan vaikka mitä…

Kirjoittaessani omia heikkoja kohtiani äitiydessä ja itsessäni olen tullut näkyväksi maailmalle ja myös itselleni. Oivallan itsestäni asioita kirjoittamisen avulla. Olen pystynyt auttamaan muita samassa tilanteissa olevia äitejä, ja se jo itsessään on aivan korvaamatonta. Kiitos teille kaikille jotka olette liikuttuneet kirjoituksistani ja laittaneet minulle palautetta ja kommentteja.

Jopa Päivi Räsänen ja Jani Toivola luki blogikirjoitukseni liittyen vuorotyötä tekevien yksinhuoltajien ongelmiin. Lähetin kirjoituksen usealle kymmenelle kansanedustajalle eri puolueista, ja Räsänen sekä Toivola olivat ainoat jotka toistaiseksi ovat vastanneet minulle. He vastasivat, että he pyrkivät ottamaan asian esille kun tällä hetkellä käsitellään juurikin ensi vuoden budjettia. Toivola myös sanoi että “Aihe on tärkeä ja hyvin akuutti kuten itsekin hyvin tiedät.”, ja uskon että etenkin Toivola ymmärtää tilanteen, kun on itsekin yksinhuoltaja. On mahtavaa pystyä vaikuttamaan asioihin kirjoittamalla.

Olen tutustunut upeisiin ihmisiin puolen vuoden aikana, muihin bloggaajiin sekä yhteistyökumppaneihin. Blogin kautta olen saanut uusia ystäviä, mikä on aina todella upeaa! Lisää kaikkea kivaa on tulossa, esimerkiksi marraskuussa menen kalenterin kuvauksiin, jonka aiheena on kehopositiivisuus. Ensi viikolla pääsen myös kokeilemaan kalevalaista jäsenkorjausta, mistä olen aivan intona.

Saa nähdä mitä seuraavat puoli vuotta tuo tullessaan, en malta odottaa!

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Satuin törmäämään vanhaan Hjallis Harkimon kolumniin, jossa hän kertoi kuukauden pituisesta ”yksinhuoltajuudestaan”. Ärsyynnyin kirjoituksesta, vaikka hänellä ehkä olikin hyvä tarkoitus, kun nosti hattua meille yksinhuoltajille. Hän toki toteaa, ettei kuukauden pätkää voi verrata kokoaikaiseen yksinhuoltajuuteen. Mutta tuntuu kuitenkin hiukan ylimieliseltä verrata kuukauden mittaista pätkää, isoilla palkoilla, autoilla, maksetuilla taloilla ja lastenhoitajilla yksinhuoltajaan joka oikeasti puurtaa arjessa yksin pienillä tuloilla.

Sen sijaan että kansanedustajat ja vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät meitä yksinhuoltajia arjen sankareina, voisivat he pistää peliin vaikutusvaltansa ja oikeasti tehdä jotain meidän yksinhuoltajien eteen. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin myös konkreettisesti. Hatunnostot eivät tuo meidän pöytäämme lisää leipää, hatunnosto ei maksa vuokraamme eikä hae vuorotyöläisen koululaista koulusta kotiin.

Sen sijaan että aina nostaisitte meidät yksinhuoltajat aina jalustalle, kun niin kovasti teemme töitä joka päivä lastemme eteen, voisitte varmistaa, että kaikille olisi saatavilla esimerkiksi kotipalvelua. Olen liian monen surullisen tarinan kuullut siitä, kuinka kotipalvelua ei ole myönnetty sitä tarvitsevalle. Ennaltaehkäisevät toimet yleensä säästävät rahaa ja mielenterveyttä pitkällä tähtäimellä. Puututaan mieluummin liian aikaisin asioihin, kuin liian myöhään. Se olisi koko yhteiskunnan etu.
Sen sijaan että ylistätte meitä yksinhuoltajia sankareiksi, voisitteko varmistaa, että vuorotyötä tekevällä yksinhuoltajalla on tukea, kun lapsi lähtee kouluun? Vuorotyöläinen saa lapselleen tarhapaikan vuoropäiväkodista (joita on tosin aivan liian vähän), mutta kun lapsi menee kouluun ei iltapäiväkerhon jälkeen ole mitään tukea tai apua saatavilla. Jos yksinhuoltajalla ei ole tukiverkostoa, saa pieni ekaluokkalainen pärjätä yksikseen ip-kerhon jälkeen kotona ja laittaa itsensä nukkumaan. Pienituloisella vanhemmalla ei ole varaa palkata hoitajaa, eikä kaikilla ei ole tukiverkostoa apunaan.

 

 

Voisin nostaa esille aika montakin epäkohtaa tässä yhteiskunnassa, mutta juteltuani erään yksinhuoltajan kanssa hänen esikoisensa aloitettuaan koulutiensä, huomasimme tämän ison epäkohdan: Työssäkäyvä koululaisen (yksinhuoltaja)vanhempi on väliinputoaja joka ei välttämättä saa kunnan kautta apua kouluikäiselle lapselle joka on yksin kotona illat ja viikonloput. Yhä useampi käy nykyään vuorotöissä kun esimerkiksi kauppojen aukioloja on vapautettu. Vuoropäiväkoteja on ihan liian vähän, puhumattakaan koululaisten ilta-toiminnasta.

SDP:n kansanedustaja Saara Karhu on esittänyt kirjallisen kysymyksen hallituksellevuorotyöläisten oikeudesta lastensa vuorohoitoon jo vuonna 2008:

”Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä ohjeistaakseen kuntia aidosti järjestämään laadukasta ja kohtuuhintaista vuorohoitoa myös pienille koululaisille, niin että vuorotyössä käynti lasten suhteen turvallisin mielin on mahdollista niin yksinhuoltajaperheille kuin myös kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheille?”

Peruspalveluministeri Paula Risikko on vastannut näin:

”Vaikka subjektiivinen päivähoito-oikeus koskee alle kouluikäisten lasten päivähoidon järjestämistä, on säännöksillä haluttu turvata myös sitä vanhempien lasten turvallinen hoito, silloin kuin erityiset olosuhteet sitä vaativat. Vuorotyössä olevan yksinhuoltajavanhemman tai kahden vuorotyötä tekevän vanhemman lapsen hoidon järjestämistä voitaneen pitää lain tarkoittamana ”erityisenä olosuhteena”.

​Palvelujen laajentamisen sijasta tulisi vakavasti nostaa keskusteluun työelämän vaatimusten jatkuva lisääntyminen ja niiden vaatimusten asettama ristiriita perheen ja työn yhteensovittamiselle. Pienten lasten vanhempien työajat tulisi voida järjestää lasten hyvinvointia ajatellen. Tarkoituksenmukaista olisi, että pienten lasten vanhemmilla olisi mahdollisuus valintansa mukaan tehdä päivätyötä. Tämä vaatii yhteistyötä työelämän kanssa.”

Eli toisin sanoen Risikko heittää pallon työnantajille ja vanhemmille – mitenköhän Risikko ajattelee että työnantaja suhtautuu siihen että yksinhuoltaja alkaa vaatimaan pelkkiä aamuvuoroja vuorotyössä? Mitäköhän lapsettomat työkaverit sanovat, kun saavat yhtäkkiä pelkkiä ilta- ja yövuoroja? Lain mukaan vuorotyöläisen yli 7-vuotiaalle olisi järjestettävä apua “erityisissä olosuhteissa”, mutta käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Lastensuojelu nostaa kätensä ylös, ettei työssäkäyvää vuorotyöläisen koululaista voi auttaa kotipalvelu eikä kukaan muukaan. Yksin on pärjättävä. Tällöin yksinhuoltaja on pattitilanteessa, jättäytyäkö työttömäksi tai hakeako kapeilta työmarkkinoilta päivätyötä? Vai jättääkö lapsi huolehtimaan itse itsestään 7-vuotiaana? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että (päivä)työn löytäminen ei ole helppoa.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt vuonna 2013 kysymyksen edelleen samasta aiheesta hallitukselle. Opetusministeri Kiuru Krista on antanut samankaltaisen vastauksen kuin Risikkokin.

Kunnissa on siis lain mukaan mahdollista luoda käytäntöjä, jotka auttavat yksinhuoltajia tai kahta vuorotyössä olevaa vanhempaa järjestämällä koululaiselle hoitoapua myös iltapäivätoiminnan jälkeen ja viikonloppuisin. Voiko perhe- peruspalveluministeri Annika Saarikko tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen tai joku muu kansanedustaja kertoa miksi näin ei käytännössä ole? Tässä ei kyllä mitkään Hjalliksen hatunnostot auta, kun nyt tosiaan kaivataan ihan konkreettisia tekoja.

Edelleen siis, vuonna 2017, vaatii myös Vihreiden Sanna Vesikansa parempia tukimuotoja yksinhuoltajaperheille, joilla on pieniä koululaisia:

”Pienet koululaiset ovat Suomessa aivan liikaa yksin. Sen vuoksi olen joka vuosi puolustanut koululaisten kesätoimintaa mm. leirejä ja leikkipuistojen ruokailuja ja koululaisten kerhoja. Mitä puuttuu, on tuki koululaisten hoitoon, jos vanhempi tekee ilta- tai vuorotyötä. Ruotsissa on hyviä malleja, miten hoidon järjestäminen ei ole vain kuormittuneen vanhemman vastuulla, vaan työnantaja ja kunnat voivat helpottaa tätä taakkaa hoitotuella, järjestelyillä jne.”

Miksi tästä on jankattu 10 vuotta ilman minkäänlaista tulosta? Miksi yksinhuoltajaäidille Helsingissä sanotaan lastensuojelusta että onhan tämä järjetöntä, mutta emme voi auttaa teitä?

Lastensuojelun mukaan tämän kaltainen tilanne – yksinhuoltaja vuorotyössä – on poikkeus, jolloin ei kotipalvelu eikä lastensuojelu voi auttaa koululaista iltatouhuissa, vaikka lainsäädännössä niin sanotaan. Silti tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä jo noin kolmasosa kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä. Kuinkakohan moni heistä on myös vuorotyössä? En usko että tämä yksinhuoltaja jonka kanssa olen keskustellut asiasta on ainut tässä tilanteessa oleva.Tämä yksinhuoltaja-äiti on toki saanut lastensuojelusta käyttöönsä palveluseteleitä joilla saisi kotipalvelua, mutta se on tarkoitettu vain vanhemman omia (harraste)menoja varten, eikä työssäkäynnin helpottamiseen. Joissakin kunnissa on järjestetty myös 1. ja 2. –luokkalaisille hoitoa vuoropäiväkodista. Miksi se ei ole tässä tapauksessa mahdollista, kun lapsella oli jo tarhapaikka sisaruksensa kanssa vuoropäiväkodissa ennen kuin aloitti koulutiensä? ​

 

Itse olen kouluttautunut nuoriso-ohjaajaksi, ja kesken opintojeni tulin raskaaksi. Nuoriso-ohjaajan työt ovat usein ilta- ja viikonloppupainotteisia, enkä ole löytänyt itselleni vastaavaa päivätyötä. Jos ottaisin vastaan iltatyötä, joutuisin vaihtamaan lapsen tarhapaikan vuorohoitoon ja tarhamatka pitenisi huomattavasti. Olin viime syksynä opinnot loppuun saattaessani nuorisotalolla harjoittelussa iltaisin. Se oli todella rankkaa, masennuksen ja lapsen levottomien öiden takia olin polttaa itseni piippuun. On todella rankkaa herätä lapsen kanssa öisin, viedä lapsi hoitoon aamulla, mennä töihin ja olla siellä myöhäiseen iltaan asti. Näimme lapsen kanssa vain muutaman tunnin aamuisin, ja lapsella oli aivan järjetön ikävä minua, joka näkyi kiukutteluna. Itse olin ihan loppu jo pelkästä iltatyöstä, ja siihen päälle vielä lapsen ikävä ja kiukku, sekä syyllisyys siitä, että en pystynyt olemaan missään täysillä ja tuntui että lapsi kärsi kaikista eniten tästä kuviosta.

En myöskään saanut opiskelun takia vuorohoitoa päiväkodista, vaan äitini tuli joka päivä auttamaan, haki lapsen hoidosta, ruokki, leikitti ja laittoi illalla nukkumaan. En olisi voinut olla harjoittelupaikassa, jos omat vanhempani ei olisi auttanut minua. Yksinhuoltajalla vuorotyön tekeminen on tosissaan rankkaa, kun joutuu muutenkin huolehtimaan kaikesta yksin, ja siihen päälle vielä ilta- ja viikonlopputyöt. Jos mielenterveys on jo valmiiksi vaakalaudalla, ei se helpota yhtään asiaa. Sen takia olen nyt hakenut päivätyötä, koska tiedän että meidän perhe ei tällä hetkellä kestä iltatyötä.

Työnhaku tai työpaikan vaihto nykypäivänä vaan ei ole helppoa, vaikka kuinka keskustelupalstoilla väitetään että ”kyllä työtä tekevälle löytyy”. Kaikkia asioita ei myöskään voi suunnitella etukäteen lasta hankkiessa, vaikka aina väitetään että mitäs et varautunut tähänkin asiaan lasta hankkiessasi… Huoh! Yhteiskunnan täytyisi pystyä tukemaan lapsiperheitä paremmin, varsinkin niin että yksinhuoltaja-vanhemmat pääsisivät työelämään kiinni.

 

Yksinhuoltajana olen usein ajatellut että elämä on välillä kuin uisi ilman pelastusliiviä. Ikinä ei voi tietää, milloin pää uppoaa lopullisesti veden alle. Horisontissa ei näy loppua. Aina vaan jatkuu sama kamppailu, päivästä toiseen. Pienikin vastoinkäyminen voi tuntua vuoren kokoiselta, varsinkin kun niitä tulee toinen toisensa jälkeen. On rankkaa joutua huolehtimaan kaikesta yksin, useimmiten pienillä tuloilla. Sen takia olisi tärkeää, että yksinhuoltajille olisi valtion puolesta järjestetty tukea ja apua, eikä ainoastaan hoitovapaalla vaan myös työelämässä. Miksi ei esimerkiksi kotipalvelua ole saatavilla iltaisin ja viikonloppuisin näissä ”erityisissä olosuhteissa” (esim. vuorotyöläisille), joissa perheet tarvitsevat tukea?


Asiasta on puhuttu paljon muuallakin:

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-ytimessa/pienten-koululaisten-iltapaivatoimintaa-on-laajennettava-1-4-luokkalaisiin-ja-hoitoratkaisut-turvattava-vuorotyolaisten-lapsille
” Hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi olla niin, että vuorotyötä tekevän yksinhuoltajan täytyy lopettaa työnsä lapsen mennessä kouluun tai jättää lapsi yksin iltaisin ja viikonloppuina jopa öisin!

http://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001720826.html” Erityisesti yhden vanhemman perheissä ja vuorotyöläisillä koulun aloittaminen voi johtaa vielä pahempiin pattitilanteisiin: lasten hoito-ongelmat ajavat yh-vanhempia ja vuorotyöläisiä työttömyyteen.”

https://kp24.fi/uutiset/511423/vanhempien-vuorotyo-muokkaa-koko-perheen-arkea
”– Etenkin pienet koululaiset ovat väliinputoajia, sillä heille ei juuri ole tarjolla hoitoa vanhempien ilta- tai yövuorojen ajaksi. Päättäjät eivät ole valitettavasti näkevinään tätä ongelmaa, vaikka työelämä muuttuu yhä enemmän epätyypilliseksi, Rönkä sanoo.” – Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä.

http://www.soininvaara.fi/2013/04/22/8806/
”Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti, että työnantajat velvoitettaisiin osoittamaan pienten lasten vanhemmille ensisijaisesti päivätöitä, koska lapsen etu sitä vaatii. – EK ilmoitti, että ajatus on täysin mahdoton. Taloudellinen tehokkuus vaatii, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät ilta- ja yötöitä. Yksi selitys oli, että epämukavat työajat kasautuisivat sitten enemmän muille. Ovatko mukavien ja epämukavien aikojen palkat oikeassa suhteessa toisiinsa?”

 


Oletko kokenut vuorotyön yhdistämisen perhe-elämään vaikeaksi? Onko sinun paikkakunnallasi järjestetty ilta- ja viikoloppuhoitoa myös koululaiselle?

 

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajat (ja miksei muutkin vanhemmat), miettikää, että teidän ei koko viikonlopun aikana tarvitsisi:

 Laittaa ruokaa

Tiskata

Käydä ruokakaupassa

Murehtia pankkitilin saldoa

Lapsen nukkumaan mentyä olla yksin kotona illalla

Siivota

Huolehtia 24/7 yksin lapsen tarpeista

+ saisit käydä rauhassa vessassa!


Meillä olikin mahdollisuus tällaiseen viime viikonloppuna, kun pääsimme mukaan seurakunnan leirille Lohjalle, joka oli tarkoitettu yksinhuoltajille. Olimme siellä vähän päälle kymmenen muun perheen kanssa perjantaista sunnuntaihin.

Siellä oli siis kaikki järjestetty valmiiksi, kyydit paikan päälle, toimintaa (lauantaille äideille ja lapsille myös erikseen), ruuat, juomat, saunat ja kaikki. Olen käynyt jo muutaman vuoden ajan seurakunnan yksinhuoltajien olohuoneella, jossa kuulin tästä leiristä. Sain vieläpä onnekseni ystäväni lapsineen mukaan sinne.

 

 

Täydellinen irtiotto arjesta

​Koko leiri oli toteutettu aivan upeasti ja kun lähdimme kotiin en kyyneliltä välttynyt. Oli aivan mahtavaa päästä viikonlopuksi pois kotoa ja olla murehtimatta kaikkea mahdollista. Huomasin lauantai-iltana että en ollut ajatellut koko päivän aikana pankkitilini saldoa tai muitakaan asioita joista kotona väkisinkin stressaan. Täydellinen irtiotto!

Parasta leirillä oli muiden äitien kanssa lauantaina vietetyt tunnit, kun saimme lapsivapaata ja pääsimme purkamaan tunteita ja maalaamaan. Vertaistukitoiminta oli järjestetty ihanasti ja itkimme ja nauroimme yhdessä. On aivan mahtavaa, kun naiset avasivat kipeitäkin asioita elämästään ja päät ympärillä nyökyttelivät, kyllä, tiedämme miltä sinusta tuntuu. Se on todella arvokasta. Oli ihanaa tulla kuulluksi ja näkyväksi kipeidenkin asioiden kanssa. Sanoin äitien vapaa-ajan jälkeen että tekisi mieli mennä laiturille järven ääreen vollottamaan silmänsä päästään. Tuntui, että sisälläni olisi valtava yksinhuoltajan stressipallero, joka pääsi osittain onneksi ulos leirin aikana.

Ei ollut aikaa jäädä laiturille itkemään, vaan oli taas seuraavan ruokailun aika. Tuntui että koko ajan söimme, ja vitsi miten hyvää ruokaa! Ja ajatelkaa – meidän ei tarvinnut nostaa sormeakaan ruoan eteen (no, paitsi kantaa lautanen pöytään itse). Ja jälkikäteen ei tarvinnut tiskeistä huolehtia. Tajusin leirillä ollessani, että miten paljon tosiasiassa teen asioita joka ikinen päivä yksin. Pyykit, ruuanlaitto, kaupassa käyminen, kahden ihmisen pukemiset, siivous (no, ei nyt ehkä ihan joka päivä…) ja niin edelleen. Oikeasti, miten paljon me yksinhuoltajat teemmekään! Kaiken arjen pyörittämisen lisäksi meidän täytyy keskittyä lapseen täysin edes kerran päivässä, auttaa läksyissä, kuskata harrastuksiin, tarkistaa onko pissahätä, ottaa syliin kun sattuu ja lukea iltasatu, vaikka kuinka väsyttäisi tai vituttaisi.

 

 

Kiireetöntä laatuaikaa lapsen kanssa

Parasta oli myös lapsen kanssa vietetyt hetket metsässä marjoja poimien. Lapseni ra-kas-taa marjoja ja oli aivan intona suu mustikassa siellä. Joka kerta kun kävelimme metsäpolkua pitkin ruokalaan ja takaisin, poimimme suihimme vadelmia, mustikoita ja puolukoita. Kysyin vähän aikaa sitten lapseltani että missä mansikat kasvavat? Poika vastasi ”kaupassa!” ja en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. En ole koskaan ollut mikään luonto- tai metsäintoilija vaan olen aikamoinen hienohelma-kaupunkilainen. Pelkään vettä, ötököitä ehkä mielelläni lähde metsään muuten vain. Nyt huomasin, kuinka lapsi nautti metsässä olemisesta ja marjojen poimimisesta ja mietin, pitäisikö sitä kenties alkaa harrastamaan enemmänkin.

Leiri oli ikimuistoinen kokemus

​Koko viikonloppu äiteineen, lapsineen, ohjaajineen, lastenhoitajineen, meluineen ja nauruineen oli aivan ihana kokemus jonka varmasti muistan ikuisesti. Leirin jälkeen koitan arvostaa enemmän sitä kaikkea mitä teen ihan arkenakin ja yritän muistaa taputtaa itseäni olalle kaikesta tästä, minkä handlaan yksin. On tärkeää huomioida niitä hyviä ja reippaita asioita sitä tekeekään joka päivä, ihan automaationa sen kummemmin ajattelematta. Koska ne nyt vaan pitää tehdä. Yksi ohjaaja sanoi loppupiirissä sunnuntaina, että tästä leiristä on varmasti kaikille meille osallistujille tarttunut hieman taikapölyä, jotain mitä ottaa mukaan tältä reissulta, ja viedä sitä arkeen. Tunnen että ainakin minun matkani johonkin eteenpäin tästä masennuksesta ja muusta tuntui saavan jotain selkeyttä. En vielä ihan varmasti tiedä mitä se on, mutta annan näiden ajatusten vajota mieleeni, ja poimin sieltä sitten esille sen minkä löydän.

Leirillä tuli itkettyä ja käytyä läpi ahdistaviakin asioita, mutta sitäkin enemmän tuli naurettua. Leirin huippuaktiviteetiksi (varsinkin illalla lasten mentyä nukkumaan) tuli Avista-korttipeli, joka sai meidät nauramaan vatsa kippurassa ja kyyneleet silmissä.

 

 

Lapsi sai myös laatuaikaa muiden aikuisten kanssa

Mielestäni yksi liikuttavimpia hetkiä leirillä oli se kun yksi miesohjaajista pelasi lasten kanssa lautapeliä, ja poikani hivuttautui pikkuhiljaa hänen syliinsä. Huomasin kuinka poikani nautti kun sai joltakin mieheltä huomiota. Vaikka meillä on lapsen elämässä muutamakin ihana mies jonka kanssa hengailla ja jonka kanssa lapsi on läheinen, niin näitä ei voi olla liikaa. Huomaan että poika janoaa kontaktia aikuisilta miehiltä, ja aina etsiytyykin heidän seuraansa ja nauttii kun saa huomiota miehiltä. Samalla kun tunnen surullisen piston sydämessäni puuttuvasta isästä, tunnen ylpeyttä siitä että saan kuitenkin järjestettyä lapselle turvallisia hahmoja ympärille.

Kirkon leirille ateistina?

Vaikka leiri on järjestetty seurakunnan kautta, se on tarkoitettu kaikille eikä tarvitse olla kirkon jäsen osallistuakseen. Itse olen jonkinlainen ateisti tai pakana mikä lie, enkä kuulu kirkkoon. Halusin silti osallistua leiriin, koska se oli avoin kaikille. Itse olen saanut aika lailla uskonnottoman kasvatuksen eikä perheemme ole koskaan kuulunut kirkkoon. Olen aina ollut vähän allerginen kaikkeen uskontoon liittyvään (oli se uskonto mikä tahansa), ja mietinkin etukäteen että miksi sitten osallistua seurakunnan leirille? Siellä kuitenkin muun muassa rukoillaan ja pidetään aamu- ja iltahartaus.

Päätin kuitenkin osallistua kaikkeen, myös hartauksiin, koska vaikka en itse ole uskovainen tai usko minkäänlaiseen jumalaan, voin kunnioittaa muiden tapaa uskoa. Ja täytyy sanoa, etten ole koskaan ennen kunnellut pastoria joka räppää ruokarukouksen!

Joku voi miettiä että miksi osallistua, jos ei kuulu kirkkoon eikä maksa kirkkoveroa, mutta tehdäänhän meidän verorahoillakin paljon asioita joita en itse tarvitse tai halua. Itse olen todella kiitollinen kirkolle, kun he järjestävät tällaisia leirejä sekä yh-olohuoneita. Mielestäni on upeaa että satsataan meidän äitien hyvinvointiin tällä tavalla. Siitähän uskonnossa onkin perimmäisesti kyse – lähimmäisenrakkaudesta ja muiden auttamisesta, riippumatta siitä kuka, mikä tai millainen ihminen on. Eikö?