Kategoria: Yleinen

Yrittäjyyskokeilu loppui, mitkä ovat tunnelmat kokeilun jälkeen?

Yrittäjyyskokeilu loppui, mitkä ovat tunnelmat kokeilun jälkeen?

Puolitoista kuukautta sitten loppui yrittäjyyskokeilu, toiselta nimeltään yrittäjyysfarssi. Täältä voit lukea postaukseni aiheesta, joka levisi lehtiin ja Saku Timosen blogiinkin asti. Myös ministeri Jari Lindström otti kantaa (tai siis vihjaili ettei suuri yleisö tiedä kaikki faktoja tapauksestani, ja ihmetteli miksi aina pitää mennä negatiivinen kärki edellä) ja Li Andersson tenttasi ministereitä asiasta. Lähetin kymmeniä sähköposteja kansanedustajillekin asiasta, mutta harva heistä vastasi mitään, eli näin paljon asia heitäkin kiinnostaa.

Nyt olo on uupunut ja hyvin kyllästynyt tähän byrokratiaan ja koko sotkuun. En jaksaisi puida tätä asiaa enää yh-tään, mutta tehdäänpä vielä viimeinen yhteenveto, siitä miten lopetin yrittäjyyskokeilun. Kun päättäjät asettavat työttömille ukaaseja, mutta eivät puhu näiden päätösten seurauksista, pitää meidän jotka elävät tätä arkea ja jaksavat huutaa, huutaa entistä kovempaa.

Kovasti työkkäristä peloteltiin etukäteen että teet niin tai näin, voi kokeilun jälkeen olla vaikeaa todistaa sivutoimisuus, ja minut katsottaisiin päätoimiseksi yrittäjäksi. Luin paljon myös muiden ihmisten kokemuksia siitä, että kokeilun jälkeen voisi olla vaikea todistaa ettei ole enää yrittäjä. Voitte kuvitella, että alun selvittelyn ja sekoilun jälkeen todella jännitti miten minun käy kokeilun loputtua. Joutuisinko taas odottamaan kuukauden päätöstä, kokeilun lopettaakseni?

Selvityspyyntö laitettu – miten kauan odottaisin päätöstä tällä kertaa?

Kukaan ei kokeilun loppumetreillä (tai alkumetreilläkään) antanut mitään ohjetta miten toimia, joten soitin työkkäriin. Sieltä sanottin, että minuun ollaan yhteydessä ”luultavasti päivää ennen kuin kokeilu loppuu”. Eipä oltu, kuinka yllättävää. Laitoin yhteydenottopyynnön työkkäriin 11.7. kun oli kokeilun viimeinen päivä. Olin yllättynyt kun heti seuraavana päivänä minulle soitettiin, koska viimeksi laitoin kaksi pyyntöä eikä kukaan koskaan soittanut takaisin parin viikon odottelun jälkeen. Työntekijä sanoi lähettävänsä minulle selvityspyynnön johon minun tulisi vastata. Hän voisi lähettää pyynnön sen jälkeen kun kirjaudun ulos omalta asiointisivultani (omalta koneeltani) mol.fi:stä, koska muuten pyyntö ei ehkä saavu perille. Hyvä että on tekniikat kunnossa, tuli ihan mieleen vanhat kunnon ajat, kun internetiin ei päässyt jos joku puhui kotona lankapuhelimeen.

Sain selvityspyynnön ja siellä piti laatia uusi työllistymissuunnitelma. Sivuilla luki, että työnhakuni on voimassa 14.8. asti, kunhan tekisin uuden suunnitelman 30.7. mennessä. Tein suunnitelmaehdotuksen (haen töitä itsenäisesti), sekä tiedon siitä että lopetan yrittäjyyskokeilun ja olen taas työtön. Ja sitten vain odottelemaan että työkkäri käsittelee pyyntöni. Sillä aikaa Kelan maksatus tietysti keskeytetään.

Yritystoiminnan lopettaminen oli yllättävän helppoa – se vain kesti kauan

Miten olisikaan käynyt, jos olisinkin ottanut toiminimen tai y-tunnuksen kokeilun ajaksi, mutta sitten todennut että en jatkakaan yrittäjyyttä? Olisi varmasti ollut haastavampaa todistaa, etten jatka enää. Yritystoimintani lopettaminen oli helppoa siinä mielessä, etten byrokratiasotkujen takia oikeastaan päässyt edes alkuun yrittäjyydessä. Tämän neljän kuukauden kokeilusta minulla meni puolet asian selvittämiseen ja päätösten odottamiseen, ja lopulta väärien päätösten korjaamiseen. Ihan naurettavaa.

Ja nyt minulla on lisäksi valtava läjä korviksia myyntiä varten, jos olisin edelleen työttömänä en voisi enää myydä niitä, ellen haluaisi aloittaa uudestaan koko sotkua työkkärin kanssa asiasta.

Korviksia, anyone? Mietin tässä, jospa avaisi verkkokaupan näitä varten tässä syksyn aikana. Mutta mitäs jos joudun taas työttömäksi, katsotaanko minut silloin yrittäjäksi? Kuva: Pekka Pehkonen

Odotin yli kuukauden selvityspyynnön käsittelyä – taas kerran

Laitoin siis 12.7. selvityspyynnön vireille työkkärin omilla sivuillani, jolloin Kelan maksatus keskeytettiin saman tien. Kolmen viikon päästä soitin työkkäriin ja kysyin, voiko käsittelyä nopeuttaa, koska olisi taas kohta vuokranmaksun aika, ja pelkäsin etten taaskaan saisi tarpeeksi rahaa edes siihen. Työkkäristä sanottiin, että seuraile vaan omia sivuja, sinne se päätös tulee. Mihinkään ei voi vaikuttaa, koska jonot ovat ”jotain yli 30 päivää” käsittelyille. Hienoa.

Odotellessani laitoin taas kerran vireille toimeentulotukihakemuksen, ja sieltä sainkin sen verran rahaa lainaan että sain vuokran maksettua. Missään ei tosin sanottu että se olisi laina, vaan edelliseltä kerralta oppineena, tiesin että tästäkin rahasta osa tullaan perimään takaisin, kun työttömyyskorvaukset tulevat. Kukaan ei vain kerro että miten paljon, mistä ja milloin, kerralla vai osissa.

17.8. tulee vihdoin työkkärin sivuille tieto, että työmarkkinatuki on myönnetty. Tällä välillä olin ehtinyt jo käydä useammassa työhaastattelussa, sain työpaikan ja ehdin olla siellä viikon, ennen kuin TE-toimiston päätös tuli. Kelan sivuille oli tullut seuraavana päivänä tieto, että minulle maksetaan kahden eri summan verran työmarkkinatukea 21.8. ja 22.8. Siellä ei tosin kerrottu mitään, että peritäänkö näistä rahoista vähän tai vähän enemmän, jotta saisin toimeentulotuen velkani maksettua takaisin. Eli saisin joko rahaa, tai sitten ei.

kelan takaisinperinnästä pitäisi olla selkeämmät ohjeet

Soitin Kelaan ja sieltä sanottiin, ettei päätöksiin takaisinperimisistä voi vaikuttaa etukäteen mitenkään. Kun aloitin yrittäjyyskokeilun, työkkärirahat viivästyivät ja sain tt-tukea lainaan, he perivät työmarkkinatuesta kerralla takaisin 250 euroa. Käteen jäi 13,28€. Olisin ihan mielelläni silloin maksanut tämän summan erissä, niin ei olisi ollut pakko ottaa lainaa, jotta saisimme ruokaa loppukuuksi. Kelan päätös perinnästä tuli kuitenkin niin yllättäen, että se oli laitettu jo maksuun ilman että tiesin asiasta, joten en voinut enää vaikuttaa asiaan mitenkään. Joskus ainakin perinnästä on voinut tehdä maksusuunnitelman, jolloin tukia ei peritä kaikkia kerralla takaisin. On ihan mahdotonta etukäteen varautua tällaisiin rahaloviin, kun perinnästä ei kerrota etukäteen.

On muutenkin ihan älytöntä veivata edestakaisin näitä tukia, kun yksi tuki viivästyy, maksetaan toista tukea, josta sitten maksetaan tuki tuella takaisin. Vähemmästäkin menee pää sekaisin. Oli muuten kiva, kun sain toimeentulotukea työmarkkinatuen sijaan, oli siellä pahat ukaasit, että tiesinhän että toimeentulotuki on viimesijanen tukimuoto. No shit Sherlock.

Arvatkaa ottiko päähän, kun oli heti saman tien itse laittanut kaikki tarvittavat tiedot työkkäriin, ja siellä kestää ja kestää tehdä päätös. Ja sitten vielä syyllistetään siitä, että haen toimeentulotukea. Huoh.

21.8. eli tänään sain osan heinäkuun työmarkkinatuesta tilileni, eikä tällä kertaa oltu peritty mitään takaisin toimeentulotukien takia. Huomenna pitäisi tulla pienempi erä työmarkkinatukea vielä, katsotaan peritäänkö siitä jotain. Vai kenties ensi kuun asumistuesta? Ei ainakaan ole tylsää tämä Kelan kanssa venkslaaminen, saa aina olla jännittävästi varpaillaan.

Lue myös: Avoin kirje Jari Ehrnroothille

sain kokopäivätyön, mutta ensimmäinen kuukausi mennään rahattomana

Sain siis 9.8. alkaen täyspäiväisen työpaikan, mutta ennen kuin palkka alkaa rullaamaan, olen ollut aika lailla rahattomana odotellessani työttömyyskorvauksia. Minun pitäisi ostaa töihin menoa varten ulkovaatteita jotka ovat sään kestäviä (onneksi on vielä lämmin eikä sada!) sekä seutulippu, joka maksaa yli 100 euroa. Onneksi on olemassa kännykkälippu, muuten en olisi mitenkään päässyt edes töihin ennen kuin palkkaa tulee! Onneksi saamme myös lapsen kanssa syödä tarhassa ja töissä, muuten olisi aika tiukat paikat.

Saimme muuten työmarkkinatukea odotellessamme apua seurakunnalta, joten vinkkinä muillekin, seurakunnilta saattaa saada tiukan paikan tullen esim. ruoka-kauppaan avustuksen! 

Ja ONNEKSI pääsin töihin edes määräajaksi (ensi vuoden toukokuulle), jotta ei tarvitse pelleillä Kelan ja työkkärin sotkujen kanssa. Kyllä helpottaa henkisesti (ja taloudellisesti) aika lailla, voitte uskoa.

Ja älkää peljätkö, vaikka olenkin siirtynyt paremman väen puolelle työelämään (*sarkasmi*), en unohda työttömien asioita silti. Jatketaan taistelua kuomat!

 

______________________________________________________

Lue myös:

Työttömien aktivoitumista vaaditaan – mutta mitä tapahtuu kun aktivoituu?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Olen ollut hieman yli viikon kokopäivätyössä, päiväkodissa. Ensimmäinen viikonloppu on pitkästä aikaa koittanut, työttömänä kun ei viikonloppuja tunneta. Miltä on tuntunut olla töissä vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Olen viimeksi ollut kokopäivätöissä vuonna 2011 eli seitsemän vuotta sitten. Työskentelin silloin postinjakajana. Sen jälkeen olen ollut opiskelemassa/osa-aikatyössä samanaikaisesti, välillä pätkiä työttömänä, opiskellut lisää ja saanut lapsen. Olin lapsen kanssa kotona 2,5 vuotta, viimeistelin nuoriso-ohjaajan opintoni ja valmistuin työttömäksi. Olin työttömänä vähän päälle vuoden, kunnes menin nuorisotalolle osa-aikatyöhön ja samaan aikaan aloitin työkkärin kanssa yrittäjyyskokeilun (yrittäjyyskokeilusta on tulossa vielä yksi postaus, joten jääkää kuulolle). Viime kesän olen ollut työttömänä ja kotona lapseni kanssa. Olen siis viime vuodet tehnyt melko lailla kaikkea hyvinkin sekalaista.

Olen ensimmäistä kertaa lapsen saamisen jälkeen kokopäivätyössä, ja ensimmäisen työviikon jälkeen olen aivan puhki mutta myös innoissani. Lapselle tulee aika pitkiä hoitopäiviä, mutta joudun valitsemaan joko taloudellisen vakauden tai lapsen kanssa olemisen. Tällä hetkellä valitsen ainakin ensi vuoden toukokuun loppuun taloudellisen vakauden.

Uskon että moni perheellinen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, etenkin me kaikki jotka hoidamme arjen yksin, ilman toista aikuista.

Minusta tuntuu, että laitan onnellisuusnaamion kasvoilleni, lähden aamulla tarhalle ja töihin ja mietin, miten kauan jaksan tätä pyöritystä. Laitan lapseni hoitoon, jotta voisin hoitaa muiden lapsia. Kun kerroin pojalleni että olen tarhassa töissä, hän sanoi että ihan tyhmää. Ei se ole oikea työpaikka, kun aikuinen on tarhassa, siellähän on vaan lapsia! Arjen muutokset ovat olleet isoja sekä minulle että lapselle.

Toisaalta olen ollut todella innoissani. Olen ensimmäistä kertaa masennuksen syvien vesien jälkeen töissä. Olin tällä viikolla kahdessa tiimipalaverissa, työkavereiden kanssa. Olen kuunnellut podcasteja työmatkalla ja litkinyt kahvia kahvitauoilla. Minulla on siis hei palavereita, työmatkoja ja työkavereita! Olen päässyt mukaan aikuisten ihmisten kerhoon. Sellaiseen, missä valitetaan myöhässä ollutta bussia aamulla ja ihastellaan työkaverin uutta laukkua. Sellaiseen, missä kukaan ei koko ajan syyllistä siitä etten ole tuottava yksilö tässä yhteiskunnassa. Minusta tuli normaali, työssäkäyvä aikuinen, joka voi juhlissa ”mitä teet työksesi” -kysymykseen vastata ”olen töissä päiväkodissa”.

Listasin muutaman asian, jotka muuttuvat nyt kun olen (edes hetken) kokopäivätyössä.

Palkka tulee varmasti kuun viimeinen päivä

Tämä on yksi suurimpia muutoksia. Tiedän, että palkka tulee tilille samana päivänä kuukaudesta, ja tiedän paljonko rahaa tulee. Kun elää tukien varassa, on mahdollista että tulot muuttuvat kuukausittain, ja päätöksiä tehdään välillä mielivaltaisesti tai virheellisesti. Ikinä ei voi tietää, mitä peritään yhtäkkiä takaisin, tai laki muuttuu ja joutuu aktiivimallin leikkurin alle.

tunnen itseni osaksi yhteiskuntaa

Kun on työttömänä, saa jatkuvasti kuulla olevansa toisen luokan kansalainen. Jos ei suoraan, niin epäsuorasti. Tämä aiheuttaa häpeää. Minä harvemmin häpeän mitään, mutta välillä on vaikeaa tutuille ja etenkin tuntemattomille myöntää olevansa työtön. Vaikka kaikki eivät tuomitsekaan, tuntuu se häpeä vahvasti silti itsessäni. Tähän kun yhdistetään vielä yksinhuoltajuus, masennus, paniikkihäiriö ja ahdistus, voitte kuvitella kuinka innoissani olen small talkista tuntemattomien kanssa. Olenkin koittanut pyrkiä eroon näiden aiheiden stigmasta ja olla rehellinen itselleni ja muille. Työttömyydessä ei ole mitään hävettävää, toisin kuin yhteiskunta koittaa vähän väliä meille niin uskotella.

Se, että vain rahaa tuottava yksilö on hyväksyttävä yksilö yhteiskunnassamme, on ihan paskapuhetta. Meidän kuuluisi kaikkien olla samalla viivalla, oli sitten työtön tai työssäkäyvä. Valitettavasti näin ei ole edelleenkään vuonna 2018 ja sen takia puhunkin näistä kovaan ääneen.

Lue myös: Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

Työttömyys saattaa aiheuttaa rahavaikeuksia, ahdistusta ja velkaantumista

Kun on kauan työttömänä, huomaa mitä pitkäaikainen köyhyys ihmiselle tekee. Se alkaa ahdistamaan, ja kun rahaa on vähän, täytyy joka kuukausi jättää jotain ostamatta. On helppo huudella kokopäivätöistä vakaiden tulojen kanssa, että kyllä tuolla rahalla selviää, pitää vaan itse tehdä hernekeitot ja kerätä marjoja pakkaseen. Että kyllä minäkin selvisin puoli vuotta pienillä tuloilla. On kuitenkin eri asia kamppailla vuodesta toiseen vähällä rahalla.

Minullakin kävi niin alkuvuodesta, että olin odotellut pari kuukautta Kelan päätöksiä, jouduin lainaamaan rahaa ja vetämään luottokortin yli jotta saisimme ruokaa. Siitä lähti iso velka-lumipallo vyörymään, otin lisää velkaa jotta saisin entiset maksettua, ja jos tähän vielä lisättäisiin esimerkiksi pikavippejä, ollaankin kohta niin sanotusti kusessa.

On helppo syyllistää masentunutta työtöntä holtittomasta rahankäytöstä, velkaantumisesta ja kyvyttömyydestä suunnitella järkevästi talouttaan. Kuitenkin kun järjellä asiaa ajattelee, voi kuvitella kuinka vaikeaa on tällaisessa tilanteessa suunnitella tuloja ja menoja järkevällä tavalla. Sekin aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja häpeää, kun toitotetaan että kyllä tuolla rahalla pitäisi selvitä.

Aikaa on vähemmän, mutta rahaa ja innostusta enemmän

Kun on työttömänä, on aikaa harrastaa, ommella ja tehdä vähän kaikenlaista. Ongelmana usein vain on se, ettei ole rahaa ylimääräiseen. Tunnistan itsestäni sen, että jos olen pidempiä aikoja tekemättä mitään, innostus kaikkeen tuntuu sammuvan. Kun päivät muistuttavat toisiaan, eikä ole mitään paikkaa mihin mennä aamulla, alkaa helposti ahdistumaan ja passivoitumaan. Kun on jotain järkevää tekemistä (kuten työpaikka jonne mennä joka aamu), tuntuu vapaa-aika myös mukavammalta. Se tuntuu vapaa-ajalta.

Katsotaan miten syksy tästä etenee, itse ainakin odotan innoissani ensimmäisiä palkkoja, jotta voin maksaa velkoja pois ja ehkä hemmotella itseäni ja poikaanikin vähän jollain pienellä. Olkaahan kärsivällisiä, jos blogi hieman hiljenee syyskuussa myös, kun yritämme totutella uuteen arkeen.

Käykää ihmeessä seuraamassa instaani, sinne päivittelen myös meidän arjen kuulumisia. Olen koittanut päivittää insta storieseja myös ahkerasti, käykää katsomassa!

 


Lue myös:

Yrittäjyyskokeilu-farssiin jatkoa

 

Sain töitä!

Sain töitä!

Kuten otsikko kertookin – sain töitä! Teille jotka seuraatte instaani, ei tule enää uutisena tämä, olen siellä jo hehkuttanutkin asiaa.

Minusta tulee siis päiväkodin täti! Sain Vantaalta päiväkodista työpaikan, kokoaikaisen vielä! Ryhmä on pienehkö, 3-5-vuotiaiden ryhmä. En malta odottaa että ensi viikolla pääsen töihin!

Vähän jännittää miten jaksan, mutta tällä hetkellä olen tosi innoissani. En ole ollut kokopäivätyössä vuosiin, kun olen opiskellut ja välillä ollut työttömänä, ja välillä osa-aikatyössä.

Ompelin itsellni uuden mekon uuden työpaikan kunniaksi. Huomatkaa muuten kuvassa ruskettunut yläkroppani vs. valkoiset jalkani, haha. Kangas on Eurokankaan palalaarilöytö, ja kaavana käytin Jujunan timanttia muokattuna. Perhoshihat on oma kaavaräpellys.

Olen ollut lauantaista asti lapsivapaalla, ja lapsi on tiistaihin asti vanhempieni luona. En ole koskaan ennen ollut erossa lapsestani kolmea yötä! Jännittävää. Ajattelin, että pieni breikki tekisi hyvää, kun olemme koko kesän olleet kotona kahdestaan, ja ensi viikolla alkaa uudenlainen arjen rumba.

Blogissa on kesän aikana ollut vähän hiljaiseloa, ainakin rankoista aiheista. On tuntunut että pitää ottaa vähän etäisyyttä vaikeiden aiheiden käsittelystä. Olen ollut aika väsynyt. Väsynyt ihmisiin, väsynyt elämään, väsynyt työkkärin ja Kelan kanssa tappeluun. Yrityskokeilu loppui viime kuussa. Olen nyt taas odottanut 26 päivää sitä, että työkkäri käsittelee selvityspyyntöni yrityskokeilun lopettamisesta.

Soitin sinne viime viikolla ja siellä sanottiin että jonot pääkaupunkiseudulla ovat yli 30 päivää että ei voi muuta kuin odottaa. Ja tietysti Kela on katkaissut työttömyysetuuteni siksi aikaa, ja sen takia minulle maksettiin TAAS ns. liikaa toimeentulotukea. Joka sitten varmasti peritään takaisin, kun työttömyysetuus tulee, eli kun rahaa tulee se menee takaisin Kelalle samantien, eikä minulle jää käteen mitään. Näin kävi jo aiemmin, kun aloitin yrittäjyyskokeilun, silloin meni raha-asiat ihan täysin perseelleen. ARGH.

Katsotaan mitä syksy tuo tullessaan, mutta olen varma että tästä lähdetään nousemaan vain ylöspäin. Ainakin pääsen hetkeksi pois Kelan ja työkkärin limbosta!

Kehopositiiviset kuvaukset purkissa!

Kehopositiiviset kuvaukset purkissa!

Olen kellunut koko päivän mahtavassa fiiliksessä! Eilen oli meidän kehopositiivisen kalenterin kuvaukset, jossa kuvattiin vuoden 2019 kalenteria. Kalenterin viime vuonna liikkeelle laittanut Elena on tehny huikean työn nollabudjetilla, ja saanut järjestettyä nyt jo toisen kalenterin. Tulossa on syksyn aikaan muitakin huikeita uutisia liittyen 365 kehopositiivisen juttuihin.

Kalenteriin osallistui monta ihmistä ympäri Suomen, ja tunnelma kuvausstudiossa oli rento, lämmin ja positiivinen. Kuvauksia odotellessa oli myös monta hyvää keskustelua kehopositiivisuuteen liittyen.

Kuvaukset olivat taitavan Paula Kesäläisen studiossa taas, kuten viime vuonnakin. Paula on todella lahjakas ja osaa tehdä epävarmimmallekin kuvattavalle rennon fiiliksen.

Photoshoot today! #bodypositive #photoshoot #today #kehopositiivisuus #kehopositiiviset #kuvaukset

Henkilön Masentunut Mutsi (@masentunutmutsi) jakama julkaisu

Päivä oli pitkä, mutta palkitseva. Oli ihanaa päästä taas meikattavaksi ja tukkakin laitettiin. Oli kivaa päästä tapaamaan kalenterin muitakin malleja, ja toimin myös järjestelyissä joka paikan höylänä ja kuvasin making of- pätkiä jne. Tässä vielä instan kautta fiiliksiä kuvauksista:

Käy ihmeessä seuraamassa myös blogini instaa, päivitän sinne paljon kaikkea meidän elämästämme! Koitan nyt ryhdistäytyä ja opetella tekemään myös insta story -videoita. En tajua miten vaikeaa voi olla kuvata itseään videolle. Hah. Käykää myös seuraamassa meidän kalenterin facea ja instaa, kalenterin ennakkotilaukset tulevat syksymmällä!

 

Kuvausjärjestelyt: Elena Liski

Kuvaaja: Paula Kesäläinen

Kampaaja: Sari Sandholm

Meikkaajat: Mariam Benemla & Emmie Viola (Kauneushoitola Beauty 13)

Alusvaatteet: Lumingerie

Meikkisponsori: Twistbe

 

Lue lisää:

Lihavaa naista saa arvostella?

Kun sananvapaus meni yli

Kun sananvapaus meni yli

”En kyllä sinuna pitäis tollasta paitaa”

”Sun tissit näkyy, aika härskiä”

”Jos joku laittaa kuvan päivän asustaan, enkö saa silloin kommentoida että onpa ruma paita? Jos joku postaa kuvan käsityöstään, enkö saa silloin kommentoida että en tykkää, aika huonosti tehty? Itsepähän pyysit mielipiteitä ja laitoit kuvan nettiin!?”

Mikäköhän siinä on, että ihmiset ajattelevat että netissä saa sanoa sellaisia asioita mitä ei välttämättä sanoisi kenellekään päin naamaa? Ihmettelen usein miten vaikeaa ihmisillä on todeta omassa päässään että en tykkää, skrollata eteenpäin ja jättää kommentoimatta.

Usein törmään argumenttiin, että koska on itse mennyt julkisuuteen (tai laittanut kuvan nettiin), on täysin avoin kaikelle ”kritiikille”. Tietyllä tapaa joo, mutta ei mille tahansa kritiikille. On olemassa mielipiteitä ja mielipiteitä. Ja jotkut mielipiteet nyt vain ovat niitä, joita ei tarvitse sanoa ääneen.

kehopositiivinen kohu ja sen palaute

Hyvä esimerkki on taannoinen kohu, kun Mungolifen bloggaaja Anna joutui mielipiteidensä takia palautteiden ristituleen. Itse olin täysin eri mieltä kun bloggaaja, ja mielestäni silloin saa antaa palautetta ja rakentavaa kritiikkiä. Sama pätee omaan blogiini, otan vastaan myös kritiikkiäkin. Eri asia sitten on, miten sitä palautetta antaa, koska sitä voi antaa myös asiallisesti.

Eräässä ryhmässä näin kuinka tätä bloggaajaa haukuttiin hänen (ei-suomalaisen) alkuperänsä takia ja huoriteltiin, ja bloggaajan lasta haukuttiin läskiksi, ja mietin että ihanko oikeasti? Tuntuu että ihmisillä ei ole minkäänlaista filtteriä itselleen. Vaikka onkin eri mieltä, on väärin alkaa haukkumaan. Minullekaan ei ole ihan uusi juttu se, että lastani haukutaan netissä. Se on todella alhaista, enkä tajua miten jollakin tulee edes mieleen sellainen. Sillä ei ole mitään tekemistä sananvapauden, mielipiteiden tai asiallisen kritiikin kanssa, se on vain puhtaasti typerää.

Onko oikein, että bloggaaja joutuu joukkokritiikin alle?

Olen myös sitä mieltä, että jos kirjoittaa mielipiteen blogiinsa asiasta josta tietää jo etukäteen että siitä tulee iso kohu, pitää myös olla valmis siihen että paskamyrskyä tulee. Välillä nousee myrsky myös postauksista, joista ei olisi arvannut että niin käy, ja siihen pitää olla varautunut aina kun julkisesti kirjoittaa. Kun on julkisuudessa tavalla tai toisella, täytyy kasvattaa nahkaa sen verran että kestää myös kritiikkiä. Mutta sitten taas – tämä joukkohyökkäys-meininki mikä nykyään somen myötä on tullut yleiseksi on aika pelottavaakin.

Itsekin sorrun helposti antamaan tuohtunutta kritiikkiä, joten olenko minäkään yhtään sen parempi? Kuvittelen tosin, että itse osaan antaa asiallista palautetta vihaisenakin. Asiallisen kritiikin sekaan tosin eksyy usein myös niitä, jotka lähtevät pommittamaan vihaviesteillä ja oikein nauttii siitä, että saa toisen kärsimään. Se on pelottavaa, ja niin väärin. Mistä sen tietää, eksyykö vihaviestien pommittajat seuraavaksi oven taakse haukkumaan? (eikä sekään ole mitään uutta!)

Sananvapaus ei tarkoita sitä, että voi käyttäytyä miten sattuu, ja sanoa sen nojalla ihan mitä vain.

Sanat vaikuttavat ihmisiin, joten mieti mitä sanot

Oletko koskaan miettinyt, miten paljon sanat saattavat vaikuttaa ihmisiin? Yksikin ikävä lause voi jäädä loppuelämäksi soimaan päähän. Sinä saatat hetken mielijohteesta kommentoida jotain, mikä voi jäädä harmittamaan kommentin saajaa pitkäksi aikaa. Onko se sen arvoista, että saa sanottua mielipiteensä?

Tiedän, että jotkut ajattelevat nyt, että ”saako enää mitään sanoa”. Tietenkään ei voi aina varoa kaikkia sanojaan, sen takia että joku voisi loukkaantua. Silti, uskon että fiksu ihminen tietää edes pääpiirteittäin, mitä voi sanoa ääneen ja mitä ei.

Meillä kaikilla on myös oikeus päättää, minkälaista palautetta otamme vastaan. Jos joku kommentoi blogissani että olen ällö läski, minulla on oikeus poistaa se kommentti. Se ei ole sananvapauden rajoittamista, vaan ihan itsensä suojelemista ja rajojen asettamista. Minulla on oikeus sanoa, että sinä et puhu minulle tuolla tavalla, ja piste.

Vertaapa näitä lauseita, kumman mieluummin sanoisit?

”Sopisko sulle paremmin toi toinen mekko, joka on a-linjainen?”

”Hyi, oikeesti sä näytät aika läskiltä tossa ekassa mekossa.”

Tässä vielä muutama neuvo nettikommentointiin, saa vapaasti käyttää:

  1. Sanoisitko saman asian myös kasvokkain jollekin?
  2. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, voi olla hiljaa.
  3. Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, mutta haluaa silti kritisoida, sen voi tehdä myös asiallisesti.

 

 

Lue lisää:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Retkikohde Helsingissä – Mustasaaren toimintakeskus

Retkikohde Helsingissä – Mustasaaren toimintakeskus

Kävimme retkellä Mustasaareen toimintakeskuksessa, joka on seurakunnan ylläpitämä saari Seurasaaren lähellä. Mustasaari on ihan huippu paikka, lapsiperheille on paljon kaikkea tekemistä, mutta voisin kuvitella että olisi ihanaa käydä siellä myös yksikseen rauhoittumassa. Siellä on monta rauhallista paikkaa missä on metsää ympärillä ja merinäköala, mikäs sen parempaa?

Mustasaareen pääsee lautalla hietsusta. Paikalle pääsee bussilla 24 ihan viereen, mutta myös mannerheimintieltä (töölöstä) ei ole pitkä matka kävellä laiturille. Lauttamatka maksaa aikuisilta 4 euroa edestakaisin ja on lapsilta (muistaakseni alle 10v) ilmainen.

Lähdimme yhdessä retkelle naapurissa asuvien äitien kanssa, ja meidän viiden lapsen kanssa. Oli hulinaa, mutta niin kivaa! Lapsista oli todella kivaa mennä lautalla, kunnon meriseikkailu. Miten pienestä saakaan aikaiseksi kunnon seikkailun, kun lasten kanssa mennään!

Hän taisi kuitenkin vähän jännittää lauttaa <3

Mustasaaressa on lapsille kesäteatteriakin, viiden euron hintaan. Siellä olisi ollut ruma ankanpoikanen -näytelmä. Tällä kertaa ei kuitenkaan menty, koska siellä oli paljon muutakin puuhaa, ja meillä oli kaksi alle parivuotiasta mukana jotka ei varmaankaan olisi jaksaneet keskittyä. Menimme heti lounaalle, joka on aina ollut tosi hyvää. Tarjolla on aina liha- sekä kasvisvaihtoehdot. Hintaa lounaalle tuli 9 euroa aikuiselta ja lapsilta euro per ikävuosi.

Lounaan jälkeen pääsimme leikkipuistoon leikkimään. Leikkipuisto on siitä ihana, että siellä on aikuisille paljon istumapaikkoja ja merinäköala. Usein olen huomannut leikkipuistoissa, että siellä ei ole penkkejä ollenkaan. Itse ainakin haluan puistossa päästä istumaan kun kerrankin lapsi leikkii rauhassa.

Harmi että ranta oli jostain syystä suljettuna tällä kertaa, eikä päästy uimaan.

Leikkipuisto oli ihan parasta isompien lasten mielestä, eikä heitä melkein saatu revittyä sieltä pois. Juuri ennen kuin lähdettiin oli isommat lapset leikkimässä leikkipaikalla kun iski rankkasade. Mutta mikäs sen hauskempaa kun leikkiä kesäsateessa?

Mustasaaressa on myös kaneja, kukkoja, kanoja ja lampaita. Lampaat kulkevat vapaana tietyillä alueilla ja niitä pääsee rapsuttelemaan. Tällä kertaa lampaat vaelsivat ruohon perässä eivätkä ne välittäneet tippaakaan meistä. Viimeksi kun kävimme saarella lampaat löhösivät yhdessä kasassa ja niiden vierellä sai makoilla ja rapsutella. Yääh miten parasta!

Leikkimisen ja eläinten paijailun jälkeen joimme kahvit ja söimme maailman ihanimmat ja suurimmat kanelipullat. Mustasaaren kanelipullat ovat parhaimpia mitä olen koskaan maistanut! Pehmeää, kuohkeaa ja paljon täytteitä, aah. Hintaa jättipullalla on vain 2 euroa!

Mustasaaresta kani -ja kanahäkkien takaa löytyy myös ihana merimaisema kallioineen.

Vinkki – laita lapsi nukkumaan päiväunet ja mene tänne juomaan kahvi ja syömään pulla rauhassa. Aaah.

Etenkin jos on hieno ilma kannattaa mennä ajoissa jonottamaan lautalle, muuten saattaa jäädä kyydistä. Edellisellä kerralla kun menimme saareen emme mahtuneet lauttaan, mutta lautta tuli takasin heti hakemaan loputkin, ettei tarvinnut odottaa kauaa. Lauttamatka kestää noin vartin.

Suosittelen Mustasaarta lämpimästi retkikohteena, siellä viihtyy hyvin vaikka koko päivän. Miettikää nyt miten mahtavaa asua paikassa, mistä pääsee helposti tällaiselle saarelle. On ihanaa asua meren lähellä!

< Mustasaaren sivut löydät täältä >

 

Lue lisää:

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Luin eilen illalla blogikirjoituksen, jossa puhuttiin siitä kuinka kehopositiivisuus meni liian pitkälle, ja lihavia ihmisiä ihannoidaan sen sijaan että oltaisiin huolissaan painoindeksistä ja sairauksista.

Hohhoijaa, sanon minä. Kuten Oi mutsi mutsin Elsa kirjoitti hyvin aiheesta, ”Olen nimittäin hieman kyllästynyt näihin tasa-arvo/pride/bodypositive/feminismi/yms on mennyt liian pitkälle juttuihin.”

En ymmärrä miten voidaan ajatella että tasa-arvon ja ihmisoikeuksien tavoittelussa voidaan mennä liian pitkälle. Voisiko vain olla, että olet ymmärtänyt sanoman aivan täysin väärin?

Olen lukenut monia kommentteja siitä kuinka lihavia vain ihannoidaan nykyään, ja että terveiden elämäntapojen sijaan vaan hehkutetaan vatsamakkaraa ja läskiä. Ihanko tosi? Voisin antaa muutaman esimerkin siitä, miten lihavia ei tosiaankaan hehkuteta liikaa. Miten porukka hyökkäsi mm. meidän kehopositiivisen kalenterin ihanan mallin kimppuun, koska hänellä sattuu olemaan ylipainoa. Ylipainoinen saa niskaansa koko ajan terveysfasismia, läskittelyä, lihavan perään huudellaan kaupungilla ”laihduta läski” ja ylilaudan kiimaiset pikkupojat heittävät lokaa vähän väliä kaikille some-tileilleni. Vain sen takia että olen ylipainoinen.

Se, että teimme kehopositiivisen kalenterin johon pyrimme ottamaan esille marginalisoituja kehoja, ei tarkoita sitä että viemme laihojen ihmisten tilan kokonaan ja menemme liian pitkälle. Avaa mikä tahansa naistenlehti, tv-sarja tai mainos. Minkälaisia kehoja siellä on? Aivan, hoikkia, pitkiä valkoisia naisia.

Se että nostan esille epäkohtia, joita marginaalisen kehon omaava joutuu kohtaamaan ei tarkoita sitä että paheksuisin hoikkia ihmisiä. En pidä hoikkia ihmisiä huonompina, enkä lihavia ihmisiä parempina. Kaikilla on oikeus olla tyytyväisiä omassa kehossaan, ulkonäöstä ja terveydentilasta riippumatta. Ylipaino ei tarkoita sitä että ihminen on automaattisesti laiska ja sairas. Ja vaikka olisikin sairas – miten se tekee ihmisestä huonompaa kuin terveistä ihmisistä? Miksi ylipainoista saa haukkua läskiksi ja ”sinne meni meidän verorahat”? Myös alipainoiset joutuvat selittelemään kehoaan. Minkä takia minun pitäisi olla terve, jotta kelpaisin tähän yhteiskuntaan?

Kaikilla on OIKEUS KEHORAUHAAN, ilman että kukaan tulee spekuloimaan että oletkohan anorektikko, tai syötköhän liikaa. Tai että ulkonäön perusteella aletaan saarnaamaan ylipainon terveysriskeistä. MINUN TERVEYS EI KUULU KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN MINULLE ja mahdollisesti lääkärillen. Kehopositiivisuus ei muutenkaan ole pelkästään lihavat vs. laihat taistelua, vaan tähtää siihen että _kaikki_ kehot olisivat yhtä arvokkaita. Mitenköhän kauan tätä pitää jankata, että se menisi läpi?

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kirjoittaa julkisesti, ja ihmiset luulevat että sen takia on ok kommentoida ilkeästi painoani? Tiedättekö miltä tuntuu, kun kävelee kadulla, ja tuntemattomat huutavat että olen läski? Tiedättekö miltä tuntuu, kun pari kuukautta synnytyksen jälkeen mies kaupassa kommentoi että ”oot ainakin ollu ruoka-aikaan paikalla”? Tiedättekö miltä tuntuu, kun blogiin tulee kommentteja missä sanotaan että sinun kehosi on oksettava ihrakasa? Kun tullaan kommentoimaan, että söisit vähemmän suklaata niin voisit laihtua? Olet ruma sotavalas (?) eikä kukaan tollasta kuvottavaa läskiä halua panna? Niin, ei se kauhean kivalta tunnu.

Kuva: Petra Vii Photography, Huppari saatu Jujunalta

Olen joskus pelännyt astua ovesta ulos, kun on sattunut sellasia päiviä jolloin painoani kommentoidaan tuntemattomien toimesta ihan liikaa. Pelkään astua ulos ovesta, koska ylipainoisena minulla ei ole joidenkin mielestä oikeus kehorauhaan. Voinko pukeutua tähän mekkoon jossa vatsamakkarat näkyvät? Minulla ei ole oikeus istua mäkkärissä syömässä hampurilaista, koska joudun pelkäämään inhottavia katseita ja läski-kommentteja. Ei ole oikeus olla olemassa, onnellinen, ja tyytyväinen itseensä, koska joidenkin ihmisten mielestä minun pitäisi ensin laihtua. Tiedättekö miltä tuntuu kun pahimmillaan joka päivä sinulle kerrotaan (suorasti tai epäsuorasti), että et ole hyväksyttävä yksilö tähän yhteiskuntaan?

Useimmiten sivuutan kommentit enkä jaksa ottaa niistä itseeni. Onneksi minulla sentään on hyvä itsetunto, miten käy niiden joilla ei ole? Nyt kun jouduimme toisen ylläpitäjän kansa neljättä päivää poistamaan kehopositiivisen kalenterin ”ruma läski” kommentteja, ja ylilauta taas kerran hyökkää blogiini paskakommenteillaan, ja sitten näen kirjoituksen siitä miten lihavia ihannoidaan liikaa. Nyt verenpaineet nousi liikaa (ylipaino varmaankin hei!), napsahti päässä ja oli pakko kirjoittaa aiheesta.

Että ei, lihavia ei tosiaankaan ihannoida liikaa.

 

Lue lisää:

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Sain Haave Designilta käyttööni Lilja Graphicsin suunnittelemaa Mustikkamaito-kangasta. Kangas on joustocollegea, ja näin sen heti hupparina. Sain pari metriä riittämään kummankin huppariin, kun tein resorit ja huppujen sisäpuolet eri kankaalla. Tummanliila resori ja vaaleaniila trikoo on Eurokankaasta. Haave Designin sivuilta löytyy tarkemmat tiedot Mustikkamaito-kankaasta. Minun huppari on tehty luottokaavalla Jujunalta, ja lapsen hupparin kaava on vähän sovellettu sieltä sun täältä.

Tämä kangas on vaan niiiin rakkaus! Yleensä en osaa ikinä käyttää kankaita missä on valkoinen pohja, mutta tässä kankaassa se ei haittaa.

Lapsi rakastui myös omaan huppariinsa, hihkaisi että mustikoita, mä tykkään mustikoista! Kuvauksissa lapsi ei todellakaan ollut yhteistyöhaluinen, mutta onnistuimme nappaamaan muutaman valokuvan.

Näissä kuvissa olevat vaatteet ovat muuten kaikki minun ompelemiani! Musta timanttimekko Jujunan kaavalla, krookus-legginsit omalla kaavalla, hupparit, lapsen Star Wars-asu omalla kaavalla. Lapsen legginsit on muuten minun vanhoista legginseistä tehty. Tykkään käyttää kaiken ihan viimeiseen suikaleeseen asti.

Harmittaa, kun ommellessa vetskaria kangas venyi. Purin vetoketjun ja ompelin nauhan veroketjun alle, jotta kangas ei venyisi. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja kangas venynyt, höyryttelyistä huolimatta. Yleensä onnistun huppareihin ompelemaan vetoketjun ilman tukikankaita tai kikkailuja, mutta nyt vetskari temppuili.

Olipa muuten haastavaa kuvata, kun 4-vuotias oli känkkäränkkänä. Koko ajan kuului valitus ”äiti on tylsää äiti miks meidän pitää kuvata, ihan tyhmäää”.

Oli muuten vähän kuuma, kun kuvatessa oli parikymmentä astettä lämmin ja aurinko.

Usein isot hupparit saavat minut näyttämään entistä isommalta, mutta pidän isoista huppareista. Mikäs sen mukavampaa? Ja ketä oikeasti kiinnostaa, näytänkö isommalta kuin olen? Ei minua ainakaan.

Nappasin kuvan myös tilkkupeitosta jonka tein jämäpaloista. Tuloksena Star Wars-torkkupeitto.

Mitä piditte tämän kerran ompeluksista ja Mustikkamaito-kankaasta?

 

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Olen aina ollut äkkipikainen ja temperamenttinen, enkä helposti jää sanattomaksi. Jos minua ottaa päähän, sen tietävät kaikki ympärilläni. Olen kuitenkin viime vuosien aikana ymmärtänyt että kärsin myös kiltin tytön-syndroomasta – välitän liikaakin siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, enkä halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Haluan että muilla ihmisillä ympärilläni on hyvä olla, ja sen takia välillä unohdan omat tarpeeni. Löysin naisenvakivalta.fi sivustolta tekstin, josta tunnistin itseni:

”Väkivaltaisen naisen profiilissa havaitaankin monesti, että hänelle on elämänsä varrella ollut vaikea ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Nainen on oppinut olemaan toisen tunteita varten ja siirtänyt kenties omia tarpeitaan sivuun. Nämä sisään patoutuneet tunnevarastot eli nk. tunnekapseli voikin purkautua täysin ennalta-arvaamattomasti esimerkiksi lastentulon jälkeen tai muutoin kuormittavassa elämäntilanteessa.”

Huh, miten tutulta kuulostaakaan! Lapsen syntymän jälkeen olen löytänyt itsestäni ihan uusia puolia, ja yksi niistä on tämä räjähtelevä raivotar joka syöksee tulta jokaisen päälle, joka ei saa vaatteita tarpeeksi nopeasti niskaansa tai väittää vastaan kaikesta. Kun joudun sanomaan samoista asioista kymmeniä kertoja joka päivä, tunnen kuinka jäätävä raivo kuplii sisälläni. Miksei kukaan kuuntele minua! Eikö nämä asiat pitäisi mennä perille jo!

Olen aina ollut äkkipikainen, mutta lapsen syntymän jälkeen tuntuu kuin raivo pirskahtelisi entistä helpommin ja kovempaa. Ärsyynnyn sekunnissa ja rauhoittuminen on vaikeaa, raivarista (ja sen tuomasta syyllisyydestä) toipuminen kestää pitkään, välillä monta päivää.

Naisten ja äitien raivarit sekä väkivaltaisuus ovat edelleen tabu, eikä näistä aiheista ole helppo puhua ääneen. Siksi myös avun hakeminen voi olla vaikeaa.

Kuva: Noora Brandt

 

Ei ihme ettei äiti jaksa, kun on ylikuormittunut koko ajan

Äitinä olemisen ärsyttävimpiä puolia mielestäni on se, kun ei saa yhtä ajatusta ajatella loppuun asti, kun iskee seuraava kriisi. Koko ajan on muistettava jokin asia, ja koittaa miettiä seuraavaa päivää. Olenkohan unohtanut jotain ja mitä sieltä kaupasta nyt pitikään ostaa? Koko ajan joku vaatii jotain, huutaa äitiäitiäiti ja samalla pitäisi muistaa ottaa mukaan sadevaatteet tarhaan ja pyyhkiä toisen pylly ja laittaa ruokaa. Voin vaan kuvitella sitä rumbaa mitä monilapsisessa perheessä on, huh. Jos ystävä lapsineen tulee kylään on mahdotonta keskittyä mihinkään, kun on sata asiaa samaan aikaan meneillään ja ajatus pätkii. Jatkuva meteli ja muut aistiärsykkeet tekevät päivittäin hulluksi.

Paljon puhutaan siitä että äitien pitäisi hakea apua raivareihin. Mutta missään ei kerrota, että mistä sitä apua pitäisi hakea, eikä tajuta kuinka vaikeaa se avun hakeminen (tai saaminen!) oikeasti on.

Kuva: Noora Brandt

Mistä olen saanut apua raivareihin ja kuormittumiseen?

 

Perhetyöntekijä ja lastensuojelu

Olin vuosi sitten psykiatrian poliklinikalla, ja psykiatrinen sairaanhoitaja otti minun luvallani yhteyttä lastensuojeluun. Sitä kautta pidimme useamman palaverin jossa he kartoittivat tilannetta. En tarvinnut lastensuojelun asiakkuutta, mutta saimme kaupungilta perhetyöntekijän jolta sain paljon käytännön apua. Hänen kanssa mietimme raivareiden syitä ja kuinka niitä voisi ennakoida. Näiden asioiden pohtiminen auttoi minua keksimään tapoja joilla helpottaa sitä, etten ala raivoamaan.

Sain neuvoja kuinka selvitä tilanteista jotka minua raivostuttavat, esimerkiksi pukeminen, aamut ja muutenkin kaikki siirtymät. Teimme seinälle lasta varten kuvalliset ohjeet, järjestyksen mitä teemme kun aamulla lähdemme tarhalle. Se helpotti meitä kumpaakin, ainakin jonkun aikaa. Tässä muutama asia jotka helpottivat meidän tilannetta:

  • Arkirutiinit, samat aamu- ja iltarutiinit samassa järjestyksessä (tämä tosin oli hallussa jo valmiiksi)
  • Kuvataulukko seinälle jotta lapsi tietää mitä aina tapahtuu (aamu- ja iltatoimet)
  • Mieti, missä tilanteissa usein menetät hermosi?
  • Kun tiedät milloin menetät hermosi, osaat ehkä paremmin ottaa aikalisän itsellesi, ennen pahinta raivaria
  • Itse huomasin aamuisin että touhotan liikaa, kunnes tajusin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan
  • Kun pukeminen oli liian verkkaista lapsella, autoin häntä pukemaan, muuten lapsi jumittuu haaveilemaan ja itselläni mene hermo
  • Kun siirtymävaiheissa kiukuttaa, ja ei ole tulipalokiire, lukekaa lyhyt kirja/puuhatkaa hetki muuta, niin tilanne rauhoittuu kun mielenkiinto keskittyy johonkin muuhun
  • Keksi joku asia, joka katkaisee raivarin – esimerkiksi leikkien pukemaan (palomiehet pukee tosi nopeesti! Kuka saa ensin sukat jalkaan!)

Kaikki nämä keinot tietysti vaativat sen, ettei ole täysin loppuun palanut. Kun on todella uuvuksissa on vaikeaa ellei mahdotonta alkaa yhtäkkiä noudattamaan säännöllisyyttä ja täyttä mielenrauhaa. Itse sain pikkuhiljaa tartuttua yhteen asiaan kerrallaan ja miettimään omia käyttäytymismallejani. En myöskään syyllistänyt itseäni joka kerta jos jokin asia meni pieleen ja raivostuin, vaan koitin olla itselleni myötätuntoisempi.

KUVA: NOORA BRANDT

Mielialalääkkeet

Sain viime kesänä pitkästä aikaa taas mielialalääkkeet käyttööni, ja tunsin kuinka muutuin osittain zombieksi. Katosin vähän väliä omaan sumuuni enkä kuullut enkä nähnyt mitään. Lopetin lääkkeet pikkuhiljaa koska ajattelin että pärjään ilmankin, ja huomasin että raivarit palasivat. Ärsyynnyin ihan kaikista pikkuasioista jatkuvasti, ja tuntui että raivo kupli koko ajan pinnan alla.

On todella väsyttävää olla raivona koko ajan, ja jatkuva itsensä hillitseminen myös vie voimia. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa lääkkeet taas. Puoli-zombie vai raivotar, siis. Lapsen kannalta ehdottomasti zombie. Kukaan, eikä varsinkaan lapsi, ei ole ansainnut jatkuvaa huutamista niskaansa.

KUVA: NOORA BRANDT

Terapia

Olen vuosi sitten käynyt IPT-terapian, ja se tuntui myös auttavan. Ymmärsin itseäni ja omaa elämäntilannetta paremmin. Terapia ei tietenkään ole mikään taikakeino parempaan elämään, mutta se auttaa jäsentämään omia ajatuksiaan ja tunnistamaan käyttäytymismallejaan. Pelkät lääkkeet harvemmin ovat ainut keino toipumiseen. Tilanteita on monenlaisia, mutta uskon (tai ainakin toivon) että itselläni lääkitys olisi vain tilapäinen laastari tähän tilanteeseen. Seuraava askel olisi hakeutua pidempiaikaiseen psykoterapiaan.

Aika auttaa

Valitettavasti uskon että lopulta vain aika auttaa raivareihin, ainakin omalta osaltani. Kun elämäntilanne on jatkuvasti ylikuormittavaa, ei ole helppoa koittaa hillitä itseään. Minua on auttanut tämän vuoden puolella se kun lapsi pääsi toiseen nielurisaleikkaukseen ja yöt helpottivat. Kun nukumme kummatkin, on elämä helpottanu ihan älyttömästi. Univaje on ollut suurimpia syitä siihen, etten jaksa mitään ja pinna on kireällä. Nyt kun lapsi täytti vähän aikaa sitten neljä, ja on jo aika omatominen ja nukkuu yöt, huomaan että en ole koko ajan kireä kuin viulunkieli. Olen alkanut nauttimaan asioista ja poikani kanssa hengailusta. Meillä on useimmiten tosi hauskaa yhdessä, ja tuntuu että elämä helpottaa.

Uskon että itselläni raivarit ja jatkuvat ärsyyntyminen helpottavat, kun elämäntilanne helpottaa. Kun lapsi kasvaa, itsenäistyy ja saan enemmän omaa tilaa. Kun lapsi ei enää ole niin riippuvainen minusta, pääsen löytämään itseni ja oman elämäni takaisin. Tällä hetkellä voimat menevät siihen, että koitan pärjätä aina yhden päivän eteenpäin kerrallaan.

nuorena opin tukahduttamaan tunteeni

Löysin Sini Ariellin kirjoituksen naisten väkivaltaisuudesta, ja se kolahti minuun. Olen teininä ollut tunnettu siitä että olin ”väkivaltamuija”, koska mm. löin poikia jos he suututtivat minua. Luulen että minulla oli paljon patoutunutta vihaa ja käsittelemättömiä asioita (mm. äitini rintasyöpä), se kaikki se purkautui ulos väkivaltaisuutena. En myöskään koskaan kuullut että lyöminen olisi väärin, koska oli vaan cool ja hauskaa että tyttö lyö poikaa. Uskon että mediallakin on tässä osansa, koska en muista että olisin nuorempana koskaan  tv-ohjelmissakaan törmännyt sellaiseen, että naisten väkivaltaisuudesta puhuttaisiin huonona asiana.

Väkivaltamuijan kolikon toinen puoli oli sitten liian kiltti miellyttäjä. Kun olin päälle parikymppinen, tajusin että patoan vihaa ja negatiivisia tunteita sisääni enkä käsittele niitä millään tapaa. Ihmettelin, mistä välillä aivan uskomaton v*tutus ja hermojen menetys johtuu, kunnes ymmärsin kaivaa sisältäni. Uskon, että kiltin tytön syndrooma on nuorempana vaivannut minua myös. Olen yrittänyt olla kiltti ihmisille, niin että muut ovat käyttäneet kiltteyttä hyväkseen ja olen unohtanut omat tarpeeni. Se taas aiheuttaa patoutunutta vihaa, kun alitajuisesti tiedän että minua käytetään hyväksi.

Kun ei tajua pitää huolta itsestään ja rajoistaan, ei voi hyvin. Tärkein sanoma, mikä minulla olisi parikymppiselle itselleni – opettele sanomaan ei, kaikkeen ei tarvitse suostua miellyttääkseen muita.

KUVA: NOORA BRANDT

Olen masennuksen ja äitiyden myötä löytänyt taas uusia puolia itestäni ja opetellut sanomaan ei. Jos joku kysyy minulta apua tai palvelusta, mietin miten paljon asia kuormittaa minua, ja saanko itse siitä mitään hyvää irti. Jos asia tuntuu vaan vievän (vähiä) voimiani, kieltäydyn kohteliaasti. Olen äitiyden myötä oppinut vähemmän uppiniskaiseksi ja pyytänyt apua. Olen oppinut myös luottamaan yksinhuoltaja-ystäviini ja luoneet heidän kanssaan apu-ringin, jossa autamme toisiamme. Sen huomaa myös aika pian, jos ystäväpiirissä on niitä jotka vain ottavat, mutta eivät anna mitään takaisin. Olisinpa tajunnut tämän myös nuorempana!

 

paikkoja joista (toivottavasti) olisi jotain apua:

Lastensuojelun sosiaalityö (etsi oman paikkakuntasi lastensuojelu)

”Lastensuojelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan uusien asiakkaitten lastensuojeluilmoitukset ja tehdään lastensuojelutarpeen selvitykset.”

Perheneuvola (etsi oman paikkakuntasi perheneuvola)

”Kasvatus- ja perheneuvonta on tarkoitettu 0-17 -vuotiaille lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen. Perheneuvolasta saa apua lapsen tai nuoren kehitykseen ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä, pulmallisissa perhetilanteissa sekä lasta tai perhettä kohdanneissa kriiseissä.”

Kaupungin aikuissosiaalityö

”Aikuissosiaalityötä tehdään yksittäisten asiakkaiden, perheiden ja yhteisöjen parissa. Asiakas voi hakea aikuissosiaalityön tiimistä apua esimerkiksi työhön, asumiseen, perhe-elämän sujuvuuteen, raha-asioiden hoitoon ja erilaisiin elämän kriisitilanteisiin liittyvissä ongelmissa.”

naisenvakivalta.fi

”Naisenvakivalta.fi tarjoaa verkkoapua naisen väkivaltaisuuteen. Tukimuotojamme ovat chat, tietopankki, ohjatut vertaisryhmät ja videokeskustelut. Me uskallamme kohdata – älä jää yksin!”

turvakoti.net

”Omaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen havahtuminen ja siihen puuttuminen on vastuun kantamista sinusta itsestäsi, lapsistasi, puolisostasi ja läheisistäsi.

On tavallista, että omaa väkivaltaisuuttaan pelästyy ja häpeää jälkeenpäin. Usein tekijä uskoo, että väkivallan voi lopettaa päättämällä tai siirtämällä sen pois mielestään.”

Maria Akatemia

”Maria Akatemiassa on vuodesta 2003 toteutettu ehkäisevää väkivaltatyötä kolmiportaisella mallilla: 1) Avoin linja: soitto auttavaan puhelimeen 2) Demeter yksilökeskustelut 3) ammatillisesti ohjattu vertaisryhmä”

Ensi- ja turvakotien liitto

”Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut puolisoasi, lapsiasi tai muita läheisiäsi?

Voit tehdä asialle jotain. Aloita ottamalla yhteyttä johonkin alla olevista apua tarjoavista ammattilaisista. He tarjoavat tukea sekä miehille että naisille.”

mielenterveysseura.fi 

”Ota yhteyttä kriisikeskukseen, jos sinä tai läheisesi tarvitset tukea ja apua. Vastaanotolle voi hakeutua ilman lähetettä varaamalla ajan suoraan kriisikeskuksesta. Tapaamiset ovat luottamuksellisia ja yksityisyyttä kunnioittavia. Kriisikeskuksessa voi asioida nimettömänä ja palvelut ovat maksuttomia.”

 

Lue lisää:

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Pride-viikko on täällä!

Pride-viikko on täällä!

Joka vuosi Pride-viikon aikaan ihmettelen samaa asiaa – miten ihmisoikeudet ja muiden ihmisten hyväksyminen ja kunnioittaminen on joillekin ihmisille niiiin kovin vaikeaa. Olen taas erehtynyt lukemaan kommentteja facebookista eri yritysten sivuilta, jotka ovat ilmaisseet olevansa mukana Pridessa.

”No, ei ole ihme, että syntyvyys on laskussa, kun kaikki alkaa hyväksymään nuo homojutut, tämähän on resurssien tuhlaamista.”

-kommentti Karhun sivuilla facebookissa

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miten joku voi nähdä tämän(kin) asian jotenkin vääränä tai paheksuttavana. Totta kai jokainen saa olla sitä mieltä mitä on, mutta pitääkö siitä huudella kovaan ääneen, ja taistella sen puolesta että homot eivät saisi adoptoida perheen sisäisesti, mennä naimisiin tai näkyä katukuvassa tai mediassa? Aina ulistaan siitä, kuinka ”homoudesta tehdään niin iso juttu”. Niin, siitä tullaan tekemään iso juttu, niin kauan kun näitä kommentteja näkee ja Aito Avioliitto -meininkejä on valloillaan. Niin kauan kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä syrjitään.

Minäkin sain Ylen dokkarin jälkeen niin jäätävän hirveitä vihaviestejä, joissa useammassa minua ”haukuttiin” esim. rekkalesboksi, koska minulla on lyhyt tukka. Siis oikeasti ihmiset.

Tuntuu että suurin osa suomalaisistakin on nykyään aika suvaitsevaista ja mukavaa porukkaa, jotka haluavat että ihmisoikeudet olisivat samat kaikille. Sitten on tämä yksi iso mölisevä joukko, joka haraa vastaan, vaikka asia ei edes kosketa heidän elämäänsä (no paitsi sillä, että kuulemma tätä homopropagandaa tulee joka tuutista… hei siis huoh).

Clas Ohlsonin Pride-tuotteita

Aion osallistua lauantaina Pride-kulkueeseen, jos uskallan paniikkihäiriöltäni. Viime vuonna sain pahan paniikkikohtauksen Kaivarissa kulkueen jälkeen. Osa siitä paniikista johtui siitä, että pelkäsin alitajuisesti että joku tekee kaasuhyökkäyksen tai muuten vain sabotoi kulkuetta. Vielä vuonna 2018 joutuu pelkäämään (väkivaltaista) vastaiskua, kun koittaa olla mukana tekemässä suvaitsevampaa maailmaa. Pride-kulkue kun on kivan juhlimisen ja yhteenkuuluvuuden kulkue, myös peräänkuulutus siitä, että kaikkien ihmisoikeudet eivät edelleenkään toteudu tässä maassa.

”Tää on kyllä nyt törkeetä jo. Oon sitä mieltä, että tää vouhotus seksuaalisesta tasa-arvosta tulee loppua. Nykyään on muotia olla homo, mutta eiköhän joskus tämäkin hulluus lopu. Karhu on suomalaisten raavaiden miesten jano- ja ruokajuoma. Homot juokoot sateenkaaren väristä drinkkiä.”

-kommentti Karhun facebook-sivuilta

”Me haluamme edistää tasa-arvoista yhteiskuntaa tukemalla Helsinki Pride -tapahtumaa Weecosissa toimivien merkkien kanssa. Jokaisella meistä on samanlaiset oikeudet näkyä, kuulua ja rakastaa!” – weecos.com

Mietin vain välillä liikaakin, millaiseen maailmaan olen lapseni tuonut, kun edelleen porukka on näin sisäänpäin kääntynyttä, rasistista ja suvaitsematonta. Niin paljon vihaa, katkeruutta ja väkivaltaisia ajatuksia täynnä, että ihan kurkkua kuristaa.

Minä aion kaiken tämän vihan ilmapiirin vastapainoksi varmistaa sen, että kasvatan pojastani suvaitsevaisen ihmisen. Ihmisen joka ottaa muut huomioon, ymmärtää ihmisten erilaisuuden ja että hänkin taistelisi paremman maailman puolesta.

Hyvää Pride-viikkoa kaikille!