Kategoria: Yleinen

Yle Perjantain live-lähetys kutsuu minua taas 1.3.!

Yle Perjantain live-lähetys kutsuu minua taas 1.3.!

Yle Perjantai-ohjelmalla on tulossa sadas live-ohjelma nyt perjantaina, ja sinne on kutsuttu vieraita jotka ovat esiintyneet Perjantain dokkareissa. Minut kutsuttiin paikan päälle live-ohjelmaan nyt perjantaina 1.3. kertomaan mitä minulle kuuluu. Ohjelmassa näytetään pieni osa dokkarista ja minua haastatellaan lyhyesti ja kerron meidän kuulumisia.

”ULTRA MEGA SPECIAL GOLDEN TURBO THROWBACK 100 -erikoislähetys juhlii sadatta (100.!) suoraa lähetystä ja marssitamme ruutuun joukon ikimuistoisimpia hahmoja Perjantain ja Perjantai-dokkareiden historian varrelta.”

Joten jos haluat nähdä minut livessä, laita perjantaina telkkari ykköselle kello 21.05! Jos et pääse silloin telkkarin eteen jakso löytyy jälkikäteen Areenasta.

Tosi jännittävää, toivottakaa tsemppiä! Tie vie perjantaina Tampereelle!



Aiheeseen liittyvää:

Mekko lahjaksi pienelle tytölle

Mekko lahjaksi pienelle tytölle

Ystäväni lapsi täytti viikonloppuna vuoden, ja tein hänelle lahjaksi ihanan pienen mekon. Kankaat ovat kaikki omista varastoistani, muistaakseni Eurokankaasta. On kätevää kun näihin lasten vaatteisiin voi käyttää kankaiden jämiä.

Jujuna frill
Jujuna frill

Kaavana on Jujunan frillapaita johon tein lisäksi kellohelman. Helman saksin vain silmämääräisesti, kun ompelin tietysti vasta juhlien aamupäivänä.

Jujuna frill

Lyhensin paidan helmaa vähän, koska mekosta näytti tulevan tosi pitkä. Lahjan saaja ei vielä ymmärrä lahjansa päälle, mutta äiti oli innoissaan!

On muuten aivan ihanaa, että valon ja auringon määrä lisääntyy päivä päivältä. Tunnen kuinka sisälläni syttyy pieni toivon kipinä, että kevät tulee ja energiataso lisääntyy! Jee! Tänään kun lähdimme lapsen kanssa ulos viettämään ensimmäistä lomapäiväämme (viikon palkallinen loma!), löysimme talon vierustalta kevään ensimmäiset kukat. <3


5 random faktaa minusta ja paljastus – minkälaisia videoita tykkään katsella?

5 random faktaa minusta ja paljastus – minkälaisia videoita tykkään katsella?

Oikean puolen ongelma

En tiedä mistä, miksi tai milloin tällainen tapa on tullut, mutta kun puen kengät, hanskat tai minkä tahansa vaatteen, laitan ensin oikean puolen. Oikea kenkä, oikea hanska… jos vahingossa laitan ensin vasempaan jalkaan sukan, se täytyy ottaa pois ja laittaa ensin oikealle puolelle. Muuten tuntuu tosi kummalliselta. Haha, tiedän, tosi outo olen.

Vaihdan jatkuvasti huonekalujen järjestystä

Äitini aina nauraa minulle, kun usein sanon että minulla on uusi idea järjestykselle. Seuraavana päivänä olenkin jo vaihtanut järjestystä. Kun ystävät tulevat kylään, ei kukaan ihmettele kun sohva on taas vaihtanut paikkaa ja kolmasosa huonekaluista on vaihtunut uusiin. Ostan melkein kaikki huonekalut kirpputoreilta joten uutta ei tule usein ostettua. Jos ostan uutta, se on usein Ikeaa.

Vihaan pölyjen pyyhkimistä ja silittämistä

Paljastus: pyyhin pölyjä ehkä kaksi kertaa vuodessa! Vihaan sitä niin paljon, johtuen varmaan myös siitä että meillä on kotona paljon tavaraa mikä vaikeuttaa pölyjen pyyhkimistä. Inhoan myös silittämistä ja välttelen sitä viimeiseen asti. Tämä on siitä vähän haastavaa, koska olen ompelija, ja joudun ommellessa silittämään. Toisaalta siinä on jokin tyydytys, kun saa silitettyä täydellisesti ommellun päärmeen ihan suoraksi.

Olen vain 155 cm pitkä

Nauratti kun joku blogin lukija oli kuvitellut, että olen aika pitkä. Todellisuudessa olen vain 155cm, ja vitsailenkin usein että en ole kasvanut seiskaluokan jälkeen (mikä saattaa hyvinkin pitää paikkaansa). Aina kun löydän jonkun (aikuisen) joka on lyhyempi kuin minä, täytyy vähän hurrata. Joskus koin huonommuutta lyhyydestäni, mutta nykyään se on minulle se ja sama. Silloin se ärsyttää, kun joutuu kaupassa pyytämään apua pidemmältä ihmiseltä ottamaan jäätelöpakkauksen ylähyllyltä. Hah.

+ vielä yksi paljastus: tykkään katsoa instasta kakkujen ja keksien koristelu-videoita, finnien puristelu -videoita (Dr. Pimple Popper <3) ja korvavahan puhdistus-videoita. Siis please kertokaa, etten ole ainut kummajainen joka näitä katsoo? Toisaalta kun katselee Pimple Popperin videoiden katselukertoja, niin en voi olla ainut…

Mitä outoja juttuja sinä teet?


Lakatkaa arvostelemasta äitejä!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!


Luin hyvän mielipidekirjoituksen Hesarin nettisivuilta. Siinä puhuttiin äitiyden arvostelemisesta ventovieraiden toimesta. Olen itsekin usein törmännyt tähän, etenkin silloin kun lapsi oli pieni. Milloin se oli asiaa tutista ja sen pois ottamisesta, kännykän käytöstä tai lapsen raivokohtauksista. Aina jollain oli joku muka hyvää tarkoittava neuvo, ilkeä kommentti tai paheksuva katse annettavana. Arvostelu ja kommentit alkoivat jo raskausaikana, ja se ärsytti minua.

En tiedä arvostellaanko isyyttä samalla tavalla, vai katsotaanko edelleen isää joka kulkee lastensa kanssa sankarina, joka huolehtii jälkikasvustaan? Kertokaa ihmeessä isät, mikä on teidän kokemuksenne, arvostellaanko isyyttä samalla tavalla? Ainakin Ylen uutisen mukaan isät saavat olla lastensa seurassa älypuhelimiensa kanssa, kun taas äitejä arvostellaan tästäkin. Olisi mielenkiintoista kuunnella myös isien puheenvuoroja aiheesta. Tässä postauksessa puhun vain äideistä, koska puhun omasta kokemuksestani.

”– Kiintymyssuhteen muodostuminen näkyi hyvin vahvana ja se liitettiin äiteihin, jotka nähdään yhä ensisijaisena hoivaajana. Älypuhelimen katsotaan häiritsevän äidin ja lapsen välistä suhdetta, kuvailee Lehto.” –yle.fi

Äitiys on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ja helposti tulee loukanneeksi jos kommentoi toisen tapaa olla vanhempi. Itse huomasin tämän kun tulin äidiksi. Aiemmin en useinkaan välittänyt mitä muut ovat mieltä minusta, mutta äidiksi tultuani olen ollut todella herkkänä kaikelle arvostelulle.

Tuki puuttuu, mutta kritiikkiä kyllä tulee

Muistan kun kuljin vauvan kanssa uupuneena ja masentuneena, ja olin todella epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Joka kerta kun astuin ulos kotiovesta, pelkäsin arvostelua. On helppo sanoa että ei pidä välittää siitä mitä muut kommentoivat, mutta se ei ole niin helppoa kun on muutenkin jo heikoilla, väsynyt ja uupunut.

Mielestäni kyse on myös siitä, että muiden pitäisi vähän miettiä mitä suustaan suoltaa ulos. Onko aiheellista kommentoida pienen lapsen äidille, että nyt se tutti lapselta pois tai hampaat menevät pilalle? Onko tarpeellista kommentoida bussissa olevalle äidille, jonka on nähnyt viiden minuutin ajan näpyttelevän kännykkää että ”niin ne äidit vain tuijottavat kännykkää eivätkä ollenkaan huomioi lasta!” Auttaako tällainen arvostelu ja kommentointi ketään? On tietysti hyvä että asioista (kuten vanhempien älylaitteiden käytöstä) keskustellaan, mutta rajansa kaikella.

Vai voisimmeko pitää suumme kiinni, ja olettaa että vanhemmat kyllä osaavat hommansa? Ainakin Raisa Cacciatore on sitä mieltä että nykyvanhemmilla on homma hanskassa, mutta perheiden tuki ja apu sen sijaan puuttuu.

”Kuopiolainen Lotta Taskinen muistuttaa, että se mitä ulkopuolinen näkee, on vain pieni hetki kyseisen ihmisen elämästä. – Tunnutaan harrastavan jatkuvaa tarkkailua ja monitorointia. Se ei ainakaan helpota vanhemmuuden kokemusta ja syyllistävä puhe ei auta vanhemmuudessa kohdattuja haasteita, korostaa Lehto.” –yle.fi

Äitimyytti elää ja voi hyvin – mutta täydellistä äitiä (vanhempaa) ei ole olemassa

Äidit eivät ole mitään täydellisyyden perikuvia, vaikka naiivisti uskoin niin ennen vauvan tuloa. Kun vauva syntyi, koin huonoa omaatuntoa milloin mistäkin, koska en ollut läheskään täydellinen. Kun kuulee omassa päässään koko ajan syyllistämistä kaikesta, on vaikea olla kuuntelematta (ja ottamatta itseensä) neuvoja ja kommentteja myös ulkopuolisilta. Itsensä syyllistämiseen minulla tietysti vaikutti paljon synnytyksen jälkeinen masennus, mutta sitä ei ainakaan helpottanut jatkuva ulkopuoleltakin tuleva syyllistäminen.

Toki olemme saaneet ihania kommentteja ventovierailta ja paljon apua rattaiden kanssa kulkiessa ovien avaamisessa, kauppa-raivareissa ja niin edelleen. Mutta ne ilkeät kommentit jäävät helpommin kaivelemaan väsyneen (tuoreen) äidin mieltä.

”Vanhempien arvostelu on osa tätä yksin jättämisen kulttuuria. Moittimisella ei korjata mitään. Ne, jotka kohtelevat lapsia kaltoin, vähät välittävät arvostelusta, kun taas tunnolliset kuormittuvat moitteista entisestään. Tahtoisin vapauttaa vanhemmat turhasta syyllisyydestä.”  – Raisa Cacciatore

Kun yrittää hitto vie parhaansa 24/7, pahimmillaan ilman minkäänlaista taukoa, on vaikea pitää itsensä kasassa. On vaikea olla huutamatta kun maitolasi kaatuu kolmannen kerran sen päivän aikana, on vaikea hillitä itsensä joka kerta kun lapsi saa itkupotkuraivarit, mutta meidän äitien vain pitää venyttää pinnaa! Ja juuri silloin, kun pääsee ulos vähän hengittämään, tulee joku joka katkaisee kamelin selän ja arvostelee äitiyttäni kahden minuutin perusteella.

Ei riitä ettet huutanut kun lasi kaatui ja selitit tuhannen kerran että maito juodaan, ei kaadeta. Ei riitä sekään, että osasit olla rakentavasti rauhallinen kaikki ne kymmenen kertaa kun lapsi veti raivarit.

Ei se auta, kun ulkona joku kuitenkin on sitä mieltä että olet paska äiti kun katsot google mapsista reittiä uuteen leikkipuistoon, jotta saisitte edes vähän vaihtelua päivään. Ei auta. Huono äiti, kun tuijottaa vain kännykkää eikä kommunikoi lapsen kanssa.

Arvostelu alkaa jo raskausaikana

Jo raskausaikana tuntui siltä että kehoni, ruokailutottumukseni ja elämäntapani eivät kuuluneet enää vain minulle, vaan koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Sain neuvoja sieltä täältä kuinka fetaa voi syödä ihan hyvin eikä kannata olla hysteerinen sen suhteen. Ei nyt mitään listeriaa kannata hysteerisesti pelätä! Että nyt pitää liikkua ja syödä terveellisesti mutta ei saa tanssia liikaa, mitä se vauvakin siitä heiluttelusta tykkää. Kuinka pinnasänky on turha ja äitiyspakkaus on parasta mitä on olemassa. Toiset sanoivat, että ota se Kelan raha, ei sillä pakkauksella mitään tee, ja pinnasänky ehdottomasti pitää olla. Kuuntelin kyllä mielelläni neuvoja, mutta osa tuntui kieltämättä arvostelevalta ja vähättelevältä. Ihan kuin en itse osaisi miettiä ja ottaa selvää mikä meidän perheelle toimii.

Miten opin ikinä luottamaan itseeni äitinä, kun en saa selvää mitä neuvoa pitäisi noudattaa ja mitä ei? On vaikea kuunnella omaa äidinvaistoaan, kun joka nurkan takaa tulee uusi neuvo päin pläsiä. Tutuilta, sukulaisilta ja ystäviltä voi hyvin ottaakin neuvoja vastaan etenkin jos niitä kysyy. Mutta se kun ei pyydä neuvoja ja silti neuvotaan arvostelevaan sävyyn, se ei tunnu kivalta. Etenkään tuntemattomien toimesta.

Jatkuvasti joutuu lukemaan mielipidekirjoituksia ja kommentteja siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat pilalla, ja äitien vaatetusta ja ulkoista olemustakin arvostellaan. Eihän äiti mitenkään voi olla hyvä äiti, jos pukeutuu minihameeseen tai hänellä on pinkki tukka?! Ja se kännykkä, se pirun kännykkä joka tuhoaa kaikkien kiintymyssuhteet.

Lue myös: Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia, heh heh!”

Entä sitten se vartalon arvostelu? Hohhoijaa. Milloin minulla oli liian pieni vatsa, milloin liian iso. ”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia?” Vatsan lääppijät ja bussissa tuntemattomien kommentointi vartalostani, huh. Muistan ikuisesti kun yksi nainen istui viereeni bussissa, huomasi ison vatsani ja alkoi kertoa omasta synnytyksestään yksityiskohtaisesti. Veri roiskui, huutoa tuli ja väliliha repesi täysin. Hän antoi myös ”hyvää tarkoittavia” neuvoja kuinka pitäisi synnytyksessä tehdä niin tai näin että välttäisin repeämät. Yök. Juuri tämän ensisynnyttäjä haluaakin kuulla. 

Sain myös kommenttia muutama kuukausi synnytyksen jälkeen tuntemattomalta mieheltä kaupassa että olen näköjään ollut ruoka-aikaan kotona. Kiva, kiitos. Kun huusin hänelle törkeää kommentoida toisen vartaloa tuolla tavalla, hän vastasi että hei vitsi se vain oli, älä ota niin vakavasti. Niinpä, siis ihan omaa syytähän se on kun loukkaannuin moisesta.

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Ilmainen neuvo kaikille:

Etenkin jos vanhempi on tuiki tuntematon jossain julkisessa kulkuvälineessä, et voi mitenkään tietää mitä tämä ihminen käy läpi. Itselläni pahimman masennuksen aikana kaikki arvostelu tuntui tosi pahalta enkä osannut olla vain välittämättä. Eikä pidäkään, sillä minun pitäisi voida kulkea ulkona ilman että minua tai äitiyttäni arvostellaan. Tuntui että joka kerta kun yritin piristää itseäni menemällä ulos neljän seinän sisältä, tuli vain paha mieli kun arvostelua tuli. Minuun on useita kertoja jopa käyty bussissa ja kadulla käsiksi, kun joku on kokenut että olemme tiellä lastenvaunujen kanssa.

Nykyään kun istumme neljävuotiaan kanssa bussissa, saattaa jonkun mielestä ehkä näyttää siltä että laiminlyön lastani jos tuijotan kännykkääni ja lapsi tuijottaa ikkunasta ulos hiljaa.

Mutta kukaan ulkopuolinen ei tunne meitä, eikä tiedä että poikani rakastaa istua hiljaa bussissa ja katsoa ulos, ja miettiä yksikseen. Aina välillä pohdinnat tulevat ulos kysymyksinä joihin sitten vastaan. Tämä on hänelle tärkeää ajatustyötä, eikä minun laiminlyöntiäni, vaikka näpyttelisinkin älyluuriani vieressä.

Nyt tulee ihan ilmainen neuvo, jota saa soveltaa:

Ihmisten kuuluisi pitää suunsa kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Työttömyys vaikuttaa omanarvontuntoon

Työttömyys vaikuttaa omanarvontuntoon

Kukaan ihminen ei halua tuntea itseään arvottomaksi. Ja siltä työttömyys minusta tuntui – minulla ei ole mitään arvoa tässä yhteiskunnassa, koska en tuota rahaa vaan käytä verorahoja. Elän muiden siivellä. Vaikka ihan oikeasti, yhteiskunnan tuet kuuluvat kaikille. Sen takia meillä on Suomessa korkea veroprosentti, jotta he jotka tukia tarvitsevat saavat niitä. Meidän yhteiskunnassa tukien varassa elämisestä on kuitenkin tehty jotain pahaa ja säälittävää.

Oli aika jolloin itsekin häpesin tuilla elämistä, ja tietyllä tapaa olen aina tuntenut siitä huonommuutta. Nykyään tajuan paremmin sen, että se häpeä on yhteiskunnan sanelemaa, ja se on juurrutettu meihin kaikkiin niin syvälle ettemme välttämättä edes tajua sitä. Jos ei ole koskaan kokenut vastoinkäymisiä työpaikan saamisessa tai terveydentilassaan, ja elänyt suhteellisen vakaata elämää ilman sen suurempia ongelmia, voi olla vaikea ymmärtää miten joillakin on vaikeuksia saada tai ylipäätään tehdä töitä.

”Miksi toiset saavat maata sohvalla, kun minä raadan töissä ja maksan veroja?”

”Niin ne kissat vain makaavat sohvalla toimettomana päivät pitkät, kun me muut raadetaan.”

Kun pääsin työelämään, tunsin itseni arvostetuksi taas

Olen nyt ollut töissä päiväkodissa viime vuoden elokuusta asti. Sain juuri kuulla että työt jatkuvat ainakin kesän yli, ja ehkä syksylläkin. Töissä olen tuntenut itseni joka ikinen päivä arvostetuksi, ja työni kautta tunnen että olen tärkeä. Työttömyyden aikana tuntui joka päivä, ettei minusta ole mitään hyötyä.

Tunnen kuinka tämän puolen vuoden aikana olen saanut itseluottamusta lisää, ja tunteen siitä että olen sittenkin hyvä jossain. Kun on pitkään työttömänä ja joutuu kuuntelemaan monta kertaa viikossa sanoja ”kiitos mutta sinua ei valittu”, niin kyllä itsetunto ottaa väkisinkin kolauksen. Nykyään näissä sähköposteissa (ainakin nuoriso-ohjaajan hauissa) on ollut lisäksi tieto kuka on työn saanut ja millä meriiteillä. Siinä ei vastavalmistunut tunne itseään mitenkään potentiaaliseksi työntekijäksi. Kun ei ole kokemusta, ei saa töitä, mutta jos ei saa töitä ei saa kokemusta. Ikuinen paradoksi.

Ihminen on arvokas, vaikka olisi työtön

Mutta mitä ihmettä, miten niin ihmisellä ei ole mitään arvoa kun ei ole työelämässä? Minä olen kaikkea muutakin kuin vain se mitä teen työkseni! Onhan se nyt ihan älytön ajatus, että vain työssäkäyvällä ihmisellä on ihmisarvoa, ja muut ovat täällä vain loisimassa. Miten sitten kaikki ne, joilla on terveydellisistä syistä vaikeuksia päästä työelämään edes osa-päiväisesti? Pitäisikö heidät vain poistaa yhteiskunnasta kokonaan, kun ovat turhia kun eivät tahko rahaa yhteiseen kirstuun? Ja sitä paitsi – verorahoilla tehdään paljon muutakin, voisinhan minäkin valittaa monesta asiasta. Miksi käyttää veroja jalkapallon pelaamiseen ja stadioneihin, en minä niitä käytä?

Mutta (sarkastiset) taputukset tietyille poliitikoille ja medialle, kun olette onnistuneet luomaan kuvan työttömistä jotka vain löhöävät sohvalla eivätkä ole minkään arvoisia. On käsittämätön ajatus että ruoskinnalla ja viemällä ihmiseltä ihmisarvo saataisiin ihmiset töihin. Voisimmeko mieluummin keskittyä hankkimaan niitä työpaikkoja, maksamaan palkkaa jolla tulee toimeen ja lopettaa työharjoittelut eli orjatyöt? Sen sijaan että syyllistämme työttömiä, että ”kyllä töitä tekevälle löytyy” ja ”ihan oma vika jos ei halua edes töihin”. Ai että, joka kerta kun luen tuon ”kyllä töitä tekevälle löytyy” -lauseen, minua alkaa vituttaa niin ettei veri kierrä. Tämä lause kertoo siitä täydestä tietämättömyydestä mitä työttömyyteen liittyy.

”Eikö niille kissoille kelpaa mikä tahansa? Vai onko kivempi vaan löhötä sohvalla, kun muut hoitavat kaiken heidän puolestaan?”


Nykyinen Kelan systeemi kusee, eikä kannusta työssäkäymiseen

Perustulo helpottaisi aivan varmasti ja ihmiset pääsisivät tekemään keikka- ja osapäivätöitä helpommin. Tällä nykyisellä systeemillä ainut missä on järkeä on joko täysin työtön tai kokopäivätyössä. Mikään siltä väliltä ei käy, koska joutuu odottamaan palkkakuitteja, todistamaan tuloja Kelalle ja odottamaan käsittelyä pahimmillaan kuukausia jolloin talousasiat menevät aivan täysin sekaisin. Osapäivätyöt onnistuvat sillä tavoin, että on samassa paikassa pitkään ja hakee Kelalta työttömyyskorvausta niiltä päiviltä kun ei ole töissä. Jos työpaikat vaihtuvat jatkuvasti tulee iso määrä paperin pyörittelyä ja hakemusten käsittelyjä ja pitkiä odotusaikoja. Sellainen on todella epävarmaa, ja itse en olisi pystynyt siihen kun olin niin ahdistunut ja masentunut muutenkin.

Olen joskus tehnyt koulunkäyntiavustajan hommia osapäiväisenä ja osan rahoista sain työttömyyskorvauksena, kun palkka ei riittänyt elämiseen. Se toimi ihan hyvin. Jos olisin välissä vaihtanut koko ajan työnantajaa, se olisi mennyt hankalaksi. Tässä sen näkee, kuinka nykyisellä systeemillä ei ole kannattavaa tehdä kaikkia mahdollisia töitä. Mutta eihän kukaan siitä välitä, kun keskitymme niin haukkumaan työttömiä, kun työt eivät kelpaa.

Itselläni masennukseen ja ahdistukseen on auttanut paljon se, että on kokopäivätöissä, eikä tarvitse säätää Kelan kanssa ja tietää milloin palkka tulee. On todella ahdistavaa kun joutuu odottelemaan muiden päätöksiä, eikä kukaan tiedä kestääkö käsittelyssä kaksi viikkoa vai kuukautta.

Sain juuri instagramin puolella viestiä, että on ihanaa nähdä kuinka voin paljon paremmin nykyään. Masennus alkaa väistyä taka-alalle ja huomaan kuinka itseluottamus palaa ja into tehdä asioita vahvistuu päivä päivältä. Tähän vaikuttaa hyvin suuresti itselläni työpaikka. Halusin tai en, niin kyllä se että ei elä tukien varassa nostaa itseluottamusta.

Mutta muistakaa te kaikki, jotka ette ole saaneet töitä syystä tai toisesta – te ette ole arvottomia. Työ ei määritä ihmisarvoasi. Olet enemmän kuin se, mistä saat palkkasi. Olet arvokas, tärkeä ja sinun olemassaolollasi on merkitystä. Tsemppiä!

Aiheeseen liittyvää:

365 kehotarinaa – haluatko mukaan kertomaan omasi?

Olen innoissani, sillä olemme aloittaneet tämän vuoden alussa kehotarina-projektin 365 kehopositiivisen facebook-sivulla. Julkaisemme vuoden 2019 jokaiselle päivälle yhden kehotarinan.

Haemme jatkuvasti lisää ihmisiä kertomaan tarinoitaan! Haemme juuri sinua, ihan sama minkä näköinen olet, mitä painat tai minkä väriset silmät sinulla on. Haemme mielellämme marginaalisia kehoja, mutta kaikki ihmiset ovat tervetulleita kertomaan omaa kehotarinaansa. Se voi kertoa kehosi epävarmoista kohdista, kamppailustasi epävarmuuksien kanssa, mutta yhtä hyvin voit kertoa jostain kohdasta kehossasi, josta olet ylpeä.

Itsekin osallistuin kehotarinaan:

”Olin yläasteella kun kasvoihin ja selkääni alkoi ilmestyä näppyjä. Näpyt muuttuivat pikkuhiljaa kipeiksi, isoiksi finneiksi.

Vihasin naamaani koko yläasteen ajan. Minulla oli lisäksi vielä silmälasit, jotka lisäsivät ”nörttiyttäni”. Olin ihan varma ettei kukaan poika ikinä haluaisi minua, kun olen niin ruma. Minua kiusattiin huonon ihoni ja silmälasieni takia koulussa. 

Lukioon siirtyessäni ihoni parani huomattavasti, mutta arvet jäivät kasvoihin. En edelleenkään pitänyt kasvoistani enkä ihostani koska ihoni oli niin epätasainen ja finnejä tuli ajoittain edelleen paljonkin. Vaihdoin silmälasit piilolinsseihin.

En kulkenut useimmiten ilman meikkiä, etenkään meikkivoidetta ja puuteria. Saatoin mennä kauppaan ilman, mutta muuten oli pakko olla meikkiä, muuten tunsin itseni rumaksi ja koin että ulkopuoliset tuijottaisivat inhottavaa ihoani. 

Nykyään, 36-vuotiaana, kuljen enimmäkseen ilman meikkiä ja olen luopunut piilolinsseistä joita käytin yli 10 vuotta. Nykyään viihdyn enemmän silmälaseilla kuin ilman. Olen oppinut hyväksymään ihoni, arpineen kaikkineen. Se ei silti tarkoita sitä etteikö minullakin ole huonoja päiviä jolloin inhoan naamaan ilmestyneitä finnejä. Mutta pääosin olen tyytyväinen. Nykyään meikkaan, kun siltä tuntuu ja koska nautin siitä, en sen takia että on pakko. 

Olen jopa osallistunut tv- ja lehtihaastatteluihin ilman meikkiä, mikä olisi vielä 5-10 vuotta sitten ollut aivan mahdoton ajatus. Minulle meikkaaminen nykypäivänä on tapa piristää itseäni, tuntea itseäni ulos lähtiessä juhlavaksi ja joissakin tilaisuuksissa kaunis meikki (ja laitetut hiukset) antavat itsevarmuutta.

Mediassa harvemmin näkee huonoa ihoa kenelläkään. Malleilla, näyttelijöillä ja kaikilla muilla tuntuu olevan mukamas täydellinen iho, kun virheet meikataan ja muokataan piiloon. Leffoissakin vain nörteillä ja yhteiskunnan hylkiöillä on pullonpohjasilmälasit ja finnejä.

Nykyään olen ylpeä nörtti jonka ei tarvitse piilotella todellista itseään!”

Näin haet mukaan projektiin:

Haluatko kertoa oman kehotarinasi? Lähetä se kuvan kanssa otsikolla ”Kehotarina” osoitteeseen [email protected] Julkaisemme yhden kehotarinan joka päivä. #365kehoposiitivinen

OHJEET: Tarina voi olla pitkä tai lyhyt. Toivomme, että kertoisit ainakin muutamalla sanalla suhteestasi omaan kehoosi ja miltä siinä oleminen tuntuu. Kuvassa voit olla vaatteet päällä tai ilman. Voit myös keskittyä johonkin kohtaan vartalossasi. Kasvojen ei ole pakko näkyä. Julkaisemme tarinat mieluusti etunimellä, mutta myös nimettöminä.

Vuoden päivät täysiä nukuttuja öitä takana!

Vuoden päivät täysiä nukuttuja öitä takana!

Huh, en uskonut että tämä päivä koittaa koskaan. Olemme lapsen kanssa nukkuneet vuoden ajan täydet yöt. Lukuunottamatta tietysti sairastelua, tai satunnaisia yöheräämisiä, koska niitähän aina tulee.

Ei kukaan osaa oikeasti valmistautua sellaiseen valvomiseen

Minulle toitotettiin raskausaikana että pitäisi nukkua varastoon koska kohta en nukkuisi moneen kuukauteen. Niin, no. Varastoon en osannut nukkua, mutta en osannut myöskään varautua siihen kuinka paljon me ihan oikeasti valvoisimme vauvan kanssa. Ensimmäisen vuoden ajan vauva heräsi 10-20 kertaa yössä, tai vaihtoehtoisesti huusi monta tuntia putkeen, tai huusi kun hänet laitettiin sänkyyn mutta sylissä oli rauhallinen. Joten kävelin välillä öisin rättipoikkiväsyneenä vauva sylissä monta tuntia.

Huomasin facebookin muistoista että aloimme vuosi sitten nukkumaan täydet yöt. Tämä muisto-osio facessa on oma suosikkini, koska olen väsyneinä aikoina postannut jonkin verran. En muista puoliakaan näistä fiiliksistä, joista olen postannut, koska välillä olen edelleen niin väsynyt etten muista edes omaa nimeäni.

Jos on valvonut neljä vuotta, menee varmasti seuraavat neljä vuotta palautuakseen siitä. Itselläni valvominen on aiheuttanut lihomista (syön ahdistukseen ja väsyneenä ei jaksa miettiä syömisiään ollenkaan), masennusta, ahdistusta, paniikkikohtauksia, univaikeuksia (vaikka lapsi nukkuu, en itse saa unta tai heräilen aamuyöstä ahdistukseen) ja ihan tajutonta uupumusta.

Unettomuus aiheuttaa stressireaktion koko kehoon, ja itselläni on myös koko keho ihan jumissa. On alaselkäkipuja, niskat jäykkänä ja en ole yhtään jaksanut huolehtia fyysisestä kunnostani, kun ei henkinenkään kunto ole hääppöinen.

Nyt tuntuu vihdoin että voin alkaa elämään!

Olen viime aikoina tuntenut sellaisia kummallisia fiiliksiä. En ole osannut määritellä mitä ne oikein ovat, koska en ole tunnistanut mitä se on. Yksi päivä tajusin mikä se tunne on – onnellisuus. Olen tuntenut aika ajoin sellaisia ihmeellisiä onnen läikähdyksiä, mitkä ovat tuntuneet vatsanpohjassa ihan kuin olisin vuoristoradassa. Tajusin että en ole tuntenut tällaista niin pitkään aikaan, että en edes muistanut miltä se tuntuu. Totta kai olen näiden neljän vuoden aikana tuntenut itseni ajoittain onnelliseksi, mutta sitä on aina varjostanut ahdistuneisuus.

Olen töihin palattuani laiminlyönyt kaiken muun mikä ei liity lapseeni tai työelämään. En ole jaksanut mitään muuta, ja muun muassa ystäviäni en ole nähnyt kuin ihan pari hassua kertaa syksyn ja talven aikana. Olen priorisoinut unen ja laatuajan lapseni kanssa. Meillä on arkisin niin vähä aikaa, ettei ole energiaa lähteä mihinkään. Viikonloput menevät siihen, että saan yhden yön lapsivapaata ja sen ajan yleensä nukun 10-13 tuntisia yöunia. Tosin en näe tätä ihan niinkään laiminlyömisenä, vaan priorisointina. Priorisoin tällä hetkellä unen, työelämässä jaksamisen ja sen että jaksan olla tarpeeksi hyvä äiti.

Olen kuitenkin varma, että kohta alan taas elämään. On aivan mahtavaa tuntea, että ahdistus ei seuraakaan ihan jokaista hetkeä, vaan voi olla ihan oikeasti myös onnellinen. Kun koen vastoinkäymisiä, ne ei tunnukaan maailmanlopulta. Kun koen onnea ja iloa, sitä ei seuraa heti negatiivinen ajatus.

Huh. Pitääkö tässä miettiä kohta blogin nimen vaihdosta, Ei-Niin-Masentunut-mutsi?! Haha!

Voimia kaikille masennuksen tai univaikeuksien kanssa kamppaileville. I feel you.

Lue myös:

Masennus kummittelee mielessäni – mitä jos?

Kävin tänään työni puolesta pienten lasten hätäensiapukurssin. Kurssin vetäjä oli eläkeikää lähestyvä nainen, joka oli elämänsä aikana hoitajana nähnyt ja kokenut kaikenlaista.

Yhtenä esimerkkinä ensiavusta hän kertoi kuinka oli ensimmäisenä osunut paikalle, kun synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivä äiti oli hypännyt kerrostalon parvekkeelta alas. Äiti oli kuulemma ensin puukottanut vauvaansa ja sen jälkeen hypännyt alas. Kaikki olivat todella järkyttyneitä kurssilla kuultuaan tämän, tietenkin.

Itse tunsin kuinka veri vain kohisi päässäni. Tiedän tuon tunteen, ajattelin. Muut järkyttyivät siitä, että kauheaa, miten voi niin tehdä. Minä ajattelin – se olisin voinut olla minä. Minä olisin voinut olla se esimerkki josta puhutaan järkyttyneeseen sävyyn. Tajusin minkälaisista kokemuksista olenkaan selvinnyt. Kesti hetki toipua tästä tarinasta, ja oli vaikea keskittyä kurssiin, kun ajatukset ja muistot lähtivät pyörimään mielessäni. Jouduin hillitsemään itseni, etten olisi alkanut itkemään.

Vaikka muistan aika vähän yksityiskohtia vauvavuodesta, muistan todella elävästi kun ajattelin eräänä päivänä että mitäs jos?

Mitäs jos hyppäisi parvekkeelta?

Ottaisinko lapsen mukaan kainaloon?

Vai hyppäisinkö yksin?

Heittäisikö ensin vauvan seinään ja sitten hyppäisi?

Jättäisikö vauvan kotiin ja lähtisi ovesta ulos?

Jos hyppäisin, ei tarvitsisi enää kuunnella vauvan huutoa. Saisin nukkua. Saisin nukkua ikuisesti.

Niinpä, näin kamalia ajatuksia minulla pyöri päässäni, kun olin niin masentunut ja älyttömissä univeloissa. Sitä on vaikea käsittää itsekin näin jälkikäteen, mutta niin synkkä mieleni oli. Muistan pelästyneeni näitä ajatuksia ja häpesin niitä pohjattoman paljon.

Onneksi kuitenkin uskalsin pyytää apua ja sain sitä. Sain apua sukulaisilta ja ystäviltä. Sain keskusteluapua. Lääkityksen. Joskin keskusteluavunkin saaminen olisi voinut olla helpompaa, matalammalla kynnyksellä ja nopeampaa. Mutta se auttoi.

Onneksi sain apua, etten oikeasti hypännyt.

Lue myös:

Vuosi Yle Perjantain kohun jälkeen

Facebookin muistot muistuttivat minua siitä, että osallistuin vuosi sitten Yle Perjantain liveohjelmaan ja dokumenttiin Hyvä köyhä. Sain ohjelman jälkeen aivan ihanaa mutta myös todella järkyttävää palautetta. Olin yhdessä vaiheessa niin järkyttynyt ja shokissa, että tuntui etten halua mennä enää mihinkään, etenkään nettiin. Kuulostaa dramaattiselta, mutta siltä se tuntui – halusin hävitä vähin äänin maan päältä.

Jonnekin, missä ei enää haukuta läskiksi, sossupummiksi, luuseriksi, oksettavaksi ihrakasaksi, matupatjaksi, luuseriksi, huoraksi tai idiootiksi. Jonnekin, missä ei kyseenalaisteta motiivejani hankkia lapsia kun olen köyhä, miksi ylipäätään hankkiuduin raskaaksi, ja vielä n**kerin kanssa. Jonnekin, missä ei haukuta lastani ihonvärinsä takia ja käsketä tappaa itseäni ja lastakin samalla. Vai miltä sinusta tuntuisi, joa saisit tällaista palautetta roppakaupalla:

Olin valmistautunut pahaankin kritiikkiin, koska Suomessa ei voida puhua köyhyydestä tai työttömyydestä rakentavasti. Ne keskustelut päättyvät aina siihen että halutaan löytää joku syyllinen verorahojen haaskaamiseen.

Mutta en ollut valmistautunut siihen että minua haukutaan niin, että saan hermoromahduksen ja joudun tekemään rikosilmoituksen. Että joudun pelkäämään niin, että joudun salaamaan osoite- ja puhelintietoni.

Huoh, en ole valittanut että saan liian vähän tukia

Yksi asia mikä myös ärsyttää tässä kritiikissä mitä sain, oli se että iso osa ihmisistä kieltäytyy näkemästä työttömiä muina kuin laiskoina luusereina. Hohhoijaa, miten kyllästyttävää. Minusta tehtiin väen vängällä se luuseri, joka valittaa telkkarissa asti kuinka en saa tarpeeksi tukia. Hah hah, siis juuri sehän olikin pointti, että valitan että pitäisi lisää rahaa saada?

Eeiiii, vaan pointti oli kertoa minun tarinani masennuksesta, uupumuksesta, yksinhuoltajuudesta ja työttömyyden kuopasta. Kuinka ei ole helppoa yksinhuoltajana ottaa vastaan mitä työtä tahansa, ja kuinka vaikeaa töitä on saada. Kuinka kaikilla ei ole samat lähtökohdat työelämässäkään. Masennus aiheuttaa myös sen, että minullakin oliå taloudellisia ongelmia kun en kyennyt hoitamaan talouttani kunnolla. Lisäksi Kela ja työkkäri säännöllisen epäsäännöllisesti sössivät tuki-asiat niin, että olen joutunut velkoihin, joita sitten maksellaan monta kuukautta takaisin. Siihen vielä päälle masennus ja ahdistus, niin voin sanoa että raha-asiat ovat hetkessä todella sotkussa.

Dokumentista oli tietysti iso osa haastatteluistani karsittu viiteen minuuttiin, ja sen takia en saanut kertoa kaikkea mitä halusin. Haastatteluissa kerroinkin siitä, kuinka mielestäni on todella epäreilua että minä sain työttömänä ollessani enemmän rahaa kuin jotkut saa kokopäivätyöstä. Mutta onko vika minussa, vai kenties yhteiskunnassa? Auttaako minun haukkuminen tilannetta ollenkaan? Niinpä.

No, on ihan turhaa selittää näitä asioita auki yhtään sen enempää, koska aina on ihmisiä jotka eivät suostu ymmärtämään köyhyyttä tai työttömyyttä. Toivoin että osallistumalla Perjantai-ohjelmaan olen tehnyt jonkinlaisen jäljen tähän keskusteluun, jos vaikka joku asia olisikin muuttunut johonkin (parempaan) suuntaan.

Sitä toivoisin, että nettihäiriköintiin ja vihapuheeseen puututtaisiin rankemmalla kädellä. Nyt tällä hetkellä saa kommentoida ihmisille ihan mitä vain, ilman että joutuu vastuuseen. Rikosilmoituksen teko kannattaa vain periaatteesta, jotta poliisi saisi tietää kuinka paljon näitä on tilastollisesti. Muuten harvoin mikään näistä ilmoituksista on mennyt mihinkään eteenpäin.

Kiitos joka ikiselle teille jotka olette kommentoineet ja laittaneet positiivista viestiä, ne kannustavat ja auttavat jaksamaan eteenpäin. Jatkamme eteenpäin yhdessä, ja taistelemme paremman maailman puolesta, eikö!?

Nämä palautteet auttavat jaksamaan, kiitos <3

Lue myös:

Ompelua: lorupusseja töihin

Tein viime vuoden lopulla lupauksen itselleni, että postaan enemmän ompeluistani blogiin. Viime vuonna, etenkin loppuvuodesta olin liian väsynyt ottamaan kuvia tekeleistäni. Loin liikaa paineita itselleni kuvien laadusta ja siitä, etten ole (mielestäni) tarpeeksi hyvä kuvaaja.

Te varmasti kuitenkin haluaisitte nähdä, mitä olen ommellut? No, tässä tulee, ihan pienimmätkin ompelut: töihin lorupusseja!

Smurffikangas on Kierrätyskeskus-löytö, ristikkokangas on Eurokankaan palalaarista.

Töissä meillä on niin paljon loruja, lauluja ja leikkejä joihin on kiva olla lorupussi, meillä ei niitä töissä ollut kun ihan muutama, joten ompelin niitä. Näitä voisi tehdä enemmänkin, kun ovat niin helppoja ja nopeita!

Minulla on töissä yksi päiväpiiri-leikki jo valmiina odottamassa lorupussia – tulostin ja laminoin yhden kärpässieni-kortin ja monta muuta sieni- ja marjakorttia. Yhdelle lapselle annetaan kärpässieni ja muille jaetaan muita metsän antimia. Yksi lapsi menee ulkopuolelle odottamaan, ja kun lapsi tulee sisälle hänen pitää ”kerätä” marjoja ja sieniä kunnes osuu kärpäs- eli myrkkysieneen.

Haluaisitteko että jaan enemmänkin varahiskasvatukseen liittyviä leikkejä, pelejä ja päiväpiiri-ideoita?