Kategoria: Yleinen

Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Luin surullisen artikkelin Vihreästä Langasta. Siinä on Leikkiväen nuoria kertomassa elämästään ja haasteista. Epävarmuutta tulevaisuudesta, kielteisiä terapiapäätöksiä, uupumista, masennusta. Artikkeli kertoo, että syrjässä olevia nuoria (15-29-vuotiaita) on yli 60 000, ja etenkin 25-44-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on nousussa. Syynä on usein mielenterveysongelmat.

Järjestöjen tarjoamat palvelut ovat usein ihan tupaten täynnä, tulijoita olisi enemmän kuin paikkoja. Näin on myös Leikkiväessä, josta edellä mainittu artikkeli kertoo. Julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkiä. Jos voit ”liian hyvin”, et saa apua. Ennaltaehkäisevä apu on olematonta valtion puolelta.

Lisäksi yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan ja ”nykyajan nuoria” haukutaan laiskoiksi ja työtä vieroksuviksi. ”Kyllä työtä tekevälle löytyy”, on vanhan kansan sanonta, joka kivasti potkii jo potkittua. Miten mennä töihin, kun ei ole päässyt opiskelemaan, ei ole työkokemusta, tai uupuu jo ennen kuin pääsee työelämään? Mitä sitten, kun tarjolla on vain pätkätöitä? Kun apua ei saa terapiasta ja lääkkeitä tuputetaan senkin edestä, ja toimeentulotuen viidakko on liian vaikea, ollaan jumissa.

Kuva: Alexandra Malanin

Terapiaan pääsy on todella vaikeaa

Voisin kertoa vähän omasta kokemuksestani avun pyytämisestä ja sen saamisesta. Hakeuduin terapiaan terveyskeskuksen kautta vuonna 2014 kun olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pari vuotta tästä eteenpäin olin päässyt psykiatriselle poliklinikalle, saanut siellä alkuarvionnin, sain ryhmäterapiaa, rentoutumiskurssin jossa mm. venyteltiin ja nettiterapiaa. En kokenut näistä olevan mitään apua. Lopulta sain koko kevään kestävän IPT-terapiajakson joka auttoi minua ymmärtämään itseäni ja mahdollisia syitä siihen miksi masennuin. Opin siellä uusia ajattelutapoja, syy-seuraussuhteita, itsestäni huolehtimisen työkaluja ja kävimme läpi aikaani ennen ja jälkeen äitiyden. Jos en olisi päässyt siihen terapiaan, en tiedä missä olisin nyt.

Kaikki muu psyk polilla tuntui turhalta jankkaukselta ja pompottelulta. Jopa alkuarvioinnin aikana (muistaakseni useampi kuukausi) vaihtui useaan kertaan hoitajat sekä lääkäri. Tuntui uuvuttavalta, että jouduin selittämään jokaiselle aina uudestaan samat asiat, eikä päästy eteenpäin. Miten he voivat edes arvioida minua, kun eivät tunne minua ollenkaan?

Kun olin käynyt IPT-terapiajakson yhden kevään ajan, voin hetkellisesti paremmin. Syksyllä 2016, kun poikani oli 2,5-vuotias, menin takaisin koulun penkille ja uuvuin ja masennuin taas. En ollut valmis vielä sellaiseen ponnisteluun. Sinnittelin kuitenkin opinnot loppuun ja valmistuin. Seuraavan vuoden alussa olin työtön ja todella uupunut. En päässyt edes haastatteluihin, koska minulla ei ollut työkokemusta alalta johon olin juuri valmistunut. Olin ahdistunut, masentunut ja sain pahoja paniikkikohtauksia päivittäin.

Kesällä en enää jaksanut ja otin yhteyttä psyk polille taas. Sieltä sanottiin, että seuraava askel olisi Kelan maksullinen terapia, eikä heillä ole antaa lääkäriaikoja kesällä, syksyllä sitten. Sain hoitajalle ajan, joka oli jotenkin ihan pihalla, puolet ajasta meni siihen että hän näytti minulle mielenterveystalon nettisivuja, kuin olisin joku idiootti joka ei osaa nettiä käyttää. Sanoin, että minulla on ollut 16-vuotiaasta asti paniikkihäiriö, joten tiedän miten toimia kun kohtaus tulee. Halusin psyk polilta apua siihen, että miksi näitä kohtauksia tulee nyt niin hurjan paljon. Välillä päivittäin. Jouduin kesän aikana pari kertaa kaupungilla ollessani soittamaan vanhemmilleni, kun olin niin paniikissa etten osannut toimia. Isäni tuli hakemaan minut ja lapseni kaupungilta autolla, ja jouduin menemään asemalle ”piiloon” rauhalliseen paikkaan kun pelkäsin kaikkea enkä saanut henkeä. Kerran päädyin kaupungilla ambulanssiin rauhoittumaan.

En saanut muuta apua poliklinikalta kuin nettiterapiaa taas, ja uupuneena tein tehtäviä netissä siitä kuinka toimia paniikkikohtauksen iskiessä. Jätin terapian kesken kun en kokenut siitä mitään hyötyä, ja tulin polilla niin alentuvasti kohdatuksi etten jaksanut enää hakea syksyllä lääkäriaikaa. Olisin halunnut jonkun ihmisen jolle jutella, enkä tehdä netissä tehtäviä ja sanoinkin tämän hoitajalle. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi yrittää nettiterapiaa, koska lääkäriaikoja on todella vaikea saada kesällä. Tuntui, ettei minua kuunneltu oikeasti ollenkaan. Yritin sitten omin voimin vain pärjäillä päivän kerrallaan eteenpäin.

Kuva: Alexandra Malanin

Avun saamisen pitäisi olla helpompaa

Tulen todella surulliseksi lukiessani Vihreän Langan kaltaisia artikkeleita. Minulla on hyvä tukiverkosto joka ottaa kiinni kun putoan, ja voin paljon paremmin tänä päivänä. Siitä ei kuitenkaan voi kiittää terveydenhuoltoa tai monimutkaista sosiaaliturvajärjestelmää joka takkuaa kun jää työttömäksi tai muuten putoaa yhteiskunnan rattailta.

Mutta entäs nämä nuoret joilla ei ole tukiverkostoja? Jotka putoavat kuiluun ihan yksin?

”Toimeentulon epävarmuus on kuluttavaa kenelle tahansa. Kun siihen yhdistää kuukausien tai jopa vuosien taistelun siitä, että pääsisi turvallisesti purkamaan pahaa oloa ammattilaisen kanssa, turhautuminen ja synkkyys ovat looginen seuraus. Hitaasti tulevat päätökset  ja arvaamattomasti katkeilevat etuudet vaikeuttavat toipumista. – Vihreä Lanka

Taistelu toimeentulosta uuvuttaa

Kun mielenterveysongelmiin ja muihin haasteisiin lisätään vielä taistelu toimeentulosta, ollaan jo todella syvällä suossa. Kun köyhyys pitkittyy, on vaikea itse yrittää nousta ylös ja mennä työelämään. On vaikea suunnitella yhtään mitään, kun ei tiedä tuloja seuraavalle kuulle, ja koko ajan on pelko perseessä siitä että joku tuki katkaistaan. Sellaisessa paineessa on todella vaikea elää. Tämä tuntuu olevan todella vaikea työssäkäyvien ymmärtää. Jos ei itse ole joutunut kokemaan tukiviidakkoa tai sitä että uupuu ja masentuu, voi olla vaikea ymmärtää. Silti tuntuu, että ihan perus empatia ja kyky asettua toisen asemaan puuttuu ihan täysin monelta ihmiseltä, ja useimmilta päättäjiltä.

Kun puhutaan laiskoista nykynuorista ja ihmetellään kun työt eivät kelpaa, se saa nämä nuoret vajoamaan entistä syvemmälle kuoppaan. Syyllistäminen, aktiivimalli ja karenssit eivät auta vaan voivat pahimmillaan tiputtaa niin syvälle, ettei sieltä enää nouse ylös. Sen sijaan terapiapalveluiden saaminen kaikille halukkaille nopeasti, aktiivimallin purkaminen ja Kelan tukiviidakkojen poistaminen (=perustulo) helpottaisivat.

”Työtön, mielenterveysongelmainen, köyhä, sosiaalituilla elävä ihminen ei ole ihanneyksilö.” -Vihreä Lanka

Kuva: Alexandra Malanin

Olin super-tyytyväinen, kun luin että uusi hallitus olisi lakkauttamassa aktiivimallin. Sipilän hallitus teki niin paljon hallaa, että en tiedä miten tästä suosta ylös noustaan. Toivon, että uusi eduskunta auttaisi meitä köyhiä, mielenterveyskuntoutujia sekä muita yhteiskunnan rattailta tippuneita. Toivon, että vihdoin ymmärretään ennaltaehkäisyn tärkeys sekä terapiajonojen radikaali lyhentäminen. Apua helpommin tarjolle, sekä yksinäisille nuorille ja aikuisille kuin perheellisille.

Matalan kynnyksen apua, eikä kuukausien jonottamista palveluihin.

On etuoikeutettua jaksaa työelämässä

Olen ollut ensimmäistä kertaa vuosiin kokopäivätyössä nyt kohta vuoden. Moni on kauhistellut pientä lastenhoitajan palkkaani sekä tunnin työmatkaani. Itse olen vain ollut niin onnellinen, että olen saanut töitä ja jaksan olla siellä. Olen myös tyytyväinen siihen, että saan maksettua työttömyyden aikana kertyneitä velkoja, ja silti vuokran ja laskujen jää käteen enemmän rahaa kuin työttömyyden aikana yhteensä. Nykyään ymmärrän että on etuoikeus jaksaa työelämässä. Monelle se saattaa olla itsestäänselvyys, mutta meitä on monia jotka ymmärtävät kuinka onnekas on, kun jaksaa olla töissä. Nykyään työn saaminen ei myöskään ole itsestäänselvyys, vaikka niin joka paikassa huudellaankin.

”Kun sosiaalinen hierarkia voimistuu, ylemmällä tasolla ei tunneta enää empatiaa alemmalla tasolla olevia kohtaan ja päinvastoin”, Keto kuvailee.” -Vihreä Lanka

Sanonta ”jokainen on oman onnensa seppä” ei pidä paikkaansa. Toivoisin yhteiskuntaan ihan totaalista asennemuutosta, koska joskus elämässä sattuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa. Masennusta, uupumusta, työpaikkakiusaamista, burn outia, läheisen kuolemaa tai ihan mitä tahansa joka suistaa elämän ns. raiteiltaan. Joillekin taas on annettu huonommat kortit jo syntyessään. Myös sanonta ”jokaiselle annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa” on ihan paskapuhetta. Joskus vain elämä hajottaa, ja silloin muiden ihmisten ja yhteiskunnan kuuluisi auttaa. Itseasiassa yhteiskunnan kuuluisi ennaltaehkäisevästi jo auttaa, jos vain mahdollista, jotta sinne kuilun pohjalle ei tarvitsisi vajota.

Masennus, syrjäytyminen, työttömyys ja epäonnistuminen on edelleen häpeä meidän yhteiskunnassamme, vaikka ei pitäisi olla. Sen takia nostan näitä asioita päivänvaloon, jotta edes yksi ihminen saisi tunteen, ettei ole epäonnistunut sen takia ettei ole työelämässä tai on masentunut, tai etsii paikkaansa vielä tässä maailmassa. Voimia teille, ja tietäkää tämä – ette ole yksin.


Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kyselin aiemmin keväällä pomoltani sekä lapsen päväkodin johtajalta, että onko minun mahdollista ottaa lapsi hoitoon minun ryhmääni, koska olen myös päiväkodissa töissä. Vastaus oli että ei voi, koska Helsinki ei suostu maksamaan Vantaalle päiväkotiin meneviä lapsia. Eli raha ja byrokratia olivat esteenä, eikä lapsen tai perheen tilanteen (edun) mukaan voida siis toimia.

Mutta sen sijaan että lapsi saisi tulla viideksi viikoksi kanssani töihin, jätin hänet eilen tuntemattomien hoitajien ja lasten kanssa tuntemattomaan paikkaan hoitoon. Kävimme toki pari viikkoa sitten muutaman tunnin ajan tutustumassa, mutta silti. Lasta jännitti aamulla, mutta se jäi sinne ihan hyvin. En sanoisi että hyvillä mielin, mutta yllättävän reippaasti.

En ymmärrä miksi tällaisissa tilanteissa ei voida toimia perheen edun mukaisesti? Olisin tietysti vienyt lapsen paikkaan minne muutkin lapset menivät, mutta se olisi tuonut jo tunnin työmatkaani puoli tuntia lisää, kun se päiväkoti on ihan toisessa suunnassa. Muut päiväkodin lapset sijoitettiin myös moneen eri päiväkotiin, koska yhdessä paikassa ei ollut tarpeeksi tilaa.

Tuntuu todella kurjalta viedä lapsi hoitoon tuntemattomien ihmisten luo, etenkin kun lapselle on haasteita aistiyliherkkyyden ja muiden aistien- ja tunteiden säätelyssä.

Lapsi on todella herkkä ja omaehtoinen. Toivon niin, että kaikki menee hyvin. Ainakin ensimmäinen fiilis päiväkodista itselläni oli hieman negatiivinen, siellä ei ollut ketään paikalla 6.15, ja yritimme huhuilla ja etsiä lapsen naulakkoa. 6.25 tuli hoitaja kahvia hakemasta, ja kuullessaan lapsen hoitopäivän pituuden hän kauhisteli useamman kerran kovaan ääneen että onpa tosi pitkä päivä lapsella. Lopulta hän hiljeni kun sanoin tiukasti että tämä on nyt tällainen tämä tilanne, enkä voi asialle yhtään mitään. Tulipa kiva fiilis yksinhuoltajana, että taas pitää syyllistyä pitkästähoitopäivästä.

Sentään hän otti lapseni hyvin vastaan ja lapsi jäi sinne lukemaan kirjaa hänen kanssaan.

Naama punaisena pyöräilyn jälkeen. Huhhuh olipa rankkaa, kun ei ole pyöräillyt ikuisuuksiin!

Seuraavat kuukaudet on yhtä pompottelua

Noel on nyt kaksi viikkoa varapäikyssä, jonka jälkeen meillä on viikon loma, ja sen jälkeen hän saa olla viikon vanhempieni luona. Sen jälkeen heinäkuussa hän on kolme viikkoa hoidossa, samassa paikassa mutta taas vaihtuu ryhmä, aikuiset ja lapset koska heinäkuun kesäpäivystys alkaa. Sitten olemme 1,5 viikkoa lomalla, onneksi.

Elokuussa koittaa kuukausi vanhassa päiväkodissa tutussa ryhmässä, mutta puolet kavereista lähtee eskariin ja juuri kuulin, että lisäksi ryhmän KAIKKI hoitajat vaihtavat työpaikkaa! Olin ihan suu auki, koska olin odottanut että edes elokuussa olisi tuttu ja turvallinen päiväkoti, koska syyskuussa muutamme, jolloin vaihtuu TAAS kaikki.

Ehkä me selviämme tästä(kin). Tuntuu vain tosi hurjalta tämä muutosten määrä, etenkin kun aistiyliherkälle lapselle muutokset voivat olla hankalia. Mutta toisaalta usein tämä stressi on vain aikuisen päässä, ja lapset sopeutuvat yllättävän nopeasti.

Olisi vain ollut meidän perheemme etu, että lapsi olisi saanut olla äitinsä kanssa töissä kesän, se olisi helpottanut meidän elämäämme ja työssäkäyntiäni huomattavasti. Jaksamisestani puhumattakaan.

Helpottaakseni kesän tarhamatkoja ostin polkupyörän! Meiltä menisi 25 minuuttia bussilla, koska tämäkin päiväkoti on aika kaukana, ja sinne on pitkä kävelymatka bussin lisäksi. Lähdimme eilen aamulla uudella pyörälläni liikenteeseen ja lapsi istui kyydissä. Meillä meni noin vartti matkaan, ja päiväkodilta pääsin kätevästi jatkamaan juna-asemalle ja töihin. (mitä nyt jalat huutavat maitohapoilla hoosiannaa ja pylly on kipeänä pyöräilystä, kun en ole vuosiin pyöräillyt) Mutta huh, kyllä on stressaava tilanne.

Uusi ihana pyöräni 💓

Synnytyksen jälkeinen masennus on väistynyt, mutta edelleen tuntuu että pienikin stressi voi tuntua maailmanlopulta.

Nyt vain vedän henkeä ja toivon että kaikki menee hyvin, ja että kestämme tätä tilannetta sinne syyskuuhun asti, jolloin vihdoin muutto on sitten ohi ja tilanne rauhoittuu.

Syyskuun muutto häämöttää edessä

Syksyllä saamme uuden asunnon ja silloin kaikki helpottuu, ainakin pikkuhiljaa. Tunnin työmatka vaihtuu puoleksi tunniksi ja toivomme että saisimme tarhapaikan siitä ihan läheltä. Lisäksi vanhempani asuvat viiden minuutin kävelymatkan päässä, kun nyt tällä hetkellä meillä menee bussilla heidän luo 45 minuuttia. Aika huikeaa, enkä muutenkaan malta odottaa uuteen kotiin muuttamista <3 Tuntuu että kävelen tulisilla hiilillä kun vain odotan muuttoa, ihka uusi asunto joka vasta on rakenteilla, lasitettu iso parveke, kaksi makuuhuonetta, kunnon keittiö ja ruokailutila, tilava eteinen, iso olohuone, kaikkea mitä meillä ei tässä kämpässä ole! Jee!!!!

Ja miten Noelin ensimmäinen päivä meni varapäiväkodissa? No, eilen iltapäivällä minua oli vastassa iloinen, pomppiva lapsi joka kertoi että hänellä oli ollut NIIN KIVAA. Siellä on kuulemma kivat aikuiset ja kivat lapset. Ja hyvää ruokaakin oli ollut! Että sellaista sitten, tulipahan taas stressattua turhaan!

Pakotettu positiivisuus voi olla haitallista

Pakotettu positiivisuus voi olla haitallista

”Ajattelet vaan positiivisesti!”

Usein minusta tuntuu siltä että yhteiskunnassamme siedetään huonosti niitä, jotka eivät selviä vastoinkäymisistä ajattelemalla positiivisesti. Kun ihminen valittaa ongelmistaan, löytyy aina joukosta se yksi joka hokee positiivisuusmantroja, onni on kiinni omasta ajattelusta  ja niin edelleen. Lehdet pursuavat otsikoista – selvisin masennuksesta ajattelemalla positiivisia. Mutta mitä jos valittaminen onkin itse asiassa terveellistä, ja pakotettu positiivisuus haitallista?

Nuorempana en osannut kohdata ongelmiani

Kun olin teini-ikäinen, äitini sairastui rintasyöpään ja heti sen jälkeen aivokasvaimeen. Taustalla oli jo aiemmin koettu isäni iso sydänleikkaus ja muutto Ruotsista takaisin Suomeen kymmenen vuoden jälkeen. En puhunut asioista kenellekään. Kätkin pelkoni ja kaikki muut negatiiviset tunteeni viinapulloon ja riehumiseen viikonloppuisin ja tungin kaikki ikävät ajatukset lokeroon aivojeni perukoille ja heitin avaimen mereen. Sairastuin samoihin aikoihin paniikkihäiriöön.

Aikuisiällä, jos minulla oli mitä tahansa haasteita tai ongelmia kätkin ne sisälleni. En uskaltanut avata asioita mitkä olin tunkenut syvälle itseeni, niille oikeille isoille ongelmille, jotka selvästi pyrkivät ulos mielestäni. Hoin itselleni, että kaikki on tosi hyvin, eihän tässä mitään ongelmaa ole. Olen pikkuhiljaa opetellut sitä, että ongelmistaan täytyy saada puhua ääneen, koska se ei pidemmän päälle ole tervettä että kätkee kaiken sisälleen. Minun tapauksessani uskon, että sisälle kätketyt tunteet tulivat pikkuhiljaa ulos ryöppyinä, paniikkikohtauksina.

”Miksi valitat, kun naapurilla on isompiakin ongelmia?”

Kun valittaa ongelmistaan, on aika varmaa että joku on aina sitä mieltä että muilla on isommat ongelmat. Vähän aikaa sitten valitin facebookissa siitä, kuinka rankkaa on välillä yrittää tehdä nälkäisenä iltapalaa ja lapsi roikkuu lahkeessa. Kuinka sitä välillä yksinhuoltajana toivoisi että olisi se toinenkin aikuinen hoitamassa näitä rutiineja. Sain kommenttia, että miksi pitää valittaa, kun muilla on kuolleita ja sairaita lapsia? Miksi ei voi keskittyä vain niihin positiivisiin asioihin jos tuntuu että pitää valittaa?

Se, että jollakin on sairas lapsi tai avioero päällä ei poista minun ongelmiani. Voin samaan aikaan olla kiitollinen siitä että olemme terveitä, ja valittaa siitä kun ei ole nukkunut viikkoon, tai että lapsella on päällä jäätävä uhma.

Kaikissa ongelmissa ei ole kultareunusta

Arki voi olla tosi rankkaa isoine tai ihan pienine ongelmineen, ja kun niistä puhuu ääneen, sekin usein jo helpottaa tilannetta. Jos lisäksi saa vertaistukea muilta samassa tilanteessa olevilta, saattaa huomata ettei olekaan yksin. Heti helpottaa, ja voi huokaisten siirtyä taas muihin asioihin. Itseäni ainakin auttaa se, että saa puhista ärsyttävistä asioista ja huonosta päivästä jollekin. Silloin sen saa ulos systeemistä.

Väkisin pakotettu positiivinen ajattelu voi olla siis haitallista. Kaikessa ei tarvitse olla kultareunusta tai jotain positiivista opetusta, tai sitä että kaikella on tarkoituksensa. Jotkut asiat vaan ovat paskoja, eikä niitä saa väkisin väännettyä hyviksi.

Joskus myös tuntuu, että jotkut eivät tajua miten etuoikeutettuja ovat, jos selviävät haasteista positiivisella ajattelulla. Kaikki eivät siihen kykene, eikä silloin kannata viljellä lauseita kuten ”olet oman onnesi seppä”. Hienoa, jos pystyt siihen, mutta kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja. Tällaiset lauseet voivat tuntua todella syyllistäviltä.

Jos ei valita, räjähtää lopulta kaikki käsiin

Itse kuulun ihmisiin jotka haluavat säännöllisin väliajoin tilittää ystäville elämän paskoista hetkistä. Silloin toivon eniten että kuunteleva osapuoli sanoo että niinpä, ymmärrän täysin. Ärsyynnyn todella paljon, jos joku koittaa sanoa että ole hei positiivinen vaan, kyllä se hyväksi muuttuu, joka kerta kun yritän avautua jostain. Välillä pitää vaan saada saarnata maailman ja elämän epäkohdista, jotta puhdistuu niistä ajatuksista.

Tietysti jos koko ajan valittaa kaikesta syntyy hirveä negatiivinen kehä josta voi olla vaikea päästä irtaantumaan. En tietenkään ole sitä mieltä että jatkuva valittaminen ihan kaikesta on tervettä, vaan sitäkin voi vähän koittaa kuulostella itsessään, että mistä valittaa. Voi olla mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan omia ajatuskuvioita – kuljenko koko ajan myrskypilvi päälläni, vai paistaako myös aurinko välissä?

Mutta minun puolestani, nyt saa valittaa ihan mistä vaan, antakaa mennä ja pistäkää kommenttikenttä palamaan! Mikä sinua ottaa päähän juuri tällä hetkellä? Onko sinusta valittaminen tervettä?


Masentunut mutsi instagramissa ja facebookissa

Mikä on sopiva määrä alastomuutta lihavalle? Läskiviha ja kiusaaminen netissä on arkipäivää

Mikä on sopiva määrä alastomuutta lihavalle? Läskiviha ja kiusaaminen netissä on arkipäivää

Postasin taannoin kuvan instgramiin, missä minulla oli alushousut ja napapaita. Instagramissa se nostatti erilaisia tunteita. Osan mielestä olin upea ja rohkea sekä esikuva. Osan mielestä taas promoan lihavuutta ja saan kohta sydärin, verisuoneni ovat tukossa ja diabetes vainoaa nurkan takana.

Postasin saman kuvan kehopositiiviseen facebook ryhmään ja reaktio oli tyrmistyttävä. Suurin osa kehui ja sanoi että tällaiset kuvat ovat rohkaisevia.

Osa kommenteista taas oli sitä, että keskivartalolihavuus ei ole kaunista koska se ei ole terveellistä, ja että tällainen arkirealismi ei ole hyvästä koska se loppujen lopuksi ”rumentaa” ihmistä. Osa oli järkyttyneitä siitä että näytti siltä ettei minulla ole housuja jalassa. Voi kauhistuksen kanahäkki, eihän noin voi esitellä itseään! Yhdessä kommentissa jopa sanottiin, että lapseni varmasti häpeää minua, kun laitan tuollaisia kuvia internetiin.

Kuva: Heidi Merima

No, miksi sitten välillä julkaisen vähäpukeisia kuvia itsestäni nettiin? Syitä on ainakin kolme:

  1. Koska haluan. Marginaalisen vartalon alastomuus ei ole rumaa, halpaa eikä se indikoi että haluaisin seksiä. Minulla on oikeus julkaista juuri sellasia kuvia kuin haluan, kunhan ne eivät ole lainvastaisia. Minulla on myös oikeus sanoa, millä tavalla minun sometilejäni ja kuvia saa kommentoida. Se, että laitan kuvan julkisesti esille ei tarkoita sitä että saa kommentoida ihan mitä vain lystää, koska ”sananvapaus”. Sananvapaus tarkoittaa sitä, että voi toki kommentoida mitä vain ilkeää ja typerää, mutta seuraukset täytyy kestää. Seuraukset voi olla tilin blokkaaminen tai vaikkapa rikosilmoitus.
  2. Koska se auttaa minua hyväksymään itseni, kun laitan esille kuvia itsestäni. Mediassa näkyy liian vähän marginalisoituja kehoja, ja se johtaa myös osaltaan siihen että ihmisillä on itsetunto-ongelmia ja syömishäiriöitä (vaikka nämä asiat eivät olekaan yksiselitteisiä). Kun laitan kuvan nettiin missä muhkurani ja koko kehoni näkyvät, saan aina palautetta siitä kuinka kuvani voimaannuttavat ja antavat muille rohkeutta olla oma itsensä.
  3. Koska läskiviha, nettihäiriköinti ja kiusaaminen on todellista ja sen näkee joka kerta kun postaan kuvan itsestäni. Jos kuvassa näkyy iso vatsani, se houkuttelee kiusaajat esille kuin kärpäset paskan ympärille. Paitsi että tässä tapauksessa minä en ole se paska, vaan kiusaajat ovat. No, ymmärsitte varmaan pointtini.

Näitä kiusaajia on tullut kohdattua monenlaisia. Jotkut (yleensä miehet) täggäilevät kavereita kuviini naureskellakseen. Osa kommentoi suoraan että hyi vittu mikä läski. Osa verhoaa läskivihansa ”huoleksi” terveydestäni. Huolitrollaus, kuten sitä myös kutsutaan, on varmasti se yleisin muoto läskivihasta ja kommenteista joita saan. Nämä tyypit ovat niin huolissaan, että minun kuuluisi kyllä laihduttaa, koska muuten voin sairastua. Olisin kyllä huolestuneempi siitä, mitä kaikkea pahaa tällainen kiusaaminen tekee mielenterveydelle.

Minun terveydentilaani ei voi tietää mitenkään ulkonäön perusteella. Ja mikä vielä tärkeämpää – minun terveydentilani ei kuulu kenellekään! Mitenköhän tämä asia on niin hel-ve-tin vaikea käsittää? Miksi joudun vääntämään tästä asiasta JATKUVASTI? Sen takia blokkaan nämä kommentoijat yleensä saman tien, koska minun ei tarvitse kuulla tällaista keneltäkään.

Muutamia viikkoja sitten eräs tyyppi kommentoi minulle että ”hyi, sun pitäis laihduttaa koska sä saat muuten ihan just sydärin”. Siihen oli joku muukin kommentoinut, ja parin viikon päästä tämä tyyppi kommentoi uudestaan. Pyysin häntä lopettamaan painoni ja ulkonäköni kommentoimisen, mutta tämä vain jatkaa. Laitan storyyni tämän tyypin kommentit, ja kerron minkälaista kommenttia joudun kestämään. Lopulta blokkaan tämän ihmisen, koska hän ei toistuvista pyynnöistä huolimatta lopeta huolitrollaamistaan. Joku oli mennyt profiilini kautta kommentoimaan hänelle jotain kiusaamisesta, ja tämä tyyppi tekee uuden profiilin jotta saisi sanottua että voisinko poistaa hänen kommenttinsa storystäni että hän ei halua enää saada seuraajiltani viestejä.

Ai että, osuikohan nyt pilkka ihan vaan sinne omaan nilkkaan? Jos aloittaa toisen haukkumisen netissä, on aivan turhaa alkaa itkemään, että saa kuulla asiasta.

Kuva: Heidi Merima

Voi että, olen niiiin kyllästynyt kuulemaan painostani, terveydentilastani ja ulkonäöstäni kaikkea paskakommenttia. Ne eivät onneksi vaikuta pahemmin itsetuntooni, ne vain ärsyttävät ja väsyttävät. Välillä niin paljon, etten voi vain blokata ja olla hiljaa asiasta.

Meillä kaikilla on oikeus kehorauhaan ja siihen että meidän ulkonäköä tai terveydentilaa ei ruodita. Kaikilla on oikeus olla sitä mitä on, ilman että kukaan kiusaa ja häiriköi. Ihan sama pätee vaikka olisi julkisuuden henkilö, bloggaaja tai muu esillä oleva henkilö.

Jos kärsit häiriköinnistä tai nettikiusaamisesta, tsekkaa ainakin nämä alla olevat linkit. Älä jää yksin!

https://verkkoviha.fi/

https://www.someturva.fi/

Kuva: Heidi Merima
Asioilla on tapana järjestyä

Asioilla on tapana järjestyä

Kuten kenties muistatte, kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen, missä luki:

”Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.”

Jännästi asioilla on vaan tapana järjestyä, vaikka inhosinkin tuota lausetta kun olin masentunut. Masentunut mieli ei osaa ajatella että kaikki vielä järjestyy. Nyt osaan jo stressinkin alta ajatella, että kyllä tämä tästä.

Viime perjantaina sain tietää että saimme asunnon Herttoniemestä, kivenheiton päästä vanhempieni luota ja puolen tunnin työmatkan päässä. Olen saanut tällä viikolla jo järjestettyä isännöitsijälausunnon ja tänään irtisanon nykyisen asuntoni ja sen jälkeen teen uuden vuokrasopimuksen. Olen eilen laittanut hakemuksen myös uutta päiväkotia varten, ja nyt sormet ristiin että saamme paikan ihan lähellä olevasta päiväkodista.

Perjantaina oli hampparin ja juhla-kaljan hetki, kun saimme tietää asunnosta

Olen vuosia sitten asunut Roihuvuoressa ja sitä ennen Vuosaaressa, ollut koulussa Roihikassa ja tehnyt töitä Hertsikassa. Joten alue on ennestään tuttu, ja tuntuu kivalta palata takaisin itään. Parasta kuitenkin on, että saamme arkipäiviin lyhyemmän työmatkan ansiosta tunnin lisää vapaa-aikaa päivään, ja vanhempani asuvat ihan lähellä.

En malta odottaa syyskuun muuttoa. En muista milloin olisin ollut viimeksi näin onnellinen ja iloinen. Minulla on työpaikka jossa viihdyn, muutamme unelmien asuntoon, lapsi on saanut toimintaterapiaa ja kaikki on aika hyvin. Ajatelkaapa vähän, miten paljon elämäni on muuttunut. Vuosi sitten olin allapäin, uupunut masentunut ja työtön. Nyt kaikki on toisin. Ajatelkaa myös sitä, kuinka moni on töissä, kaikki asiat suhteellisen hyvin eivätkä he joudu joka päivä taistelemaan jonkin asian kanssa. Jotkut taistelevat siitä, että miten päästä sängystä ylös kun mikään ei tunnu hyvältä. Toiset taistelevat jatkuvasti talouden ongelmien kanssa. Yhdet taas jonkun muun asian kanssa.

Tästä tulee vaan mieleen se, että moni ei tajuakaan miten onnellisessa asemassa on, jos on (vaki)työpaikka ja talousasiat kunnossa. Että on katto pään päällä ja asiat ihan hyvin. Jos ei ole koskaan joutunut olemaan huolissaan terveydentilastaan, työttömyydestä tai toimeentulostaan, ei voi tietää miten kamalan älyttömän stressaavaa sellainen on pidemmän päälle. Tiedän, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin minulla nyt, koska minulla on kaikki perusasiat kunnossa. Kaikki eivät ole niin onnekkaita.

Entinen masentunut mieli kuitenkin lurkkii vielä olan päällä sanomassa, että mitä jos kuitenkin nyt jotain pahaa tapaht…

Ei. Tällä kertaa mieleni saa luvan olla hiljaa ja sopeutua siihen ajatukseen, että meillä on nyt asiat hyvin. Asiolla on tapana järjestyä!

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Tällä hetkellä tuntuu että elän jossain oudossa välivaiheessa. Kesän ja alkusyksyn suunnitelmat tuntuvat yhdeltä isolta kaaokselta ja kysymysmerkiltä. En tiedä minne lapseni menee varahoitoon kesällä, en tiedä milloin pidän lomaa, en tiedä missä ryhmässä olen syksyllä töissä enkä tiedä muutammeko mahdollisesti uuteen asuntoon, uuteen kaupunginosaan lähitulevaisuudessa. Toisaalta tuntuu hullulta että olen sellaisessa elämänvaiheessa henkisesti sekä taloudellisesti että kykenen suunnittelemaan jopa ensi syksyä.

Tein tänään myös elämäni ensimmäistä kertaa laskelman kaikista lainoista ja veloista, ja hyvä etten pyörtynyt. Velkaa on kerääntynyt viime vuosien työttömyyden, pätkätöiden ja masennuksen takia aikamoinen summa. Nyt olen päättänyt, että koska työt jatkuvat ainakin vuoden vielä, aion siinä ajassa saada maksettua ison osan niistä.

En ole saanut stressiltä ja pään sisäiseltä kaaokselta kirjoitettua blogiinkaan oikein mitään viime aikoina. Tiedän ettei kukaan vaadikaan sitä minulta, mutta niin sitä vain kummasti vaatii itseltään liikaa. Minulla on valehtelematta useampi kymmenen postausta puolivalmiina mutta en saa mitään niistä valmiiksi asti. Aivot raksuttavat tyhjää.

Vähän väsynyt mutsi

Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.

Välillä tuntuu että minulla on tällaisia kausia jolloin mikään ei oikein luonnistu, pää on sumua ja kaikki tuntuu irraliselta, oudon kaukaisilta enkä saa oikein kiinni mistään. Teen tuhatta eri asiaa mutta mitään en saa valmiiksi asti. Huoh.

Eipä tässä muuta, tällä hetkellä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja voikaa hyvin! <3

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Ihanaa, pääsiäinen ja neljä päivää vapaata! Saa vaan löhötä, on hyvä ilma ja tänään mennään katsomaan lampaita!

Lähdimme lapsen ja minun vanhempieni kanssa Haltialaan katsomaan lampaita ja pikkuisia karitsoja. Olimme odottaneet lampaiden näkemistä lapsen kanssa, koska lampaat on ihan meidän lemppareita.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun on mielessään odottanut sellaista seesteistä ihanaa päivää, aurinko paistaa ja linnut laulaa, on lämmin kevätpäivä ja lampaat ihania?

”Sitten todellisuus iskee vasten kasvoja, ja kaikki menee juuri niin pieleen kuin vain voi mennä.”

Lampolaan on aivan jäätävä jono, lapsi näkee arvontapöydän ja haluaakin sinne, mutta kun nyt ollaan tultu katsomaan niitä lampaita niin sittenhän saatana mennään katsomaan niitä lampaita. Sen jälkeen mennään arpomaan, okei? Lampaiden luo kun päästään, lapsi huutoitkee että haluaa pois, paska haisee, järkky määrä porukkaa tunkee katsomaan lampaita, puolella porukasta mukana vaunut ja jopa tuplarattaat, yritämme päästä pois mutta vaunut tukkivat väylän. Siinä sitten huutavan mukulan kanssa yrittää painia takaisin ulos raittiiseen ilmaan, jonka pitikin pääsiäisenä olla niin ihanaa ja lämmintä, mutta ei, kun harmaata pilveä ja kylmää viimaa tulee niskaan. Tässä vaiheessa sitä miettii, että eikö olisi vain voinut mennä arvontaan, lapsi olisi ollut tyytyväinen ja olisimme voineet lähteä kotiin.

Lampaiden katsominen meni vituiksi, mutta jos sentään arvontaan osallistutaan ja päästään sitten paremmilla fiiliksillä pois. Arpa maksaa kaksi euroa eikä kenelläkään ole käteistä. Lapsen pettymys on jo muuttumassa katastrofiksi ja äidin ohimossa jyskyttää vitutus-suoni. Jostain kaivetaan kaksi euron kolikkoa ja eikun arpomaan. Oranssista laatikosta saa valita lelun, ongelmana on vain se, että oranssi laatikko ammottaa puolityhjänä kun muut voittolaatikot pursuvat leluja. Lapsen huuli alkaa väpättämään, ei hän halua deodoranttia. Onneksi saa valita toisesta laatikosta pehmokalan, ja pääsemme kaikki vähän vähemmän vittuuntuneina kotimatkalle.

En aio poistua loppupäivänä viltin alta sohvalta mihinkään.

Note to self: Älä odota koskaan yhtään mitään niin et voi pettyä. Note to self 2: joskus voi antaa periksi ja mennä lapsen mielen mukaan saman tien, niin ei tarvitse alkaa kaikesta vääntämään ja tappelemaan. Note to self 3: muistutus itselle vielä siitä, että vaikka menisi lapsen mielen mukaan, se ei takaa että asiat silti menisivät putkeen. Tätä tämä nyt vain on, välillä. Note to self 4: pieni kannustuspuhe itselleni: vaikka sun teki mieli repiä hiukset päästä ja huutaa lapselle että nyt se pää kiinni, mä yritin järjestää kivan päivän ja sä vaan kiukuttelet, sen sijaan vedit syvään henkeä ja melkein jopa onnistuit pitämään ärsytyksen sisälläsi. Ihan vähän vaan kiukuttelit itse. Hyvä sinä!

Ommeltua: Star Wars legginsit ja lapselle samisteluhousut

Ommeltua: Star Wars legginsit ja lapselle samisteluhousut

Ompelin itselleni uudet legginsit, kun tilasin Eurokankaan verkkokaupasta kahta erilasta ihanaa Star Wars kangasta. Joku vihjasi minulle instassa että Eurokankaassa on vähän eri kankaita verkkokaupassa myynnissä kun myymälöissä, ja netistä löysinkin sitä aivan ihanaa SW kangasta mistä tein kerran niiiin lemppari leggarit jotka lopulta hajosi. Nyt saan tehtyä uudet. Kyseessä siis tämä kangas:

Ja tässä ne minun ihan suosikki-leggarit joita korjailin haaroista, kunnes ne hajosivat täysin. Sen jälkeen tein lahkeista vielä housut lapselleni…

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

C R A Z Y or normal? Who defines it? Am I crazy cause I’ve been through depression? What is normal? What is depression? Isn’t it normal to break down mentally when you are under a lot of pressure? Being a new mom, doing it alone, never sleeping, baby crying all night, having no money… Forget normal, forget crazy, we are all just human beings. ✊🏻 ✊🏻 ✊🏻 H U L L U vai normaali? Kuka sen määrittää? Oonko mä hullu kun oon ollu masentunu? Mikä on normaalia? Mitä on masennus? Eikö ole normaalia murtua henkisesti kun on täysin kuormittunut? Uutena äitinä kun ei nuku, hoitaa kaiken yksin, talousongelmia ja vauva itkee yöt… Unohdetaanko normaalit ja hullut, ja ollaan vaan ihmisiä. Kuva 📸. @noorbran

Henkilön Masentunut Mutsi (@masentunutmutsi) jakama julkaisu

No, tässä nämä toiset leggarit mitkä ehdin tehdä, tein kankaan jämistä lapsellekin housut. Vitsi kun ompeluaika on nykyään niin kortilla, ettei ehdi ommella kuin pikkusen kerrallaan.

Päätin ottaa asukuvat napapaidassani, vaikka en välttämättä lähtisi tällä tavalla ulos, vaan laittaisin mekon. Mutta miksi ei näinkin voisi kulkea ihmisten ilmoilla? Onko napapaidat ja vatsan näkyminen ainoastaan litteävatsaisten oikeus? Onko minulla tai kellään ylipäätään muka velvollisuus näyttää kaikkien mielestä esteettiseltä? EI. Minun tehtäväni tässä maailmassa ei ole miellyttää muita, vaan itseäni.

Postasin instaan ja erääseen kehopositiiviseen facebook-ryhmään kuvan vatsastani, ja palaute oli… noh, ei niin positiivista.

Jännää, että vielä vuonna 2019 jopa vertaistuellisessa kehopositiivisessa ryhmässä koetaan oikeudeksi kommentoida kehoani ja kuvaani inhottavalla tavalla.

Instagramissa palaute on aina vielä karumpaa: että saan diabeteksen, että olen ällöttävä ja ruma läski, että ”ole vain oma itsesi mutta kuolet ennen kuuttakymppiä”. Kun huomautan ettei tällainen puhe ole ok, saan palautetta että mitäs laitan sellaisen kuvan nettiin, tietäähän sen mitä palautetta se aiheuttaa! Turha uhriutua! Ja sekö sitten oikeuttaa puhumaan minulle sillä tavalla?

Läskiviha ja slutshaming se vain kukoistaa. Juuri siksi tarvitsemme feminismiä sekä kehopositiivisuutta, muuttamaan maailmaa pikkuhiljaa tasa-arvoisemmaksi kaikille.

Kehopositiivisuus ei ole pelkästään positiivisuutta, vaan kapinaa. Kehokapinaa. Marginaalisten kehojen oikeus olla ja näkyä ilman syrjintää ja kiusaamista. Oikeus terveydenhuoltoon, oikeus käyttää mitä vaatteista haluaa, oikeus puhua syrjinnästä ääneen ilman että vähätellään ja koitetaan hiljentää.

Mutta asiasta toiseen: katsokaa nyt tätä upeaa lastani, miten hienosti hän päätti poseerata uusissa housuissaan:

Ja mikä olikaan tämä järkytystä aiheuttava kuva minusta? No tämä:

Kehopositiivista viikonloppua kaikille!


Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Sain pari viikkoa sitten tietää että työni jatkuvat vielä ensi syksynäkin, eli seuraavankin kauden! Eli olen kesällä töissä kesäkuun ja sitten heinäkuun varapaikassa, kun ryhmiä supistetaan kesän ajaksi. Elokuussa palaamme takaisin omaa päiväkotiin ja toivottavasti samaan ryhmään. Hoitajia joudutaan vaihtelemaan eri ryhmien välillä, riippuen siitä kuka jatkaa ja minne saadaan lto palkattua. Jännittää, saanko pitää paikkani samassa ryhmässä missä olen nyt, vai olenko ihan eri ryhmässä, kenties eskareiden kanssa! Saa nähdä. Ennen syksyä tosin stressaa yksi jos toinenkin asia – nimittäin oman lapseni varahoito kesällä.

Päiväkodin kesäsulku hankaloittaa työssäkäyvän elämää

Lapseni päiväkoti joutuu evakkoon jo kesäkuussa (ja heinäkuun myös), kun viereen rakennetaan iso päiväkoti ja rakennustyöt aiheuttavat pihan sulkemisen kesäksi. Kysyin pk:n johtajalta, onnistuisiko vaihtaa kesä- ja heinäkuuksi lapsi sinne päiväkotiin missä itsekin olen töissä, mutta ei kuulemma voi mitenkään päin. Tämä johtuu siitä että olen töissä Vantaan kaupungilla ja asumme Helsingissä. Ihan typerää byrokratiaa, joka aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa minun työssäkäyntiäni kesällä.

En tiedä vielä mihin päiväkotiin lapseni joutuu kesäksi, ja kuinka kaukana se on. Tällä hetkellä se paikka mitä on ehdotettu, on 20 minuutin bussi- ja kävelymatkan päässä. Eli se lisäisi työmatkaani ainakin puolella tunnilla per suunta, eli työmatkani venyisi vähintään 1,5 -tuntiseksi. Täällä meidän lähistöllä olisi yksi päiväkoti, mutta sekin pursuu jo liitoksistaan eli sinne ei voida mennä, ja kesäsupistusten takia sekin on kiinni heinäkuussa. Kenen etu tämä on? Kaikista vähiten lapsen etu, joka joutuu nyt jo olemaan hoidossa kymmenen tuntia päivässä.

Päiväkodit pursuvat nyt jo täpötäynnä, ja lisäksi Helsinki päätti poistaa kotihoidontuen kuntalisän kaksi vuotta täyttäneiltä. Minne ajateltiin nämä kaikki lapset tunkea, kun on nyt jo täyttä kaikkialla?

Missä asumme syksyllä?!

Olen myös hakenut kaupungilta asuntoa Itä-Helsingistä! Jännittää todella paljon, vaikka en usko että saamme vaihtoasuntoa. Vanhempani asuvat Itä-Helsingissä ja haluaisimme muuttaa lähemmäs heitä, samalla ratkeaisi pitkä työmatkakin – työmatka olisi vain puoli tuntia tunnin sijaan. Pitäkää peukkuja hurjan paljon, että saamme asunnon sieltä! En haluaisi muuttaa, koska olemme asettuneet niin mukavasti tänne Länsi-Helsinkiin. Mutta ajatus siitä että saisimme muuttaa ihka-uuteen uudiskohteeseen, ai että. Saamme tietää tässä noin kuukauden- parin sisällä, saammeko asuntoa tästä uudiskohteesta.

Sitten jos muutamme, täytyy taas miettiä ihan uudestaan päivähoito ja muut. Apua!

Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kesä ja syksy tuo tullessaan. Vaikka olen sellainen aika perus positiivinen ja optimisti, olen myös murehtija-stressaaja -luonne, eli murehdin etukäteen kaikenlaisia ongelmia ja pulmia mitä saattaa eteen tulla. Se on aika rankkaa se! Kesälomaakin minulla on ihan palkallista, kahdeksan päivää. Ja nekin pitäisi miettiä mihin väliin nekin tungen. Heh ja apua! Stressiä ja muutoksen tuulia ilmassa, mutta silti tunnen sellaisen pienen jännityskutinan vatsassani, että meillä meneekin aika hyvin nykyään…

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Onko minkälaisia suunnitelmia? Aiheuttaako päiväkotien sulku vaikeuksia teilläkin päin?

Lyhyen naisen elämää – miltä tuntuu olla 155cm?

Lyhyen naisen elämää – miltä tuntuu olla 155cm?

”Hei anteeks, pystyisitkö ojentaa mulle ton suklaajätskin tuolta ylhäältä kun en yletä siihen?”

Perus lyhyen ihmisen elämää – joutuu pyytämään komeita miehiä ojentamaan kaupassa jäätelöitä ylähyllyltä.

Vaikka olen lyhyt, en halua että minua aliarvioidaan

Muistan kun näimme edesmenneen isoäitini kanssa pari kertaa vuodessa. Hän aina sanoi samaa: oletpa sinä kasvanut! Muistan suuttuneeni (mielessäni), että no enpä ole kasvanut seiskaluokan jälkeen senttiäkään. Kasvoin 155 senttiseksi, jonka jälkeen kasvu pysähtyi.

Nuorempana koin aika paljonkin huonommuutta lyhyydestäni, nykyään olen enemmän sinut asian kanssa. Olen aina inhonnut sitä, kuinka tuntuu ettei minuun aina suhtauduta vakavasti koska olen lyhyt. Yhtä asiaa myös vihaan yli kaiken, nimittäin sitä jos minua taputetaan päähän. Yllättävän moni tykkää taputtaa päähäni, koska olen niin lyhyt, ja se tuntuu joka kerta aivan super-nöyryyttävältä. En ole mikään pieni söötti tonttu tai koiranpentu jota vähän säälien voi taputella. Aargh!

Olen aina myös vihannut sitä että minua luonnehditaan ennemmin söpöksi kuin kauniiksi tai seksikkääksi. Tuntuu siltä kuin olisin lyhyyteni takia joku söpö pupu, joka ei voi olla seksikäs koska ei ole pitkä. Kun katsoo missejä, malleja, mainoksia, niissä on aina seksikkäitä PITKIÄ naisia. Missä ovat kaikki lyhyet tyypit!?

Onko lyhyellä naisella mitään auktoriteettia?

Kun olen ollut yläasteella ja nuorisotalolla töissä olen kokenut että joudun vähän aina tsemppaamaan ekstraa, että minut otettaisiin vakavasti. Voitte vain kuvitella millaista pokkaa tarvitsee olla, kun lauma kaksimetrisiä poikia tappelevat ja minun pitäisi mennä rauhoittamaan tilannetta. Olen joutunut kasvattamaan itselleni paksun nahan sekä Pikku Myyn tyylistä pippurisuutta, jotta auktoriteettini purisi pituudestani huolimatta.

Sen huomaa, että nuoriso ottaa aluksi paljon vakavammin miehen joka on kaksimetrinen, kuin pienen lyhyen naisen, mutta kyllä kaikki ovat huomanneet aika pian, että minullekaan ei kannata ryttyillä.

Toki olen aina ollut temperamenttinen, ihan lapsesta asti. Mutta lyhyydestäni johtuen luulen että olen ottanut itselleni sellaisen kovis-roolin, että näytän hetipaikalla että minä annan kyllä kuulua jos ylitseni kävellään.

Muistan ikuisesti sen kun parikymppisenä kävelin keskustassa kadulla ja todella pitkä pukumies tönäisi minua kovaa olkapäähäni ohi kävellessään. Hän ei pyytänyt anteeksi joten huikkasin vihaisena perään että no anteeksi vain. Mies suuttui ja harppoi takaisin ja huusi minulle että mitä asiaa olikaan. Hän oli varmasti kaksi kertaa minua pidempi ja isompi joten varmaan luuli että pelästyn häntä. No en todellakaan, vaan huusin kahta kauheammin käytöstavoista. Ei tainnut pukumies arvata, että törmäsi Pikku Myyhyn.

Minua aina luullaan nuoremmaksi kuin mitä olen

Muistan kerran parikymppisenä kun ostin bussilippua kuskilta, ja tämä lähti väittelemään kanssani siitä että menen lastenlipulla. Sanoin että olen kyllä reilusti yli 18 vuotta, mutta hän vänkäsi vastaan että ei, sinä olet korkeintaan 16. Lopulta sanoin että hitto soikoon myy sitten se lastenlippu, samapa se sitten.

Minulta on aina kysytty papereita ostaessani alkoholia (ja tupakkaa, kuvitelkaa joskus poltin sellaistakin!), jopa nyt edelleen 36-vuotiaana kysytään melkein joka kerta. Minua aina luullaan nuoremmaksi kuin mitä olen, eikä se nykyään enää niin haittaa. Se on ärsyttänyt sen takia, koska olen tuntenut itseni huonommaksi kuin muut koska olen niin lyhyt. En pitänyt siitä kun tuntui että minua aliarvioidaan ja vähätellään sen takia että olen lyhyt ja sen takia nuoremman näköinen. Että ihan kuin en olisi oikea aikuinen.

Lyhyt tarvitsee aina muiden apua

Olen aina ollut suomalainen perus jäärä nainen, joka pärjää itse eikä tarvitse kenenkään, saati sitten miehen apua. Välillä joudun myöntymään, että tarvitsen apua koska on fyysinen mahdottomuus esimerkiksi ylettää kattolamppuun. Minulla on korkea porrasjakkara, mutta en senkään avulla yletä vaihtamaan lamppua! Miten turhauttavaa. Ruokakaupoissa onneksi on usein saatavilla jakkaroita, ja yletän kotona yläkaapeille porrasjakkaran avulla.

Olen aina mieluummin raahannut kaupan toiselta puolelta jakkaran kuin pyytänyt apua, koska en halua että minun pituudelle nauretaan taas kerran.

Ikä tuo mukanaan itsensä hyväksymistä

Onneksi mitä vanhemmaksi tulen, sitä myötätuntoisemmin suhtaudun itseeni. Enhän minä voi sille mitään että olen näin lyhyt, joten miksi murehtia asiaa? Tietty helpommin sanottu kuin tehty, mutta näinhän se on.

Olen vanhemmiten onnistunut hyväksymään pömppövatsani, huonon ihoni, roikkuvat käsivarteni ja kaikki muut pienet kauneusvirheet joten pituus menee kai siinä samassa sitten. Edelleen kyllä tekee pahaa jos joutuu pyytämään jätskihyllyllä apua, mutta ehkä kohta tuo minun 5-vuotiaani kasvaa ylitseni, niin ratkeaa sekin pulma!