Kategoria: Yksinhuoltajuus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin Kuvalehti haastatteli minua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvavuoden uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Koko jutun voit lukea TÄÄLTÄ.

 

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.

 

 

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Luin vauva.fi sivustolta juttua, jossa puhutaan ihanasta vauvavuodestaItse kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen voin sanoa, että minun vauvavuoteni oli kaikkea muuta kuin ihana. Tietysti vuoteen mahtui myös upeita hetkiä, vauvan hymy aamulla pelasti rankan yön heräilyineen ja on upeaa seurata kun vauva kasvaa ja kehittyy. En ole koskaan katunut sitä että tulin raskaaksi, mutta olisin muutamankin kamalan hetken voinut vaihtaa pois. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut mielessäni (ihan pienestä asti) kuinka ihanaa on tulla äidiksi.

Kun luen hehkutusta ihanasta vauva-ajasta, kuinka kaikki on niin ihanaa kun saa lapsen, en voi sille mitään että mieleeni nousee katkeria ajatuksia. Jutun kommenteissa puhutaan siitä, että eikö nykyään saa puhua niistä hyvistä asioista, keneltä se on pois? Toki saa, mutta itselläni oli käsitys raskaana ollessa että vauvan kanssa olisi ihanassa vauvakuplassa ja elämäni saisi ihan uuden merkityksen. Että äidiksi tullessani olisin vain täynnä rakkautta ja sateenkaaria. Odotin kyllä, että vauvan tultua saattaisin hieman kärsiä univajeesta ja olla pihalla asioista, mutta ajattelin että varmasti oppisin hyväksi äidiksi matkan varrella. En olisi missään nimessä uskonut, että valvon öitä vielä melkein neljä vuotta myöhemmin.

Olen onnistunut päästämään jo vähän irti siitä katkeruudesta, mutta edelleen tällaisia juttuja lukiessa tunteet nousevat välillä pintaan. En saanut kokea sitä täydellistä vaaleanpunaista hattaraa mitä ensimmäisestä vuodesta kuvia maalaillaan.

Meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli täynnä univajetta, täydellistä uupumusta, masennusta, tunteja kestävää itkua (vauvan ja minun), erilaisten sairauksien googlailua, vähättelyä terveydenhuollolta liittyen omaan jaksamiseeni sekä lapsen terveyteen, liuta epäonnistumisen tunteita ja tuhoisia ajatuksia siitä kuinka heittäisin vauvan seinään, kun en jaksanut enää sitä jatkuvaa itkemistä.

Tietysti kaikilla jopa siellä vaaleanpunaisissa hattaroissa on ongelmia myös, mutta uskon että vaikeuksista ääneen puhumalla voidaan helpottaa niitä jotka uivat syvemmissä äitiyden vesissä. Että ei tuntuisi siltä, että kaikki muut nauttivat, mutta minä en.

“Minä ainakin olen nauttinut vauvan/vauvojen kanssa. Jos joku ei ole, ei se minun kokemustani mitätöi. Totta kai yöllä joutui heräilemään, mutta ei se minua haitannut. Miksei myös posititiivisesti asiasta voi kertoa? Kauhea valitus, uupumus ja kuoleman kieliessä vaikerrus on jotenkin trendikkäämpää?” – vauva.fi kommentti

Itse olisin toivonut että masennuksesta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Ehkä olin naiivi, mutta en oikeasti uskonut että äitiys voisi tuoda pintaan kaikenlaista paskaa – ja nyt en tarkoita vain vaipan sisältöä. “Miksi tästä puhutaan niin vähän: vauvavuosi voi olla ihanaa, rentoa ja palkitsevaa aikaa ja tervetullut tauko oravanpyörässä kiirehtimiseen.” Itselläni taas kokemus oli se että näistä äitiyden pimeistä puolista ei puhuta tarpeeksi.

Väsymyksestä kyllä puhutaan, mutta en uskonut että voisin ikinä olla niin väsynyt kuin olin ensimmäisenä vuotena. Ja kuinka synkkiä ajatuksia voikaan ajatella väsyneenä. Se pieni ihminen jota rakastat niin sydäntäsärkevän paljon, voi itku-maratoneillaan aiheuttaa ajatuksia joita ei kehtaa sanoa ääneen. Minusta joka ikinen äiti (ja isä) saa puhua uupumuksesta ja negatiivisista tunteista mitä vanhemmuus on herättänyt, ja se pitäisi saada tehdä ilman että kukaan kritisoi niitä. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä suoraan sanottuna paskaa hommaa. Jos aina joku on sanomassa, että “mitäs hankit lapsia” tai “etkö osannut ennakoida että et saa nukkua”, äidit ja isät hiljenevät ja asia pysyy tabuna.

On hyvä, jos kaikenlaisista tunteista puhutaan vanhemmuuteen liittyen, myös niistä negatiivisista puolista. Kun puhun katkeruudesta liittyen synnytysmasennukseeni ja rankkaan vauvavuoteen, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi onnellinen muiden puolesta joilla on helpompaa. On ihanaa että puhutaan myös positiivisista jutuista eikä ole tarkoitus ketään pelotella tai demonisoida vanhemmuutta. Olisin itse vain toivonut että omana raskausaikanani olisi puhuttu enemmän näistä ääneen. Olisin ehkä osannut aiemmin huomata synnytysmasennukseni.

“Vauvaloma voi olla todellista luksuslomaa parhaassa mahdollisessa seurassa: pitkiä aamukävelyitä, leppoisia kahvitteluhetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa.” – vauva.fi lehtiartikkeli

Itse taas usein kirosin sitä, kun heräsin viideltä vauvan kanssa, ja olin aivan rikki yöllisten heräämisten jälkeen. Usein menimme jo seitsemältä ensimmäisille päiväunille. Tietenkään vauva ei suostunut nukahtamaan mihinkään muualle kuin ulkona liikkuviin vaunuihin, joten ulos oli lähdettävä, satoi tai paistoi. Ja useimmiten satoi. Joka puolelta sateli vinkkejä siitä kuinka vauvan voi opettaa nukkumaan kahdeksaan kun vaan pötköttää sängyssä, ja nukkumaan päikkärit sisällä. Kiehuin raivosta ja mietin, että painukaa kuuseen neuvoinenne. Ihan kuin en olisi jo kokeillut kaikkea, ja siinä väsymyksen ja masennuksen tilassa jossa olin, piti mennä sieltä mistä aita on matalin. Kunhan sai vaan nukkua edes hetken.

Muistan kuinka lähdin ulos rättiväsyneenä ja koitin nukuttaa vauvaa joka ei vain suostunut nukahtamaan. Itkimme kummatkin kilpaa ja työnsin loskassa rattaita.

Tuntui niin epäreilulta, olin kaikkialta vain lukenut niistä ihanista päikkäri-metsälenkeistä ja vauvan kanssa köllöttelyistä. Minä sen sijaan itkin lattialla masentuneena ja vauva ei suostunut koskaan nukkumaan.

Itse koin myös todella raskaaksi sen että vauva usein itki tunteja putkeen enkä tiennyt mikä häntä vaivaa. Olin ihan varma että lapsella on refluksi tai jokin muu fyysinen vika, mutta terveydenhuollossa ei uskottu minua eikä väsymystäni. Tuntui todella epätoivoiselta, kun kukaan ei kuunnellut eikä ottanut minua tosissaan. Uupumukseni ja vauvan itkut kuitattiin sillä, että olen esikoisen äiti ja en vain tajunnut että vauvat ne myös itkee joskus (tällä hetkellä olemme menossa pojan kanssa jo toiseen nielurisaleikkaukseen ja refluksilääkitys on kokeilussa, että kyllä se äidinvaisto on oikeasssa). Olen todella katkera terveydenhuoltoa kohtaan tämän takia.

“Se ilo, jonka vauva sai aikaan! Ei paljon tullut oltua naama mutrussa kotona, edes yksin. Aina sitä löysi sen ilon pienestä ihmisestä.” -vauva.fi kommentti

Voi että, kun olisinkin vain löytänyt ilon masennuksen ja ahdistuksen sijaan. Välillä toivon että voisin hankkia lisää lapsia saadakseni jonkinlaisen eheyttävän toisen mahdollisuuden uuden vauvan kanssa. Jotta voisin kokea sen kaiken uudestaan ilman niitä synkkiä hetkiä. En muista läheskään kaikkea ensimmäisestä kahdesta vuodesta, päivät, viikot ja kuukaudet sulautuvat yhteen yhdeksi harmaanmustaksi mössöksi. Välissä on toki onneksi niitä vaaleanpunaisia hattaroita, mutta enemmän on mustia hetkiä.

“Kun lapsi oppii tunnistamaan isänsä ja ilmaisemaan jälleennäkemisen riemun hymyllä, käsiä vispaamalla ja jokeltamalla. On hankala keksiä, missä hetkessä elämällä olisi enemmän merkitystä.” – vauva.fi kommentti

Ehkä osa katkeruudesta, uupumuksesta ja synkkyydestä liittyi myös siihen että raskauden alusta asti olin ihan yksin. En voinut jakaa hyviä enkä huonoja hetkiä kumppanin kanssa, koska sellaista ei ollut. Olen monesti miettinyt että olen kyllä ihan tyytyväinen siihen että ei tarvitse kestää parisuhde- ja kasvatusriitoja (tai etenkään huoltajuuskiistoja) kenenkään kanssa, mutta kyllä se on todella rankkaa ettei lapsella ole isää elämässään.

Eniten olen kaivannut kumppania kun vauva on oppinut jonkin uuden taidon tai tekee jotain hassua. On eri asia jakaa näitä iloisia asioita lapsen isän kanssa kuin kenen tahansa muun kanssa. Nykyään olen aika sinut sen kanssa että olemme kahdestaan poikani kanssa. Vauvavuoden aikana kävin myös läpi katkeria ajatuksia lapsen isää kohtaan, ja se oli yksi syy ahdistumiseeni. Jouduin kaiken muun lisäksi käsittelemään vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta, pettymystä ja surua vauvan isättömyyteen liittyen.

“Mua itketti tätä lukiessa. Miksi meillä ei ollut tollaista, miksi mä en saanut ihanaa vauva -aikaa josta olin jo vuosikaudet haaveillut? Miksi mä sain pelkkää paskaa: valvomista, väsymystä, 24/7 kitisevän vauvan joka ei tosiaan nukkunut tai ollut tyytyväinen vaunuissa, ei sylissä, ei missään.” – vauva.fi kommentti

Nyt kun kirjoitan tätä, voin onnekseni todeta että ehkä pahin on jo ohi. Näen valon tunnelin päässä, ja se valo on ajoittain jo todella kirkas. Uskallan jo toivoa että toipuminen on mahdollista. Voin paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta edelleen on tekemistä. Kärsin vieläkin masennuksesta ja syön masennuslääkkeitä. Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Usein poden huonoa omaatuntoa vähän kaikenlaisista asioista, vaikka koitan olla armollinen itselleni. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että vaikka mieleni järkkyykin, on meillä moni muu asia todella hyvin ja olen onnistunut kasvattamaan ihan kelpo lapsen masennuksesta huolimatta. En ole myöskään koskaan syyttänyt lasta siitä että masennuin, koen että tämä on minun hekilökohtainen matkani kasvaa.

Lapsi on kaikesta huolimatta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vielä on matkaa kuljettavana, että voisin sanoa että olen toipunut masennuksesta. Kenties masennus jää osaksi elämääni ja on vain hyviä ja vähän huonompia kausia? Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi. Nyt on katsottava eteenpäin ja mentävä sen mukaan. Voin ainakin olla tyytyväinen itseeni, että kaikesta huolimatta olen onnistunut yksin kasvattamaan kohteliaan, ihanan ja maailman rakkaimman pojan jo kohta neljävuotiaaksi.

Tsemppiä kaikille jotka ovat samassa veneessä <3

 

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Satuin törmäämään vanhaan Hjallis Harkimon kolumniin, jossa hän kertoi kuukauden pituisesta ”yksinhuoltajuudestaan”. Ärsyynnyin kirjoituksesta, vaikka hänellä ehkä olikin hyvä tarkoitus, kun nosti hattua meille yksinhuoltajille. Hän toki toteaa, ettei kuukauden pätkää voi verrata kokoaikaiseen yksinhuoltajuuteen. Mutta tuntuu kuitenkin hiukan ylimieliseltä verrata kuukauden mittaista pätkää, isoilla palkoilla, autoilla, maksetuilla taloilla ja lastenhoitajilla yksinhuoltajaan joka oikeasti puurtaa arjessa yksin pienillä tuloilla.

Sen sijaan että kansanedustajat ja vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät meitä yksinhuoltajia arjen sankareina, voisivat he pistää peliin vaikutusvaltansa ja oikeasti tehdä jotain meidän yksinhuoltajien eteen. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin myös konkreettisesti. Hatunnostot eivät tuo meidän pöytäämme lisää leipää, hatunnosto ei maksa vuokraamme eikä hae vuorotyöläisen koululaista koulusta kotiin.

Sen sijaan että aina nostaisitte meidät yksinhuoltajat aina jalustalle, kun niin kovasti teemme töitä joka päivä lastemme eteen, voisitte varmistaa, että kaikille olisi saatavilla esimerkiksi kotipalvelua. Olen liian monen surullisen tarinan kuullut siitä, kuinka kotipalvelua ei ole myönnetty sitä tarvitsevalle. Ennaltaehkäisevät toimet yleensä säästävät rahaa ja mielenterveyttä pitkällä tähtäimellä. Puututaan mieluummin liian aikaisin asioihin, kuin liian myöhään. Se olisi koko yhteiskunnan etu.
Sen sijaan että ylistätte meitä yksinhuoltajia sankareiksi, voisitteko varmistaa, että vuorotyötä tekevällä yksinhuoltajalla on tukea, kun lapsi lähtee kouluun? Vuorotyöläinen saa lapselleen tarhapaikan vuoropäiväkodista (joita on tosin aivan liian vähän), mutta kun lapsi menee kouluun ei iltapäiväkerhon jälkeen ole mitään tukea tai apua saatavilla. Jos yksinhuoltajalla ei ole tukiverkostoa, saa pieni ekaluokkalainen pärjätä yksikseen ip-kerhon jälkeen kotona ja laittaa itsensä nukkumaan. Pienituloisella vanhemmalla ei ole varaa palkata hoitajaa, eikä kaikilla ei ole tukiverkostoa apunaan.

 

 

Voisin nostaa esille aika montakin epäkohtaa tässä yhteiskunnassa, mutta juteltuani erään yksinhuoltajan kanssa hänen esikoisensa aloitettuaan koulutiensä, huomasimme tämän ison epäkohdan: Työssäkäyvä koululaisen (yksinhuoltaja)vanhempi on väliinputoaja joka ei välttämättä saa kunnan kautta apua kouluikäiselle lapselle joka on yksin kotona illat ja viikonloput. Yhä useampi käy nykyään vuorotöissä kun esimerkiksi kauppojen aukioloja on vapautettu. Vuoropäiväkoteja on ihan liian vähän, puhumattakaan koululaisten ilta-toiminnasta.

SDP:n kansanedustaja Saara Karhu on esittänyt kirjallisen kysymyksen hallituksellevuorotyöläisten oikeudesta lastensa vuorohoitoon jo vuonna 2008:

”Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä ohjeistaakseen kuntia aidosti järjestämään laadukasta ja kohtuuhintaista vuorohoitoa myös pienille koululaisille, niin että vuorotyössä käynti lasten suhteen turvallisin mielin on mahdollista niin yksinhuoltajaperheille kuin myös kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheille?”

Peruspalveluministeri Paula Risikko on vastannut näin:

”Vaikka subjektiivinen päivähoito-oikeus koskee alle kouluikäisten lasten päivähoidon järjestämistä, on säännöksillä haluttu turvata myös sitä vanhempien lasten turvallinen hoito, silloin kuin erityiset olosuhteet sitä vaativat. Vuorotyössä olevan yksinhuoltajavanhemman tai kahden vuorotyötä tekevän vanhemman lapsen hoidon järjestämistä voitaneen pitää lain tarkoittamana ”erityisenä olosuhteena”.

​Palvelujen laajentamisen sijasta tulisi vakavasti nostaa keskusteluun työelämän vaatimusten jatkuva lisääntyminen ja niiden vaatimusten asettama ristiriita perheen ja työn yhteensovittamiselle. Pienten lasten vanhempien työajat tulisi voida järjestää lasten hyvinvointia ajatellen. Tarkoituksenmukaista olisi, että pienten lasten vanhemmilla olisi mahdollisuus valintansa mukaan tehdä päivätyötä. Tämä vaatii yhteistyötä työelämän kanssa.”

Eli toisin sanoen Risikko heittää pallon työnantajille ja vanhemmille – mitenköhän Risikko ajattelee että työnantaja suhtautuu siihen että yksinhuoltaja alkaa vaatimaan pelkkiä aamuvuoroja vuorotyössä? Mitäköhän lapsettomat työkaverit sanovat, kun saavat yhtäkkiä pelkkiä ilta- ja yövuoroja? Lain mukaan vuorotyöläisen yli 7-vuotiaalle olisi järjestettävä apua “erityisissä olosuhteissa”, mutta käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Lastensuojelu nostaa kätensä ylös, ettei työssäkäyvää vuorotyöläisen koululaista voi auttaa kotipalvelu eikä kukaan muukaan. Yksin on pärjättävä. Tällöin yksinhuoltaja on pattitilanteessa, jättäytyäkö työttömäksi tai hakeako kapeilta työmarkkinoilta päivätyötä? Vai jättääkö lapsi huolehtimaan itse itsestään 7-vuotiaana? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että (päivä)työn löytäminen ei ole helppoa.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt vuonna 2013 kysymyksen edelleen samasta aiheesta hallitukselle. Opetusministeri Kiuru Krista on antanut samankaltaisen vastauksen kuin Risikkokin.

Kunnissa on siis lain mukaan mahdollista luoda käytäntöjä, jotka auttavat yksinhuoltajia tai kahta vuorotyössä olevaa vanhempaa järjestämällä koululaiselle hoitoapua myös iltapäivätoiminnan jälkeen ja viikonloppuisin. Voiko perhe- peruspalveluministeri Annika Saarikko tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen tai joku muu kansanedustaja kertoa miksi näin ei käytännössä ole? Tässä ei kyllä mitkään Hjalliksen hatunnostot auta, kun nyt tosiaan kaivataan ihan konkreettisia tekoja.

Edelleen siis, vuonna 2017, vaatii myös Vihreiden Sanna Vesikansa parempia tukimuotoja yksinhuoltajaperheille, joilla on pieniä koululaisia:

”Pienet koululaiset ovat Suomessa aivan liikaa yksin. Sen vuoksi olen joka vuosi puolustanut koululaisten kesätoimintaa mm. leirejä ja leikkipuistojen ruokailuja ja koululaisten kerhoja. Mitä puuttuu, on tuki koululaisten hoitoon, jos vanhempi tekee ilta- tai vuorotyötä. Ruotsissa on hyviä malleja, miten hoidon järjestäminen ei ole vain kuormittuneen vanhemman vastuulla, vaan työnantaja ja kunnat voivat helpottaa tätä taakkaa hoitotuella, järjestelyillä jne.”

Miksi tästä on jankattu 10 vuotta ilman minkäänlaista tulosta? Miksi yksinhuoltajaäidille Helsingissä sanotaan lastensuojelusta että onhan tämä järjetöntä, mutta emme voi auttaa teitä?

Lastensuojelun mukaan tämän kaltainen tilanne – yksinhuoltaja vuorotyössä – on poikkeus, jolloin ei kotipalvelu eikä lastensuojelu voi auttaa koululaista iltatouhuissa, vaikka lainsäädännössä niin sanotaan. Silti tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä jo noin kolmasosa kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä. Kuinkakohan moni heistä on myös vuorotyössä? En usko että tämä yksinhuoltaja jonka kanssa olen keskustellut asiasta on ainut tässä tilanteessa oleva.Tämä yksinhuoltaja-äiti on toki saanut lastensuojelusta käyttöönsä palveluseteleitä joilla saisi kotipalvelua, mutta se on tarkoitettu vain vanhemman omia (harraste)menoja varten, eikä työssäkäynnin helpottamiseen. Joissakin kunnissa on järjestetty myös 1. ja 2. –luokkalaisille hoitoa vuoropäiväkodista. Miksi se ei ole tässä tapauksessa mahdollista, kun lapsella oli jo tarhapaikka sisaruksensa kanssa vuoropäiväkodissa ennen kuin aloitti koulutiensä? ​

 

Itse olen kouluttautunut nuoriso-ohjaajaksi, ja kesken opintojeni tulin raskaaksi. Nuoriso-ohjaajan työt ovat usein ilta- ja viikonloppupainotteisia, enkä ole löytänyt itselleni vastaavaa päivätyötä. Jos ottaisin vastaan iltatyötä, joutuisin vaihtamaan lapsen tarhapaikan vuorohoitoon ja tarhamatka pitenisi huomattavasti. Olin viime syksynä opinnot loppuun saattaessani nuorisotalolla harjoittelussa iltaisin. Se oli todella rankkaa, masennuksen ja lapsen levottomien öiden takia olin polttaa itseni piippuun. On todella rankkaa herätä lapsen kanssa öisin, viedä lapsi hoitoon aamulla, mennä töihin ja olla siellä myöhäiseen iltaan asti. Näimme lapsen kanssa vain muutaman tunnin aamuisin, ja lapsella oli aivan järjetön ikävä minua, joka näkyi kiukutteluna. Itse olin ihan loppu jo pelkästä iltatyöstä, ja siihen päälle vielä lapsen ikävä ja kiukku, sekä syyllisyys siitä, että en pystynyt olemaan missään täysillä ja tuntui että lapsi kärsi kaikista eniten tästä kuviosta.

En myöskään saanut opiskelun takia vuorohoitoa päiväkodista, vaan äitini tuli joka päivä auttamaan, haki lapsen hoidosta, ruokki, leikitti ja laittoi illalla nukkumaan. En olisi voinut olla harjoittelupaikassa, jos omat vanhempani ei olisi auttanut minua. Yksinhuoltajalla vuorotyön tekeminen on tosissaan rankkaa, kun joutuu muutenkin huolehtimaan kaikesta yksin, ja siihen päälle vielä ilta- ja viikonlopputyöt. Jos mielenterveys on jo valmiiksi vaakalaudalla, ei se helpota yhtään asiaa. Sen takia olen nyt hakenut päivätyötä, koska tiedän että meidän perhe ei tällä hetkellä kestä iltatyötä.

Työnhaku tai työpaikan vaihto nykypäivänä vaan ei ole helppoa, vaikka kuinka keskustelupalstoilla väitetään että ”kyllä työtä tekevälle löytyy”. Kaikkia asioita ei myöskään voi suunnitella etukäteen lasta hankkiessa, vaikka aina väitetään että mitäs et varautunut tähänkin asiaan lasta hankkiessasi… Huoh! Yhteiskunnan täytyisi pystyä tukemaan lapsiperheitä paremmin, varsinkin niin että yksinhuoltaja-vanhemmat pääsisivät työelämään kiinni.

 

Yksinhuoltajana olen usein ajatellut että elämä on välillä kuin uisi ilman pelastusliiviä. Ikinä ei voi tietää, milloin pää uppoaa lopullisesti veden alle. Horisontissa ei näy loppua. Aina vaan jatkuu sama kamppailu, päivästä toiseen. Pienikin vastoinkäyminen voi tuntua vuoren kokoiselta, varsinkin kun niitä tulee toinen toisensa jälkeen. On rankkaa joutua huolehtimaan kaikesta yksin, useimmiten pienillä tuloilla. Sen takia olisi tärkeää, että yksinhuoltajille olisi valtion puolesta järjestetty tukea ja apua, eikä ainoastaan hoitovapaalla vaan myös työelämässä. Miksi ei esimerkiksi kotipalvelua ole saatavilla iltaisin ja viikonloppuisin näissä ”erityisissä olosuhteissa” (esim. vuorotyöläisille), joissa perheet tarvitsevat tukea?


Asiasta on puhuttu paljon muuallakin:

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-ytimessa/pienten-koululaisten-iltapaivatoimintaa-on-laajennettava-1-4-luokkalaisiin-ja-hoitoratkaisut-turvattava-vuorotyolaisten-lapsille
” Hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi olla niin, että vuorotyötä tekevän yksinhuoltajan täytyy lopettaa työnsä lapsen mennessä kouluun tai jättää lapsi yksin iltaisin ja viikonloppuina jopa öisin!

http://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001720826.html” Erityisesti yhden vanhemman perheissä ja vuorotyöläisillä koulun aloittaminen voi johtaa vielä pahempiin pattitilanteisiin: lasten hoito-ongelmat ajavat yh-vanhempia ja vuorotyöläisiä työttömyyteen.”

https://kp24.fi/uutiset/511423/vanhempien-vuorotyo-muokkaa-koko-perheen-arkea
”– Etenkin pienet koululaiset ovat väliinputoajia, sillä heille ei juuri ole tarjolla hoitoa vanhempien ilta- tai yövuorojen ajaksi. Päättäjät eivät ole valitettavasti näkevinään tätä ongelmaa, vaikka työelämä muuttuu yhä enemmän epätyypilliseksi, Rönkä sanoo.” – Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä.

http://www.soininvaara.fi/2013/04/22/8806/
”Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti, että työnantajat velvoitettaisiin osoittamaan pienten lasten vanhemmille ensisijaisesti päivätöitä, koska lapsen etu sitä vaatii. – EK ilmoitti, että ajatus on täysin mahdoton. Taloudellinen tehokkuus vaatii, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät ilta- ja yötöitä. Yksi selitys oli, että epämukavat työajat kasautuisivat sitten enemmän muille. Ovatko mukavien ja epämukavien aikojen palkat oikeassa suhteessa toisiinsa?”

 


Oletko kokenut vuorotyön yhdistämisen perhe-elämään vaikeaksi? Onko sinun paikkakunnallasi järjestetty ilta- ja viikoloppuhoitoa myös koululaiselle?

 

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajat (ja miksei muutkin vanhemmat), miettikää, että teidän ei koko viikonlopun aikana tarvitsisi:

 Laittaa ruokaa

Tiskata

Käydä ruokakaupassa

Murehtia pankkitilin saldoa

Lapsen nukkumaan mentyä olla yksin kotona illalla

Siivota

Huolehtia 24/7 yksin lapsen tarpeista

+ saisit käydä rauhassa vessassa!


Meillä olikin mahdollisuus tällaiseen viime viikonloppuna, kun pääsimme mukaan seurakunnan leirille Lohjalle, joka oli tarkoitettu yksinhuoltajille. Olimme siellä vähän päälle kymmenen muun perheen kanssa perjantaista sunnuntaihin.

Siellä oli siis kaikki järjestetty valmiiksi, kyydit paikan päälle, toimintaa (lauantaille äideille ja lapsille myös erikseen), ruuat, juomat, saunat ja kaikki. Olen käynyt jo muutaman vuoden ajan seurakunnan yksinhuoltajien olohuoneella, jossa kuulin tästä leiristä. Sain vieläpä onnekseni ystäväni lapsineen mukaan sinne.

 

 

Täydellinen irtiotto arjesta

​Koko leiri oli toteutettu aivan upeasti ja kun lähdimme kotiin en kyyneliltä välttynyt. Oli aivan mahtavaa päästä viikonlopuksi pois kotoa ja olla murehtimatta kaikkea mahdollista. Huomasin lauantai-iltana että en ollut ajatellut koko päivän aikana pankkitilini saldoa tai muitakaan asioita joista kotona väkisinkin stressaan. Täydellinen irtiotto!

Parasta leirillä oli muiden äitien kanssa lauantaina vietetyt tunnit, kun saimme lapsivapaata ja pääsimme purkamaan tunteita ja maalaamaan. Vertaistukitoiminta oli järjestetty ihanasti ja itkimme ja nauroimme yhdessä. On aivan mahtavaa, kun naiset avasivat kipeitäkin asioita elämästään ja päät ympärillä nyökyttelivät, kyllä, tiedämme miltä sinusta tuntuu. Se on todella arvokasta. Oli ihanaa tulla kuulluksi ja näkyväksi kipeidenkin asioiden kanssa. Sanoin äitien vapaa-ajan jälkeen että tekisi mieli mennä laiturille järven ääreen vollottamaan silmänsä päästään. Tuntui, että sisälläni olisi valtava yksinhuoltajan stressipallero, joka pääsi osittain onneksi ulos leirin aikana.

Ei ollut aikaa jäädä laiturille itkemään, vaan oli taas seuraavan ruokailun aika. Tuntui että koko ajan söimme, ja vitsi miten hyvää ruokaa! Ja ajatelkaa – meidän ei tarvinnut nostaa sormeakaan ruoan eteen (no, paitsi kantaa lautanen pöytään itse). Ja jälkikäteen ei tarvinnut tiskeistä huolehtia. Tajusin leirillä ollessani, että miten paljon tosiasiassa teen asioita joka ikinen päivä yksin. Pyykit, ruuanlaitto, kaupassa käyminen, kahden ihmisen pukemiset, siivous (no, ei nyt ehkä ihan joka päivä…) ja niin edelleen. Oikeasti, miten paljon me yksinhuoltajat teemmekään! Kaiken arjen pyörittämisen lisäksi meidän täytyy keskittyä lapseen täysin edes kerran päivässä, auttaa läksyissä, kuskata harrastuksiin, tarkistaa onko pissahätä, ottaa syliin kun sattuu ja lukea iltasatu, vaikka kuinka väsyttäisi tai vituttaisi.

 

 

Kiireetöntä laatuaikaa lapsen kanssa

Parasta oli myös lapsen kanssa vietetyt hetket metsässä marjoja poimien. Lapseni ra-kas-taa marjoja ja oli aivan intona suu mustikassa siellä. Joka kerta kun kävelimme metsäpolkua pitkin ruokalaan ja takaisin, poimimme suihimme vadelmia, mustikoita ja puolukoita. Kysyin vähän aikaa sitten lapseltani että missä mansikat kasvavat? Poika vastasi ”kaupassa!” ja en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. En ole koskaan ollut mikään luonto- tai metsäintoilija vaan olen aikamoinen hienohelma-kaupunkilainen. Pelkään vettä, ötököitä ehkä mielelläni lähde metsään muuten vain. Nyt huomasin, kuinka lapsi nautti metsässä olemisesta ja marjojen poimimisesta ja mietin, pitäisikö sitä kenties alkaa harrastamaan enemmänkin.

Leiri oli ikimuistoinen kokemus

​Koko viikonloppu äiteineen, lapsineen, ohjaajineen, lastenhoitajineen, meluineen ja nauruineen oli aivan ihana kokemus jonka varmasti muistan ikuisesti. Leirin jälkeen koitan arvostaa enemmän sitä kaikkea mitä teen ihan arkenakin ja yritän muistaa taputtaa itseäni olalle kaikesta tästä, minkä handlaan yksin. On tärkeää huomioida niitä hyviä ja reippaita asioita sitä tekeekään joka päivä, ihan automaationa sen kummemmin ajattelematta. Koska ne nyt vaan pitää tehdä. Yksi ohjaaja sanoi loppupiirissä sunnuntaina, että tästä leiristä on varmasti kaikille meille osallistujille tarttunut hieman taikapölyä, jotain mitä ottaa mukaan tältä reissulta, ja viedä sitä arkeen. Tunnen että ainakin minun matkani johonkin eteenpäin tästä masennuksesta ja muusta tuntui saavan jotain selkeyttä. En vielä ihan varmasti tiedä mitä se on, mutta annan näiden ajatusten vajota mieleeni, ja poimin sieltä sitten esille sen minkä löydän.

Leirillä tuli itkettyä ja käytyä läpi ahdistaviakin asioita, mutta sitäkin enemmän tuli naurettua. Leirin huippuaktiviteetiksi (varsinkin illalla lasten mentyä nukkumaan) tuli Avista-korttipeli, joka sai meidät nauramaan vatsa kippurassa ja kyyneleet silmissä.

 

 

Lapsi sai myös laatuaikaa muiden aikuisten kanssa

Mielestäni yksi liikuttavimpia hetkiä leirillä oli se kun yksi miesohjaajista pelasi lasten kanssa lautapeliä, ja poikani hivuttautui pikkuhiljaa hänen syliinsä. Huomasin kuinka poikani nautti kun sai joltakin mieheltä huomiota. Vaikka meillä on lapsen elämässä muutamakin ihana mies jonka kanssa hengailla ja jonka kanssa lapsi on läheinen, niin näitä ei voi olla liikaa. Huomaan että poika janoaa kontaktia aikuisilta miehiltä, ja aina etsiytyykin heidän seuraansa ja nauttii kun saa huomiota miehiltä. Samalla kun tunnen surullisen piston sydämessäni puuttuvasta isästä, tunnen ylpeyttä siitä että saan kuitenkin järjestettyä lapselle turvallisia hahmoja ympärille.

Kirkon leirille ateistina?

Vaikka leiri on järjestetty seurakunnan kautta, se on tarkoitettu kaikille eikä tarvitse olla kirkon jäsen osallistuakseen. Itse olen jonkinlainen ateisti tai pakana mikä lie, enkä kuulu kirkkoon. Halusin silti osallistua leiriin, koska se oli avoin kaikille. Itse olen saanut aika lailla uskonnottoman kasvatuksen eikä perheemme ole koskaan kuulunut kirkkoon. Olen aina ollut vähän allerginen kaikkeen uskontoon liittyvään (oli se uskonto mikä tahansa), ja mietinkin etukäteen että miksi sitten osallistua seurakunnan leirille? Siellä kuitenkin muun muassa rukoillaan ja pidetään aamu- ja iltahartaus.

Päätin kuitenkin osallistua kaikkeen, myös hartauksiin, koska vaikka en itse ole uskovainen tai usko minkäänlaiseen jumalaan, voin kunnioittaa muiden tapaa uskoa. Ja täytyy sanoa, etten ole koskaan ennen kunnellut pastoria joka räppää ruokarukouksen!

Joku voi miettiä että miksi osallistua, jos ei kuulu kirkkoon eikä maksa kirkkoveroa, mutta tehdäänhän meidän verorahoillakin paljon asioita joita en itse tarvitse tai halua. Itse olen todella kiitollinen kirkolle, kun he järjestävät tällaisia leirejä sekä yh-olohuoneita. Mielestäni on upeaa että satsataan meidän äitien hyvinvointiin tällä tavalla. Siitähän uskonnossa onkin perimmäisesti kyse – lähimmäisenrakkaudesta ja muiden auttamisesta, riippumatta siitä kuka, mikä tai millainen ihminen on. Eikö?

 

Loistava yksinhuoltajuus

Loistava yksinhuoltajuus

Lainasin kirjastosta luettavaksi Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -kirjan. Kirjassa erilaiset yksinhuoltajat kertovat oman tarinansa yksinhuoltajana olemisesta. Myös kirjailija itse kertoo oman kokemuksensa. Poimin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta loistavan tekstin:
Minua käy auttamassa ystävättäreni, joka on ollut yksinhuoltaja. Hän tuo tullessaan minulle maitoa, litran purkissa tietysti, ja vie lähtiessään haisevan vaipparoskiksen. Hän puhuu minulle kuin aikuiselle, muistakin asioista kuin lapsista. Nauramme sitä, että kun saa käteensä aikuisten kirjan, ihmettelee vain, missä kurkistusluukut ja ponnahdusikkunat ovat. Mistä tätä pitää painaa? Kieltämättä keskustelujeni aihepiirit ovat hieman rajoittuneet neljän seinän sisälle. Sanomalehteä minulle ei tule vuosiin, sillä vaikka ehtisin sitä joskus vilkaista, en pysty kantamaan vanhoja lehtiä ulos, koska en voi jättää lapsiani keskenään edes siksi kahdeksi minuutiksi, minkä roskiksella käyminen veisi. Kun kysyn, miten voin ikinä korvata ystävälleni kaiken sen avun ja elintärkeän aikuisen seuran, jota hän on minulle suonut, hän toteaa tyynesti:
– Autat sitten jotakin toista. On minuakin aikoinaan autettu.
Tästä tulee myöhemmin uusi toimintaperiaatteeni. Yksinhuoltajien salainen auttamisverkosto. Tämän kirjan tarkoitus on auttaa yksinhuoltajia muistamaan, kuinka arvokasta työtä he tekevät, ja kuinka vähällä kiitoksella. Jos heillä vain olisi aikaa lukea tämä kirja, he huomaisivat olevansa tosielämän suuria sankareita.

Hätäkahvit-ryhmä riensi apuun

Olen tämän 3,5 vuoden yksinhuoltajuuden aikana tajunnut kuinka elintärkeää on löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä, edes se yksi ainoa ihminen. Joku jolle kertoa edes yksi sana tai vaihtaa yks merkityksellinen katse, ja toinen heti tietää mistä on kyse. Muistan ne loputtoman yksinäiset aamupäivät vauvakerhoissa, muskareissa ja leikkipuistoissa, kun kuuntelin muiden perheenäitien valittavan siitä kuinka miehet aina jättävät sukat lattialle ja kuinka on vielä kolme päivää siihen, että mies ottaa vauvan ulos ja saa nukkua koko päivän. Siellä sitten myötäilin että juu niin, kyllä. Hymyilin, mutta päässäni kihisi kiukku. Minä saan nukkua kolme tuntia viikossa, kun kotipalvelun hoitaja tulee. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että kaikilla on aivan varmasti omat ongelmansa, mutta ei sellaisten juttujen kuuntelu uupuneena tehnyt yhtään hyvää mielialalle.

Kun lapseni oli noin kahdeksan kuukauden ikäinen, laitoin itku silmässä viestiä paikalliseen Hätäkahvit-ryhmään. Kerroin kuinka minua alkoi bussipysäkiltä tullessani kotiin itkettämään, ihan tyhjästä. Ja että en saa itkua loppumaan, ja kaikki tuntuu synkältä. Haluaisin seuraa, en jaksa enää olla päivät pitkät yksin. Kerroin että olen yksinhuoltaja, ja kaipaan aikuisia kontakteja. Sain heti suuren vastausryöpyn, toinen toistaan tsemppaavampia viestejä ja kutsuinkin yhtäkkiä pari äitiä kotiini kahville. Siitä porukasta pari tyyppiä jäi matkaan mukaan, joista tämä toinen asuu tällä hetkellä muutaman sadan metrin päässä meistä kahden lapsensa kanssa. Olemme nyt olleet ystäviä jo vähän päälle pari vuotta, ja ystävyys tämän äidin kanssa on minulle kullanarvoinen.

 

 

Ompelusta terapiaa

On ollut niin täydellisen mahtavaa löytää ihminen, joka ymmärtää täysin minua ja tilannettani. Jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä ja soittaa itkien, kun ei enää jaksa. Voimme mennä toistemme luo “hätäkahveille” aina kun löydämme yhteisen ajan. Voimme vaikka vain röhnöttää sohvalla ja lapset leikkivät (useimmiten) sovussa keskenään. Jos ei jaksa muuta, voi lykätä pakastepizzat uuniin ja jatkaa sohvalla röhnäämistä. Usein ulkoilemme yhdessä monta tuntia, kun lapset viihtyvät yhdessä ja me äidit voimme keventää sydäntämme. Lapset viikottain kinuavat toistensa kylään.

Olemme ystäväni kanssa viime aikoina sopineet aamukahveja luokseni niin, että olemme saaneet lapset kouluun ja tarhaan, ja olemme syöneet ja ommelleet yhdessä. Täydellisempää terapiaa saa etsiä. Voimme joko olla ihan hiljaa keskenämme ja ommella, tai puhua paskaa maasta taivaisiin. Ja saamme näin hetken hengähdystauon yksinhuoltajuudesta ja äitiydestä. On niin tärkeää saada välillä jutella ilman että kukaan keskeyttää, ja tuntea olevansa nainen, ihminen, eikä pelkkä äiti.

 

 

Jokainen yksinhuoltaja tarvitsisi yksinhuoltaja-ystävän

Ystävän joka tuo ruokaa oksennustautipotilaille. Tietysti vain ovenraosta, ettei itsekin sairastu, mutta yksinhuoltaja ottaa sen riskin ystävänsä puolesta, kun tietää miten kamalaa on olla yksin lasten kanssa oksennustaudissa.

Ystävän joka kuuntelee ja ymmärtää, kun on huolia ja kaikki kaatuu niskaan.

Ystävän, joka tulee koko päiväksi kylään, kun ei jaksa jatkuvasti huolehtia kaikesta yksin. Ystävän, joka jakaa arjen tehtävät puoliksi toisen ystävän kanssa, jotta kummatkin jaksaisivat hetken eteenpäin taas.

Ystävän, joka ymmärtää pelkästään toisen äänenpainosta, että nyt ei enää jaksa. Ystävän, joka ehdottaa kahveja, kun tietää kuinka vaikea yksinhuoltajan on pyytää apua, edes kahviseuraa.

 

 

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikeaa on olla yksinhuoltaja. Huolehtia aivankaikesta yksin. Ei ole väliä oletko täysin uupunut, masentunut, flunssassa tai oksennat keuhkosi pihalle. Yksinhuoltajuus ei lopu siihen. Onnekkaita ovat ne, joilla on ihmisiä, edes se yksi ympärillä auttamassa. Yksinhuoltajana on ollut pakko opetella avun pyytäminen. Ilman sitä ei pärjää.

Kiitän onneani siitä, että uskaltauduin avautumaan heikosta hetkestäni Hätäkahveihin. Sitä kautta ymmärsin, että kun tunnustaa heikkoutensa ääneen, pääsee helpommalla oman tuskansa kanssa. Tuska helpottaa, on kevyempi olo, ja samalla voi huomata saaneensa elämäänsä upeita asioita, ystäviä ja kokemuksia.

Kiitos ystävä, että olet olemassa. Olet kultaakin kalliimpi! <3

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka äitien pitäisi lapsen tultua maailmaan huolehtia myös itsestään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäkkiä rinnalla lepäilee nyytti joka vaatii äidin joka ikisen aistin, lihaksen ja hermon pysyäkseen hengissä. Vauva mahdollisesti myös valvottaa aika lailla ja aiheuttaa äidille univelkaa. Yksinhuoltajilla on myös ongelmana se, että ei ole kumppania arjessa mukana, jotta pääsisi esimerkiksi iltaisin lenkille. Itse olen onnistunut masennuksen ja univajeen myötä unohtamaan omat tarpeeni. Mikä sinänsä ei ole huono asia, koska vauva tarvitsee äitiä ympäri vuorokauden. On kuitenkin koko perheen etu että äiti jaksaa. Sen takia on elintärkeää vaatia itselleen myös omaa aikaa, edes tunnin viikossa.

 

 

Kun yksinhuoltaja yrittää harrastaa

Viime keväänä päätin ottaa sen yhden tunnin viikossa vain itselleni ja ilmoittauduin twerkkaus ja reggaeton tanssikurssille. Pääsin sinne kevään aikana kerran. Kerran tunti jäi välistä kun lapsenvahti myöhästyi ja muut kerrat en vain saanut itseäni raahattua paikan päälle koska tuli niin hirveä ahdistus päälle. Pelkäsin kuollakseni lähteä sinne. En tiedä mitä pelkään, ehkä sitä että en olekaan enää niin hyvä tanssija kuin ennen. Että olenkin rapakunnossa, vaikka tiedän etten ole. Sen yhden kerran kun tanssiin pääsin, tajusin kuitenkin että kyllähän se minun takapuoleni vielä heiluu ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuitenkin kynnys lähteä edes oman taloyhtiön kuntosalille on niin korkea, etten viime vuonna päässyt sinnekään kuin kerran. Paniikkihäiriö myös osaltaan aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Lisäksi vaikeuttaa se, että yksinhuoltajan on haastavaa harrastaa liikuntaa kodin ulkopuolella, kun aina tarvitsee hoitajan lapselle. Minulle ainakin on ison kynnyksen takana kysellä hoitajia liikuntaa varten, varsinkin kun minulla on iso kynnys pelkästään jo aloittaa säännöllinen liikunta taas. Tällä hetkellä pääsisin kuitenkin liikkumaan sillä aikaa kun lapsi on tarhassa ja itse olen työttömänä. Joten tekosyitä ei oikeastaan ole… (no, paitsi masennus, mutta se onkin ihan validi syy tekemättömyydelle).

 

 

Kohti pelkoja täysillä

Nyt päätin, että menen kahden kuukauden kestoiselle kurssille, jonka sain blogiyhteistyönä. Se on vain niin upea mahdollisuus, etten voi kieltäytyä tarjouksesta. Haluaisin olla taas paremmassa kunnossa ja nauttia liikunnasta, ilo joka minulta vietiin masennuksen myötä. Pelottaa ihan huikean paljon osallistua tällaiseen haasteeseen! Ensinnäkin paniikkihäiriön ja sosiaalisten pelkojen takia, en ole pitkään aikaan kuntoillut säännöllisesti ja pelkään nolaavani itseni koska olen niin huonossa kunnossa. Pelottaa osallistua koska en ole urheilullinen tyyppi ollenkaan, harrastan kyllä liikuntaa mutta lähinnä tanssimista. En ole koskaan tykännyt esim. joukkuelajeista ja kuntosalillakin käynti on kiikun kaakun vaikka olen monesti salikortin omistanutkin.

Yritin jo alkaa keksimään syitä miksi en voisi osallistua tähän kuntohaasteeseen. Keksin aika montakin syytä, mutta päätin omassa päässäni kumota ne kaikki. Sitten päätin voittaa pelkoni ja aloittaa TFW Challengen, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja haastaa itseni. Toivottavasti henkinen kantti kestää! Luotan ainakin siihen, että Training for Warriors-salin henkilökunta osaa tsempata juuri oikealla tavalla minut mukaan hommaan.

TFW Challengea kohti, vaikka jännittää

Haluaisin olla paremmassa kunnossa, pudottaa painoa, päästä raskaudenaikaisesta pömppövatsasta eroon ja mikä tärkeintä – voida ja jaksaa paremmin myös fyysisesti. Nykyään pystyn hyväksymään kroppani tällaisenaan, mutta ei olisi pahitteeksi todellakaan voida paremmin myös fyysisesti. Raskauden jälkeen olen myös kärsinyt alaselkäkivuista jotka aivan varmasti johtuu siitä, että lihaskuntoni ei ole entisellään. Minulla on notkoselkä ja raskauden aikana kärsin paljon alaselkäkivuista, varsinkin loppuraskaudesta.​
Tykkään haastaa itseäni kokeilemaan uusia asioita jotka jännittää. Sillä tavalla voi yllättäen saada kaikkea mahtavaa elämäänsä, kun uskaltaa. Loppujen lopuksi on upea tunne, kun jännittää jotain ja tekee siitä huolimatta. Taitaakin olla elämyshakuinen erityisherkkä puoleni, joka siellä sisälläni huutelee että mene, kokeile, tee! Joten täältä tullaan, TFW Konala! Pääsette seuraamaan kurssin aikana miten minulla treeni pitkästä aikaa sujuu!​
P.S. Ehdit vielä itsekin ilmottautua TFW Konalan Challengeen joka alkaa 22.8.!
Mikä on TFW Warrior Challenge? 
Kahdeksan viikkoa kestävä kokonaisuus, joka yhdistää aivan uudella tavalla oikean asenteen, fyysisen treenin ja ruokavalion. Tällaista treeniä ei ole Suomessa ennen TFW-treeniä nähty! Haaste soveltuu kaikille elämänmuutosta etsiville lähtötasosta riippumatta.

TFW Konalan Warrior Challenge sisältää:

  • TFW Konalan huippuvalmentajien tehokkaat treenit kahdeksalle viikolle sisältäen:
  • Kaksi Warrior Challenge -tuntia viikossa (joista osa luentoja).
  • Kaksi vapaavalintaista lukujärjestyksen mukaista Hurrikaani-tuntia viikossa.
  • Kaksi innostavaa ja asiantuntevaa ravintoluentoa.  Joista yksi toteutetaan TFW Konalan tiloissa ja toinen Facebookissa Live:ssä.
  • Kaksi Inbody-mittausta sekä kaksi kuntotestiä.
  • “Nuku hyvin, jaksa paremmin” -Unikulman luennon.
  • Yksityisen Warrior Challenge Facebook -ryhmän.
  • Warrior Tracker ™ Online -harjoituspäiväkirja käyttöoikeudet.
  • TFW Konala Warrior Challenge t-paidan.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen täällä!

 

Lue lisää ”Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea”