Kategoria: Yksinhuoltajuus

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Sain pari viikkoa sitten tietää että työni jatkuvat vielä ensi syksynäkin, eli seuraavankin kauden! Eli olen kesällä töissä kesäkuun ja sitten heinäkuun varapaikassa, kun ryhmiä supistetaan kesän ajaksi. Elokuussa palaamme takaisin omaa päiväkotiin ja toivottavasti samaan ryhmään. Hoitajia joudutaan vaihtelemaan eri ryhmien välillä, riippuen siitä kuka jatkaa ja minne saadaan lto palkattua. Jännittää, saanko pitää paikkani samassa ryhmässä missä olen nyt, vai olenko ihan eri ryhmässä, kenties eskareiden kanssa! Saa nähdä. Ennen syksyä tosin stressaa yksi jos toinenkin asia – nimittäin oman lapseni varahoito kesällä.

Päiväkodin kesäsulku hankaloittaa työssäkäyvän elämää

Lapseni päiväkoti joutuu evakkoon jo kesäkuussa (ja heinäkuun myös), kun viereen rakennetaan iso päiväkoti ja rakennustyöt aiheuttavat pihan sulkemisen kesäksi. Kysyin pk:n johtajalta, onnistuisiko vaihtaa kesä- ja heinäkuuksi lapsi sinne päiväkotiin missä itsekin olen töissä, mutta ei kuulemma voi mitenkään päin. Tämä johtuu siitä että olen töissä Vantaan kaupungilla ja asumme Helsingissä. Ihan typerää byrokratiaa, joka aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa minun työssäkäyntiäni kesällä.

En tiedä vielä mihin päiväkotiin lapseni joutuu kesäksi, ja kuinka kaukana se on. Tällä hetkellä se paikka mitä on ehdotettu, on 20 minuutin bussi- ja kävelymatkan päässä. Eli se lisäisi työmatkaani ainakin puolella tunnilla per suunta, eli työmatkani venyisi vähintään 1,5 -tuntiseksi. Täällä meidän lähistöllä olisi yksi päiväkoti, mutta sekin pursuu jo liitoksistaan eli sinne ei voida mennä, ja kesäsupistusten takia sekin on kiinni heinäkuussa. Kenen etu tämä on? Kaikista vähiten lapsen etu, joka joutuu nyt jo olemaan hoidossa kymmenen tuntia päivässä.

Päiväkodit pursuvat nyt jo täpötäynnä, ja lisäksi Helsinki päätti poistaa kotihoidontuen kuntalisän kaksi vuotta täyttäneiltä. Minne ajateltiin nämä kaikki lapset tunkea, kun on nyt jo täyttä kaikkialla?

Missä asumme syksyllä?!

Olen myös hakenut kaupungilta asuntoa Itä-Helsingistä! Jännittää todella paljon, vaikka en usko että saamme vaihtoasuntoa. Vanhempani asuvat Itä-Helsingissä ja haluaisimme muuttaa lähemmäs heitä, samalla ratkeaisi pitkä työmatkakin – työmatka olisi vain puoli tuntia tunnin sijaan. Pitäkää peukkuja hurjan paljon, että saamme asunnon sieltä! En haluaisi muuttaa, koska olemme asettuneet niin mukavasti tänne Länsi-Helsinkiin. Mutta ajatus siitä että saisimme muuttaa ihka-uuteen uudiskohteeseen, ai että. Saamme tietää tässä noin kuukauden- parin sisällä, saammeko asuntoa tästä uudiskohteesta.

Sitten jos muutamme, täytyy taas miettiä ihan uudestaan päivähoito ja muut. Apua!

Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kesä ja syksy tuo tullessaan. Vaikka olen sellainen aika perus positiivinen ja optimisti, olen myös murehtija-stressaaja -luonne, eli murehdin etukäteen kaikenlaisia ongelmia ja pulmia mitä saattaa eteen tulla. Se on aika rankkaa se! Kesälomaakin minulla on ihan palkallista, kahdeksan päivää. Ja nekin pitäisi miettiä mihin väliin nekin tungen. Heh ja apua! Stressiä ja muutoksen tuulia ilmassa, mutta silti tunnen sellaisen pienen jännityskutinan vatsassani, että meillä meneekin aika hyvin nykyään…

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Onko minkälaisia suunnitelmia? Aiheuttaako päiväkotien sulku vaikeuksia teilläkin päin?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

5.30 soi herätyskello. Tai tarkemmin sanottuna kolmas torkku, ja pakottaudun ylös sängystä. En ole koskaan osannut nousta ylös ilman että torkutan. Vihaan aamuherätyksiä, mutta minkäs teet kun on pakko herätä töihin. Onneksi minulla on työpaikka minne on kiva lähteä, koska se helpottaa aamuja (edes vähän).

6.15 lähdemme päiväkodille. Useimmiten aamut sujuvat ihan hyvin, välillä tulee pientä kiukkua itse kullakin, mutta useimmiten ei. Tänä aamuna itselläni meni hermo, koska meillä ei ollut leipää joten en saanut aamiaista tehtyä töihin. Tiuskin lapselle kun hän oli niin hidas pukemaan. Huoh. Huono äiti-fiilikset vahvana heti aamusta.

Uskomatonta kun jo kuudelta aamulla aurinko nousee!

6.37 olen vienyt lapsen päiväkotiin (minne hän onneksi jää tosi mielellään), ja lähden bussipysäkille, josta lähtee bussi 6.44. Meillä on aika minuuttiaikataulu aamuisin, mutta se toimii hyvin.

Työmatkalla juon kahvia ja kuuntelen äänikirjoja ja podcasteja. Tällä hetkellä kuuntelussa on Harry Potter, ja aina kun tulee uusi jakso niin kuuntelen podcasteja: Huorapuutarha, Kaverin puolesta kyselen ja Jäljillä on ollut ihan suosikkeja.

7.20 vaihdan bussia. Usein tämä toinen bussi on myöhässä tai jättää vuoroja väliin, minkä takia joudun lähtemään töihin niin että varaan ylimääräisen vartin matkoihin. Se on rasittavaa, koska on muutenkin pitkä työmatka. Laitan palautetta jatkuvasti HSL:lle asiasta, mutta he eivät tartu asiaan millään tapaa. Raivostuttavaa! Tästä lystistä maksan 106€ kuukaudessa. Tänä aamuna käy tosi nolosti, kun vilkaisen kännykkää ja olen niin väsynyt etten huomaa että bussi tuleekin jo. Bussin piti tulla vasta 5 minuutin päästä mutta kuski kaahaa täysiä ja on etuajassa – viime tingassa heiluttelen matkakorttiani. Huomaan että kuski kiroaa ja selvästi huutaa ”jumalauta vittu” ja kurvaa pysäkille. Pyydän anteeksi ja kuski mulkaisee vihaisena. Kiva alku tälle päivälle…

Ei kantsi keskittyä kännykkään kun odottaa bussia. Note to self.

7.45 työt alkavat. Aamuvuoro on jo paikalla ottamassa vastaan ensimmäisiä lapsia ja minä tarjoilen aamupalan lapsille tasan kahdeksalta. Yleensä samalla juon kahvia tai teetä ja syön oman aamupalani.

8.30-11 me ulkoilemme ja teemme töitä pienryhmissä. Ohjaan tosi mielelläni kädentaitoja, ja olemme aloittaneet pääsiäisaskartelut jo. Meidän tiimissä on neljä kasvattajaa ja 19 lasta, ja joka viikko valitsemme yhden pienryhmätehtävän joita ohjaamme pitkin viikkoa kolmelle eri pienryhmälle. Tällä viikolla meidän opiskelijallamme on näyttöviikko joten pienryhmätoiminta on aika suunnittelematonta. Maanantaista perjantaihin kuuluu aina joka viikko kädentaitoja, jumppaa, musiikkia ja kielen kehitystä, ohjattua leikkiä, sekä perjantaisin yleensä tehdään joku retki. Yksi kasvattaja on varattu aina yhden erityislapsen tueksi.

Tänään jään viskareiden kanssa sisälle ja piirrämme ja muovailemme. Sen jälkeen lähdemme ulos 1,5 tunniksi ja on ihana ilma kun aurinko paistaa.

Työlooki tänään.

11.15-12 syömme lounasta. Ruuaksi on kalakeittoa, leipää, tomaattia ja näkkäriä. Ruuan jälkeen lapset käyvät vessassa ja menevät nukkumaan. Menen tarvittaessa auttamaan nukuttamisessa, ja sitten kello 13-14 menen vahtimaan lasten unta lepohuoneeseen. Jos minua ei tarvita nukuttamiseen (joskus sinne tarvitaan jopa neljä kasvattajaa, mutta useimmiten kaksi riittää), hoidan muita hommia ja otan pienen kahvitauon.

Tänään meillä on tiimipalaveri, ja teen samalla viikkotiedotetta. Joudumme tekemään ne kahvihuoneessa koska yksi tiimistämme on näyttökeskustelussa opiskelijan ja opettajan kanssa. Saan tehtyä tiedotetta valmiiksi jotta voin perjantaina viimeistellä sen ja lähettää vanhemmille. Kahvihuoneemme on avoin tila myös lapsille, joten tiedotetta ja palaveria on hieman hankalaa tehdä, kun koko ajan tulee keskeytyksiä. Mutta keskeytykset kuuluvat olennaisesti lastenhoitajan työhön, joten emme edes osaa häiriintyä, heh.

14.00 välipalatarjoilu alkaa ja lopetan tietokonehommat ja siirryn auttamaan lapsia pukemaan unien jälkeen ja rauhoittumaan pöydän ääreen syömään. Tässä vaiheessa päivää lapset yleensä hyppivät pitkin seiniä ja meteli on korvia huumaavaa. 14.30-15.00 lähden ulos muutaman ensimmäisen lapsen kanssa ja juttelen usein vanhemmille jotka tulevat jo hakemaan lapsiaan. Tässä työssä yksi haastavimpia asioita on vanhempien kanssa kommunikointi, etenkin jos on jotain ikävämpää kerrottavaa lapsista.

Lue myös: Olen ollut äitinä tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

15.30 lähden kotiin. Minulla on usein kiire bussiin joka lähtee pysäkiltä 15.36. Vaihdan bussia 15.56 ja joskus ehdin tässä välissä käymään kaupassa. Jos ehdin, ostan yleensä pienen yllätyksen lapselle, toissapäivänä ostin otsalampun, viime viikolla pääsiäismunan.

16.40 saavun lapsen päiväkodille missä usein on vastassa hyväntuulinen lapsi jonka kanssa käymme läpi mitä olemme päivän aikana tehneet ja syöneet. Riemu on lapsella suuri, jos olemme sattuneet syömään samaa ruokaa. Tänään siellä on kiukkuinen ja nälkäinen ja kaiken lisäksi märkä lapsi vastassa. Olen juuri taas tilannut lapselle uuden kurahaalarin koska edelliset eivät pidä vettä (myös ainoat uudet vedenpitävät hanskat ovat hukassa, mutta se on jo vähän liikaa kapasiteetilleni juuri nyt). Käymme kaupassa nopeasti ja lapsi haluaa broilermakaronilaatikkoa. Itse päätän syödä edellispäivän valmiita hampurilaisia, jotta saisimme syötyä nekin pois jääkaapista.

Hiihtolomalla kävimme Heurekassa, mistä ostin niin coolin avaimenperän itselleni.

17.30 tulemme vihdoin kotiin, koko matkan kaupasta kotiin kuuntelin lapsen ”tylsää äiti tylsää äiti nälkä ÄITI ÄITI TYLSÄÄ en jaksa kävellä” mankumista. Olen väsynyt ja nälkäinen ja itsekin kiukkuinen. Myönnän, että saatoin mankua takaisin lapselleni, kuten jokainen kypsä, aikuinen 36-vuotias äiti tekisi tässä vaiheessa.

18.15 olemme kummatkin syöneet (sohvalla Netflixiä katsoen) ja paremmalla tuulella. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo iltatouhut. Makaamme sohvalla, katsomme Barbapapaa ja syömme irtareita mitä eilen ostimme kaupasta. Meillä karkkipäivä on häilyvä käsite ja sohvalla syöminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Boheemissa kodissa ei mikään ole niin justiinsa. Meillä myös odottaa viikon ajalta kaikki roskat ulosviemistä, tiskipöytä on röykkiö ja kämppä kaaos. En jaksa välittää tällä hetkellä siitä, kun on mukavampaa maata sohvalla lapsi kainalossa ja katsoa Barbapapaa.

Äitien tekemää ruokaa!

19.15 mennessä olen raivannut lapsen huonetta (vaihdoin järjestystä sunnuntai-iltana, taas joku random päähänpisto), laittanut meidän vaatteemme aamua varten valmiiksi ja sanon lapselle että nyt suihkuun. Lapsi alkaa raivoamaan että ei halua, ja hetken vängättyämme raukka alkaa itkemään ja sanoo ”äiti arvaa miksi itken, no siksi että mua väsyttää kamalasti ja haluan nukkumaan!” Halaan häntä ja passitan suoraan sänkyyn. Olin juuri hänen huoneessaan laittanut kaikki unikaverit yhteen laatikkoon, ja lapsi ehdottaa että veisimme sen makuuhuoneeseen jotta olisi helpompi sieltä aina valita unikaveri.

Makaan hänen vieressään kunnes hän nukahtaa. Joinakin iltoina siihen saattaa mennä tunti, tänä iltana lapsi nukahtaa melkein heti kun pää osuu tyynyyn, eli oli siis oikeasti todella väsynyt. Äitiys on kyllä jatkuvaa tasapainottelua siinäkin että osaa kuunnella lastaan. Onko se oikeasti niin väsynyt että haluaa nukkumaan, vai pistääkö muuten vain hanttiin?

19.40 makaan edelleen sängyssä ja kirjoitan tätä postausta, koska en jaksa nousta. Tekee mieli simahtaa suoraan tähän viereen, mutta kun on pakko käydä suihkussa ja valmistella loputkin asiat huomista aamua varten. Meillä on niin vähän aikaa aamuisin että haluan aina laittaa kaiken mahdollisimman valmiiksi.

20.15 olen käynyt suihkussa, ja se on ihan riemuvoitto. En nimittäin jaksa käydä joka ilta suihkussa, kun väsymys jo voittaa ja rojahdan sänkyyn. Suihkussa kuuntelen ysäri-dancehall miksausta, ja se piristi iltaani. Mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin pieni tanssahtelu, oli se sitten suihkussa tai missä vain. Kyllä, minä tanssin suihkussa!

Silmäpussit olalle ja suihkuun…

Katson hetken vielä läppäriltä muutaman jakson sarjoja, ja makaan raatona sohvalla. Koitan huoltaa hieman todella jumissa olevaa niskaani mm. kipukoukulla. Niska on taas ollut niin jumissa että kärsin päänsäryistä ja migreenistäkin toissapäivänä. Juuri ennen nukkumaanmenoa saan ihanan viestin blogin lukijalta instassa, että olen onnistunut yhdellä kuvallani piristämään hänen päiväänsä edes vähäsen. Niin ihanaa <3

22.20 menen nukkumaan. Nukumme lapsen kanssa samassa sängyssä, ja olen luopunut kokonaan lapsen omasta sängystä. Olemme nukkuneet neljä vuotta todella surkeasti, ja tällä hetkellä nukumme täydet yöt kun olemme vierekkäin, joten olemme näin niin kauan kun se toimii.

Olen aivan poikki, mutta innoissani siitä että huomenna on perjantai. Lauantaina lapsi menee vanhempieni luo yöksi ja saan vähän hengähtää. Ihanaa viikonloppua kaikille!


Lue myös:

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

 

 

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Olen ollut hieman yli viikon kokopäivätyössä, päiväkodissa. Ensimmäinen viikonloppu on pitkästä aikaa koittanut, työttömänä kun ei viikonloppuja tunneta. Miltä on tuntunut olla töissä vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Olen viimeksi ollut kokopäivätöissä vuonna 2011 eli seitsemän vuotta sitten. Työskentelin silloin postinjakajana. Sen jälkeen olen ollut opiskelemassa/osa-aikatyössä samanaikaisesti, välillä pätkiä työttömänä, opiskellut lisää ja saanut lapsen. Olin lapsen kanssa kotona 2,5 vuotta, viimeistelin nuoriso-ohjaajan opintoni ja valmistuin työttömäksi. Olin työttömänä vähän päälle vuoden, kunnes menin nuorisotalolle osa-aikatyöhön ja samaan aikaan aloitin työkkärin kanssa yrittäjyyskokeilun (yrittäjyyskokeilusta on tulossa vielä yksi postaus, joten jääkää kuulolle). Viime kesän olen ollut työttömänä ja kotona lapseni kanssa. Olen siis viime vuodet tehnyt melko lailla kaikkea hyvinkin sekalaista.

Olen ensimmäistä kertaa lapsen saamisen jälkeen kokopäivätyössä, ja ensimmäisen työviikon jälkeen olen aivan puhki mutta myös innoissani. Lapselle tulee aika pitkiä hoitopäiviä, mutta joudun valitsemaan joko taloudellisen vakauden tai lapsen kanssa olemisen. Tällä hetkellä valitsen ainakin ensi vuoden toukokuun loppuun taloudellisen vakauden.

Uskon että moni perheellinen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, etenkin me kaikki jotka hoidamme arjen yksin, ilman toista aikuista.

Minusta tuntuu, että laitan onnellisuusnaamion kasvoilleni, lähden aamulla tarhalle ja töihin ja mietin, miten kauan jaksan tätä pyöritystä. Laitan lapseni hoitoon, jotta voisin hoitaa muiden lapsia. Kun kerroin pojalleni että olen tarhassa töissä, hän sanoi että ihan tyhmää. Ei se ole oikea työpaikka, kun aikuinen on tarhassa, siellähän on vaan lapsia! Arjen muutokset ovat olleet isoja sekä minulle että lapselle.

Toisaalta olen ollut todella innoissani. Olen ensimmäistä kertaa masennuksen syvien vesien jälkeen töissä. Olin tällä viikolla kahdessa tiimipalaverissa, työkavereiden kanssa. Olen kuunnellut podcasteja työmatkalla ja litkinyt kahvia kahvitauoilla. Minulla on siis hei palavereita, työmatkoja ja työkavereita! Olen päässyt mukaan aikuisten ihmisten kerhoon. Sellaiseen, missä valitetaan myöhässä ollutta bussia aamulla ja ihastellaan työkaverin uutta laukkua. Sellaiseen, missä kukaan ei koko ajan syyllistä siitä etten ole tuottava yksilö tässä yhteiskunnassa. Minusta tuli normaali, työssäkäyvä aikuinen, joka voi juhlissa ”mitä teet työksesi” -kysymykseen vastata ”olen töissä päiväkodissa”.

Listasin muutaman asian, jotka muuttuvat nyt kun olen (edes hetken) kokopäivätyössä.

Palkka tulee varmasti kuun viimeinen päivä

Tämä on yksi suurimpia muutoksia. Tiedän, että palkka tulee tilille samana päivänä kuukaudesta, ja tiedän paljonko rahaa tulee. Kun elää tukien varassa, on mahdollista että tulot muuttuvat kuukausittain, ja päätöksiä tehdään välillä mielivaltaisesti tai virheellisesti. Ikinä ei voi tietää, mitä peritään yhtäkkiä takaisin, tai laki muuttuu ja joutuu aktiivimallin leikkurin alle.

tunnen itseni osaksi yhteiskuntaa

Kun on työttömänä, saa jatkuvasti kuulla olevansa toisen luokan kansalainen. Jos ei suoraan, niin epäsuorasti. Tämä aiheuttaa häpeää. Minä harvemmin häpeän mitään, mutta välillä on vaikeaa tutuille ja etenkin tuntemattomille myöntää olevansa työtön. Vaikka kaikki eivät tuomitsekaan, tuntuu se häpeä vahvasti silti itsessäni. Tähän kun yhdistetään vielä yksinhuoltajuus, masennus, paniikkihäiriö ja ahdistus, voitte kuvitella kuinka innoissani olen small talkista tuntemattomien kanssa. Olenkin koittanut pyrkiä eroon näiden aiheiden stigmasta ja olla rehellinen itselleni ja muille. Työttömyydessä ei ole mitään hävettävää, toisin kuin yhteiskunta koittaa vähän väliä meille niin uskotella.

Se, että vain rahaa tuottava yksilö on hyväksyttävä yksilö yhteiskunnassamme, on ihan paskapuhetta. Meidän kuuluisi kaikkien olla samalla viivalla, oli sitten työtön tai työssäkäyvä. Valitettavasti näin ei ole edelleenkään vuonna 2018 ja sen takia puhunkin näistä kovaan ääneen.

Lue myös: Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

Työttömyys saattaa aiheuttaa rahavaikeuksia, ahdistusta ja velkaantumista

Kun on kauan työttömänä, huomaa mitä pitkäaikainen köyhyys ihmiselle tekee. Se alkaa ahdistamaan, ja kun rahaa on vähän, täytyy joka kuukausi jättää jotain ostamatta. On helppo huudella kokopäivätöistä vakaiden tulojen kanssa, että kyllä tuolla rahalla selviää, pitää vaan itse tehdä hernekeitot ja kerätä marjoja pakkaseen. Että kyllä minäkin selvisin puoli vuotta pienillä tuloilla. On kuitenkin eri asia kamppailla vuodesta toiseen vähällä rahalla.

Minullakin kävi niin alkuvuodesta, että olin odotellut pari kuukautta Kelan päätöksiä, jouduin lainaamaan rahaa ja vetämään luottokortin yli jotta saisimme ruokaa. Siitä lähti iso velka-lumipallo vyörymään, otin lisää velkaa jotta saisin entiset maksettua, ja jos tähän vielä lisättäisiin esimerkiksi pikavippejä, ollaankin kohta niin sanotusti kusessa.

On helppo syyllistää masentunutta työtöntä holtittomasta rahankäytöstä, velkaantumisesta ja kyvyttömyydestä suunnitella järkevästi talouttaan. Kuitenkin kun järjellä asiaa ajattelee, voi kuvitella kuinka vaikeaa on tällaisessa tilanteessa suunnitella tuloja ja menoja järkevällä tavalla. Sekin aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja häpeää, kun toitotetaan että kyllä tuolla rahalla pitäisi selvitä.

Aikaa on vähemmän, mutta rahaa ja innostusta enemmän

Kun on työttömänä, on aikaa harrastaa, ommella ja tehdä vähän kaikenlaista. Ongelmana usein vain on se, ettei ole rahaa ylimääräiseen. Tunnistan itsestäni sen, että jos olen pidempiä aikoja tekemättä mitään, innostus kaikkeen tuntuu sammuvan. Kun päivät muistuttavat toisiaan, eikä ole mitään paikkaa mihin mennä aamulla, alkaa helposti ahdistumaan ja passivoitumaan. Kun on jotain järkevää tekemistä (kuten työpaikka jonne mennä joka aamu), tuntuu vapaa-aika myös mukavammalta. Se tuntuu vapaa-ajalta.

Katsotaan miten syksy tästä etenee, itse ainakin odotan innoissani ensimmäisiä palkkoja, jotta voin maksaa velkoja pois ja ehkä hemmotella itseäni ja poikaanikin vähän jollain pienellä. Olkaahan kärsivällisiä, jos blogi hieman hiljenee syyskuussa myös, kun yritämme totutella uuteen arkeen.

Käykää ihmeessä seuraamassa instaani, sinne päivittelen myös meidän arjen kuulumisia. Olen koittanut päivittää insta storieseja myös ahkerasti, käykää katsomassa!

 


Lue myös:

Yrittäjyyskokeilu-farssiin jatkoa

 

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Ihanaa äitienpäivää!

Haluan myös muistaa kaikkia teitä yksinhuoltajia jotka tunnette itsenne yksinäiseksi äitienpäivänä.
Kaikkia jotka ovat menettäneet oman äitinsä tai kenties ei ole koskaan päässyt tutustumaan omaan äitiinsä.
Kaikille teille jotka olette lapsen menettäneet ja teille jotka haaveilette äitiydestä, mutta ette syystä tai toisesta ole äiti.
Äitienpäivä ei ole kaikille onnellinen päivä täynnä kukkia ja sänkyyn tuotuja kahveja.

Kaikille teille rikkinäisille äideille, jotka tuntevat joka päivä syyllisyyttä kaikista niistä asioista mitkä olette mielestänne tehneet väärin tai huonosti. Kaikille teille, jotka illlalla aina vannotte, että huomenna teen paremmin. Kiittäkää itseänne tänään niistä asioista mitkä olette tehneet hyvin, ja niistä hetkistä jolloin olette yrittäneet parhaanne, sen hetkisessä tilanteessa.

Minä muistan tänä päivänä kiittää onneani siitä, että minulla on ihana perhe ja ihana äiti ja maailman ihanin poika. Olen neljä äitienpäivää jo viettänyt ja taputan itseäni siitä olalle, että olen selvinnyt äitiydestä ja sen tuomista haasteista ja onnen hetkistä ilman toista vanhempaa.

 

Halauksia kaikille teille.

 

Lue myös:

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin Kuvalehti haastatteli minua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvavuoden uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Koko jutun voit lukea TÄÄLTÄ.

 

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.