Kategoria: Yksinhuoltajuus

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Olen ollut hieman yli viikon kokopäivätyössä, päiväkodissa. Ensimmäinen viikonloppu on pitkästä aikaa koittanut, työttömänä kun ei viikonloppuja tunneta. Miltä on tuntunut olla töissä vihdoin kaikkien näiden vuosien jälkeen?

Olen viimeksi ollut kokopäivätöissä vuonna 2011 eli seitsemän vuotta sitten. Työskentelin silloin postinjakajana. Sen jälkeen olen ollut opiskelemassa/osa-aikatyössä samanaikaisesti, välillä pätkiä työttömänä, opiskellut lisää ja saanut lapsen. Olin lapsen kanssa kotona 2,5 vuotta, viimeistelin nuoriso-ohjaajan opintoni ja valmistuin työttömäksi. Olin työttömänä vähän päälle vuoden, kunnes menin nuorisotalolle osa-aikatyöhön ja samaan aikaan aloitin työkkärin kanssa yrittäjyyskokeilun (yrittäjyyskokeilusta on tulossa vielä yksi postaus, joten jääkää kuulolle). Viime kesän olen ollut työttömänä ja kotona lapseni kanssa. Olen siis viime vuodet tehnyt melko lailla kaikkea hyvinkin sekalaista.

Olen ensimmäistä kertaa lapsen saamisen jälkeen kokopäivätyössä, ja ensimmäisen työviikon jälkeen olen aivan puhki mutta myös innoissani. Lapselle tulee aika pitkiä hoitopäiviä, mutta joudun valitsemaan joko taloudellisen vakauden tai lapsen kanssa olemisen. Tällä hetkellä valitsen ainakin ensi vuoden toukokuun loppuun taloudellisen vakauden.

Uskon että moni perheellinen kamppailee näiden samojen asioiden kanssa, etenkin me kaikki jotka hoidamme arjen yksin, ilman toista aikuista.

Minusta tuntuu, että laitan onnellisuusnaamion kasvoilleni, lähden aamulla tarhalle ja töihin ja mietin, miten kauan jaksan tätä pyöritystä. Laitan lapseni hoitoon, jotta voisin hoitaa muiden lapsia. Kun kerroin pojalleni että olen tarhassa töissä, hän sanoi että ihan tyhmää. Ei se ole oikea työpaikka, kun aikuinen on tarhassa, siellähän on vaan lapsia! Arjen muutokset ovat olleet isoja sekä minulle että lapselle.

Toisaalta olen ollut todella innoissani. Olen ensimmäistä kertaa masennuksen syvien vesien jälkeen töissä. Olin tällä viikolla kahdessa tiimipalaverissa, työkavereiden kanssa. Olen kuunnellut podcasteja työmatkalla ja litkinyt kahvia kahvitauoilla. Minulla on siis hei palavereita, työmatkoja ja työkavereita! Olen päässyt mukaan aikuisten ihmisten kerhoon. Sellaiseen, missä valitetaan myöhässä ollutta bussia aamulla ja ihastellaan työkaverin uutta laukkua. Sellaiseen, missä kukaan ei koko ajan syyllistä siitä etten ole tuottava yksilö tässä yhteiskunnassa. Minusta tuli normaali, työssäkäyvä aikuinen, joka voi juhlissa ”mitä teet työksesi” -kysymykseen vastata ”olen töissä päiväkodissa”.

Listasin muutaman asian, jotka muuttuvat nyt kun olen (edes hetken) kokopäivätyössä.

Palkka tulee varmasti kuun viimeinen päivä

Tämä on yksi suurimpia muutoksia. Tiedän, että palkka tulee tilille samana päivänä kuukaudesta, ja tiedän paljonko rahaa tulee. Kun elää tukien varassa, on mahdollista että tulot muuttuvat kuukausittain, ja päätöksiä tehdään välillä mielivaltaisesti tai virheellisesti. Ikinä ei voi tietää, mitä peritään yhtäkkiä takaisin, tai laki muuttuu ja joutuu aktiivimallin leikkurin alle.

tunnen itseni osaksi yhteiskuntaa

Kun on työttömänä, saa jatkuvasti kuulla olevansa toisen luokan kansalainen. Jos ei suoraan, niin epäsuorasti. Tämä aiheuttaa häpeää. Minä harvemmin häpeän mitään, mutta välillä on vaikeaa tutuille ja etenkin tuntemattomille myöntää olevansa työtön. Vaikka kaikki eivät tuomitsekaan, tuntuu se häpeä vahvasti silti itsessäni. Tähän kun yhdistetään vielä yksinhuoltajuus, masennus, paniikkihäiriö ja ahdistus, voitte kuvitella kuinka innoissani olen small talkista tuntemattomien kanssa. Olenkin koittanut pyrkiä eroon näiden aiheiden stigmasta ja olla rehellinen itselleni ja muille. Työttömyydessä ei ole mitään hävettävää, toisin kuin yhteiskunta koittaa vähän väliä meille niin uskotella.

Se, että vain rahaa tuottava yksilö on hyväksyttävä yksilö yhteiskunnassamme, on ihan paskapuhetta. Meidän kuuluisi kaikkien olla samalla viivalla, oli sitten työtön tai työssäkäyvä. Valitettavasti näin ei ole edelleenkään vuonna 2018 ja sen takia puhunkin näistä kovaan ääneen.

Lue myös: Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

Työttömyys saattaa aiheuttaa rahavaikeuksia, ahdistusta ja velkaantumista

Kun on kauan työttömänä, huomaa mitä pitkäaikainen köyhyys ihmiselle tekee. Se alkaa ahdistamaan, ja kun rahaa on vähän, täytyy joka kuukausi jättää jotain ostamatta. On helppo huudella kokopäivätöistä vakaiden tulojen kanssa, että kyllä tuolla rahalla selviää, pitää vaan itse tehdä hernekeitot ja kerätä marjoja pakkaseen. Että kyllä minäkin selvisin puoli vuotta pienillä tuloilla. On kuitenkin eri asia kamppailla vuodesta toiseen vähällä rahalla.

Minullakin kävi niin alkuvuodesta, että olin odotellut pari kuukautta Kelan päätöksiä, jouduin lainaamaan rahaa ja vetämään luottokortin yli jotta saisimme ruokaa. Siitä lähti iso velka-lumipallo vyörymään, otin lisää velkaa jotta saisin entiset maksettua, ja jos tähän vielä lisättäisiin esimerkiksi pikavippejä, ollaankin kohta niin sanotusti kusessa.

On helppo syyllistää masentunutta työtöntä holtittomasta rahankäytöstä, velkaantumisesta ja kyvyttömyydestä suunnitella järkevästi talouttaan. Kuitenkin kun järjellä asiaa ajattelee, voi kuvitella kuinka vaikeaa on tällaisessa tilanteessa suunnitella tuloja ja menoja järkevällä tavalla. Sekin aiheuttaa turhaa syyllisyyttä ja häpeää, kun toitotetaan että kyllä tuolla rahalla pitäisi selvitä.

Aikaa on vähemmän, mutta rahaa ja innostusta enemmän

Kun on työttömänä, on aikaa harrastaa, ommella ja tehdä vähän kaikenlaista. Ongelmana usein vain on se, ettei ole rahaa ylimääräiseen. Tunnistan itsestäni sen, että jos olen pidempiä aikoja tekemättä mitään, innostus kaikkeen tuntuu sammuvan. Kun päivät muistuttavat toisiaan, eikä ole mitään paikkaa mihin mennä aamulla, alkaa helposti ahdistumaan ja passivoitumaan. Kun on jotain järkevää tekemistä (kuten työpaikka jonne mennä joka aamu), tuntuu vapaa-aika myös mukavammalta. Se tuntuu vapaa-ajalta.

Katsotaan miten syksy tästä etenee, itse ainakin odotan innoissani ensimmäisiä palkkoja, jotta voin maksaa velkoja pois ja ehkä hemmotella itseäni ja poikaanikin vähän jollain pienellä. Olkaahan kärsivällisiä, jos blogi hieman hiljenee syyskuussa myös, kun yritämme totutella uuteen arkeen.

Käykää ihmeessä seuraamassa instaani, sinne päivittelen myös meidän arjen kuulumisia. Olen koittanut päivittää insta storieseja myös ahkerasti, käykää katsomassa!

 


Lue myös:

Yrittäjyyskokeilu-farssiin jatkoa

 

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Ihanaa äitienpäivää!

Haluan myös muistaa kaikkia teitä yksinhuoltajia jotka tunnette itsenne yksinäiseksi äitienpäivänä.
Kaikkia jotka ovat menettäneet oman äitinsä tai kenties ei ole koskaan päässyt tutustumaan omaan äitiinsä.
Kaikille teille jotka olette lapsen menettäneet ja teille jotka haaveilette äitiydestä, mutta ette syystä tai toisesta ole äiti.
Äitienpäivä ei ole kaikille onnellinen päivä täynnä kukkia ja sänkyyn tuotuja kahveja.

Kaikille teille rikkinäisille äideille, jotka tuntevat joka päivä syyllisyyttä kaikista niistä asioista mitkä olette mielestänne tehneet väärin tai huonosti. Kaikille teille, jotka illlalla aina vannotte, että huomenna teen paremmin. Kiittäkää itseänne tänään niistä asioista mitkä olette tehneet hyvin, ja niistä hetkistä jolloin olette yrittäneet parhaanne, sen hetkisessä tilanteessa.

Minä muistan tänä päivänä kiittää onneani siitä, että minulla on ihana perhe ja ihana äiti ja maailman ihanin poika. Olen neljä äitienpäivää jo viettänyt ja taputan itseäni siitä olalle, että olen selvinnyt äitiydestä ja sen tuomista haasteista ja onnen hetkistä ilman toista vanhempaa.

 

Halauksia kaikille teille.

 

Lue myös:

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin Kuvalehti haastatteli minua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvavuoden uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Koko jutun voit lukea TÄÄLTÄ.

 

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.

 

 

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Luin vauva.fi sivustolta juttua, jossa puhutaan ihanasta vauvavuodestaItse kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen voin sanoa, että minun vauvavuoteni oli kaikkea muuta kuin ihana. Tietysti vuoteen mahtui myös upeita hetkiä, vauvan hymy aamulla pelasti rankan yön heräilyineen ja on upeaa seurata kun vauva kasvaa ja kehittyy. En ole koskaan katunut sitä että tulin raskaaksi, mutta olisin muutamankin kamalan hetken voinut vaihtaa pois. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut mielessäni (ihan pienestä asti) kuinka ihanaa on tulla äidiksi.

Kun luen hehkutusta ihanasta vauva-ajasta, kuinka kaikki on niin ihanaa kun saa lapsen, en voi sille mitään että mieleeni nousee katkeria ajatuksia. Jutun kommenteissa puhutaan siitä, että eikö nykyään saa puhua niistä hyvistä asioista, keneltä se on pois? Toki saa, mutta itselläni oli käsitys raskaana ollessa että vauvan kanssa olisi ihanassa vauvakuplassa ja elämäni saisi ihan uuden merkityksen. Että äidiksi tullessani olisin vain täynnä rakkautta ja sateenkaaria. Odotin kyllä, että vauvan tultua saattaisin hieman kärsiä univajeesta ja olla pihalla asioista, mutta ajattelin että varmasti oppisin hyväksi äidiksi matkan varrella. En olisi missään nimessä uskonut, että valvon öitä vielä melkein neljä vuotta myöhemmin.

Olen onnistunut päästämään jo vähän irti siitä katkeruudesta, mutta edelleen tällaisia juttuja lukiessa tunteet nousevat välillä pintaan. En saanut kokea sitä täydellistä vaaleanpunaista hattaraa mitä ensimmäisestä vuodesta kuvia maalaillaan.

Meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli täynnä univajetta, täydellistä uupumusta, masennusta, tunteja kestävää itkua (vauvan ja minun), erilaisten sairauksien googlailua, vähättelyä terveydenhuollolta liittyen omaan jaksamiseeni sekä lapsen terveyteen, liuta epäonnistumisen tunteita ja tuhoisia ajatuksia siitä kuinka heittäisin vauvan seinään, kun en jaksanut enää sitä jatkuvaa itkemistä.

Tietysti kaikilla jopa siellä vaaleanpunaisissa hattaroissa on ongelmia myös, mutta uskon että vaikeuksista ääneen puhumalla voidaan helpottaa niitä jotka uivat syvemmissä äitiyden vesissä. Että ei tuntuisi siltä, että kaikki muut nauttivat, mutta minä en.

“Minä ainakin olen nauttinut vauvan/vauvojen kanssa. Jos joku ei ole, ei se minun kokemustani mitätöi. Totta kai yöllä joutui heräilemään, mutta ei se minua haitannut. Miksei myös posititiivisesti asiasta voi kertoa? Kauhea valitus, uupumus ja kuoleman kieliessä vaikerrus on jotenkin trendikkäämpää?” – vauva.fi kommentti

Itse olisin toivonut että masennuksesta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Ehkä olin naiivi, mutta en oikeasti uskonut että äitiys voisi tuoda pintaan kaikenlaista paskaa – ja nyt en tarkoita vain vaipan sisältöä. “Miksi tästä puhutaan niin vähän: vauvavuosi voi olla ihanaa, rentoa ja palkitsevaa aikaa ja tervetullut tauko oravanpyörässä kiirehtimiseen.” Itselläni taas kokemus oli se että näistä äitiyden pimeistä puolista ei puhuta tarpeeksi.

Väsymyksestä kyllä puhutaan, mutta en uskonut että voisin ikinä olla niin väsynyt kuin olin ensimmäisenä vuotena. Ja kuinka synkkiä ajatuksia voikaan ajatella väsyneenä. Se pieni ihminen jota rakastat niin sydäntäsärkevän paljon, voi itku-maratoneillaan aiheuttaa ajatuksia joita ei kehtaa sanoa ääneen. Minusta joka ikinen äiti (ja isä) saa puhua uupumuksesta ja negatiivisista tunteista mitä vanhemmuus on herättänyt, ja se pitäisi saada tehdä ilman että kukaan kritisoi niitä. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä suoraan sanottuna paskaa hommaa. Jos aina joku on sanomassa, että “mitäs hankit lapsia” tai “etkö osannut ennakoida että et saa nukkua”, äidit ja isät hiljenevät ja asia pysyy tabuna.

On hyvä, jos kaikenlaisista tunteista puhutaan vanhemmuuteen liittyen, myös niistä negatiivisista puolista. Kun puhun katkeruudesta liittyen synnytysmasennukseeni ja rankkaan vauvavuoteen, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi onnellinen muiden puolesta joilla on helpompaa. On ihanaa että puhutaan myös positiivisista jutuista eikä ole tarkoitus ketään pelotella tai demonisoida vanhemmuutta. Olisin itse vain toivonut että omana raskausaikanani olisi puhuttu enemmän näistä ääneen. Olisin ehkä osannut aiemmin huomata synnytysmasennukseni.

“Vauvaloma voi olla todellista luksuslomaa parhaassa mahdollisessa seurassa: pitkiä aamukävelyitä, leppoisia kahvitteluhetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa.” – vauva.fi lehtiartikkeli

Itse taas usein kirosin sitä, kun heräsin viideltä vauvan kanssa, ja olin aivan rikki yöllisten heräämisten jälkeen. Usein menimme jo seitsemältä ensimmäisille päiväunille. Tietenkään vauva ei suostunut nukahtamaan mihinkään muualle kuin ulkona liikkuviin vaunuihin, joten ulos oli lähdettävä, satoi tai paistoi. Ja useimmiten satoi. Joka puolelta sateli vinkkejä siitä kuinka vauvan voi opettaa nukkumaan kahdeksaan kun vaan pötköttää sängyssä, ja nukkumaan päikkärit sisällä. Kiehuin raivosta ja mietin, että painukaa kuuseen neuvoinenne. Ihan kuin en olisi jo kokeillut kaikkea, ja siinä väsymyksen ja masennuksen tilassa jossa olin, piti mennä sieltä mistä aita on matalin. Kunhan sai vaan nukkua edes hetken.

Muistan kuinka lähdin ulos rättiväsyneenä ja koitin nukuttaa vauvaa joka ei vain suostunut nukahtamaan. Itkimme kummatkin kilpaa ja työnsin loskassa rattaita.

Tuntui niin epäreilulta, olin kaikkialta vain lukenut niistä ihanista päikkäri-metsälenkeistä ja vauvan kanssa köllöttelyistä. Minä sen sijaan itkin lattialla masentuneena ja vauva ei suostunut koskaan nukkumaan.

Itse koin myös todella raskaaksi sen että vauva usein itki tunteja putkeen enkä tiennyt mikä häntä vaivaa. Olin ihan varma että lapsella on refluksi tai jokin muu fyysinen vika, mutta terveydenhuollossa ei uskottu minua eikä väsymystäni. Tuntui todella epätoivoiselta, kun kukaan ei kuunnellut eikä ottanut minua tosissaan. Uupumukseni ja vauvan itkut kuitattiin sillä, että olen esikoisen äiti ja en vain tajunnut että vauvat ne myös itkee joskus (tällä hetkellä olemme menossa pojan kanssa jo toiseen nielurisaleikkaukseen ja refluksilääkitys on kokeilussa, että kyllä se äidinvaisto on oikeasssa). Olen todella katkera terveydenhuoltoa kohtaan tämän takia.

“Se ilo, jonka vauva sai aikaan! Ei paljon tullut oltua naama mutrussa kotona, edes yksin. Aina sitä löysi sen ilon pienestä ihmisestä.” -vauva.fi kommentti

Voi että, kun olisinkin vain löytänyt ilon masennuksen ja ahdistuksen sijaan. Välillä toivon että voisin hankkia lisää lapsia saadakseni jonkinlaisen eheyttävän toisen mahdollisuuden uuden vauvan kanssa. Jotta voisin kokea sen kaiken uudestaan ilman niitä synkkiä hetkiä. En muista läheskään kaikkea ensimmäisestä kahdesta vuodesta, päivät, viikot ja kuukaudet sulautuvat yhteen yhdeksi harmaanmustaksi mössöksi. Välissä on toki onneksi niitä vaaleanpunaisia hattaroita, mutta enemmän on mustia hetkiä.

“Kun lapsi oppii tunnistamaan isänsä ja ilmaisemaan jälleennäkemisen riemun hymyllä, käsiä vispaamalla ja jokeltamalla. On hankala keksiä, missä hetkessä elämällä olisi enemmän merkitystä.” – vauva.fi kommentti

Ehkä osa katkeruudesta, uupumuksesta ja synkkyydestä liittyi myös siihen että raskauden alusta asti olin ihan yksin. En voinut jakaa hyviä enkä huonoja hetkiä kumppanin kanssa, koska sellaista ei ollut. Olen monesti miettinyt että olen kyllä ihan tyytyväinen siihen että ei tarvitse kestää parisuhde- ja kasvatusriitoja (tai etenkään huoltajuuskiistoja) kenenkään kanssa, mutta kyllä se on todella rankkaa ettei lapsella ole isää elämässään.

Eniten olen kaivannut kumppania kun vauva on oppinut jonkin uuden taidon tai tekee jotain hassua. On eri asia jakaa näitä iloisia asioita lapsen isän kanssa kuin kenen tahansa muun kanssa. Nykyään olen aika sinut sen kanssa että olemme kahdestaan poikani kanssa. Vauvavuoden aikana kävin myös läpi katkeria ajatuksia lapsen isää kohtaan, ja se oli yksi syy ahdistumiseeni. Jouduin kaiken muun lisäksi käsittelemään vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta, pettymystä ja surua vauvan isättömyyteen liittyen.

“Mua itketti tätä lukiessa. Miksi meillä ei ollut tollaista, miksi mä en saanut ihanaa vauva -aikaa josta olin jo vuosikaudet haaveillut? Miksi mä sain pelkkää paskaa: valvomista, väsymystä, 24/7 kitisevän vauvan joka ei tosiaan nukkunut tai ollut tyytyväinen vaunuissa, ei sylissä, ei missään.” – vauva.fi kommentti

Nyt kun kirjoitan tätä, voin onnekseni todeta että ehkä pahin on jo ohi. Näen valon tunnelin päässä, ja se valo on ajoittain jo todella kirkas. Uskallan jo toivoa että toipuminen on mahdollista. Voin paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta edelleen on tekemistä. Kärsin vieläkin masennuksesta ja syön masennuslääkkeitä. Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Usein poden huonoa omaatuntoa vähän kaikenlaisista asioista, vaikka koitan olla armollinen itselleni. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että vaikka mieleni järkkyykin, on meillä moni muu asia todella hyvin ja olen onnistunut kasvattamaan ihan kelpo lapsen masennuksesta huolimatta. En ole myöskään koskaan syyttänyt lasta siitä että masennuin, koen että tämä on minun hekilökohtainen matkani kasvaa.

Lapsi on kaikesta huolimatta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vielä on matkaa kuljettavana, että voisin sanoa että olen toipunut masennuksesta. Kenties masennus jää osaksi elämääni ja on vain hyviä ja vähän huonompia kausia? Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi. Nyt on katsottava eteenpäin ja mentävä sen mukaan. Voin ainakin olla tyytyväinen itseeni, että kaikesta huolimatta olen onnistunut yksin kasvattamaan kohteliaan, ihanan ja maailman rakkaimman pojan jo kohta neljävuotiaaksi.

Tsemppiä kaikille jotka ovat samassa veneessä <3

 

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Satuin törmäämään vanhaan Hjallis Harkimon kolumniin, jossa hän kertoi kuukauden pituisesta ”yksinhuoltajuudestaan”. Ärsyynnyin kirjoituksesta, vaikka hänellä ehkä olikin hyvä tarkoitus, kun nosti hattua meille yksinhuoltajille. Hän toki toteaa, ettei kuukauden pätkää voi verrata kokoaikaiseen yksinhuoltajuuteen. Mutta tuntuu kuitenkin hiukan ylimieliseltä verrata kuukauden mittaista pätkää, isoilla palkoilla, autoilla, maksetuilla taloilla ja lastenhoitajilla yksinhuoltajaan joka oikeasti puurtaa arjessa yksin pienillä tuloilla.

Sen sijaan että kansanedustajat ja vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät meitä yksinhuoltajia arjen sankareina, voisivat he pistää peliin vaikutusvaltansa ja oikeasti tehdä jotain meidän yksinhuoltajien eteen. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin myös konkreettisesti. Hatunnostot eivät tuo meidän pöytäämme lisää leipää, hatunnosto ei maksa vuokraamme eikä hae vuorotyöläisen koululaista koulusta kotiin.

Sen sijaan että aina nostaisitte meidät yksinhuoltajat aina jalustalle, kun niin kovasti teemme töitä joka päivä lastemme eteen, voisitte varmistaa, että kaikille olisi saatavilla esimerkiksi kotipalvelua. Olen liian monen surullisen tarinan kuullut siitä, kuinka kotipalvelua ei ole myönnetty sitä tarvitsevalle. Ennaltaehkäisevät toimet yleensä säästävät rahaa ja mielenterveyttä pitkällä tähtäimellä. Puututaan mieluummin liian aikaisin asioihin, kuin liian myöhään. Se olisi koko yhteiskunnan etu.
Sen sijaan että ylistätte meitä yksinhuoltajia sankareiksi, voisitteko varmistaa, että vuorotyötä tekevällä yksinhuoltajalla on tukea, kun lapsi lähtee kouluun? Vuorotyöläinen saa lapselleen tarhapaikan vuoropäiväkodista (joita on tosin aivan liian vähän), mutta kun lapsi menee kouluun ei iltapäiväkerhon jälkeen ole mitään tukea tai apua saatavilla. Jos yksinhuoltajalla ei ole tukiverkostoa, saa pieni ekaluokkalainen pärjätä yksikseen ip-kerhon jälkeen kotona ja laittaa itsensä nukkumaan. Pienituloisella vanhemmalla ei ole varaa palkata hoitajaa, eikä kaikilla ei ole tukiverkostoa apunaan.

 

 

Voisin nostaa esille aika montakin epäkohtaa tässä yhteiskunnassa, mutta juteltuani erään yksinhuoltajan kanssa hänen esikoisensa aloitettuaan koulutiensä, huomasimme tämän ison epäkohdan: Työssäkäyvä koululaisen (yksinhuoltaja)vanhempi on väliinputoaja joka ei välttämättä saa kunnan kautta apua kouluikäiselle lapselle joka on yksin kotona illat ja viikonloput. Yhä useampi käy nykyään vuorotöissä kun esimerkiksi kauppojen aukioloja on vapautettu. Vuoropäiväkoteja on ihan liian vähän, puhumattakaan koululaisten ilta-toiminnasta.

SDP:n kansanedustaja Saara Karhu on esittänyt kirjallisen kysymyksen hallituksellevuorotyöläisten oikeudesta lastensa vuorohoitoon jo vuonna 2008:

”Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä ohjeistaakseen kuntia aidosti järjestämään laadukasta ja kohtuuhintaista vuorohoitoa myös pienille koululaisille, niin että vuorotyössä käynti lasten suhteen turvallisin mielin on mahdollista niin yksinhuoltajaperheille kuin myös kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheille?”

Peruspalveluministeri Paula Risikko on vastannut näin:

”Vaikka subjektiivinen päivähoito-oikeus koskee alle kouluikäisten lasten päivähoidon järjestämistä, on säännöksillä haluttu turvata myös sitä vanhempien lasten turvallinen hoito, silloin kuin erityiset olosuhteet sitä vaativat. Vuorotyössä olevan yksinhuoltajavanhemman tai kahden vuorotyötä tekevän vanhemman lapsen hoidon järjestämistä voitaneen pitää lain tarkoittamana ”erityisenä olosuhteena”.

​Palvelujen laajentamisen sijasta tulisi vakavasti nostaa keskusteluun työelämän vaatimusten jatkuva lisääntyminen ja niiden vaatimusten asettama ristiriita perheen ja työn yhteensovittamiselle. Pienten lasten vanhempien työajat tulisi voida järjestää lasten hyvinvointia ajatellen. Tarkoituksenmukaista olisi, että pienten lasten vanhemmilla olisi mahdollisuus valintansa mukaan tehdä päivätyötä. Tämä vaatii yhteistyötä työelämän kanssa.”

Eli toisin sanoen Risikko heittää pallon työnantajille ja vanhemmille – mitenköhän Risikko ajattelee että työnantaja suhtautuu siihen että yksinhuoltaja alkaa vaatimaan pelkkiä aamuvuoroja vuorotyössä? Mitäköhän lapsettomat työkaverit sanovat, kun saavat yhtäkkiä pelkkiä ilta- ja yövuoroja? Lain mukaan vuorotyöläisen yli 7-vuotiaalle olisi järjestettävä apua “erityisissä olosuhteissa”, mutta käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Lastensuojelu nostaa kätensä ylös, ettei työssäkäyvää vuorotyöläisen koululaista voi auttaa kotipalvelu eikä kukaan muukaan. Yksin on pärjättävä. Tällöin yksinhuoltaja on pattitilanteessa, jättäytyäkö työttömäksi tai hakeako kapeilta työmarkkinoilta päivätyötä? Vai jättääkö lapsi huolehtimaan itse itsestään 7-vuotiaana? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että (päivä)työn löytäminen ei ole helppoa.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt vuonna 2013 kysymyksen edelleen samasta aiheesta hallitukselle. Opetusministeri Kiuru Krista on antanut samankaltaisen vastauksen kuin Risikkokin.

Kunnissa on siis lain mukaan mahdollista luoda käytäntöjä, jotka auttavat yksinhuoltajia tai kahta vuorotyössä olevaa vanhempaa järjestämällä koululaiselle hoitoapua myös iltapäivätoiminnan jälkeen ja viikonloppuisin. Voiko perhe- peruspalveluministeri Annika Saarikko tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen tai joku muu kansanedustaja kertoa miksi näin ei käytännössä ole? Tässä ei kyllä mitkään Hjalliksen hatunnostot auta, kun nyt tosiaan kaivataan ihan konkreettisia tekoja.

Edelleen siis, vuonna 2017, vaatii myös Vihreiden Sanna Vesikansa parempia tukimuotoja yksinhuoltajaperheille, joilla on pieniä koululaisia:

”Pienet koululaiset ovat Suomessa aivan liikaa yksin. Sen vuoksi olen joka vuosi puolustanut koululaisten kesätoimintaa mm. leirejä ja leikkipuistojen ruokailuja ja koululaisten kerhoja. Mitä puuttuu, on tuki koululaisten hoitoon, jos vanhempi tekee ilta- tai vuorotyötä. Ruotsissa on hyviä malleja, miten hoidon järjestäminen ei ole vain kuormittuneen vanhemman vastuulla, vaan työnantaja ja kunnat voivat helpottaa tätä taakkaa hoitotuella, järjestelyillä jne.”

Miksi tästä on jankattu 10 vuotta ilman minkäänlaista tulosta? Miksi yksinhuoltajaäidille Helsingissä sanotaan lastensuojelusta että onhan tämä järjetöntä, mutta emme voi auttaa teitä?

Lastensuojelun mukaan tämän kaltainen tilanne – yksinhuoltaja vuorotyössä – on poikkeus, jolloin ei kotipalvelu eikä lastensuojelu voi auttaa koululaista iltatouhuissa, vaikka lainsäädännössä niin sanotaan. Silti tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä jo noin kolmasosa kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä. Kuinkakohan moni heistä on myös vuorotyössä? En usko että tämä yksinhuoltaja jonka kanssa olen keskustellut asiasta on ainut tässä tilanteessa oleva.Tämä yksinhuoltaja-äiti on toki saanut lastensuojelusta käyttöönsä palveluseteleitä joilla saisi kotipalvelua, mutta se on tarkoitettu vain vanhemman omia (harraste)menoja varten, eikä työssäkäynnin helpottamiseen. Joissakin kunnissa on järjestetty myös 1. ja 2. –luokkalaisille hoitoa vuoropäiväkodista. Miksi se ei ole tässä tapauksessa mahdollista, kun lapsella oli jo tarhapaikka sisaruksensa kanssa vuoropäiväkodissa ennen kuin aloitti koulutiensä? ​

 

Itse olen kouluttautunut nuoriso-ohjaajaksi, ja kesken opintojeni tulin raskaaksi. Nuoriso-ohjaajan työt ovat usein ilta- ja viikonloppupainotteisia, enkä ole löytänyt itselleni vastaavaa päivätyötä. Jos ottaisin vastaan iltatyötä, joutuisin vaihtamaan lapsen tarhapaikan vuorohoitoon ja tarhamatka pitenisi huomattavasti. Olin viime syksynä opinnot loppuun saattaessani nuorisotalolla harjoittelussa iltaisin. Se oli todella rankkaa, masennuksen ja lapsen levottomien öiden takia olin polttaa itseni piippuun. On todella rankkaa herätä lapsen kanssa öisin, viedä lapsi hoitoon aamulla, mennä töihin ja olla siellä myöhäiseen iltaan asti. Näimme lapsen kanssa vain muutaman tunnin aamuisin, ja lapsella oli aivan järjetön ikävä minua, joka näkyi kiukutteluna. Itse olin ihan loppu jo pelkästä iltatyöstä, ja siihen päälle vielä lapsen ikävä ja kiukku, sekä syyllisyys siitä, että en pystynyt olemaan missään täysillä ja tuntui että lapsi kärsi kaikista eniten tästä kuviosta.

En myöskään saanut opiskelun takia vuorohoitoa päiväkodista, vaan äitini tuli joka päivä auttamaan, haki lapsen hoidosta, ruokki, leikitti ja laittoi illalla nukkumaan. En olisi voinut olla harjoittelupaikassa, jos omat vanhempani ei olisi auttanut minua. Yksinhuoltajalla vuorotyön tekeminen on tosissaan rankkaa, kun joutuu muutenkin huolehtimaan kaikesta yksin, ja siihen päälle vielä ilta- ja viikonlopputyöt. Jos mielenterveys on jo valmiiksi vaakalaudalla, ei se helpota yhtään asiaa. Sen takia olen nyt hakenut päivätyötä, koska tiedän että meidän perhe ei tällä hetkellä kestä iltatyötä.

Työnhaku tai työpaikan vaihto nykypäivänä vaan ei ole helppoa, vaikka kuinka keskustelupalstoilla väitetään että ”kyllä työtä tekevälle löytyy”. Kaikkia asioita ei myöskään voi suunnitella etukäteen lasta hankkiessa, vaikka aina väitetään että mitäs et varautunut tähänkin asiaan lasta hankkiessasi… Huoh! Yhteiskunnan täytyisi pystyä tukemaan lapsiperheitä paremmin, varsinkin niin että yksinhuoltaja-vanhemmat pääsisivät työelämään kiinni.

 

Yksinhuoltajana olen usein ajatellut että elämä on välillä kuin uisi ilman pelastusliiviä. Ikinä ei voi tietää, milloin pää uppoaa lopullisesti veden alle. Horisontissa ei näy loppua. Aina vaan jatkuu sama kamppailu, päivästä toiseen. Pienikin vastoinkäyminen voi tuntua vuoren kokoiselta, varsinkin kun niitä tulee toinen toisensa jälkeen. On rankkaa joutua huolehtimaan kaikesta yksin, useimmiten pienillä tuloilla. Sen takia olisi tärkeää, että yksinhuoltajille olisi valtion puolesta järjestetty tukea ja apua, eikä ainoastaan hoitovapaalla vaan myös työelämässä. Miksi ei esimerkiksi kotipalvelua ole saatavilla iltaisin ja viikonloppuisin näissä ”erityisissä olosuhteissa” (esim. vuorotyöläisille), joissa perheet tarvitsevat tukea?


Asiasta on puhuttu paljon muuallakin:

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-ytimessa/pienten-koululaisten-iltapaivatoimintaa-on-laajennettava-1-4-luokkalaisiin-ja-hoitoratkaisut-turvattava-vuorotyolaisten-lapsille
” Hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi olla niin, että vuorotyötä tekevän yksinhuoltajan täytyy lopettaa työnsä lapsen mennessä kouluun tai jättää lapsi yksin iltaisin ja viikonloppuina jopa öisin!

http://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001720826.html” Erityisesti yhden vanhemman perheissä ja vuorotyöläisillä koulun aloittaminen voi johtaa vielä pahempiin pattitilanteisiin: lasten hoito-ongelmat ajavat yh-vanhempia ja vuorotyöläisiä työttömyyteen.”

https://kp24.fi/uutiset/511423/vanhempien-vuorotyo-muokkaa-koko-perheen-arkea
”– Etenkin pienet koululaiset ovat väliinputoajia, sillä heille ei juuri ole tarjolla hoitoa vanhempien ilta- tai yövuorojen ajaksi. Päättäjät eivät ole valitettavasti näkevinään tätä ongelmaa, vaikka työelämä muuttuu yhä enemmän epätyypilliseksi, Rönkä sanoo.” – Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä.

http://www.soininvaara.fi/2013/04/22/8806/
”Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti, että työnantajat velvoitettaisiin osoittamaan pienten lasten vanhemmille ensisijaisesti päivätöitä, koska lapsen etu sitä vaatii. – EK ilmoitti, että ajatus on täysin mahdoton. Taloudellinen tehokkuus vaatii, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät ilta- ja yötöitä. Yksi selitys oli, että epämukavat työajat kasautuisivat sitten enemmän muille. Ovatko mukavien ja epämukavien aikojen palkat oikeassa suhteessa toisiinsa?”

 


Oletko kokenut vuorotyön yhdistämisen perhe-elämään vaikeaksi? Onko sinun paikkakunnallasi järjestetty ilta- ja viikoloppuhoitoa myös koululaiselle?