Kategoria: Uniongelmat

Käynti Lastenklinikalla ja uusi leikkaus edessä

Poikani kävi alkuvuodesta nielu- ja kitarisa-leikkauksessa, koska hän ei nuku öisin ja kuorsaa. Yöllä esiintyy myös hengityskatkoksia ja lapsi on koko ajan räkäinen ja tukkoinen sekä valittaa kurkkukipua. Leikkaus helpotti hieman oloa, mutta oireet ovat edelleen samat melkein vuotta myöhemmin. Kesällä kävimme lapsen kanssa neurologilla joka tutki epilepsian mahdollisuutta, mitään hälyttävää ei löytynyt joten saimme uuden ajan Lastenklinikalle. Epäilimme epilepsiaa niin kutsuttujen poissaolokohtausten takia. Onneksi kuitenkaan mitään ei löytynyt, mutta silti tuntui taas kerran niin toivottomalta, kun kukaan ei tunnu tietävän mikä lasta vaivaa. Alan olla niin sanotusti aika helvetin poikki siihen, että olemme valvoneet 3,5 vuotta, ja lapsella on kaikenlaisia epämääräisiä oireita.

Lastenklinikalla uusi tuomio

Tänään kävimme Lastenklinikalla taas, kuukausien jonottamisen jälkeen. Lääkäri oli heti oireiden perusteella sitä mieltä että kuulostaa siltä että loputkin nielurisat pitäisi poistaa. Kurkattua kurkkuun hän sanoi että edelleen näkyy kyllä isot risat ja kurkku on aika tukossa. Se vaikeuttaa yöllä hengitystä ja lapsi joutuu hengittämään suun kautta, mikä sitten voi aiheuttaa kurkun kuivumista ja kipua kurkussa, sekä myös hengityskatkoksia.

Nämä ovat myös mm. ne oireet mitkä ovat viitanneet jonkinlaiseen refluksiin, jota myös on epäilty. Viime kesän aikana olemme saaneet myös refluksilääkkeet käyttöön, ja lapsi on nukkunut jopa 3-4 yötä heräämättä. Sitähän ei voi tietää, vaikuttaako lääkkeet siihen vai mahdollisesti jokin kuun asento, tai yksisarvisten lento. No heh heh, kyllä oikeasti alkaa huumorintaju tässäkin perheessä kohta loppumaan, jos emme pääse nukkumaan pikkuhiljaa täysiä öitä.

Uusi nielurisaleikkaus tulossa…joskus

Nykyään lapsille tehdään nielurisaleikkaus vain osapoistolla, koska jos risat poistetaan kokonaan on verenvuotoriski yms. niin isot, että on turvallisempaa tehdä osapoisto. Lääkärin mukaan 95%:lla lapsista osapoisto auttaa täysin oireisiin. Olipa sitten mukavaa kuulla että kuulumme juuri tuohon viiteen prosenttiin, joilla osapoisto ei helpotakaan oireita. Kun kävimme leikkauksessa kaikki kertoivat että sitten kyllä vaivat helpottavat varmasti, koska kumminkaima oli käynyt samassa leikkauksessa ja lapsi oli alkanut vihdoin nukkumaan. Mutta ehei, ei meillä!

Jonot ovat pitkät, mutta puolen vuoden sisään pitäisi päästä uuteen leikkaukseen. Sanoin että olemme valmiit ottamaan minkä ajan tahansa sekä peruutusaikoja vaikka jopa päivän varoitusajalla. Silti he eivät tietenkään pysty antamaan mitään arviota leikkauksen ajankohdasta, tai nopeuttamaan prosessia. On todella väärin, että joudumme odottamaan taas kerran näin kauan.

Sanoin lääkärille, että alan olla aika poikki tähän jatkuvaan lääkärillä ravaamiseen, ja lapsikin on kyllästynyt lääkärikäynteihin. Tuntuu niin uuvuttavalta ravata lääkäriltä toiselle eikä kukaan oikein osaa sanoa suuntaan eikä toiseen että mikä lasta vaivaa, ja sitten taas odotellaan puoli vuotta seuraavalle lääkärille. Että päättäjille taas terveisiä, että olisipa mukavaa saada jonoja lyhyemmiksi! Sillä tavalla saisi meidänkin perheeseen lisää jaksamista, kun saisi tämänkin vuosia kestävän selvittely-episodin päätökseen. Onneksi nyt sentään tuli joku vastaus siihen mikä lasta voisi vaivata, ja toivon että pääsemme pian leikkaukseen ja että se helpottaisi meidän kummankin elämää.

Maksoin itseni kipeäksi yksityisellä, kun julkisella kestää

Syksyn aikana turhauduin, kun aikaa Lastenklinikalle ei tuntunut millään saavan, vaikka koitin nopeuttaa prosessia. Meillä ei tietenkään ole mitään hengenhätää, mutta olen koittanut jo kolme vuotta taistella siitä että lasta jokin juttu vaivaa, mutta kukaan ei ole ottanut minua tosissaan. Vasta kun saimme lähetteen Lastenklinikalle 1,5 vuotta sitten alkoi tapahtumaan – mutta hitaasti.

Kuukausi sitten varasin ajan Myyrmannin Pikku Jättiin Liisa Kuikalle, koska olin kuullut hänestä pelkästään hyvää. Jos hän osaisi auttaa meitä johonkin suuntaan, olisi se sen rahan arvoista. Saimme häneltä lisää refluksilääkkeitä sekä ohjeet kokeilla välttää kotimaisia viljoja. Maidotonta ruokavaliota kokeilimme jo, mutta kumpikaan näistä ei tuntunut auttavan mihinkään. Kun olimme käyneet Kuikan vastaanotolla tuntui helpottavalta että hän otti asian tosissaan ja sanoi että kurkussa näyttäisi olevan jotain kyllä, että ei lapsi ihan kunnossa ole.

Moni (julkisen puolen) lääkäri joka sinne kurkkuun on nyt kurkannut on vain sanonut että hyvältä näyttää. Huoh. Yksityisen lääkärikäynnin jälkeen saimmekin sitten ajan vajaan kuukauden päähän Lastenklinikalle, eli periaatteessa maksoin “turhaan” 120 euroa yksityiselle, kun nyt saimmekin uuden “tuomion”, että toinen leikkaus on välttämätön, joka sitten luultavasti auttaa kaikkiin oireisiin ja yöuniin. Mutta minkäs sille enää tekee. Rahaahan se vain on… Tietenkään siitä ei mitään haittaa ole, että kokeilee ruokavalioiden sopivuutta, koska ainahan ongelma voi piillä sielläkin. Se mitä suuhun pistämme vaikuttaa kaikkeen ja vain kokeilemalla voi selvittää vaikuttaako esim. viljojen tai maidon pois ottaminen.

Nyt vain peukut pystyyn, että saamme ajan leikkaukseen nopeasti ja että se auttaisi lasta hengittämään yöllä. Nyt ainakin helpottaa se tieto, että jotain on tehtävissä lapsen oloa helpottaakseen.

 

Vauvavuoden jättämät traumat

Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, olin niin loppu yöheräilyihin että saimme lähetteen Tammisaareen sairaalaunikouluun. Siinä vaiheessa olin nukkunut koko 7 kuukauden aikana korkeintaan 3 tuntia putkeen, ellei joku tullut hoitamaan lasta jotta sain nukkua. Heräsimme yöllä 5-30 kertaa yössä ja olin tulossa hulluksi univajeesta.

Haluan painottaa, etten suosittele kenellekään huudatusunikoulua, sillä on olemassa lempeitä unikouluja joita voi kokeilla kotonakin. Jos äiti ei jaksa unikouluttaa voi pyytää isää tai jotain muuta läheistä apuun. Joku muu henkilö osaa hoitaa unikoulun ehkä johdonmukaisemmin ja määrätietoisemmin kuin väsynyt vanhempi. Itse aikoinaan pyysin serkkuni ja tätini auttamaan unikoulussa, ja sain itse sillä aikaa nukkua. Esimerkiksi MLL:n sivuilla on unikouluista tietoa.

Usein unikouluja ei suositella alle 1-vuotiaille (eikä ollenkaan alle puolivuotiaille), mutta meidän tilanteessa oli painavana syynä äidin jaksaminen. HUS:in sivuilla lukee että unikoulu sopii parhaiten 6-9-kuukautisille. Pienet vauvat vasta harjoittelevat elämää ja heräily kuuluu asiaan, mutta silloin kun vanhempi väsyy on aika miettiä apukeinoja.

 

Olen sitä mieltä että jos vanhemmat vain jaksavat voi olla hyvä antaa vauvan harjoitella itse lempeästi omaa unirytmiään. Mutta jos äiti väsyy täysin, ja kuten minun tapauksessa myös masentuu, on aika tehdä asioille jotain.

 

 

Sairastavaa lasta ei saa unikouluttaa

Pitää myös varmistaa ettei lapsella ole mitään fyysistä vaivaa – poissulkea korvatulehdukset, allergiat, refluksi ja niin edelleen. Voin tosin kokemuksesta sanoa ettei se ole helppoa koska lääkärit eivät aina usko eivätkä kuuntele lapsen oireita, ainakaan julkisella puolella. Yritin itsekin selvittää voisiko yöheräily johtua jostain fyysisestä vaivasta, mutta minua vähäteltiin ja minulle sanottiin että ei se varmaankaan mitään ole, vauvat nyt ei oikeen osaa vielä nukkua.

Sain lääkärit lopulta ottamaan joitakin kokeita, allergiatestejä yms, eikä niissä näkynyt mitään. En kuunnellut äidinvaistoani tarpeeksi ja väsyneenä uskoin lopulta lääkäreitä, kun sanoivat ettei lasta mikään vaivaa. Tällä hetkellä kun lapsi on 3-vuotias, olen alkanut uudestaan selvittämään yöheräilyjen syitä, koska meillä heräillään edelleen. Jos olet epävarma ja uskot että lastasi vaivaa jokin allergia tai muu fyysinen vaiva – selvitä se ensin ennen kuin aloitat unikouluja. Myöskään tietysti kipeänä (flunssa tms) ei pitäisi pitää unikoulua.

Äidin jaksaminen vaikuttaa koko perheeseen

Itsestäni aina tuntuu pahalta kun sairaalaunikouluja haukutaan, koska minusta tuntuu siltä että minua haukutaan huonoksi äidiksi. Itsekään en olisi halunnut unikouluttaa lasta, mutta olin yksin ja niin uupunut, että olin sekoamassa. Luultavasti muun muassa univaje aiheutti myös minun masentumiseni. Muistan että ajattelin, että jos sairaalaunikoulu vaan auttaisi nukkumaan edes pidempiä pätkiä kun 15min-2 tuntia niin olisin tyytyväinen. En oleta että 7 kuukauden iässä kaikki lapset nukkuisikaan täysiä öitä, mutta vartin välein heräily useamman kerran viikossa, kuukausien ajan saattaa kenen tahansa uupumukseen. E

nnen kuin sain lapsia, tai jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä paheksunut huudattamista tai minkäänlaisia unikouluja. Nyt kuitenkin ymmärrän, että jos äiti ei jaksa se vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Laita ensin itsellesi happinaamari, ja sen jälkeen vasta lapsellesi!

“Minäkin jaksoin valvoa, mikset sinä jaksa?”

​Joskus tuntuu, että joidenkin hyvin nukkuvien lapsien vanhemmat eivät osaa ollenkaan laittaa itseään toisen kenkiin, vaan haukkuvat sairaalaunikoulut lyttyyn. Ja välillä törmään niihinkin äiteihin jotka sanovat että heilläkin heräillään ja he jaksavat, joten miksei muutkin. Kenenkään jaksamista ei pitäisi verrata keskenään ja jokainen perhe tekee omien voimavarojensa mukaan. Olen monia keskusteluja nähnyt liittyen asiaan, missä sairaalaunikouluun lapsensa vieneet äidit haukutaan vastuuttomiksi ja että kiintymyssuhde on pilalla, kun on unikoulutettu tuntemattoman hoitajan toimesta.

​Ennen sairaalaunikoulua jouduin jättämään vauvan yksin huutamaan yöllä kotonakin, kun menin vessaan itsekin huutamaan ja itkemään. Eihän se kivalta tunnu, todellakaan. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään, eikä kukaan voi ymmärtää miltä se täysin tuntuu, jos ei ole itse kokenut niin täyttä uupumusta. Ajattelin monena yönä, että heitän vauvan seinään, mitä vain että se hiljenisi. Saatoin muutaman kerran hyssyttää hieman kovakouraisesti, ja kerran löin vessan ovesta naulakon alas kun olin sekoamaisillani väsymyksestä. ​Minulla ei ollut ketään muuta siinä auttamassa yöllä, ellen kutsunut läheisiä kylään välillä auttamaan. Vähän aikaa sitten luin jonkun äidin kommentin siitä että hän ei ainakaan ikinä raivoaisi lapselleen.

En minäkään ajatellut koskaan että raivoaisin vauvalle pää punaisena, mutta en tiennyt sitäkään, että joudun yksinhuoltajaksi ja masennun ja uuvun univelan alle. Puhun näistä nyt ääneen vaikka ne hävettävätkin minua edelleen, mutta näistä täytyy puhua! Sellaisen univelan uuvuttamana ei ole ihme, ettei äiti jaksa. Haluan tällä kirjoituksella taas korostaa sitä, että jos äiti ei jaksa, täytyy hakea apua ja sitä pitäisi saada. Ilkeillä kommenteilla voi saada aikaan sen, ettei se yksi väsynyt äiti kehtaa myöntää missään että nyt en jaksa, ja seuraukset saatetaan lukea iltapäivälehdistä.

 

On hyvän äidin merkki, kun tajuaa ettei oikeasti jaksa enää vaan pyytää apua. Muistakaa, että kaikkien voimavarat eivät ole samanlaiset – vaikka sinä olet jaksanut heräillä ei tarkoita sitä että kaikki jaksavat. Taustalla voi olla myös muutakin ongelmaa kuin vain heräily. 

 

“Ole vain johdonmukainen niin kyllä se alkaa nukkumaan”

Itse olin kokeillut kaikenlaiset unikoulut (tassuttelu-unikoulu oli meillä lähinnä vitsi, kun lapsi ei halunnut että häneen kosketaan) ja tädin ja serkunkin pyysin apuun niissä, yritin pitää rytmit samanlaisina joka päivä, vähentää päiväunet yksiin uniin, siirrellä päiväuniaikoja ja niin edelleen. Kaikkialta hoettiin että “olet vain johdonmukainen”, ja niin olinkin, mutta mikään ei toiminut. Lopulta olin niin poikki ja neuvoton että lähdimme Lastenklinikalle, kun lapsi vaan huusi huutamistaan koko illan ja alkuyön. Sieltä saimme lähetteen Tammisaareen, jonne pääsimmekin peruutuspaikalle viikon sisään.

Kuulemma jonot saattavat ollakin pitkiä, mikä on todella huono juttu, koska tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi kuukauden odottelu voi saada vanhemmat täysin hajoamaan univajeeseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole yhtäkään sairaalaunikoulua, Jorvissa on kuulemma joskus ollut mutta sekin on lopetettu. Mielestäni aivan väärä säästökohde, koska uniongelmat ovat iso ongelma joihin vanhemmat usein kaipaavat apua, ja univaje ei ole leikin asia. Vanhempien jaksaminen on kaikista tärkein asia, ja jos äiti ei jaksa, voi tapahtua peruuttamattomia vahinkoja. Kroonistuessaan uniongelmat voivat äidillä myös jatkua vaikka lapsi alkaisikin nukkumaan.

Jos epäilet fyysistä vaivaa, vaadi tutkimuksia

Meillä kävi niin, että unikoulun jälkeen lapsi nukkui 12-14 tuntia putkeen, kunnes tuli korvatulehduskierre joka kesti monta kuukautta, ja nukkuminen loppui taas siihen. Sen jälkeen mikään unikoulu ei taaskaan onnistunut. Olisi varmaan pitänyt pyytää uudestaan lähete unikouluun (ja sellaisen kuulemma voi saadakin), koska me valvomme edelleen 3-vuotiaana. Tällä hetkellä tosin taas tutkitaan voisiko vaiva olla sittenkin jotain fyysistä. ​ Tällä hetkellä jaksan paremmin taas vaatia lähetteitä ja tutkimuksia (lääkäreistä ja terveyskeskuksesta sanon vielä muutaman sanasen uudessa postauksessa joskus, kun jaksan). Meidänkin tapauksessa olisi pitänyt alusta asti jo tutkia fyysisiä syitä paremmin, en vain osannut vaatia niitä kun en tiennyt asioista.

 

Ihanaa, kun huoltani vihdoin kuunneltiin

Saavuimme Tammisaareen syksyllä 2014. En muista kaikkea tästä reissusta kun jälkikäteen siitä kirjoitan, mutta yksityiskohtainen kertomus Tammisaaren unikoulusta löytyy esimerkiksi täältä Katri Mannisen blogista. Itse en muista ihan niin yksityiskohtaisesti unikoulusta mutta haluan silti kertoa oman kokemukseni siitä.Tulimme sairaalaan ja siellä tapasimme lääkärin ja sairaanhoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme kauan, kerroin rutiineistamme, miten yöt sujuivat yleensä, miten monta kertaa lapsi heräilee ja mitä teemme kun hän herää. Vihdoinkin minusta tuntui että joku otti minut, heräilyt ja univajeeni tosissaan ja itkin hämmentyneenä että joku kuunteleekin minua oikeasti. ​Lapselta otettiin myös virtsakoe ja muita kokeita joissa poissuljettiin joitakin fyysisiä syitä.

 

Kenenkään väsymystä EI SAA VÄHÄTELLÄ. Ei koskaan. Minäkin olisin halunnut että minua kuunnellaan kun itken lääkärin vastaanotolla, etten jaksa enää.

Unikoulussa äitikin nukkui vuorokauden ympäri

Alkukartoituksen jälkeen saimme rauhassa tutustua paikkaan, minä sain oman huoneen ja lapsi sai oman huoneen sairaalan toisesta päästä. Leikimme yhdessä päivällä lapsen kanssa, nukutin päiväunille, söimme iltapalan ja laitoin lapsen nukkumaan illalla. Sen jälkeen yö olkin sairaanhoitajien käsissä. Itse vääntelin käsiäni hetken ja mietin mitä ihmettä nyt teen, kun olin niin tottunut kotona vaan istumaan sohvalla odottamassa milloin huuto alkaa. Nyt pääsin nukkumaan omaan sänkyyn rauhassa, tosin ennen kuin nukahdin tunsin soimaavan omantunnon  huutavan, kun jätin lapseni muiden huollettavaksi ja olin huolissani miten yö sujuisi.  Päällimmäisenä kuitenkin tunsin helpotusta, että ehkä saisimme kohta nukkua.
Ensimmäinen yö
Nukuin 12 tuntia putkeen kuola suupielessä. Sain aamulla lapun jossa luki miten yöllä oli mennyt. Hurjaltahan tuo hysteerinen itku kuulosti, mutta olin helpottunut että meni niinkin hyvin. Kauhean huono omatunto soimasi, mutta ajattelin että jos tämä unikoulu auttaa meidän öihin niin se on sen arvoista. Jos lapsi kuitenkin saa paljon rakkautta, syliä, huolenpitoa ja huomiota niin eiköhän siitä ihan hyvä lapsi kasva.
(ainakin nyt 3-vuotiaana voin sanoa että kyllä kasvoi <3) Aamulla sain hakea onnellisen lapsen sängystään ja jatkoimme päivää samoilla rutiineilla kuin kotonakin.
Päivällä keskustelin taas ihanan sairaanhoitajan kanssa meidän elämästämme ja puhuimme siitä kuinka jatkaa kotona unikoulua. Kotona ollessa voisi kuulemma takapakkia tulla, mutta jos vain kotonakin jatkaisin samaan malliin pitäisi hyvien yöunien jatkua.
Toinen yö
Toinen yö meni vielä paremmin kuin ensimmäinen. Olin ihan ällistynyt kun minut herätettiin 8.15 ja minulle kerrottiin että lapsi nukkuu vielä, että haluaisinko mennä syömään rauhassa aamupalan? Arvatkaa kaksi kertaa halusinko. Sen jälkeen sain hakea iloisen ja onnellisen, yönsä melkeinpä rauhassa nukkuneen lapsen syliini.
Kolmas yö

Kolmannen yön jälkeen en edes saanut lappua käteeni, vaan sairaanhoitaja sanoi että lapsi on nukkunut vuorokauden ympäri. Aloin itkemään hämmästyksestä ja onnesta. Vihdoin lapsi nukkuu.
Jäimme sairaalaan vielä neljänneksi yöksi koska sairaalassa ei ollut oikeastaan ketään sillä hetkellä, kun oli tullut peruutuksia eikä ketään oltu saatu tilalle. Oli ihanaa nukkua rauhassa vielä yksi yö ja tunsin kuinka sain hieman voimiani takaisin. Kotona hyvät unet jatkuivat tosiaan muutaman kuukauden kunnes tuli korvatulehdukset jotka kestivät ainakin kuukauden, kun emme alkuun saaneet lääkkeitä vaan odoteltiin menisikö tulehdus itsestään ohi. Se pisti unet taas sekaisin ja jatkoimme taas heräilyä. Välillä on ollut hieman parempia unikausia ja välillä taas todella huonoja kausia.
Vaikka meidän nukkumiset eivät jatkuneetkaan paria kuukautta pidempää, tunsin että sain sairaalaunikoulusta tarvittavaa voimaa jatkaa eteenpäin. Sain vahvistuksen ammattilaisilta siihen, että en tee mitään väärin, en ole huono äiti ja osaan hoitaa lastani.

Sain levättyä ja kerättyä voimia, vahvistettua omaa äitiyttäni niin että jaksoin taas eteenpäin. Toki kotiin tullessa istuin joka ilta hartiat korvissa odottamassa, että ihan kohta huuto alkaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yöt heräämättä. Saattaa kuulostaa oudolta että tarvitsin ammattilaisen sanelemaan minulle etten ole huono äiti, mutta siinä vaiheessa alkoi masennus jo oireilemaan pahasti ja se sai minut epäilemään itseäni äitinä.En koe, että sairaalaunikoulusta on koitunut mitään haittaa meille kummallekaan, päinvastoin. Jos olisin koittanut vaan yksin jatkaa unikouluja ja heräilyjä, olisin ehkä uupuneena oikeasti heittänyt vauvan seinään. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta niin väsynyt olin. Sen jälkeenkin olemme valvoneet, mutta koin saavani sairaalajaksosta voimia myös henkisesti jatkaa eteenpäin heräilyistä huolimatta.

Usein minulle sanotaan ettei tarvitse välittää ihmisistä jotka arvostelevat äitiyden valintojani. Se tuntuu vähättelyltä, vaikka onkin tarkoitettu lohdutukseksi. Olin masentunut ja univeloissa, ja jouduin viemään lapsen jonkun muun unikoulutettavaksi, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi. Siinä vaiheessa en kaivannut enää muiden haukkuja niskaani unikoulusta. Tuntui että olin tehnyt lapsen tähän maailmaan tajuamatta mitään asioista, tein kaiken väärin ja jouduin menemään sairaalaan, jotta lapsi oppisi nukkumaan kun en itse osannut sitä opettaa. On vaikea olla kuuntelematta soraääniä ulkopuolelta, kun omankin pään sisällä koputtelee koko ajan negatiivinen (masentunut) mörkö joka pistää epäilemään kaiken. “Itsepähän olet lapsen tähän maailmaan tehnyt” on ehkä maailman huonoin lause mitä voi sanoa, koska se voi olla jonkun väsyneen, ylikuormittuneen äidin viimeinen niitti jaksamiseen.

Olen epäröinyt tämän kirjoituksen julkaisemista, kun lapsellani edelleen nyt tutkitaan voisiko syyt heräilyyn olla fyysisiä. Jos saammekin jonkun diagnoosin nyt, olen todella vihainen siitä ettei minua otettu tosissaan, kun jo puolen vuoden ikäistä vauvaa vein lääkäriin tutkittavaksi ja minua vähäteltiin. Mitä jos olenkin vienyt lapsen sairaalaunikouluun turhaan, jos syy onkin fyysinen? Halusin silti julkaista tämän kirjoituksen, jos joku saakin tästä voimia jaksaa eteenpäin, joko vaatia lisää tutkimuksia lapselleen tai vaikka rohkeutta viedä sairaalan unikouluun. Jälkikäteen voin sanoa, että unikoulu olikin paljon parempi paikka kuin kuvittelin, enkä kadu sinne menemistä. 

Minun ja poikani alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä, kun univajeen lisäksi (ja takia) masennuin ja uuvuin täysin. On vaikea uskotella itselleen että on hyvä äiti kaikesta huolimatta, kun kuulee haukkuja ympäriltä miten huono äiti olen kun en jaksanut valvoa vaan pakotin lapseni unikouluun. On kuitenkin ihan fakta että etenkin yksinhuoltajana on rankkaa valvoa yöt läpeensä ja taistella lasta vielä päikkäreillekin, kun ei ole ketään muuta apuna. Tänä päivänä kuitenkin taputan itseäni olalle siitä että jaksoin, että hain apua ja sain sitä. Että uskalsin sanoa, että nyt en jaksa enää. Se on tehnyt minusta paremman äidin, kun tiedostan omat voimavarani.

Joten mieti kaksi kertaa kun ensi kerralla aiot haukkua jonkun toisen äidin valintoja. Äitiys ja vanhemmuus on niin herkkä asia, että pitäisi enemmän kannustaa, tarjota apua ja kehua, kun haukkua, kytätä ja lytätä. Se mikä toimii teidän perheelle, ei välttämättä toimi ollenkaan meidän perheelle.​​

”Äiti miksi sä huudat?”

”Äiti miksi sä huudat?”

Sydän hakkaa, kädet puristuu nyrkkiin, päässä kohisee. Kohta räjähtää. Miksei se perhanan penska voi laittaa niitä sukkia jalkaan, kohta ollaan taas myöhässä! Jokainen äiti haluaa olla paras äiti lapselleen. Ja eihän parhaat äidit raivohuuda lapsilleen?

Tätä tekstiä oli todella vaikea kirjoittaa. Mietin, uskallanko julkaistakaan ollenkaan. Mitä jos minut tuomitaan? Naisten ja varsinkin äitien raivoaminen ja vihanhallinnan ongelmat tuntuu olevan tabu.

 

 

Itse hain apua viime keväänä kun huusin lapselleni liikaa koska olin täysin uupunut. Puhuin aiheesta terapiassa, ja he tekivät puolestani lastensuojeluilmoituksen minun luvallani. Saimme lastensuojelun kautta ihanan perhetyöntekijän joka tuli kotiimme ja keskustelimme hänen kanssaan raivokohtauksista. Lastensuojelu tutki meidän tilannetta eikä meille loppujen lopuksi tullut lastensuojelun asiakkuutta ollenkaan, vaan saimme pelkästään perhetyöntekijän. Aluksi häpesin todella paljon sitä että jouduin hakemaan itselleni apua, olenko muka niin huono äiti etten selviä? Päätin etten ole, ja sen sijaan otin apua vastaan.

Näin lapsesta, että hän alkoi itsekin oireilemaan ja huutamaan sekä lyömään. Lapsi alkoi saamaan kovia raivareita. Huusin liikaa. Olin vain niin uupunut etten jaksanut ottaa vastaan lapsen tunteenpurkauksia, vaan vajosin itsekin kaksivuotiaan tasolle ja huusin, heitin tavaroita ja raivosin, kunnes kummatkin itkimme toistemme sylissä lattialla.

Siinä vaiheessa kun minulle iskee kunnon raivari, ei auta enää mitkään neuvot rauhoittumisesta. Kestää kauan ennen kuin saan itseni rauhoittumaan kunnolla. On kuin raivo vyöryisi yli rumana hyökyaaltona, tunnen että se tulee mutta en voi mitenkään pysäyttää sitä. On pelottavaa, miten alkukantaisia tunteita äitiys herättää. Sen tiedostaa että se pieni on todella vaan pieni, ja sen kuuluukin uhmata ja kokeilla. Miksi en kestä sitä? Aikuisen kuuluisi osata ottaa vastaan lapsen tunteet.

 

 

Yhdessä perhetyöntekijän kanssa pohdimme syitä raivareihin. Miten niitä voisi ehkäistä? Juteltuamme ymmärsin että tietysti mitä väsyneempiä ja nälkäisempiä olemme, sen pahemmin riitelemme. Myös aamuisin on pahinta, sen lisäksi etten ole aamuihminen, taas kerran huonosti nukuttu yö takana ja kiire kulminoituvat usein riitaan. Ja se rakas, hitsin penska ei saa niitä sukkia jalkaan vaan jahkailee ja lopulta hermostun ja huutoriita on valmis.

Oli tärkeää raivareita ehkäistessä miettiä, missä tilanteissa tuntuu että usein menetän hermoni. Saimme perhetyöntekijältä vinkkejä kuinka ennakoida raivaritilanteita ja hallita niitä. Hän ehdotti esimerkiksi ilta- ja aamupuuhat -taulukoita, joihin lapsi sai itse laittaa kiinni lappuja. Lapuissa oli kuvia: yöpuku, iltapala, aamupala, vaatteet, tarha, iltasatu. Laitoimme ne yhdessä järjestyksessä taulukkoon ja sen mukaan syötiin aamupala, puettiin vaatteet, käytiin potalla ja lähdettiin ulos. Se tuntui auttavan meitä kumpaakin, minä rauhoituin ja lapsi jaksoi kaikki vaiheet kun se oli ikään kuin leikki.

Toinen neuvo oli että jos ei ole kauhea kiire, voi hetkeksi pysähtyä vaikka lukemaan kirjaa yhdessä, ja sen jälkeen koittaa taas pukemista kun kummatkin ovat rauhoittunet. Tavallaan katkaista tulehtunut tilanne ja keksiä rauhoittumiskeino, ja sen jälkeen yrittää pukemista tai mitä tahansa uudestaan hetken päästä.

 

 

Olen jutellut muiden äitien kanssa raivokohtauksista, ja useat sanovatkin häpeävänsä huutamista. Sitä on vaikea myöntää itselleen, saati sitten ääneen muille. Se että välillä napsahtaa on ihan normaalia. Mutta mitäs sitten, kun huutaminen muuttuu ikään kuin jatkuvaksi tilaksi? Kun tunnet, että et pysty ollenkaan hillitsemään itseäsi? Kun tuntuu että kohta tartut lasta liian kovaa kädestä kiinni ja raivoissasi heität lelun (ja mielessäsi sen lapsen) seinään. Jotain menee rikki. Lelu hajoaa, lapsi pelästyy, ja sisimmässäsi tunnet jotain myös menevän rikki. Olen huono äiti. Miksi en osaa hillitä itseäni? Onko mitään hölmömpää kuin huutaa lapselle joka ei nuku, että NUKU NYT JUMALAUTA, tai huutavalle lapselle että ÄLÄ HUUDA. Koska sehän toimii…

​Olemme koittaneet yhdessä lapsen kanssa selvitä raivareista, hassutella raivon pois. Puhalla se raivo metsään! Hakkaa tyynyä! Jos kiukuttaa, älä lyö minua vaan polje jalkaa lattiaan! Välillä nämä asiat auttavat niin, että lapsi alkaa nauramaan ja kiukku on poissa. Välillä yllättävät tilanteet tai teot pysäyttävät riidat. Kerran kun olin tosi raivona, aloin itse hyppimään tasajalkaa eteisessä. Se oli pojan mielestä ihan hulvattoman hauskaa ja aloimme kummatkin nauramaan.

Yhdessä vaiheessa huomasin että minua auttoi se, että olin vain ihan hiljaa kun poika raivosi. Silloin sain hengiteltyä syvään ja sain rauhoiteltua itseni. Toinen keino on sanoittaa eräänlaista mantraa sekä itselleen että lapselleen ”Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt. Sinua kiukuttaa, koska olet väsynyt.” Pitää yrittää miettiä niitä keinoja joilla itsensä voisi rauhoittaa, ja vaikka harjoitella niitä etukäteen ja koittaa muistaa ne kun raivo alkaa hiipimään esille. Tai vaikka tehdä niistä muistilista jääkaapin oveen, jonka eteen voi raivon tullessa mennä hengittelemään ja lukemaan neuvot läpi.

Alussa nämä keinot eivät tuntuneet auttavan minua ollenkaan, mutta ajan myötä olen pikkuhiljaa oppinut hillitsemään itseni apukeinojen avulla. Poikani on onneksi oppinut sanoittamaan tunteitaan todella hyvin, senkin takia että itse sanoitan omia tunteitani varsinkin riitojen jälkeen. Kerran hän sanoin minulle ”Äiti, älä sano ja piste, koska se tuntuu minusta pahalta!”. Siinä vaiheessa tajusin että hermostuessani saatan usein sanoa ”nyt se takki niskaan ja PISTE.” Kaikkea se lapsi opettaakin itsestäni.

 

 

On todella tärkeää oman jaksamiseni kannalta, että saan tarpeeksi omaa aikaa ja unta. Yksinhuoltajana niitä kumpaakaan ei koskaan ole liikaa tarjolla. Varsinkin kun on kolmen vuoden univelat takana. Minulla onneksi on aivan ihanat vanhemmat jotka haluavat mielellään ottaa lapsen sinne kylään, jopa yöksi. Viime keväänä poikani oli siellä yötä kerran viikossa, ja se tuntui auttavan merkittävästi omaan jaksamiseeni. Sain kerrankin nukkua 12 tunnin yöunet, tai vaihtoehtoisesti ommella tai tanssia koko yön.

On niin tärkeää, että saan tuntea itseni vapaaksi välillä, että olen muutakin kuin vaan äiti joka huolehtii toisen tarpeista vuorokauden ympäri. Olen myös oppinut hillitsemään jatkuvan itseni soimaamisen. Se ei hyödytä ketään. Sen sijaan koitan kiittää itseäni jokaisesta kerrasta kun selviän tilanteesta rauhallisena, kun aiemmin olisin räjähtänyt. Ennen tunsin hirveää syyllisyyttä siitä etten jaksanut.

 

Nyt olen oppinut pikkuhiljaa välillä hyväksymään sen, että en aina jaksa, että se on inhimillistä.Varsinkin kun hoidan kaiken yksin. Se tuntuu välillä niin isolta taakalta, että tuntuu että muserrun sen alle. Kuitenkin kun seuraavana aamuna herään, voin ajatella että tänään saan taas uuden mahdollisuuden olla parempi minä, parempi äiti, tarpeeksi hyvä. Olen toki joutunut tekemään paljon töitä (ja terapiaa) sen eteen että olen tässä pisteessä.

 

​Pidän itseäni vahvana ihmisenä joka selviää kaikesta. Olen selvinnyt monesta karikosta elämässäni, sen ajatuksen varassa että minä olen vahva ja selviän kaikesta. Sellainen ajattelutapa on myös heikkouteni, koska minun on vaikea pyytää apua. Minä yritän selvitä, kunnes en enää selvä ollenkaan, ja sitten on jo liian myöhäistä. Olen jo liian uupunut. Sen takia nykyään koitan tunnustella itsestäni, milloin voimavarat ovat loppumassa ja pyydän apua ennenkuin olen kuiviin imetty. Se on vaatinut luonteeltani paljon, mutta nyt tajuan että se on minun ja perheeni parhaaksi. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan nimenomaan vahvuus.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Vauvan yksin odottaminen ei ollut usein mitään herkkua vaan täynnä huolia jotka aiheuttivat unettomuutta jo silloin.Vauvan pientä kokoa seurattiin ultralla pari viikon välein, kukaan ei tiennyt miksi vauva kasvaa hitaasti ja on todella pieni. Olin huolissani sen lisäksi siitä, kuinka yksinhuoltajana selviän kaikesta yksin, vaikka minulla onkin laaja tukiverkosto. Myös kasvava maha ja kaikki raskausvaivat aiheuttivat sen että en pystynyt nukkumaan.

 

”Nuku nyt kun vielä voit” oli raskausaikana lauseita jotka ottivat päähän

 

Vaikka tarkoitus olisikin ollut hyvä, se ärsytti koska en pahimmillaan saanut nukuttua kuin pari tuntia kerrallaan. Muutenkin tuntui että koko ajan joku oli neuvomassa jotain tai pelottelemassa tulevaisuudesta. Odota vaan, ne sanoivat. Odota vaan, kohta et saa puoleen vuoteen nukuttua! Sitten tule uhma ja teini-ikä! Odota vaan! Ihan kuin ei oman pääni sisällä olisi ollut tarpeeksi huolia. Olin ihmeissäni, kun minusta tuntui siltä että tultuani raskaaksi, olin kaikkien ihmisten yleistä omaisuutta, minun vatsaani sai tuntemattomat lääppiä ja kaikkialta sateli neuvoja kuinka olla hyvä äiti ja mitä ei missään nimessä saisi tehdä ja kyseltiin henkilökohtaisia asioita. Tämä ei toki loppunut raskausaikaan. Ei ihme että pää meni tuoreella äidillä sekaisin, enkä aina osannut luottaa omaan vaistooni.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” -lause ärsytti todella

 

Sinänsä ihan hyvä neuvo, mutta mitäs jos saakin vauvan joka ei nuku? Kun olin monta kuukautta joka päivä taistellut lapsen päiväunille ja juuri kun itse sain unta hän heräsi, tai kun olin vartin välein yöllä herännyt hyssyttelemään, teki mieli vetää nyrkki naamaan sille joka neuvoi nukkumaan aina kun vauva nukkuu. Vauvani oli lisäksi syntyessään pienikokoinen (sairaalasta lähtiessä 2,5kg) ja jouduin imettämään ja lisäksi antamaan korviketta vähintään kolmen tunnin välein ensimmäisen kuukauden, ympäri vuorokauden. Olin laittanut koko kuukauden ajaksi kellon soimaan kolmen tunnin välein, mutta kertaakaan en herännyt herätyskelloon vaan vauvan itkuun. Siinä ei paljoa nukuttu, paitsi kun sain jonkun hetkeksi hoitamaan vauvaa.

 

Apu sukulaisilta ja kotipalvelulta on korvaamatonta

 

​Jokainen tuleva vanhempi varmasti ajattelee, että joutuu jonkin verran valvomaan kun vauva syntyy. En itse osannut kuvitellakaan etukäteen kuinka uupunut ihminen voi olla. Vauva heräili ensimmäiset kahdeksan kuukautta joka ikinen yö, vähintään tunnin-kahden välein. Pahimmillaan olin juuri saanut pääni tyynyyn, kun huuto alkoi taas. Kolmea ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta (kun isäni muutti luokseni auttamaan meitä), yksinhuoltajana se olin minä joka heräsi vauvan kanssa joka ikinen kerta. Onneksi sentään minulla on laaja tukiverkosto tätejä, kavereita, serkkuja ja muita ihania ihmisiä joita pystyin kutsumaan apuun.

Sain apua myös kotipalvelun hoitajilta, jotka olivat kultaakin kalliimmat minulle. Oli myös ihanaa että tiesin että he olivat tulossa, ilman että tarvitsi pyytää apua. Aina samaan aikaan, samana päivänä viikossa, tiesin saavani hengähdystauon. Aina kun ovi naksahti kiinni heidän viedessään lapsen ulos, painon pääni tyynyyn ja simahdin. Muistan ensimmäisen kerran kun ompelin enkä nukkunut kun hoitaja tuli. Tuntui kuin olisin saanut elämäni takaisin jostain synkästä unettomuuden kolosta, kun ei tehnytkään heti ensimmäisenä mieli vaipua sänkyyn.

”Oletko kokeillut tuttia?”

 

Kokeilin ihan kaiken. Tuttia, rättiä, unikaveria, maitoa, musiikkia, hiljaisuutta, tassuttelua, pistäytymisunikoulua, perhepetiä, omaa petiä sängyn vieressä, omaa petiä omassa huoneessa. Ei ole keinoa jota en olisi kokeillut unien parantamiseksi, ei ole keinoa jota en olisi googlannut yön pimeinä tunteina kantaessani huutavaa vauvaa sylissäni. Uskon että kuka tahansa joka on kärsinyt uniongelmista yrittää kaikkensa jotta keksisi kuinka saada unta. Kaikki yrittivät neuvoa parhaansa mukaan ja minua vain ärsytti, kun olin kaikken jo kokeillut.

Lapsi ei vain nukkunut.Kävin lääkärissä ja neuvolassa juoksemassa vähän väliä, kerroin että vauva ei nuku, ja sain sympatiaa ja välillä sääliviä kommentteja siitä kuinka ”niin, vauvat itkee välillä eikä osaa nukkua” ja “onko ensimmäinen lapsi?”.Kerran kävin lääkärissä itku silmässä sanomassa etten jaksa enää yksin, kun vauva vaan huutaa yöt pitkät. Lääkäri avasi ovensa ja viittoi minut ulos saatesanoin: ”Kyllä ne lapset viimeistään vuoden iässä nukkuu, kyllä se siitä!” Lapsi oli kuusi kuukautta. Soitin sen jälkeen itkien äidilleni, että jos en kohta saa apua, lukee lööpeissä että äiti tappoi vauvansa ja itsensä, kun ei jaksanut enää. Se oli elämäni karmivimpia puheluita. Olin niin uupunut enkä nähnyt ulospääsyä millään.

 

Toivoisin että lääkärit ja hoitohenkilökunta ottaisivat väsyneet vanhemmat tosissaan

 

Ketään ei saisi jättää yksin uupumuksen kanssa.  Kenenkään väsymystä ei saisi aliarvioida. Olen myös pahoillani siitä kuinka huonosti terveyskeskuksissa tutkitaan vauvoja ja lapsia fyysisten vaivojen takia. Yritin selvittää onko lapsella esimerkiksi refluksia, mutta tutkimatta moni lääkäri sanoi ettei se varmaankaan ole sitä. Lopulta en jaksanut enää tapella, vaan odotin että ehkä heräily joskus loppuu ja vika on sittenkin korvieni välissä.

”Etkö muistanut että meidän piti tavata tänään?”

 

Aloin olla niin poikki, että tahattomasti ”varastin” tavaraa kaupoista, en muistanut että olin laittanut korvikkeita tai vaippoja vaunujen alaosaan, ja kotona huomasin että taas jäi jotain maksamatta. Seisoin Prisman käytävällä tuijottaen tyhjyyteen, kunnes toinen asiakas sanoi ”anteeksi väistytkö, mihin suuntaan olet menossa?”, ja siinä vaiheessa havahduin ja ihmettelin missä olen. En muistanut menneeni kauppaan. Olen unohtanut tapaamisia, lääkäriaikoja ja jopa minun ja poikani nimet. Oli kyllä näkemisen arvoinen ilme, kun leikkipuistossa toinen äiti kysyi minulta mikä poikani nimi on ja tuijotin tyhmänä ja mietin ääneen että mikäs se olikaan. Unettomuus aiheutti myös aggressiivisuutta, ärtyneisyyttä, itkuisuutta, ruokahalun lisääntymistä ja lihomista sekä pahimpana masennusta.


”Nauti joka hetkestä”

Väsyneenä tämä tuntuu suorastaan vittuilulta. Silloin kun on itkenyt lattialla uupumustaan ja tuntuu että voisi vain luovuttaa, mutta silti pitää tehdä ruokaa. Kun tuntuu että sormeakaan et jaksa nostaa enää, mutta vaippa pitää vaihtaa. Kun lähdet bussilla kauppaan ja hurautat pysäkin ohi kun et hetkeen tajunnut edes että olet bussissa. Jotkut sanovat että eivät hetkeäkään vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin montakin hetkeä. Olisin voinut elää ilman sitä hetkeä kun huudan suoraa kurkkua pienelle vauvalleni että ”turpa kiinni, en jaksa enää huutoa”, kun herään kymmenennen kerran yksin yöllä. Sitä kun soitan äidilleni että kohta sekoan jos en saa nukkua edes kahta tuntia putkeen. Kun olen mennyt yöllä vessaan rauhoittumaan, ja olen hakannut raivoissani naulakon alas seinältä. Olisin selvinnyt ilman niitä hetkiä, kun en jaksa tehdä muuta kuin itkeä, kun olen niin uupunut. Sitä kun väsyneenä yritän päästä kauppaan, ja joku ärsyyntyy kun olen vaunuineni tiellä bussissa tai vauva itkee ja joku häiriintyy siitä. Kuinka en jaksa edes puolustaa itseäni vaan jään itkien pois. Monta muutakin kamalaa hetkeä jotka olen jo unohtanut, koska en halua niitä muistella.

 

”Hetken ne on vaan pieniä!” ja “Se on vain vaihe!”

 

Se on ihan totta, mutta silloin kun istuu sohvalla illalla lamaantuneena ja pelkää seuraavaa huutoa, ei osaa ajatella tuntia pidempään tulevaisuuteen, eikä sitä että vuoden päästä asiat voi olla toisin. Siinä väsymyksen ja uupumuksen tilassa näkee kaiken synkkien lasien läpi. Tuntuu kuin ulospääsyä ei ole, eikä koskaan enää saa nukkua.On todella ahdistavaa kun yksin valvoo vauvan kanssa yöllä ja aamulla pitää herätä ja osata toimia vaikka kuinka väsyttäisi. Silloin ainut ajatus on, että toivottavasti vauva nukkuu päiväunia sen verran, että jaksaa taas hetken eteenpäin. Iltaa ei edes uskalla ajatella.​

”Oletko kokeillut tassuttelua?”

 

Kun poikani oli kahdeksan kuukauden ikäinen oli tätini auttamassa minua unikoulun kanssa. Toisena tai kolmantena yönä lapsi vaan huusi, huusi ja huusi eikä nukkunut ollenkaan. Olin kokeillut kaikki mahdolliset unikoulut mitä oli olemassa, ja kutsuin serkkuni ja tätini auttamaan jos joku muu saisi vauvan nukkumaan. Lopulta lähdimme yöllä Lastenklinikalle ihmettelemään, voisiko se olla jotain fyysistä. Aiemmin olin väen vängällä saanut teetettyä allergiatestit eikä niissäkään mitään näkynyt. Lastenklinikan lääkäri oli sitä mieltä että fyysisesti pojassa ei ollut mitään vikaa, se ei vaan osannut nukkua. Itkin ja sanoin että olin niin väsynyt, etten tiennyt mitä tekisin. Lääkäri kirjoitti meille lähetteen Tammisaareen sairaalan unikouluun. Pääsimme sinne viikon päästä peruutuspaikalle.

 

”Se nukkuu!”

 

Olimme sairaalassa unikoulussa neljä yötä, ja ensimmäisen levottoman yön jälkeen lapsi alkoi yhtäkkiä nukkumaan 12 tuntia yössä. Olin ihan ihmeissäni. Samalla nukuin itsekin kerrankin kellon ympäri. Sairaalassa kyseltiin myös kaikenlaista meidän arjesta, rytmeistä, ruokailuista ja ihan kaikesta. Hoitajat ja lääkäri oli sitä mieltä että olen tehnyt kaiken ihan oikein ja hyvin, jostain syystä poika ei vaan nukkunut. Oli ihanaa saada vahvistusta sille että tilanne ei ole minun syytäni, vaikka vauva varmasti peilasi minun negatiivisia ja uupuneita fiiliksiäni. Unikoulu auttoi noin kaksi kuukautta kunnes tuli korvatulehduskierre joka sekoitti kaiken. Mutta ilman tätä unikoulua en tiedä miten olisi käynyt, olisin ehkä uupunut niin että olisin joutunut osastolle lepäämään.

 

”…eipäs nukukaan!”

 

Tällä hetkellä kun poikani täytti juuri kolme vuotta, on tilanne parantunut siitä että emme enää heräile keskimäärin 12 kertaa yössä eikä hän huuda vaan yleensä nukahtaa aika pian uudestaan. Kokonaisia nukuttuja öitä silti odotellessa, en edes muista milloin lapsi olisi nukkunut kokonaisen yön heräämättä. Tämä univelka ja uupumus yllätti minut täysin, vaikka luulin raskausaikana että olen valmistautunut valvomaan. En osannut silloin kuvitellakaan, mitä väsymys voisi olla, saati sitten että unettomuus jatkuisi kolme vuotta. Olen kiitollinen kaikista neuvoista silti, koska joku niistä voi osua oikeaan ja auttaa. Väsyneenä ei vaan aina osaa arvostaa hyvääkään tarkoittavia neuvoja. Mutta sitten tapahtuu jotain. Vauva hymyilee. Viaton, pieni ihminen hymyilee minulle ja rakastaa minua jokaisella solullaan. Sen jälkeen jaksaa taas seuraavan unettoman yön, koska on vaan pakko.

 

Voimia muillekin valvojille!

 

Tiedän miltä teistä tuntuu. Muistakaa, että on ihan normaalia raskaassa elämäntilanteessa tai yliväsyneenä ajatella kamalia ajatuksia. Silloin kun ne ovat vain ajatuksia on asiat vielä hyvin (no, “hyvin”). Jos tekee mieli toteuttaa joku näistä kamalista ajatuksista, puhu jollekin joka voi sinua auttaa.