Kategoria: Monikulttuurisuus

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

Toissapäivänä istuimme lapseni kanssa bussissa ja leikimme ”arvaa mikä eläin” -leikkiä. Eräs rouva istui meidän viereemme ja yhtäkkiä kommentoi, että ”puhuupa hän jo hyvin suomea”. Hämmennyin täysin, ja vastasin että no, hän on kyllä ihan suomessa syntynyt.

Kun Noel oli vauva, minulta tultiin usein kysymään lapsen alkuperää. Se voi olla ihan okei, jos keskustelemme porukalla ja asia tulee puheeksi. Jos kuitenkin joku tulee kauppakeskuksessa tai bussipysäkillä ensi töikseen kysymään ”onko tämä lapsi adoptoitu vai ihan oma?” (kyllä, näin on oikeasti käynyt), on se erittäin tökeröä ja epäkohteliasta.

Tällaista kutsutaan myös mikroagressioksi.

Mitä sitten ovat mikroagressiot?

”Avoimesta ja tarkoituksellisesta rasismista poiketen mikroaggressiot ovat hienovaraisempia ja vaikeasti havaittavampia rasismin muotoja, joita ”eivalkoiset” ihmiset kohtaavat vuorovaikutuksessaan ”valkoisen” valtaväestön kanssa. Tyypillistä mikroaggressioille on se, etteivät valtaväestöön kuuluvat useimmiten tiedosta, että heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa voidaan kokea loukkaavina. Määritelmän mukaan mikroaggressiot ovat lyhytkestoisia ja arkipäiväisiä verbaalisia, toiminnallisia tai visuaalisia loukkauksia, jotka voivat olla tahallisia tai tahattomia. Lisäksi ne välittävät vihamielisiä ja halventavia viestejä, joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen kohteena olevaan henkilöön.

Ominaista mikroaggressioille on niin ikään se, että ne ovat niin itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti integroituneita arjen vuorovaikutustilanteisiin, että niiden rasistisuutta on usein vaikea havaita. Ihonvärin lisäksi mikroaggressiot voivat kohdistua myös moniin muihin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja vammaisuuteen.” – Kansainvälinen adoptio Suomessa

Kerroin vähän aikaa sitten instagramissa, mitä meille oli käynyt bussissa. Asia kirvoitti heti kiivasta keskustelua asiasta. Osa oli sitä mieltä että kaikesta ei tarvitse loukkaantua, sehän oli vain yksi kommentti vanhalta ihmiseltä. Eli perus ”älä viitsi loukkaantua ihan kaikesta, saako nykyään sanoa enää mitään”.

En koe olevani todellakaan mikään asiantuntija tässä aiheessa, mutta tässä postauksessa kerron hieman omaa taustaani sekä kokemuksiani liikkuessani ruskean lapseni kanssa.

Ruotsissa asuminen 90-luvulla toi monikulttuurisuutta arkeemme

Olemme asuneet perheeni kanssa koko 90-luvun Ruotsissa. Siellä mm. kuudennella luokalla olin sellaisessa luokassa jossa oli 43 oppilasta joista kaksi-kolme oli valtaväestöä eli ”ruotsalaisia”, ja kaikilla muilla oli maahanmuuttaja-taustaa. Meillä oli kotipihalla naapureina sekalainen kimara kaiken maalaisia ihmisiä. Olemme itsekin veljeni kanssa kuulleet ruotsalaisten aikuisten suusta lapsena: ”Maassa maan tavalla, täällä puhutaan RUOTSIA eikä suomea!”. Muistan miten hämmentävältä se tuntui, mehän olimme suomalaisia, miksi emme saisi puhua omaa äidinkieltämme? Muistan miten vihamielisiä jotkut olivat, ja se pelotti.

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1999 ja silloin tuntui että olisimme matkustaneet takaisin Ruotsiin vuoteen 1980, ainakin mitä tuli maahanmuuttoon. Huomasimme heti, miten vähän täällä oli maahanmuuttajia verrattuna Ruotsiin, ja miten eri tavalla heistä puhuttiin ja kuinka heitä kohdeltiin. Puhuttiin ählämeistä ja karvakäsistä, sompuista ja kaikenmaailman mamuista jotka tulevat tänne viemään meidän rahamme. Olin järkyttynyt. Varmasti silloin oli myös paljon mikroagressioita, mutta niitähän minä en valkoihoisena huomannut tai tiedostanut.

Ensimmäinen ystäväni Suomessa oli lukiossa samalla luokalla, irakista kotoisin oleva tyttö, ja tunsin taas olevani ”kotona”. Hänen luonaan söimme aina ihanaa irakilaista ruokaa, ja siellä tuoksui lapsuus. Kun juhlimme hänen veljensä valmistumista, tanssimme yhdessä koko suvun kanssa vatsatanssia heidän olohuoneessaan. Ah.

”Ei se pahaa tarkoittanut”

Mutta. Takaisin nykypäivään. Saan vähän väliä kuulla kysymyksiä lapseni alkuperästä ja siitä mistä hän on oikeasti kotoisin. Jos näitä kyselijöitä olisi joskus, se ei niinkään haittaisi. Mutta kun niitä kyselyitä tulee harva se kerta kun liikumme jossain ja lapsen kuullen, näen punaista. Kuvitelkaa nyt, että teidän suomalaisuuttanne epäiltäisiin joka päivän vain ulkonäkönne perusteella. Eikö se saisikin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi? Miksi sen pitäisi kuulua kenellekään tuiki tuntemattomalle, mistä lapseni on ”kotoisin”, ja olenko synnyttänyt hänet itse?

”Eihän se pahalla sitä tarkottanu, se vaan halus jutella!” Tämän lauseen kuulen joka kerta kun avaudun tästä asiasta. Eihän ne pahalla, ei, mutta se ei silti tarkoita etteikö näitä asioita saisi nostaa esille ja kertoa että ne saattavat olla vahingollisia. Puhun näistä ääneen, koska haluan että ihmiset tietävät että kyselyt lapseni alkuperästä voivat olla kiusallisia. Ne vaikuttavat väistämättä lapsen identiteettiin. Meidän tapauksessamme utelut lapsen isästä ovat vaivaannuttavia myös siitä, että isä ei asu meidän kanssamme eikä ole aktiivisesti mukana elämässämme. Myös se on ärsyttävää että lapseni afrotukkaa lääpitään harva se päivä kysymättä. Lapsi vihaa sitä, kun hänen tukkaansa kosketaan. Kun hän suuttuu koskemisesta, usein naureskellaan että äläs nyt viitsi. Pienistä puroista tulee iso meri, ja nämä kaikki kun lasketaan yhteen tulee lapselle olo, ettei hän ole samanlainen kuin muut (valkoihoiset ja suoratukkaiset).

Olen itsekin ollut se, joka kyselee uteliaisuuttaan toisten ihmisten alkuperää. Nykyään tajuan että se ei ole aina korrektia, ja mieluummin odotan että henkilö itse ottaa asian puheeksi, kuin alan itse kuulustelemaan.

Valkoihoisena olen etuoikeutettu

Tiedostan täysin etuoikeuteni tässä asiassa. Kun en ole lapseni seurassa en joudu kuuntelemaan kyselyitä adoptiosta ja lapsen isän alkuperästä. Tunnen myös, etten ole oikea henkilö puhumaan näistä asioista, koska en ole itse kokenut oman ihonvärini takia minkäänlaista syrjintää. Tämä tulee kuitenkin tarpeeksi lähelle kun on kyse omasta lapsestani. Osaan puhua tästä aiheesta vain omasta näkökulmastani – ruskean lapsen valkoisena äitinä. Yritän ymmärtää miltä mikroagressiot lapsesta tuntuvat, ja toivon että pystyn tulevaisuudessa puhumaan hänelle suoraan näistä asioista. Ehkä se auttaa häntä ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, että miksi hänen alkuperäänsä koko ajan kysellään.

Meidän valtaväestön tehtävänä on kuunnella vähemmistöjä, mennä itseemme, ottaa opiksemme eikä loukkaantua, kun meitä oikaistaan.

Saako mitään enää sanoa?

Mistä sitten tietää mitä saa sanoa ja mitä ei? Utelut ihmisten alkuperästä voi jättää kokonaan kyselemättä, ellei henkilö itse ota sitä puheeksi. Mitä väliä kenenkään alkuperällä on muutenkaan? Miksi se pitäis ottaa keskiöön? Me olemme paljon muutakin kuin vain ihonvärimme.

Ohjenuorana voi pitää vaikkapa sitä, ettei kenenkään ulkonäköä ole soveliasta kommentoida (etenkään tuntemattoman). Tämä koskee sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, ihonväriä, painoa jne.

Mikroagressiot ylläpitävät syrjiviä asenteita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää että osaamme tunnistaa näitä ilmiöitä. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja ja asenteita, ne ovat osa todella syvään juurtuneita meihin ja koko yhteiskuntaan. Sen sijaan että loukkaannumme ja sanomme että muut ovat mielensäpahoittajia, voimme tarkastella taas kerran omia etuoikeuksiamme. Ja miettiä onko juuri minun käytöksessäni jotain parannettavaa.

Jos joku tulisi huomauttamaan vaikkapa tähän tekstiin, että olet ymmärtänyt väärin asiat a ja b, niin kuuntelisin. Aina on mahdollisuus kuunnella toisia ja miettiä voisinko itse toimia jotenkin toisin.

Sen sijaan että loukkaannumme siitä, kun mitään ei enää saa sanoa – kuunnellaan. Kuuntelemalla ja reflektoimalla omia käytösmalleja- sekä tapoja, voimme olla mukana tekemässä parempaa maailmaa. Ehkä pikkuhiljaa oma lapsenikin saa elää maailmassa missä häneltä vähän harvemmin kysytään mistä hän on oikeasti kotoisin, ja viljellään vähemmän haitallisia stereotypioita ihonvärin perusteella. Ehkä jonkun mielestä pieniä ja mitättömiä asioita – mutta ei ne oikeasti ole.

Ja vielä: minua jännittää tämän postauksen julkaiseminen. Kahdesta syystä: Ensinnäkin, koen että en tiedä tästä aiheesta (rasismista) tarpeeksi ollakseni mikään asiantuntija, koen ettei minulla ole oikeutta puhua tästä valtaväestöön kuuluvana, vaikka minusta nyt tuntuukin vahvasti siltä että minun kuuluu puhua tästä aiheesta, lapseni takia.

Toiseksi – pelkään rasistista hyökkäystä. Samana päivänä kun puhuin mikroagressioista instassa, sain meilin joltakin insta-seuraajalta. Siinä ruodittiin sitä, että onko lapseni isä turvapaikanhakija, käytettiin n-sanaa useaan kertaan ja mietittiin miksi lapsen isää ei instassa näy. ”Koska sehän on lähtenyt maasta jo, kuten n**keri-miehet aina tekee”. Ihan todella paskamaista joutua kestämään tällaista palautetta. Joka kerta kun puhun rasismista, joudun pelkäämään maalittamista ja että joudun tekemään rikosilmoituksia taas, kun lastani solvataan tai meitä uhkaillaan.

Joten ehkä nyt myös sen takia, että minua koitetaan jatkuvasti hiljentää (rasistien ja muiden moukkien toimesta) haukkumalla ja uhkailemalla, painan julkaise.


Lue myös nämä:

Ruskeat tytöt – Essee: Ruskea äiti, valkoinen lapsi

Canthmag – Rasismi meissä kaikissa

Koko Hubara – Rasismi ei aina ilmene huutamisena tai tönimisenä, vaan mikroagressiona

Raiskaukset eivät lopu siihen, että laitamme rajat kiinni

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta. Ihan ensinnäkin sen takia, että aihe on todella ahdistava. Minua ahdistaa kun otsikot huutavat raiskauksia joka päivä tämän Oulun tapauksen jälkeen. Mutta niin kamalan triggeröiviä kun nämä raiskaus-uutiset ja artikkelit ovat minulle, se ei ole mitään verrattuna siihen raivoon mikä minussa nousee kun jotkut ihmiset ottavat nyt kantaa asiaan rasismin ja muukalaisvihan kautta.

Ne kaikki jotka vielä viime vuonna huutelivat että #metoo on turhaa vouhotusta ja huomionhakua, onkin nyt niin hirveän huolissaan meistä naisista ja tytöistä.

Ne kaikki jotka vielä viime vuonna haukkuivat minua n**kerinnussijaksi ja toivoivat että minut raiskaisi turvapaikanhakija koska olen ”suvakki”, ovat nyt niin kovin huolissaan meidän naisten ja tyttöjen puolesta. Aivan helvetin naurettavaa. Paitsi että minua ei naurata pätkääkään.

Kysynpä vaan teiltä, jotka nyt olette niin huolissaan yhtäkkiä meidän naisten turvallisuudesta, kun olette sitä mieltä että ulkomaalaiset ovat yhtäkkiä uhka meille naisille:

  • Missä te olitte huutelemassa naisten oikeudesta kehorauhaan kun ala-asteella näin itsensäpaljastajia?
  • Missä te olitte kun piti allekirjoittaa Suostumus2018 kansalaisaloite? Ainiin, dieselautojen käyttövoimaveron poiston aloitetta allekirjoittamassa. Jälkimmäinen aloite keräsi ennätysvauhtia allekirjoituksia, joita on nyt yli 120 tuhatta. Suostumus2018 aloitteessa on 55 tuhatta.
  • Missä te olitte kun kahvipöydässä kerrottiin raiskausvitsiä? Nauroitko mukana vai sanoitko, että tuo ei ole oikein, koska tuollaiset vitsit ylläpitävät raiskauskulttuuria ja loukkaavat?
  • Missä olit kun taas kerran joku ”suvakki” sai kommentteja joissa toivottiin että hänet raiskataan? Sanoitko vastaan, ilmiannoitko kommentteja vai olitko kenties mukana kommentoimassa ja toivomassa suvakeille raiskauskuolemaa?
  • Mitä teit kun bussissa naiselle huudettiin huoraa ja lääpittiin? Sanoitko että lopettakaa, vai käänsitkö katseesi ikkunaa kohti? Vai olitko kenties itse mukana huutelemassa?
  • Kaikki nämä yllä olevat asiat vaikuttavat meidän yhteiskuntaan. Jos oikeasti olette sitä mieltä että olette huolissanne meistä naisista ja tytöistä, tehkää jotain asialle. Lopettakaa vouhottaminen ulkomaalaisista, ja lahjoittakaa rahaa yhdistyksille jotka auttavat hyväksikäytettyjä. Puhukaa ääneen asioista, puolustakaa, vaatikaa parempaa kohtelua uhreille ja kovempia rangaistuksia tekijöille. Lyhyempiä käsittelyaikoja oikeuteen. Keskusteluapua ja tukea uhreille. Lakatkaa vähättelemästä #metoo-liikettä ja sen sijaan kuunnelkaa meitä naisia.

Hävetkää, populistit!

Minusta on uskomattoman loukkaavaa, että jotkut ihmiset oikein tärisevät innostuksesta, kun turvapaikanhakijoita voi vihdoin syyttää ”meidän naisten turvallisuuden vaarantamisesta”. Minä en suostu siihen, että minun kamalia kokemuksia käytetään keppihevosena omille kuvottaville agendoille. Pahinta on se, että poliitikot käyttävät tätä hyväkseen vaaleja varten. Hävetkää.

Raiskaukset ja seksuaaliset häirinnät eivät ole mikään uusi juttu. Raiskaukset eivät lakkaa sillä, että laitamme rajat kiinni. Tiedättekö mitä? Sillä ei ole paskankaan väliä, minkä värinen iho tekijällä on. Raiskaus on raiskaus, ihonväristä ja ihmisen alkuperästä huolimatta.

Vaikka rajat menisivät kiinni, me naiset emme lakkaa pelkäämästä kun kuljemme yksin yöllä kaupungilla.

Tiedättekö minkä takia myös pelkäsin kirjoittaa tästä aiheesta? Koska aina kun puhun seksuaalisesta väkivallasta pelkään että joku tulee vähättelemään kokemuksiani. Mutta kun aiheeseen lisätään vielä turvapaikanhakijat ja rasismi, minun pitää varautua rasistien ja trollien hyökkäykseen. Joissa yllätys yllätys, saatetaan toivoa että minut raiskattaisiin, koska vastustan rasismia. Ironista, eikö?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Keskiviikkona vietettiin rasismin vastaista päivää. Rasismin vastaisia kampanjoita todella tarvitaan Suomessakin, koska rasismi kukoistaa ja voi hyvin tässä maassa. Kun jossain jaetaan kuva missä tummaihoinen mies poseeraa suomalaisessa maisemassa saunan edessä, matelevat rasistit jostain esille kommentoimaan, että tämä mies ei voi olla suomalainen. Kun missikilpailun voittaa tummahipiäinen nainen, tulee joukko öyhöttäjiä esille haukkumaan häntä apinaksi. Kun poliitikko sattuu olemaan tummaihoinen tai tummatukkainen, saa hän vihapostia, somessa ilkeitä kommentteja ja twitterissä tappouhkauksia. Mekin olemme poikani kanssa kokeneet jo rasismia, koska hänellä on
tummempi iho kuin minulla, vaikka hän on vasta 4-vuotias.

Mikä saa ihmisen lähettämään toiselle rasistisia viestejä? Miksi jotkut katsoo oikeudekseen häiriköidä toista ihmistä? Mikä saa aikuisen ihmisen huutamaan n**keriä pienen lapsen perään? Mistä ihmeestä kaikki tämä viha tulee?

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan blogiini, vai annanko asian vain olla. Mitä vähemmän nämä öyhöttäjät saavat aikaani ja energiaani, sen parempi. Mutta nyt en pysty enää olemaan hiljaa.

Mitä tapahtui Ylen dokumentin jälkeen?

Itse olen blogin aloitettuani saanut yllättävän vähän vihaisia, ilkeitä kommentteja, mutta sen jälkeen kun osallistuin Yle Perjantain dokumenttiin poikani kanssa sain niitä saavillisen niskaani. Usein näen kun ihmiset kommentoivat, että mitäs on julkisuudessa, silloin saa haukkua. Miten niin on oikeutettua sanoa mitä vain, siksi että ihminen on tullut esille jonkun asian puolesta netissä tai telkkarissa? Tai olemalla politiikassa mukana? Tai voittamalla missikisan? Ja mikään, ei mikään oikeuta aikuista ihmistä haukkumaan lasta. Poliisikaan ei pysty (halua?) näille kommentoijille mitään, vaikka pahimmista viesteistä olen tehnyt rikosilmoituksen.

Ylen ohjelman jälkeen keskustelupalstoilla revittiin auki kaikki sometilini ja sain sähköposteja, kommentteja eri sometileille ja jopa tekstaria suoraan puhelimeen. Useimmat viestit olivat onneksi ylistäviä ja kehuvia – olin kuulemma rohkeasti tuonut esille monen ihmisen äänen menemällä ohjelmaan.

Osa viesteistä oli kritiikkiä ohjelmassa esiintyneisiin asioihin, kuten rahankäyttöön ja köyhyyteen liittyen. Muutamat osasivat esittää kritiikkinsä asiallisesti, ja minulla olikin todella mielenkiintoisia keskusteluja lukijoiden kanssa. Osa oli sitten enemmän tai vähemmän ei-niin rakentavaa kritiikkiä.

rasismin vastainen päivä

”Tapa ittes ja mulattiäpäräsi”

Pahimmat kommentit olivat niitä, jotka haukkuivat ulkonäköäni, painoani ja etenkin poikaani. Kuka aikuinen ihminen KEHTAA hyökätä viattoman lapsen kimppuun? Ja etenkin tämän ihonväriin? Varsinkaan, kun nämä asiat ovat ihan täysin asian vierestä! Muutenkin säälittävää eikä ole mitenkään kauhean mielikuvituksellista kommentoida painoani ja haukkua läskiksi.

Pahimmat viestit lityivät kuitenkin lapseeni. Sain viestejä joissa kehotettiin tappamaan itseni ja mulattipoikani, ja että hänen isänsä on jättänyt meidät kuten kaikki afrikkalaiset tekevät, että lapseni on Gambian lomareissun tuliainen ja äpärä. Siis aivan järkyttävää. Vaikka nämä olisivatkin trolleja tai jonkun teinin vitsi, se ei tosiaankaan ole tervettä. Näistä asioista voidaan spekuloida mitä vain, mutta en aio avata niitä blogissani, koska ne eivät kuulu kenellekään.

Ahdistaa kirjoittaa näitä tänne, mutta haluan nämä tuoda päivänvaloon. Tiedän, että moni teistä todellakin tietää miltä rasismi tuntuu, mutta on monia jotka eivät osaa aavistaakaan kuinka paljon sitä tapahtuu ja kuinka paljon se sattuu. Niin, tällaisessa maassa me asumme, missä ihmiset luulevat että heillä on oikeus käskeä tappamaan oma poikani ja itseni, siksi että hän on jonkun mielestä väärän värinen.

Ymmärrän, ettei rasismista uskalleta puhua

Pelkäsin ottaa esille tätä asiaa, myös sen takia että haluan suojella lastani. Vanhempana minun täytyy miettiä mikä on parasta lapselleni. En jaksa myöskään ottaa vastaan kaikkea sitä paskakommentointia, mikä näistä aiheista aina nousee. Ymmärrän, että jotkut hiljenee, koska pelkäävät, tai eivät jaksa lähteä taistelemaan vastaan. Sehän on vähän samaa kuin löisi päätä seinään. Mutta en silti aio hiljentyä. En aio sallia ilmapiiriä, jossa minun täytyy pelätä kirjoittamista nettiin, siinä pelossa että minun ja LAPSENI päälle hyökätään. Haluan että poikani ja kaikki muutkin ihmiset saisivat elää vapaasti suvaitsevaisemmassa ilmapiirissä, missä heidän ei tarvitse pelätä. Kun aloitin blogin ja osallistuin dokumenttiin, mietin tarkkaan haluanko tuoda lastani niissä esille. Päädyin kuitenkin siihen, että poikani kuuluu elämääni ja hän saa toistaiseksi olla esillä täälläkin. En halua rajata elämääni sen takia, että pelkään muiden ihmisten reaktioita.

Surullisinta tässä on se, että minun ei tarvitse pelätä kaduilla rasismia liikkuessani ilman lastani. Lapseni taas tulee väistämättä törmäämään rasismiin ja syrjintään ihonvärinsä takia, vaikka me olemme ihan yhtä lailla suomalaisia hänen kanssaan.

En myöskään kykene muuttamaan asioita yksin, ja kehotankin teitä kaikkia mukaan vastustamaan rasismia. Puhukaa ääneen kokemuksistanne, tukekaa sitä tyyppiä joka joutuu rasismin kohteeksi ratikassa. Pieniä tekoja, välittämistä, empatiaa, ymmärrystä. Vähemmän vihaa.

Täällä on myös hyvä artikkeli Yleltä liittyen keskustelukulttuurista somessa.

 

Lopuksi vielä Nasima Razmyarin video rasismin vastaisesta päivästä.

Rasisminvastainen päivä 21.3.2018

Tänään vietetään rasisminvastaista päivää. Kerron videolla saamistani viesteistä, vaikka aiheesta puhuminen ei olekaan helppoa. Koen kuitenkin, että minulla on tässä asemassa siihen velvollisuus. Teen sen jokaisen rasismia kokeneen ja syrjityn ihmisen vuoksi. Toivon, että lapset ja nuoret saavat kasvaa maailmassa, jossa ei tarvitse pelätä rasismia ja vihaa.Puututaan vihapuheeseen ja rasismiin. Tehdään yhdessä turvallinen Helsinki – ja koko Suomi.

Geplaatst door Nasima Razmyar op Woensdag 21 maart 2018

 

 

Good Hair Day

Good Hair Day

Kävimme eilen Harjun nuorisotalolla Good Hair Day tapahtumassa. Afrotukkaisen pojan äitinä tällaiset tapahtumat tietysti kiinnostavat todella paljon. Itselläni on niin suomalainen tukka kuin vain mahdollista, ja on ollut aikamoinen tehtävä opetella miten poikani hiuksia huolletaan. Haluan myös opettaa lapselleni kuinka hän itse voisi hoitaa hiuksiaan kun alkaa opettelemaan sitä itse. Ja tietysti sitä, että hän itsekin olisi ylpeä omista hiuksistaan ja oppisi rakastamaan niitä ja toista kulttuuriaan.
​Good Hair Day:n tarkoituksena on tarjota tietoa ja osaamista liittyen afrohiusten hoitoon. Monelta afrohiuksiselta suomalaiselta puuttuu omaan hiustenhoitoon liittyvää osaamista niin kampauksien kuin omille hiuksille sopivien tuotteiden osalta. Afrohiuksille sopivia tuotteita on vähän tarjolla eikä afrohiustenhoitoon liittyvää suomenkielistä tietoa ole juurikaan saatavilla.
-Good Hair Day tapahtumakuvaus

Käytän lapsen hiuksiin melkeinpä ainoastaan The Natural Beauty Shopin tuotteita, joita Harriet itse valmistaa puhtaista, luonnollisista ainesosista. Välillä käytän hiusten kosteuttamiseen pelkkää arganöljyä tai sheavoita. Olen paljon oppinut afrohiusten huoltamisesta juuri Harrietilta käymällä hänen kaupassaan Hämeentiellä Helsingissä. Poikani tukka on siitäkin “haastava”, kun siinä on sekoitus myös suomalaista, joten tuotteet jotka käyvät esim. afrikkalaiseen hiuslaatuun eivät välttämättä toimi lapseni hiuksissa. Sen takia sanon “haastava” sitaateissa, koska on vain minun tahdostani kiinni opetella niiden huoltamista ja hoitamista. Natural Beauty Shopissa Harriet on ihan kädestä pitäen auttanut minua ja monia ystäviäni lastensa hiusasioissa.

Oli mielenkiintoista käydä afrohiustapahtumassa, siellä oli luentoja (mm. huivien (turbaanien) kietomista ja lasten afrohiusten huollosta), musiikkia, kahvila, korvakoruja, vaatteita ja muita tuotteita myynnissä (mm. Ruskeat Tytöt). Paikalla oli myös parturi joka leikkasi hiuksia ja ulkona sai laitattaa hiuksiin tuoreita kukkia. Tunnelma oli ihanan rento (lukuunottamatta 3-vuotiaan kitinöitä ja ”haluan lisää pullaa” huutoja) ja rakastan muutenkin Harjun nutaa paikkana. Olen siellä opiskeluni aikana ollut työssäoppimassa pari kuukautta joten paikka on tuttu. Tällaisia tapahtumia saisi ehdottomasti olla lisää!

 

 

Olisin enemmänkin halunnut kuunnella luentoja, mutta 3v ei ollut samaa mieltä, joten hengasimme enimmäkseen kahviossa ostamassa pullaa.

 

 

Lapsille oli oma nurkkaus jossa sai piirtää ja lukea. Siellä oli mm. suloinen Oivan pallo -kirja ja Suomiräp-värityskirjoja.

 

 

Parturi leikkasi hiuksia paikan päällä. Itse olen leikannut lapseni tukkaa ja sekös se vasta homma on ollutkin opetella! En ole koskaan edes omia hiuksiani leikannut, saati sitten afrotukkaa. Mutta olen siinäkin mielestäni onnistunut ihan hyvin. Olen suunnitellut että voisi kyllä mennäkin ihan leikkauttamaan jossain pojan tukan, esim. Hiustrendiin. Lapsi alkaa jo olemaan tarkka omista hiuksistaan, ja viimeksi kun leikkasin tukan aika lyhyeksi, hän oli sitä mieltä että tukka on “ihan tyhmä”, ja hän sanoi useasti että on ihan “tyhmän näköinen”. Sen jälkeen olen antanut hiusten kasvaa.

 

 

Poikani vaatteita kehuttiin kovasti, ja sainkin ylpeänä sanoa että olen ommellut ne itse! Tämä Vimman Play-kangas on ihan huippu! (Ja juu, on vähän lörpähtänyt tuo kaula-aukko, kääk!)

 

 

On mahtavaa, kun voi ylpeänä sanoa että olenpas ommellut meidän kummankin vaatteet! Mekko, legginsit, lapsen housut ja paidan. Tajusin kuvan ottamisen jälkeen että hitsi, mehän olemme ihan Vimman mainos! Kaikki kankaat ovat Vimman kankaita sattumoisin. Minun vaatteiden tarinaa löydät tästä postauksesta.

 

 

Koska olen yksinhuoltaja ja poikani on puoliksi afrikkalainen, haluan yrittää parhaani mukaan tuoda lapsen elämään isänsä puolen kulttuuria. Tietysti se on haastavaa, koska enhän minä itse niinkään tiedä mistään mitään, joten on aivan ihanaa lapsen kannalta että muun muassa tällaisia tapahtumia järjestetään.

Olen itsekin kiinnostunut monenlaisista kulttuureista ihan pienestä pitäen. Malmössä, Ruotsissa asuessamme tutustuin tätini Chileläisen miehen kautta sambaan, ja haaveena onkin edelleen se että pääsen sambakulkueeseen itsekin tanssimaan! Olen aina tanssinut, ja jo vuosia esim. harrastanut afrobeatia (mm. tanssiryhmieni kautta) ja kuunnellut monenlaista afrikkalaista musiikkia. Omat vanhempani ovat ennen minun ja veljeni syntymää matkustaneet ympäri Afrikan mannerta autolla vuoden ajan, joten “Afrikan tarinat” ovat olleet iso osa meidän lapsuutta. Ja nyt ne ovat osa oman lapseni lapsuutta, joka nykyään aina pyytää babua (isoisää) kertomaan Afrikasta. En aio väittää osaavani yhtään mitään, mutta sen tiedän että olen aidosti kiinnostunut lapseni toisen kulttuurin asioista ja haluan sitä tuoda hänen elämäänsä, koska on tärkeää tietää missä omat juuret ovat.

​Juttelin Ruskeiden Tyttöjen työntekijöiden kanssa ja pyysin laittamaan terveiset Koko Hubaralle ja kiittää mm. ihanasta äitienpäiväkirjoituksesta, ja pelkästään siitä puhuessani tuli kyyneleet silmiin. Teette upeaa työtä kaikki, jatkakaa!

Toivoisin, etten joutuisi kirjoittamaan tätä: jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen elämää – ennemmin tai myöhemmin – tulee päivä, jolloin hän ymmärtää olevansa ruskea ja jolloin hän myös ymmärtää, ettei ruskeus ole tavallinen tai aina kovin hyvä asia. Jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen valkoisen äidin elämää tulee päivä, jolloin hän ymmärtää saman. ​— Haluan jokaisen teistä tietävän tänä äitienpäivänä myös tämän: te olette meidän ainoat äitimme. Onneksi. Me samastumme teihin silloinkin kun kukaan muu ei näe yhdennäköisyyttämme tai verisidettämme. Me samastumme teihin silloinkin kun väitämme ettemme samastu. ​
​Koko Hubara, Ruskeat Tytöt