Kategoria: Monikulttuurisuus

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Keskiviikkona vietettiin rasismin vastaista päivää. Rasismin vastaisia kampanjoita todella tarvitaan Suomessakin, koska rasismi kukoistaa ja voi hyvin tässä maassa. Kun jossain jaetaan kuva missä tummaihoinen mies poseeraa suomalaisessa maisemassa saunan edessä, matelevat rasistit jostain esille kommentoimaan, että tämä mies ei voi olla suomalainen. Kun missikilpailun voittaa tummahipiäinen nainen, tulee joukko öyhöttäjiä esille haukkumaan häntä apinaksi. Kun poliitikko sattuu olemaan tummaihoinen tai tummatukkainen, saa hän vihapostia, somessa ilkeitä kommentteja ja twitterissä tappouhkauksia. Mekin olemme poikani kanssa kokeneet jo rasismia, koska hänellä on
tummempi iho kuin minulla, vaikka hän on vasta 4-vuotias.

Mikä saa ihmisen lähettämään toiselle rasistisia viestejä? Miksi jotkut katsoo oikeudekseen häiriköidä toista ihmistä? Mikä saa aikuisen ihmisen huutamaan n**keriä pienen lapsen perään? Mistä ihmeestä kaikki tämä viha tulee?

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan blogiini, vai annanko asian vain olla. Mitä vähemmän nämä öyhöttäjät saavat aikaani ja energiaani, sen parempi. Mutta nyt en pysty enää olemaan hiljaa.

Mitä tapahtui Ylen dokumentin jälkeen?

Itse olen blogin aloitettuani saanut yllättävän vähän vihaisia, ilkeitä kommentteja, mutta sen jälkeen kun osallistuin Yle Perjantain dokumenttiin poikani kanssa sain niitä saavillisen niskaani. Usein näen kun ihmiset kommentoivat, että mitäs on julkisuudessa, silloin saa haukkua. Miten niin on oikeutettua sanoa mitä vain, siksi että ihminen on tullut esille jonkun asian puolesta netissä tai telkkarissa? Tai olemalla politiikassa mukana? Tai voittamalla missikisan? Ja mikään, ei mikään oikeuta aikuista ihmistä haukkumaan lasta. Poliisikaan ei pysty (halua?) näille kommentoijille mitään, vaikka pahimmista viesteistä olen tehnyt rikosilmoituksen.

Ylen ohjelman jälkeen keskustelupalstoilla revittiin auki kaikki sometilini ja sain sähköposteja, kommentteja eri sometileille ja jopa tekstaria suoraan puhelimeen. Useimmat viestit olivat onneksi ylistäviä ja kehuvia – olin kuulemma rohkeasti tuonut esille monen ihmisen äänen menemällä ohjelmaan.

Osa viesteistä oli kritiikkiä ohjelmassa esiintyneisiin asioihin, kuten rahankäyttöön ja köyhyyteen liittyen. Muutamat osasivat esittää kritiikkinsä asiallisesti, ja minulla olikin todella mielenkiintoisia keskusteluja lukijoiden kanssa. Osa oli sitten enemmän tai vähemmän ei-niin rakentavaa kritiikkiä.

rasismin vastainen päivä

”Tapa ittes ja mulattiäpäräsi”

Pahimmat kommentit olivat niitä, jotka haukkuivat ulkonäköäni, painoani ja etenkin poikaani. Kuka aikuinen ihminen KEHTAA hyökätä viattoman lapsen kimppuun? Ja etenkin tämän ihonväriin? Varsinkaan, kun nämä asiat ovat ihan täysin asian vierestä! Muutenkin säälittävää eikä ole mitenkään kauhean mielikuvituksellista kommentoida painoani ja haukkua läskiksi.

Pahimmat viestit lityivät kuitenkin lapseeni. Sain viestejä joissa kehotettiin tappamaan itseni ja mulattipoikani, ja että hänen isänsä on jättänyt meidät kuten kaikki afrikkalaiset tekevät, että lapseni on Gambian lomareissun tuliainen ja äpärä. Siis aivan järkyttävää. Vaikka nämä olisivatkin trolleja tai jonkun teinin vitsi, se ei tosiaankaan ole tervettä. Näistä asioista voidaan spekuloida mitä vain, mutta en aio avata niitä blogissani, koska ne eivät kuulu kenellekään.

Ahdistaa kirjoittaa näitä tänne, mutta haluan nämä tuoda päivänvaloon. Tiedän, että moni teistä todellakin tietää miltä rasismi tuntuu, mutta on monia jotka eivät osaa aavistaakaan kuinka paljon sitä tapahtuu ja kuinka paljon se sattuu. Niin, tällaisessa maassa me asumme, missä ihmiset luulevat että heillä on oikeus käskeä tappamaan oma poikani ja itseni, siksi että hän on jonkun mielestä väärän värinen.

Ymmärrän, ettei rasismista uskalleta puhua

Pelkäsin ottaa esille tätä asiaa, myös sen takia että haluan suojella lastani. Vanhempana minun täytyy miettiä mikä on parasta lapselleni. En jaksa myöskään ottaa vastaan kaikkea sitä paskakommentointia, mikä näistä aiheista aina nousee. Ymmärrän, että jotkut hiljenee, koska pelkäävät, tai eivät jaksa lähteä taistelemaan vastaan. Sehän on vähän samaa kuin löisi päätä seinään. Mutta en silti aio hiljentyä. En aio sallia ilmapiiriä, jossa minun täytyy pelätä kirjoittamista nettiin, siinä pelossa että minun ja LAPSENI päälle hyökätään. Haluan että poikani ja kaikki muutkin ihmiset saisivat elää vapaasti suvaitsevaisemmassa ilmapiirissä, missä heidän ei tarvitse pelätä. Kun aloitin blogin ja osallistuin dokumenttiin, mietin tarkkaan haluanko tuoda lastani niissä esille. Päädyin kuitenkin siihen, että poikani kuuluu elämääni ja hän saa toistaiseksi olla esillä täälläkin. En halua rajata elämääni sen takia, että pelkään muiden ihmisten reaktioita.

Surullisinta tässä on se, että minun ei tarvitse pelätä kaduilla rasismia liikkuessani ilman lastani. Lapseni taas tulee väistämättä törmäämään rasismiin ja syrjintään ihonvärinsä takia, vaikka me olemme ihan yhtä lailla suomalaisia hänen kanssaan.

En myöskään kykene muuttamaan asioita yksin, ja kehotankin teitä kaikkia mukaan vastustamaan rasismia. Puhukaa ääneen kokemuksistanne, tukekaa sitä tyyppiä joka joutuu rasismin kohteeksi ratikassa. Pieniä tekoja, välittämistä, empatiaa, ymmärrystä. Vähemmän vihaa.

Täällä on myös hyvä artikkeli Yleltä liittyen keskustelukulttuurista somessa.

 

Lopuksi vielä Nasima Razmyarin video rasismin vastaisesta päivästä.

Rasisminvastainen päivä 21.3.2018

Tänään vietetään rasisminvastaista päivää. Kerron videolla saamistani viesteistä, vaikka aiheesta puhuminen ei olekaan helppoa. Koen kuitenkin, että minulla on tässä asemassa siihen velvollisuus. Teen sen jokaisen rasismia kokeneen ja syrjityn ihmisen vuoksi. Toivon, että lapset ja nuoret saavat kasvaa maailmassa, jossa ei tarvitse pelätä rasismia ja vihaa.Puututaan vihapuheeseen ja rasismiin. Tehdään yhdessä turvallinen Helsinki – ja koko Suomi.

Geplaatst door Nasima Razmyar op Woensdag 21 maart 2018

 

 

Good Hair Day

Good Hair Day

Kävimme eilen Harjun nuorisotalolla Good Hair Day tapahtumassa. Afrotukkaisen pojan äitinä tällaiset tapahtumat tietysti kiinnostavat todella paljon. Itselläni on niin suomalainen tukka kuin vain mahdollista, ja on ollut aikamoinen tehtävä opetella miten poikani hiuksia huolletaan. Haluan myös opettaa lapselleni kuinka hän itse voisi hoitaa hiuksiaan kun alkaa opettelemaan sitä itse. Ja tietysti sitä, että hän itsekin olisi ylpeä omista hiuksistaan ja oppisi rakastamaan niitä ja toista kulttuuriaan.
​Good Hair Day:n tarkoituksena on tarjota tietoa ja osaamista liittyen afrohiusten hoitoon. Monelta afrohiuksiselta suomalaiselta puuttuu omaan hiustenhoitoon liittyvää osaamista niin kampauksien kuin omille hiuksille sopivien tuotteiden osalta. Afrohiuksille sopivia tuotteita on vähän tarjolla eikä afrohiustenhoitoon liittyvää suomenkielistä tietoa ole juurikaan saatavilla.
-Good Hair Day tapahtumakuvaus

Käytän lapsen hiuksiin melkeinpä ainoastaan The Natural Beauty Shopin tuotteita, joita Harriet itse valmistaa puhtaista, luonnollisista ainesosista. Välillä käytän hiusten kosteuttamiseen pelkkää arganöljyä tai sheavoita. Olen paljon oppinut afrohiusten huoltamisesta juuri Harrietilta käymällä hänen kaupassaan Hämeentiellä Helsingissä. Poikani tukka on siitäkin “haastava”, kun siinä on sekoitus myös suomalaista, joten tuotteet jotka käyvät esim. afrikkalaiseen hiuslaatuun eivät välttämättä toimi lapseni hiuksissa. Sen takia sanon “haastava” sitaateissa, koska on vain minun tahdostani kiinni opetella niiden huoltamista ja hoitamista. Natural Beauty Shopissa Harriet on ihan kädestä pitäen auttanut minua ja monia ystäviäni lastensa hiusasioissa.

Oli mielenkiintoista käydä afrohiustapahtumassa, siellä oli luentoja (mm. huivien (turbaanien) kietomista ja lasten afrohiusten huollosta), musiikkia, kahvila, korvakoruja, vaatteita ja muita tuotteita myynnissä (mm. Ruskeat Tytöt). Paikalla oli myös parturi joka leikkasi hiuksia ja ulkona sai laitattaa hiuksiin tuoreita kukkia. Tunnelma oli ihanan rento (lukuunottamatta 3-vuotiaan kitinöitä ja ”haluan lisää pullaa” huutoja) ja rakastan muutenkin Harjun nutaa paikkana. Olen siellä opiskeluni aikana ollut työssäoppimassa pari kuukautta joten paikka on tuttu. Tällaisia tapahtumia saisi ehdottomasti olla lisää!

 

 

Olisin enemmänkin halunnut kuunnella luentoja, mutta 3v ei ollut samaa mieltä, joten hengasimme enimmäkseen kahviossa ostamassa pullaa.

 

 

Lapsille oli oma nurkkaus jossa sai piirtää ja lukea. Siellä oli mm. suloinen Oivan pallo -kirja ja Suomiräp-värityskirjoja.

 

 

Parturi leikkasi hiuksia paikan päällä. Itse olen leikannut lapseni tukkaa ja sekös se vasta homma on ollutkin opetella! En ole koskaan edes omia hiuksiani leikannut, saati sitten afrotukkaa. Mutta olen siinäkin mielestäni onnistunut ihan hyvin. Olen suunnitellut että voisi kyllä mennäkin ihan leikkauttamaan jossain pojan tukan, esim. Hiustrendiin. Lapsi alkaa jo olemaan tarkka omista hiuksistaan, ja viimeksi kun leikkasin tukan aika lyhyeksi, hän oli sitä mieltä että tukka on “ihan tyhmä”, ja hän sanoi useasti että on ihan “tyhmän näköinen”. Sen jälkeen olen antanut hiusten kasvaa.

 

 

Poikani vaatteita kehuttiin kovasti, ja sainkin ylpeänä sanoa että olen ommellut ne itse! Tämä Vimman Play-kangas on ihan huippu! (Ja juu, on vähän lörpähtänyt tuo kaula-aukko, kääk!)

 

 

On mahtavaa, kun voi ylpeänä sanoa että olenpas ommellut meidän kummankin vaatteet! Mekko, legginsit, lapsen housut ja paidan. Tajusin kuvan ottamisen jälkeen että hitsi, mehän olemme ihan Vimman mainos! Kaikki kankaat ovat Vimman kankaita sattumoisin. Minun vaatteiden tarinaa löydät tästä postauksesta.

 

 

Koska olen yksinhuoltaja ja poikani on puoliksi afrikkalainen, haluan yrittää parhaani mukaan tuoda lapsen elämään isänsä puolen kulttuuria. Tietysti se on haastavaa, koska enhän minä itse niinkään tiedä mistään mitään, joten on aivan ihanaa lapsen kannalta että muun muassa tällaisia tapahtumia järjestetään.

Olen itsekin kiinnostunut monenlaisista kulttuureista ihan pienestä pitäen. Malmössä, Ruotsissa asuessamme tutustuin tätini Chileläisen miehen kautta sambaan, ja haaveena onkin edelleen se että pääsen sambakulkueeseen itsekin tanssimaan! Olen aina tanssinut, ja jo vuosia esim. harrastanut afrobeatia (mm. tanssiryhmieni kautta) ja kuunnellut monenlaista afrikkalaista musiikkia. Omat vanhempani ovat ennen minun ja veljeni syntymää matkustaneet ympäri Afrikan mannerta autolla vuoden ajan, joten “Afrikan tarinat” ovat olleet iso osa meidän lapsuutta. Ja nyt ne ovat osa oman lapseni lapsuutta, joka nykyään aina pyytää babua (isoisää) kertomaan Afrikasta. En aio väittää osaavani yhtään mitään, mutta sen tiedän että olen aidosti kiinnostunut lapseni toisen kulttuurin asioista ja haluan sitä tuoda hänen elämäänsä, koska on tärkeää tietää missä omat juuret ovat.

​Juttelin Ruskeiden Tyttöjen työntekijöiden kanssa ja pyysin laittamaan terveiset Koko Hubaralle ja kiittää mm. ihanasta äitienpäiväkirjoituksesta, ja pelkästään siitä puhuessani tuli kyyneleet silmiin. Teette upeaa työtä kaikki, jatkakaa!

Toivoisin, etten joutuisi kirjoittamaan tätä: jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen elämää – ennemmin tai myöhemmin – tulee päivä, jolloin hän ymmärtää olevansa ruskea ja jolloin hän myös ymmärtää, ettei ruskeus ole tavallinen tai aina kovin hyvä asia. Jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen valkoisen äidin elämää tulee päivä, jolloin hän ymmärtää saman. ​— Haluan jokaisen teistä tietävän tänä äitienpäivänä myös tämän: te olette meidän ainoat äitimme. Onneksi. Me samastumme teihin silloinkin kun kukaan muu ei näe yhdennäköisyyttämme tai verisidettämme. Me samastumme teihin silloinkin kun väitämme ettemme samastu. ​
​Koko Hubara, Ruskeat Tytöt