Kategoria: Masennus

Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT!

Kävin viime kesänä psykiatrian poliklikikalla akuuttiajalla, koska paniikkikohtaukseni olivat todella pahat. Olin saanut kolme isoa paniikkikohtausta kaupungilla olllessani ja päivittäin tuntui, että joku istuu rintakehäni päällä. Koko ajan ahdisti ja oli vaikea hengittää. Oli vaikea lähteä kotoa ulos, kun tiesin että esimerkiksi bussiin meneminen ahdistaa.

Poliklinikalla minulle kerrottiin että kesällä ei ole aikoja psykiatrille. Sehän on ihan ok, koska kesällähän mielenterveysongelmatkin menevät kesälomalle! Eikun…

Sain sieltä masennuslääkkeet ja paniikkihäiriön nettiterapian. Sairaanhoitaja joka oli minua vastassa siellä, ei tuntunut kuuntelevan minua oikeasti. Kerroin, että  tiedän kyllä miten paniikkihäiriöni oireilee ja missä, ja kuinka ehkäistä niitä. Tiedän ettei siihen kuole, ja osaan kyllä useimmiten rauhoittaa itseni. Olisin halunnut jutella jonkun kanssa siitä, että miksi paniikkikohtaukset taas tulivat koko ajan ja pohtia syitä niihin yhdessä ammattilaisen kanssa.

Sen sijaan sain nettiterapian, jossa minun piti väsyneenä aina iltaisin lapsen mentyä nukkumaan tehdä tehtäviä. Villellä, Saijalla ja Markulla tulee helposti paniikkikohtaus aina bussissa ja väkijoukoissa. ”Mieti mitkä asiat laukaisevat paniikkikohtauksesi ja mikä niihin auttaisi? Miten voit pysäyttää kohtauksen?” Tämänkö pitäisi auttaa minua!?

Lue myös: Mielenterveysseura: Psykiatriseen hoitoon pääsy liian hidasta

Nettiterapiasta ei ollut mitään hyötyä

Otin ohjelman kautta yhteyttä nettiterapeuttiin ja sanoin ettei ohjelmasta ole minulle mitään hyötyä. Tiedän mitä paniikkihäiriö on, koska minulla on ollut se 16-vuotiaasta asti. En jaksanut tehdä tehtäviä, koska olin niin uupunut. Vasta parin viikon päästä sain vastauksen, että pitäisi sitkeästi jatkaa nettiterapiaa, koska nämä asiat eivät korjaantuisi sormia napsauttamalla, vaan ongelmat vaativat työtä. Niin, äidiltä jolle pelkästään jo sängystä ylös nouseminen aamulla on raskasta, kaikki asiat vaativat todella paljon töitä. Olisin kaivannut ihmistä jolle jutella näistä, eikä sitä että täytän lomakkeita yksin netissä.

Kun en jaksanut jatkaa ohjelmaa, minulle tuli sähköpostiin vähän väliä viesti, että en ole osallistunut nettiterapiaan, ja jos en kohta kirjautuisi sinne oikeuteni terapiaan päättyisi. Todella ahdistavaa. Muutaman kerran terapeutti kyseli tekstiviestillä, miksi en ole jatkanut ohjelmaa ja mitä minulle kuuluu. Kerroin että uupunutta kuuluu. En jaksanut jatkaa nettiterapiaa koska en kokenut siitä olevan mitään hyötyä. Terapeutin mielestä olisi hyvä jatkaa hoitoa edes jossain muodossa. En jaksanut edes vastata. Miten vaikeaa olisi soittaa masentuneelle äidille, ja kysyä että milloin voisin tulla vastaanotolle? En jaksanut ottaa yhteyttä sairaanhoitajaan, joka ei kuitenkaan ymmärtäisi minua.

On vaikea saada apua kun henkilökunta vaihtuu jatkuvasti

Olen psykiatrisella polilla käynyt noin vuoden ajan arviointijaksolla ja erilaisissa terapioissa ja ryhmäterapiassa. Siellä oli ikävää se, kun IPT-terapiaa ja ryhmäterapiaa lukuunottamatta minulla vaihtui jatkuvasti lääkäri ja hoitajat. Ei hoidosta ole mitään hyötyä, jos hoitava taho ei tunne sinua, ja joutuu selittämään samat asiat uudestaan ja uudestaan.

Seuraava askel minulle kuulemma olisi hakeutua Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se on maksullista ja kallista, Kelan tuesta huolimatta. Pitäisi löytää psykiatri (ja maksaa ne käynnit itse), hoitaa byrokratiat sen suhteen ja se kaikki tuntuu todella raskaalta ja lisäksi liian kalliilta kukkarolleni.

Lue myös: Mielenterveyden keskusliitto: Tutkimus – Psykoterapiaan pääsy liian hankalaa

Liian moni ei saa apua ajoissa

Luen jatkuvasti uutisia siitä, kuinka vaikeaa on hakea ja saada apua mielenterveysongelmiin. Jos ei pääse hoitoon ajoissa, voi tilanne pahentua ja olla entistä vaikeampi saada asioita kuntoon. Pahimmillaan hoitoon pääsemättömyys aiheuttaa kuoleman. Iltalehti kertoi Jonnen tarinan avun saamisen vaikeudesta ja uupumuksen ja masennuksen vähättelystä.

”Jonne sanoo, ettei ole montaakaan tautiryhmää, jossa koetaan sellaista vähättelyä kuin mielenterveyshäiriöissä. – Masentuneelle saatetaan tokaista, että älä valita turhaan, sillä joillakin menee vielä huonommin. Potilas, jonka käsi on murtunut; ei taatusti saa vastaavanlaista vähättelevää kohtelua.” – Iltalehti

Vantaan Sanomien uutisessa mies ei saanut apua itsemurhayrityksen jälkeen, vaan sai ajan kuukauden päähän. Kaksi päivää myöhemmin hän oli tappanut itsensä.

”Sisar vaati veljensä määräämistä pakkohoitoon, mutta psykiatri diagnosoi vain alkoholiriippuvuuden. Sisar koki, että ongelmaa vähäteltiin eikä omaisia kuunneltu, koska veljellä näytti ulkoisesti olevan asiat hyvin. – He sanoivat, että ei hätää, kun veljeni oli töissä ja hänellä oli asuntokin, sisko ihmettelee.” – Vantaan Sanomat

Kaleva kertoo tarinan nuoresta miehestä joka muutti pois kotoa varhain. Rahapula ja juoksuttaminen luukulta toiselle avun takia uuvutti Juhon. Hän alkoi lääkitä itseään alkoholilla, ja sen sijaan että oltaisiin perehdytty syihin syvemmin, tartuttiin pelkästään seurauksiin eli juomiseen. Ohjeistus että lopeta vaan se juominen ei auta.

Kun teini-ikäinen Juho yritti hakea apua masennukseen, vastaanotto oli tyly. – Käytännössä minulle vain naurettiin, hän kertoo. – Aina sanotaan, että yhteiskunta auttaa, kunhan vain pyytää apua. Mutta sitten kun sen tekee, ei apua saakaan. -Kaleva

Iltalehden bloggaaja Tiia Öhman kirjoitti hyvän kirjoituksen mielenterveyspalveluista. On tärkeää saada helposti apua, eikä monen soittelun ja välivaiheen kautta. Kun on uupunut työelämästä, masentunut tai ahdistunut on todella vaikea soittaa ja pyytää apua. On hankalaa, kun saa soitettua vihdoin yhteen paikkaan, josta sanotaan että soita toiseen paikkaan. Kun on vihdoin päässyt pyytämään apua, saa ajan kuukauden päähän.

Mielenterveyden hoitoon tarkoitetun tuen pitää irrota pyytämällä, heti ja helposti. Ei tusinan kiusallisen, pelottavan välivaiheen kautta byrokratian viidakossa, jota tervekään ihminen ei välttämättä jaksa eikä ehdi samoilla läpi. – Tiia Öhman, IL

Terveydenhuolto ei ole maailman parhaimpia

Tässä maassa, hyvinvointivaltiossa, Suomessa, pitäisi olla yksi maailman parhaimpia terveydenhuoltoja. En voi kuulemani ja kokemani mukaan enää pitää Suomea hyvinvointivaltiona. Täällä huonosti voiva ihminen jätetään oman onnensa nojaan aivan liian usein.

Minä pärjään, koska minulla on hyvä tukiverkosto ja saan heiltä apua. Tiedän, että joku ottaa minusta kopin jos taas putoan syvään kuoppaan. Mutta entäs kaikki ne, joilla ei ole ketään joka ottaisi heistä kopin? Miten heille käy? Pelkään että soten myötä mielenterveyspalvelut kokevat sellaisen muutoksen, että avun hakeminen vaikeutuu edelleen.

Miten voit auttaa?

Jos tiedät että joku ystäväsi on esimerkiksi masentunut, voit kysyä tarvitseeko hän apua lääkärikäynnille. Siellä helposti masentunut voidaan käännyttää pois, koska masentunut jaksa välttämättä puolustaa itseään, ja mielenterveysongelmia vähätellään jatkuvasti. Minä olen usein ottanut esimerkiksi äitini mukaan vastaanotoille, jos en jaksakaan pitää puoliani.

Voit lahjoittaa Mielenterveysseuran Mielinauha-keräykseen.

Allekirjoita adressi: Kuntoutusprykoterapian saatavuus on turvattava sote-uudistuksessa

Poistetaan jo vihdoin ikävä stigma liittyen masennukseen, uupumukseen ja muihin mielenterveyshäiriöihin. Kannustankin kaikki jotka jaksaa ja uskaltaa, puhumaan näistä ääneen. Mielenterveysongelmia ei kuuluisi hävetä. Haastankin nyt myös kaikki tuntemani bloggaajat puhumaan tästä ääneen! #älähäpeämasennusta

 

Lue myös:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Ensimmäisen vuoden aikana synnytyksen jälkeen olin niin univajeesta ja uudesta elämäntilanteesta sekaisin että en tajunnut masentuneeni. Lisäksi luulin että on normaalia että vielä puolen vuoden jälkeen on niin hormonimyrskyissä että koko ajan itkettää. Ajattelin että on normaalia etenkin yksinhuoltajalle olla niin poikki, että sängystä nouseminenkin on haastavaa.

Kun valitin terveyskeskuksessa, että vauva itkee tosi paljon öisin, ja itsekin itken väsymyksestä, ei minua otettu tosissaan. Tässä asiassa on vielä terveydenhuollolla parantamista, että kuunnellaan oikeasti niitä väsyneitä vanhempia ja otetaan uupumus tosissaan. On todella vaikeaa sanoa ääneen, että olen uupunut vauvan heräilyjen ja itkun takia, ja jos silloin ei kukaan reagoi tai vähättelee, voi olla että vanhempi hiljenee ja koittaa vaan venyä. Niin minullekin kävi, kun en saanut heti apua. Eräskin lääkäri ohjasi sen enempää minua kuuntelematta ulos huoneestaan ja sanoi että vuoden iässä se helpottaa. Kaikki vauvat itkevät, sellaista se on vauvan kanssa, onko tämä kenties esikoinen…?Kävelin itkien kotiin ja mietin että miten hemmetissä pärjään huomiseen asti, saati sitten puolen vuoden päähän.

Ajattelinkin listata asioita, joista voi tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen. Heti synnytyksen jälkeen saattaa tulla nk. baby blues, joka johtuu hormoneista ja uudesta elämäntilanteesta, mutta se ei yleensä kestä paria viikkoa pidempään. Synnytyksen jälkeinen masennus kestää kuukausia (tai vuosia) ja saattaa tulla vasta monta kuukautta synnytyksen jälkeen. Jokaisen tilanne on toki erilainen, ja kannattaakin olla yhteydessä esim. neuvolaan jos tunnistaa itsessään masennuksen oireita. Näistä oireista ja synnytysmasennuksesta onneksi puhutaan jo aika paljon, mutta ajattelin ettei näistä voi puhua liikaa.

YLEISIMPIÄ OIREITA:

  • Jatkuva ilottomuus ja innostuksen puute
  • Negatiiviset ajatukset jotka kiertävät kehää
  • Pohjaton väsymys joka ei lähde vaikka saisi nukuttua
  • Itkuisuus, ärtyneisyys, vihan purkaukset
  • Vaikeus vastata vauvan tarpeisiin ja viesteihin. Myös kiintymys vauvaan voi tuntua hankalalta. Kielteiset ajatukset vauvasta. Voi olla vaikeuksia tuntea itseään äidiksi, ja vauva voi tuntua vieraalta
  • Paniikki, ahdistus, pakkoajatukset, itsensä soimaaminen kaikesta, toivottomuus tulevasta
  • Ruokahaluttomuus / ruokahalun lisääntyminen
  • Uniongelmat – vaikeus nukahtaa illalla, heräily aamuyöllä vaikka vauva nukkuisi hyvin
  • Itsetuhoiset ajatukset, ajatukset vauvan vahingoittamisesta, itsemurha-ajatukset
  • Toimintakyvyn puute – on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään. Toisaalta voi tulla tietynlainen maaninen vaihe, että puuhaa ja tekee kaikkea ihan koko ajan
  • Syyllisyyden ja häpeän tunteet, jotka usein estävät hakemasta apua. Sitä uskoo olevansa vaan huono äiti joka ei pärjää lapsen kanssa
  • Ylihuolehtivuus lapsesta, on vaikeaa jättää lapsi hoitoon muille ja on huolissaan lapsen terveydestä jatkuvasti
  • Pelot – äiti saattaa pelätä koko ajan kaikkea. Että hänelle itselleen tai vauvalle (tai muille läheisille) tapahtuu jotain pahaa
  • Myös lukuisat fyysiset oireet saattavat liittyä – vatsaongelmat, päänsärky, niska-hartia-alueen kireydet, hikoilu, huimaus, seksuaalisen halun vähentyminen tai katoaminen
(Lähteenä käytetty omia kokemuksia sekä äimän sivuja)

MINKÄLAISIA OIREITA MINULLA OLI?

Mielialan vaihtelut

Mielialani hyppivät ylös ja alas, alakulosta täyteen raivoon. Öisiin heräilyihin olin niin poikki, että välillä piti jättää vauva huutamaan pinnasänkyyn ja mennä vessaan raivoamaan tai huutamaan tyynyyn. Kitinää en päivällä kestänyt yhtään ja usein tuli joko itkettyä tai raivottua. Olin rauhallinen ja hetkessä raivostuin silmittömästi siitä, että esim. muovikassi tippuu lattialle. Seuraavassa hetkessä saatoin olla iloinen ja sitten itkeä tunnin lattialla.

Jatkuvaa itkemistä

Jotenkin kuvittelin että vielä kahdeksan kuukautta synnytyksen jälkeen on normaalia itkeä päivittäin. Että tällaista se muillakin äideillä on. En tajunnut ollenkaan miten pahasssa jamassa olin, kun muistan että usein makasin pitkään vaan lattialla, sohvalla, sängyllä itkemässä. Vauva oppi puolen vuoden iässä pyyhkimään unirätillään äidin kyyneliä. Muistan ajatelleeni, että äitiys tuo esille puolen joka on koko ajan herkillä kaikesta.

Itsetuhoisia suunnitelmia ja ajatuksia vauvan satuttamisesta

Monesti yöllä huutoa kuunnellessani mielessäni näin kuinka menisin parvekkeelle, joko yksin tai vauvan kanssa ja hyppäisin alas. Että saisi olla rauhassa, ja itku loppuisi. Kerran ajattelin, että kohta nappaan vauvasta kiinni ja heitän seinään. Se oli kamalin tunne ikinä! Siinä vaiheessa aloin ymmärtämään jo pikkuhiljaa, että nyt tämä ei ole ihan normaalia.

En onneksi koskaan oikeasti heittänyt vauvaa seinään, vaan siinä vaiheessa ymmärsin pyytää apua (ja sainkin kotipalvelua ja keskusteluapua). Nämä ajatukset kuitenkin olivat todellisia ja pelottavia. Kuitenkin rakastan lastani yli kaiken, mutta masennus ja väsymys tekivät hallaa aivoilleni, ja ajatukset alkoivat kiertää ikävää kehää. Jos vain kävelen ulos ovesta ja menen jonnekin missä saan nukkua…

Jollain tasolla kuitenkin tajusin että olen todella syvällä mustissa vesissä, ja että nämä ajatukset eivät ole oikeasti minua, vaan uupumuksen aiheuttamaa. Näiden ajatusten ympäröimänä aloin ymmärtämään äitejä jotka ajavat bussia päin lapset takapenkillä. Kun sanoin tämän jossain ääneen, sain todella, todella paheksuvia katseita ja kommentteja. Tuntui että kukaan ei ymmärtänyt, mitä kävin läpi.

En pidä sitä missään nimessä oikeutettuna että tappaa itsensä ja lapsensa, mutta ymmärrän sen mustan pilven aivoissa, joka kertoo että se on ainut vaihtoehto jäljellä enää. Kun on itsekin käynyt niin pimeää dialogia päässään, voi ymmärtää toisen epätoivon. Silloin kuitenkin häpesin sitä, että sanoin näinkin pimeän ajatuksen ääneen, enkä sen jälkeen pitkään aikaan kertonut kenellekään mitä oikeasti välillä ajattelin.

Toivoton tulevaisuus

En osannut yhtään ajatella tulevaisuutta. Se näytti todella mustalta ja synkältä. Onnistuin vakuuttamaan itseni siitä että lapsi ei koskaan kasva eikä tilanne ikinä helpota. Kun ihmiset yrittivät lohduttaa sanomalla että “se on vain vaihe” ja “ne kasvaa niin nopeasti, koita nauttia“, olin ihan raivon ja epätoivon partaalla. En nähnyt asiaa niin kuin muut. Elin joka päivä usein minuutti kerrallaan, ja päivät tuntuivat viikoilta. Siinä vaiheessa ei paljon lohduta se, että vuosi menee nopeasti. Kuukausia kestävä unettomuus ilman masennusta (ja vauvaa) on rankkaa, saati sitten kuukausien (ja vuosien) mittainen heräily yksin vauvan ja masennuksen kera. Sekin masensi entisestään, kun tuollaiset kommentit tuntuivat vähättelyltä ja tuntui että kukaan ei oikeasti ymmärrä miten rankkaa se oli.

Sumuisuus ja tahmeus

Aivojen sumuisuus ja koko kehon tahmeus alkoi aamulla ja loppui illalla kun nukahdin. Kaikki mitä tein vaati suuren ponnistuksen koska tuntui kuin lyijyviitta olisi nostettu harteille. Kesti kauan ennen kuin tajusin, kuinka raskasta kaikki oli. Olin niin syvällä masennuksessa ja niin väsynyt, että en tajunnut että ei ole normaalia että pelkästään sängystä ylös nouseminen vaati suunnattoman tsempin ja usein itkun kanssa nousin ylös. Usein olin todella tyytyväinen, kun vihdoinkin monen päivän tsemppaamisen jälkeen pääsin suihkuun. Olo oli silloin kuin lottovoittajalla.

Vaikea tehdä päätöksiä / saada aikaiseksi / vaadin liikaa itseltäni

En osannut päättää mitä tehdä ruuaksi, saati sitten että olisin saanut tehtyä sen ruuan. Vaadin itseltäni kuitenkin koko ajan liikaa olosuhteisiin nähden, vaikka einesruuat olisi voinut helpottaa tilannetta. Silti koitin kokata itselleni ja tein lapselle soseita pakkaseen. Tavallaan se auttoi, kun tuntui että oli joku kontrolli edes jostain, kun rytmit ja unet oli hukassa. Oli kuitenkin työn ja tuskan takana laittaa ruokaa tai päättää että milloin imuroisi, koska olin niin saamaton. Oli vaikea sopia treffejä ystävien kanssa, kun unohdin tapaamisia tai treffipäivän saapuessa olinkin liian väsynyt lähtemään ulos.

 

Paniikki / ahdistus / fyysiset oireet

Todella usein oli ahdistus päällä. Oli vaikea hengittää ja välillä sain paniikkikohtauksia. Niska-hartiakivut sekä leuan jäykkyys, koska olin niin jännittynyt koko ajan. Vatsa oli usein sekaisin jännityksestä ja stressistä. Päänsärky sekä migreeni vaivasivat, koska niska oli niin jumissa ja olin niin väsynyt. Myös vauvan jatkuva kantaminen ja hyssyttely öisin sai kropan ihan jumiin.

Ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttely

Pelkäsin lähteä kauppaan, koska en jaksanut ihmisiä. En jaksanut törmätä tuttuihin ja vaihtaa kuulumisia, koska kuulumiseni tuntuivat niin masentavilta. Myös minkä tahansa puhelun soittaminen oli vaikeaa. Usein oli vaikeaa lähteä ulos vaikka kaupungille, kun pelkäsin että ihmiset kohtelevat meitä huonosti. Usein tuntui siltä että olemme vauvan ja vaunujen kanssa kaikkien tiellä ja meitä paheksutaan.

Varmasti osa niistä tunteista oli vain päässäni, mutta yllättävän usein sain niskaani ärsyyntymistä että olemme tiellä bussissa ja niin edelleen. Tuntui ettei jaksa lähteä mihinkään kun kaikkialla on niin paljon lapsivihaajia ja muuten vain kiukkuisia ihmisiä. Olin valmiiksi jo raivona ja valmiina huutamaan kaikille jotka edes uskalsivat katsoa meihin päin, jos lapsi kiukutteli. Pelkäsin myös kaikkia mahdollisia pahoja asioita joita voisi sattua minulle tai vauvalle ulos lähtiessä.

Muistivaikeudet

Tämä liittyy myös vahvasti univajeeseen, joka oli ihan älytöntä ensimmäisen vuoden aikana, mutta liittyi varmasti myös masennukseen. Unohdin lapsen nimen puistossa esitellessäni meidät jollekin äidille, unohdin että olin mennyt kauppaan, en muistanut mitä olin tehnyt edellisenä iltana ja niin edelleen. Usein kävelin ympäri asuntoa ja mietin että mitäköhän taas unohdin. Tungin kaukosäätimen jääkaappiin ja etsin jatkuvasti puhelinta ja lompakkoa sekä silmälaseja jotka löytyi päästäni.

Itsesyytökset, syyllisyys ja häpeä

Tunsin jatkuvasti huono äiti-fiiliksiä. Uskoin että olen ainut äiti maailmassa joka uupuu äitiydestä eikä selviä tästä kaikesta. Sitä vahvisti terveydenhuollon ammattilaisten vähättely sekä muiden ihmisten kommentit. Että kunhan teen niin ja näin jaksan paremmin, ja näillä vinkeillä saan lapsen nukkumaan. Kun mikään ei onnistunut, uskoin että olen täysin epäonnistunut äitinä. Negatiiviset ajatukset kiersivät kehää päässä, ja sitä kierrettä oli vaikea lopettaa.

En ole koskaan ollut mitenkään järjestelmällinen rutiini-ihminen, ja sen takia oli vaikeaa koittaa järjestää meille hyvät rutiinit. Varsinkin kun yöunet olivat kummallakin hukassa. Kuitenkin tarvitsimme jonkinlaiset rutiinit, koska lapset tarvitsevat ennakoitavuutta. Myös itseäni helpotti että tiesin etukäteen päivän systeemit, milloin tehdään mitäkin. Minulla oli joku kontrolli johonkin, kun muuten menimme pitkälti vauvan tarpeiden mukaan. Mutta ei se helppoa ollut epäjärjestelmälliselle ihmiselle, ja tästä syytin itseäni koko ajan. Etten ole tarpeeksi äidillinen, kun en osaa pitäytyä tarkoissa ruoka-ajoissa ja rutiineissa.

Ulkopuolisuuden tunne

Usein perhekerhoissa ja vertaistukiryhmissä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuntui että kaikki muut elivät onnellista vauvavuotta tai valittivat miehistään. Vaikka kaikilla heillä olisi myös ollut masennusta, se ei kuitenkaan kuulunut koskaan äitikerhojen kahvipöytäkeskusteluun.

Sain vihdoin oikeanlaista vertaistukea kun löysin erään yksinhuoltajien olohuoneen sekä Äimän vertaistukiryhmän. Muistan edelleen sen tunteen, kun kerroin tarinaani synnytysmasennus-ryhmässä, ja muut nyökyttelivät ja oikeasti ymmärsivät mitä käyn läpi. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun tuntui että kukaan ei ymmärtänyt mitä kävin läpi. Sen takia kannustan kaikkia hakeutumaan jonkun vertaistuen piiriin, vaikka se aluksi tuntuukin jännittävältä ja vaikealta. 

Uniongelmat

Vauva heräili jatkuvasti ja huusi yöllä, joten luonnollisesti itsekin heräilin. Kun lapsi jossain vaiheessa alkoi nukkumaan hieman paremmin etenkin alkuillasta, istuin hartiat korvissa ja pelkäsin että milloin seuraava huuto alkaa. Samoin vaiheittain tuli heräiltyä aamuyöllä, kun pelkäsin sitä että itku alkaa. Sydän pamppaillen koitin saada unta, ja saatoin havahtua monta kertaa siihen että luulin että vauva itkee. Olin niin stressaantunut, että olin kireä kuin viulunkieli vuorokauden ympäri.

Äimän sivuilta voit lukea lisää synnytysmasennuksesta ja lapsivuodepsykoosista. Sieltä löytyy myös vertaistukiryhmät ja apua masennuksen kanssa kamppaileville. Voit myös ottaa yhteyttä neuvolaan tai terveysasemalle jos tuntuu että olet masentunut. TÄÄLLÄ voit tehdä testin masennusoireista, samaa testiä käytetään terveydenhuollossakin. Älä jää yksin, vaan hae apua <3

P.S. Jos kaipaat vertaistukea netissä, perustin hiljattain Masentuneet mutsit ryhmän, joka on tarkoitettu synnytysmasennukseen sairastuneille äideille!

 

 

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin kuvalehden haastattelu synnytysmasennuksesta

Kodin Kuvalehti haastatteli minua synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja vauvavuoden uupumuksesta ja yksinäisyydestä. Koko jutun voit lukea TÄÄLTÄ.

 

”Yhteiskunnassa toitotetaan täydellistä äitiyttä, jota ei ole olemassakaan. Äitiydestä annetaan ruusuinen kuva, ja jos se olekaan niin ruusuista, aletaan miettiä, mikä minussa on vikana. Niitä tunteita on tosi vaikea käsitellä yksin omassa päässään”, Tinna sanoo.

Hän toivoo, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhuttaisiin enemmän. Että se otettaisiin tosissaan. Ei soimattaisi, syyllistettäisi tai sanottaisi, että mitäs hankit lapsia.

”Kun äiti on uupunut, ei sanottaisi vain, että sitä se äitiys on. Jotkut jaksavat raskaita asioita enemmän, jotkut vähemmän.”

Tinnan olo paranee pikkuhiljaa. Lapsi nukkuu välillä, eikä ole enää niin kiinni äidissä.

 

 

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Luin vauva.fi sivustolta juttua, jossa puhutaan ihanasta vauvavuodestaItse kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen voin sanoa, että minun vauvavuoteni oli kaikkea muuta kuin ihana. Tietysti vuoteen mahtui myös upeita hetkiä, vauvan hymy aamulla pelasti rankan yön heräilyineen ja on upeaa seurata kun vauva kasvaa ja kehittyy. En ole koskaan katunut sitä että tulin raskaaksi, mutta olisin muutamankin kamalan hetken voinut vaihtaa pois. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut mielessäni (ihan pienestä asti) kuinka ihanaa on tulla äidiksi.

Kun luen hehkutusta ihanasta vauva-ajasta, kuinka kaikki on niin ihanaa kun saa lapsen, en voi sille mitään että mieleeni nousee katkeria ajatuksia. Jutun kommenteissa puhutaan siitä, että eikö nykyään saa puhua niistä hyvistä asioista, keneltä se on pois? Toki saa, mutta itselläni oli käsitys raskaana ollessa että vauvan kanssa olisi ihanassa vauvakuplassa ja elämäni saisi ihan uuden merkityksen. Että äidiksi tullessani olisin vain täynnä rakkautta ja sateenkaaria. Odotin kyllä, että vauvan tultua saattaisin hieman kärsiä univajeesta ja olla pihalla asioista, mutta ajattelin että varmasti oppisin hyväksi äidiksi matkan varrella. En olisi missään nimessä uskonut, että valvon öitä vielä melkein neljä vuotta myöhemmin.

Olen onnistunut päästämään jo vähän irti siitä katkeruudesta, mutta edelleen tällaisia juttuja lukiessa tunteet nousevat välillä pintaan. En saanut kokea sitä täydellistä vaaleanpunaista hattaraa mitä ensimmäisestä vuodesta kuvia maalaillaan.

Meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli täynnä univajetta, täydellistä uupumusta, masennusta, tunteja kestävää itkua (vauvan ja minun), erilaisten sairauksien googlailua, vähättelyä terveydenhuollolta liittyen omaan jaksamiseeni sekä lapsen terveyteen, liuta epäonnistumisen tunteita ja tuhoisia ajatuksia siitä kuinka heittäisin vauvan seinään, kun en jaksanut enää sitä jatkuvaa itkemistä.

Tietysti kaikilla jopa siellä vaaleanpunaisissa hattaroissa on ongelmia myös, mutta uskon että vaikeuksista ääneen puhumalla voidaan helpottaa niitä jotka uivat syvemmissä äitiyden vesissä. Että ei tuntuisi siltä, että kaikki muut nauttivat, mutta minä en.

“Minä ainakin olen nauttinut vauvan/vauvojen kanssa. Jos joku ei ole, ei se minun kokemustani mitätöi. Totta kai yöllä joutui heräilemään, mutta ei se minua haitannut. Miksei myös posititiivisesti asiasta voi kertoa? Kauhea valitus, uupumus ja kuoleman kieliessä vaikerrus on jotenkin trendikkäämpää?” – vauva.fi kommentti

Itse olisin toivonut että masennuksesta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Ehkä olin naiivi, mutta en oikeasti uskonut että äitiys voisi tuoda pintaan kaikenlaista paskaa – ja nyt en tarkoita vain vaipan sisältöä. “Miksi tästä puhutaan niin vähän: vauvavuosi voi olla ihanaa, rentoa ja palkitsevaa aikaa ja tervetullut tauko oravanpyörässä kiirehtimiseen.” Itselläni taas kokemus oli se että näistä äitiyden pimeistä puolista ei puhuta tarpeeksi.

Väsymyksestä kyllä puhutaan, mutta en uskonut että voisin ikinä olla niin väsynyt kuin olin ensimmäisenä vuotena. Ja kuinka synkkiä ajatuksia voikaan ajatella väsyneenä. Se pieni ihminen jota rakastat niin sydäntäsärkevän paljon, voi itku-maratoneillaan aiheuttaa ajatuksia joita ei kehtaa sanoa ääneen. Minusta joka ikinen äiti (ja isä) saa puhua uupumuksesta ja negatiivisista tunteista mitä vanhemmuus on herättänyt, ja se pitäisi saada tehdä ilman että kukaan kritisoi niitä. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä suoraan sanottuna paskaa hommaa. Jos aina joku on sanomassa, että “mitäs hankit lapsia” tai “etkö osannut ennakoida että et saa nukkua”, äidit ja isät hiljenevät ja asia pysyy tabuna.

On hyvä, jos kaikenlaisista tunteista puhutaan vanhemmuuteen liittyen, myös niistä negatiivisista puolista. Kun puhun katkeruudesta liittyen synnytysmasennukseeni ja rankkaan vauvavuoteen, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi onnellinen muiden puolesta joilla on helpompaa. On ihanaa että puhutaan myös positiivisista jutuista eikä ole tarkoitus ketään pelotella tai demonisoida vanhemmuutta. Olisin itse vain toivonut että omana raskausaikanani olisi puhuttu enemmän näistä ääneen. Olisin ehkä osannut aiemmin huomata synnytysmasennukseni.

“Vauvaloma voi olla todellista luksuslomaa parhaassa mahdollisessa seurassa: pitkiä aamukävelyitä, leppoisia kahvitteluhetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa.” – vauva.fi lehtiartikkeli

Itse taas usein kirosin sitä, kun heräsin viideltä vauvan kanssa, ja olin aivan rikki yöllisten heräämisten jälkeen. Usein menimme jo seitsemältä ensimmäisille päiväunille. Tietenkään vauva ei suostunut nukahtamaan mihinkään muualle kuin ulkona liikkuviin vaunuihin, joten ulos oli lähdettävä, satoi tai paistoi. Ja useimmiten satoi. Joka puolelta sateli vinkkejä siitä kuinka vauvan voi opettaa nukkumaan kahdeksaan kun vaan pötköttää sängyssä, ja nukkumaan päikkärit sisällä. Kiehuin raivosta ja mietin, että painukaa kuuseen neuvoinenne. Ihan kuin en olisi jo kokeillut kaikkea, ja siinä väsymyksen ja masennuksen tilassa jossa olin, piti mennä sieltä mistä aita on matalin. Kunhan sai vaan nukkua edes hetken.

Muistan kuinka lähdin ulos rättiväsyneenä ja koitin nukuttaa vauvaa joka ei vain suostunut nukahtamaan. Itkimme kummatkin kilpaa ja työnsin loskassa rattaita.

Tuntui niin epäreilulta, olin kaikkialta vain lukenut niistä ihanista päikkäri-metsälenkeistä ja vauvan kanssa köllöttelyistä. Minä sen sijaan itkin lattialla masentuneena ja vauva ei suostunut koskaan nukkumaan.

Itse koin myös todella raskaaksi sen että vauva usein itki tunteja putkeen enkä tiennyt mikä häntä vaivaa. Olin ihan varma että lapsella on refluksi tai jokin muu fyysinen vika, mutta terveydenhuollossa ei uskottu minua eikä väsymystäni. Tuntui todella epätoivoiselta, kun kukaan ei kuunnellut eikä ottanut minua tosissaan. Uupumukseni ja vauvan itkut kuitattiin sillä, että olen esikoisen äiti ja en vain tajunnut että vauvat ne myös itkee joskus (tällä hetkellä olemme menossa pojan kanssa jo toiseen nielurisaleikkaukseen ja refluksilääkitys on kokeilussa, että kyllä se äidinvaisto on oikeasssa). Olen todella katkera terveydenhuoltoa kohtaan tämän takia.

“Se ilo, jonka vauva sai aikaan! Ei paljon tullut oltua naama mutrussa kotona, edes yksin. Aina sitä löysi sen ilon pienestä ihmisestä.” -vauva.fi kommentti

Voi että, kun olisinkin vain löytänyt ilon masennuksen ja ahdistuksen sijaan. Välillä toivon että voisin hankkia lisää lapsia saadakseni jonkinlaisen eheyttävän toisen mahdollisuuden uuden vauvan kanssa. Jotta voisin kokea sen kaiken uudestaan ilman niitä synkkiä hetkiä. En muista läheskään kaikkea ensimmäisestä kahdesta vuodesta, päivät, viikot ja kuukaudet sulautuvat yhteen yhdeksi harmaanmustaksi mössöksi. Välissä on toki onneksi niitä vaaleanpunaisia hattaroita, mutta enemmän on mustia hetkiä.

“Kun lapsi oppii tunnistamaan isänsä ja ilmaisemaan jälleennäkemisen riemun hymyllä, käsiä vispaamalla ja jokeltamalla. On hankala keksiä, missä hetkessä elämällä olisi enemmän merkitystä.” – vauva.fi kommentti

Ehkä osa katkeruudesta, uupumuksesta ja synkkyydestä liittyi myös siihen että raskauden alusta asti olin ihan yksin. En voinut jakaa hyviä enkä huonoja hetkiä kumppanin kanssa, koska sellaista ei ollut. Olen monesti miettinyt että olen kyllä ihan tyytyväinen siihen että ei tarvitse kestää parisuhde- ja kasvatusriitoja (tai etenkään huoltajuuskiistoja) kenenkään kanssa, mutta kyllä se on todella rankkaa ettei lapsella ole isää elämässään.

Eniten olen kaivannut kumppania kun vauva on oppinut jonkin uuden taidon tai tekee jotain hassua. On eri asia jakaa näitä iloisia asioita lapsen isän kanssa kuin kenen tahansa muun kanssa. Nykyään olen aika sinut sen kanssa että olemme kahdestaan poikani kanssa. Vauvavuoden aikana kävin myös läpi katkeria ajatuksia lapsen isää kohtaan, ja se oli yksi syy ahdistumiseeni. Jouduin kaiken muun lisäksi käsittelemään vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta, pettymystä ja surua vauvan isättömyyteen liittyen.

“Mua itketti tätä lukiessa. Miksi meillä ei ollut tollaista, miksi mä en saanut ihanaa vauva -aikaa josta olin jo vuosikaudet haaveillut? Miksi mä sain pelkkää paskaa: valvomista, väsymystä, 24/7 kitisevän vauvan joka ei tosiaan nukkunut tai ollut tyytyväinen vaunuissa, ei sylissä, ei missään.” – vauva.fi kommentti

Nyt kun kirjoitan tätä, voin onnekseni todeta että ehkä pahin on jo ohi. Näen valon tunnelin päässä, ja se valo on ajoittain jo todella kirkas. Uskallan jo toivoa että toipuminen on mahdollista. Voin paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta edelleen on tekemistä. Kärsin vieläkin masennuksesta ja syön masennuslääkkeitä. Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Usein poden huonoa omaatuntoa vähän kaikenlaisista asioista, vaikka koitan olla armollinen itselleni. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että vaikka mieleni järkkyykin, on meillä moni muu asia todella hyvin ja olen onnistunut kasvattamaan ihan kelpo lapsen masennuksesta huolimatta. En ole myöskään koskaan syyttänyt lasta siitä että masennuin, koen että tämä on minun hekilökohtainen matkani kasvaa.

Lapsi on kaikesta huolimatta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vielä on matkaa kuljettavana, että voisin sanoa että olen toipunut masennuksesta. Kenties masennus jää osaksi elämääni ja on vain hyviä ja vähän huonompia kausia? Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi. Nyt on katsottava eteenpäin ja mentävä sen mukaan. Voin ainakin olla tyytyväinen itseeni, että kaikesta huolimatta olen onnistunut yksin kasvattamaan kohteliaan, ihanan ja maailman rakkaimman pojan jo kohta neljävuotiaaksi.

Tsemppiä kaikille jotka ovat samassa veneessä <3

 

Mikä susta tulee isona?

Mikä susta tulee isona?

Kun kysyn lapseltani mikä hänestä tulee isona, hän vastaa yleensä ‘kokki’. Viime aikoina se lista on pidentynyt muutamalla ammatilla lisää: poliisi, palomies, lääkäri ja rosvo. Viimeksi kun kysyin häneltä tämän kysymyksen pari päivää sitten, hän vastasi: ‘KAIKKI!’. Sanoin pojalleni, että totta, sinusta voi tulla mitä vaan isona.

Miten on sitten tämän äidin laita? Mitä jos ei tiedä vielä päälle kolmekymppisenäkään mitä tehdä isona? Olen kouluttautunut pukuompelijaksi, modistiksi ja viimeisimpänä nuoriso-ohjaajaksi. Olen nyt vajaan vuoden etsinyt ja hakenut töitä, pääsemättä edes haastatteluun. Melkein kaikki ohjaajuus-hommat ovat iltaisin ja viikonloppuisin, ja tähän elämäntilanteeseen sellainen työ vie voimavaroja. Sen takia olenkin hakenut leikkipuistoihin ja työpajoihin, jotka yleensä ovat päivisin.

Olen miettinyt viimeisen puolen vuoden ajan että ryhtyisin yrittäjäksi. Olen hakenut syksyn ja alkavan talven aikana kahdelle työkkärin yrittäjyys kurssille. Ensimmäiselle kurssille en päässyt, toiselle olen varasijalla 4. Kurssi alkoi tänään, eli aika hiljaista että olisin varasijallekaan päässyt.

Jos ryhtyisin yrittäjäksi, voisin helpommin laskuttaa blogiyhteistöitäkin, tällä hetkellä en ole ottanut yhtäkään maksullista työtä vastaan, koska tiedän että se aiheuttaisi ongelmia Kelan ja työkkärin kanssa, pätkä- ja keikkahommia on todella vaikea tehdä kun on työtön. Kela tykkää siitä, että ollaan joko työttömänä tai täydet tunnit töissä. Muuten joutuu viemään Kelaan palkkakuitit, ja näiden tsekkaamista varten saattaa joutua odottelemaan kaikkia tukia kaksi kuukautta. Ei se ole sen stressin arvoista puuhaa, varsinkin jos rahaa tulee viisikymppiä sieltä ja satanen täältä, ja niiden takia joutuu odottelemaan tukia. Tällainen kuvio on todella stressaavaa, etenkin kun kamppailee muutenkin ahdistuksen ja masennuksen kanssa.

Haluaisin päästä tekemään jotain ihan omaa, omilla ehdoillani. En jaksaisi enää olla kotona ns. tyhjän panttina. Tunnen itseni niin luuseriksi kun olen työttömänä, ja en pääse edes työkkärin kurssille. Ihan vain vihjeenä työkkäri – niitä yrittäjyyskursseja voisi järjestää lisääkin, kun näköjään kiinnostusta löytyy, toiselle kurssille hakijoita oli 164 ja 40 pääsivät kurssille.

Haluan pois tästä työttömyydestä ja köyhyydestä, koska se jo itsessään lisää masennusta ja ahdistusta, kun joutuu koko ajan olemaan huolissaan toimeentulostaan. Tuntuu kuin eläisi veitsenterällä koko ajan, ja pienikin asia voi sysätä kuilun pohjalle. Eilen tajusin että olin kadottanut lompakostani viimeisen 20 euron setelin.

Toivon, että ensi vuosi tuo minulle paljon kaikkea hyvää, kerrankin. Olisin sen todella ansainnut. Minusta tosin nyt tuntuukin siltä, että kuljen koko ajan kohti jotain uutta, jotain inspiroivaa, jollekin oikealle tielle olen menossa. En vain vielä tiedä minne se tie vie. Sen tiedän, etten vuonna 2018 halua enää olla työtön, tai tuntea itseäni näin hyödyttömäksi enää.

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

uinka kertoa lapselle siitä, että äiti on masentunut? Itse en ole (vielä) kovinkaan seikkaperäisesti kertonut lapselleni, että olen masentunut. Meidän perheessä kyllä sanoitetaan paljon tunteita ja puhumme paljon erilaisista asioista. Lapsi kyselee ja minä vastailen.

Useimmiten jos tiuskin, olen vihainen, itken tai raivoan selitän lapselle minkä takia. Sanoitan paljon lapsen tunteita (“olet varmasti väsynyt, ja sen takia kiukuttaa helposti), mutta myös omiani. Sillä tavalla lapsi ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, että äiti voi myös olla väsynyt ja surullinen, mutta se ei ole lapsen syytä.

Sain kaveriltani oppaan, “Miten autan lastani?”. Se on opas vanhemmille, joilla on mielenterveysongelmia. Opas on ilmainen, ja sen voi tilata kotiin tai ladata PDF:nä koneelle (täältä, klik).

Oppaassa käydään läpi sitä, miten lapsi saattaa reagoida vanhemman mielenterveysongelmaan. Joistakin lapsista saattaa tulla hiljaisia, toisista kiukkuisia tai mielisteleviä vanhempia kohtaan. Jotkut lapset eivät reagoi kovinkaan voimakkaasti. Omassa lapsessani (3-vuotias) en ole huomannut sen kummempia oireita (toki olen niin väsynyt ja tilanteeseen turtunut, että en varmaan huomaisikaan…). Kun olen vihainen, hän on kerran sanonut “äiti et kai kohta aio paiskoa ovia”, ja se tuntui sydänjuurissani asti. Voi pienokaista, kun äiti raivoaa niin. Se oli myös hyvä hetki minulle hieman pysähtyä ja miettiä, miten lapsi imee kaikki omat tunnetilani. Itselläni masennus usein purkautuu ulos raivokohtauksina ja sillä että olen todella ärsyyntynyt kaikkeen. Vähän niin kuin PMS-oireet, mutta potenssiin sata.

Olen selittänyt lapselleni usein että äiti huusi sen takia koska äitiä väsyttää. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi selittää 3-vuotiaalle vielä että sairastan masennusta. En usko että noin pieni vielä käsittää sitä, vaikka lapset paljon ymmärtävätkin. Uskon että toistaiseksi on parempi selitys se, että äiti on väsynyt, koska sekin on totta. Olen sitä mieltä että lapsille on hyvä ikätasoisesti olla mahdollisimman totuudenmukainen. Ei kuitenkaan ole tarve kuormittaa lasta sellaisella tiedolla, joka saattaisi huolestuttaa liikaa.

Täytyykö olla huolissaan lapsen mielenterveydestä?

Oppaassa on hyviä neuvoja siihen, että missä vaiheessa lapsesta kannattaa olla huolissaan ja hakea apua. Kuten vaikka silloin, jos tuntuu että lapsi muuttuu vanhemman masennuksen vuoksi myös hiljaiseksi, käytösongelmia ilmaantuu tai lapsi tuntuu koko ajan käyttäytyvän kiltisti, jotta vanhempi ei suuttuisi. Näin minulle sanottiin myös perheneuvolasta, kun kyselin että pitääkö minun olla huolissani lapsesta, kun olen masentunut. Itse en ainakaan ole huomannut että lapsi reagoisi ainakaan kovinkaan vahvasti masennukseeni. Ehkä se johtuu myös siitä että masennus minulla oireilee niin että olen kuitenkin toimintakykyinen, enkä makaa sängyssä päivät pitkät. Pystyn laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan arkiaskareet, mutta kaikki vaatii minulta suuren ponnistuksen että saan aikaiseksi. Sitähän lapsi ei tietysti huomaa, että äiti maksaa laskuja aina myöhässä ja välillä kämppä on kaaos. Tosin, lapsi aina välillä huomauttelee että äiti, lavuaari on ihan likainen, minäpä siivoan sen

 

Et ole syypää sairauteesi, kuten ei ole sydäntai kuumepotilaskaan omaansa. Ei kukaan syytä sydänpotilastakaan, vaikka hän joutuu olemaan pitkään sairaalassa tai vuoteenomana eikä pysty hoitamaan kotia tai käymään vanhempainilloissa.
Miksi sitten mielenterveyspotilas tuntee niin vahvaa syyllisyyttä omista ongelmistaan? Siksi, että meillä yhä vieläkin vallitsee käsitys, jonka mukaan psyykkinen häiriö on omaa tekoa ja kertoo huonoudesta ihmisenä. Se ei pidä paikkaansa mutta on syvällä uskomuksissamme. – Miten autan lastani? – opaskirja

 

Yhdessä vaiheessa podin koko ajan huonoa omaatuntoa masennuksestani ja pelkäsin koko ajan että olenko pilannut lapseni. Huomasin että nämä ajatukset vain lisääntyivät ja saivat minut entistä masentuneemmaksi ja stressaantuneemmaksi. Oli pakko koittaa kääntää ajatukset niinpäin, että teen parhaani. Ajatusten kääntäminen positiivisemmaksi (armeliaammaksi itseään kohtaan) on vaikeaa, etenkin kun on masentunut. Olen itse kuitenkin pystynyt siihen, kovan työn tuloksena.

Aina kun huomaan että soimaan itseäni jostain, koitan miettiä jotain asiaa mitä olen tehnyt hyvin tänään tai edellisenä päivänä. Se on auttanut itseäni huomaamaan, että en tosiaankaan ole paska äiti, vaikka masentunut olenkin. Teen monia asioita lapseni kanssa hyvin, ja lapsesta tulee varmasti loistoyksilö masennuksestani huolimatta.

Mielenterveysseuran oppaan voit tilata täältä

 

Lue lisää Masentuneen mutsin postauksia aiheesta:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Raivariäidin terveiset

Miltä näyttää masentunut ihminen?

 

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Teimme Naiseuden Voiman Elinan kanssa videohaastattelun. Hän halusi haastatella minua aiheella vihan tunteet ja raivonhallinta. Puhuimme äitiydestä, rasismista, feminismistä, kasvatuksesta, raivareista ja miten olen selvinnyt masennuksen ja yksinhuoltajuuden kanssa.

Haluaisitteko mahdollisesti enemmänkin videomatskua minulta? Tällainen on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella mutta olen aina sitä mieltä että pelkoja kohti. Olen miettinyt että voisin ehkä tehdäkin enemmän videoita, jos inspiraatio tulee.

Pidemmittä puheitta, video, olkaa hyvä!