Kategoria: Masennus

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Törmäsin taas blogimaailmassa siihen että toisen vanhemmuutta arvostellaan. En toisaalta ole siitä yhtään yllättynyt, koska tuntuu että ihmisten arvostelu on helpottunut somen kautta. Mutta silti se joka kerta yllättää. Miten on niin vaikea ymmärtää että ihmisillä on eri tapoja hoitaa arkeaan ja toteuttaa vanhemmuuttaan? Tapa, jolla itse hoidat arkeasi, voi olla täysin erilainen verrattuna muihin, eikä tee siitä yhtään sen parempaa tai huonompaa.

Satuin lukemaan Modernisti kodikas -blogin kirjoituksen Lempeyttä arkeen ja ennen kaikkea toisille. Postauksessa bloggaaja Kerttu Pylvänäinen kertoo saamastaan arvostelusta edelliseen postaukseensa, Lopulliset hyvästit arkiuokakriiseille. Postauksessa Kerttu kertoo yhteistyöstään kotimaisen yrityksen Feelian kanssa, joka toimittaa kotiin viikon ruuat. Kamalaa postauksessa oli joidenkin mielestä se, että ruuat olivat valmisruokia.

Ote postauksesta:

”Ja kun kerron, että harrastavassa vuorotyöperheessämme turvaudutaan silloin tällöin valmisruokaan, saan yllättyä. Innostuneen vastaanoton lisäksi sain myös toisenlaista palautetta: valintani tuomittiin. Tämän palautteen antoi ihminen, jolla ei ole omia lapsia ja on omien sanojensa mukaan keittiöalan ammattilainen. Hän tuomitsi valintani käyttää valmiita ruokia osana kiireisen arjen ravintoa. Myös muutaman samantyylisen kommentin sain blogiinkin: “Jos ei ole arjessa aikaa tehdä ruokaa, niin joku on pielessä.”

Mitä saat siitä, että nostat itsesi muiden yläpuolelle?

Minusta on jotenkin hassua, että joku kokee asiakseen tulla kommentoimaan toisen blogiin, että hänellä on pakko olla jotain elämässä pielessä kun tarjoaa lapsilleen välillä valmisruokaa eikä itsetehtyä joka päivä. Kommentissa sanottiin myös että ”Haluan antaa myös lapsilleni esimerkin normaalista elämästä joka ei mene niin, että joutuu turvautumaan erinäisiin palveluihin, kun ei pysy kaikki elämän palaset muuten kuosissa.” Vau. Olen sanaton.

Mikä on normaalia elämää? Miksi se on huono asia, että käyttää valmisruokia helpottaakseen arkeaan? Minun ja lapseni alku yhdessä ei ole ollut helppoa synnytysmasennukseni vuoksi, eikä meidän elämässä ole koko ajan ollut kaikki palaset kasassa. Tekeekö se meidän perheestä jotenkin huonomman kuin jossain toisessa perheessä, missä ruoat tehdään alusta asti itse aina jokaisena vuoden päivänä? Toki minäkin soseutin itse kaikki ruoat lapselle kun hän alkoi syömään kiinteitä, mutta se johtui siitä että ylisuoritin masentuneena arkea, ja ajattelin että olen nyt hyvä äiti kun soseutan samalla kun itken kun en jaksa. Olisipa joku silloin sanonut minulle, että osta edes osa soseista ja hellitä vähän. Se ei ole niin vakavaa.

Nyt saatat ajatella siellä lukiessa tätä että ”se koira älähtää…”. Kyllä, täällä koira älähti, ja kovaa! Olen pienen vauvan yksinhuoltaja-äitinä kokenut paljon syyllisyyttä erinäisistä asioista, koska nykyään vanhemmuus on todella vaativaa mm. somen (arvostelun) takia. On niin paljon paineita joka suunnasta suorittaa vanhemmuutta ja arkea mahdollisimman hyvin ja täydellisesti, että ei ihme että uuvumme.

Nykyään en suostu enää potemaan syyllisyyttä siitäkin, että tarjoan lapselleni valmisruokia arkisin. Meillä syödään myös itsetehtyä ruokaa, mutta ei joka päivä. Olen yksinhuoltaja, ja kaikki muu oheishuolto (kaupassa käyminen, ruoan laittaminen, siivous, pyykkäys, jne jne) on pois lapseni kanssa leikkimisestä. Seuraavaksi voikin joku toinen kommentoija sanoa että ”miksi nykyään vanhemmat eivät ole läsnä lapsilleen?” No sen takia että toinen syyllistää etten tee ruokia itse, niin olen keittiössä tekemässä sitä ruokaa! Huoh. Kun yhdelle kumartaa toiselle pyllistää. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia, joten parasta on että koittaa keskittyä siihen mikä toimii siellä omassa arjessa. Mikä tuo minulle energiaa? Mikä vie sitä? Miten tasapainoilen parhaiten niin, että itse jaksan ja olen läsnä myös lapselle?

On helppo arvostella muita, kun oma elämä on helppoa

Joskus tuntuu että tällaiset kommentoijat ovat kahta eri lajia: yksi voi niin pahoin että oksentaa sen toisten päälle netissä, toinen voi niin hyvin, ettei ole koskaan isoja vastoinkäymisiä tullutkaan.

On helppoa arvostella toisen elämää, jos ei itse ole joutunut painimaan esimerkiksi uupumisen kanssa. Kun vanhemmat uupuvat arjen alle, mennään sieltä mistä aita on matalin. Ja se on siinä tilanteessa vain fiksua. On ehkä vaikea ymmärtää toisten arkea, jos ei itse ole joutunut kokemaan esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta, pitkittynyttä vaikeaa taloustilannetta tai mitä tahansa muuta kriisiä. Usein tosin tuntuu, että on vaikea ymmärtää toisten elämäntilannetta kun ei ole annettu kauhalla empatiakykyä. Jollain tapaa ymmärrän enemmän tätä ykköskategorian haukkujaa: kun on paha olla on helppo arvostella muita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyväksyttävämpää.

Valmisruokia ja arjen helpotusta voidaan käyttää myös silloin kun ei ole arjen hallinnan vaikeuksia tai uupumista. Kaikki ihmiset eivät vain priorisoi itse laitettua ruokaa sinne ykköseksi. Kaikkia ei kiinnosta seisoa keittiössä kahta tuntia illassa ja viittä viikonloppuna. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?

Yle Perjantain jälkeen minunkin ruokailutottumuksia arvosteltiin

Kun osallistuin Yle Perjantain Hyvä Köyhä dokumenttiin, sain sen jälkeen todella paljon palautetta. Osa siitä palautteesta (kritiikistä) koski mitäpä muutakaan kuin – ruokavaliotani. Dokumentissa kuvattiin mm. sitä kuinka lämmitin minulle ja lapselleni purkkihernekeittoa. Ja siitähän se riemu repesikin. Osa kommentoi että kamalaa kun annetaan valmishernaria = epäterveellistä. Osa kommentoi, että kuinka paljon halvemmaksi tulisi tehdä hernekeitto itse. Ei se ole vaikeaa, sen kun tekee, liottaa edellispäivänä herneet ja keittää seuraavan päivän. Sitten oli myös se arvosteluporukka joka sanoi, että ehkä en olisi niin läski jos söisimme kunnon kotiruokaa, eikä purkkihernaria. Hohhoijaa. Ja siis, hienoa että arvostellaan juuri sitä yhtä (hemmetin) hetkeä meidän elämässämme mikä sattui osumaan sinne tv-kameralle. Mutta hei ”lohdutuksena”, jos olisi kuvattu sitä että kokkaan alusta asti tuoreista aineksista olisi sitäkin arvosteltu. ”Katsokaa nyt, sääli yh-perheen lasta kun se äiti vaan kokkaa, eikä ole läsnä lapselleen”.

Priorisoin arjessa lapsen kanssa oleskelun

Olen tosiaan yksinhuoltaja, ja teen vuorotyötä. Kun tulemme iltavuorosta kotiin esimerkiksi kuuden aikaan, on enää noin tunti siihen että aloitamme iltarutiinit ja lapsi menee nukkumaan parin tunnin sisään. Vietänkö sen tunnin ruokaa tehden, vai lapseni kanssa? Valitsen usein ehdottomasti jälkimmäisen.

Jotkut ahkerat tietysti ovat jaksaneet suunnitella ja vääntää viikonloppuna ruoat valmiiksi, mutta minä en kuulu tähän joukkoon. Se ei mielestäni kerro mistään elämänhallinnan ongelmista, vaan siitä että minua ei yksinkertaisesti kiinnosta suunnitella ja tehdä ruokia etukäteen. En näe valmisruoissa tai puolivalmisteissa mitään pahaa. Ne eivät pilaa lastani.

Sen sijaan olen ollut huolissani siitä, olenko tarpeeksi hyvä äiti kun olen ollu masentunut, ja olen masentuneena huutanut ja raivonnut liikaa lapselleni. Olen joutunut turvautumaan lastensuojelun ja perheneuvolan apuun edellä mainitun takia. Pelkään, että paniikkihäiriö ja paniikkikohtaukset vaikuttavat lapseen negatiivisesti. Pelkään, että lapsikin sairastuu masennukseen tai ahdistukseen äitinsä tavoin. Pelkään, että en riitä lapselleni totaaliyksinhuoltajana. Pelkään, että ainoana vanhempana en pysty tarjoamaan kaikkea tarpeeksi taloudellisesti. Pelkään että…

Joten ei, en pidä valmisruokia pahimpana uhkana lapselleni.



Lue myös:

Kun äidin korttipakka hajoaa

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen? Jos epäilet että sinulla on masennus, mutta et ole varma, käy ensin Äimän sivuilla katsomassa oireita ja tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jos tunnet että olet masentunut, uupunut, etkä jaksa, on todella tärkeää hakeutua jonkun avun piiriin. Jos avun hakeminen yksin tuntuu vaikealta, suosittelen pyytämään jonkun mukaan. Synnytysmasennus on yllättävän yleistä vaikka siitä ei puhutakaan paljon julkisesti, eikä sitä tarvitse hävetä.

Mistä siis apua?

Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa yhteys neuvolaan. Itse soitin neuvolaan, sain ajan samalle päivälle ja myös lääkärin vastaanotolle. Sieltä saa apua ja tukea ensi hätään, ja ohjeet jatkoa varten. Itse sain masennuslääkityksen ja keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Koin että lääkityksestä oli apua (kun sopiva lääke löytyi), ja pääsin jaloilleni.

Oman kokemukseni mukaan apua voi myös olla haastavaa saada, ellei liiottele ja kerro tarpeeksi selkeästi että on avun tarpeessa ja nyt heti, eikä ensi kuussa. Suosittelen sen vuoksi myös edelleen, että jos avun hakeminen on haastavaa tai tuntuu ettei sinua uskota, voi pyytää mukaan jonkun läheisen ihmisen avuksi ja tueksi. Sinulla on oikeus apuun!

apua synnytysmasennukseen

Suosittelen myös hakemaan kotipalvelun kautta hoitajaa, joka voi tulla esimerkiksi kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan auttamaan lapsen/lasten kanssa. Minä sain kotipalvelusta hoitajan joka kävi kerran viikossa kolme tuntia, hakivat lapsen leikkimään puistoon jotta sain itse levätä. Tätäkin saa neuvolan kautta, riippuen kunnasta miten sitä on tarjolla ja kuinka usein.

Itse olen saanut aikoinaan myös apua psykiatriselta sairaanhoitajalta terveyskeskuksessa ja psykiatrisesta poliklikikasta (terkkarin kautta lääkärin lähetteellä).

Myös perhetyön kautta sain perhetyöntekijän joka kävi muutamia kertoja meillä kotona auttamassa arjen sujumisessa.

Eli lyhyesti:

Neuvola – neuvolan terveydenhoitaja, neuvolalääkäri tai neuvolapsykologi

Terveyskeskus – Lääkärin kautta: psykiatrinen sairaanhoitaja tai lähete psykiatriselle poliklinikalle

Psykiatrinen päivystys

Kotipalvelu (hoitaja tulee kotiin)

Lastensuojelu / sosiaalipäivystys (voidaan tehdä esim. kartoitus kokonaistilanteesta, siitä minkälaista apua voisi tarvita. Itse sain perhetyöntekijän tätä kautta eikä ollut tarvetta lastensuojelulle muuten)

Valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 puh. 09 2525 0111

Jos on todella akuutti hätä voi AINA soittaa 112!

Muita auttavia tahoja ja tietoa:

Mielenterveystalo

Mielenterveysseura

Äimä ry

Äimän vertaistukiryhmät paikkakunnittain

Äimän vertaistukipuhelin

SOS-Kriisikeskus (Helsinki)

Ensi- ja turvakotien liiton baby blues-toiminta

Maria Akatemia

Tässä vielä loppuun blogipostaus, missä kerron yleisimpiä oireita mitä voi olla synnytysmasennuksessa, ja mitä oireita itselläni oli. Suosittelen myös Äimä ry:n sivuihin ja yhdistykseen tutustumista, heillä on esimerkiksi ihan live vertaistukiryhmiä synnytysmasennuksen – ja psykoosin sairastaneille. Itse olen saanut tosi paljon apua vertaistukiryhmistä.



Lue myös:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kun äidin korttipakka hajoaa

Kun äidin korttipakka hajoaa

Moi. Pitkästä aikaa.

Blogi on elänyt hiljaiseloa. Kyllästyin suunnittelemaan postauksia, kyttäämään lukijamääriä, miettimään parhaita SEO-sanoja, jakamaan postauksia facessa, antamaan itsestäni kaikille ja kaikelle koko ajan. Kroppa ja mieli veti säästöliekillä, ja tuntui että arki ja elämä on taas vain pelkkää selviytymistä. Aamulla ylös kellon soidessa ja sitten vain toivotaan että korttipakka pysyy kasassa iltaan asti. Blogin päivittäminen alkoi tuntumaan raskaalta, turhalta, turhauduin kun lukijamäärät viime vuoden aikana vain tippuivat ja tuntui että minulla ei ole mitään sanottavaa. Päätin pitää taukoa ja mietin samalla blogin jatkoa. Jaksanko? Antaako tämä mitään enää minulle?

Tänään ainakin sanoin ääneen töissä, että en jaksa. Olen ylikuormittunut, ja soitin lääkäriin että terapiaa tai jotain apua, kiitos. Kummasti tuntui, että helpotti aivan hiton paljon jo pelkästään se että sanon sen ääneen. Haluan apua ennen kuin pakka leviää käsiin. Olen onnekas, koska töissä minua ymmärretään. Siellä olen kertonut kuormittavasta arjestani ja nyt päätin sanoa ääneen etten jaksa kohta enää ja aion hakea apua. Työstäni tykkään, menen sinne mielellään ja iloisin mielin joka aamu. Se on vain se kaikki muu lieju siellä arjessa mikä ei toimi, ja se jos mikä kuormittaa kaikkea.

hajoaa
Väsynyt hissiselfie

Viime syksy oli todella kuormittava muuton takia, ja itseasiassa pelkästään muutto on yksi isoimpia asioita mitä perus arjessa voi tapahtua. Muuton lisäksi huolehdin yksin arjestamme poikani kanssa, tiskaan, siivoan, käyn kaupassa, kuskaan päiväkotiin ja haen sieltä, yritän muistaa lapsen toimintaterapia-ajat (luojan kiitos isäni kuskaa lasta sinne, se on ihan älyttömän suuri apu ja tuki ja turva), pidän to do -listaa päässäni ja kalenterissa jatkuvasti ajan tasalla (eli yhden kun saa hoidettua tulee kolme asiaa lisää tilalle), sekä kotona että töissä lohdutan, otan kiukkuja vastaan, kasvatan ja pelleilen ja leikin.

Lapsen uusi päiväkoti ei ole ollut täysin odotusten mukainen ja olen joutunut sielläkin taistelemaan esimerkiksi oikeuksistani saada lapselle iltahoitoa (tämä on jo tarina erikseen) ja tuntuu että siellä ei ihan ymmärretä lapsen aistipulmia. Lapsi kuormittuu päivän aikana asioista x ja y, ja purkaa kaiken päälleni kotona ja tic-oireilee. On iso huoli, miten lapseni pärjää päiväkodissa ja reagoiko hän vasta nyt muuttoon ja se purkautuu näin? Tässä vain pieni osa arjestamme, ja pelkästään tämän kirjoittaminen mustaa valkoiselle saa minut tajuamaan, kuinka lähellä olen sitä, että korttipakka hajoaa käsiin. Eikä ihme, kun miettii mitä kaikkea tällä hetkellä on meneillään.

Lisäksi oma terveys reistailee, tällä hetkellä tutkitaan mm. astmaa ja uniapneaa, ja jäätävä väsymys ja hengenahdistus haittaa arjessa huomattavasti. Myös lapsella on oireita joita oli aiemminkin ennen nielu- ja kitarisojen leikkausta, ja näitäkin pitää tutkia taas.

Seikkailua uudessa asuinympäristössä

Tästä on vaikeampi puhua kuin menneestä synnytysmasennuksesta, koska se oli silloin, tämä on nyt. On helpompi puhua menneisyydestä, koska tiedän että siitä on selvitty, mutta tästä ei vielä ole selvitty. Tätä tarinaa vasta kirjoitetaan. Ensimmäinen askel on nyt se että sanon ääneen: en taida pärjätä yksin. Tarvitsen apua. Olen sen jo oppinut: ei ole heikkoutta hakea apua, päinvastoin.

Tarinani ja blogini jatkuu, ainakin toistaiseksi. En ole valmis luovuttamaan, kummankaan suhteen.


Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

Siis hetkinen – saan nykyään käydä rauhassa suihkussa!

On keskiviikko, kello on 20.35. Olen juuri saanut lapsen nukkumaan ja olen suihkussa. Tajuan kesken hiusten pesun että hetkinen, olen jo pitkään saanut käydä rauhassa suihkussa ilman häiriöitä! Muistan vuosi, vai pari sitten kun vielä kuuntelin sydän pamppaillen shampoot päässä että huutaako se lapsi, heräsikö se. Vau, näin se elämä muuttuu.

Poikani alkoi siis nukkumaan täysiä öitä vasta noin 4-vuotiaana. Syntymästään asti hän heräili, huusi ja heräili ja olin epätoivon partaalla. Voit lukea lisää näistä ajoista täältä (Vuoden päivät nukuttuja öitä takana), täältä (Vauvavuoden jättämät traumat) ja täältä (Miksi en ollut onnellinen äiti – tarina siitä kun mutsi masentui) .

Silloin tuntui siltä ettei tämä tästä koskaan, koskaan ikinä parane. En nähnyt valoa tunnelin päässä. Itseasiassa, edes koko tunnelia ei näkynyt kaiken sen masentuneen raskaan mönjän läpi.

Kuva: Alexandra Malanin

Muistan todella elävästi sen tunteen siellä suihkussa, kun tuntui ettei edes viiden minuutin suihkun aikana kykene rentoutumaan, vaan odottaa sitä seuraavaa itkua sydän pamppaillen. Ja niin tässä nyt vain ollaan 5,5-vuotiaan lapsen äitinä ja kirjoitan tätä postausta kaikille teille jotka kamppailevat unettomien öiden kanssa. Että kyllä se helpottaa, uskokaa pois. Vaikka ei siltä tunnukaan tällä hetkellä, niin kyllä se helpottaa.

Ja älkää kuunnelko sitä joka tähän sanoo että ”odota vain, kyllä se tästä pahenee, ei tämä vielä mitään! Pienet lapset, pienet murheet, isot lapset isot murheet!” Vaikka se saattaakin pitää paikkaansa, me emme mieti sitä nyt, vaan koitamme selvitä tämän vaiheen läpi kunnialla. Kun ihminen saa unta pitkän unettoman jakson (vuosien) jälkeen, ei mikään tunnu ihanammalta kuin kokonaisen yön nukkuminen häiriöittä.

p.s. Olemme muuttaneet ja elämä alkaa pikkuhiljaa asettumaan tänne uuteen kaupunginosaan. Ehkä tämä muutto-uupumus pikkuhiljaa hälvenee ja jaksan paremmin. Ehkäpä blogikin tästä pikkuhiljaa alkaa heräämään henkiin!


Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Olen jonkin verran ommellut viime aikoina mutta mikään ei ole blogiin asti eksynyt. Olen ollut aika laiska kuvaamaan tuotoksiani (eli itseäni). Olen ollut väsynyt ja kiireinen – arki ja muuttopuuhat vie energiat. Luultavasti blogin puolella tulee olemaan hieman hiljaisempaa loppukesästä ja alkusyksystä muuton ja töiden takia. Muutto on elokuun lopulla ja elokuun alussa menen uuteen ryhmään töihin – pääsen eskareiden kanssa touhuamaan yhdeksi kaudeksi! Odotan sitä innolla, mutta tiedän että uusi ryhmä, osittain uudet työkaverit ja lapset tulevat viemään voimia kun kaikki on uutta.

Instagramin puolelle päivitän ahkerammin kun se on jotenkin nopeampaa ja vaivattomampaa tässä muuttotohinassa. Jos olet instassa, kannattaa siis ottaa seurantaan tilini @masentunutmutsi.

Seurasaari

Eräs aamu olin kävelemässä töihin ja näin bussipysäkillä naisen jolla oli ihana trikoinen neuletakki missä oli hapsut. Siitä sain idean hapsuneuletakkiin. Illalla kun tulin kotiin töistä en jaksanut kaivaa esiin neuletakin kaavoja, sen sijaan tein hapsumekon, koska olin niin innoissani hapsuista.

Muistatteko ne ihanat ysäri-hapsuvaatteet? Minullakin oli sellainen ”inkkarimekko”. No, tässä minun versioni inkkarimekosta:

Kävimme tänään seurasaaressa ja siellä pyysin että äitini nappaa kuvan mekosta. Lapsi halusi tulla mukaan kuvaan ilmeilemään. Linssilude ja pelleilijä, keneen lienee tullut?

Mekon kangas on tilattu Kangaskapinasta, kaava on oma. Tulipa hirveä himo ommella lisää hapsuvaatteita! Ainakin on pakko saada hapsu-neuletakki! Voisinpa myös kaivaa esille kaapista hapsuhameen jonka ompelin itselleni kauan sitten, jota en vain ole käyttänyt aikoihin.

Tänään olimme koko päivän ulkona. Kävimme seurasaaressa, sen jälkeen Oodin uudessa leikkipuistossa (eikä se ollut yhtään niin surkea kuin olen useassa paikassa nähnyt haukuttavan!) ja sen jälkeen vielä kävimme illalla mäkkärissä syömässä hampparit. Ihana, aurinkoinen lomapäivä. Ei kiirettä mihinkään ja hyvää seuraa. Tänään olen ollut kovin onnellinen. En olisi mitenkään uskonut pari vuotta sitten että koskaan voisin näin hyvin enää koskaan. Nyt meillä on 1,5 viikkoa lomaa ja sen jälkeen alkaakin pikkuhiljaa muutto häämöttämään edessä.

Tänään syötiin paljon jäätelöä 💖
Oodin edessä oleva kiipeilypaikka

En uskonut, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta voi toipua. En uskonut pahimpina aikoina, että lapsi alkaa nukkumaan yöt, enkä olisi enää kuolemanväsynyt. Tämä olkoon siis kannustuksena kaikille teille, jotka väsyneenä ja masentuneena luette tätä, ettekä usko että voisitte koskaan enää olla onnellisia. Se on se masennus, joka sen teille uskottelee. Älkää uskoko sitä.

Haleja!



Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Luin surullisen artikkelin Vihreästä Langasta. Siinä on Leikkiväen nuoria kertomassa elämästään ja haasteista. Epävarmuutta tulevaisuudesta, kielteisiä terapiapäätöksiä, uupumista, masennusta. Artikkeli kertoo, että syrjässä olevia nuoria (15-29-vuotiaita) on yli 60 000, ja etenkin 25-44-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on nousussa. Syynä on usein mielenterveysongelmat.

Järjestöjen tarjoamat palvelut ovat usein ihan tupaten täynnä, tulijoita olisi enemmän kuin paikkoja. Näin on myös Leikkiväessä, josta edellä mainittu artikkeli kertoo. Julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkiä. Jos voit ”liian hyvin”, et saa apua. Ennaltaehkäisevä apu on olematonta valtion puolelta.

Lisäksi yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan ja ”nykyajan nuoria” haukutaan laiskoiksi ja työtä vieroksuviksi. ”Kyllä työtä tekevälle löytyy”, on vanhan kansan sanonta, joka kivasti potkii jo potkittua. Miten mennä töihin, kun ei ole päässyt opiskelemaan, ei ole työkokemusta, tai uupuu jo ennen kuin pääsee työelämään? Mitä sitten, kun tarjolla on vain pätkätöitä? Kun apua ei saa terapiasta ja lääkkeitä tuputetaan senkin edestä, ja toimeentulotuen viidakko on liian vaikea, ollaan jumissa.

Kuva: Alexandra Malanin

Terapiaan pääsy on todella vaikeaa

Voisin kertoa vähän omasta kokemuksestani avun pyytämisestä ja sen saamisesta. Hakeuduin terapiaan terveyskeskuksen kautta vuonna 2014 kun olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pari vuotta tästä eteenpäin olin päässyt psykiatriselle poliklinikalle, saanut siellä alkuarvionnin, sain ryhmäterapiaa, rentoutumiskurssin jossa mm. venyteltiin ja nettiterapiaa. En kokenut näistä olevan mitään apua. Lopulta sain koko kevään kestävän IPT-terapiajakson joka auttoi minua ymmärtämään itseäni ja mahdollisia syitä siihen miksi masennuin. Opin siellä uusia ajattelutapoja, syy-seuraussuhteita, itsestäni huolehtimisen työkaluja ja kävimme läpi aikaani ennen ja jälkeen äitiyden. Jos en olisi päässyt siihen terapiaan, en tiedä missä olisin nyt.

Kaikki muu psyk polilla tuntui turhalta jankkaukselta ja pompottelulta. Jopa alkuarvioinnin aikana (muistaakseni useampi kuukausi) vaihtui useaan kertaan hoitajat sekä lääkäri. Tuntui uuvuttavalta, että jouduin selittämään jokaiselle aina uudestaan samat asiat, eikä päästy eteenpäin. Miten he voivat edes arvioida minua, kun eivät tunne minua ollenkaan?

Kun olin käynyt IPT-terapiajakson yhden kevään ajan, voin hetkellisesti paremmin. Syksyllä 2016, kun poikani oli 2,5-vuotias, menin takaisin koulun penkille ja uuvuin ja masennuin taas. En ollut valmis vielä sellaiseen ponnisteluun. Sinnittelin kuitenkin opinnot loppuun ja valmistuin. Seuraavan vuoden alussa olin työtön ja todella uupunut. En päässyt edes haastatteluihin, koska minulla ei ollut työkokemusta alalta johon olin juuri valmistunut. Olin ahdistunut, masentunut ja sain pahoja paniikkikohtauksia päivittäin.

Kesällä en enää jaksanut ja otin yhteyttä psyk polille taas. Sieltä sanottiin, että seuraava askel olisi Kelan maksullinen terapia, eikä heillä ole antaa lääkäriaikoja kesällä, syksyllä sitten. Sain hoitajalle ajan, joka oli jotenkin ihan pihalla, puolet ajasta meni siihen että hän näytti minulle mielenterveystalon nettisivuja, kuin olisin joku idiootti joka ei osaa nettiä käyttää. Sanoin, että minulla on ollut 16-vuotiaasta asti paniikkihäiriö, joten tiedän miten toimia kun kohtaus tulee. Halusin psyk polilta apua siihen, että miksi näitä kohtauksia tulee nyt niin hurjan paljon. Välillä päivittäin. Jouduin kesän aikana pari kertaa kaupungilla ollessani soittamaan vanhemmilleni, kun olin niin paniikissa etten osannut toimia. Isäni tuli hakemaan minut ja lapseni kaupungilta autolla, ja jouduin menemään asemalle ”piiloon” rauhalliseen paikkaan kun pelkäsin kaikkea enkä saanut henkeä. Kerran päädyin kaupungilla ambulanssiin rauhoittumaan.

En saanut muuta apua poliklinikalta kuin nettiterapiaa taas, ja uupuneena tein tehtäviä netissä siitä kuinka toimia paniikkikohtauksen iskiessä. Jätin terapian kesken kun en kokenut siitä mitään hyötyä, ja tulin polilla niin alentuvasti kohdatuksi etten jaksanut enää hakea syksyllä lääkäriaikaa. Olisin halunnut jonkun ihmisen jolle jutella, enkä tehdä netissä tehtäviä ja sanoinkin tämän hoitajalle. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi yrittää nettiterapiaa, koska lääkäriaikoja on todella vaikea saada kesällä. Tuntui, ettei minua kuunneltu oikeasti ollenkaan. Yritin sitten omin voimin vain pärjäillä päivän kerrallaan eteenpäin.

Kuva: Alexandra Malanin

Avun saamisen pitäisi olla helpompaa

Tulen todella surulliseksi lukiessani Vihreän Langan kaltaisia artikkeleita. Minulla on hyvä tukiverkosto joka ottaa kiinni kun putoan, ja voin paljon paremmin tänä päivänä. Siitä ei kuitenkaan voi kiittää terveydenhuoltoa tai monimutkaista sosiaaliturvajärjestelmää joka takkuaa kun jää työttömäksi tai muuten putoaa yhteiskunnan rattailta.

Mutta entäs nämä nuoret joilla ei ole tukiverkostoja? Jotka putoavat kuiluun ihan yksin?

”Toimeentulon epävarmuus on kuluttavaa kenelle tahansa. Kun siihen yhdistää kuukausien tai jopa vuosien taistelun siitä, että pääsisi turvallisesti purkamaan pahaa oloa ammattilaisen kanssa, turhautuminen ja synkkyys ovat looginen seuraus. Hitaasti tulevat päätökset  ja arvaamattomasti katkeilevat etuudet vaikeuttavat toipumista. – Vihreä Lanka

Taistelu toimeentulosta uuvuttaa

Kun mielenterveysongelmiin ja muihin haasteisiin lisätään vielä taistelu toimeentulosta, ollaan jo todella syvällä suossa. Kun köyhyys pitkittyy, on vaikea itse yrittää nousta ylös ja mennä työelämään. On vaikea suunnitella yhtään mitään, kun ei tiedä tuloja seuraavalle kuulle, ja koko ajan on pelko perseessä siitä että joku tuki katkaistaan. Sellaisessa paineessa on todella vaikea elää. Tämä tuntuu olevan todella vaikea työssäkäyvien ymmärtää. Jos ei itse ole joutunut kokemaan tukiviidakkoa tai sitä että uupuu ja masentuu, voi olla vaikea ymmärtää. Silti tuntuu, että ihan perus empatia ja kyky asettua toisen asemaan puuttuu ihan täysin monelta ihmiseltä, ja useimmilta päättäjiltä.

Kun puhutaan laiskoista nykynuorista ja ihmetellään kun työt eivät kelpaa, se saa nämä nuoret vajoamaan entistä syvemmälle kuoppaan. Syyllistäminen, aktiivimalli ja karenssit eivät auta vaan voivat pahimmillaan tiputtaa niin syvälle, ettei sieltä enää nouse ylös. Sen sijaan terapiapalveluiden saaminen kaikille halukkaille nopeasti, aktiivimallin purkaminen ja Kelan tukiviidakkojen poistaminen (=perustulo) helpottaisivat.

”Työtön, mielenterveysongelmainen, köyhä, sosiaalituilla elävä ihminen ei ole ihanneyksilö.” -Vihreä Lanka

Kuva: Alexandra Malanin

Olin super-tyytyväinen, kun luin että uusi hallitus olisi lakkauttamassa aktiivimallin. Sipilän hallitus teki niin paljon hallaa, että en tiedä miten tästä suosta ylös noustaan. Toivon, että uusi eduskunta auttaisi meitä köyhiä, mielenterveyskuntoutujia sekä muita yhteiskunnan rattailta tippuneita. Toivon, että vihdoin ymmärretään ennaltaehkäisyn tärkeys sekä terapiajonojen radikaali lyhentäminen. Apua helpommin tarjolle, sekä yksinäisille nuorille ja aikuisille kuin perheellisille.

Matalan kynnyksen apua, eikä kuukausien jonottamista palveluihin.

On etuoikeutettua jaksaa työelämässä

Olen ollut ensimmäistä kertaa vuosiin kokopäivätyössä nyt kohta vuoden. Moni on kauhistellut pientä lastenhoitajan palkkaani sekä tunnin työmatkaani. Itse olen vain ollut niin onnellinen, että olen saanut töitä ja jaksan olla siellä. Olen myös tyytyväinen siihen, että saan maksettua työttömyyden aikana kertyneitä velkoja, ja silti vuokran ja laskujen jää käteen enemmän rahaa kuin työttömyyden aikana yhteensä. Nykyään ymmärrän että on etuoikeus jaksaa työelämässä. Monelle se saattaa olla itsestäänselvyys, mutta meitä on monia jotka ymmärtävät kuinka onnekas on, kun jaksaa olla töissä. Nykyään työn saaminen ei myöskään ole itsestäänselvyys, vaikka niin joka paikassa huudellaankin.

”Kun sosiaalinen hierarkia voimistuu, ylemmällä tasolla ei tunneta enää empatiaa alemmalla tasolla olevia kohtaan ja päinvastoin”, Keto kuvailee.” -Vihreä Lanka

Sanonta ”jokainen on oman onnensa seppä” ei pidä paikkaansa. Toivoisin yhteiskuntaan ihan totaalista asennemuutosta, koska joskus elämässä sattuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa. Masennusta, uupumusta, työpaikkakiusaamista, burn outia, läheisen kuolemaa tai ihan mitä tahansa joka suistaa elämän ns. raiteiltaan. Joillekin taas on annettu huonommat kortit jo syntyessään. Myös sanonta ”jokaiselle annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa” on ihan paskapuhetta. Joskus vain elämä hajottaa, ja silloin muiden ihmisten ja yhteiskunnan kuuluisi auttaa. Itseasiassa yhteiskunnan kuuluisi ennaltaehkäisevästi jo auttaa, jos vain mahdollista, jotta sinne kuilun pohjalle ei tarvitsisi vajota.

Masennus, syrjäytyminen, työttömyys ja epäonnistuminen on edelleen häpeä meidän yhteiskunnassamme, vaikka ei pitäisi olla. Sen takia nostan näitä asioita päivänvaloon, jotta edes yksi ihminen saisi tunteen, ettei ole epäonnistunut sen takia ettei ole työelämässä tai on masentunut, tai etsii paikkaansa vielä tässä maailmassa. Voimia teille, ja tietäkää tämä – ette ole yksin.


Pakotettu positiivisuus voi olla haitallista

Pakotettu positiivisuus voi olla haitallista

”Ajattelet vaan positiivisesti!”

Usein minusta tuntuu siltä että yhteiskunnassamme siedetään huonosti niitä, jotka eivät selviä vastoinkäymisistä ajattelemalla positiivisesti. Kun ihminen valittaa ongelmistaan, löytyy aina joukosta se yksi joka hokee positiivisuusmantroja, onni on kiinni omasta ajattelusta  ja niin edelleen. Lehdet pursuavat otsikoista – selvisin masennuksesta ajattelemalla positiivisia. Mutta mitä jos valittaminen onkin itse asiassa terveellistä, ja pakotettu positiivisuus haitallista?

Nuorempana en osannut kohdata ongelmiani

Kun olin teini-ikäinen, äitini sairastui rintasyöpään ja heti sen jälkeen aivokasvaimeen. Taustalla oli jo aiemmin koettu isäni iso sydänleikkaus ja muutto Ruotsista takaisin Suomeen kymmenen vuoden jälkeen. En puhunut asioista kenellekään. Kätkin pelkoni ja kaikki muut negatiiviset tunteeni viinapulloon ja riehumiseen viikonloppuisin ja tungin kaikki ikävät ajatukset lokeroon aivojeni perukoille ja heitin avaimen mereen. Sairastuin samoihin aikoihin paniikkihäiriöön.

Aikuisiällä, jos minulla oli mitä tahansa haasteita tai ongelmia kätkin ne sisälleni. En uskaltanut avata asioita mitkä olin tunkenut syvälle itseeni, niille oikeille isoille ongelmille, jotka selvästi pyrkivät ulos mielestäni. Hoin itselleni, että kaikki on tosi hyvin, eihän tässä mitään ongelmaa ole. Olen pikkuhiljaa opetellut sitä, että ongelmistaan täytyy saada puhua ääneen, koska se ei pidemmän päälle ole tervettä että kätkee kaiken sisälleen. Minun tapauksessani uskon, että sisälle kätketyt tunteet tulivat pikkuhiljaa ulos ryöppyinä, paniikkikohtauksina.

”Miksi valitat, kun naapurilla on isompiakin ongelmia?”

Kun valittaa ongelmistaan, on aika varmaa että joku on aina sitä mieltä että muilla on isommat ongelmat. Vähän aikaa sitten valitin facebookissa siitä, kuinka rankkaa on välillä yrittää tehdä nälkäisenä iltapalaa ja lapsi roikkuu lahkeessa. Kuinka sitä välillä yksinhuoltajana toivoisi että olisi se toinenkin aikuinen hoitamassa näitä rutiineja. Sain kommenttia, että miksi pitää valittaa, kun muilla on kuolleita ja sairaita lapsia? Miksi ei voi keskittyä vain niihin positiivisiin asioihin jos tuntuu että pitää valittaa?

Se, että jollakin on sairas lapsi tai avioero päällä ei poista minun ongelmiani. Voin samaan aikaan olla kiitollinen siitä että olemme terveitä, ja valittaa siitä kun ei ole nukkunut viikkoon, tai että lapsella on päällä jäätävä uhma.

Kaikissa ongelmissa ei ole kultareunusta

Arki voi olla tosi rankkaa isoine tai ihan pienine ongelmineen, ja kun niistä puhuu ääneen, sekin usein jo helpottaa tilannetta. Jos lisäksi saa vertaistukea muilta samassa tilanteessa olevilta, saattaa huomata ettei olekaan yksin. Heti helpottaa, ja voi huokaisten siirtyä taas muihin asioihin. Itseäni ainakin auttaa se, että saa puhista ärsyttävistä asioista ja huonosta päivästä jollekin. Silloin sen saa ulos systeemistä.

Väkisin pakotettu positiivinen ajattelu voi olla siis haitallista. Kaikessa ei tarvitse olla kultareunusta tai jotain positiivista opetusta, tai sitä että kaikella on tarkoituksensa. Jotkut asiat vaan ovat paskoja, eikä niitä saa väkisin väännettyä hyviksi.

Joskus myös tuntuu, että jotkut eivät tajua miten etuoikeutettuja ovat, jos selviävät haasteista positiivisella ajattelulla. Kaikki eivät siihen kykene, eikä silloin kannata viljellä lauseita kuten ”olet oman onnesi seppä”. Hienoa, jos pystyt siihen, mutta kaikki eivät ole niin etuoikeutettuja. Tällaiset lauseet voivat tuntua todella syyllistäviltä.

Jos ei valita, räjähtää lopulta kaikki käsiin

Itse kuulun ihmisiin jotka haluavat säännöllisin väliajoin tilittää ystäville elämän paskoista hetkistä. Silloin toivon eniten että kuunteleva osapuoli sanoo että niinpä, ymmärrän täysin. Ärsyynnyn todella paljon, jos joku koittaa sanoa että ole hei positiivinen vaan, kyllä se hyväksi muuttuu, joka kerta kun yritän avautua jostain. Välillä pitää vaan saada saarnata maailman ja elämän epäkohdista, jotta puhdistuu niistä ajatuksista.

Tietysti jos koko ajan valittaa kaikesta syntyy hirveä negatiivinen kehä josta voi olla vaikea päästä irtaantumaan. En tietenkään ole sitä mieltä että jatkuva valittaminen ihan kaikesta on tervettä, vaan sitäkin voi vähän koittaa kuulostella itsessään, että mistä valittaa. Voi olla mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan omia ajatuskuvioita – kuljenko koko ajan myrskypilvi päälläni, vai paistaako myös aurinko välissä?

Mutta minun puolestani, nyt saa valittaa ihan mistä vaan, antakaa mennä ja pistäkää kommenttikenttä palamaan! Mikä sinua ottaa päähän juuri tällä hetkellä? Onko sinusta valittaminen tervettä?


Masentunut mutsi instagramissa ja facebookissa

Asioilla on tapana järjestyä

Asioilla on tapana järjestyä

Kuten kenties muistatte, kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen, missä luki:

”Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.”

Jännästi asioilla on vaan tapana järjestyä, vaikka inhosinkin tuota lausetta kun olin masentunut. Masentunut mieli ei osaa ajatella että kaikki vielä järjestyy. Nyt osaan jo stressinkin alta ajatella, että kyllä tämä tästä.

Viime perjantaina sain tietää että saimme asunnon Herttoniemestä, kivenheiton päästä vanhempieni luota ja puolen tunnin työmatkan päässä. Olen saanut tällä viikolla jo järjestettyä isännöitsijälausunnon ja tänään irtisanon nykyisen asuntoni ja sen jälkeen teen uuden vuokrasopimuksen. Olen eilen laittanut hakemuksen myös uutta päiväkotia varten, ja nyt sormet ristiin että saamme paikan ihan lähellä olevasta päiväkodista.

Perjantaina oli hampparin ja juhla-kaljan hetki, kun saimme tietää asunnosta

Olen vuosia sitten asunut Roihuvuoressa ja sitä ennen Vuosaaressa, ollut koulussa Roihikassa ja tehnyt töitä Hertsikassa. Joten alue on ennestään tuttu, ja tuntuu kivalta palata takaisin itään. Parasta kuitenkin on, että saamme arkipäiviin lyhyemmän työmatkan ansiosta tunnin lisää vapaa-aikaa päivään, ja vanhempani asuvat ihan lähellä.

En malta odottaa syyskuun muuttoa. En muista milloin olisin ollut viimeksi näin onnellinen ja iloinen. Minulla on työpaikka jossa viihdyn, muutamme unelmien asuntoon, lapsi on saanut toimintaterapiaa ja kaikki on aika hyvin. Ajatelkaapa vähän, miten paljon elämäni on muuttunut. Vuosi sitten olin allapäin, uupunut masentunut ja työtön. Nyt kaikki on toisin. Ajatelkaa myös sitä, kuinka moni on töissä, kaikki asiat suhteellisen hyvin eivätkä he joudu joka päivä taistelemaan jonkin asian kanssa. Jotkut taistelevat siitä, että miten päästä sängystä ylös kun mikään ei tunnu hyvältä. Toiset taistelevat jatkuvasti talouden ongelmien kanssa. Yhdet taas jonkun muun asian kanssa.

Tästä tulee vaan mieleen se, että moni ei tajuakaan miten onnellisessa asemassa on, jos on (vaki)työpaikka ja talousasiat kunnossa. Että on katto pään päällä ja asiat ihan hyvin. Jos ei ole koskaan joutunut olemaan huolissaan terveydentilastaan, työttömyydestä tai toimeentulostaan, ei voi tietää miten kamalan älyttömän stressaavaa sellainen on pidemmän päälle. Tiedän, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin minulla nyt, koska minulla on kaikki perusasiat kunnossa. Kaikki eivät ole niin onnekkaita.

Entinen masentunut mieli kuitenkin lurkkii vielä olan päällä sanomassa, että mitä jos kuitenkin nyt jotain pahaa tapaht…

Ei. Tällä kertaa mieleni saa luvan olla hiljaa ja sopeutua siihen ajatukseen, että meillä on nyt asiat hyvin. Asiolla on tapana järjestyä!

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Tällä hetkellä tuntuu että elän jossain oudossa välivaiheessa. Kesän ja alkusyksyn suunnitelmat tuntuvat yhdeltä isolta kaaokselta ja kysymysmerkiltä. En tiedä minne lapseni menee varahoitoon kesällä, en tiedä milloin pidän lomaa, en tiedä missä ryhmässä olen syksyllä töissä enkä tiedä muutammeko mahdollisesti uuteen asuntoon, uuteen kaupunginosaan lähitulevaisuudessa. Toisaalta tuntuu hullulta että olen sellaisessa elämänvaiheessa henkisesti sekä taloudellisesti että kykenen suunnittelemaan jopa ensi syksyä.

Tein tänään myös elämäni ensimmäistä kertaa laskelman kaikista lainoista ja veloista, ja hyvä etten pyörtynyt. Velkaa on kerääntynyt viime vuosien työttömyyden, pätkätöiden ja masennuksen takia aikamoinen summa. Nyt olen päättänyt, että koska työt jatkuvat ainakin vuoden vielä, aion siinä ajassa saada maksettua ison osan niistä.

En ole saanut stressiltä ja pään sisäiseltä kaaokselta kirjoitettua blogiinkaan oikein mitään viime aikoina. Tiedän ettei kukaan vaadikaan sitä minulta, mutta niin sitä vain kummasti vaatii itseltään liikaa. Minulla on valehtelematta useampi kymmenen postausta puolivalmiina mutta en saa mitään niistä valmiiksi asti. Aivot raksuttavat tyhjää.

Vähän väsynyt mutsi

Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.

Välillä tuntuu että minulla on tällaisia kausia jolloin mikään ei oikein luonnistu, pää on sumua ja kaikki tuntuu irraliselta, oudon kaukaisilta enkä saa oikein kiinni mistään. Teen tuhatta eri asiaa mutta mitään en saa valmiiksi asti. Huoh.

Eipä tässä muuta, tällä hetkellä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja voikaa hyvin! <3

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!