Kategoria: Masennus

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Työttömyys vaikuttaa omanarvontuntoon

Työttömyys vaikuttaa omanarvontuntoon

Kukaan ihminen ei halua tuntea itseään arvottomaksi. Ja siltä työttömyys minusta tuntui – minulla ei ole mitään arvoa tässä yhteiskunnassa, koska en tuota rahaa vaan käytä verorahoja. Elän muiden siivellä. Vaikka ihan oikeasti, yhteiskunnan tuet kuuluvat kaikille. Sen takia meillä on Suomessa korkea veroprosentti, jotta he jotka tukia tarvitsevat saavat niitä. Meidän yhteiskunnassa tukien varassa elämisestä on kuitenkin tehty jotain pahaa ja säälittävää.

Oli aika jolloin itsekin häpesin tuilla elämistä, ja tietyllä tapaa olen aina tuntenut siitä huonommuutta. Nykyään tajuan paremmin sen, että se häpeä on yhteiskunnan sanelemaa, ja se on juurrutettu meihin kaikkiin niin syvälle ettemme välttämättä edes tajua sitä. Jos ei ole koskaan kokenut vastoinkäymisiä työpaikan saamisessa tai terveydentilassaan, ja elänyt suhteellisen vakaata elämää ilman sen suurempia ongelmia, voi olla vaikea ymmärtää miten joillakin on vaikeuksia saada tai ylipäätään tehdä töitä.

”Miksi toiset saavat maata sohvalla, kun minä raadan töissä ja maksan veroja?”

”Niin ne kissat vain makaavat sohvalla toimettomana päivät pitkät, kun me muut raadetaan.”

Kun pääsin työelämään, tunsin itseni arvostetuksi taas

Olen nyt ollut töissä päiväkodissa viime vuoden elokuusta asti. Sain juuri kuulla että työt jatkuvat ainakin kesän yli, ja ehkä syksylläkin. Töissä olen tuntenut itseni joka ikinen päivä arvostetuksi, ja työni kautta tunnen että olen tärkeä. Työttömyyden aikana tuntui joka päivä, ettei minusta ole mitään hyötyä.

Tunnen kuinka tämän puolen vuoden aikana olen saanut itseluottamusta lisää, ja tunteen siitä että olen sittenkin hyvä jossain. Kun on pitkään työttömänä ja joutuu kuuntelemaan monta kertaa viikossa sanoja ”kiitos mutta sinua ei valittu”, niin kyllä itsetunto ottaa väkisinkin kolauksen. Nykyään näissä sähköposteissa (ainakin nuoriso-ohjaajan hauissa) on ollut lisäksi tieto kuka on työn saanut ja millä meriiteillä. Siinä ei vastavalmistunut tunne itseään mitenkään potentiaaliseksi työntekijäksi. Kun ei ole kokemusta, ei saa töitä, mutta jos ei saa töitä ei saa kokemusta. Ikuinen paradoksi.

Ihminen on arvokas, vaikka olisi työtön

Mutta mitä ihmettä, miten niin ihmisellä ei ole mitään arvoa kun ei ole työelämässä? Minä olen kaikkea muutakin kuin vain se mitä teen työkseni! Onhan se nyt ihan älytön ajatus, että vain työssäkäyvällä ihmisellä on ihmisarvoa, ja muut ovat täällä vain loisimassa. Miten sitten kaikki ne, joilla on terveydellisistä syistä vaikeuksia päästä työelämään edes osa-päiväisesti? Pitäisikö heidät vain poistaa yhteiskunnasta kokonaan, kun ovat turhia kun eivät tahko rahaa yhteiseen kirstuun? Ja sitä paitsi – verorahoilla tehdään paljon muutakin, voisinhan minäkin valittaa monesta asiasta. Miksi käyttää veroja jalkapallon pelaamiseen ja stadioneihin, en minä niitä käytä?

Mutta (sarkastiset) taputukset tietyille poliitikoille ja medialle, kun olette onnistuneet luomaan kuvan työttömistä jotka vain löhöävät sohvalla eivätkä ole minkään arvoisia. On käsittämätön ajatus että ruoskinnalla ja viemällä ihmiseltä ihmisarvo saataisiin ihmiset töihin. Voisimmeko mieluummin keskittyä hankkimaan niitä työpaikkoja, maksamaan palkkaa jolla tulee toimeen ja lopettaa työharjoittelut eli orjatyöt? Sen sijaan että syyllistämme työttömiä, että ”kyllä töitä tekevälle löytyy” ja ”ihan oma vika jos ei halua edes töihin”. Ai että, joka kerta kun luen tuon ”kyllä töitä tekevälle löytyy” -lauseen, minua alkaa vituttaa niin ettei veri kierrä. Tämä lause kertoo siitä täydestä tietämättömyydestä mitä työttömyyteen liittyy.

”Eikö niille kissoille kelpaa mikä tahansa? Vai onko kivempi vaan löhötä sohvalla, kun muut hoitavat kaiken heidän puolestaan?”


Nykyinen Kelan systeemi kusee, eikä kannusta työssäkäymiseen

Perustulo helpottaisi aivan varmasti ja ihmiset pääsisivät tekemään keikka- ja osapäivätöitä helpommin. Tällä nykyisellä systeemillä ainut missä on järkeä on joko täysin työtön tai kokopäivätyössä. Mikään siltä väliltä ei käy, koska joutuu odottamaan palkkakuitteja, todistamaan tuloja Kelalle ja odottamaan käsittelyä pahimmillaan kuukausia jolloin talousasiat menevät aivan täysin sekaisin. Osapäivätyöt onnistuvat sillä tavoin, että on samassa paikassa pitkään ja hakee Kelalta työttömyyskorvausta niiltä päiviltä kun ei ole töissä. Jos työpaikat vaihtuvat jatkuvasti tulee iso määrä paperin pyörittelyä ja hakemusten käsittelyjä ja pitkiä odotusaikoja. Sellainen on todella epävarmaa, ja itse en olisi pystynyt siihen kun olin niin ahdistunut ja masentunut muutenkin.

Olen joskus tehnyt koulunkäyntiavustajan hommia osapäiväisenä ja osan rahoista sain työttömyyskorvauksena, kun palkka ei riittänyt elämiseen. Se toimi ihan hyvin. Jos olisin välissä vaihtanut koko ajan työnantajaa, se olisi mennyt hankalaksi. Tässä sen näkee, kuinka nykyisellä systeemillä ei ole kannattavaa tehdä kaikkia mahdollisia töitä. Mutta eihän kukaan siitä välitä, kun keskitymme niin haukkumaan työttömiä, kun työt eivät kelpaa.

Itselläni masennukseen ja ahdistukseen on auttanut paljon se, että on kokopäivätöissä, eikä tarvitse säätää Kelan kanssa ja tietää milloin palkka tulee. On todella ahdistavaa kun joutuu odottelemaan muiden päätöksiä, eikä kukaan tiedä kestääkö käsittelyssä kaksi viikkoa vai kuukautta.

Sain juuri instagramin puolella viestiä, että on ihanaa nähdä kuinka voin paljon paremmin nykyään. Masennus alkaa väistyä taka-alalle ja huomaan kuinka itseluottamus palaa ja into tehdä asioita vahvistuu päivä päivältä. Tähän vaikuttaa hyvin suuresti itselläni työpaikka. Halusin tai en, niin kyllä se että ei elä tukien varassa nostaa itseluottamusta.

Mutta muistakaa te kaikki, jotka ette ole saaneet töitä syystä tai toisesta – te ette ole arvottomia. Työ ei määritä ihmisarvoasi. Olet enemmän kuin se, mistä saat palkkasi. Olet arvokas, tärkeä ja sinun olemassaolollasi on merkitystä. Tsemppiä!

Aiheeseen liittyvää:

Vuoden päivät täysiä nukuttuja öitä takana!

Vuoden päivät täysiä nukuttuja öitä takana!

Huh, en uskonut että tämä päivä koittaa koskaan. Olemme lapsen kanssa nukkuneet vuoden ajan täydet yöt. Lukuunottamatta tietysti sairastelua, tai satunnaisia yöheräämisiä, koska niitähän aina tulee.

Ei kukaan osaa oikeasti valmistautua sellaiseen valvomiseen

Minulle toitotettiin raskausaikana että pitäisi nukkua varastoon koska kohta en nukkuisi moneen kuukauteen. Niin, no. Varastoon en osannut nukkua, mutta en osannut myöskään varautua siihen kuinka paljon me ihan oikeasti valvoisimme vauvan kanssa. Ensimmäisen vuoden ajan vauva heräsi 10-20 kertaa yössä, tai vaihtoehtoisesti huusi monta tuntia putkeen, tai huusi kun hänet laitettiin sänkyyn mutta sylissä oli rauhallinen. Joten kävelin välillä öisin rättipoikkiväsyneenä vauva sylissä monta tuntia.

Huomasin facebookin muistoista että aloimme vuosi sitten nukkumaan täydet yöt. Tämä muisto-osio facessa on oma suosikkini, koska olen väsyneinä aikoina postannut jonkin verran. En muista puoliakaan näistä fiiliksistä, joista olen postannut, koska välillä olen edelleen niin väsynyt etten muista edes omaa nimeäni.

Jos on valvonut neljä vuotta, menee varmasti seuraavat neljä vuotta palautuakseen siitä. Itselläni valvominen on aiheuttanut lihomista (syön ahdistukseen ja väsyneenä ei jaksa miettiä syömisiään ollenkaan), masennusta, ahdistusta, paniikkikohtauksia, univaikeuksia (vaikka lapsi nukkuu, en itse saa unta tai heräilen aamuyöstä ahdistukseen) ja ihan tajutonta uupumusta.

Unettomuus aiheuttaa stressireaktion koko kehoon, ja itselläni on myös koko keho ihan jumissa. On alaselkäkipuja, niskat jäykkänä ja en ole yhtään jaksanut huolehtia fyysisestä kunnostani, kun ei henkinenkään kunto ole hääppöinen.

Nyt tuntuu vihdoin että voin alkaa elämään!

Olen viime aikoina tuntenut sellaisia kummallisia fiiliksiä. En ole osannut määritellä mitä ne oikein ovat, koska en ole tunnistanut mitä se on. Yksi päivä tajusin mikä se tunne on – onnellisuus. Olen tuntenut aika ajoin sellaisia ihmeellisiä onnen läikähdyksiä, mitkä ovat tuntuneet vatsanpohjassa ihan kuin olisin vuoristoradassa. Tajusin että en ole tuntenut tällaista niin pitkään aikaan, että en edes muistanut miltä se tuntuu. Totta kai olen näiden neljän vuoden aikana tuntenut itseni ajoittain onnelliseksi, mutta sitä on aina varjostanut ahdistuneisuus.

Olen töihin palattuani laiminlyönyt kaiken muun mikä ei liity lapseeni tai työelämään. En ole jaksanut mitään muuta, ja muun muassa ystäviäni en ole nähnyt kuin ihan pari hassua kertaa syksyn ja talven aikana. Olen priorisoinut unen ja laatuajan lapseni kanssa. Meillä on arkisin niin vähä aikaa, ettei ole energiaa lähteä mihinkään. Viikonloput menevät siihen, että saan yhden yön lapsivapaata ja sen ajan yleensä nukun 10-13 tuntisia yöunia. Tosin en näe tätä ihan niinkään laiminlyömisenä, vaan priorisointina. Priorisoin tällä hetkellä unen, työelämässä jaksamisen ja sen että jaksan olla tarpeeksi hyvä äiti.

Olen kuitenkin varma, että kohta alan taas elämään. On aivan mahtavaa tuntea, että ahdistus ei seuraakaan ihan jokaista hetkeä, vaan voi olla ihan oikeasti myös onnellinen. Kun koen vastoinkäymisiä, ne ei tunnukaan maailmanlopulta. Kun koen onnea ja iloa, sitä ei seuraa heti negatiivinen ajatus.

Huh. Pitääkö tässä miettiä kohta blogin nimen vaihdosta, Ei-Niin-Masentunut-mutsi?! Haha!

Voimia kaikille masennuksen tai univaikeuksien kanssa kamppaileville. I feel you.

Lue myös:

Katsaus vuoteen 2018

Katsaus vuoteen 2018

Vuosi 2018 – mitä kaikkea onkaan tapahtunut meidän elämässämme? Tuntuu siltä kuin tämä vuosi olisi kestänyt ikuisuuden! Tänä vuonna on tapahtunut vaikka mitä: olen ollut työttömänä, kahdessa eri työpaikassa, kokeillut yrittäjyyttä, poseerannut kehopositiivisessa kalenterissa ja voinut paremmin henkisesti kuin pitkään, pitkään aikaan. Katsotaanpas lähemmin, mitä kaikkea on tapahtunut vuonna 2018:

 

Tv-dokumentti ja lukuisat haastattelut

Vuosi alkoi rytinällä, kun osallistuimme poikani kanssa Ylen dokumenttiin Hyvä köyhä. Sitä on katsottu tällä hetkellä Areenalta 18108 kertaa! Huh. Tämä oli minulle yksi vuoden isoimmista jutuista, enkä ole koskaan tehnyt mitään niin jännittävää kuin osallistuminen Yle Perjantain live-ohjelmaan. Tämä dokkari mietityttää itseänikin edelleen, enkä ole paljon asiaa avannut blogissani, koska aihe on ollut aika rankka.

Dokumentin ja livelähetyksen jälkeen sain todella, todella paljon palautetta, suurin osa siitä oli ihanaa, hyvää, kannustavaa palautetta. Osa oli asiallista kritiikkiä. Pieni osa oli ihan käsittämätöntä paskaa, joista pahimmista jouduin tekemään rikosilmoituksen. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Minun puhelinnumeroni selvitettiin ja sometilieni inboksit täyttyivät viesteistä. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä. Voit lukea palautteesta jota sain täältä, postauksestani rasismista.

Olen edelleen sitä mieltä että dokumentti oli hyvä, tosin siitä oli ymmärrettävistä syistä leikattu pois aika paljon materiaalia. Tämän takia jotkut ymmärsivät (tai halusivat ymmärtää) asian niin että olen sossupummi joka valittaa siitä että saa liian vähän rahaa. Tästä ei todellakaan ollut kyse. Rasistit ja trollit saivat tästä vielä lisää vettä myllyyn, koska poikani on puoliksi afrikkalainen ja olen yksinhuoltaja. Halusin kertoa oman kokemukseni masentuneena työttömänä yksinhuoltajana, ja että se ei ole helppoa aina, vaikka usein edelleen luullaan että työttömyys on leppoisaa sohvalla makoilua.

Poikani ihonvärillä tai minun painollani ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta tietysti näihin asioihin on helppo tarttua jos haluaa oksentaa pahaa oloaan muiden niskaan.

 

”Dokkarista oli leikattu pois kaikki ne kohdat missä puhun juuri siitä, että miten epäreilu tämä systeemi on, kun työssäkäyvä saattaa saada vähemmän rahaa käteen kuin työtön. Se ei missään nimessä ole oikein, mutta syy ei ole minussa vaan tässä koko systeemissä. Mitä se auttaa kun minua haukutaan asiasta, jolle en voi mitään, kun pitäisi suunnata sen sijaan katseet päättäjiin?”

 

Välillä minua on kaduttanut että osallistuimme dokumenttiin koska on olut raskasta, että ohjelman jälkeen saan vähän väliä vihaviestejä niskaani. Sen takia en ole jaksanut käsitellä aihetta julkisesti. Mutta sitten taas mietin, että minuahan ei vihalla hiljennetä.

Saan haastattelupyyntöjä vähän väliä ja olen usein suostunutkin haastatteluihin. Muun muassa masennukseen liittyen Kodin Kuvalehdelle, Vauva.fi:lle, Ilta-Sanomille,  Ylelle köyhyydestä, sekä työttömyyteen ja aktiivimalliin liittyen Talouselämälle, Helsingin Uutisiin, Savon Sanomiin, Ylelle sekä annoin tv-haastattelun myös Ylen aamu-uutisiin (minun lyhyttäkin lyhyempi haastattelupätkä löytyy ihan alusta n. 6-8 minuutin kohdalta). Ensi vuoden alusta on Kodin Kuvalehteen tulossa vielä haastattelu kehopositiivisuuteen liittyen.

 

”On todella mukavaa että toimittajat lukevat blogiani ja pyytävät haastatteluja. Haastattelujen jälkeen joutuu aina tosin pelkäämään että saan ilkeää ja ikävää kommenttia tai rasistit niskaani moneksi viikoksi.”

 

Ylen ohjelman jälkeen minun käskettiin tappaa itseni ja lapseni, koska lapsen ihonväri oli jonkun mielestä väärä. Minulle sanottiin että koska olen köyhä, olen edesvastuuton kun hankin lapsia. Instassa minua kiusataan ulkonäköni perusteella aina vähän väliä, haukutaan läskiksi ja oksettavaksi. Ja niin edelleen. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi saada tällaista palautetta päivittäin (esim. Tess Holliday on kertonut saavansa tappouhkauksia joka päivä). Itse onneksi saan näitä verrattain suhteellisen harvoin, mutta kuitenkin säännöllisesti.

Mutta tänä vuonna olen siis saanut enemmän vihapostia ja kommenttia niskaani kuin ikinä aiemmin, eli teen ilmeisesti jotain oikein kun ärsytän ihmisiä?

 

Kehopositiivinen kalenteri ja mallinhommia

Olin Tampereella Jujunan mallina. Se oli ihan huippu kokemus! Olen tykännyt käyttää Jujunan kaavoja koska ne ovat ihan täydellisiä istuvuudeltaan ja tykkään etenkin mekkojen malleista. Jenni osaa tehdä niin ihania mekkokaavoja, ja tykkään siitä että hänen malleina on kaiken kokoisia ja näköisiä ihmisiä. Osallistuin myös kesällä mallikuvauksiin Hietsussa. Mallin hommia tekisin mielellään lisääkin.

Osallistuin taas kehopositiiviseen kalenteriin mallina ja tänä vuonna myös järjestäjänä. Aloin myös ylläpitämään 365 kehopositiivisen facebook-sivua. Oli ihan mieletön kokemus taas kerran nämä kuvaukset. Tänä vuonna lähti käyntiin myös yhdistys Body Posi Suomi ry ja tulossa on kehopositiiviset messut. Lisäksi 365 kehopositiivisen sivuille on ensi vuonna tulossa mm. projekti missä on kerätty ihmisiltä erilaisia kehotarinoita kuvineen.

Lue tästä postauksesta lisää kehopositiivisista kuvauksista.

 

Yrittäjyyskokeilu, pitkälle levinnyt postaus sekä paluu työelämään

Maaliskuussa aloitin työkkärin kautta yrittäjyyskokeilun, jota ennen olin käynyt yrittäjyyskurssin myös työkkärin kautta. Kokeilin siis sivutoimista yrittäjyyttä ja yritin alkaa myymään korvakoruja ja kirjoittaa blogijuttuja sivutoimisesti. Se ei mennyt kuten Strömsössä, ja tästä postauksesta tulikin oikein hitti, joka johti moneen haastatteluun. Juttua työkkärin aktiivimallista ja yrittäjyyskokeilusta on luettu yli 26 tuhatta kertaa. Kerroin blogissani sivutoimisen yrittäjyyden sudenkuopista ja sain paljon palautetta joissa kiitettiin näiden asioiden esiin nostamista.

Elokuussa aloitin työt päiväkodissa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin taas kokopäivätyössä. Pelkäsin etukäteen että miten jaksan, mutta tällä hetkellä olen ainakin todella iloinen ja onnellinen töissä ja olemme kummatkin jaksaneet. Kavereiden tapaaminen ja kaikenlaiset tapahtumat ovat jääneet ihan minimiin, mutta ehkä keväämmällä sitten taas jaksaa paremmin muutakin kuin vain arjen pyöritystä. Olen tykännyt todella paljon työstäni päiväkodissa, ja toivon että työt jatkuisivat vuoden 2019 toukokuun jälkeenkin. Olen pomolleni vähän väliä vihjannutkin, että haluan jatkaa.

Olemme sairastelleet jonkin verran kummatkin poikani kanssa ja minulla jopa nyrjähti nilkka, ja näiden takia on myös monet kivat suunnitelmat (kuten kaksi risteilyä) peruuntuneet. Silti porskutellaan eteenpäin. On helpotus, kun palkka tulee joka kuukausi, saa laskut ja vuokran maksettua ja voi ostaa ruokakaupasta melkeinpä mitä haluaa. Ei tarvitse venyttää joka ikistä penniä ja voin maksaa takaisin velkoja mitä on työttömyyden aikana kerääntynyt.

 

Nettihäiriköintiä, vihapuhetta ja paljon hyvää palautetta

Olen tänä vuonna saanut niskaani monta läski- huora -mamupatja -kommenttia. Minua on pari kertaa häiriköity oikein systemaattisesti ja urakalla. Kummallakin kerralla olen vakavasti harkinnut jaksanko kirjoittaa enää julkisesti. On aivan kamalaa joutua rasistien ja kaikenmaailman paskatrollien kynsiin. Ja sitten sanotaan, että älä vaan välitä! Laita netti kiinni! Kannattaako kirjoittaa provosoivista aiheista!

 

”Eli nainen, ole hiljaa ja mene takaisin keittiöön. En ota itseeni läskittelyistä eivätkä nämä kommentit mene ihon alle (yleensä). Minua vain vituttaa ja ottaa päähän se, että jonkun mielestä on hauskaa jatkuvasti kiusata muita ihmisiä ja he luulevat että heillä on oikeus tehdä mitä vain. Ja onhan heillä – ei kukaan puutu nettihäiriköintiin, edes poliisi.”

 

Pahiten on kolahtanut lapseen kohdistuva kiusaaminen ja häiriköinti. Se menee ihon alle joka kerta. En ymmärrä miten joku voi olla niin kertakaikkisen kusipää, että haukkuu lasta. Vähän aikaa sitten joku oli tehnyt instaan profiilin lapseni kuvalla ja nimennyt profiilin mulatti_apara. Kyllä, luit oikein. Tämän takia en enää postaa lapsen (kasvo)kuvia instagramiin, ainakaan toistaiseksi. En haluaisi rajoittaa elämääni, mutta en myöskään laittaa lastani alttiiksi häiriköinnille.

En ole vielä hiljentynyt kiusaamisen takia enkä aio hiljentyä. Jos lopetan, teen sen omasta tahdostani enkä sen takia että joku muu haluaa että lopetan.

Olen myös kuluneen vuoden aikana ottanut useasti yhteyttä kansanedustajiin ja saanut jopa ministeri Jari Lindströmin ärsyyntymään. Se oli hienoa! Haha! Olen ollut vaikuttamassa yhteiskuntaan blogini kautta, saanut yhden kansanedustajan tekemään aloitteen sekä saanut vastauksia monilta kansanedustajilta kysymyksiini. Olen koittanut parhaani mukaan tehdä muutoksia yhteiskuntaamme. Niin paljon korjattavaa, niin vähän aikaa raivota epäkohdista!

Lue myös postaus: Kun sananvapaus meni yli.

 

Voin paremmin ja mikä parasta – nukumme yöt!

Alkuvuodesta oli poikani toinen nielu- ja kitarisaleikkaus jossa poistettiin loputkin risat. Leikkauksen jälkeen lapsi on alkanut vihdoin ja viimein nukkumaan – 4-vuotiaana. Nykyään jos nukumme huonosti yhden tai kaksi yötä olen aivan poikki, ja ihmettelen että miten olen jaksanut valvoa neljä vuotta. Joka yö neljän vuoden ajan heräsimme vähintään 2-3 kertaa, pahimmillaan yli 10 kertaa. Univaje tekee ihan hulluksi, kirjaimellisesti.

Onneksi, onneksi nukumme nyt yöt, niin jaksaa käydä töissäkin.

 

Entäs ne hiusvärit?

Katsokaas kuinka monta hiusväriä minulla on taas ollut:

 

Ompelua ja käsitöitä

Vuosi 2018 on myös ollut käsitöiden vuosi. Olen ommellut paljon enemmän kuin mitä olen jaksanut kuvata ja laittaa niitä blogiin tai instaan asti. Olen ommellut mekkoja, legginsejä, laukkuja sekä housuja ja paitoja lapselleni. Olen ollut todella laiska kuvaamaan, koska on tuntunut etten jaksa panostaa kuvaamiseen ollenkaan. On liian vähän valoa, liian vähän osaamista kameran ja taustojen kanssa ja liian vähän innostusta ja energiaa kuvien ottamiseen. Aionkin yrittää panostaa vuonna 2019 enemmän valokuvaamiseen. Ainakin toivottavasti!

Olen blogin, ompelun, kuvaamisen tai minkä tahansa asian kanssa ottanut tavakseni sellaisen suhtautumisen, että jos se ei ole pakollista eikä se huvita – jätän väliin. Se on ollut yksi asia mihin olen koittanut kiinnittää huomiota tänä vuonna. Huolehdin itsestäni ja rajoistani. Jos en jaksa, en jaksa ja piste. Suosittelen kokeilemaan! Sen takia olen kesän aikana ja loppuvuotena myös postannut harvakseltaan, kun ei ole huvittanut kirjoitella yhtään sen enempää. Olen ollut tosi väsynyt pimeydestä ja uudenlaisen arjen pyörityksestä, enkä ole jaksanut tehdä kauheasti mitään ylimääräistä.

Olen kauhulla ja välillä kateellisenakin katsonut kun muut bloggaajat postaavat jopa kerran päivässä, seitsemän viikossa. Miten muut jaksavat!? Apua! Hyvä jos saan yhden postauksen viikossa. Mutta minä teen juuri niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu, muuten asia muuttuu pakkopullaksi eikä se tee ollenkaan hyvää.

 

Vuoteen 2019 hyvillä mielin

Oli aika jolloin en odottanut seuraavalta vuodelta yhtään mitään. Ajattelin, että se on sitä samaa masentunutta, ahdistunutta paskaa kuin ennenkin. Vuosi vaihtuu, mitä väliä kun ei mikään parane? Viime vuosina on myös tapahtunut niin paljon kurjia asioita, että en osannut olla optimistinen tulevan vuoden suhteen.  Nyt on ihan eri fiilis, ja odotankin innolla mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Olen vähän tienristeyksessä bloginkin kanssa, ja tunnen että joku muutos on tulossa. Mutta sen näkee ensi vuonna, miten käy!

 Miten sinun vuosi 2018 on mennyt? Mitä odotat vuodelta 2019? 



Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

 

 

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Kuulumme Hope ry:n asiakasrekisteriin, ja olemmekin sieltä saaneet vuosien aikana paljon apua. Olemme saaneet sieltä vaatteita, leluja, ruokaa sekä elämyksiä. Olemme käyneet mm. pari kertaa elokuvissa lapsen kanssa Hopen kutsuvierasnäytöksissä. Nykyään kun olen työelämässä en koe tarvitsevani Hopelta aikoja heidän lahjoituspisteeseen josta voi hakea vaatetta ja tarviketta, mutta yhden vanhemman perheessäkään ei ole varaa ihan kaikkeen. Joten olen ollut heidän rekisterissä edelleen, ja sitä kautta saimme 90 euron arvoisen Venner-ruokakassin.

 

Mistä on kyse?

Venner on kehitetty tukeakseen vähävaraisia perheitä terveellisellä ruoka-avulla jonka mukana tulee iso kasa kasviksia, kilo hedelmiä, terveellisiä viljoja sekä rasvoja, palkokasveja, d-vitamiineja sekä reseptit seitsemään ruokalajiin. Yhdestä kassista kokkaa jopa 42 ruoka-annosta. On todella hyvä idea liittää mukaan ihan reseptit ja valmistusohjeet, joita vain voi noudattaa! Saa kokeilla uusia reseptejä, eikä tarvitse miettiä mitä aineksista tekisi. Itselläni on usein miettimistä siinä, että mitä ruokaa syödään, koska ei jaksa aina keksiä uusia ruokalajeja.

Itse olen aina ollut innokas ruuanlaittaja. Nyt kun olen ollut kokopäivätyössä en ole jaksanut tehdä ruokaa, mutta mikroruuat ja puolivalmisteet tulevat jo korvista ulos joten tämä kassi oli iloinen yllätys. Työttömänä ja opiskelijana ollessani olisin halunnut tehdä erilaisia (terveellisiä) ruokia, mutta silloin ei aina ole varaa kunnolliseen ruokaan.

 

Mitä meidän kassistamme löytyi?

Kassissa oli mm. perunoita, kukkakaalia, porkkanoita, oliiviöljyä, linssejä, papuja, salaattia, liemikuutioita, quinoaa, risottoriisiä, kananmunia, kookosmaitoa, d-vitamiinia ja hedelmiä. Ihan älyttömän paljon kaikkea! Oli ihan kuin jouluaatto kun saimme kauppakassit, ja vielä kotiin kuljetettuna Kauppahalli 24:sta.

 

 

 

 

Kokeilin tänään heti yhtä reseptiä: pehmeä linssibolognese perunamuusilla. Ai että miten hyvää siitä tuli! Itse en ole varmaan koskaan edes käyttänyt palsternakkaa, joten senkin takia on hauskaa saada tällainen setti. Vennerin kassit sisältävät aina terveellisiä kasvisruokia. Näihinhän voi tietysti lisätä lihaa halutessaan, vaikka mekin syömme lihaa niin syömme kotona enimmäkseen kasvispainotteisesti.

Tässä olivat ainekset ensimmäiseen kokkailuun:

 

”Ravitsevan ja terveellisen ruoan puute on suuri haaste, joka kärjistyy kun ruokaan käytettävän rahan määrä vähenee. Terveellinen kasvisruoka on helposti edullista, mutta kaikkien voimavarat, mielikuvitus tai taidot eivät riitä ravitsevan mutta edullisen ruokavalion laatimiseen. Ostamalla terveellistä, ravitsevaa ja herkullista ruokaa lapsiperheelle helppoine ohjeineen autat monin tavoin!” – Venner

 

 

”Leipäjonojen kasvavissa asiakasmäärissä on 33% lapsiperheitä. Hävikki- ja avustusruoka ei ota kantaa ruoan terveellisyyteen, joten laadukasta ruokavaliota on vaikea muodostaa pienillä resursseilla energian mennessä arjesta selviämiseen. Hyvinvointivaltiomme on murroksessa, ja elintasojen kuilut syvenevät. Hyvä ruokavalio ja siitä seuraava hyvinvointi ei voi olla luokkakysymys.” -Venner

 

 

”Ravintoköyhä ruoka voi pahimmillaan jopa heikentää valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia: ravitsemustason laskiessa voimat parantaa omaa tilannettaan vähenevät entisestään.” – Maria Ohisalo, köyhyystutkija

 

 

Ja siis voi hyvänen aika miten hyvää tästä tuli! Lapsi ei ole vielä edes koskenut omaan annokseensa, huoh. Mutta hän onkin kipeänä, joten ei oikein mikään maistukaan. Juuri kun olin laittamassa tätä ruokaa kaverini ilmoitti että on odottanut Kelan päätöstä kolme viikkoa ja selvisikin että heillä on ollut väärä paperi eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Nyt hänellä ei ole tilillä yhtään rahaa ja joutuu odottamaan vielä vaikka kuinka kauan uutta liitettä ja päätöstä. Sanoin hänelle että tulee hakemaan meiltä edes ruokaa, ja annan hänelle mukaan loput tästä ruuasta jotta hän saisi jotain syötävää edes. Köyhä antaa vähästään, vai miten se menikään.

Olen sitä mieltä että ruoka-apu, kunnolliset ja helposti saatavilla olevat tuet ja kaikenlainen vähävaraisten tukeminen pitäisi olla valtion harteilla eikä kolmannen sektorin varassa. Silti tällaisille Vennerin kaltaisille palveluille on huutava pula ja näistä on joillekin ihan korvaamaton apu. Usein joulun aikaan kaikenlaiset avustukset auttavat perheitä, mutta köyhyyttä on vuoden ympäri. Sen takia tällainen apu on ihan super juttu.

 

Vennerin sivuilta:

Hyvinvointivaltiomme on taitekohdassa. Suuri osa suomalaisista voi paremmin kuin koskaan, mutta huolestuttavasti osa jää jälkeen positiivisesta kehityksestä.

 

  • Väestöryhmien väliset terveyserot Suomessa ovat länsimaiden jyrkimpiä.
  • Ylimmän ja alimman tuloviidenneksen elinajan odotteen eron arvioidaan olevan keskimäärin 10 vuotta.
  • Suomessa noin 110 000 lasta elää köyhyydessä.
  • Ruoka-apua jakavien kokemusten mukaan leipäjonot kasvavat jatkuvasti.
  • Kansallisen ruoka-apututkimuksen mukaan suomalaisissa leipäjonoissa käyvistä kolmannes on lapsiperheitä (Ohisalo & Saari 2014).
  • Ruoka-apuun liittyvässä keskustelussa puhutaan harvemmin jaetun ruoan ravitsevuudesta.
  • 92% leipäjonojen asiakkaista pitää ruoka-apua välttämättömänä.

 

Miten voin auttaa?

Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla minkä jälkeen on tarkoitus laajentaa toimintaa muuallekin Suomeen. Voit auttaa ostamalla kokonaisen ruokakassin (90€) tai alken 15€. Linkki kauppaan täällä. Voit jakaa Vennerin sivua somessa ja kertoa siitä ystäville, jos ei ole varaa auttaa taloudellisesti. Haluaisin että tämä palvelu leviäisi niin laajaan tietouteen kuin mahdollista, koska mielestäni tämä on ihan huippu juttu!

 

Miten voin hakea ruoka-avustusta itselleni?

Kassin voi saada jos kuuluu Hope ry:n asiakasrekisteriin.

”Avustusperheet valitaan yhdessä Hope Ry:n kanssa heidän olemassa olevista asiakasperheistään. Hopen ammattitaitoinen henkilökunta on tavannut jokaisen perheen henkilökohtaisesti ja he toimivat Kela-korttien avulla. Avustuskassin saavat kokkailuun motivoituneet perheet, ketkä kaipaavat terveellistä ruokaa osaksi arkeaan. Näin ruokakassi jo lähtökohtaisesti löytää perille perheeseen missä sitä on toivottu ja raaka-aineet tulevat varmasti käyttöön.” -Venner

Hopen asiakkaaksi voi liittyä täältä. Tällä hetkellä tosiaan palvelu toimii vain pääkaupunkiseudulla, ja vielä aika pienimuotoisesti. Vennerin kautta on ostettu tällä hetkellä noin 300 ruokakassia.

 

Tässä vielä resepti tämän päiväiseen ruokaan:

 

Linssibolognese:

1/4 kukkakaali

1,5 dl punaisia linssejä (liotettuna, jos mahdollista)

1-2 sipulia

3 valkosipulinkynttä

2,5 dl vettä (tai n. 4,5 dl jos et ole liottanut linssejä)

70g tomaattipyrettä

1 prk/400g tomaattimurskaa

1 kasvisliemikuutio

1/2 purkki pieniä kapriksia (nämä jätin pois ja annoin mun äidille purkin, kun en yhtään tykkää kapriksista. Sori!)

2 dl kookosmaitoa

1/2 nippu tuoretta persiljaa

neitsytoliiviöljyä paistamiseen

 

Perunamuusi:

1 kg perunoita

1 palsternakka

1-2 rkl neitsytoliiviöljyä

suolaa ja pippuria

 

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Usein kun kerron olevani masentunut ja ahdistunut ihmiset ovat ihmeissään. Eeei, ethän sinä voi olla, sinähän olet aina niin iloinen ja aktiivinen!

Masennus ja muut mielenterveysongelmat näyttäytyvät eri ihmisillä eri tavoin. Masennus diagnoosina on niin erilainen eri ihmisillä, ja se vaikuttaa ihmisiin niin eri tavoin. Jotkut voivat maata sängyssä toimintakyvyttömänä, ja se onkin varmasti se yleisin mielikuva mitä masentuneesta ihmisestä on.

Tänään, 10.10.2018, vietetään Maailman mielenterveyspäivää. Ajattelin sen kunniaksi jakaa taas kerran omaa kokemustani masennuksesta, ja siitä miten edelleen masennuksen ympärillä on paljon ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloja.

”Maailman mielenterveyspäivän 10.10. iltana klo 18 jälkeen valaistaan vihreällä rakennuksia, ikkunoita tai vaikkapa itselle tärkeitä esineitä. Vihreällä valaisemisella on symbolinen merkitys stigmaa vastaan. Kun valaiset vihreällä, näytät kaikille tasa-arvoisesti vihreää valoa diagnooseista riippumatta ja olet mukana edistämässä avoimempaa keskusteluympäristöä.” – Mielenterveysseura

Eihän masentuneella voi olla puhdas koti?

Itse olen melkein koko ajan masennuksen kourissa kyennyt huolehtimaan kodista, itsestäni ja pojastani. Koti oli suhteellisen siisti (en tosiaan ole koskaan ollutkaan mikään siivousintoilija), meillä oli ruokaa ja vaatetta. Jaksoin värjätä hiuksiani ja välillä käydä tanssimassa baarissa. Alkuun ennen kuin sain masennuslääkityksen itkin usein lattialla tai sängyssä uupumusta, mutta lääkkeet saatuani sain toimintakykyä takaisin. Se ei silti tarkoittanut sitä että olisin ollut psyykkisesti kunnossa.

Vaikka ulkopuolisin silmin näyttäisi kaikki olevan kunnossa, ei voi koskaan tietää minkälaisia kamppailuja ihminen käy sisällään.

Masennus ei aina näy ulospäin

Kun lähden ulos kavereita tapaamaan tai leikkipuistoon lapsen kanssa en itke jatkuvasti. En näytä siltä että olen ahdistunut. Voin jutella muiden kanssa ja tehdä asioita, mutta kukaan ei näe sisälleni miten paljon ahdistun ihan tavallisista asioista. On vaikea ymmärtää että pelkkä suihkussa käyminen on hankalaa. Joskus saatan stressata viisi päivää sitä että pitäisi mennä suihkuun ja soittaa tärkeä puhelu, mutta en vain saa aikaiseksi. Ahdistaa liikaa. Mutta eihän sitä kukaan ulkopuolinen näe että minun on vaikea käydä suihkussa (no, paitsi ehkä silloin jos jo haisen pahalta, haha). Kun istun bussissa, kukaan ei näe minusta, että saatan olla paniikkikohtauksen partaalla.

Kuulen usein lauseen ”ethän sä näytä masentuneelta”, ja ihmettelen miltä näyttää masentunut ihminen? Vaikka tiedän että ihmiset eivät tarkoita kysymyksellä mitään pahaa, mietin mitä sillä tarkoitetaan. Joskus lääkärissäkin on sanottu että olen asiallinen ja minulla on hyvä ulosanti, pystyn huolehtimaan lapsestani kuitenkin, ja silloin tuntuu siltä että oloani vähätellään.

Mielenterveysongelmat koskettavat aika monia meitä suomalaisiakin, ja moni sinunkin tuntemasi ihminen saattaa kamppailla mielenterveyden ongelmien kanssa vaikka ei uskoisikaan päälle päin.

 

Lue myös: Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

 

Saako masentunut olla iloinen?

Minusta tuntuu usein siltä että mielenterveysongelmia väheksytään. Jos jaksaa meikata, ylläpitää harrastuksia, nauraa ja olla sosiaalinen, onko silloin oikeus sanoa olevansa masentunut ja hakea sairaslomaa?

Minun oli vaikea tunnistaa masennusta, koska en ollut menettänyt toimintakykyäni täysin. Sen takia on mielestäni tärkeää puhua näistä ääneen, jotta mielenterveysongelmien moninaisuus tulisi esille. Masennus ei tarkoita sitä, että itkee jatkuvasti. Oireita on paljon.

 

 

Masentuneen kahdet kasvot

Itsestäni on usein tuntunut siltä, että laitan onnellisuus-naamion naamalle lähtiessäni ulos tai tavatessani tuttuja ja kavereita. Aina ei jaksa eikä halua kertoa kaikesta siitä paskasta, mitä sisältä löytyy. Silloin on helpompaa pistää ”terveen” maski päälle ja vastata kysymykseen että ”hyvää kuuluu!”. Aina ei myöskään voi olla varma siitä miten toinen osapuoli reagoi masennukseen, ja itsestäni tuntuu myös että pelkään sitä että muut alkavat suhtautua minuun eri tavalla. Samoin kuin yksinhuoltajuuden kanssa, joskus tuntuu että masentunutta jotenkin säälitään. En halua sääliä tai huomiota, vaan ymmärrystä.

Itse en enää häpeä masennustaustaani, vaan puhun siitä avoimesti. Aina ei näin kuitenkaan ole ollut, ja niistä asioista puhuminen on aiheuttanut minulle häpeää. On tuntunut, että en ole hyödyllinen yksilö tässä yhteiskunnassa, kun olen masentunut. Olen pelännyt että muut säälivät, arvostelevat ja pitävät minua huonompana ihmisenä. Sen takia puhun näistä asioista niin paljon nykyään, myös kaikkien heidän puolesta jotka eivät vielä uskalla.

Toivoisin että masennuksesta puhuttaisiin vieläkin enemmän, koska siitä ei voi puhua liikaa. Ihmisten ymmärrys kasvaa sitä mukaa mitä enemmän näistä puhutaan!

 

LUE LISÄÄ:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?