Kategoria: Feminismi

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Luin eilen illalla blogikirjoituksen, jossa puhuttiin siitä kuinka kehopositiivisuus meni liian pitkälle, ja lihavia ihmisiä ihannoidaan sen sijaan että oltaisiin huolissaan painoindeksistä ja sairauksista.

Hohhoijaa, sanon minä. Kuten Oi mutsi mutsin Elsa kirjoitti hyvin aiheesta, ”Olen nimittäin hieman kyllästynyt näihin tasa-arvo/pride/bodypositive/feminismi/yms on mennyt liian pitkälle juttuihin.”

En ymmärrä miten voidaan ajatella että tasa-arvon ja ihmisoikeuksien tavoittelussa voidaan mennä liian pitkälle. Voisiko vain olla, että olet ymmärtänyt sanoman aivan täysin väärin?

Olen lukenut monia kommentteja siitä kuinka lihavia vain ihannoidaan nykyään, ja että terveiden elämäntapojen sijaan vaan hehkutetaan vatsamakkaraa ja läskiä. Ihanko tosi? Voisin antaa muutaman esimerkin siitä, miten lihavia ei tosiaankaan hehkuteta liikaa. Miten porukka hyökkäsi mm. meidän kehopositiivisen kalenterin ihanan mallin kimppuun, koska hänellä sattuu olemaan ylipainoa. Ylipainoinen saa niskaansa koko ajan terveysfasismia, läskittelyä, lihavan perään huudellaan kaupungilla ”laihduta läski” ja ylilaudan kiimaiset pikkupojat heittävät lokaa vähän väliä kaikille some-tileilleni. Vain sen takia että olen ylipainoinen.

Se, että teimme kehopositiivisen kalenterin johon pyrimme ottamaan esille marginalisoituja kehoja, ei tarkoita sitä että viemme laihojen ihmisten tilan kokonaan ja menemme liian pitkälle. Avaa mikä tahansa naistenlehti, tv-sarja tai mainos. Minkälaisia kehoja siellä on? Aivan, hoikkia, pitkiä valkoisia naisia.

Se että nostan esille epäkohtia, joita marginaalisen kehon omaava joutuu kohtaamaan ei tarkoita sitä että paheksuisin hoikkia ihmisiä. En pidä hoikkia ihmisiä huonompina, enkä lihavia ihmisiä parempina. Kaikilla on oikeus olla tyytyväisiä omassa kehossaan, ulkonäöstä ja terveydentilasta riippumatta. Ylipaino ei tarkoita sitä että ihminen on automaattisesti laiska ja sairas. Ja vaikka olisikin sairas – miten se tekee ihmisestä huonompaa kuin terveistä ihmisistä? Miksi ylipainoista saa haukkua läskiksi ja ”sinne meni meidän verorahat”? Myös alipainoiset joutuvat selittelemään kehoaan. Minkä takia minun pitäisi olla terve, jotta kelpaisin tähän yhteiskuntaan?

Kaikilla on OIKEUS KEHORAUHAAN, ilman että kukaan tulee spekuloimaan että oletkohan anorektikko, tai syötköhän liikaa. Tai että ulkonäön perusteella aletaan saarnaamaan ylipainon terveysriskeistä. MINUN TERVEYS EI KUULU KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN MINULLE ja mahdollisesti lääkärillen. Kehopositiivisuus ei muutenkaan ole pelkästään lihavat vs. laihat taistelua, vaan tähtää siihen että _kaikki_ kehot olisivat yhtä arvokkaita. Mitenköhän kauan tätä pitää jankata, että se menisi läpi?

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kirjoittaa julkisesti, ja ihmiset luulevat että sen takia on ok kommentoida ilkeästi painoani? Tiedättekö miltä tuntuu, kun kävelee kadulla, ja tuntemattomat huutavat että olen läski? Tiedättekö miltä tuntuu, kun pari kuukautta synnytyksen jälkeen mies kaupassa kommentoi että ”oot ainakin ollu ruoka-aikaan paikalla”? Tiedättekö miltä tuntuu, kun blogiin tulee kommentteja missä sanotaan että sinun kehosi on oksettava ihrakasa? Kun tullaan kommentoimaan, että söisit vähemmän suklaata niin voisit laihtua? Olet ruma sotavalas (?) eikä kukaan tollasta kuvottavaa läskiä halua panna? Niin, ei se kauhean kivalta tunnu.

Kuva: Petra Vii Photography, Huppari saatu Jujunalta

Olen joskus pelännyt astua ovesta ulos, kun on sattunut sellasia päiviä jolloin painoani kommentoidaan tuntemattomien toimesta ihan liikaa. Pelkään astua ulos ovesta, koska ylipainoisena minulla ei ole joidenkin mielestä oikeus kehorauhaan. Voinko pukeutua tähän mekkoon jossa vatsamakkarat näkyvät? Minulla ei ole oikeus istua mäkkärissä syömässä hampurilaista, koska joudun pelkäämään inhottavia katseita ja läski-kommentteja. Ei ole oikeus olla olemassa, onnellinen, ja tyytyväinen itseensä, koska joidenkin ihmisten mielestä minun pitäisi ensin laihtua. Tiedättekö miltä tuntuu kun pahimmillaan joka päivä sinulle kerrotaan (suorasti tai epäsuorasti), että et ole hyväksyttävä yksilö tähän yhteiskuntaan?

Useimmiten sivuutan kommentit enkä jaksa ottaa niistä itseeni. Onneksi minulla sentään on hyvä itsetunto, miten käy niiden joilla ei ole? Nyt kun jouduimme toisen ylläpitäjän kansa neljättä päivää poistamaan kehopositiivisen kalenterin ”ruma läski” kommentteja, ja ylilauta taas kerran hyökkää blogiini paskakommenteillaan, ja sitten näen kirjoituksen siitä miten lihavia ihannoidaan liikaa. Nyt verenpaineet nousi liikaa (ylipaino varmaankin hei!), napsahti päässä ja oli pakko kirjoittaa aiheesta.

Että ei, lihavia ei tosiaankaan ihannoida liikaa.

 

Lue lisää:

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Pride-viikko on täällä!

Pride-viikko on täällä!

Joka vuosi Pride-viikon aikaan ihmettelen samaa asiaa – miten ihmisoikeudet ja muiden ihmisten hyväksyminen ja kunnioittaminen on joillekin ihmisille niiiin kovin vaikeaa. Olen taas erehtynyt lukemaan kommentteja facebookista eri yritysten sivuilta, jotka ovat ilmaisseet olevansa mukana Pridessa.

”No, ei ole ihme, että syntyvyys on laskussa, kun kaikki alkaa hyväksymään nuo homojutut, tämähän on resurssien tuhlaamista.”

-kommentti Karhun sivuilla facebookissa

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miten joku voi nähdä tämän(kin) asian jotenkin vääränä tai paheksuttavana. Totta kai jokainen saa olla sitä mieltä mitä on, mutta pitääkö siitä huudella kovaan ääneen, ja taistella sen puolesta että homot eivät saisi adoptoida perheen sisäisesti, mennä naimisiin tai näkyä katukuvassa tai mediassa? Aina ulistaan siitä, kuinka ”homoudesta tehdään niin iso juttu”. Niin, siitä tullaan tekemään iso juttu, niin kauan kun näitä kommentteja näkee ja Aito Avioliitto -meininkejä on valloillaan. Niin kauan kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä syrjitään.

Minäkin sain Ylen dokkarin jälkeen niin jäätävän hirveitä vihaviestejä, joissa useammassa minua ”haukuttiin” esim. rekkalesboksi, koska minulla on lyhyt tukka. Siis oikeasti ihmiset.

Tuntuu että suurin osa suomalaisistakin on nykyään aika suvaitsevaista ja mukavaa porukkaa, jotka haluavat että ihmisoikeudet olisivat samat kaikille. Sitten on tämä yksi iso mölisevä joukko, joka haraa vastaan, vaikka asia ei edes kosketa heidän elämäänsä (no paitsi sillä, että kuulemma tätä homopropagandaa tulee joka tuutista… hei siis huoh).

Clas Ohlsonin Pride-tuotteita

Aion osallistua lauantaina Pride-kulkueeseen, jos uskallan paniikkihäiriöltäni. Viime vuonna sain pahan paniikkikohtauksen Kaivarissa kulkueen jälkeen. Osa siitä paniikista johtui siitä, että pelkäsin alitajuisesti että joku tekee kaasuhyökkäyksen tai muuten vain sabotoi kulkuetta. Vielä vuonna 2018 joutuu pelkäämään (väkivaltaista) vastaiskua, kun koittaa olla mukana tekemässä suvaitsevampaa maailmaa. Pride-kulkue kun on kivan juhlimisen ja yhteenkuuluvuuden kulkue, myös peräänkuulutus siitä, että kaikkien ihmisoikeudet eivät edelleenkään toteudu tässä maassa.

”Tää on kyllä nyt törkeetä jo. Oon sitä mieltä, että tää vouhotus seksuaalisesta tasa-arvosta tulee loppua. Nykyään on muotia olla homo, mutta eiköhän joskus tämäkin hulluus lopu. Karhu on suomalaisten raavaiden miesten jano- ja ruokajuoma. Homot juokoot sateenkaaren väristä drinkkiä.”

-kommentti Karhun facebook-sivuilta

”Me haluamme edistää tasa-arvoista yhteiskuntaa tukemalla Helsinki Pride -tapahtumaa Weecosissa toimivien merkkien kanssa. Jokaisella meistä on samanlaiset oikeudet näkyä, kuulua ja rakastaa!” – weecos.com

Mietin vain välillä liikaakin, millaiseen maailmaan olen lapseni tuonut, kun edelleen porukka on näin sisäänpäin kääntynyttä, rasistista ja suvaitsematonta. Niin paljon vihaa, katkeruutta ja väkivaltaisia ajatuksia täynnä, että ihan kurkkua kuristaa.

Minä aion kaiken tämän vihan ilmapiirin vastapainoksi varmistaa sen, että kasvatan pojastani suvaitsevaisen ihmisen. Ihmisen joka ottaa muut huomioon, ymmärtää ihmisten erilaisuuden ja että hänkin taistelisi paremman maailman puolesta.

Hyvää Pride-viikkoa kaikille!

 

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Olen aiemmin jo hieman kertonut minkälaista palautetta sain Yle Perjantain dokumentin jälkeen. En ole pystynyt vieläkään kirjoittamaan asiasta kunnolla, koska aihe on niin ahdistava. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä.

Kerroin eräässä facebook ryhmässä saaneeni vihaviestejä ohjelman jälkeen ja minua vinkattiin lukemaan kirja Vihan ja Inhon internet.  Kirja tarjoaa vertaistukea sekä informaatiota verkkohäiriköinnistä.

Kirjan on luonut sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo. Kirja pureutuu vihapuheeseen netissä, mikä on nykyään todella laaja ilmiö mutta yllättävän vaiettu aihe. Johtuuko se siitä, että suurin osa vihaviestien kohteista on naisia? Verkkovihaa vähätellään ja viestit johtavat harvoin mihinkään toimenpiteisiin.

Itsekin tein rikosilmoituksen pahimmista viesteistä joita sain, mutta poliisi ei tehnyt niille mitään. He eivät kuulemma voineet selvittää kuka oli kyseesä, kun heillä oli tiedossa vain nimimerkki. Arvasinkin, ettei niihin reagoida kovinkaan helposti, mutta silti on hyvä tehdä rikosilmoitus. Jos ei muuten, niin sen takia että ilmiön laajuudesta saadan rekisteröityä tilastoja.

”Vihan ja inhon internet purkaa ilmiön syitä ja seurauksia: Miten sen kohteet kokevat ilmiön? Mikä siihen johtaa ja mikä vihaajia motivoi? Miten vihapuheeseen tulisi reagoida ja miten siltä voi suojautua? Entä sitten, kun vihapuhe siirtyy internetistä tosielämän tekoihin?”     -kosmoskirjat.fi

Toivoisin, että olisin löytänyt tämän kirjan ennen ohjelmaan osallistumista, mutta olen saanut siitä jälkikäteen myös paljon irti. Jos olisin lukenut sen ennen kuin aloitin bloggaamisen, tai osallistuin Ylen ohjelmaan olisin ehkä osannut valmistautua henkisesti paremmin. Tai sitten en. Koska sellaiseen palauteryöppyyn, missä sinua haukutaan kaikilla sometileillä, meilitse ja jopa tekstiviesteitse ei oikein voi mitenkään valmistautua etukäteen.

Mutta joka tapauksessa – kirja tarjoaa tärkeää tietoa, neuvoja miten saada apua tilanteeseen ja ennen kaikkea se tarjoaa vertaistukea verkkoväiriköinnin kohteeksi joutuneelle. 

Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka esimerkiksi on esillä mediassa tai kirjoittaa blogia. Vihahäiriköinnin kohteeksi voi joutua kuka vain, mutta erityisesti nainen tai naisoletettu, joka on jotain mieltä jostain asiasta – tai esimerkiksi puolustaa vähemmistöjä.

Onneksi tästäki aiheesta puhutaan enemmän ääneen nykyään, mutta mielestäni tästä ei puhuta todellakaan tarpeeksi. Netti on pullollaan artikkeleita ja blogikirjoituksia, joissa naiset kertovat kokemastaan vihasta, huorittelusta, tappouhkauksista ja vainoamisesta.

Esimerkiksi toimittaja Rebekka Härkönen joutui lopulta muuttamaan kotikaupungistaan pois, kun vainoaminen kirjoittamansa jutun takia riistäytyi käsistä. Iida Åfelt joka kirjoittaa Iidan matkassa -blogia, joutui muun muassa huorittelun kohteeksi kerrottuaan että hänen syntymättömällä vauvallaan on kaksi isäehdokasta. Ja tätä listaa verkkohäiriköinnin kohteeksi joutuneista voisi jatkaa loputtomiin.

Itsekin jouduin laittamaan osoite- ja puhelintietoni salaisiksi, koska Ylen dokumentin aiheuttaman kohun jälkeen sain myös tekstiviestejä ja pelkäsin ihan oikeasti että joku on kohta oveni takana. Sen jälkeen kun on saanut tappouhkauksia ja uhkaukset liittyvät myös omaan lapseen, on leikki kaukana. Tällaiset vihaviestit saivat minut pelkäämään pahinta. Mitä jos joku näistä uhkaajista onkin joku päivä oven takana odottamassa, ja satuttaa minua tai jopa lastani, sen takia että puhun suoraan blogissani asioista?

Ajatelkaa nyt – Suomessa, jossa pitäisi olla sananvapaus. Sitähän verkossa uhkauksia lähettävät haluavatkin – hiljentää naiset jotka ovat liian äänekkäitä. Liian rohkeita. Liian vapaita.

Tosin esimerkiksi Laura Huhtasaari on (yllättäen) sitä mieltä, että vihapuheesta ja sen rajoittamisesta kun puhutaan, olisi väärin jos meillä rajoitettaisiin sananvapautta. Mutta eikö sitä juuri nämä ylilautailijat ja trolllit teekin – rajoittaa sananvapautta? Kuka (nainen) uskaltaa enää sanoa täysin suoraan mitä mieltä on, jos sen jälkeen uhkaillaan jopa kuukausia jotta hänet saataisiin hiljaiseksi?

Miten tällaisen käytöksen annetaan mennä sormien läpi? Miksi nettivihaan ei puututa? Miksi tätä aihetta vähätellään? Miksi lainsäädäntö laahaa perässä? Miksi rikosilmoituksille ei tehdä mitään? Miksi tästä ei puhuta enemmän?

”Suomalaisessa nettikeskustelussa oman tutkimukseni perusteella usein rasismi ja seksismi ovat kietoutuneet yhteen, ja aggressiivisia ja uhkaavia viestejä saavat eniten juuri naiset, jotka ovat ottaneet selkeästi ei-rasistisen linjan esimerkiksi maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista puhuttaessa” – Tuija Saresma, hs.fi

Vihan ja inhon internet tarjoaa paljon vertaistukea tilanteeseen, ja se on tosiaan tarpeen. Itse murruin ihan täysin paskavyöryn alle, lähdin poikani kanssa itkien vanhempieni luo viikonlopuksi. En saanut mitään aikaiseksi, kun olin niin lamaantunut ja shokissa vihaviesteistä. Se oli aivan järkyttävää. Tunsin olevani niin yksin. Tuntui että positiivisesta palautteesta ja kannustuksista huolimatta kukaan ei ymmärtänyt minua. Kaikki hokivat että älä välitä! Niillä ihmisillä on vain paha olla! Se ei paljon lohduta siinä tilanteessa.

Nettihäiriköillä on paljon erilaisia taktiikoita, ja kirja auttaa tunnistamaan eri ilmiöt

Tässä esimerkkejä:

  • MUSTA PR – Musta PR on disinformaatiota jonka on tarkoitus vahingoittaa kohteen mainetta, liittyen esimerkiksi seksualisointia, ulkonäön kommentointia, mielenterveyden kyseenalaistamista ja niin edelleen.
  • DOXAUS – Kohteen henkilötietojen etsiminen ja niiden luvaton julkaisu. Henkilötietoja voidaan levitellä eri foorumeilla joiden jäsenet alkavat yhdessä häiriköimään kohdetta esim. soittelemalla tai tilaamalla tämän nimissä verkko-ostoksia
  • UHKAILU JA PAINOSTAMINEN – Uhkauksia voidaan tehdä yksityisesti tai julkisesti, myös suurellekin yleisölle
  • HÄIRINNÄN JOUKKOISTAMINEN – Erilaisilla forumeilla niin sanotusti joukkoistetaan häiriköintiä – koordinaattorit valitsevat häiriköinnin kohteen jonka jälkeen tämä kohde maalitetaan isolla joukolla. Ilmiö muistuttaa pyraminihuijausta, jossa ylhäällä on muutama iso kiho, jotka manipuloivat muut joukot mielensä mukaan. Esimerkiksi Meksikossa voi tienata jo rahaa sillä että myy esimerkiksi poliitikoille hate mob-verkostoja. Kirjan mukaan ei mene pitkään, kun tämä ilmiö rantautuu myös Suomeen.

Itse jouduin ainakin ylilaudan maalittamisen ja mustan pr:n kohteeksi, ja siellä ruodittiin elämääni ja kaikkia sometilejäni. Joukolla he sitten tulivat kommentoimaan kaikkiin sometileihin kaikenlaista, uhkauksia, läski huora-kommentteja ja haukuttiin esimerkiksi insta-kuviani. Kun suljin instatilini julkisesta yksityiseksi, siellä naureskeltiin. En itse ole lukenut näitä foorumeita enkä luekaan, kuulin muutamia kommentteja kavereilta.

Mitä sitten tehdä, jos joutuu nettivihan kohteeksi?

Kirja tarjoaa tähän hyviä neuvoja, tässä muutama:

  • Jos yksityisiä tietojasi levitellään, keskity tietoturvaan. Hyökkääjät voivat koittaa etsiä sinusta kaikenlaista yksityistä informaatiota salasanoista vanhoihin käyttäjätileihin ja niin edelleen. Vaihda salasanat ja tee tietojenluovutuskielto tai turvakielto Maistraattiin. Blokkaa häiriköijät sometileiltäsi.
  • Säästä kaikki vihaviestit, tekstiviestit ja muut todisteet verkkohäiriköinnistä, jotta voit tarvittaessa tehdä rikosilmoituksen. Voit myös ilmoittaa viestien olinpaikasta riippuen ylläpitäjille vihaviesteistä. Rikosilmoituksesta ei aina ole iloa, mutta poliisin on syytä tietää ongelman laajuus.
  • Jos viestien lukeminen ahdistaa, voit pyytää jotakuta moderoimaan niitä puolestasi.
  • Harkitse tarkkaan lähdetkö vastaamaan viesteihin takaisin mitään.
  • Pyydä apua luotettavilta ihmisiltä. Älä jää yksin.

 

Kun jouduin itse verkkohäiriköinnin kohteeksi, mietin että lopetan bloggaamisen kokonaan. En kykenisi jatkuvasti ottamaan vastaan tällaisia hyökkäyksiä. Aika nopeasti sitten tajusin, että eihän minua voi hiljentää. Minulla on myös sananvapaus, ja tietynlainen sisäinen taistelijasielu joka sanoo minulle, että minun täytyy jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Mitä sitten tapahtuu, jos kaikki hiljenevät? Ei varmasti mitään hyvää.

Joten minä en aio hiljentyä. Minua ei vaienneta. Meitä ei vaienneta.

 

Postauksen kaikki kuvat olen ottanut Vihan ja inhon internet -kirjasta. 

Naistenpäivän ylistys lapsuuden feministisille esikuville

Naistenpäivän ylistys lapsuuden feministisille esikuville

Tänään vietetään taas naistenpäivää maailmanlaajuisesti. Naistenpäivää on vietetty jo 1900-luvun alkupuolelta asti.

Yhdysvaltain sosialistipuolue järjesti jo helmikuussa 1909 ensimmäisen kansallisen naistenpäivän, joka omistettiin edellisenä vuonna lakkoilleille tekstiilityöläisille.
1910-luvulla naistenpäivän mielenosoituksissa vaadittiin äänioikeutta, viranhoito-oikeutta, oikeutta työhön ja ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista.     – Yle.fi

Välillä tuntuu, että Suomessa naistenpäivän viettäminen on keskittynyt ruusujen ostamiseen ja naiseuden ja naisellisuuden ylistämiseen. Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa ole, mutta itse ainakin haluan naistenpäivänä muistella niitä rohkeita naisia jotka ovat taistelleet äänioikeuden ja muiden naisten oikeuksien puolesta. Vielä on paljon tekemistä maailmanlaajuisesti naisten oikeuksien puolesta.

Tässä yksi tapa auttaa ja edistää naisten elämiä, voi lahjoittaa UN Womenille tekstarilla esimerkiksi kympin. Kympillä voidaan esimerkiksi tarjota Afrikassa ja Aasiassa kuudelle väkivaltaa kokeneelle naiselle terapiaa ja neuvontaa. Myös Suomessa voi auttaa esimerkiksi lahjoittamalla turva- ja ensikodeille rahaa, liittyä jäseneksi tai ryhtymällä vapaaehtoisiksi.

Lahjoita myös tekstiviestillä Ensi- ja turvakotien liiton työlle:

  • 10 €: lähetä teksti ILOALAPSELLE10E numeroon 16155.
  • 20 €: lähetä teksti ILOALAPSELLE20E numeroon 16155.

Kun mietin naisia, jotka ovat inspiroineet minua lapsena ja nuorena, tulee mieleen muutamakin esimerkki. Nykypäivänä onneksi on esimerkiksi sarjoissa, elokuvissa ja muutenkin kaikkialla esillä enemmän naisia. Pääroleissa sankareina ei ole enää pelkästään miehiä. Tässä muutama nainen, jotka ovat inspiroineet minua kasvaessani itsekin lapsesta naiseksi.

Lapsena luin kirjoja todella paljon, ja suosikeiksi nousivat tietysti kaikkien rakastamat Peppi Pitkätossu, Ronja Ryövärintytär sekä myös Viisikon tytöt. Mielestäni oli todella siistiä, että Viisikon Paula halusi että häntä kutsutaan Pauliksi, ja hän oli ihan oman tiensä kulkija. Muistan miettineeni, että onpa kiva että voi olla ihan oma itsensä, onpa se sitten Pauli tai Paula. Lapsena ja nuorena olemme myös veljeni kanssa katsoneet paljon (amerikkalaisia) elokuvia, joissa aina esikuvat eivät olleet vahvoja, itsenäisiä naisia. Usein he olivat avuttomia naisia jotka odottivat miehien pelastavan heidät pulasta, mutta onneksi joukkoon mahtui muutama vahva naisesikuva myös. Tässä muutama:

Carrie Fisher aka Prinsessa Leia / Star Wars

Kuva TÄÄLTÄ
Kuva täältä

Rakastin lapsena Star Wars elokuvia, ja Leia oli todellinen esikuva. Elokuvat täynnä miehiä, ja yksi rohkea nainen joukossa. Kun katsoin Leiaa uudestaan ja uudestaan näissä elokuvissa, tuntui että pystyn mihin vain itsekin. Vasta aikuisena olen tajunnut kuinka upea feministinen esikuva Carrie Fisher oli valkokankaan ulkopuolella. Hän myös puhui paljon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään ja mielenterveyden asioista. Upea nainen!

Linda Hamilton aka Sarah Connor / Terminator 2

Kuva täältä

Tämä on edelleen yksi lempparileffoistani ikinä, en koskaan kyllästy tähän elokuvaan. Muistan myös olleeni todella rakastunut Edward Furlongiin! Kun katselin Sarah Connoria, miten hän suojeli poikaansa ja samanaikaisesti otti aseen käteen ja alkoi ampumaan, miten että wau. Mikä nainen. Halusin itsekin olla yhtä itsevarma ja kova muija. Ei ehkä ihan paras esikuva sinänsä, kun elokuva on aika väkivaltainen, mutta muistan silti ajatelleeni että haluan olla yhtä kovis kuin Sarah, enkä aio ottaa mitään paskapuheita keneltäkään vastaan!

Geena Davis ja Susan Sarandon / Thelma & Louise

Kuva täältä

Tämäkin elokuva kuuluu ehdottomasti suosikkeihin edelleen. Muistan kun katsoin elokuvan nuorena tyttönä, ja kuinka adrenaliini syöksyi kehoni läpi kun he ampuivat miehen joka yritti raiskata. Oli todella tärkeää nähdä tällainen esikuva, vaikka tietenkään kenenkään tappaminen ei ole okei. Mutta se oli selvä viesti minulle – miehet ei saa koskea sinuun jos et halua. Olisin toivonut enemmänkin tällaista #metoo henkisyyttä jo silloin. Muistan elävästi kohtauksen, jossa Geena Davis haistattaa paskat inhottavalle aviomiehelleen soittamalla tälle puhelinkopista matkan varrelta. Silloin hurrasin täysiä. Ei pidä sietää huonoa kohtelua yhdeltäkään mieheltä!

Tästä elokuvasta on muuten todella hyvä dokumentti Yle Areenassa, kannattaa katsoa se. Sisältövaroituksena dokumentille sen verran, että se sisältää asiaa raiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä.

Michelle Pfeiffer aka LouAnne Johnson / Dangerous Minds

Kuva täältä

Michelle Pfeiffer on aina kuulunut suosikkinäyttelijöihini, muun muassa Batmanin kissanainen oli ihan lemppareita. Dangerous Minds eli Levottomat sielut oli ihan ykkösleffoja nuorena. Ihailin muutenkin jenkkien ghetto-meininkejä ja muistan että olisin halunnut asua jossain Bronxissa tai Harlemissa. Aika naurettavaa nykyään kun sitä ajattelee, mutta silloin se tuntui romanttiselta ajatukselta, lähinnä jenkkielokuvien kautta. Pfeifferiä ihailin tässä elokuvassa, koska hän uskalsi mennä luokkaan missä kukaan ei kunnioittanut häntä, ja pikkuhiljaa voitti opiskelijoiden luottamuksen. Tämä elokuva on myös varmasti vaikuttanut myös siihen, että lähdin aikuisena opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi. Koin jo lapsena syvästi empatiaa ja minulla oli vahva auttamishalu. Pfeiffer oli hyvä esikuva siinä, kuinka olla tarpeeksi tiukka mutta silti lempeä opiskelijoita kohtaan.

Tietysti yksi suurimpia esikuvia itselläni on ollut oma äitini, joka on selvinnyt mm. rintasyövästä ja aivokasvaimesta. Äitini on rautainen nainen joka selviää ihan mistä vain. <3 

Tänä naistenpäivänä tulikin hieman tällainen erilainen postaus. Mitkä ovat teidän nais-esikuvianne nyt tai silloin lapsena? Olisi mielenkiintoista kuulla!

 

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Naistenlehdet ovat täynnä pukeutumisohjeita tietyille vartalotyypeille. Etenkin tammikuussa lehdet täyttyvät lisäksi kinkunsulattelu- ja kesäkuntoon viikossa – otsikoista.

Minun kuuluisi käyttää pystyraitaa vaakaraidan sijaan, koska muuten näytän lihavalta, korostaa vyötäröä isojen linjojen sijaan, koska muuten näytän lihavalta. MUTTA MINÄHÄN OLEN LIHAVA! Miksi en saisi pukeutua juuri niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu?

Itse olen näiden yleisimpien vartalotyyppi-ohjeiden mukaan jotain X- ja O-vartalomallin väliltä. Katsoin huvikseni minkälaisia vaatteita minun kuuluisi eksperttien mukaan pukea.

O-vartalo

O-vartaloinen on mehukas omena, jolla on pyöreyttä vatsan, lantion ja takapuolen seudulla. Myös rinnat ovat tavallisesti suuret. Omenaleidi on tavallisesti vähintään kokoa 42. Yleisin virhe on peittää pömpöttävää vatsaa kaavuilla ja jättitunikoilla, sillä todellisuudessa ne vain suurentavat. Hyvin leikatut ja istuvat vaatteet tuovat O-vartaloisen muodot esiin telttoja paremmin.

Yläosaan: olkatoppauksia; avaria päänteitä; vyötäröä korostavia jakkuja, myös pitkinä; laskeutuvia kankaita

Alaosaan: kapeita housuja

Omenavartaloista pukee yleisesti vaatteiden yksivärisyys. Erityisesti pikkuprinttejä on syytä välttää, sillä runsaammalla vartalolla ne näyttävät helposti pieneltä piperrykseltä.  – Kauneus ja terveys – Opi rakastamaan vartaloasi: Näin puet vartalotyyppisi

Luen myös usein näitä neuvoja että isomman naisen kuuluisi mielellään käyttää yksivärisiä ja tummia vaatteita. Mitä jos en tykkää sellaisista? Minulle on ihan yksi ja sama näytänkö läskiltä, samat läskit ne on siellä vaatteiden alla, oli vaatteet sitten yksivärisiä tai pientä printtikangasta!? Olen samaa mieltä siinä että minua imartelee se, että korostan vyötäröäni. Mutta välillä tykkään myös käyttää telttamaisia mekkoja. Se että luen lehdestä, että näytän vartalotyypilläni puolet paksummalta jos käytän telttamaisia mekkoja ei nosta itsetuntoa hirveästi.

Nämä neuvot tuntuvat aina syyllistäviltä, koska ne kertovat että hyväksytty vartalotyyppi on kapeavyötäröinen, tarpeeksi pitkä ja hoikka ja rintojen tarpeeksi isot (mutta ei tietenkään liian isot ja esillä, koska se taas on halpamaista). Kaikki jotka eivät näitä kriteerejä täytä, voivat koittaa häivyttää kehonsa ‘huonoja kohtia’ ja korostaa niitä hyviä, joita toivottavasti on edes muutama.

Itse olen kauan hävennyt isoa vatsaani, kun tuntuu että se pitäisi aina häivyttää pois silmistä. Raskauden aikana olin ensimmäistä kertaa ylpeä vatsastani, kunnes lapsi syntyi ja jäljelle jäi etureppu. Itsensä hyväksymistä ja itsetunnon nostamista ei auta se, että kaikki lehdet ovat täynnä “näin laihdut viidessä viikossa” -otsikoita ja kaupassa huomautellaan minun isosta vatsastani.

Myös nämä ”pukeudu imartelevasti vartalomallin mukaan” – neuvot kertovat usein mikä kaikki kehossani on piilottelun tarpeessa.

O-mallinen vartalo

O-vartalossa vyötärönseudulle on tullut pyöreyttä. Seppä on huomannut, että pyöristyneen vartalon alta paljastuu yleensä tietty vartalomalli, usein se on ollut A-mallia. Jos kroppasi on O, kannattaa suosia rikottuja linjoja, jotka häivyttävät pyöreyttä vähän.

– Kannattaa yhdistää vähän löysempää yläosaa ja kapeampaa alaosaa. Nyt taas varoitan, että ei säkkejä! Istuvat leikkaukset vyötärön kohdalle, ja yläosaan vaikka pystyraitaa, se kaventaa ja pidentää.

Miehustassa voi olla vähän kuvioita, Seppä vinkkaa. 

X-mallinen vartalo

X-mallinen vartalo on tiimalasivartalo, jonka muotoa pukeutumisessa haetaan. Hartiat ja lantionseutu ovat suurin piirtein samalla pystyakselilla, mutta vyötärö on selvästi kapeampi.

– Tämä on hyvin naisellinen vartalo. Ehdottomasti kannattaa korostaa vyötäröä ja valita hyvin laskeutuvia, kauniita ja naisellisia materiaaleja, Seppä sanoo.

 – mtv.fi – Pukeutumisneuvojan vinkit: Näin tunnistat vartalotyyppisi ja korostat parhaita puoliasi

 

 

Kiva, että minulla sentään on vyötärö, kun sitä tässä yhteiskunnassa havitellaan! Kamalaa, jos ei olisikaan vyötäröä, ei voisi olla naisellinen (sarkasmia). Ja mikä on naisellinen materiaali? Mitä jos ei halua olla naisellinen, mitä ilinä se tarkoittaakaan? Usein luen myös artikkeleita, joissa sanotaan että olisi hyvä pukeutua hillitysti eikä monia kuoseja kannata yhdistää. Kuosin kanssa kannattaa olla yksivärinen vaate tasapainottamassa. Milloin on eläinkuosit kiellettyjä ja pallokuosit niin out.

Miksi näitä pukeutumisneuvoja toitotetaan kaikkialla? Jos pukeudut niin ja näin, olet hoikempi! Jos puet nämä, näytät lyhyeltä ja lihavalta! Mutta siis – minähän olen lyhyt ja lihava? En ymmärrä. Miksi minun pitäisi joka aamu pukiessani miettiä, että miten saisin itseni näyttämään “paremmalta versiolta” itsestäni? Sen sijaan että pukeutuisin juuri niin kuin haluan, ihan sama vaikka vatsa näkyisi tai sääret ei korostu korkokengillä? Kunhan itselläni on mukava olo, miksi millään muulla olisi väliä?

Olen itseasiassa aika kauan elänyt näiden pukeutumisneuvojen mukaisesti, ainakin osittain. En ole tajunnut, miten paljon nämä lukemani artikkelit ja lehtiotsikot ovat vaikuttaneet minuun alitajuisesti. En ole esimerkiksi käyttänyt vaakaraitaa, koska olen uskonut että se tekee minut entistä lyhyemmän näköiseksi. Olen aina ollut epävarma pituudestani, koska en ole kasvanut yläasteen jälkeen. Olen vain 155 cm lyhyt, ja olen aina kuvitellut että aikuiset ihmiset ovat kaikki minua pidempiä, ja minä olen jäänyt tapiksi. Olen sen takia pitänyt itseäni vähemmän aikuisena kuin muita ikäisiäni. Kaikissa näissä pukeutumisneuvoissa toitotetaan, kuinka näyttää pidemmältä.

Olen myös huomaamattani aina vetänyt vatsaa sisään. Sehän on ihan hullua! Vain sen takia, että iso vatsa ei ole hyväksyttyä. Se pitäisi koittaa häivyttää vaatteilla pois.

Kuva: Noora Brandt

 

Kuva: Noora Brandt

Olen myös aina inhonnut sitä, kun pukeutumisneuvojat sanovat että tietyn iän jälkeen pitäisi pukeutua hillitymmin. Löysin juuri facebookin muistoistani vuoden tai parin takaa artikkelin Me Naisista jossa Satu Taiveaho oli värjännyt hiuksensa hieman vaaleanpunertaviksi. Juhlien jälkeen hän sanoi värjäävänsä hiuksensa takaisin “perheenäidille sopivaksi”. Anteeksi, mutta voisiko joku selittää mikä hiustyyli on perheenäidille sopiva?

Tässä minun perheenäidin hiuksia. Ei hätää, olen ihan kunnossa alarivin vasemmassa kuvassa, pukeuduin vain zombieksi naamiaisiin.

Pyysimme miehiä myös pisteyttämään asut, viiden pisteen merkitessä tyylikästä ladya ja yhden pisteen kassialmaa. Lue armottoman raadin kommentit! – mtv.fi artikkeli

Kun surffailin internetin ihmeellisessä maailmassa etsien pukeutumisvinkkejä vartalolleni, törmäsin varsinaiseen rimanalitukseen. Artikkeliin, jossa miehet arvostelevat naisten syystyylejä. Koska naisethan pukeutuvat aina miehiä, eikä suinkaan itseään varten… Kommentteina oli muun muassa:

“Ainoa ketä tämän oksennuksen päälle pistää on kettutyttö tai viherpiipertäjä. Sukkahousut ja kengät toimii. Mikäli tuota yläosaa myydään hyvin, niin minäkin rupean vaatesuunnittelijaksi. Arvosana 1.” Mikko, 38

“Essumainen kaapu, näen kantajan nörttinä. En ikinä näkisi tätä vaimoni yllä, kaikki vaihtoon kiitos. Arvosana 2.” Kristian, 41

 
“Tätimäinen, liian lyhyet pitkät kalsarit jalassa! Hyi olkoon jos vaimo pukeutuisi näin. Kaikki vaihtoon. Arvosana 2.” Kristian, 41
 
“Ranteet auki… Takki ja laukku cool, mutta kun leggarit jalassa, niin kengät näyttää kanooteilta. Kaikki kuitenkin hyvännäköisiä, mutta ei vaan sovi yhteen. Arvosana 1.” Mikko, 38
 
“Tämä yhdistelmä näyttää nais-sutenöörin / puuman asulta. Eli vähän vanhempi nainen joka haluaa palata ajassa taaksepäin. Arvosana 2. Jos tuon kauhtuneen takin tilalla olisi luokkaa Burberryn ruututakki, niin wau ja arvosanaksi 5.” Mikko, 38
Tässä korostuu taas se, että naisen pitää olla tyylikäs korkokenkineen, eikä saa olla nörtti, kettutyttö tai nais-sutenööri (?), eikä muutenkaan millään tapaa erilainen kuin muut. Kauhean kapea näkemys naiseudesta. Mikä tämän artikkelin pointti oli? Jos pukeudut näin, nämä miehet eivät tykkää? Huoh.
Hurjaa, vaakaraitaa paksulla!
 
Yritän pikkuhiljaa pyristellä eroon tästä kapeasta näkemyksestä. Huomaan että edelleen minulla on ajatuksia kuten “enhän minä voi tyllihametta laittaa, kun näytän niin isolta, tässä paidassa näytän ihan muumimammalta, voinko laittaa nämä housut kun näytän tuplasti isommalta, jos laitan nämä, näytänkö lyhyeltä?” On totta, että tietyt vaatteet varmasti näyttävät paremmalta päälläni kuin toiset, mutta ei näihin pukeutumissääntöihin kannata jumiutua. Voi kokeilla uusia juttuja ja koittaa olla ennakkoluuloton myös pukeutumisessa.
Olen onnellinen siitä että osaan ommella omat vaatteeni. Kun menen mihin tahansa vaatekauppaan, on ihan mahdoton löytää vaatteita. Ensinnäkin sen takia että koot loppuvat kesken ja toiseksi koska missään ei ole mitään värejä! Vain suomen kansallisvärejä mustaa ja harmaata, jos on onnekas saattaa syksyllä löytyä sinapinkeltaista. Usein katselen lastenosastolla vaatteita ja harmittelen, miksei sellaisia printtejä ja väri-iloitteluita löydy aikuisillekin? Aikuisetkin voivat haluta pukeutua yksisarvis-legginseihin ja Darth Vader paitaan. Naurattaa tämä yksi kuva jonka otin muutama vuosi sitten sukkahousuosastolla, kun yritin etsiä värikkäitä sukkiksia.

Tuntuu että aikuisen pitäisi olla ulkonäöltään yllä mainitun näköinen mutta myös vakava jotta hänet voitaisiin ottaa vakavasti. Aikuinenhan ei voi olla leikkimielinen ja huumorintajuinen, myöskään pukeutumisessa? Elämä on tarpeeksi ahdistavaa ja vakavaa muutenkin, ja itse tykkään pukeutumisella tehdä elämästä vähän hauskempaa. Usein myös artikkeleissa joissa puhutaan työpukeutumisesta oletetaan että kaikki aikuiset ovat töissä toimistossa. Tietysti useimpiin työpaikkoihin ja tapahtumiin on kohteliasta pukeutua säädyllisesti, mutta entäs jos on ompelija tai nuoriso-ohjaaja kuten minä olen? Ei silloin vaadita bisnespukeutumista.

Tietysti jos uskoisin Iltalehteä, en tietenkään laittaisi värikkäitä sukkiksia jalkaani. Heidän mielestään tyylini on mm. tarhatäti joka haluaa näyttää hoidettaviltaan eikä batman-printti aikuisella ole kauhean uskottavaa.

5. HASSUT ELÄIMET

Kukapa ei nauttisi söpöistä kissavideoista? On kuitenkin eri asia katsella kivaa kisun kuvaa näytöltä kuin aikuisen ihmisen rintamuksesta. Puhumattakaan eläimenkorvin varustetuista pipoista. Nallemyssy näyttää söpöltä vain pyöreäposkisella, nappisilmäisellä lapsella.

6. VÄRIKKÄÄT SUKKAHOUSUT

Aikuisella naisella värikkäät, kirjavasti kuvioidut puuvillasukkahousut eivät näytä nuorekkailta, vaan siltä, että olet tarhantäti ja pyrit samaistumaan hoidettaviisi.

11. SARJAKUVAPRINTIT
Sarjakuvista nauttivat toki kaikenikäiset, mutta työelämässä legginssejä koristavat Batmanit ja My Little Ponyt voivat syödä uskottavuutta, niin tylsää kuin se onkin.

Ehkä persoonani takia olenkin suuntautunut nuoriso-ohjaajaksi ja luoviin hommiin. En näe itseäni jakkupuvussa toimistossa, ja miksi pitäisi? Olen silti aikuinen, hyvä äiti ja vastuullinen. Itse olen pitänyt kiinni lapsenomaisesta tavasta pitää hauskaa, katsokaa vaikka tätä kuvaa missä olen lapsena ja tanssikeikoilla…

Elämä on jo tarpeeksi vakavaa, ja liian lyhyt siihen että pitäisi olla huolissaan siitä että näkyykö se vatsa tässä mekossa ja olenko liian lyhyt. Onko minulla tarpeeksi perheenäitimäinen tukka ja ottaako kukaan minua vakavasti?

IHAN SAMA! Kunhan itse olen tyytyväinen itseeni. Olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin. Sitä päivää odotellessa, kun media ja naistenlehdet tajuavat sen myös ja lakkaavat tuputtamasta vain yhtä hyväksyttyä vartaloa ja aikuisuuden muotoa.

Koittakaa rakastaa itseänne,

Terveisin Jabba ja Masentunut mutsi

 

#metoo

#metoo

Kampanja nimeltä #metoo leviää netissä kaikkialla.  Jenkkinäyttelijä Alyssa Milano pyysi Twitterissä viime sunnuntaina kaikkia seksuaalista häirintää kokeneita naisia vastaamaan viestiinsä Me too. Milano kertoi saaneensa idean ystävältään, että jos kaikki seksuaalista häirintää kokeneet naiset kirjoittaisivat statukseensa “Me too”, saisivat ihmiset käsityksen ongelman laajuudesta. Olen itsekin useampaan kertaan jo kirjoitellut seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta, mutta siitähän ei voi koskaan kirjoitella liikaa.

Itseäni on häirinnyt tämän kampanjan yhteydessä että edelleen vuonna 2017 vähätellään kokemuksia seksuaalisesta häirinnästä. Olen seurannut somessa keskusteluita joissa miehet ja yllättävää kyllä naisetkin vähättelevät seksuaalista häirintää ja nauravat. Sanovat että kyllä kaikesta keksitään loukkaantumisen aihetta.

Ilkeitä kommentteja netissä

Minusta aiheen vähättelystä kertoo jo se, että koko puolivuotisen bloggaajan urani aikana en ole saanut yhden yhtäkään inhottavaa kommenttia, paitsi feminismistä, misogyniasta ja seksuaalisesta häirinnästä kertovaan postaukseen. Siellä minulle kerrottiin, että meidän femakkojen pitäisi olla syöttämättä tätä propagandaa lapsillekin. Ai mitä propagandaa? Sitäkö että kaikilla on oikeus fyysiseen ja psyykkiseen itsemääräämisoikeuteen ja kehorauhaan?

Se että minun kokemuksiani vähätellään saa minut raivon partaalle. Kuka sinä olet kertomaan minulle, mistä minä saan tai en saa loukkaantua?

Kyllä minä loukkaannun ja suutun, sekä häpeän muiden hiljaisia katseita kun joku kommentoi minulle bussissa että minulla on isot tissit ja leveä perse.

Todellakin loukkaannun siitä, että mies sylkee päälleni kun en lämpene flirttailulle.

Totta hitossa suutun kun junassa vieressä istuva mies ottaa peniksensä esiin.

Ja totta helvetissä raivostun siitä, että mies tarttuu takapuoleeni kun koitan lähteä kotiin baarista.

Minulla ja kaikilla ihmisillä PITÄISI olla oikeus elää ilman minkäänlaista kommentointia ulkonäöstä, seksuaalisia vihjeitä saati sitten lääppimistä tai muuta fyysistä seksuaalista väkivaltaa.

“Ei kaikki miehet ole ahdistelijoita”

Ei olekaan, mutta itse olen joutunut niin monesti seksuaalisen häirinnän (ja väkivallan) kohteeksi, että en pysty olemaan edes kassajonossa jos mies on takanani. En pysty olemaan selin kun tuntematon mies seisoo takanani. Joka kerta kun astun hissiin tuntemattoman miehen kanssa kahdestaan, pelkään ja olen paniikkikohtauksen partaalla.

Tämä johtuu muun muassa siitä että olen joutunut raiskauksen uhriksi ja ala-asteella kahdestaan samaan hissiin itsensäpaljastajan kanssa. Olen jo ala-asteelta asti altistunut miesten kommenteille ja alapään paljastelulle. On erittäin hämmentävää alle 10-vuotiaana jo törmätä miehiin jotka saattavat vetää munansa esille bussissa, hississä, rannalla tai koulun pihalla.

Seksuaalisella ahdistelulla saattaa olla todella kauaskantoiset seuraukset. Häirinnästä voi jäädä trauma koko loppuiäksi, niin kuin minullakin varmaan on jäänyt. Vaikka ahdistelulla ei ole vaikutusta välttämättä joka päivä elämässäni, niin tietyissä tilanteissa trauma saattaa laueta ja saatan saada esimerkiksi paniikkikohtauksen. Joten en tykkää yhtään, että seksuaalista häirintää vähätellään.

“Eikö nykyään saa sanoa mitään/heittää vitsiä?”

Ei saa, jos vitsin kohde ei siitä tykkää. Ei saa, jos vitsi sinun mielestäsi on toisen painon/vaatetuksen/takapuolen kommentointi, tai vaikkapa raiskausvitsi. Kehoittaisin kaikkia hieman miettimään mitä suustaan päästää. Ketään ei myöskään lääpitä, hierota, hipaista, hinkuteta tai läiskitä vasten toisen tahtoa. Jos häirinnän kohde on sitä mieltä että se on häirintää, älä ole pönttö vaan lopeta se. Jos et ole tajunnut loukanneesi toista, tai tarkoituksesi oli hyvä, mutta toinen kokee sen häirintänä, lopeta se. Pyydä anteeksi. Älä naureskele sitä vitsivitsiksi tai syytä toista kukkahatuksi.

Olen monesti esimerkiksi työpaikoillani saanut osani miesten häirinnästä. Yksikin työkaveri aina kutitti minua kyljistä yllättäen takaapäin, ja oli hänen mielestään tosi hauskaa kun suutuin. Kunnes kerran vedin hirveät raivarit siitä, että anna olla viimeinen kerta, minuun ei kosketa ja vihaan kutittamista. Olin 16-vuotias ja ensimmäisessä vakituisessa työpaikassani, joten oli aika rohkeaa huutaa tuolla tavalla ja puolustaa itseään. Kaikki eivät siihen pysty.

Seksuaalinen ahdistelu aiheuttaa häpeää

Itsekin olen usein kokenut häpeää ja itsesyytöksiä liittyen aiheeseen. Helposti uhri syyttää itseään, ja siihen lisää vettä myllyyn se että yhteiskunta toitottaa tätä myös koko ajan. Tuomiot ovat minimaalisia, uutisotsikot vähätteleviä. Mutta pikkuhiljaa, voimme muuttaa maailmaa. Puhumalla ääneen, sanomalla kovaan ääneen ei, en hyväksy raiskausvitsejä, tukemalla ja puolustamalla häirinnän kohteita. Mutta myös kunnioittamalla heitä, jotka eivät halua aiheesta puhua, syystä tai toisesta.

Kuviin olen kirjoittanut kommentteja joita itse olen saanut kuulla, tai mitä olen viime päivinä lukenut some-keskusteluista. Ne ovat kommentteja miehiltä naisille, miehiltä minulle, mutta en silti vähättele miehiin kohdistuvaa häirintää. Itse en kuitenkaan osaa puhua miesten puolesta, vaan oman kokemukseni pohjalta naisena. Seksuaalinen härintä on silti vakava asia, sukupuoleen katsomatta.

Älä ole pönttö, älä häiriköi. Anna kaikille kehorauha.

 

Lue lisää ”#metoo”

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Törmäsin Hesarin mielipidepalstalla Sirpan kirjotukseen naisten vähättelystä, tytöttelystä ja naisvihasta. Kirjoitus nostatti verenpainetta niin, että ajattelin kirjottaa Sirpalle vähän toisesta näkökulmasta asioista. Melkein jätin jo julkaisematta koko tekstin, mutta eilen sain taas joltain tuntemattomalta mieheltä facebookissa kikkelikuvan, ja päätin julkaista tämän tekstin. Olen niin kyllästynyt siihen, että koen häirintää ja vähättelyä naisena, ja sitten niitä kokemuksia vielä vähätellään. Ajattelin kertoa vähän millaista on olla nainen tässä yhteiskunnassa, kokemusteni kautta.

​Sirpa kertoo mielipidekirjoituksessaan että häntä ei ole koskaan vähätelty ja että “Julkisuudessa velloo jatkuva keskustelu naisten kuvitellusta heikommasta asemasta, ja feminismistä on tulossa yhä totalitaarisempi ideologia, joka ulottaa lonkeronsa jo perus­koulun opetussuunnitelmaankin, kun kaikille yhdeksäsluokkalaisille halutaan jakaa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirja.”

Tosi hyvä Sirpa, että olet pystynyt elämään tähän asti ilman että sinua on tytötelty tai vähätelty, tai sinua kohtaan on käyttäydytty vihamielisesti sukupuolesi takia. Saati sitten että olet kohdannut seksuaalista häirintää tai väkivaltaa. Oikeasti, olen siitä onnellinen sinun puolestasi. Mutta se että sinä et ole sitä kokenut, ei tarkoita sitä että misogynia olisi keksitty tai liioiteltu juttu.

 

Ahdistelua baarissa

Yöelämässä ollessani minun takapuoleeni on tartuttu niin monesti, etten enää edes pysy laskuissa. Minua on häiriköity eikä ole uskottu kun olen pyytänyt että jättävät minut rauhaan. Sen jälkeen miehet ovat saattaneet jopa suuttua, niin paljon että ovat heittäneet juomia päälleni ja sylkeneet kohti. Miksi mennä sitten baariin, saatat kysyä. Miksi mennä baariin, kun tiedän että siellä miehet lääppivät humalassa? Siksi, koska minulla on oikeus käydä ulkona juhlimassa, ilman että minuun kosketaan.

Miksi en ole vain iloinen siitä että miehet iskevät minua? Eikö pitäisi olla vain iloinen siitä että olen niin pirun viehättävä? Ei kiitos, en ole pyytänyt kommenttia rinnostani, pyöreästä takapuolestani, tai mistään muustakaan kehon osastani. Minun ei tarvitse olla nöyränä kiitollinen, kun joku tuntematon kehuu minua, varsinkin jos tunnen itseni kiusaantuneeksi. Kokemukseni mukaan nämä satunnaiset “ihailijat” lopulta tulevat aivan liian lähelle tai eivät ole uskoa etten ole kiinnostunut.

Peräänhuutelua junassa ja paljastelijoita puskissa

Olen lapsesta asti nähnyt kymmeniä itsensäpaljastajia. He istuvat yhtäkkiä vieressäni bussissa, seuraavat minua hissiin, häiriköivät rannalla, heiluttelevat elimiään puistossa puskasta hypäten. Vaikka tämä kuulostaa epäuskottavalta niin vannon, että kaikki tämä on tapahtunut minulle. Nämä kaikki tapaukset ovat olleen valkoisia miehiä, mitenkään syyllistämättä kaikkia valkoisia miehiä tähän kastiin. Mutta alleviivatakseni Sirpan argumenttia siitä, että on turha syyttää valkoista heteromiestä yhtään mistään. 

Kun olen bussissa, junassa tai kävelen kaupungilla, painoani ja ulkonäköäni on kommentoidaan vähän väliä. Perääni on huudeltu niin läskiä, rumaa, kuin “mahtavat tissit”, joka ei ole yhtään sen parempi. Pahinta on se, etten ole kokemusteni kanssa yksin. Ja pahinta on myös se, että kukaan ei puutu häiriköintiin esimerkiksi julkisessa liikenteessä. On todella inhottavaa olla tilanteessa yksin, täydessä bussissa, kun joku ukko huutaa läskiä perääni tai tarttuu takapuolesta kiinni.

Puuttukaa ihmiset. Puuttukaa, auttakaa, tukekaa altavastaajaa. Älkää jättäkö varsinkaan alaikäisiä yksin näihin tilanteisiin.

 

Feminismiä tarvitaan jo alakoulussa

On törkeää vallankäyttöä, että pomo puristelee nuorta työntekijäänsä takapuolesta. On törkeää vallankäyttöä, että miehet heittävät sovinistisia vitsejä asiakaspalvelijalle, joka on määrätty olemaan ystävällinen asiakkaille. On törkeää vallankäyttöä, että lääkäri käyttäytyy sopimattomasti tilanteessa, jossa potilas luottaa auktoriteettiin eikä uskalla kyseenalaistaa sitä. On törkeää vallankäyttöä ja lopen ahdistavan uuvuttavaa, kun vähän väliä tuntemattomat miehet lähettelevät minulle netissä kuvia sukupuolielimistään tai kommentoivat painoani bussissa.​

Hyvä Sirpa Ruoho, olen täysin eri mieltä siinäkin asiassa etteikö feminismiä tarvita jo perusopetuksessa. Miten muutenkaan pojat (ja kaikki muutkin) oppisivat kuinka muita ihmisiä kohdellaan? Miten voi olla huono asia, että esimerkiksi minun poikani oppii jo pienestä pitäen kuinka naisia ja muita ihmisiä kohdellaan? Lakataan jo hokemasta, että pojat ovat poikia, ja otetaan vastuu kasvatuksesta.

Jos valkoisella heteromiehellä ei ole valta-asemaa tässä yhteiskunnassa, niin mikä sitten selittää sen, että naisena olen kokenut kaikki nämä ylläolevat asiat? Näistä asioista on myös vaikea puhua ääneen, koska saa pelätä vastareaktioita ihmisiltä. Vihaviestejä siitä, että yrittää tehdä maailmasta paremman paikan elää. Uhkauksia sen takia, ettei aio kestää hiljaa huonoa käytöstä, häirintää ja vihapuhetta. Jos puhun kokemuksistani, niitäkin vähätellään.

”Ethän sinä nyt vitsistä suutu. Taidat vähän yliregoida. Ei se niin vakavaa ole! Senkin kukkahattutäti! Taidat olla sellanen suvakki!”

Sirpa, olen edelleen iloinen siitä että sinä et ole kokenut vähättelyä tai häirintää miehiltä. Mutta älä hitto soikoon väitä että tätä ongelmaa ei ole olemassa. Älä vähättele meidän muiden kokemuksia asiasta. Se, että sinä et ole kokenut sitä, ei tarkoita sitä että ongelmaa ei ole.

Terveisin, Masentunut Mutsi, feministi, kehoaktivisti, suvakki, heikoimpien puolustaja ja äänitorvi, joka ei suostu hiljaa hyväksymään häirintää tai muutakaan ämpäröintiä

 

Kuvissa esiintyy meidän parvekkeella asuva tomaatti, jonka kasvatin saamastani pienestä taimesta. Kuvat ei liity mitenkään juttuun, mutta olen ylpeä tomaateistani, ja halusin niitä jossain esitellä. 

 

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.