Kategoria: Feminismi

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

Toissapäivänä istuimme lapseni kanssa bussissa ja leikimme ”arvaa mikä eläin” -leikkiä. Eräs rouva istui meidän viereemme ja yhtäkkiä kommentoi, että ”puhuupa hän jo hyvin suomea”. Hämmennyin täysin, ja vastasin että no, hän on kyllä ihan suomessa syntynyt.

Kun Noel oli vauva, minulta tultiin usein kysymään lapsen alkuperää. Se voi olla ihan okei, jos keskustelemme porukalla ja asia tulee puheeksi. Jos kuitenkin joku tulee kauppakeskuksessa tai bussipysäkillä ensi töikseen kysymään ”onko tämä lapsi adoptoitu vai ihan oma?” (kyllä, näin on oikeasti käynyt), on se erittäin tökeröä ja epäkohteliasta.

Tällaista kutsutaan myös mikroagressioksi.

Mitä sitten ovat mikroagressiot?

”Avoimesta ja tarkoituksellisesta rasismista poiketen mikroaggressiot ovat hienovaraisempia ja vaikeasti havaittavampia rasismin muotoja, joita ”eivalkoiset” ihmiset kohtaavat vuorovaikutuksessaan ”valkoisen” valtaväestön kanssa. Tyypillistä mikroaggressioille on se, etteivät valtaväestöön kuuluvat useimmiten tiedosta, että heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa voidaan kokea loukkaavina. Määritelmän mukaan mikroaggressiot ovat lyhytkestoisia ja arkipäiväisiä verbaalisia, toiminnallisia tai visuaalisia loukkauksia, jotka voivat olla tahallisia tai tahattomia. Lisäksi ne välittävät vihamielisiä ja halventavia viestejä, joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen kohteena olevaan henkilöön.

Ominaista mikroaggressioille on niin ikään se, että ne ovat niin itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti integroituneita arjen vuorovaikutustilanteisiin, että niiden rasistisuutta on usein vaikea havaita. Ihonvärin lisäksi mikroaggressiot voivat kohdistua myös moniin muihin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja vammaisuuteen.” – Kansainvälinen adoptio Suomessa

Kerroin vähän aikaa sitten instagramissa, mitä meille oli käynyt bussissa. Asia kirvoitti heti kiivasta keskustelua asiasta. Osa oli sitä mieltä että kaikesta ei tarvitse loukkaantua, sehän oli vain yksi kommentti vanhalta ihmiseltä. Eli perus ”älä viitsi loukkaantua ihan kaikesta, saako nykyään sanoa enää mitään”.

En koe olevani todellakaan mikään asiantuntija tässä aiheessa, mutta tässä postauksessa kerron hieman omaa taustaani sekä kokemuksiani liikkuessani ruskean lapseni kanssa.

Ruotsissa asuminen 90-luvulla toi monikulttuurisuutta arkeemme

Olemme asuneet perheeni kanssa koko 90-luvun Ruotsissa. Siellä mm. kuudennella luokalla olin sellaisessa luokassa jossa oli 43 oppilasta joista kaksi-kolme oli valtaväestöä eli ”ruotsalaisia”, ja kaikilla muilla oli maahanmuuttaja-taustaa. Meillä oli kotipihalla naapureina sekalainen kimara kaiken maalaisia ihmisiä. Olemme itsekin veljeni kanssa kuulleet ruotsalaisten aikuisten suusta lapsena: ”Maassa maan tavalla, täällä puhutaan RUOTSIA eikä suomea!”. Muistan miten hämmentävältä se tuntui, mehän olimme suomalaisia, miksi emme saisi puhua omaa äidinkieltämme? Muistan miten vihamielisiä jotkut olivat, ja se pelotti.

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1999 ja silloin tuntui että olisimme matkustaneet takaisin Ruotsiin vuoteen 1980, ainakin mitä tuli maahanmuuttoon. Huomasimme heti, miten vähän täällä oli maahanmuuttajia verrattuna Ruotsiin, ja miten eri tavalla heistä puhuttiin ja kuinka heitä kohdeltiin. Puhuttiin ählämeistä ja karvakäsistä, sompuista ja kaikenmaailman mamuista jotka tulevat tänne viemään meidän rahamme. Olin järkyttynyt. Varmasti silloin oli myös paljon mikroagressioita, mutta niitähän minä en valkoihoisena huomannut tai tiedostanut.

Ensimmäinen ystäväni Suomessa oli lukiossa samalla luokalla, irakista kotoisin oleva tyttö, ja tunsin taas olevani ”kotona”. Hänen luonaan söimme aina ihanaa irakilaista ruokaa, ja siellä tuoksui lapsuus. Kun juhlimme hänen veljensä valmistumista, tanssimme yhdessä koko suvun kanssa vatsatanssia heidän olohuoneessaan. Ah.

”Ei se pahaa tarkoittanut”

Mutta. Takaisin nykypäivään. Saan vähän väliä kuulla kysymyksiä lapseni alkuperästä ja siitä mistä hän on oikeasti kotoisin. Jos näitä kyselijöitä olisi joskus, se ei niinkään haittaisi. Mutta kun niitä kyselyitä tulee harva se kerta kun liikumme jossain ja lapsen kuullen, näen punaista. Kuvitelkaa nyt, että teidän suomalaisuuttanne epäiltäisiin joka päivän vain ulkonäkönne perusteella. Eikö se saisikin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi? Miksi sen pitäisi kuulua kenellekään tuiki tuntemattomalle, mistä lapseni on ”kotoisin”, ja olenko synnyttänyt hänet itse?

”Eihän se pahalla sitä tarkottanu, se vaan halus jutella!” Tämän lauseen kuulen joka kerta kun avaudun tästä asiasta. Eihän ne pahalla, ei, mutta se ei silti tarkoita etteikö näitä asioita saisi nostaa esille ja kertoa että ne saattavat olla vahingollisia. Puhun näistä ääneen, koska haluan että ihmiset tietävät että kyselyt lapseni alkuperästä voivat olla kiusallisia. Ne vaikuttavat väistämättä lapsen identiteettiin. Meidän tapauksessamme utelut lapsen isästä ovat vaivaannuttavia myös siitä, että isä ei asu meidän kanssamme eikä ole aktiivisesti mukana elämässämme. Myös se on ärsyttävää että lapseni afrotukkaa lääpitään harva se päivä kysymättä. Lapsi vihaa sitä, kun hänen tukkaansa kosketaan. Kun hän suuttuu koskemisesta, usein naureskellaan että äläs nyt viitsi. Pienistä puroista tulee iso meri, ja nämä kaikki kun lasketaan yhteen tulee lapselle olo, ettei hän ole samanlainen kuin muut (valkoihoiset ja suoratukkaiset).

Olen itsekin ollut se, joka kyselee uteliaisuuttaan toisten ihmisten alkuperää. Nykyään tajuan että se ei ole aina korrektia, ja mieluummin odotan että henkilö itse ottaa asian puheeksi, kuin alan itse kuulustelemaan.

Valkoihoisena olen etuoikeutettu

Tiedostan täysin etuoikeuteni tässä asiassa. Kun en ole lapseni seurassa en joudu kuuntelemaan kyselyitä adoptiosta ja lapsen isän alkuperästä. Tunnen myös, etten ole oikea henkilö puhumaan näistä asioista, koska en ole itse kokenut oman ihonvärini takia minkäänlaista syrjintää. Tämä tulee kuitenkin tarpeeksi lähelle kun on kyse omasta lapsestani. Osaan puhua tästä aiheesta vain omasta näkökulmastani – ruskean lapsen valkoisena äitinä. Yritän ymmärtää miltä mikroagressiot lapsesta tuntuvat, ja toivon että pystyn tulevaisuudessa puhumaan hänelle suoraan näistä asioista. Ehkä se auttaa häntä ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, että miksi hänen alkuperäänsä koko ajan kysellään.

Meidän valtaväestön tehtävänä on kuunnella vähemmistöjä, mennä itseemme, ottaa opiksemme eikä loukkaantua, kun meitä oikaistaan.

Saako mitään enää sanoa?

Mistä sitten tietää mitä saa sanoa ja mitä ei? Utelut ihmisten alkuperästä voi jättää kokonaan kyselemättä, ellei henkilö itse ota sitä puheeksi. Mitä väliä kenenkään alkuperällä on muutenkaan? Miksi se pitäis ottaa keskiöön? Me olemme paljon muutakin kuin vain ihonvärimme.

Ohjenuorana voi pitää vaikkapa sitä, ettei kenenkään ulkonäköä ole soveliasta kommentoida (etenkään tuntemattoman). Tämä koskee sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, ihonväriä, painoa jne.

Mikroagressiot ylläpitävät syrjiviä asenteita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää että osaamme tunnistaa näitä ilmiöitä. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja ja asenteita, ne ovat osa todella syvään juurtuneita meihin ja koko yhteiskuntaan. Sen sijaan että loukkaannumme ja sanomme että muut ovat mielensäpahoittajia, voimme tarkastella taas kerran omia etuoikeuksiamme. Ja miettiä onko juuri minun käytöksessäni jotain parannettavaa.

Jos joku tulisi huomauttamaan vaikkapa tähän tekstiin, että olet ymmärtänyt väärin asiat a ja b, niin kuuntelisin. Aina on mahdollisuus kuunnella toisia ja miettiä voisinko itse toimia jotenkin toisin.

Sen sijaan että loukkaannumme siitä, kun mitään ei enää saa sanoa – kuunnellaan. Kuuntelemalla ja reflektoimalla omia käytösmalleja- sekä tapoja, voimme olla mukana tekemässä parempaa maailmaa. Ehkä pikkuhiljaa oma lapsenikin saa elää maailmassa missä häneltä vähän harvemmin kysytään mistä hän on oikeasti kotoisin, ja viljellään vähemmän haitallisia stereotypioita ihonvärin perusteella. Ehkä jonkun mielestä pieniä ja mitättömiä asioita – mutta ei ne oikeasti ole.

Ja vielä: minua jännittää tämän postauksen julkaiseminen. Kahdesta syystä: Ensinnäkin, koen että en tiedä tästä aiheesta (rasismista) tarpeeksi ollakseni mikään asiantuntija, koen ettei minulla ole oikeutta puhua tästä valtaväestöön kuuluvana, vaikka minusta nyt tuntuukin vahvasti siltä että minun kuuluu puhua tästä aiheesta, lapseni takia.

Toiseksi – pelkään rasistista hyökkäystä. Samana päivänä kun puhuin mikroagressioista instassa, sain meilin joltakin insta-seuraajalta. Siinä ruodittiin sitä, että onko lapseni isä turvapaikanhakija, käytettiin n-sanaa useaan kertaan ja mietittiin miksi lapsen isää ei instassa näy. ”Koska sehän on lähtenyt maasta jo, kuten n**keri-miehet aina tekee”. Ihan todella paskamaista joutua kestämään tällaista palautetta. Joka kerta kun puhun rasismista, joudun pelkäämään maalittamista ja että joudun tekemään rikosilmoituksia taas, kun lastani solvataan tai meitä uhkaillaan.

Joten ehkä nyt myös sen takia, että minua koitetaan jatkuvasti hiljentää (rasistien ja muiden moukkien toimesta) haukkumalla ja uhkailemalla, painan julkaise.


Lue myös nämä:

Ruskeat tytöt – Essee: Ruskea äiti, valkoinen lapsi

Canthmag – Rasismi meissä kaikissa

Koko Hubara – Rasismi ei aina ilmene huutamisena tai tönimisenä, vaan mikroagressiona

Mikä on sopiva määrä alastomuutta lihavalle? Läskiviha ja kiusaaminen netissä on arkipäivää

Mikä on sopiva määrä alastomuutta lihavalle? Läskiviha ja kiusaaminen netissä on arkipäivää

Postasin taannoin kuvan instgramiin, missä minulla oli alushousut ja napapaita. Instagramissa se nostatti erilaisia tunteita. Osan mielestä olin upea ja rohkea sekä esikuva. Osan mielestä taas promoan lihavuutta ja saan kohta sydärin, verisuoneni ovat tukossa ja diabetes vainoaa nurkan takana.

Postasin saman kuvan kehopositiiviseen facebook ryhmään ja reaktio oli tyrmistyttävä. Suurin osa kehui ja sanoi että tällaiset kuvat ovat rohkaisevia.

Osa kommenteista taas oli sitä, että keskivartalolihavuus ei ole kaunista koska se ei ole terveellistä, ja että tällainen arkirealismi ei ole hyvästä koska se loppujen lopuksi ”rumentaa” ihmistä. Osa oli järkyttyneitä siitä että näytti siltä ettei minulla ole housuja jalassa. Voi kauhistuksen kanahäkki, eihän noin voi esitellä itseään! Yhdessä kommentissa jopa sanottiin, että lapseni varmasti häpeää minua, kun laitan tuollaisia kuvia internetiin.

Kuva: Heidi Merima

No, miksi sitten välillä julkaisen vähäpukeisia kuvia itsestäni nettiin? Syitä on ainakin kolme:

  1. Koska haluan. Marginaalisen vartalon alastomuus ei ole rumaa, halpaa eikä se indikoi että haluaisin seksiä. Minulla on oikeus julkaista juuri sellasia kuvia kuin haluan, kunhan ne eivät ole lainvastaisia. Minulla on myös oikeus sanoa, millä tavalla minun sometilejäni ja kuvia saa kommentoida. Se, että laitan kuvan julkisesti esille ei tarkoita sitä että saa kommentoida ihan mitä vain lystää, koska ”sananvapaus”. Sananvapaus tarkoittaa sitä, että voi toki kommentoida mitä vain ilkeää ja typerää, mutta seuraukset täytyy kestää. Seuraukset voi olla tilin blokkaaminen tai vaikkapa rikosilmoitus.
  2. Koska se auttaa minua hyväksymään itseni, kun laitan esille kuvia itsestäni. Mediassa näkyy liian vähän marginalisoituja kehoja, ja se johtaa myös osaltaan siihen että ihmisillä on itsetunto-ongelmia ja syömishäiriöitä (vaikka nämä asiat eivät olekaan yksiselitteisiä). Kun laitan kuvan nettiin missä muhkurani ja koko kehoni näkyvät, saan aina palautetta siitä kuinka kuvani voimaannuttavat ja antavat muille rohkeutta olla oma itsensä.
  3. Koska läskiviha, nettihäiriköinti ja kiusaaminen on todellista ja sen näkee joka kerta kun postaan kuvan itsestäni. Jos kuvassa näkyy iso vatsani, se houkuttelee kiusaajat esille kuin kärpäset paskan ympärille. Paitsi että tässä tapauksessa minä en ole se paska, vaan kiusaajat ovat. No, ymmärsitte varmaan pointtini.

Näitä kiusaajia on tullut kohdattua monenlaisia. Jotkut (yleensä miehet) täggäilevät kavereita kuviini naureskellakseen. Osa kommentoi suoraan että hyi vittu mikä läski. Osa verhoaa läskivihansa ”huoleksi” terveydestäni. Huolitrollaus, kuten sitä myös kutsutaan, on varmasti se yleisin muoto läskivihasta ja kommenteista joita saan. Nämä tyypit ovat niin huolissaan, että minun kuuluisi kyllä laihduttaa, koska muuten voin sairastua. Olisin kyllä huolestuneempi siitä, mitä kaikkea pahaa tällainen kiusaaminen tekee mielenterveydelle.

Minun terveydentilaani ei voi tietää mitenkään ulkonäön perusteella. Ja mikä vielä tärkeämpää – minun terveydentilani ei kuulu kenellekään! Mitenköhän tämä asia on niin hel-ve-tin vaikea käsittää? Miksi joudun vääntämään tästä asiasta JATKUVASTI? Sen takia blokkaan nämä kommentoijat yleensä saman tien, koska minun ei tarvitse kuulla tällaista keneltäkään.

Muutamia viikkoja sitten eräs tyyppi kommentoi minulle että ”hyi, sun pitäis laihduttaa koska sä saat muuten ihan just sydärin”. Siihen oli joku muukin kommentoinut, ja parin viikon päästä tämä tyyppi kommentoi uudestaan. Pyysin häntä lopettamaan painoni ja ulkonäköni kommentoimisen, mutta tämä vain jatkaa. Laitan storyyni tämän tyypin kommentit, ja kerron minkälaista kommenttia joudun kestämään. Lopulta blokkaan tämän ihmisen, koska hän ei toistuvista pyynnöistä huolimatta lopeta huolitrollaamistaan. Joku oli mennyt profiilini kautta kommentoimaan hänelle jotain kiusaamisesta, ja tämä tyyppi tekee uuden profiilin jotta saisi sanottua että voisinko poistaa hänen kommenttinsa storystäni että hän ei halua enää saada seuraajiltani viestejä.

Ai että, osuikohan nyt pilkka ihan vaan sinne omaan nilkkaan? Jos aloittaa toisen haukkumisen netissä, on aivan turhaa alkaa itkemään, että saa kuulla asiasta.

Kuva: Heidi Merima

Voi että, olen niiiin kyllästynyt kuulemaan painostani, terveydentilastani ja ulkonäöstäni kaikkea paskakommenttia. Ne eivät onneksi vaikuta pahemmin itsetuntooni, ne vain ärsyttävät ja väsyttävät. Välillä niin paljon, etten voi vain blokata ja olla hiljaa asiasta.

Meillä kaikilla on oikeus kehorauhaan ja siihen että meidän ulkonäköä tai terveydentilaa ei ruodita. Kaikilla on oikeus olla sitä mitä on, ilman että kukaan kiusaa ja häiriköi. Ihan sama pätee vaikka olisi julkisuuden henkilö, bloggaaja tai muu esillä oleva henkilö.

Jos kärsit häiriköinnistä tai nettikiusaamisesta, tsekkaa ainakin nämä alla olevat linkit. Älä jää yksin!

https://verkkoviha.fi/

https://www.someturva.fi/

Kuva: Heidi Merima
Kun suomalainen ahdistelee, se ahdistelee rehdisti kännissä ja läpällä

Kun suomalainen ahdistelee, se ahdistelee rehdisti kännissä ja läpällä

Kansanedustaja Teuvo Hakkarainen (ps) on saanut tuomion seksuaalisesta ahdistelusta ja pahoinpitelystä. Hän suuteli väkisin niskaa vääntäen toista kansanedustajaa pikkujoulujen yhteydessä muutama vuosi sitten. Hakkarainen sai maksettavakseen sakkoja, ja hovioikeudessa sakkojen määrää korotettiin äskettäin.

”Ruoho oli saapunut eduskunnan täysistunnosta noutamaan kuppilasta kahvia. Hakkarainen oli puolestaan viettämässä pikkujouluja humalassa. Hakkarainen oli tarttunut Ruohoa niskasta kiinni ja suudellut vastoin tämän tahtoa suulle.” Iltalehti

Perustuslaissakin sanotaan, että eduskunta voi tutkia sallitaanko rikollisen jatkaa eduskunnassa työntekoa.

”Jos kansanedustajaksi valittu on täytäntöönpanokelpoisella päätöksellä tuomittu tahallisesta rikoksesta vankeuteen taikka vaaleihin kohdistuneesta rikoksesta rangaistukseen, eduskunta voi tutkia, sallitaanko hänen edelleen olla kansanedustajana. Jos rikos osoittaa, ettei tuomittu ansaitse edustajantoimen edellyttämää luottamusta ja kunnioitusta, eduskunta voi hankittuaan asiasta perustuslakivaliokunnan kannanoton julistaa hänen edustajantoimensa lakanneeksi päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.” -Perustuslaki, pykälä 28, momentti 4

Näin vastaa Jussi Halla-Aho Hakkaraisen tuomioon: – ”No, tämä oli todella ikävä tapaus, ja niin kuin olen sanonut monessa yhteydessä, Teuvo Hakkarainen on erinomainen ihminen, mutta alkoholi ei sovi hänelle. Häntä on tästä läksytetty puolueen toimesta. Toivomme ja uskomme, että oppi olisi mennyt perille eikä tällaisia asioita enää eteen tulisi”. Hyvä veli -järjestö pitää kyllä huolen siitä, että Hakkaraiset sen kun porskuttaa eteenpäin. Pieni näpäytys sormille ja soo soo. Ensi kerralla älä ahdistele, tai jos ahdistelet, älä jää kiinni ettei imago kärsi!

Ote keskustelusta Hakkaraisen tuomiosta Ozan Yanarin (vihr.) twitteristä

Näköjään persujen ehdokas Laura Korpinenkin on twitterissä sitä mieltä että känninen kähmintä on ihan ymmärrettävää. Kun luen näitä juttuja, tuntuu että pää räjähtää. Miten ihmiset ovat näin sekaisin? Ja miten me annamme tällaisten ihmisten olla kansanedustajia? Miksi tällaista käyttäytymistä ei tuomita täysin!?

Ahdistelu on ahdistelua, ihonvärillä ei ole merkitystä

Kun turvapaikanhakija tai maahanmuuttaja raiskaa tai ahdistelee, hänelle vaaditaan kuolemaa ja karkoitusta. Kun kantasuomalainen KANSANEDUSTAJA ahdistelee ja pahoinpitelee, ei nouse minkäänlaista haloota, eikä hänen työpaikkansa ole edes vaarassa. Seksuaalirikollinen saa päättää kansan asioista, kunhan hän on kantasuomalainen, ja teko oli kännissä ja läpällä.

(Ja auta armias jos uhri olisi ollut kännissä, silloin se olisi ollut täysin uhrin syytä, eikä suinkaan ahdistelijan. Mitäs joi itsensä känniin!) (Sarkasmi)

Miten voi olla, että ahdistelija saa olla töissä eduskunnassa päättämässä meidän asioista? Kuvitelkaa, jos maahanmuuttajataustainen henkilö olisi tehnyt samoin, ja ollut töissä eduskunnassa? Aivan varmana olisivat perussuomalaiset kannattajineen olleet eduskunnan rappusilla soihtujen kanssa vaatimassa eroa ja vankeustuomiota. Mutta on se vaan kumma, kun on keski-ikäinen valkoihoinen mies, niin pääsee kuin koira veräjästä teki sitten mitä tahansa, ja saa vielä pitää työpaikkansa. Eihän sellainen käy päinsä, että tuollainen pikku kännimoka vaikuttaisi uraan negatiivisesti! Ihan tosi jännä juttu, että naisten ahdistelu häiritsee vain jos tekijänä on maahanmuuttaja. Korkeassa asemassa oleva valkoihoinen pääsee kuin koira veräjästä, kun taas uhria syytetään, moititaan ja häpäistään. Veera Ruoho on kertonut että häntä mm. syyllistetään rikosilmoituksen tekemisestä.

”Ruohon mukaan välit Hakkaraiseen ovat nyt normaalin ystävälliset, mutta suhtautuminen rikokseen harmittaa häntä. Hänestä näyttää siltä, että poliitikon tekemää väkivaltaa pidetään parempana väkivaltana ja naisuhria syyllistetään. – Haluan, että ihmiset uskaltaisivat ilmoittaa tuollaisista asioista eteenpäin. Naisten asema on juhlapuheista huolimatta konkreettisesti niin huono, että uhri vaiennetaan, Ruoho sanoo.” -Keskisuomalainen

Sanotaan nyt vielä kerran: tekijän ihonvärillä ei ole mitään merkitystä. Tämän asian pitäisi olla ihan selvä asia, jos on yhtään järkeä päässä. Ahdistelu on ahdistelua ja se on väärin, oli ihonväri mikä tahansa. On ihan sama minkä maalainen, mitä puoluetta edustat, kuinka korkeassa asemassa työelämässä olet tai mitä sukupuolta edustat, ahdistelu on ahdistelua. Pahoinpitely on pahoinpitelyä. Seksuaalinen ahdistelu ei ole missään tilanteessa kenenkään toimesta hyväksyttävää. Mielestäni (seksuaali-) rikolliset eivät myöskään kuulu eduskuntaan. Tämä tapaus ei ole edes Hakkaraisen ensimmäinen kerta, kun on saanut tuomion, aiempi tuomio tuli kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Känni ei ole myöskään mikään tekosyy käyttäytyä kuin idiootti. Jos joka kerta törttöilee humalassa, kannattaa miettiä sopiiko alkoholi ollenkaan itselleen.

Toivon, että mahdollisimman moni äänestäisi tulevissa vaaleissa ja jotain muuta kuin käppä-ukkeleita, jotka ahdistelevat, levittävät vihapuhetta ja törttöilevät kännissä ja puolustelevat toisiaan kun näin käy. Toivon, että edes yksi ahdistelun uhri uskaltaisi seurata Ruohon rohkeaa esimerkkiä ja tehdä rikosilmoituksen. Toivon, että joku päivä elämme maailmassa, jossa seksuaalisen ahdistelun ja väkivallan uhria ei syyllistetä ja häpäistä.

Haluammeko muka sellaista Suomea rakentaa? Ihmettelen jatkuvasti kuka näitä ihmisiä äänestää, mutta kai ne ovat sitten sitä samaa sakkia, jonka mielestä ahdistelu kuuluu pikkujouluihin, koska kännissä ja läpällä.

Suvaitsevampaa päivänjatkoa kaikille!



Raiskaukset eivät lopu siihen, että laitamme rajat kiinni

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta. Ihan ensinnäkin sen takia, että aihe on todella ahdistava. Minua ahdistaa kun otsikot huutavat raiskauksia joka päivä tämän Oulun tapauksen jälkeen. Mutta niin kamalan triggeröiviä kun nämä raiskaus-uutiset ja artikkelit ovat minulle, se ei ole mitään verrattuna siihen raivoon mikä minussa nousee kun jotkut ihmiset ottavat nyt kantaa asiaan rasismin ja muukalaisvihan kautta.

Ne kaikki jotka vielä viime vuonna huutelivat että #metoo on turhaa vouhotusta ja huomionhakua, onkin nyt niin hirveän huolissaan meistä naisista ja tytöistä.

Ne kaikki jotka vielä viime vuonna haukkuivat minua n**kerinnussijaksi ja toivoivat että minut raiskaisi turvapaikanhakija koska olen ”suvakki”, ovat nyt niin kovin huolissaan meidän naisten ja tyttöjen puolesta. Aivan helvetin naurettavaa. Paitsi että minua ei naurata pätkääkään.

Kysynpä vaan teiltä, jotka nyt olette niin huolissaan yhtäkkiä meidän naisten turvallisuudesta, kun olette sitä mieltä että ulkomaalaiset ovat yhtäkkiä uhka meille naisille:

  • Missä te olitte huutelemassa naisten oikeudesta kehorauhaan kun ala-asteella näin itsensäpaljastajia?
  • Missä te olitte kun piti allekirjoittaa Suostumus2018 kansalaisaloite? Ainiin, dieselautojen käyttövoimaveron poiston aloitetta allekirjoittamassa. Jälkimmäinen aloite keräsi ennätysvauhtia allekirjoituksia, joita on nyt yli 120 tuhatta. Suostumus2018 aloitteessa on 55 tuhatta.
  • Missä te olitte kun kahvipöydässä kerrottiin raiskausvitsiä? Nauroitko mukana vai sanoitko, että tuo ei ole oikein, koska tuollaiset vitsit ylläpitävät raiskauskulttuuria ja loukkaavat?
  • Missä olit kun taas kerran joku ”suvakki” sai kommentteja joissa toivottiin että hänet raiskataan? Sanoitko vastaan, ilmiannoitko kommentteja vai olitko kenties mukana kommentoimassa ja toivomassa suvakeille raiskauskuolemaa?
  • Mitä teit kun bussissa naiselle huudettiin huoraa ja lääpittiin? Sanoitko että lopettakaa, vai käänsitkö katseesi ikkunaa kohti? Vai olitko kenties itse mukana huutelemassa?
  • Kaikki nämä yllä olevat asiat vaikuttavat meidän yhteiskuntaan. Jos oikeasti olette sitä mieltä että olette huolissanne meistä naisista ja tytöistä, tehkää jotain asialle. Lopettakaa vouhottaminen ulkomaalaisista, ja lahjoittakaa rahaa yhdistyksille jotka auttavat hyväksikäytettyjä. Puhukaa ääneen asioista, puolustakaa, vaatikaa parempaa kohtelua uhreille ja kovempia rangaistuksia tekijöille. Lyhyempiä käsittelyaikoja oikeuteen. Keskusteluapua ja tukea uhreille. Lakatkaa vähättelemästä #metoo-liikettä ja sen sijaan kuunnelkaa meitä naisia.

Hävetkää, populistit!

Minusta on uskomattoman loukkaavaa, että jotkut ihmiset oikein tärisevät innostuksesta, kun turvapaikanhakijoita voi vihdoin syyttää ”meidän naisten turvallisuuden vaarantamisesta”. Minä en suostu siihen, että minun kamalia kokemuksia käytetään keppihevosena omille kuvottaville agendoille. Pahinta on se, että poliitikot käyttävät tätä hyväkseen vaaleja varten. Hävetkää.

Raiskaukset ja seksuaaliset häirinnät eivät ole mikään uusi juttu. Raiskaukset eivät lakkaa sillä, että laitamme rajat kiinni. Tiedättekö mitä? Sillä ei ole paskankaan väliä, minkä värinen iho tekijällä on. Raiskaus on raiskaus, ihonväristä ja ihmisen alkuperästä huolimatta.

Vaikka rajat menisivät kiinni, me naiset emme lakkaa pelkäämästä kun kuljemme yksin yöllä kaupungilla.

Tiedättekö minkä takia myös pelkäsin kirjoittaa tästä aiheesta? Koska aina kun puhun seksuaalisesta väkivallasta pelkään että joku tulee vähättelemään kokemuksiani. Mutta kun aiheeseen lisätään vielä turvapaikanhakijat ja rasismi, minun pitää varautua rasistien ja trollien hyökkäykseen. Joissa yllätys yllätys, saatetaan toivoa että minut raiskattaisiin, koska vastustan rasismia. Ironista, eikö?

Kuka vielä vuonna 2018 kehtaa väittää, ettei #metoo:ta tarvita?

Kuka vielä vuonna 2018 kehtaa väittää, ettei #metoo:ta tarvita?

Luin juuri todella järkyttävän mielipidekirjoituksen Etelä-Suomen Sanomista. En yleensä ottaen jaksa provosoitua setämiesten ulinoista siitä, että #metoo on mennyt liian pitkälle. Mutta tällä kertaa mielipide tuleekin psykiatrian erikoislääkäriltä. Joensuu vähättelee ja suorastaan pilkkaa kaikkia häirintää ja seksuaalista väkivaltaa kokeneita ja ylipäätään koko #metoo -liikettä.

”Nyt joku voi ajatella, että koetan vähätellä näitä metoo-juttuja – ja hän on oikeassa.” – Jyrki Joensuu, ESS

Kerronpa sinulle, dear Jyrki ja muut jotka ovat sitä mieltä että nykyään ei saa enää edes puhua naisille, miksi mielestäni #metoo ei ole mennyt liian pitkälle.

Kerronpa teille, miltä tuntuu kun on oikeasti traumatisoitunut seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta.

Kerronpa teille, minkälaista häirintää voi elämänsä aikana kokea:

Kun olin 9-vuotias, tunki itsensäpaljastaja itsensä samaan hissiin kanssani ja läväytti peniksensä eteeni. Jouduin kertomaan poliisille että mies masturboi edessäni, vaikka en edes tiennyt koko masturbaatio-sanaa, saati että mitä itsetyydytys ylipäätään on. Pelkään edelleen 26 vuotta myöhemmin olla hississä tuntemattoman miehen kanssa kahdestaan. 

Kun olin 10-vuotias, pysäytti autoilija minut ja ystäväni ja kysyi reittineuvoja. Kun ystäväni antoi niitä, hän katsoi minua silmiin ja huomasin että hän runkkaa. Sen jälkeen pelkäsin pitkään punaisia autoja. 

Kun olin suurinpiirtein saman ikäinen, näin ainakin viisi itsensäpaljastajaa puskissa, koulun pihalla ja uimarannalla. 

16-vuotiaana olin hotellisiivoojana ja mennessäni erääseen huoneeseen siivoamaan oli paikalla huoneessa asuva mies. Hän katseli televisiosta pornoa ja hymyili iljettävästi minulle. Olin niin nuori, etten osannut tai uskaltanut tehdä mitään asialle, vaan siivosin huoneen loppuun ja lähdin. En koskaan kertonut kenellekään asiasta.

Kun olen aikuisena ollut baarissa, minun takapuoltani on kourittu jatkuvasti. Käsivarttani revitään, kun miehet haluavat jutella kanssani. Olen saanut juomat päälleni, kun pyysin erästä miestä lopettamaan ystäväni häiriköimisen. Kerran miesporukka nauroi joukolla minulle, kun eräs mies jatkuvasti tarrasi perseeseeni kiinni. 

Tullessani baarista kotiin on mies sylkenyt päälleni, kun en lämmennyt lähestymisyrityksille. Pelkään miehiä jotka lähestyvät minua humalassa.

Yöllä kadulla kävellessäni täysin mustiin peittäviin vaatteisiin pukeutunut mies hyppää esille puskasta ja alkaa runkkaamaan edessäni. Huudan ja itken loppumatkan kotiin. Kukaan ei ihmettele miksi itken hysteerisenä tai olenko kunnossa. Pelkään pimeitä katuja.

Kerran yksin yöllä kävellessäni, huomaan että eräs mies seuraa minua. Hän istui hetkeä aiemmin yksin puiston penkillä. Pelkään että joudun raiskatuksi, ja juoksen itkien pakoon. Oli mies raiskaaja tai ei, pelko siitä jätti jäljen taas kerran minuun.

Kun jäin tutun ihmisen luo yöksi, herään siihen että minua raiskataan. Tästä lähtee vuosia kestänyt terapia- ja oikeudenkäyntiprosessi. Minua vähätellään terveydenhuollon ammattilaisten, vastapuolen asianajajan ja monen muun toimesta. Sanomattakin selvää, että tämä jättää mieleeni ja kehooni trauman, jonka kanssa joudun elämään loppuelämäni. 

Kun yritän hakea keskusteluapua raiskauksen jälkeen, psykiatrinen sairaanhoitaja jolle olen varaamassa aikaa syyllistää minua siitä että miksi jäin yöksi raiskaajan luo? 

Kun lopetan työt eräässä pikaruokapaikassa, käyn vielä firman pikkujouluissa. Halaan miespuoleista pomoani lopuksi hyvästelläkseni hänet. Hän hivuttaa kätensä takapuolelleni.

Ollessani toisen firman pikkujouluissa, miespuoleinen pomo (mies)työkavereiden kanssa heittelivät nallekarkkeja paidastani sisään. Se oli kuulemma oma syyni kun oikein usutin sellaiseen toimintaan, kun käytin niin avonaisia paitoja.

Ratikassa kerran eräs mies huusi täysillä, että no nyt on iso ja leveä perse tällä naisella. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja nauroivat. 

Pelkään miehiä jotka seisovat takanani kassajonossa. Pelkään pimeää. Pelkään humalaisia miehiä. Pelkään hissejä. Pelkään kävellä baarista yöllä kotiin. Usein pelkään jopa päivällä julkisissa kulkuvälineissä. Yleensä ottaen pystyn elämään näiden traumojeni kanssa, mutta välillä tekee todella tiukkaa. Etenkin silloin, kun joku pilkkaa näitä kokemuksiani tai vähättelee niitä.

Tässä muutama esimerkki siitä, minkä takia en ole sitä mieltä että ”#metoo meni liian pitkälle” tai että ”nykyään ei saa edes puhua naisille”. En ymmärrä, miten psykiatriaan erikoistunut lääkäri voi vähätellä näin törkeästi traumoja ja seksuaalista väkivaltaa. 

”Tästä maasta on kehkeytynyt henkisesti ja fyysisesti Lälläri-Suomi, jossa ei saa mulkaista himokkaasti, ei murjaista vitsiä eikä vilauttaa edesmenneen pahisvaltion lippua.” – Jyrki Joensuu, ESS

Pardon my french, mutta mitä helvettiä täällä tapahtuu?! Toivon, siis toivon, että tällaiset mielipiteet vaipuvat unholaan ja lopulta hautaan setämiesten kanssa, eikä kukaan nuori ihminen vain voi olla tätä mieltä. Eihän kukaan LÄÄKÄRI voi olla tätä mieltä?

Jyrki unohtaa myös että on kyse valta-asemasta. Usein etuoikeutettu ei tajua asemaansa, vaan olettaa että kaikki tuntevat samoin kuin hän. Jos Jyrki haluaisi sallia kaikenlaiset läpsyttelyt työpaikalle, haluaisiko hän että vanha mies läpsyttelisi peniksellä hänen poskilleen? Tykkäisikö hän jos hänen miespuolinen esimiehensä kourisi hänen takapuoltaan aina kun hän tulee käytävällä vastaan?

Jyrkin kaltaiset etuoikeutetut ”herrasmiehet” eivät tiedä miltä tuntuu olla kiltin tytön rooliin opetettu nainen, joka kunnioittaa auktoriteetteja eikä uskalla sanoa vastaan kun lääkäri tuijottaa himokkaasti neljääkymmentä rintaa.

Jyrkin kaltaiset miehet eivät tiedä miltä tuntuu olla mies joka ei uskalla kertoa häirinnästä, kun pelkää että Jyrkin kaltaiset miehet nauravat että kyllä tykkäsit kuitenkin, kun sinun persettäsi kourittiin! Kyllähän kunnon mies vähän puristelua kestää! 

Mitä jos olisinkin raiskauksen jälkeen hakenut apua sinulta Jyrki? Olisitko vähätellyt traumaani ja kokemaani väkivaltaa? Että ennenkin on kestetty pyllylle läpsyttelyt ja tisseillä poskiin heiluttelut? Olisitko murjaissut vitsin siitä, että etkös nyt vähän himokkuutta kestä, etkö?

Uskotteko, että seksuaalista väkivaltaa kohdanneena on muutenkin vaikea hakea apua? Entäs sitten, kun niin sanotusti arvostettu lääkäri kertoo julkisesti, että metoo ja häirintä on vain lälläritouhuja ja työpaikoillekin pitäisi suoda ystävälliset pyllyläpsyttelyt? Kuinkakohan monta raiskausta taas jäi ilmoittamatta, kun häpeä voittaa avun hakemisen?

Uskomatonta. Tämä maailma on niin sekaisin. Häpeä Jyrki. Häpeä.

(En edes lähde tuohon natsilippu-asiaan, siitä minulla riittäisi asiaa kilometritolkulla.)


Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Luin eilen illalla blogikirjoituksen, jossa puhuttiin siitä kuinka kehopositiivisuus meni liian pitkälle, ja lihavia ihmisiä ihannoidaan sen sijaan että oltaisiin huolissaan painoindeksistä ja sairauksista.

Hohhoijaa, sanon minä. Kuten Oi mutsi mutsin Elsa kirjoitti hyvin aiheesta, ”Olen nimittäin hieman kyllästynyt näihin tasa-arvo/pride/bodypositive/feminismi/yms on mennyt liian pitkälle juttuihin.”

En ymmärrä miten voidaan ajatella että tasa-arvon ja ihmisoikeuksien tavoittelussa voidaan mennä liian pitkälle. Voisiko vain olla, että olet ymmärtänyt sanoman aivan täysin väärin?

Olen lukenut monia kommentteja siitä kuinka lihavia vain ihannoidaan nykyään, ja että terveiden elämäntapojen sijaan vaan hehkutetaan vatsamakkaraa ja läskiä. Ihanko tosi? Voisin antaa muutaman esimerkin siitä, miten lihavia ei tosiaankaan hehkuteta liikaa. Miten porukka hyökkäsi mm. meidän kehopositiivisen kalenterin ihanan mallin kimppuun, koska hänellä sattuu olemaan ylipainoa. Ylipainoinen saa niskaansa koko ajan terveysfasismia, läskittelyä, lihavan perään huudellaan kaupungilla ”laihduta läski” ja ylilaudan kiimaiset pikkupojat heittävät lokaa vähän väliä kaikille some-tileilleni. Vain sen takia että olen ylipainoinen.

Se, että teimme kehopositiivisen kalenterin johon pyrimme ottamaan esille marginalisoituja kehoja, ei tarkoita sitä että viemme laihojen ihmisten tilan kokonaan ja menemme liian pitkälle. Avaa mikä tahansa naistenlehti, tv-sarja tai mainos. Minkälaisia kehoja siellä on? Aivan, hoikkia, pitkiä valkoisia naisia.

Se että nostan esille epäkohtia, joita marginaalisen kehon omaava joutuu kohtaamaan ei tarkoita sitä että paheksuisin hoikkia ihmisiä. En pidä hoikkia ihmisiä huonompina, enkä lihavia ihmisiä parempina. Kaikilla on oikeus olla tyytyväisiä omassa kehossaan, ulkonäöstä ja terveydentilasta riippumatta. Ylipaino ei tarkoita sitä että ihminen on automaattisesti laiska ja sairas. Ja vaikka olisikin sairas – miten se tekee ihmisestä huonompaa kuin terveistä ihmisistä? Miksi ylipainoista saa haukkua läskiksi ja ”sinne meni meidän verorahat”? Myös alipainoiset joutuvat selittelemään kehoaan. Minkä takia minun pitäisi olla terve, jotta kelpaisin tähän yhteiskuntaan?

Kaikilla on OIKEUS KEHORAUHAAN, ilman että kukaan tulee spekuloimaan että oletkohan anorektikko, tai syötköhän liikaa. Tai että ulkonäön perusteella aletaan saarnaamaan ylipainon terveysriskeistä. MINUN TERVEYS EI KUULU KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN MINULLE ja mahdollisesti lääkärillen. Kehopositiivisuus ei muutenkaan ole pelkästään lihavat vs. laihat taistelua, vaan tähtää siihen että _kaikki_ kehot olisivat yhtä arvokkaita. Mitenköhän kauan tätä pitää jankata, että se menisi läpi?

Tiedättekö miltä tuntuu, kun kirjoittaa julkisesti, ja ihmiset luulevat että sen takia on ok kommentoida ilkeästi painoani? Tiedättekö miltä tuntuu, kun kävelee kadulla, ja tuntemattomat huutavat että olen läski? Tiedättekö miltä tuntuu, kun pari kuukautta synnytyksen jälkeen mies kaupassa kommentoi että ”oot ainakin ollu ruoka-aikaan paikalla”? Tiedättekö miltä tuntuu, kun blogiin tulee kommentteja missä sanotaan että sinun kehosi on oksettava ihrakasa? Kun tullaan kommentoimaan, että söisit vähemmän suklaata niin voisit laihtua? Olet ruma sotavalas (?) eikä kukaan tollasta kuvottavaa läskiä halua panna? Niin, ei se kauhean kivalta tunnu.

Kuva: Petra Vii Photography, Huppari saatu Jujunalta

Olen joskus pelännyt astua ovesta ulos, kun on sattunut sellasia päiviä jolloin painoani kommentoidaan tuntemattomien toimesta ihan liikaa. Pelkään astua ulos ovesta, koska ylipainoisena minulla ei ole joidenkin mielestä oikeus kehorauhaan. Voinko pukeutua tähän mekkoon jossa vatsamakkarat näkyvät? Minulla ei ole oikeus istua mäkkärissä syömässä hampurilaista, koska joudun pelkäämään inhottavia katseita ja läski-kommentteja. Ei ole oikeus olla olemassa, onnellinen, ja tyytyväinen itseensä, koska joidenkin ihmisten mielestä minun pitäisi ensin laihtua. Tiedättekö miltä tuntuu kun pahimmillaan joka päivä sinulle kerrotaan (suorasti tai epäsuorasti), että et ole hyväksyttävä yksilö tähän yhteiskuntaan?

Useimmiten sivuutan kommentit enkä jaksa ottaa niistä itseeni. Onneksi minulla sentään on hyvä itsetunto, miten käy niiden joilla ei ole? Nyt kun jouduimme toisen ylläpitäjän kansa neljättä päivää poistamaan kehopositiivisen kalenterin ”ruma läski” kommentteja, ja ylilauta taas kerran hyökkää blogiini paskakommenteillaan, ja sitten näen kirjoituksen siitä miten lihavia ihannoidaan liikaa. Nyt verenpaineet nousi liikaa (ylipaino varmaankin hei!), napsahti päässä ja oli pakko kirjoittaa aiheesta.

Että ei, lihavia ei tosiaankaan ihannoida liikaa.

 

Lue lisää:

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Pride-viikko on täällä!

Pride-viikko on täällä!

Joka vuosi Pride-viikon aikaan ihmettelen samaa asiaa – miten ihmisoikeudet ja muiden ihmisten hyväksyminen ja kunnioittaminen on joillekin ihmisille niiiin kovin vaikeaa. Olen taas erehtynyt lukemaan kommentteja facebookista eri yritysten sivuilta, jotka ovat ilmaisseet olevansa mukana Pridessa.

”No, ei ole ihme, että syntyvyys on laskussa, kun kaikki alkaa hyväksymään nuo homojutut, tämähän on resurssien tuhlaamista.”

-kommentti Karhun sivuilla facebookissa

Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miten joku voi nähdä tämän(kin) asian jotenkin vääränä tai paheksuttavana. Totta kai jokainen saa olla sitä mieltä mitä on, mutta pitääkö siitä huudella kovaan ääneen, ja taistella sen puolesta että homot eivät saisi adoptoida perheen sisäisesti, mennä naimisiin tai näkyä katukuvassa tai mediassa? Aina ulistaan siitä, kuinka ”homoudesta tehdään niin iso juttu”. Niin, siitä tullaan tekemään iso juttu, niin kauan kun näitä kommentteja näkee ja Aito Avioliitto -meininkejä on valloillaan. Niin kauan kuin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä syrjitään.

Minäkin sain Ylen dokkarin jälkeen niin jäätävän hirveitä vihaviestejä, joissa useammassa minua ”haukuttiin” esim. rekkalesboksi, koska minulla on lyhyt tukka. Siis oikeasti ihmiset.

Tuntuu että suurin osa suomalaisistakin on nykyään aika suvaitsevaista ja mukavaa porukkaa, jotka haluavat että ihmisoikeudet olisivat samat kaikille. Sitten on tämä yksi iso mölisevä joukko, joka haraa vastaan, vaikka asia ei edes kosketa heidän elämäänsä (no paitsi sillä, että kuulemma tätä homopropagandaa tulee joka tuutista… hei siis huoh).

Clas Ohlsonin Pride-tuotteita

Aion osallistua lauantaina Pride-kulkueeseen, jos uskallan paniikkihäiriöltäni. Viime vuonna sain pahan paniikkikohtauksen Kaivarissa kulkueen jälkeen. Osa siitä paniikista johtui siitä, että pelkäsin alitajuisesti että joku tekee kaasuhyökkäyksen tai muuten vain sabotoi kulkuetta. Vielä vuonna 2018 joutuu pelkäämään (väkivaltaista) vastaiskua, kun koittaa olla mukana tekemässä suvaitsevampaa maailmaa. Pride-kulkue kun on kivan juhlimisen ja yhteenkuuluvuuden kulkue, myös peräänkuulutus siitä, että kaikkien ihmisoikeudet eivät edelleenkään toteudu tässä maassa.

”Tää on kyllä nyt törkeetä jo. Oon sitä mieltä, että tää vouhotus seksuaalisesta tasa-arvosta tulee loppua. Nykyään on muotia olla homo, mutta eiköhän joskus tämäkin hulluus lopu. Karhu on suomalaisten raavaiden miesten jano- ja ruokajuoma. Homot juokoot sateenkaaren väristä drinkkiä.”

-kommentti Karhun facebook-sivuilta

”Me haluamme edistää tasa-arvoista yhteiskuntaa tukemalla Helsinki Pride -tapahtumaa Weecosissa toimivien merkkien kanssa. Jokaisella meistä on samanlaiset oikeudet näkyä, kuulua ja rakastaa!” – weecos.com

Mietin vain välillä liikaakin, millaiseen maailmaan olen lapseni tuonut, kun edelleen porukka on näin sisäänpäin kääntynyttä, rasistista ja suvaitsematonta. Niin paljon vihaa, katkeruutta ja väkivaltaisia ajatuksia täynnä, että ihan kurkkua kuristaa.

Minä aion kaiken tämän vihan ilmapiirin vastapainoksi varmistaa sen, että kasvatan pojastani suvaitsevaisen ihmisen. Ihmisen joka ottaa muut huomioon, ymmärtää ihmisten erilaisuuden ja että hänkin taistelisi paremman maailman puolesta.

Hyvää Pride-viikkoa kaikille!

 

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

Olen aiemmin jo hieman kertonut minkälaista palautetta sain Yle Perjantain dokumentin jälkeen. En ole pystynyt vieläkään kirjoittamaan asiasta kunnolla, koska aihe on niin ahdistava. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä.

Kerroin eräässä facebook ryhmässä saaneeni vihaviestejä ohjelman jälkeen ja minua vinkattiin lukemaan kirja Vihan ja Inhon internet.  Kirja tarjoaa vertaistukea sekä informaatiota verkkohäiriköinnistä.

Kirjan on luonut sarjakuvataiteilija Emmi Nieminen ja toimittaja Johanna Vehkoo. Kirja pureutuu vihapuheeseen netissä, mikä on nykyään todella laaja ilmiö mutta yllättävän vaiettu aihe. Johtuuko se siitä, että suurin osa vihaviestien kohteista on naisia? Verkkovihaa vähätellään ja viestit johtavat harvoin mihinkään toimenpiteisiin.

Itsekin tein rikosilmoituksen pahimmista viesteistä joita sain, mutta poliisi ei tehnyt niille mitään. He eivät kuulemma voineet selvittää kuka oli kyseesä, kun heillä oli tiedossa vain nimimerkki. Arvasinkin, ettei niihin reagoida kovinkaan helposti, mutta silti on hyvä tehdä rikosilmoitus. Jos ei muuten, niin sen takia että ilmiön laajuudesta saadan rekisteröityä tilastoja.

”Vihan ja inhon internet purkaa ilmiön syitä ja seurauksia: Miten sen kohteet kokevat ilmiön? Mikä siihen johtaa ja mikä vihaajia motivoi? Miten vihapuheeseen tulisi reagoida ja miten siltä voi suojautua? Entä sitten, kun vihapuhe siirtyy internetistä tosielämän tekoihin?”     -kosmoskirjat.fi

Toivoisin, että olisin löytänyt tämän kirjan ennen ohjelmaan osallistumista, mutta olen saanut siitä jälkikäteen myös paljon irti. Jos olisin lukenut sen ennen kuin aloitin bloggaamisen, tai osallistuin Ylen ohjelmaan olisin ehkä osannut valmistautua henkisesti paremmin. Tai sitten en. Koska sellaiseen palauteryöppyyn, missä sinua haukutaan kaikilla sometileillä, meilitse ja jopa tekstiviesteitse ei oikein voi mitenkään valmistautua etukäteen.

Mutta joka tapauksessa – kirja tarjoaa tärkeää tietoa, neuvoja miten saada apua tilanteeseen ja ennen kaikkea se tarjoaa vertaistukea verkkoväiriköinnin kohteeksi joutuneelle. 

Suosittelen tätä kirjaa jokaiselle, joka esimerkiksi on esillä mediassa tai kirjoittaa blogia. Vihahäiriköinnin kohteeksi voi joutua kuka vain, mutta erityisesti nainen tai naisoletettu, joka on jotain mieltä jostain asiasta – tai esimerkiksi puolustaa vähemmistöjä.

Onneksi tästäki aiheesta puhutaan enemmän ääneen nykyään, mutta mielestäni tästä ei puhuta todellakaan tarpeeksi. Netti on pullollaan artikkeleita ja blogikirjoituksia, joissa naiset kertovat kokemastaan vihasta, huorittelusta, tappouhkauksista ja vainoamisesta.

Esimerkiksi toimittaja Rebekka Härkönen joutui lopulta muuttamaan kotikaupungistaan pois, kun vainoaminen kirjoittamansa jutun takia riistäytyi käsistä. Iida Åfelt joka kirjoittaa Iidan matkassa -blogia, joutui muun muassa huorittelun kohteeksi kerrottuaan että hänen syntymättömällä vauvallaan on kaksi isäehdokasta. Ja tätä listaa verkkohäiriköinnin kohteeksi joutuneista voisi jatkaa loputtomiin.

Itsekin jouduin laittamaan osoite- ja puhelintietoni salaisiksi, koska Ylen dokumentin aiheuttaman kohun jälkeen sain myös tekstiviestejä ja pelkäsin ihan oikeasti että joku on kohta oveni takana. Sen jälkeen kun on saanut tappouhkauksia ja uhkaukset liittyvät myös omaan lapseen, on leikki kaukana. Tällaiset vihaviestit saivat minut pelkäämään pahinta. Mitä jos joku näistä uhkaajista onkin joku päivä oven takana odottamassa, ja satuttaa minua tai jopa lastani, sen takia että puhun suoraan blogissani asioista?

Ajatelkaa nyt – Suomessa, jossa pitäisi olla sananvapaus. Sitähän verkossa uhkauksia lähettävät haluavatkin – hiljentää naiset jotka ovat liian äänekkäitä. Liian rohkeita. Liian vapaita.

Tosin esimerkiksi Laura Huhtasaari on (yllättäen) sitä mieltä, että vihapuheesta ja sen rajoittamisesta kun puhutaan, olisi väärin jos meillä rajoitettaisiin sananvapautta. Mutta eikö sitä juuri nämä ylilautailijat ja trolllit teekin – rajoittaa sananvapautta? Kuka (nainen) uskaltaa enää sanoa täysin suoraan mitä mieltä on, jos sen jälkeen uhkaillaan jopa kuukausia jotta hänet saataisiin hiljaiseksi?

Miten tällaisen käytöksen annetaan mennä sormien läpi? Miksi nettivihaan ei puututa? Miksi tätä aihetta vähätellään? Miksi lainsäädäntö laahaa perässä? Miksi rikosilmoituksille ei tehdä mitään? Miksi tästä ei puhuta enemmän?

”Suomalaisessa nettikeskustelussa oman tutkimukseni perusteella usein rasismi ja seksismi ovat kietoutuneet yhteen, ja aggressiivisia ja uhkaavia viestejä saavat eniten juuri naiset, jotka ovat ottaneet selkeästi ei-rasistisen linjan esimerkiksi maahanmuutosta ja turvapaikanhakijoista puhuttaessa” – Tuija Saresma, hs.fi

Vihan ja inhon internet tarjoaa paljon vertaistukea tilanteeseen, ja se on tosiaan tarpeen. Itse murruin ihan täysin paskavyöryn alle, lähdin poikani kanssa itkien vanhempieni luo viikonlopuksi. En saanut mitään aikaiseksi, kun olin niin lamaantunut ja shokissa vihaviesteistä. Se oli aivan järkyttävää. Tunsin olevani niin yksin. Tuntui että positiivisesta palautteesta ja kannustuksista huolimatta kukaan ei ymmärtänyt minua. Kaikki hokivat että älä välitä! Niillä ihmisillä on vain paha olla! Se ei paljon lohduta siinä tilanteessa.

Nettihäiriköillä on paljon erilaisia taktiikoita, ja kirja auttaa tunnistamaan eri ilmiöt

Tässä esimerkkejä:

  • MUSTA PR – Musta PR on disinformaatiota jonka on tarkoitus vahingoittaa kohteen mainetta, liittyen esimerkiksi seksualisointia, ulkonäön kommentointia, mielenterveyden kyseenalaistamista ja niin edelleen.
  • DOXAUS – Kohteen henkilötietojen etsiminen ja niiden luvaton julkaisu. Henkilötietoja voidaan levitellä eri foorumeilla joiden jäsenet alkavat yhdessä häiriköimään kohdetta esim. soittelemalla tai tilaamalla tämän nimissä verkko-ostoksia
  • UHKAILU JA PAINOSTAMINEN – Uhkauksia voidaan tehdä yksityisesti tai julkisesti, myös suurellekin yleisölle
  • HÄIRINNÄN JOUKKOISTAMINEN – Erilaisilla forumeilla niin sanotusti joukkoistetaan häiriköintiä – koordinaattorit valitsevat häiriköinnin kohteen jonka jälkeen tämä kohde maalitetaan isolla joukolla. Ilmiö muistuttaa pyraminihuijausta, jossa ylhäällä on muutama iso kiho, jotka manipuloivat muut joukot mielensä mukaan. Esimerkiksi Meksikossa voi tienata jo rahaa sillä että myy esimerkiksi poliitikoille hate mob-verkostoja. Kirjan mukaan ei mene pitkään, kun tämä ilmiö rantautuu myös Suomeen.

Itse jouduin ainakin ylilaudan maalittamisen ja mustan pr:n kohteeksi, ja siellä ruodittiin elämääni ja kaikkia sometilejäni. Joukolla he sitten tulivat kommentoimaan kaikkiin sometileihin kaikenlaista, uhkauksia, läski huora-kommentteja ja haukuttiin esimerkiksi insta-kuviani. Kun suljin instatilini julkisesta yksityiseksi, siellä naureskeltiin. En itse ole lukenut näitä foorumeita enkä luekaan, kuulin muutamia kommentteja kavereilta.

Mitä sitten tehdä, jos joutuu nettivihan kohteeksi?

Kirja tarjoaa tähän hyviä neuvoja, tässä muutama:

  • Jos yksityisiä tietojasi levitellään, keskity tietoturvaan. Hyökkääjät voivat koittaa etsiä sinusta kaikenlaista yksityistä informaatiota salasanoista vanhoihin käyttäjätileihin ja niin edelleen. Vaihda salasanat ja tee tietojenluovutuskielto tai turvakielto Maistraattiin. Blokkaa häiriköijät sometileiltäsi.
  • Säästä kaikki vihaviestit, tekstiviestit ja muut todisteet verkkohäiriköinnistä, jotta voit tarvittaessa tehdä rikosilmoituksen. Voit myös ilmoittaa viestien olinpaikasta riippuen ylläpitäjille vihaviesteistä. Rikosilmoituksesta ei aina ole iloa, mutta poliisin on syytä tietää ongelman laajuus.
  • Jos viestien lukeminen ahdistaa, voit pyytää jotakuta moderoimaan niitä puolestasi.
  • Harkitse tarkkaan lähdetkö vastaamaan viesteihin takaisin mitään.
  • Pyydä apua luotettavilta ihmisiltä. Älä jää yksin.

 

Kun jouduin itse verkkohäiriköinnin kohteeksi, mietin että lopetan bloggaamisen kokonaan. En kykenisi jatkuvasti ottamaan vastaan tällaisia hyökkäyksiä. Aika nopeasti sitten tajusin, että eihän minua voi hiljentää. Minulla on myös sananvapaus, ja tietynlainen sisäinen taistelijasielu joka sanoo minulle, että minun täytyy jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Mitä sitten tapahtuu, jos kaikki hiljenevät? Ei varmasti mitään hyvää.

Joten minä en aio hiljentyä. Minua ei vaienneta. Meitä ei vaienneta.

 

Postauksen kaikki kuvat olen ottanut Vihan ja inhon internet -kirjasta. 

Naistenpäivän ylistys lapsuuden feministisille esikuville

Naistenpäivän ylistys lapsuuden feministisille esikuville

Tänään vietetään taas naistenpäivää maailmanlaajuisesti. Naistenpäivää on vietetty jo 1900-luvun alkupuolelta asti.

Yhdysvaltain sosialistipuolue järjesti jo helmikuussa 1909 ensimmäisen kansallisen naistenpäivän, joka omistettiin edellisenä vuonna lakkoilleille tekstiilityöläisille.
1910-luvulla naistenpäivän mielenosoituksissa vaadittiin äänioikeutta, viranhoito-oikeutta, oikeutta työhön ja ammattikoulutukseen ja työsyrjinnän lopettamista.     – Yle.fi

Välillä tuntuu, että Suomessa naistenpäivän viettäminen on keskittynyt ruusujen ostamiseen ja naiseuden ja naisellisuuden ylistämiseen. Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa ole, mutta itse ainakin haluan naistenpäivänä muistella niitä rohkeita naisia jotka ovat taistelleet äänioikeuden ja muiden naisten oikeuksien puolesta. Vielä on paljon tekemistä maailmanlaajuisesti naisten oikeuksien puolesta.

Tässä yksi tapa auttaa ja edistää naisten elämiä, voi lahjoittaa UN Womenille tekstarilla esimerkiksi kympin. Kympillä voidaan esimerkiksi tarjota Afrikassa ja Aasiassa kuudelle väkivaltaa kokeneelle naiselle terapiaa ja neuvontaa. Myös Suomessa voi auttaa esimerkiksi lahjoittamalla turva- ja ensikodeille rahaa, liittyä jäseneksi tai ryhtymällä vapaaehtoisiksi.

Lahjoita myös tekstiviestillä Ensi- ja turvakotien liiton työlle:

  • 10 €: lähetä teksti ILOALAPSELLE10E numeroon 16155.
  • 20 €: lähetä teksti ILOALAPSELLE20E numeroon 16155.

Kun mietin naisia, jotka ovat inspiroineet minua lapsena ja nuorena, tulee mieleen muutamakin esimerkki. Nykypäivänä onneksi on esimerkiksi sarjoissa, elokuvissa ja muutenkin kaikkialla esillä enemmän naisia. Pääroleissa sankareina ei ole enää pelkästään miehiä. Tässä muutama nainen, jotka ovat inspiroineet minua kasvaessani itsekin lapsesta naiseksi.

Lapsena luin kirjoja todella paljon, ja suosikeiksi nousivat tietysti kaikkien rakastamat Peppi Pitkätossu, Ronja Ryövärintytär sekä myös Viisikon tytöt. Mielestäni oli todella siistiä, että Viisikon Paula halusi että häntä kutsutaan Pauliksi, ja hän oli ihan oman tiensä kulkija. Muistan miettineeni, että onpa kiva että voi olla ihan oma itsensä, onpa se sitten Pauli tai Paula. Lapsena ja nuorena olemme myös veljeni kanssa katsoneet paljon (amerikkalaisia) elokuvia, joissa aina esikuvat eivät olleet vahvoja, itsenäisiä naisia. Usein he olivat avuttomia naisia jotka odottivat miehien pelastavan heidät pulasta, mutta onneksi joukkoon mahtui muutama vahva naisesikuva myös. Tässä muutama:

Carrie Fisher aka Prinsessa Leia / Star Wars

Kuva TÄÄLTÄ
Kuva täältä

Rakastin lapsena Star Wars elokuvia, ja Leia oli todellinen esikuva. Elokuvat täynnä miehiä, ja yksi rohkea nainen joukossa. Kun katsoin Leiaa uudestaan ja uudestaan näissä elokuvissa, tuntui että pystyn mihin vain itsekin. Vasta aikuisena olen tajunnut kuinka upea feministinen esikuva Carrie Fisher oli valkokankaan ulkopuolella. Hän myös puhui paljon kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään ja mielenterveyden asioista. Upea nainen!

Linda Hamilton aka Sarah Connor / Terminator 2

Kuva täältä

Tämä on edelleen yksi lempparileffoistani ikinä, en koskaan kyllästy tähän elokuvaan. Muistan myös olleeni todella rakastunut Edward Furlongiin! Kun katselin Sarah Connoria, miten hän suojeli poikaansa ja samanaikaisesti otti aseen käteen ja alkoi ampumaan, miten että wau. Mikä nainen. Halusin itsekin olla yhtä itsevarma ja kova muija. Ei ehkä ihan paras esikuva sinänsä, kun elokuva on aika väkivaltainen, mutta muistan silti ajatelleeni että haluan olla yhtä kovis kuin Sarah, enkä aio ottaa mitään paskapuheita keneltäkään vastaan!

Geena Davis ja Susan Sarandon / Thelma & Louise

Kuva täältä

Tämäkin elokuva kuuluu ehdottomasti suosikkeihin edelleen. Muistan kun katsoin elokuvan nuorena tyttönä, ja kuinka adrenaliini syöksyi kehoni läpi kun he ampuivat miehen joka yritti raiskata. Oli todella tärkeää nähdä tällainen esikuva, vaikka tietenkään kenenkään tappaminen ei ole okei. Mutta se oli selvä viesti minulle – miehet ei saa koskea sinuun jos et halua. Olisin toivonut enemmänkin tällaista #metoo henkisyyttä jo silloin. Muistan elävästi kohtauksen, jossa Geena Davis haistattaa paskat inhottavalle aviomiehelleen soittamalla tälle puhelinkopista matkan varrelta. Silloin hurrasin täysiä. Ei pidä sietää huonoa kohtelua yhdeltäkään mieheltä!

Tästä elokuvasta on muuten todella hyvä dokumentti Yle Areenassa, kannattaa katsoa se. Sisältövaroituksena dokumentille sen verran, että se sisältää asiaa raiskauksista ja seksuaalisesta häirinnästä.

Michelle Pfeiffer aka LouAnne Johnson / Dangerous Minds

Kuva täältä

Michelle Pfeiffer on aina kuulunut suosikkinäyttelijöihini, muun muassa Batmanin kissanainen oli ihan lemppareita. Dangerous Minds eli Levottomat sielut oli ihan ykkösleffoja nuorena. Ihailin muutenkin jenkkien ghetto-meininkejä ja muistan että olisin halunnut asua jossain Bronxissa tai Harlemissa. Aika naurettavaa nykyään kun sitä ajattelee, mutta silloin se tuntui romanttiselta ajatukselta, lähinnä jenkkielokuvien kautta. Pfeifferiä ihailin tässä elokuvassa, koska hän uskalsi mennä luokkaan missä kukaan ei kunnioittanut häntä, ja pikkuhiljaa voitti opiskelijoiden luottamuksen. Tämä elokuva on myös varmasti vaikuttanut myös siihen, että lähdin aikuisena opiskelemaan nuoriso-ohjaajaksi. Koin jo lapsena syvästi empatiaa ja minulla oli vahva auttamishalu. Pfeiffer oli hyvä esikuva siinä, kuinka olla tarpeeksi tiukka mutta silti lempeä opiskelijoita kohtaan.

Tietysti yksi suurimpia esikuvia itselläni on ollut oma äitini, joka on selvinnyt mm. rintasyövästä ja aivokasvaimesta. Äitini on rautainen nainen joka selviää ihan mistä vain. <3 

Tänä naistenpäivänä tulikin hieman tällainen erilainen postaus. Mitkä ovat teidän nais-esikuvianne nyt tai silloin lapsena? Olisi mielenkiintoista kuulla!

 

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Kuinka O-vartaloinen 35-vuotias äiti saa pukeutua?

Naistenlehdet ovat täynnä pukeutumisohjeita tietyille vartalotyypeille. Etenkin tammikuussa lehdet täyttyvät lisäksi kinkunsulattelu- ja kesäkuntoon viikossa – otsikoista.

Minun kuuluisi käyttää pystyraitaa vaakaraidan sijaan, koska muuten näytän lihavalta, korostaa vyötäröä isojen linjojen sijaan, koska muuten näytän lihavalta. MUTTA MINÄHÄN OLEN LIHAVA! Miksi en saisi pukeutua juuri niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu?

Itse olen näiden yleisimpien vartalotyyppi-ohjeiden mukaan jotain X- ja O-vartalomallin väliltä. Katsoin huvikseni minkälaisia vaatteita minun kuuluisi eksperttien mukaan pukea.

O-vartalo

O-vartaloinen on mehukas omena, jolla on pyöreyttä vatsan, lantion ja takapuolen seudulla. Myös rinnat ovat tavallisesti suuret. Omenaleidi on tavallisesti vähintään kokoa 42. Yleisin virhe on peittää pömpöttävää vatsaa kaavuilla ja jättitunikoilla, sillä todellisuudessa ne vain suurentavat. Hyvin leikatut ja istuvat vaatteet tuovat O-vartaloisen muodot esiin telttoja paremmin.

Yläosaan: olkatoppauksia; avaria päänteitä; vyötäröä korostavia jakkuja, myös pitkinä; laskeutuvia kankaita

Alaosaan: kapeita housuja

Omenavartaloista pukee yleisesti vaatteiden yksivärisyys. Erityisesti pikkuprinttejä on syytä välttää, sillä runsaammalla vartalolla ne näyttävät helposti pieneltä piperrykseltä.  – Kauneus ja terveys – Opi rakastamaan vartaloasi: Näin puet vartalotyyppisi

Luen myös usein näitä neuvoja että isomman naisen kuuluisi mielellään käyttää yksivärisiä ja tummia vaatteita. Mitä jos en tykkää sellaisista? Minulle on ihan yksi ja sama näytänkö läskiltä, samat läskit ne on siellä vaatteiden alla, oli vaatteet sitten yksivärisiä tai pientä printtikangasta!? Olen samaa mieltä siinä että minua imartelee se, että korostan vyötäröäni. Mutta välillä tykkään myös käyttää telttamaisia mekkoja. Se että luen lehdestä, että näytän vartalotyypilläni puolet paksummalta jos käytän telttamaisia mekkoja ei nosta itsetuntoa hirveästi.

Nämä neuvot tuntuvat aina syyllistäviltä, koska ne kertovat että hyväksytty vartalotyyppi on kapeavyötäröinen, tarpeeksi pitkä ja hoikka ja rintojen tarpeeksi isot (mutta ei tietenkään liian isot ja esillä, koska se taas on halpamaista). Kaikki jotka eivät näitä kriteerejä täytä, voivat koittaa häivyttää kehonsa ‘huonoja kohtia’ ja korostaa niitä hyviä, joita toivottavasti on edes muutama.

Itse olen kauan hävennyt isoa vatsaani, kun tuntuu että se pitäisi aina häivyttää pois silmistä. Raskauden aikana olin ensimmäistä kertaa ylpeä vatsastani, kunnes lapsi syntyi ja jäljelle jäi etureppu. Itsensä hyväksymistä ja itsetunnon nostamista ei auta se, että kaikki lehdet ovat täynnä “näin laihdut viidessä viikossa” -otsikoita ja kaupassa huomautellaan minun isosta vatsastani.

Myös nämä ”pukeudu imartelevasti vartalomallin mukaan” – neuvot kertovat usein mikä kaikki kehossani on piilottelun tarpeessa.

O-mallinen vartalo

O-vartalossa vyötärönseudulle on tullut pyöreyttä. Seppä on huomannut, että pyöristyneen vartalon alta paljastuu yleensä tietty vartalomalli, usein se on ollut A-mallia. Jos kroppasi on O, kannattaa suosia rikottuja linjoja, jotka häivyttävät pyöreyttä vähän.

– Kannattaa yhdistää vähän löysempää yläosaa ja kapeampaa alaosaa. Nyt taas varoitan, että ei säkkejä! Istuvat leikkaukset vyötärön kohdalle, ja yläosaan vaikka pystyraitaa, se kaventaa ja pidentää.

Miehustassa voi olla vähän kuvioita, Seppä vinkkaa. 

X-mallinen vartalo

X-mallinen vartalo on tiimalasivartalo, jonka muotoa pukeutumisessa haetaan. Hartiat ja lantionseutu ovat suurin piirtein samalla pystyakselilla, mutta vyötärö on selvästi kapeampi.

– Tämä on hyvin naisellinen vartalo. Ehdottomasti kannattaa korostaa vyötäröä ja valita hyvin laskeutuvia, kauniita ja naisellisia materiaaleja, Seppä sanoo.

 – mtv.fi – Pukeutumisneuvojan vinkit: Näin tunnistat vartalotyyppisi ja korostat parhaita puoliasi

 

 

Kiva, että minulla sentään on vyötärö, kun sitä tässä yhteiskunnassa havitellaan! Kamalaa, jos ei olisikaan vyötäröä, ei voisi olla naisellinen (sarkasmia). Ja mikä on naisellinen materiaali? Mitä jos ei halua olla naisellinen, mitä ilinä se tarkoittaakaan? Usein luen myös artikkeleita, joissa sanotaan että olisi hyvä pukeutua hillitysti eikä monia kuoseja kannata yhdistää. Kuosin kanssa kannattaa olla yksivärinen vaate tasapainottamassa. Milloin on eläinkuosit kiellettyjä ja pallokuosit niin out.

Miksi näitä pukeutumisneuvoja toitotetaan kaikkialla? Jos pukeudut niin ja näin, olet hoikempi! Jos puet nämä, näytät lyhyeltä ja lihavalta! Mutta siis – minähän olen lyhyt ja lihava? En ymmärrä. Miksi minun pitäisi joka aamu pukiessani miettiä, että miten saisin itseni näyttämään “paremmalta versiolta” itsestäni? Sen sijaan että pukeutuisin juuri niin kuin haluan, ihan sama vaikka vatsa näkyisi tai sääret ei korostu korkokengillä? Kunhan itselläni on mukava olo, miksi millään muulla olisi väliä?

Olen itseasiassa aika kauan elänyt näiden pukeutumisneuvojen mukaisesti, ainakin osittain. En ole tajunnut, miten paljon nämä lukemani artikkelit ja lehtiotsikot ovat vaikuttaneet minuun alitajuisesti. En ole esimerkiksi käyttänyt vaakaraitaa, koska olen uskonut että se tekee minut entistä lyhyemmän näköiseksi. Olen aina ollut epävarma pituudestani, koska en ole kasvanut yläasteen jälkeen. Olen vain 155 cm lyhyt, ja olen aina kuvitellut että aikuiset ihmiset ovat kaikki minua pidempiä, ja minä olen jäänyt tapiksi. Olen sen takia pitänyt itseäni vähemmän aikuisena kuin muita ikäisiäni. Kaikissa näissä pukeutumisneuvoissa toitotetaan, kuinka näyttää pidemmältä.

Olen myös huomaamattani aina vetänyt vatsaa sisään. Sehän on ihan hullua! Vain sen takia, että iso vatsa ei ole hyväksyttyä. Se pitäisi koittaa häivyttää vaatteilla pois.

Kuva: Noora Brandt

 

Kuva: Noora Brandt

Olen myös aina inhonnut sitä, kun pukeutumisneuvojat sanovat että tietyn iän jälkeen pitäisi pukeutua hillitymmin. Löysin juuri facebookin muistoistani vuoden tai parin takaa artikkelin Me Naisista jossa Satu Taiveaho oli värjännyt hiuksensa hieman vaaleanpunertaviksi. Juhlien jälkeen hän sanoi värjäävänsä hiuksensa takaisin “perheenäidille sopivaksi”. Anteeksi, mutta voisiko joku selittää mikä hiustyyli on perheenäidille sopiva?

Tässä minun perheenäidin hiuksia. Ei hätää, olen ihan kunnossa alarivin vasemmassa kuvassa, pukeuduin vain zombieksi naamiaisiin.

Pyysimme miehiä myös pisteyttämään asut, viiden pisteen merkitessä tyylikästä ladya ja yhden pisteen kassialmaa. Lue armottoman raadin kommentit! – mtv.fi artikkeli

Kun surffailin internetin ihmeellisessä maailmassa etsien pukeutumisvinkkejä vartalolleni, törmäsin varsinaiseen rimanalitukseen. Artikkeliin, jossa miehet arvostelevat naisten syystyylejä. Koska naisethan pukeutuvat aina miehiä, eikä suinkaan itseään varten… Kommentteina oli muun muassa:

“Ainoa ketä tämän oksennuksen päälle pistää on kettutyttö tai viherpiipertäjä. Sukkahousut ja kengät toimii. Mikäli tuota yläosaa myydään hyvin, niin minäkin rupean vaatesuunnittelijaksi. Arvosana 1.” Mikko, 38

“Essumainen kaapu, näen kantajan nörttinä. En ikinä näkisi tätä vaimoni yllä, kaikki vaihtoon kiitos. Arvosana 2.” Kristian, 41

 
“Tätimäinen, liian lyhyet pitkät kalsarit jalassa! Hyi olkoon jos vaimo pukeutuisi näin. Kaikki vaihtoon. Arvosana 2.” Kristian, 41
 
“Ranteet auki… Takki ja laukku cool, mutta kun leggarit jalassa, niin kengät näyttää kanooteilta. Kaikki kuitenkin hyvännäköisiä, mutta ei vaan sovi yhteen. Arvosana 1.” Mikko, 38
 
“Tämä yhdistelmä näyttää nais-sutenöörin / puuman asulta. Eli vähän vanhempi nainen joka haluaa palata ajassa taaksepäin. Arvosana 2. Jos tuon kauhtuneen takin tilalla olisi luokkaa Burberryn ruututakki, niin wau ja arvosanaksi 5.” Mikko, 38
Tässä korostuu taas se, että naisen pitää olla tyylikäs korkokenkineen, eikä saa olla nörtti, kettutyttö tai nais-sutenööri (?), eikä muutenkaan millään tapaa erilainen kuin muut. Kauhean kapea näkemys naiseudesta. Mikä tämän artikkelin pointti oli? Jos pukeudut näin, nämä miehet eivät tykkää? Huoh.
Hurjaa, vaakaraitaa paksulla!
 
Yritän pikkuhiljaa pyristellä eroon tästä kapeasta näkemyksestä. Huomaan että edelleen minulla on ajatuksia kuten “enhän minä voi tyllihametta laittaa, kun näytän niin isolta, tässä paidassa näytän ihan muumimammalta, voinko laittaa nämä housut kun näytän tuplasti isommalta, jos laitan nämä, näytänkö lyhyeltä?” On totta, että tietyt vaatteet varmasti näyttävät paremmalta päälläni kuin toiset, mutta ei näihin pukeutumissääntöihin kannata jumiutua. Voi kokeilla uusia juttuja ja koittaa olla ennakkoluuloton myös pukeutumisessa.
Olen onnellinen siitä että osaan ommella omat vaatteeni. Kun menen mihin tahansa vaatekauppaan, on ihan mahdoton löytää vaatteita. Ensinnäkin sen takia että koot loppuvat kesken ja toiseksi koska missään ei ole mitään värejä! Vain suomen kansallisvärejä mustaa ja harmaata, jos on onnekas saattaa syksyllä löytyä sinapinkeltaista. Usein katselen lastenosastolla vaatteita ja harmittelen, miksei sellaisia printtejä ja väri-iloitteluita löydy aikuisillekin? Aikuisetkin voivat haluta pukeutua yksisarvis-legginseihin ja Darth Vader paitaan. Naurattaa tämä yksi kuva jonka otin muutama vuosi sitten sukkahousuosastolla, kun yritin etsiä värikkäitä sukkiksia.

Tuntuu että aikuisen pitäisi olla ulkonäöltään yllä mainitun näköinen mutta myös vakava jotta hänet voitaisiin ottaa vakavasti. Aikuinenhan ei voi olla leikkimielinen ja huumorintajuinen, myöskään pukeutumisessa? Elämä on tarpeeksi ahdistavaa ja vakavaa muutenkin, ja itse tykkään pukeutumisella tehdä elämästä vähän hauskempaa. Usein myös artikkeleissa joissa puhutaan työpukeutumisesta oletetaan että kaikki aikuiset ovat töissä toimistossa. Tietysti useimpiin työpaikkoihin ja tapahtumiin on kohteliasta pukeutua säädyllisesti, mutta entäs jos on ompelija tai nuoriso-ohjaaja kuten minä olen? Ei silloin vaadita bisnespukeutumista.

Tietysti jos uskoisin Iltalehteä, en tietenkään laittaisi värikkäitä sukkiksia jalkaani. Heidän mielestään tyylini on mm. tarhatäti joka haluaa näyttää hoidettaviltaan eikä batman-printti aikuisella ole kauhean uskottavaa.

5. HASSUT ELÄIMET

Kukapa ei nauttisi söpöistä kissavideoista? On kuitenkin eri asia katsella kivaa kisun kuvaa näytöltä kuin aikuisen ihmisen rintamuksesta. Puhumattakaan eläimenkorvin varustetuista pipoista. Nallemyssy näyttää söpöltä vain pyöreäposkisella, nappisilmäisellä lapsella.

6. VÄRIKKÄÄT SUKKAHOUSUT

Aikuisella naisella värikkäät, kirjavasti kuvioidut puuvillasukkahousut eivät näytä nuorekkailta, vaan siltä, että olet tarhantäti ja pyrit samaistumaan hoidettaviisi.

11. SARJAKUVAPRINTIT
Sarjakuvista nauttivat toki kaikenikäiset, mutta työelämässä legginssejä koristavat Batmanit ja My Little Ponyt voivat syödä uskottavuutta, niin tylsää kuin se onkin.

Ehkä persoonani takia olenkin suuntautunut nuoriso-ohjaajaksi ja luoviin hommiin. En näe itseäni jakkupuvussa toimistossa, ja miksi pitäisi? Olen silti aikuinen, hyvä äiti ja vastuullinen. Itse olen pitänyt kiinni lapsenomaisesta tavasta pitää hauskaa, katsokaa vaikka tätä kuvaa missä olen lapsena ja tanssikeikoilla…

Elämä on jo tarpeeksi vakavaa, ja liian lyhyt siihen että pitäisi olla huolissaan siitä että näkyykö se vatsa tässä mekossa ja olenko liian lyhyt. Onko minulla tarpeeksi perheenäitimäinen tukka ja ottaako kukaan minua vakavasti?

IHAN SAMA! Kunhan itse olen tyytyväinen itseeni. Olemme kaikki erilaisia ja hyvä niin. Sitä päivää odotellessa, kun media ja naistenlehdet tajuavat sen myös ja lakkaavat tuputtamasta vain yhtä hyväksyttyä vartaloa ja aikuisuuden muotoa.

Koittakaa rakastaa itseänne,

Terveisin Jabba ja Masentunut mutsi