Kategoria: Äitiys

Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

Kuten olen kertonut jo aiemminkin, raskaus ja masennus ovat muuttaneet kehoani ja mieltäni niin, että itsetuntoni on ollut ihan nollissa. Olen tuntenut itseni läskiksi, inhonnut roikkuvaa vatsaani ja masentuneena katsonut itseäni peilistä. Olen ihan vasta viime kuukausina alkanut miettimään että enhän minä olekaan mikään ruma, laiska läski. On ihmeellistä, miten masennus voi muuttaa ajattelutapaa niin paljon. Ennen raskautta ja raskauden aikanakin olin niin tyytyväinen itseeni, että ystäväni välillä nauroivatkin kun tuijotin itseäni peilistä ilmeellä “daaamn, kuka toi kuuma misu on!”.

En olisi uskonut että raskaus, äitiys ja masennus muuttavat ihmistä niin hurjan paljon. Olen aina ihmetellyt kun ihmiset sanovat että häpeävät käsivarsiaan, vatsaansa, eivät tykkää katsella omia valokuviaan tai uskalla mennä uimapuvussa rannalle. Aina ihmettelin, että miksi ihmeessä? Me kaikki olemme juuri tällaisia kuin olemme, eikö? Kunnes raskaus muutti kehoani ja ihanasta raskausvatsasta jäi kipeä sektioarpi ja lörppö vatsanahka. Lisää löylyä heitti masennus, joka sai itsetuntoni nolliin.

 

 

Suunnittelimme Naiseuden Voiman bloggaajien kanssa rantasaunamökin vuokraamista, ja mietin että nyt vihdoinkin hankin uimapuvun itselleni. Ostin uikkarin viimeksi pari vuotta sitten Portugalin matkalta, mutta en uskaltanut käyttää sitä kuin kerran, kun tunsin itseni isoksi valaaksi siinä. Se jäi kaappiin ja jäi lihotessani vielä pieneksikin. En ole koskaan tykännyt uimisesta koska pelkään vettä, joten uimapuvun hankkiminen on jäänyt. Nyt kuitenkin päätin  että vaikka en päätyisi uimaan, haluan uimapuvun. Lapsikin alkaa olemaan jo niin iso, että varmasti haluaa rannalle ja uimahalliin äidin kanssa.

 

Rakas lapsi. Hyväksyy äitinsä juuri tällaisena kuin olen. Lapsi on monesti sanonut “Aion syödä tosi monta omenaa, että mulla olis niiiin iso ihana masu kun äidillä!”. Voi lapsi pieni, kuinka kasvatatkaan minua paremmaksi ihmiseksi päivä päivältä <3

 

Kävin Citymarketissa kokeilemassa onneani, ja sieltä löytyi kuin löytyikin jopa XXL-kokoisia uimapukuja. Olin yllättynyt, koska usein kaikissa kaupoissa koot loppuvat L:n kohdalla. Otin sovituskoppiin kolme uikkaria. Ihan vinkkinä kaupoille – hankkikaa pliis sovituskopit joissa on kunnon ovet ja lukot, on todella inhottavaa testata uikkareita muutenkin. Pelkkä verho esteenä luo koko ajan pelon siitä että joku tulee vielä kurkkimaan!

 

 

Siinä se nyt on, minä, väsynyt äiti joka survoi itsensä XXL-kokoiseen uimapukuun, ja se oli liian pieni! Uups ja kääk! Kylläpä itsetunto nousee naisella aina sovituskopissa – nooot.

 

 

Toinen XXL-kokoinen uikkari joka ei mahtunut päälle, kyllä tuli hiki pungertaessa tätä päälle. Ja tietysti värinä on musta, suomen kansallisväri. Eihän nämä hinkit näihin uikkareihin mahdu, hitto soikoon. Olin jo luovuttaa, ja menossa teltta-osastolle.

 

 

Kunnes – TADAA! Myöskin XXL-kokoinen uimapuku, ei täysin musta edes, mahtui päälle ja tuntuu hyvältä! Jes! Riemuvoitto! Kaiken lisäksi uimapuku maksoi vain 15 euroa. Pienempikin koko olisi mahtunut muuten päälle, mutta tuntui liian tiukalta. Tässäkin uikkarissa pitäisi hiukan lyhentää olkaimia, muuten tissit pullahtavat vielä ulos. Muuten – ihan perfect!

Siinä ne nyt on, sovituskoppikuvat. Varmasti joka ikinen samaistuu siihen, että vaatteiden sovittaminen kaupoissa on enemmän tai vähemmän kammottavaa. Ajattelin pistää nämä kuvat kaiken kansan nähtäville kertoakseni ettei tässä(kään) kehossa ole mitään hävettävää. Toivoisin että joka ikinen ihminen tässä maailmassa voisi sanoa että olen tyytyväinen itseeni. Tiedän kuitenkin nyt, miten vaikeaa se voi olla. Sen takia haluan blogini avulla huutaa koko maailmalle ja kaikille teille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa että ette ole yksin. Haluan luoda maailmaan enemmän itsensä hyväksymistä.

 

 

Olimme bloggaajien saunaillassa ja olin tyytyväisenä omassa uudessa uikkarissani. En tosin käynyt uimassa, kun pelkkä ajatuskin sai minut kananlihalle. Kävin sentään poseeraamassa laiturilla!

Rakkautta ja kehorauhaa kaikille!

P.S. Minua pyydettiin mukaan kehopositiiviseen taskukalenteriin! Käykää seuraamassa instassa 365kehopositiivinen – sinne tulee infoa lisää kun sitä on!

 

Vauvavuoden jättämät traumat

Vauvavuoden jättämät traumat

Meillä oli rankka päivä tänään. Lapsi aloitti viime viikolla tarhan kahden kuukauden loman jälkeen. Pienokainen siirtyi isompien ryhmään ja melkein kaikki hoitajatkin ovat vaihtuneet. Lapsi ikävöi minua, ja se näkyy usein kiukutteluna ja kaikesta tulee kinaa.Tänään kun tulimme kotiin, lapsi oli kaikessa vastahankaan, minkään ei kelvannut. Itse pidin hermoni (melkeinpä) kurissa, yritän pidentää omaa pinnaani koska tiedän että lapselle tämä muutos on rankka. Lapsi väsähti melkein saman tien kun kannoin hänet sänkyyn. Iltapalalla tuli niin kova tappelu ja väsyitku, että lopulta vein lapsen vain suoraan sänkyyn. Puolen tunnin päästä siitä lapsi alkoi huutamaan kurkku suorana, hänellä oli jonkin sortin kauhukohtaus.

Tunsin heti huudon kehossani ja stressitasot nousivat kattoon. Olen kuunnellut niskat korvissa jännittyneenä koko vauvavuoden, että milloin alkaa seuraava huuto. Tunsin sen kehossani tänä iltana, sen vanhan tutun jännityksen, minkä lapsen itku silloin aikoinaan minussa aiheutti. Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen, hän heräili pahimmillaan 30 kertaa yössä. Välillä viiden minuutin välein, välillä niin että heijasin häntä tunnin sylissä, ja heti kun laskin takaisin sänkyyn alkoi huuto. Se oli oikeasti todella, todella rankkaa. Silloin olen ensimmäistä kertaa ajatellut, että heitän lapsen seinään, jotta saisin hetken olla rauhassa ja rentona, ilman huutoitkua. Olin siinä vaiheessa valvonut vajaan vuoden.

 

 

Tänään illalla tunsin kehossani tuon tutun tunteen. Hartiat jännittyvät, kädet puristuvat nyrkkiin ja hengitys lamaantuu. Ei taas. Ei taas itkua ja heräilyä, eikö tämä koskaan lopu. Kun olen kertonut joillekin ihmisille, etten ole varma uskallanko hankkia enempää lapsia enää koskaan, yleensä kukaan ei ota minua tosissaan. He sanovat, odota vaan. Odota vaan kun tapaat uuden miehen, kyllä se mieli sitten muuttuu. Siellä hiekkalaatikolla tapaat jonkun ihanan yh-miehen ja alatte tekemään lisää vauvoja. Sitten se mieli muuttuu!

 

Mitä jos ei muutu? Minulle vauvavuosi oli kaikkea muuta kuin ihanaa vauvakuplassa seilaamista. Se oli täynnä epävarmuutta, itkua (minun ja lapsen), univajetta, masennusta, ahdistusta, paniikkia, tuhoisia ajatuksia. Lukuisia lääkärikäyntejä joissa vähäteltiin minun väsymystä ja huolta lapsen terveydestä, kun yritin kysyä miksi lapsi vain huutaa yöllä. Minut leimattiin uudeksi, hölmöksi äidiksi joka ei tajunnut, että vauvat itkevät. Olin tulla hulluksi.Onneksi minulla sentään on tukijoukkoja. Ilman teitä en olisi selvinnyt. En tiedä kerroinko kenellekään oikeasti (paitsi ehkä vanhemmilleni), millaista elämäni oli tuolloin. En varmastikaan kehdannut saati sitten jaksanut edes sanoa, miten rikki olin oikeasti. Ehkä myös pelkäsin, että jos kerron miten uupunut olen, lapsi viedään minulta.

 

 

Joten kyllä, vauvavuosi vaikka ihana olikin, on jättänyt minuun trauman. Olen usein verrannut vauvan kanssa jatkuvaa heräilyä kidutukseen, ja jotkut ihmiset selvästi eivät ymmärrä sitä ollenkaan. Ei sitä voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä ole itse kokenut. Kaikkihan heräilevät kun vauva tulee, senhän ei pitäisi tulla yllätyksenä. Ei se tullutkaan yllätyksenä, mutta silti tuli. En ikinä olisi uskonut, että tulen elämäni aikana olemaan niin umpiväsynyt. Huomaan olevani vieläkin todella katkera, jos kuulen tai luen että jonkun vauva nukkuu “todella hyvin”.
Rakastan lastani yli kaiken, enkä koskaan kadu mitään, mikä häneen liittyy. Nämä viimeiset kolme vuotta olisivat silti voineet olla ehkä hiukan helpompia. En olisi välittänyt käydä niin syvällä masennuksen ja uupumisen suossa.

 

 

Mutta kai tällä kaikella on tarkoituksensa. Olen varmasti myös oppinut tästä kaikesta jotain. Ainakin sen, että tämän jälkeen olen vahvempi kuin koskaan, ja selviän mistä vain. Näen valon tunnelin päässä, ja tekee mieli juosta sinne. En kuitenkaan uskalla juosta, vaan koitan haparoivin askelin ottaa yhden ilonaiheen kerrallaan elämääni. Ettei ne vain karkaa mihinkään, ja joudun taas pimeään tunneliin.

Stressi ja trauma itkusta ja väsymyksestä tuntuu kehossani ja toivon että joskus pääsen niistä eroon. Ja toivottavasti lapsi alkaisi nukkumaan täysiä öitä, tänä yönä. Jos ei, niin ehkä huomenna?

 

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Uskon että monikin asia on vaikuttanut siihen, että lopulta sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Luulen että pettymykset synnytystavasta ja imetyksen epäonnistuminen loivat jo tietä masennukselle, kun koin epäonnistuneeni jollain tavalla naisena ja äitinä jo heti alkuun.

Vauva oli koko loppuraskauden perätilassa. Kävin sairaalassa ultrassa koska seurasimme vauvan pientä kokoa ja parilla käynnillä yritimme jopa kääntää vauvaa raivotarjontaan. Yritin kotona jumppailla ja tehdä kaikkeni että vauva kääntyisi, mutta lapsi on perinyt äitinsä itsepäisyyden ja oli päättänyt olla perätilassa eikä liikkunut mihinkään suuntaan. Pelkäsin sektioon joutumista, koska pelkään leikkauksia. Pelkäsin myös, että miten pystyn olemaan vauvan kanssa leikkauksen jälkeen kun sektioarpi on kipeänä. Olin myös lukenut että vauva viedään melkein heti pois sektiolla synnyttäneeltä äidiltä, ja maidon nousu voisi olla myös hidasta.

Tietysti voi tuntua vähän hölmöltä suunnitella vesisynnytyksiä sun muita, kun kukaan ei voi lopulta tietää kuinka synnytys etenee. Kuitenkin perhevalmennuksessakin kehotettin miettimään millä tavalla haluaisimme synnyttää ja kävimme läpi kivunlevityksiä. Ei siellä kukaan kertonut, että vauva saattaa olla perätilassa jolloin täytyisi valita joko perätilasynnytys alateitse tai suunniteltu sektio.

 

Muutamia päiviä ennen synnytystä. Kuva: Kaisa Verho

 

Sektio vai alatiesynnytys?

Kun olin loppuraskaudesta sairaalassa synnytystapa-arviossa, minulle sanottiin että minulla olisi pari viikkoa aikaa miettiä kumman synnytyksen haluan. Mietin ja stressasin pääni puhki, kyselin ihmisiltä kokemuksia ja googlasin yöt pitkät. Lopulta päädyin siihen, että haluan silti synnyttää alateitse, niin kuin olin alun perin ajatellutkin. Kun tulin takaisin sairaalaan, minulle selvisi että lantioni täytyisi ensin kuvata magneettikuvauksen avulla, jotta saisimme tietää mahtuuko vauva mahdollisesti alateitse perätilassa tulemaan ulos.

Selvisi lopulta, ettei mahdu. Olin toisin sanoen aivan turhaan stressannut kaksi viikkoa päätöstä, joka ei ollutkaan omissa käsissäni. Olen aina saanut kuulla kommenttia siitä kuinka minulla on leveät ”synnyttäjän lanteet” ja olin aina ollut ylpeä leveistä lanteistani. Kävikin ilmi ettei kehoni oltukaan tehty (perätila) synnyttämistä varten. Tuntui kuin märkä rätti olisi lyöty päin kasvojani, että olen epäonnistunut naisena ja äitinäkin, vaikka vauva ei ollut tullut vielä maailmaan.

 

Raskausvatsaa voi myös käyttää kätevästi teekuppitelineenä.

 

Vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Pelkäsin sektiota todella paljon, mutta kun sain suunnitellun sektion ajankohdan, purskahdin itkuun. Tiesin nyt päivämäärän, jolloin tapaisimme vihdoin poikani kanssa. Ihmiset kommentoivat että eikö olekin mukavaa, kun tiedän päivämäärän synnytykselle, ettei tarvitse koko ajan pelätä että milloin äkkilähtö tulee, niin kuin alatiesynnytyksessä. Itse pelkäsin enemmän ja enemmän sitä päivää, koska pelkäsin leikkausta ja lisäksi tulevaa äitiyttäni. Oli kamalaa, kun tiesi milloin synnytys tapahtuu, ja se alkoi loppuvaiheessa jo tuntua tuomiopäivältä. Olin alun perin tutkinut synnytystä varten kivunlievityksiä ja synnytystapoja. Olisin kaikista mieluiten synnyttänyt vedessä mahdollisimman luonnollisesti. Onneksi en sentään ehtinyt ilmoittautua maksulliselle synnytyslaulukurssille, sitä kun ei sektiossa paljon tarvittu.

 

Kuva: Kaisa Verho

 

Sektiopäivänä olin todella hermona​

Kun sektiopäivä koitti, piti heti laittaa tukisukat jalkaan. Isäni ja serkkuni (joka oli mukana synnytyksessä) olivat olleet yötä luonani. Minulla oli vielä tässä vaiheessa ”olen itsenäinen nainen enkä apua tarvitse” –vaihe päällä ja änkesin ison vatsani yli tukisukat jotenkin jalkaani. En kyllä edelleenkään ymmärrä miten sen tein, tanssijan urasta on ehkä tässä(kin) asiassa apua. Lähdimme aamulla yhdeksäksi sairaalaan. Jännitin niin paljon, että ihme että pysyin kasassa. Sairaalaan tullessamme saimme tietää että olin neljäntenä leikkausjonossa, ja edelle oli tullut aamusta vielä hätäsektio. Odotimme lopulta sairaalan käytävillä 6-7 tuntia. Muistan vieläkin, kun kätilö tuli odotushuoneeseen ja sanoi ”noniin, mennäänkö tapaamaan poikasi”. Aloin hysteerisesti itkemään, koska jännitin niin kovasti.

Sektio meni lopulta todella hyvin (lukuunottamatta sitä, että epiduraalin laitto oli ehkä kamalinta ikinä) ja olin lopulta aivan todella tyytyväinen. Kätilöt ja lääkärit olivat kaikki aivan ihania, ja kaiken lisäksi anestesialääkärini oli älyttömän komea! (jep, yh-mutsi ehtii miettimään sellaisia synnyttäessäänkin…) Silti, tuntui oudolta odottaa verhon takana, kun lääkärit ja kätilöt hyörivät siellä toisella puolella ja repivät sisuskalujani. Itseäni oksettaa ihan kamalasti kaikki leikkausasiat ja en sen takia pysty edes lääkärisarjoja katsomaan. Muistan kuinka kätilö kurkkasi innoissaan verhon takaa ja sanoi: ”Sun vatsa on siellä nyt jo auki, ei mee kauaa enää”. Tuntui että pyörryn kohta.

Kunnes lopulta, noin vajaa puoli tuntia saliin menosta kuulin maailman ihanimman rääkäisyn ja itkin hysteerisesti. Pesun ja punnitsemisen jälkeen sain maailman ihanimman lapseni rinnan päälle, ja katselimme toisiamme ihmeissään hetken.

 

 

Pian synnytyksen jälkeen lapsi vietiin pois, serkkuni meni vauvan kanssa odottelemaan että toivun leikkauksesta. Olin puudutettu, uupunut, pökerryksissä ja yksin.​

Olenko nyt siis äiti?

Kaikki oli lopulta käynyt siinä jännityksessä niin äkkiä. Surin sitä, etten saanut rauhassa tutustua tulokkaaseen, vaan jouduin yksin odottamaan monta tuntia ennen kuin sain nähdä poikani taas. Olin lopulta niin poikki synnytyksestä  ja jännittämisestä, ja siitä etten ollut saanut syödä mitään koko päivänä. Halusin että lapsi viedään yöksi kätilöiden hoidettavaksi jotta saisin nukkua. Sain korvatulpat ja unilääkkeen naamaan ja vedin koko yön sikeästi unta.

Aamulla kun heräsin, minulle tuotiin maailman kaunein poika syliini, ja vasta silloin aloimme tutustumaan. Olin aivan pihalla enkä osannut yhtään ajatella että olin äiti. Kukaan ei myöskään ollut näyttänyt minulle kuinka imetys tapahtuu kun en päässyt ylös sängystä itse, ja eräs kätilö ihmetteli että enkö ole vielä edes imettänytkään. Tunsin häpeää, että tässä tämä hölmö äiti ei edes tajua lastaan ruokkia. Kätilö laittoi minut leikkausarvesta ja kivuista huolimatta imettämään ensimmäistä kertaa kyljellään, ja eihän siitä mitään tullut. Vauva ei myöskään saanut kunnon imuotetta, joten sain rintakumin käyttöön ennen kuin kukaan oli edes näyttänyt yhtäkään imetysotetta.

Kun imetys ei lähde käyntiin kunnolla

Ajattelin raskaana ollessani, että imetys on jotain mitä jokainen äiti osaa sitten luonnostaan, ja että se olisi ihan helppoa, mutta väärässäpä olin. Joudun myös koko meidän yhteisen imetystaipaleen (1,5 kuukautta) käyttämään rintakumia, koska muuten imetys ei onnistunut. Annoin myös lisämaitoa heti alusta alkaen, koska itselläni ei maito noussut kun vasta ehkä neljän päivän jälkeen, ja vauva oli niin pienikokoinen että tarvitsi lisämaitoa. Lopulta kyllästyin imettämisen vaikeuteen ja itkien lopetin sen ja siirryin täysin korvikkeisiin. Pohdin muutaman kerran, ottaisinko yhteyttä Imetyksen tukeen, ja pyytäisin apua. Jälkikäteen harmittaa etten tehnyt sitä, mutta olin niin poikki valvomisesta ja kaikesta muustakin, etten yksinkertaisesti jaksanut. Vauva heräsi noin 20 kertaa yössä ja pienikokoisuutensa takia häntä piti vuorokauden ympäri ruokkia viimeistään 3 tunnin välein.

 

 

“Mutta tärkeinhän on, että selvisitte synnytyksestä hengissä!”

Kun kerron ihmisille kokeneeni synnytyspettymyksen, saan usein kuulla että ollaanhan me vaan onnekkaita, kun synnytys lopulta meni hyvin ja olemme terveitä. Toki, olen onnellinen siitä, mutta silti minulla on oikeus tuntea pettymystä asiasta. Tuntui kuin minulle olisi annettu päättää synnytystavasta, mutta lopulta se valinta vietiinkin minulta, kun kukaan ei ollut sanonut että lantio täytyisi ensin kuvata. Olin silloin jo niin hormonien vallassa myös, että ehkä otin asian vähän liiankin raskaasti, raskaana oleva nainen kun on aika herkillä.​

​Podin kauan ihan kamalaa syyllisyyttä, etten oppinut imettämään ja että kehoni ei “osannut” synnyttää luonnollisesti. Olen nyt vasta kolmen vuoden jälkeen alkanut hyväksymään sen, että ei sillä synnytystavalla ole mitään merkitystä naiseuteni tai äitinä olemisen kanssa. Masennus on siitä karsea sairaus, että se saa itsensä syyllistämään kaikesta mahdollisesta. Tuntemaan alemmuutta. Haukkumaan itseään kaikesta mikä menee pieleen.

Synnytyspettymyksestä ei saisi puhua ääneen

Synnytys- ja imetyspettymys ovat mielestäni asioita jotka edelleen ovat hieman tabu tässä maailmassa. Naisilla on oikeus sanoa ääneen, että olin pettynyt omaan synnytykseeni, vaikka kaikki menikin lopulta hyvin. Imetys on niin henkilökohtainen ja arka asia, varsinkin niille jotka ovat siinä epäonnistuneet. Muistan kuinka katkerana katsoin naisia jotka imettivät tuosta noin vain vauvojaan perhekerhossa. Kuuntelin katkerana ja kateellisena niitä jotka kilpaa miettivät kuinka kauan synnytykset kestivät, miltä supistukset tuntuivat ja kuinka heidän miehet olivat heittäneet typeriä juttuja ponnistusvaiheessa. Myös ystävät ja lähipiiri, tai kuka tahansa joka kyseli synnytyksestä, sai minut tuntemaan väkisinkin huonommuutta. Yleisimmät kysymykset olivat, että kuinka kauan synnytys kesti ja miltä supistukset tuntuivat. En osannut vastata, kuin että puoli tuntia synnytin ja lapsi vedettiin ulos minusta verhon takaa.

Kun äitiys ei heti loksahdakaan paikoilleen

Olin ajatellut että kun vauva syntyy, kaikki loksahtaa paikoilleen itsestään. Imetys sujuu, äidinrakkaus tulee itsestään ja kaikki tuntuu heti luonnolliselta ja selvältä. Että osaisin heti “olla äiti”. Kävikin ilmi, että vauvan kanssa ensimmäiset vuorokaudet olivatkin täynnä kysymysmerkkejä, pelkoa, kokemattomuutta, syyllisyyttä. Tunsin jo ensimmäisten vuorokausien aikana syyllisyyttä ja huolta siitä, etten heti handlannutkaan kaikkea. Mutta olin myös täynnä uskomattoman vahvaa rakkautta sitä pientä toukkaa kohtaan. Olin yllättynyt siitä rakkauden ja huolenpidon määrästä, mitä oma pieni vauvani aiheutti minussa.

Tunsin itseni pitkän aikaa huonommaksi ja ihan erilaiseksi kuin muut äidit, koska en ollut päässyt synnyttämään alateitse enkä imettänyt kunnolla. Jos olisin silloin törmännyt useammin äitiin, joka olisi myös synnyttänyt samoin kuin minä, olisin ehkä päässyt jo silloin purkamaan kunnolla ajatuksiani jonkun kanssa joka ymmärtäisi minua. Onneksi sentään käsittelimme samoja asioita serkkuni kanssa, joka myös oli päätynyt aikoinaan leikkauspöydälle lapsensa oltua perätilassa loppuun asti.

 

 

Et ole huono äiti!

Toivon, että näistä asioista puhuttaisiin enemmän kaikkialla. Neuvolassakin voisi olla hyvä puhua näistä asioista enemmän. Ei ole tarpeen pelotella ketään negatiivisilla asioilla ja kaikella mikä voi mennä pieleen. Mutta itse ainakin olisin toivonut jotain mainintaa siitä, että jos kaikki ei menekään ihan nappiin, voit ottaa yhteyttä. Et ole epäonnistunut äiti jos et osaakaan heti imettää ja vaihtaa vaippaa.Media on myös osallisena ainakin osittain omiin mielikuviini synnytyksistä. Lapsivedet menevät keskellä kauppaa ja sitten kiidetään sairaalaan ja supistellaan. Ehkä itse en olisi ollut niin ankara itseäni kohtaan, jos olisin kuullut jo raskausaikana, että imetys ei ehkä onnistu tuosta vaan.

Että sitä on mahdollista opetella imetystukihenkilön kanssa. Että en ole yhtään sen vähempää nainen tai hyvä äiti, vaikka olenkin synnyttänyt sektiolla ja lopetin imetyksen lyhyeen. Että lapsesta tulee silti ihan huippu tyyppi, ja meidän suhde lapsen kanssa on ihan yhtä hyvä siitä huolimatta.

 

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea

Kaikkialla puhutaan siitä, kuinka äitien pitäisi lapsen tultua maailmaan huolehtia myös itsestään. Se on tosin helpommin sanottu kuin tehty. Yhtäkkiä rinnalla lepäilee nyytti joka vaatii äidin joka ikisen aistin, lihaksen ja hermon pysyäkseen hengissä. Vauva mahdollisesti myös valvottaa aika lailla ja aiheuttaa äidille univelkaa. Yksinhuoltajilla on myös ongelmana se, että ei ole kumppania arjessa mukana, jotta pääsisi esimerkiksi iltaisin lenkille. Itse olen onnistunut masennuksen ja univajeen myötä unohtamaan omat tarpeeni. Mikä sinänsä ei ole huono asia, koska vauva tarvitsee äitiä ympäri vuorokauden. On kuitenkin koko perheen etu että äiti jaksaa. Sen takia on elintärkeää vaatia itselleen myös omaa aikaa, edes tunnin viikossa.

 

 

Kun yksinhuoltaja yrittää harrastaa

Viime keväänä päätin ottaa sen yhden tunnin viikossa vain itselleni ja ilmoittauduin twerkkaus ja reggaeton tanssikurssille. Pääsin sinne kevään aikana kerran. Kerran tunti jäi välistä kun lapsenvahti myöhästyi ja muut kerrat en vain saanut itseäni raahattua paikan päälle koska tuli niin hirveä ahdistus päälle. Pelkäsin kuollakseni lähteä sinne. En tiedä mitä pelkään, ehkä sitä että en olekaan enää niin hyvä tanssija kuin ennen. Että olenkin rapakunnossa, vaikka tiedän etten ole. Sen yhden kerran kun tanssiin pääsin, tajusin kuitenkin että kyllähän se minun takapuoleni vielä heiluu ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Kuitenkin kynnys lähteä edes oman taloyhtiön kuntosalille on niin korkea, etten viime vuonna päässyt sinnekään kuin kerran. Paniikkihäiriö myös osaltaan aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa.

Lisäksi vaikeuttaa se, että yksinhuoltajan on haastavaa harrastaa liikuntaa kodin ulkopuolella, kun aina tarvitsee hoitajan lapselle. Minulle ainakin on ison kynnyksen takana kysellä hoitajia liikuntaa varten, varsinkin kun minulla on iso kynnys pelkästään jo aloittaa säännöllinen liikunta taas. Tällä hetkellä pääsisin kuitenkin liikkumaan sillä aikaa kun lapsi on tarhassa ja itse olen työttömänä. Joten tekosyitä ei oikeastaan ole… (no, paitsi masennus, mutta se onkin ihan validi syy tekemättömyydelle).

 

 

Kohti pelkoja täysillä

Nyt päätin, että menen kahden kuukauden kestoiselle kurssille, jonka sain blogiyhteistyönä. Se on vain niin upea mahdollisuus, etten voi kieltäytyä tarjouksesta. Haluaisin olla taas paremmassa kunnossa ja nauttia liikunnasta, ilo joka minulta vietiin masennuksen myötä. Pelottaa ihan huikean paljon osallistua tällaiseen haasteeseen! Ensinnäkin paniikkihäiriön ja sosiaalisten pelkojen takia, en ole pitkään aikaan kuntoillut säännöllisesti ja pelkään nolaavani itseni koska olen niin huonossa kunnossa. Pelottaa osallistua koska en ole urheilullinen tyyppi ollenkaan, harrastan kyllä liikuntaa mutta lähinnä tanssimista. En ole koskaan tykännyt esim. joukkuelajeista ja kuntosalillakin käynti on kiikun kaakun vaikka olen monesti salikortin omistanutkin.

Yritin jo alkaa keksimään syitä miksi en voisi osallistua tähän kuntohaasteeseen. Keksin aika montakin syytä, mutta päätin omassa päässäni kumota ne kaikki. Sitten päätin voittaa pelkoni ja aloittaa TFW Challengen, mennä mukavuusalueen ulkopuolelle ja haastaa itseni. Toivottavasti henkinen kantti kestää! Luotan ainakin siihen, että Training for Warriors-salin henkilökunta osaa tsempata juuri oikealla tavalla minut mukaan hommaan.

TFW Challengea kohti, vaikka jännittää

Haluaisin olla paremmassa kunnossa, pudottaa painoa, päästä raskaudenaikaisesta pömppövatsasta eroon ja mikä tärkeintä – voida ja jaksaa paremmin myös fyysisesti. Nykyään pystyn hyväksymään kroppani tällaisenaan, mutta ei olisi pahitteeksi todellakaan voida paremmin myös fyysisesti. Raskauden jälkeen olen myös kärsinyt alaselkäkivuista jotka aivan varmasti johtuu siitä, että lihaskuntoni ei ole entisellään. Minulla on notkoselkä ja raskauden aikana kärsin paljon alaselkäkivuista, varsinkin loppuraskaudesta.​
Tykkään haastaa itseäni kokeilemaan uusia asioita jotka jännittää. Sillä tavalla voi yllättäen saada kaikkea mahtavaa elämäänsä, kun uskaltaa. Loppujen lopuksi on upea tunne, kun jännittää jotain ja tekee siitä huolimatta. Taitaakin olla elämyshakuinen erityisherkkä puoleni, joka siellä sisälläni huutelee että mene, kokeile, tee! Joten täältä tullaan, TFW Konala! Pääsette seuraamaan kurssin aikana miten minulla treeni pitkästä aikaa sujuu!​
P.S. Ehdit vielä itsekin ilmottautua TFW Konalan Challengeen joka alkaa 22.8.!
Mikä on TFW Warrior Challenge? 
Kahdeksan viikkoa kestävä kokonaisuus, joka yhdistää aivan uudella tavalla oikean asenteen, fyysisen treenin ja ruokavalion. Tällaista treeniä ei ole Suomessa ennen TFW-treeniä nähty! Haaste soveltuu kaikille elämänmuutosta etsiville lähtötasosta riippumatta.

TFW Konalan Warrior Challenge sisältää:

  • TFW Konalan huippuvalmentajien tehokkaat treenit kahdeksalle viikolle sisältäen:
  • Kaksi Warrior Challenge -tuntia viikossa (joista osa luentoja).
  • Kaksi vapaavalintaista lukujärjestyksen mukaista Hurrikaani-tuntia viikossa.
  • Kaksi innostavaa ja asiantuntevaa ravintoluentoa.  Joista yksi toteutetaan TFW Konalan tiloissa ja toinen Facebookissa Live:ssä.
  • Kaksi Inbody-mittausta sekä kaksi kuntotestiä.
  • “Nuku hyvin, jaksa paremmin” -Unikulman luennon.
  • Yksityisen Warrior Challenge Facebook -ryhmän.
  • Warrior Tracker ™ Online -harjoituspäiväkirja käyttöoikeudet.
  • TFW Konala Warrior Challenge t-paidan.

Lisätietoja ja ilmoittautuminen täällä!

 

Lue lisää ”Sopivasti itsekäs äiti on hyvä äiti – kohti TFW Challengea”

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.

 

Hehkuva minä – kurssi

Hehkuva minä – kurssi

Viime viikolla lähdin Turkuun Iina Laineen luo Hehkuva minä –kurssille. Näin Iina itse kuvailee sivuillaan kurssia:

Kurssi on tarkoitettu naiselle, miehelle, tytölle, pojalle… Ihmiselle, joka kokee olevansa risteyksessä, jumissa, arvostus itseen hukassa… Sinulle, joka olet kokenut kriisin naiseutesi tai miehuutesi kanssa, mm. murrosikä, rintasyöpä, painonmuutos, uusi elämäntilanne… Sinulle, joka haluat nähdä itsesi ulkopuolisen silmin ja kaipaat pientä irtiottoa… Ilman arjen rooleja, kuoria, kulisseja… 

Leikitään tyyleillä ja heittäydytään seikkailuun, jossa oma tahtotilasi on suunnannäyttäjä. Koe tunnetasolla voimakas, kaunis, valoisa, ja iloinen, onnellinen SINÄ!

Kurssilla keskitytään lähinnä sisäisen itsesi vahvistamiseen sekä arvostuksen lisäämiseen. Meikinopastus ja tyylivinkit ovat sivuosassa olevia asioita, joita tottakai pystyt imemään kurssin kuluessa, mutta itse keskityn asiakkaan sisimpään, kysyn kysymyksiä, teen tyylit luovuudella ja intuitiolla keskustellen.”

 


Kurssi on siis täydellinen minulle tällä hetkellä kun kriiseilen itseni kanssa äitiyden ja masennuksen keskellä. Lähdin Iinan kurssille avoimin mielin ja oikeastaan ajattelematta etukäteen mitä tulemaan piti. Hieman jännitti etukäteen että millaiseksi Iina minut meikkaa ja laittaa, ja millaisena hän minut näkee.

​Vaikka tiesin että kyseessä ei ole perinteinen muodonmuutos vaan jotain syvempää, olin ehkä mielessäni ajatellut peruukkeja, rekvisiittaa, fantasiahahmoja, vahvoja meikkejä. Lopputuloksena olikin kevyempi maskeeraus ja hiusten laitto kuin mitä olin ajatellut, mutta se riitti saamaan minulle ihan uskomattoman kokemuksen. Kurssin loputtua tuntui kuin olisin herätellyt sisältäni kolme erilaista vahvaa naista, jotka kaikki ovat sisälläni, mutta ne olivat vain unohtuneet sinne masennuksen, väsymyksen ja äitiyden alle. Tuntui että sain paljon lisää itseluottamusta ja arvostusta itseäni kohtaan.

 

 

Ensimmäisenä Iina meikkasi minut kauniisti ja laittoi hiuksiani. Hän laittoi minulle ison kaulakorun ja käsikoruja sekä huivin paidaksi. Tila oli ihanan tunnelmallinen ja musiikki soi taustalla. Peilissä oli juuri sellaiset pallovalot joita aina elokuvissa näkee ja tunsinkin itseni ihan filmitähdeksi kun ympärilläni Iina hääräsi ja meikkasi. Tunsin itseni todella kauniiksi ja kun hän alkoi ottamaan minusta kuvia tuntui todella kummalliselta koska jokin minun sisälläni liikahti.

 

Ennen ja jälkeen kuvat. Ennen – väsynyt mutta iloinen äiti, jälkeen – upea hehkuva nainen.

 

On outoa miten kaunis meikki voikaan vaikuttaa sisäiseen tunteeseen niin vahvasti. En yleensä meikkaa usein, joten muutos oli iso kun sain kunnon meikit. Myös Iinan vilpittömät kehut vaikuttivat sisäiseen olooni, niin että tunsin itseni rennoksi, kauniiksi ja hehkeäksi. Vaikka mielestäni kaikki ovat kauniita ja luonnollisia ilman meikkiä, niin en näe mitään väärää siinä että meikataan jotta saisi tuntea itseään eri tavalla kauniiksi. Minulla ainakin meikki, kynsien ja hiusten laitto sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, osittain sen takia että se oli toisen ihmisen näkemys minusta.

 

 

Tunsin kuinka sisälläni heräsi henkiin jokin vahva, todella naisellinen nainen joka määrää työpaikalla. Meille kummallekin tulikin sellainen bisnesnaisen fiilis ensimmäisestä lookista. Tunsin itseni ihan erilaiseksi, koska itse en pukisi sellaisia asusteita ja vaatteita päälleni yleensä, mutta niissä tuli silti todella itsevarma olo.  Tuntui jollain tapaa siltä että olen vahva nainen joka määrää omasta elämästään, ja tämän tunteen olinkin onnistunut unohtamaan. Uskomatonta miten yksi maskeeraus voi muuttaa sisäisen fiiliksen niin täysin.

 

Tunsin itseni todella luksukseksi ja loistokkaaksi, ja se tunne pysyi koko kurssin ajan. On jotenkin mahdotonta kuvailla millainen olo minulle tuli ensimmäisen maskeerauksen jälkeen, kun katsoin itseäni peilistä. Olin kaunis, ja se tuntui ihan sisällä kehossani! Iina kehui kauniiksi ja ilmeitäni ihaniksi ja siitäkin tuli iso itsetunnon nostatus.

 

Toinen maskeeraus oli afrikkalaisinspiroitunut koska kerroin kuinka Afrikka on minulle tärkeä, ollut aina jo siitä lähtien kun olen lapsena kuullut tarinoita Afrikasta. Vanhempani olivat ennen minun ja veljeni syntymää kiertäneet vuoden Afrikan ympäri autolla 70-luvulla, ja lapsuudessa kuulimme näitä tarinoita aina. Olen myös aina rakastanut länsi- ja itä-afrikkalaisia kankaita, koruja ja musiikkia. Olen myös tanssinut afrobeatia ja rakastan kaikenlaista afrikkalaista musiikkia. Iina keksi laittaa ympärilleni verhon (kyllä, verhon!),  turbaanin ja ihanat korvikset.

Tuntui kuin olisin astunut sisälleni voimakkaan naisen rooliin, eräänlaiseen soturirooliin. Tunsin itseni itsevarmaksi, ylpeäksi itsestäni. Vaikka muutos ulkoisesti maskeerauksessa ei ollut mitenkään huikean suuri, tunsin itseni taas ihan erilaiseksi kuin ensimmäisessä maskeerauksessa. Tuntui kuin sisälläni olisi taas herännyt erilainen, vahva, sensuelli, kaunis nainen. Muistutin itseäni myös siitä että olen aiemmin tykännyt pitää turbaanihuiveja päässä, ja pitääkin kaivaa huivit esille kesäksi!

Kolmas maskeeraus oli vatsatanssihuivista inspiroitunutta. Huivi oli minulle tärkeä koska se on äitini vatsatanssihuivi (jonka ‘lainasin’ äidiltäni 10 vuotta sitten enkä ole vielä saanut palautettua sitä…) ja siihen liittyy ihania muistoja. Muistoja siitä ajasta kun asuimme Malmössä ja äitini opetti vatsatanssia, ja tanssime sitä kotonakin aina. Iina muutti taas meikkiä ja rekvisiittoja ja tunsin itseni taas ihan erilaiseksi. Iina onnistui löytämään kätköistään juuri sopivat ihanat isot kilisevät korvikset jotka sopivat asusteeksi. Iina laittoi pyynnöstäni arabialaista vatsatanssimusiikkia soimaan ja aloin tanssimaan.

Tanssiessa aina sisältäni herää ilo, naiseus, rentous, onni, nauru. Kaikkea positiivista. Kuvistakin näkee kuinka tanssi tekee minut onnelliseksi. Äidiksi tullessani olen tanssinut paljon vähemmän kuin aiemmin koska ei ole ollut aikaa eikä energiaa, eikä minkäänlaista mielenkiintoa masennuksen takia.

Tanssiessa herää henkiin vanha minä, ennen äitiyttä. Minun pitäisi oppia yhdistämään naiseus, oma itseni ja omat harrastukset, oma elämä sekä äitiys jotenkin niin että mikään niistä ei jyrää toista, vaan olisivat kaikki sulassa sovussa elämässäni. Yksinhuoltajana kaikki ylimääräinen ja oma harrastus kun on välillä niin työn ja tuskan takana järjestää itselleen ja väsymys usein hallitsee kaikkea.

Oli ihanan vapauttavaa keskustella Iinan kanssa kaikenlaisista asioista, ja tuntuikin kuin olisi ollut kokonaisvaltaisessa hemmottelussa jossa saa samalla tutkiskella myös omaa elämäänsä, heikkouksia ja vahvuuksia.Tajusin jutellessamme, että olen kadottanut sisäisen naisellisuuteni ja naisen johonkin.

Usein kun katson peilistä näen vain väsyneen, ylipainoisen äidin joka ei jaksa tehdä mitään ja on masentunut. Nyt kun sain kauniin meikin ja hiukset laitettua jonkun toisen toimesta, tuntui kuin olisin herännyt henkiin pitkästä aikaa. Masennus on syönyt voimia niin, etten ole jaksanut miettiä muuta kuin arkea ja joka päiväistä selviytymistä aamusta iltaan.

Kiitos ihana Iina, että muistutit minua siitä että olen arvokas, tärkeä, kaunis, ihana ja nainen. Sitä on vaan niin vaikea itse nähdä kun on vuosia vaan koittanut pitää itsensä ja lapsensa jotenkuten hengissä.

En ole myöskään antanut itselleni lupaa miettiä omaa naiseuttani seurustelun kannalta vaan olen torjunut kaiken seksuaalisuuden, hellyyden ja rakkauden elämästäni. Ei minulla ole ollutkaan minkäänlaisia voimia edes ajatella suhteita, mutta nyt Iinan kanssa jutellessamme tajusin sen – olen elänyt ikään kuin marttyyrina. En minä ketään tarvitse! Ei minulla ole aikaa! Kaikki miehet kuitenkin satuttavat loppujen lopuksi! Emme me tarvitse miestä elämäämme, kun pärjäämme kahdestaan!

Olen tullut niin kyyniseksi kokemusteni perusteella etten edes halua antaa mahdollisuutta millekään romanttiselle. Olen elänyt vain lastani varten sekä masennuksen ja univelan kourissa. Onhan se ymmärrettävää että jos ei koskaan nuku, ei jaksa kuin pysyä hengissä päivästä toiseen. Nyt kun masennus vähän helpottaa ja lapsi kasvaa, olen alkanut miettimään että kuka olen? Haluanko olla yksin kun lapsi kasvaa ja lähtee huitelemaan omille teilleen? Totesin Iinalle että eipä niitä kiinnostavia miehiä ole edes tupsahtanut eteen mistään ja Iina vitsaili että kotimatkalla vielä liityn Tinderiin. Hah! (en oikeasti liittynyt…vielä)

 

 

Vaikka maskeeraus ja rekvisiitat olivatkin vaatimattomammat kuin olin kuvitellut etukäteen, totesin itselleni jälkikäteen että se ei yhtään haitannut vaan päinvastoin. Jos rekvisiittaa olisi ollut todella paljon ja olisimme keskittyneet luomaan niin sanottuja hahmoja minun ympärilleni se olisi haitannut minun kokemustani. Olisin toki saanut hienoja kuvia upeista maskeerauksista.

Mutta nimenomaan tässä kurssissa ei ole kyse vain ulkoisesta olemuksesta, vaan se miltä minusta sisälläni tuntuu.

Minusta tuntui kuin Iina olisi herätellyt kolme erilaista naisellista hahmoa jotka halusivat tulla sisältäni ulos. Oli ihanaa nähdä itsensä tavallisena, mutta kauniina hehkuvana naisena, ja jos rekvisiittaa olisi ollut enemmän en olisi ehkä osannut kääntää katsetta sisäänpäin. Meikki ja rekvisiitat yhdessä Iinan kanssa käytyjen keskustelujen kanssa tuntuivat vahvistavan itsetuntoani. Että olen sittenkin ihan oikeasti kaunis ja naisellinen, seksuaalinen ihminen joka kaipaa hellyyttä, kosketusta ja kauniiksi kehumista.

Huomasin että kaipaan sitä että joku kehuu minua ja olikin ihanaa kun Iina vilpittömästi välillä kehui silmiäni, ilmeitäni ja sisäistä voimaani. Olen ollut niin kauan yksin ja kyynistynyt kokemuksistani että olen päättänyt olla yksin loppuelämäni, koska silloinhan kukaan ei voi minua satutaa? Mutta ketä se kyynisyys oikeasti palvelee? Ehkä joskus annan mahdollisuuden rakkaudelle, jos sellainen joskus käveleekin ovesta sisään. Koska minähän olen todellakin sen ansainnut! (tällä hetkellä kyyninen minä edelleen täällä tuhahtelee että niin varmaan, mutta saa nyt nähdä!)

 

 

Suosittelen Iinan kurssia ihan kaikille, ja varsinkin niille joilla ehkä on jokin kriisi tai kipuilu meneillään elämässään. Ainakin minulle kurssi antoi ihan oikeasti itsevarmuutta ja nosti itsetuntoa. En oikein osaa edes selittää sitä, mutta tunsin kuinka itsetuntoni heräsi henkiin taas.  Myös keskustelut Iinan kanssa tuntuivat niin ihanilta ja avaavilta että oivalsin itsestäni monta asiaa kurssin aikana. Olen antanut lapselleni niin paljon rakkautta ja hoivaa, ja ansaitsisin sitä itsellenikin. Olen äiti, mutta olen myös nainen joka kaipaa hellyyttä ja omaakin elämää.

Välillä tarvitsee toisen ihmisen tuomaan esille asioita jotka ovat pinnan alla kuplineet, ja et ole itse niitä tajunnut tai ne ovat olleet hukassa.

Joskus tarvitsee toisen ihmisen houkuttelemaan niitä esille itsestään. Näen näissä kuvissa itseni niin vahvana mutta herkkänä, kauniina, hehkeänä ja onnellisena. Kurssin antia ei ollut siis pelkkä ulkoinen kauneus vaan sen sisäisen potentiaalin löytäminen ja esiin kaiveleminen. Kiitos Iina ihanasta kurssista <3


TÄÄLTÄ löydät Iinan nettisivut!

TÄÄLTÄ löydät Iinan facebook-sivut!

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, olin niin loppu yöheräilyihin että saimme lähetteen Tammisaareen sairaalaunikouluun. Siinä vaiheessa olin nukkunut koko 7 kuukauden aikana korkeintaan 3 tuntia putkeen, ellei joku tullut hoitamaan lasta jotta sain nukkua. Heräsimme yöllä 5-30 kertaa yössä ja olin tulossa hulluksi univajeesta.

Haluan painottaa, etten suosittele kenellekään huudatusunikoulua, sillä on olemassa lempeitä unikouluja joita voi kokeilla kotonakin. Jos äiti ei jaksa unikouluttaa voi pyytää isää tai jotain muuta läheistä apuun. Joku muu henkilö osaa hoitaa unikoulun ehkä johdonmukaisemmin ja määrätietoisemmin kuin väsynyt vanhempi. Itse aikoinaan pyysin serkkuni ja tätini auttamaan unikoulussa, ja sain itse sillä aikaa nukkua. Esimerkiksi MLL:n sivuilla on unikouluista tietoa.

Usein unikouluja ei suositella alle 1-vuotiaille (eikä ollenkaan alle puolivuotiaille), mutta meidän tilanteessa oli painavana syynä äidin jaksaminen. HUS:in sivuilla lukee että unikoulu sopii parhaiten 6-9-kuukautisille. Pienet vauvat vasta harjoittelevat elämää ja heräily kuuluu asiaan, mutta silloin kun vanhempi väsyy on aika miettiä apukeinoja.

 

Olen sitä mieltä että jos vanhemmat vain jaksavat voi olla hyvä antaa vauvan harjoitella itse lempeästi omaa unirytmiään. Mutta jos äiti väsyy täysin, ja kuten minun tapauksessa myös masentuu, on aika tehdä asioille jotain.

 

 

Sairastavaa lasta ei saa unikouluttaa

Pitää myös varmistaa ettei lapsella ole mitään fyysistä vaivaa – poissulkea korvatulehdukset, allergiat, refluksi ja niin edelleen. Voin tosin kokemuksesta sanoa ettei se ole helppoa koska lääkärit eivät aina usko eivätkä kuuntele lapsen oireita, ainakaan julkisella puolella. Yritin itsekin selvittää voisiko yöheräily johtua jostain fyysisestä vaivasta, mutta minua vähäteltiin ja minulle sanottiin että ei se varmaankaan mitään ole, vauvat nyt ei oikeen osaa vielä nukkua.

Sain lääkärit lopulta ottamaan joitakin kokeita, allergiatestejä yms, eikä niissä näkynyt mitään. En kuunnellut äidinvaistoani tarpeeksi ja väsyneenä uskoin lopulta lääkäreitä, kun sanoivat ettei lasta mikään vaivaa. Tällä hetkellä kun lapsi on 3-vuotias, olen alkanut uudestaan selvittämään yöheräilyjen syitä, koska meillä heräillään edelleen. Jos olet epävarma ja uskot että lastasi vaivaa jokin allergia tai muu fyysinen vaiva – selvitä se ensin ennen kuin aloitat unikouluja. Myöskään tietysti kipeänä (flunssa tms) ei pitäisi pitää unikoulua.

Äidin jaksaminen vaikuttaa koko perheeseen

Itsestäni aina tuntuu pahalta kun sairaalaunikouluja haukutaan, koska minusta tuntuu siltä että minua haukutaan huonoksi äidiksi. Itsekään en olisi halunnut unikouluttaa lasta, mutta olin yksin ja niin uupunut, että olin sekoamassa. Luultavasti muun muassa univaje aiheutti myös minun masentumiseni. Muistan että ajattelin, että jos sairaalaunikoulu vaan auttaisi nukkumaan edes pidempiä pätkiä kun 15min-2 tuntia niin olisin tyytyväinen. En oleta että 7 kuukauden iässä kaikki lapset nukkuisikaan täysiä öitä, mutta vartin välein heräily useamman kerran viikossa, kuukausien ajan saattaa kenen tahansa uupumukseen. E

nnen kuin sain lapsia, tai jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä paheksunut huudattamista tai minkäänlaisia unikouluja. Nyt kuitenkin ymmärrän, että jos äiti ei jaksa se vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Laita ensin itsellesi happinaamari, ja sen jälkeen vasta lapsellesi!

“Minäkin jaksoin valvoa, mikset sinä jaksa?”

​Joskus tuntuu, että joidenkin hyvin nukkuvien lapsien vanhemmat eivät osaa ollenkaan laittaa itseään toisen kenkiin, vaan haukkuvat sairaalaunikoulut lyttyyn. Ja välillä törmään niihinkin äiteihin jotka sanovat että heilläkin heräillään ja he jaksavat, joten miksei muutkin. Kenenkään jaksamista ei pitäisi verrata keskenään ja jokainen perhe tekee omien voimavarojensa mukaan. Olen monia keskusteluja nähnyt liittyen asiaan, missä sairaalaunikouluun lapsensa vieneet äidit haukutaan vastuuttomiksi ja että kiintymyssuhde on pilalla, kun on unikoulutettu tuntemattoman hoitajan toimesta.

​Ennen sairaalaunikoulua jouduin jättämään vauvan yksin huutamaan yöllä kotonakin, kun menin vessaan itsekin huutamaan ja itkemään. Eihän se kivalta tunnu, todellakaan. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään, eikä kukaan voi ymmärtää miltä se täysin tuntuu, jos ei ole itse kokenut niin täyttä uupumusta. Ajattelin monena yönä, että heitän vauvan seinään, mitä vain että se hiljenisi. Saatoin muutaman kerran hyssyttää hieman kovakouraisesti, ja kerran löin vessan ovesta naulakon alas kun olin sekoamaisillani väsymyksestä. ​Minulla ei ollut ketään muuta siinä auttamassa yöllä, ellen kutsunut läheisiä kylään välillä auttamaan. Vähän aikaa sitten luin jonkun äidin kommentin siitä että hän ei ainakaan ikinä raivoaisi lapselleen.

En minäkään ajatellut koskaan että raivoaisin vauvalle pää punaisena, mutta en tiennyt sitäkään, että joudun yksinhuoltajaksi ja masennun ja uuvun univelan alle. Puhun näistä nyt ääneen vaikka ne hävettävätkin minua edelleen, mutta näistä täytyy puhua! Sellaisen univelan uuvuttamana ei ole ihme, ettei äiti jaksa. Haluan tällä kirjoituksella taas korostaa sitä, että jos äiti ei jaksa, täytyy hakea apua ja sitä pitäisi saada. Ilkeillä kommenteilla voi saada aikaan sen, ettei se yksi väsynyt äiti kehtaa myöntää missään että nyt en jaksa, ja seuraukset saatetaan lukea iltapäivälehdistä.

 

On hyvän äidin merkki, kun tajuaa ettei oikeasti jaksa enää vaan pyytää apua. Muistakaa, että kaikkien voimavarat eivät ole samanlaiset – vaikka sinä olet jaksanut heräillä ei tarkoita sitä että kaikki jaksavat. Taustalla voi olla myös muutakin ongelmaa kuin vain heräily. 

 

“Ole vain johdonmukainen niin kyllä se alkaa nukkumaan”

Itse olin kokeillut kaikenlaiset unikoulut (tassuttelu-unikoulu oli meillä lähinnä vitsi, kun lapsi ei halunnut että häneen kosketaan) ja tädin ja serkunkin pyysin apuun niissä, yritin pitää rytmit samanlaisina joka päivä, vähentää päiväunet yksiin uniin, siirrellä päiväuniaikoja ja niin edelleen. Kaikkialta hoettiin että “olet vain johdonmukainen”, ja niin olinkin, mutta mikään ei toiminut. Lopulta olin niin poikki ja neuvoton että lähdimme Lastenklinikalle, kun lapsi vaan huusi huutamistaan koko illan ja alkuyön. Sieltä saimme lähetteen Tammisaareen, jonne pääsimmekin peruutuspaikalle viikon sisään.

Kuulemma jonot saattavat ollakin pitkiä, mikä on todella huono juttu, koska tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi kuukauden odottelu voi saada vanhemmat täysin hajoamaan univajeeseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole yhtäkään sairaalaunikoulua, Jorvissa on kuulemma joskus ollut mutta sekin on lopetettu. Mielestäni aivan väärä säästökohde, koska uniongelmat ovat iso ongelma joihin vanhemmat usein kaipaavat apua, ja univaje ei ole leikin asia. Vanhempien jaksaminen on kaikista tärkein asia, ja jos äiti ei jaksa, voi tapahtua peruuttamattomia vahinkoja. Kroonistuessaan uniongelmat voivat äidillä myös jatkua vaikka lapsi alkaisikin nukkumaan.

Jos epäilet fyysistä vaivaa, vaadi tutkimuksia

Meillä kävi niin, että unikoulun jälkeen lapsi nukkui 12-14 tuntia putkeen, kunnes tuli korvatulehduskierre joka kesti monta kuukautta, ja nukkuminen loppui taas siihen. Sen jälkeen mikään unikoulu ei taaskaan onnistunut. Olisi varmaan pitänyt pyytää uudestaan lähete unikouluun (ja sellaisen kuulemma voi saadakin), koska me valvomme edelleen 3-vuotiaana. Tällä hetkellä tosin taas tutkitaan voisiko vaiva olla sittenkin jotain fyysistä. ​ Tällä hetkellä jaksan paremmin taas vaatia lähetteitä ja tutkimuksia (lääkäreistä ja terveyskeskuksesta sanon vielä muutaman sanasen uudessa postauksessa joskus, kun jaksan). Meidänkin tapauksessa olisi pitänyt alusta asti jo tutkia fyysisiä syitä paremmin, en vain osannut vaatia niitä kun en tiennyt asioista.

 

Ihanaa, kun huoltani vihdoin kuunneltiin

Saavuimme Tammisaareen syksyllä 2014. En muista kaikkea tästä reissusta kun jälkikäteen siitä kirjoitan, mutta yksityiskohtainen kertomus Tammisaaren unikoulusta löytyy esimerkiksi täältä Katri Mannisen blogista. Itse en muista ihan niin yksityiskohtaisesti unikoulusta mutta haluan silti kertoa oman kokemukseni siitä.Tulimme sairaalaan ja siellä tapasimme lääkärin ja sairaanhoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme kauan, kerroin rutiineistamme, miten yöt sujuivat yleensä, miten monta kertaa lapsi heräilee ja mitä teemme kun hän herää. Vihdoinkin minusta tuntui että joku otti minut, heräilyt ja univajeeni tosissaan ja itkin hämmentyneenä että joku kuunteleekin minua oikeasti. ​Lapselta otettiin myös virtsakoe ja muita kokeita joissa poissuljettiin joitakin fyysisiä syitä.

 

Kenenkään väsymystä EI SAA VÄHÄTELLÄ. Ei koskaan. Minäkin olisin halunnut että minua kuunnellaan kun itken lääkärin vastaanotolla, etten jaksa enää.

Unikoulussa äitikin nukkui vuorokauden ympäri

Alkukartoituksen jälkeen saimme rauhassa tutustua paikkaan, minä sain oman huoneen ja lapsi sai oman huoneen sairaalan toisesta päästä. Leikimme yhdessä päivällä lapsen kanssa, nukutin päiväunille, söimme iltapalan ja laitoin lapsen nukkumaan illalla. Sen jälkeen yö olkin sairaanhoitajien käsissä. Itse vääntelin käsiäni hetken ja mietin mitä ihmettä nyt teen, kun olin niin tottunut kotona vaan istumaan sohvalla odottamassa milloin huuto alkaa. Nyt pääsin nukkumaan omaan sänkyyn rauhassa, tosin ennen kuin nukahdin tunsin soimaavan omantunnon  huutavan, kun jätin lapseni muiden huollettavaksi ja olin huolissani miten yö sujuisi.  Päällimmäisenä kuitenkin tunsin helpotusta, että ehkä saisimme kohta nukkua.
Ensimmäinen yö
Nukuin 12 tuntia putkeen kuola suupielessä. Sain aamulla lapun jossa luki miten yöllä oli mennyt. Hurjaltahan tuo hysteerinen itku kuulosti, mutta olin helpottunut että meni niinkin hyvin. Kauhean huono omatunto soimasi, mutta ajattelin että jos tämä unikoulu auttaa meidän öihin niin se on sen arvoista. Jos lapsi kuitenkin saa paljon rakkautta, syliä, huolenpitoa ja huomiota niin eiköhän siitä ihan hyvä lapsi kasva.
(ainakin nyt 3-vuotiaana voin sanoa että kyllä kasvoi <3) Aamulla sain hakea onnellisen lapsen sängystään ja jatkoimme päivää samoilla rutiineilla kuin kotonakin.
Päivällä keskustelin taas ihanan sairaanhoitajan kanssa meidän elämästämme ja puhuimme siitä kuinka jatkaa kotona unikoulua. Kotona ollessa voisi kuulemma takapakkia tulla, mutta jos vain kotonakin jatkaisin samaan malliin pitäisi hyvien yöunien jatkua.
Toinen yö
Toinen yö meni vielä paremmin kuin ensimmäinen. Olin ihan ällistynyt kun minut herätettiin 8.15 ja minulle kerrottiin että lapsi nukkuu vielä, että haluaisinko mennä syömään rauhassa aamupalan? Arvatkaa kaksi kertaa halusinko. Sen jälkeen sain hakea iloisen ja onnellisen, yönsä melkeinpä rauhassa nukkuneen lapsen syliini.
Kolmas yö

Kolmannen yön jälkeen en edes saanut lappua käteeni, vaan sairaanhoitaja sanoi että lapsi on nukkunut vuorokauden ympäri. Aloin itkemään hämmästyksestä ja onnesta. Vihdoin lapsi nukkuu.
Jäimme sairaalaan vielä neljänneksi yöksi koska sairaalassa ei ollut oikeastaan ketään sillä hetkellä, kun oli tullut peruutuksia eikä ketään oltu saatu tilalle. Oli ihanaa nukkua rauhassa vielä yksi yö ja tunsin kuinka sain hieman voimiani takaisin. Kotona hyvät unet jatkuivat tosiaan muutaman kuukauden kunnes tuli korvatulehdukset jotka kestivät ainakin kuukauden, kun emme alkuun saaneet lääkkeitä vaan odoteltiin menisikö tulehdus itsestään ohi. Se pisti unet taas sekaisin ja jatkoimme taas heräilyä. Välillä on ollut hieman parempia unikausia ja välillä taas todella huonoja kausia.
Vaikka meidän nukkumiset eivät jatkuneetkaan paria kuukautta pidempää, tunsin että sain sairaalaunikoulusta tarvittavaa voimaa jatkaa eteenpäin. Sain vahvistuksen ammattilaisilta siihen, että en tee mitään väärin, en ole huono äiti ja osaan hoitaa lastani.

Sain levättyä ja kerättyä voimia, vahvistettua omaa äitiyttäni niin että jaksoin taas eteenpäin. Toki kotiin tullessa istuin joka ilta hartiat korvissa odottamassa, että ihan kohta huuto alkaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yöt heräämättä. Saattaa kuulostaa oudolta että tarvitsin ammattilaisen sanelemaan minulle etten ole huono äiti, mutta siinä vaiheessa alkoi masennus jo oireilemaan pahasti ja se sai minut epäilemään itseäni äitinä.En koe, että sairaalaunikoulusta on koitunut mitään haittaa meille kummallekaan, päinvastoin. Jos olisin koittanut vaan yksin jatkaa unikouluja ja heräilyjä, olisin ehkä uupuneena oikeasti heittänyt vauvan seinään. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta niin väsynyt olin. Sen jälkeenkin olemme valvoneet, mutta koin saavani sairaalajaksosta voimia myös henkisesti jatkaa eteenpäin heräilyistä huolimatta.

Usein minulle sanotaan ettei tarvitse välittää ihmisistä jotka arvostelevat äitiyden valintojani. Se tuntuu vähättelyltä, vaikka onkin tarkoitettu lohdutukseksi. Olin masentunut ja univeloissa, ja jouduin viemään lapsen jonkun muun unikoulutettavaksi, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi. Siinä vaiheessa en kaivannut enää muiden haukkuja niskaani unikoulusta. Tuntui että olin tehnyt lapsen tähän maailmaan tajuamatta mitään asioista, tein kaiken väärin ja jouduin menemään sairaalaan, jotta lapsi oppisi nukkumaan kun en itse osannut sitä opettaa. On vaikea olla kuuntelematta soraääniä ulkopuolelta, kun omankin pään sisällä koputtelee koko ajan negatiivinen (masentunut) mörkö joka pistää epäilemään kaiken. “Itsepähän olet lapsen tähän maailmaan tehnyt” on ehkä maailman huonoin lause mitä voi sanoa, koska se voi olla jonkun väsyneen, ylikuormittuneen äidin viimeinen niitti jaksamiseen.

Olen epäröinyt tämän kirjoituksen julkaisemista, kun lapsellani edelleen nyt tutkitaan voisiko syyt heräilyyn olla fyysisiä. Jos saammekin jonkun diagnoosin nyt, olen todella vihainen siitä ettei minua otettu tosissaan, kun jo puolen vuoden ikäistä vauvaa vein lääkäriin tutkittavaksi ja minua vähäteltiin. Mitä jos olenkin vienyt lapsen sairaalaunikouluun turhaan, jos syy onkin fyysinen? Halusin silti julkaista tämän kirjoituksen, jos joku saakin tästä voimia jaksaa eteenpäin, joko vaatia lisää tutkimuksia lapselleen tai vaikka rohkeutta viedä sairaalan unikouluun. Jälkikäteen voin sanoa, että unikoulu olikin paljon parempi paikka kuin kuvittelin, enkä kadu sinne menemistä. 

Minun ja poikani alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä, kun univajeen lisäksi (ja takia) masennuin ja uuvuin täysin. On vaikea uskotella itselleen että on hyvä äiti kaikesta huolimatta, kun kuulee haukkuja ympäriltä miten huono äiti olen kun en jaksanut valvoa vaan pakotin lapseni unikouluun. On kuitenkin ihan fakta että etenkin yksinhuoltajana on rankkaa valvoa yöt läpeensä ja taistella lasta vielä päikkäreillekin, kun ei ole ketään muuta apuna. Tänä päivänä kuitenkin taputan itseäni olalle siitä että jaksoin, että hain apua ja sain sitä. Että uskalsin sanoa, että nyt en jaksa enää. Se on tehnyt minusta paremman äidin, kun tiedostan omat voimavarani.

Joten mieti kaksi kertaa kun ensi kerralla aiot haukkua jonkun toisen äidin valintoja. Äitiys ja vanhemmuus on niin herkkä asia, että pitäisi enemmän kannustaa, tarjota apua ja kehua, kun haukkua, kytätä ja lytätä. Se mikä toimii teidän perheelle, ei välttämättä toimi ollenkaan meidän perheelle.​​

Kirje päiväkodin hoitajille

Kirje päiväkodin hoitajille

Hei, meidän päiväkodin hoitajat. Kirjoitan teille tämän kirjeen koska haluan kertoa teille (ja kaikille muillekin jotka lasten kanssa tekevät töitä joka päivä), että te olette älyttömän tärkeitä. Tänään kun oli tarhan kevätjuhla, viimeinen lapsellani pienten ryhmässä, halusin kertoa teille kuinka hienoa työtä olette tehneet. Annoimme teille lahjat ja kirjoitin kortteihin kuinka tärkeitä olette, mutta jotenkin tuntui että se ei riittänyt, joten päätin kirjoittaa teille vielä tämän kirjeen.

 

 

Viime syksynä palasin opiskelemaan ja sain saatettua opintoni loppuun, tänä keväänä olen koittanut toipua tästä rankasta opiskelujaksosta. Olen myös edelleen toipumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Jos te hoitajat ette olisi olleet niin ihania, ymmärtäväisiä, empaattisia ja aidosti välittäneet lapsestani, en tiedä miten olisin jaksanut. Joka aamu kun jätän lapseni teidän huomaan, voin olla varma että hänellä on siellä hyvä olla. Hänet ruokitaan, puetaan, otetaan syliin, hänen annetaan leikkiä, nukkua, juosta, nauraa ja itkeä, askarrella, laulaa, jumpata ja opetella kaikenlaisia elämässä tarvittavia taitoja.

Tarhan aloitus oli tietysti vaikea niin kuin kaikille lapsille. Kun jätin lapseni sinne itkemään ja lähdin kouluun, olin samaan aikaan huojentunut ja särkynein sydämin. On kamalaa jättää oma lapsi tarhaan, irrottaa väkisin ne pienet kädet kaulastaan ja koittaa vakuuttaa lapselle ja itselleen että hyvin se menee, ja sen jälkeen itkeä koko matka kouluun. Itkin kahta asiaa: sitä että lapsi jäi ikävöimään ja toiseksi sitä että tunsin olevani vapaa. Kotiäitiys ei ehkä ollutkaan minua varten. Kotona lapsen kanssa oleminen on ihanaa, mutta myös todella rankkaa varsinkin yksin lasta kasvattaessa.

Kotiäitiys on ihanaa, mutta myös yksinäistä ja yksitoikkoista. Epävarmuutta ja väsymystä.​ Olin helpottunut siitä, että ainakin puoleksi päiväksi sain pienen helpotuksen yksinhuoltajuudesta ja pääsin taas tekemään omia juttuja, enkä ollut vain äiti. Välillä tuntuu että on vaikea sanoa tämä ääneen, kun kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä, että jotkut äidit tukehtuvat kotona ollessaan äitiyden rankkuuteen, ja kadottaa itsensä sinne ahdistuksen ja masennuksen syövereihin. Minun matkani äidiksi on ollut usein myrskypilviä siellä vaaleanpunaisten hattaroiden välissä.

 

 

 

​Kiitos teille hoitajille, jotka piditte lastani sylissä ja lohdutitte häntä vaikeina alkuaikoina, ja lohdutitte äitiäkin lähettämällä viestin että kaikki hyvin, lapsi on taas iloinen. Silloin pystyin keskittymään taas itseeni ja opiskeluun.

Koko kevään olen kuullut erinäisiä lauluja uudestaan ja uudestaan, lauluja joita on tarhassa opeteltu. En koskaan kyllästy kuuntelemaan kun lapsi laulaa silmät tuikkien suosikkilaulujaan, ja ylpeänä sanoo että olen tarhassa oppinut. Kiitos hoitajat, että olette opettaneet lapseni laulamaan niin monia laulua ja olemaan ylpeä siitä että osaa. Lapsi laulaa suihkussa, bussissa, rattaissa, iltapalalla ja jopa unissaan. Minusta on ollut ihanaa, kun olette kevään aikana tutustuttaneet lapset eri maiden lauluihin, ja on mahtavaa että laulatte syntymäpäivälaulun suomeksi sekä englanniksi.​

Eilen kun paketoin lahjojanne, lapsi paketoi minulle ”syntymäpäivälahjaa” ja lauloi syntymäpäivälaulun englanniksi. Silloin taas ajattelin teitä, ihanat hoitajat, kiitos kun jaksatte joka päivä opettaa lapsillemme uusia taitoja.

 

 

Meillä kotona on myös mielellään leikitty hoitajaa ja lasta.
”Äiti ole sinä lapsi, minä olen hoitaja, sitten minä sanon sinulle ettei saa pelleillä ruokapöydässä”
Meillä kotona on myös uhkailtu.
”Äiti minä kerron tarhassa hoitajille että sinä paiskot ovia!”
Vaikka tunsinkin pistoksen sydämessäni, että olenpa huono äiti kun paiskon välillä ovia, ajattelin myös että onpa mahtavaa että lapsellani on niin paljon turvallisia aikuisia ympärillään.Kiitos teille päiväkodin hoitajat, että olen saanut olla se mitä olen, olen voinut suoraan puhua teille asioista, kuten siitä että olen masentunut. Te olette olleet myös osallisina siihen, että olen toipumassa masennuksestani, koska olen voinut luottaa lapseni teidän hoitoon. Olen ollut niin kiitollinen ja huojentunut siitä että joku muu hoitaa välillä lastani. Yksinhuoltajana on todella rankkaa tehdä kaikki yksin, ja jo se että joku muu tekee lounaan ja laittaa päiväunille on minulle iso juttu.
Kerran lapsi sanoi kotona ruokapöydässä että hoitaja sanoi minulle tänään että istu kunnolla pöydässä ja syö! Ja minua nauratti, kun joku muukin komentaa lastani, enkä aina vain minä.

Lapseni on saanut ihania ystäviä tarhasta ja on mukavaa kun kaveritaitojakin harjoitellaan. Olette opettaneet anteeksiantoa, ystävällisyyttä, toisen huomioonottamista, kiittämistä, käytöstapoja ja leikkitaitoja muiden kanssa. Näitä kaikkia toki tehdään ja opetellaan kotonakin, mutta yksin lasta kasvattavalle on iso asia että joku muukin näitä opettaa lapselleni.

Olen pahoillani siitä, että päättäjät eivät arvosta teidän työtänne tarpeeksi. Kaikesta leikataan, hoitajia vähennetään ja ryhmäkokoja kasvatetaan. Palkkakin voisi varmasti olla suurempi siihen tärkeään työhön nähden jota te teette. Välillä olen silmät suurina katsonut eteisessä kun puette kymmentä lasta samaan aikaan ja ihmettelen miten te sen teette, kun minulla on hankaluuksia jo yhden kanssa.

Haluan kuitenkin että tiedätte, että minä arvostan työtänne! <3