Kategoria: Äitiys

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.

 

Hehkuva minä – kurssi

Hehkuva minä – kurssi

Viime viikolla lähdin Turkuun Iina Laineen luo Hehkuva minä –kurssille. Näin Iina itse kuvailee sivuillaan kurssia:

Kurssi on tarkoitettu naiselle, miehelle, tytölle, pojalle… Ihmiselle, joka kokee olevansa risteyksessä, jumissa, arvostus itseen hukassa… Sinulle, joka olet kokenut kriisin naiseutesi tai miehuutesi kanssa, mm. murrosikä, rintasyöpä, painonmuutos, uusi elämäntilanne… Sinulle, joka haluat nähdä itsesi ulkopuolisen silmin ja kaipaat pientä irtiottoa… Ilman arjen rooleja, kuoria, kulisseja… 

Leikitään tyyleillä ja heittäydytään seikkailuun, jossa oma tahtotilasi on suunnannäyttäjä. Koe tunnetasolla voimakas, kaunis, valoisa, ja iloinen, onnellinen SINÄ!

Kurssilla keskitytään lähinnä sisäisen itsesi vahvistamiseen sekä arvostuksen lisäämiseen. Meikinopastus ja tyylivinkit ovat sivuosassa olevia asioita, joita tottakai pystyt imemään kurssin kuluessa, mutta itse keskityn asiakkaan sisimpään, kysyn kysymyksiä, teen tyylit luovuudella ja intuitiolla keskustellen.”

 


Kurssi on siis täydellinen minulle tällä hetkellä kun kriiseilen itseni kanssa äitiyden ja masennuksen keskellä. Lähdin Iinan kurssille avoimin mielin ja oikeastaan ajattelematta etukäteen mitä tulemaan piti. Hieman jännitti etukäteen että millaiseksi Iina minut meikkaa ja laittaa, ja millaisena hän minut näkee.

​Vaikka tiesin että kyseessä ei ole perinteinen muodonmuutos vaan jotain syvempää, olin ehkä mielessäni ajatellut peruukkeja, rekvisiittaa, fantasiahahmoja, vahvoja meikkejä. Lopputuloksena olikin kevyempi maskeeraus ja hiusten laitto kuin mitä olin ajatellut, mutta se riitti saamaan minulle ihan uskomattoman kokemuksen. Kurssin loputtua tuntui kuin olisin herätellyt sisältäni kolme erilaista vahvaa naista, jotka kaikki ovat sisälläni, mutta ne olivat vain unohtuneet sinne masennuksen, väsymyksen ja äitiyden alle. Tuntui että sain paljon lisää itseluottamusta ja arvostusta itseäni kohtaan.

 

 

Ensimmäisenä Iina meikkasi minut kauniisti ja laittoi hiuksiani. Hän laittoi minulle ison kaulakorun ja käsikoruja sekä huivin paidaksi. Tila oli ihanan tunnelmallinen ja musiikki soi taustalla. Peilissä oli juuri sellaiset pallovalot joita aina elokuvissa näkee ja tunsinkin itseni ihan filmitähdeksi kun ympärilläni Iina hääräsi ja meikkasi. Tunsin itseni todella kauniiksi ja kun hän alkoi ottamaan minusta kuvia tuntui todella kummalliselta koska jokin minun sisälläni liikahti.

 

Ennen ja jälkeen kuvat. Ennen – väsynyt mutta iloinen äiti, jälkeen – upea hehkuva nainen.

 

On outoa miten kaunis meikki voikaan vaikuttaa sisäiseen tunteeseen niin vahvasti. En yleensä meikkaa usein, joten muutos oli iso kun sain kunnon meikit. Myös Iinan vilpittömät kehut vaikuttivat sisäiseen olooni, niin että tunsin itseni rennoksi, kauniiksi ja hehkeäksi. Vaikka mielestäni kaikki ovat kauniita ja luonnollisia ilman meikkiä, niin en näe mitään väärää siinä että meikataan jotta saisi tuntea itseään eri tavalla kauniiksi. Minulla ainakin meikki, kynsien ja hiusten laitto sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, osittain sen takia että se oli toisen ihmisen näkemys minusta.

 

 

Tunsin kuinka sisälläni heräsi henkiin jokin vahva, todella naisellinen nainen joka määrää työpaikalla. Meille kummallekin tulikin sellainen bisnesnaisen fiilis ensimmäisestä lookista. Tunsin itseni ihan erilaiseksi, koska itse en pukisi sellaisia asusteita ja vaatteita päälleni yleensä, mutta niissä tuli silti todella itsevarma olo.  Tuntui jollain tapaa siltä että olen vahva nainen joka määrää omasta elämästään, ja tämän tunteen olinkin onnistunut unohtamaan. Uskomatonta miten yksi maskeeraus voi muuttaa sisäisen fiiliksen niin täysin.

 

Tunsin itseni todella luksukseksi ja loistokkaaksi, ja se tunne pysyi koko kurssin ajan. On jotenkin mahdotonta kuvailla millainen olo minulle tuli ensimmäisen maskeerauksen jälkeen, kun katsoin itseäni peilistä. Olin kaunis, ja se tuntui ihan sisällä kehossani! Iina kehui kauniiksi ja ilmeitäni ihaniksi ja siitäkin tuli iso itsetunnon nostatus.

 

Toinen maskeeraus oli afrikkalaisinspiroitunut koska kerroin kuinka Afrikka on minulle tärkeä, ollut aina jo siitä lähtien kun olen lapsena kuullut tarinoita Afrikasta. Vanhempani olivat ennen minun ja veljeni syntymää kiertäneet vuoden Afrikan ympäri autolla 70-luvulla, ja lapsuudessa kuulimme näitä tarinoita aina. Olen myös aina rakastanut länsi- ja itä-afrikkalaisia kankaita, koruja ja musiikkia. Olen myös tanssinut afrobeatia ja rakastan kaikenlaista afrikkalaista musiikkia. Iina keksi laittaa ympärilleni verhon (kyllä, verhon!),  turbaanin ja ihanat korvikset.

Tuntui kuin olisin astunut sisälleni voimakkaan naisen rooliin, eräänlaiseen soturirooliin. Tunsin itseni itsevarmaksi, ylpeäksi itsestäni. Vaikka muutos ulkoisesti maskeerauksessa ei ollut mitenkään huikean suuri, tunsin itseni taas ihan erilaiseksi kuin ensimmäisessä maskeerauksessa. Tuntui kuin sisälläni olisi taas herännyt erilainen, vahva, sensuelli, kaunis nainen. Muistutin itseäni myös siitä että olen aiemmin tykännyt pitää turbaanihuiveja päässä, ja pitääkin kaivaa huivit esille kesäksi!

Kolmas maskeeraus oli vatsatanssihuivista inspiroitunutta. Huivi oli minulle tärkeä koska se on äitini vatsatanssihuivi (jonka ‘lainasin’ äidiltäni 10 vuotta sitten enkä ole vielä saanut palautettua sitä…) ja siihen liittyy ihania muistoja. Muistoja siitä ajasta kun asuimme Malmössä ja äitini opetti vatsatanssia, ja tanssime sitä kotonakin aina. Iina muutti taas meikkiä ja rekvisiittoja ja tunsin itseni taas ihan erilaiseksi. Iina onnistui löytämään kätköistään juuri sopivat ihanat isot kilisevät korvikset jotka sopivat asusteeksi. Iina laittoi pyynnöstäni arabialaista vatsatanssimusiikkia soimaan ja aloin tanssimaan.

Tanssiessa aina sisältäni herää ilo, naiseus, rentous, onni, nauru. Kaikkea positiivista. Kuvistakin näkee kuinka tanssi tekee minut onnelliseksi. Äidiksi tullessani olen tanssinut paljon vähemmän kuin aiemmin koska ei ole ollut aikaa eikä energiaa, eikä minkäänlaista mielenkiintoa masennuksen takia.

Tanssiessa herää henkiin vanha minä, ennen äitiyttä. Minun pitäisi oppia yhdistämään naiseus, oma itseni ja omat harrastukset, oma elämä sekä äitiys jotenkin niin että mikään niistä ei jyrää toista, vaan olisivat kaikki sulassa sovussa elämässäni. Yksinhuoltajana kaikki ylimääräinen ja oma harrastus kun on välillä niin työn ja tuskan takana järjestää itselleen ja väsymys usein hallitsee kaikkea.

Oli ihanan vapauttavaa keskustella Iinan kanssa kaikenlaisista asioista, ja tuntuikin kuin olisi ollut kokonaisvaltaisessa hemmottelussa jossa saa samalla tutkiskella myös omaa elämäänsä, heikkouksia ja vahvuuksia.Tajusin jutellessamme, että olen kadottanut sisäisen naisellisuuteni ja naisen johonkin.

Usein kun katson peilistä näen vain väsyneen, ylipainoisen äidin joka ei jaksa tehdä mitään ja on masentunut. Nyt kun sain kauniin meikin ja hiukset laitettua jonkun toisen toimesta, tuntui kuin olisin herännyt henkiin pitkästä aikaa. Masennus on syönyt voimia niin, etten ole jaksanut miettiä muuta kuin arkea ja joka päiväistä selviytymistä aamusta iltaan.

Kiitos ihana Iina, että muistutit minua siitä että olen arvokas, tärkeä, kaunis, ihana ja nainen. Sitä on vaan niin vaikea itse nähdä kun on vuosia vaan koittanut pitää itsensä ja lapsensa jotenkuten hengissä.

En ole myöskään antanut itselleni lupaa miettiä omaa naiseuttani seurustelun kannalta vaan olen torjunut kaiken seksuaalisuuden, hellyyden ja rakkauden elämästäni. Ei minulla ole ollutkaan minkäänlaisia voimia edes ajatella suhteita, mutta nyt Iinan kanssa jutellessamme tajusin sen – olen elänyt ikään kuin marttyyrina. En minä ketään tarvitse! Ei minulla ole aikaa! Kaikki miehet kuitenkin satuttavat loppujen lopuksi! Emme me tarvitse miestä elämäämme, kun pärjäämme kahdestaan!

Olen tullut niin kyyniseksi kokemusteni perusteella etten edes halua antaa mahdollisuutta millekään romanttiselle. Olen elänyt vain lastani varten sekä masennuksen ja univelan kourissa. Onhan se ymmärrettävää että jos ei koskaan nuku, ei jaksa kuin pysyä hengissä päivästä toiseen. Nyt kun masennus vähän helpottaa ja lapsi kasvaa, olen alkanut miettimään että kuka olen? Haluanko olla yksin kun lapsi kasvaa ja lähtee huitelemaan omille teilleen? Totesin Iinalle että eipä niitä kiinnostavia miehiä ole edes tupsahtanut eteen mistään ja Iina vitsaili että kotimatkalla vielä liityn Tinderiin. Hah! (en oikeasti liittynyt…vielä)

 

 

Vaikka maskeeraus ja rekvisiitat olivatkin vaatimattomammat kuin olin kuvitellut etukäteen, totesin itselleni jälkikäteen että se ei yhtään haitannut vaan päinvastoin. Jos rekvisiittaa olisi ollut todella paljon ja olisimme keskittyneet luomaan niin sanottuja hahmoja minun ympärilleni se olisi haitannut minun kokemustani. Olisin toki saanut hienoja kuvia upeista maskeerauksista.

Mutta nimenomaan tässä kurssissa ei ole kyse vain ulkoisesta olemuksesta, vaan se miltä minusta sisälläni tuntuu.

Minusta tuntui kuin Iina olisi herätellyt kolme erilaista naisellista hahmoa jotka halusivat tulla sisältäni ulos. Oli ihanaa nähdä itsensä tavallisena, mutta kauniina hehkuvana naisena, ja jos rekvisiittaa olisi ollut enemmän en olisi ehkä osannut kääntää katsetta sisäänpäin. Meikki ja rekvisiitat yhdessä Iinan kanssa käytyjen keskustelujen kanssa tuntuivat vahvistavan itsetuntoani. Että olen sittenkin ihan oikeasti kaunis ja naisellinen, seksuaalinen ihminen joka kaipaa hellyyttä, kosketusta ja kauniiksi kehumista.

Huomasin että kaipaan sitä että joku kehuu minua ja olikin ihanaa kun Iina vilpittömästi välillä kehui silmiäni, ilmeitäni ja sisäistä voimaani. Olen ollut niin kauan yksin ja kyynistynyt kokemuksistani että olen päättänyt olla yksin loppuelämäni, koska silloinhan kukaan ei voi minua satutaa? Mutta ketä se kyynisyys oikeasti palvelee? Ehkä joskus annan mahdollisuuden rakkaudelle, jos sellainen joskus käveleekin ovesta sisään. Koska minähän olen todellakin sen ansainnut! (tällä hetkellä kyyninen minä edelleen täällä tuhahtelee että niin varmaan, mutta saa nyt nähdä!)

 

 

Suosittelen Iinan kurssia ihan kaikille, ja varsinkin niille joilla ehkä on jokin kriisi tai kipuilu meneillään elämässään. Ainakin minulle kurssi antoi ihan oikeasti itsevarmuutta ja nosti itsetuntoa. En oikein osaa edes selittää sitä, mutta tunsin kuinka itsetuntoni heräsi henkiin taas.  Myös keskustelut Iinan kanssa tuntuivat niin ihanilta ja avaavilta että oivalsin itsestäni monta asiaa kurssin aikana. Olen antanut lapselleni niin paljon rakkautta ja hoivaa, ja ansaitsisin sitä itsellenikin. Olen äiti, mutta olen myös nainen joka kaipaa hellyyttä ja omaakin elämää.

Välillä tarvitsee toisen ihmisen tuomaan esille asioita jotka ovat pinnan alla kuplineet, ja et ole itse niitä tajunnut tai ne ovat olleet hukassa.

Joskus tarvitsee toisen ihmisen houkuttelemaan niitä esille itsestään. Näen näissä kuvissa itseni niin vahvana mutta herkkänä, kauniina, hehkeänä ja onnellisena. Kurssin antia ei ollut siis pelkkä ulkoinen kauneus vaan sen sisäisen potentiaalin löytäminen ja esiin kaiveleminen. Kiitos Iina ihanasta kurssista <3


TÄÄLTÄ löydät Iinan nettisivut!

TÄÄLTÄ löydät Iinan facebook-sivut!

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, olin niin loppu yöheräilyihin että saimme lähetteen Tammisaareen sairaalaunikouluun. Siinä vaiheessa olin nukkunut koko 7 kuukauden aikana korkeintaan 3 tuntia putkeen, ellei joku tullut hoitamaan lasta jotta sain nukkua. Heräsimme yöllä 5-30 kertaa yössä ja olin tulossa hulluksi univajeesta.

Haluan painottaa, etten suosittele kenellekään huudatusunikoulua, sillä on olemassa lempeitä unikouluja joita voi kokeilla kotonakin. Jos äiti ei jaksa unikouluttaa voi pyytää isää tai jotain muuta läheistä apuun. Joku muu henkilö osaa hoitaa unikoulun ehkä johdonmukaisemmin ja määrätietoisemmin kuin väsynyt vanhempi. Itse aikoinaan pyysin serkkuni ja tätini auttamaan unikoulussa, ja sain itse sillä aikaa nukkua. Esimerkiksi MLL:n sivuilla on unikouluista tietoa.

Usein unikouluja ei suositella alle 1-vuotiaille (eikä ollenkaan alle puolivuotiaille), mutta meidän tilanteessa oli painavana syynä äidin jaksaminen. HUS:in sivuilla lukee että unikoulu sopii parhaiten 6-9-kuukautisille. Pienet vauvat vasta harjoittelevat elämää ja heräily kuuluu asiaan, mutta silloin kun vanhempi väsyy on aika miettiä apukeinoja.

 

Olen sitä mieltä että jos vanhemmat vain jaksavat voi olla hyvä antaa vauvan harjoitella itse lempeästi omaa unirytmiään. Mutta jos äiti väsyy täysin, ja kuten minun tapauksessa myös masentuu, on aika tehdä asioille jotain.

 

 

Sairastavaa lasta ei saa unikouluttaa

Pitää myös varmistaa ettei lapsella ole mitään fyysistä vaivaa – poissulkea korvatulehdukset, allergiat, refluksi ja niin edelleen. Voin tosin kokemuksesta sanoa ettei se ole helppoa koska lääkärit eivät aina usko eivätkä kuuntele lapsen oireita, ainakaan julkisella puolella. Yritin itsekin selvittää voisiko yöheräily johtua jostain fyysisestä vaivasta, mutta minua vähäteltiin ja minulle sanottiin että ei se varmaankaan mitään ole, vauvat nyt ei oikeen osaa vielä nukkua.

Sain lääkärit lopulta ottamaan joitakin kokeita, allergiatestejä yms, eikä niissä näkynyt mitään. En kuunnellut äidinvaistoani tarpeeksi ja väsyneenä uskoin lopulta lääkäreitä, kun sanoivat ettei lasta mikään vaivaa. Tällä hetkellä kun lapsi on 3-vuotias, olen alkanut uudestaan selvittämään yöheräilyjen syitä, koska meillä heräillään edelleen. Jos olet epävarma ja uskot että lastasi vaivaa jokin allergia tai muu fyysinen vaiva – selvitä se ensin ennen kuin aloitat unikouluja. Myöskään tietysti kipeänä (flunssa tms) ei pitäisi pitää unikoulua.

Äidin jaksaminen vaikuttaa koko perheeseen

Itsestäni aina tuntuu pahalta kun sairaalaunikouluja haukutaan, koska minusta tuntuu siltä että minua haukutaan huonoksi äidiksi. Itsekään en olisi halunnut unikouluttaa lasta, mutta olin yksin ja niin uupunut, että olin sekoamassa. Luultavasti muun muassa univaje aiheutti myös minun masentumiseni. Muistan että ajattelin, että jos sairaalaunikoulu vaan auttaisi nukkumaan edes pidempiä pätkiä kun 15min-2 tuntia niin olisin tyytyväinen. En oleta että 7 kuukauden iässä kaikki lapset nukkuisikaan täysiä öitä, mutta vartin välein heräily useamman kerran viikossa, kuukausien ajan saattaa kenen tahansa uupumukseen. E

nnen kuin sain lapsia, tai jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä paheksunut huudattamista tai minkäänlaisia unikouluja. Nyt kuitenkin ymmärrän, että jos äiti ei jaksa se vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Laita ensin itsellesi happinaamari, ja sen jälkeen vasta lapsellesi!

“Minäkin jaksoin valvoa, mikset sinä jaksa?”

​Joskus tuntuu, että joidenkin hyvin nukkuvien lapsien vanhemmat eivät osaa ollenkaan laittaa itseään toisen kenkiin, vaan haukkuvat sairaalaunikoulut lyttyyn. Ja välillä törmään niihinkin äiteihin jotka sanovat että heilläkin heräillään ja he jaksavat, joten miksei muutkin. Kenenkään jaksamista ei pitäisi verrata keskenään ja jokainen perhe tekee omien voimavarojensa mukaan. Olen monia keskusteluja nähnyt liittyen asiaan, missä sairaalaunikouluun lapsensa vieneet äidit haukutaan vastuuttomiksi ja että kiintymyssuhde on pilalla, kun on unikoulutettu tuntemattoman hoitajan toimesta.

​Ennen sairaalaunikoulua jouduin jättämään vauvan yksin huutamaan yöllä kotonakin, kun menin vessaan itsekin huutamaan ja itkemään. Eihän se kivalta tunnu, todellakaan. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään, eikä kukaan voi ymmärtää miltä se täysin tuntuu, jos ei ole itse kokenut niin täyttä uupumusta. Ajattelin monena yönä, että heitän vauvan seinään, mitä vain että se hiljenisi. Saatoin muutaman kerran hyssyttää hieman kovakouraisesti, ja kerran löin vessan ovesta naulakon alas kun olin sekoamaisillani väsymyksestä. ​Minulla ei ollut ketään muuta siinä auttamassa yöllä, ellen kutsunut läheisiä kylään välillä auttamaan. Vähän aikaa sitten luin jonkun äidin kommentin siitä että hän ei ainakaan ikinä raivoaisi lapselleen.

En minäkään ajatellut koskaan että raivoaisin vauvalle pää punaisena, mutta en tiennyt sitäkään, että joudun yksinhuoltajaksi ja masennun ja uuvun univelan alle. Puhun näistä nyt ääneen vaikka ne hävettävätkin minua edelleen, mutta näistä täytyy puhua! Sellaisen univelan uuvuttamana ei ole ihme, ettei äiti jaksa. Haluan tällä kirjoituksella taas korostaa sitä, että jos äiti ei jaksa, täytyy hakea apua ja sitä pitäisi saada. Ilkeillä kommenteilla voi saada aikaan sen, ettei se yksi väsynyt äiti kehtaa myöntää missään että nyt en jaksa, ja seuraukset saatetaan lukea iltapäivälehdistä.

 

On hyvän äidin merkki, kun tajuaa ettei oikeasti jaksa enää vaan pyytää apua. Muistakaa, että kaikkien voimavarat eivät ole samanlaiset – vaikka sinä olet jaksanut heräillä ei tarkoita sitä että kaikki jaksavat. Taustalla voi olla myös muutakin ongelmaa kuin vain heräily. 

 

“Ole vain johdonmukainen niin kyllä se alkaa nukkumaan”

Itse olin kokeillut kaikenlaiset unikoulut (tassuttelu-unikoulu oli meillä lähinnä vitsi, kun lapsi ei halunnut että häneen kosketaan) ja tädin ja serkunkin pyysin apuun niissä, yritin pitää rytmit samanlaisina joka päivä, vähentää päiväunet yksiin uniin, siirrellä päiväuniaikoja ja niin edelleen. Kaikkialta hoettiin että “olet vain johdonmukainen”, ja niin olinkin, mutta mikään ei toiminut. Lopulta olin niin poikki ja neuvoton että lähdimme Lastenklinikalle, kun lapsi vaan huusi huutamistaan koko illan ja alkuyön. Sieltä saimme lähetteen Tammisaareen, jonne pääsimmekin peruutuspaikalle viikon sisään.

Kuulemma jonot saattavat ollakin pitkiä, mikä on todella huono juttu, koska tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi kuukauden odottelu voi saada vanhemmat täysin hajoamaan univajeeseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole yhtäkään sairaalaunikoulua, Jorvissa on kuulemma joskus ollut mutta sekin on lopetettu. Mielestäni aivan väärä säästökohde, koska uniongelmat ovat iso ongelma joihin vanhemmat usein kaipaavat apua, ja univaje ei ole leikin asia. Vanhempien jaksaminen on kaikista tärkein asia, ja jos äiti ei jaksa, voi tapahtua peruuttamattomia vahinkoja. Kroonistuessaan uniongelmat voivat äidillä myös jatkua vaikka lapsi alkaisikin nukkumaan.

Jos epäilet fyysistä vaivaa, vaadi tutkimuksia

Meillä kävi niin, että unikoulun jälkeen lapsi nukkui 12-14 tuntia putkeen, kunnes tuli korvatulehduskierre joka kesti monta kuukautta, ja nukkuminen loppui taas siihen. Sen jälkeen mikään unikoulu ei taaskaan onnistunut. Olisi varmaan pitänyt pyytää uudestaan lähete unikouluun (ja sellaisen kuulemma voi saadakin), koska me valvomme edelleen 3-vuotiaana. Tällä hetkellä tosin taas tutkitaan voisiko vaiva olla sittenkin jotain fyysistä. ​ Tällä hetkellä jaksan paremmin taas vaatia lähetteitä ja tutkimuksia (lääkäreistä ja terveyskeskuksesta sanon vielä muutaman sanasen uudessa postauksessa joskus, kun jaksan). Meidänkin tapauksessa olisi pitänyt alusta asti jo tutkia fyysisiä syitä paremmin, en vain osannut vaatia niitä kun en tiennyt asioista.

 

Ihanaa, kun huoltani vihdoin kuunneltiin

Saavuimme Tammisaareen syksyllä 2014. En muista kaikkea tästä reissusta kun jälkikäteen siitä kirjoitan, mutta yksityiskohtainen kertomus Tammisaaren unikoulusta löytyy esimerkiksi täältä Katri Mannisen blogista. Itse en muista ihan niin yksityiskohtaisesti unikoulusta mutta haluan silti kertoa oman kokemukseni siitä.Tulimme sairaalaan ja siellä tapasimme lääkärin ja sairaanhoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme kauan, kerroin rutiineistamme, miten yöt sujuivat yleensä, miten monta kertaa lapsi heräilee ja mitä teemme kun hän herää. Vihdoinkin minusta tuntui että joku otti minut, heräilyt ja univajeeni tosissaan ja itkin hämmentyneenä että joku kuunteleekin minua oikeasti. ​Lapselta otettiin myös virtsakoe ja muita kokeita joissa poissuljettiin joitakin fyysisiä syitä.

 

Kenenkään väsymystä EI SAA VÄHÄTELLÄ. Ei koskaan. Minäkin olisin halunnut että minua kuunnellaan kun itken lääkärin vastaanotolla, etten jaksa enää.

Unikoulussa äitikin nukkui vuorokauden ympäri

Alkukartoituksen jälkeen saimme rauhassa tutustua paikkaan, minä sain oman huoneen ja lapsi sai oman huoneen sairaalan toisesta päästä. Leikimme yhdessä päivällä lapsen kanssa, nukutin päiväunille, söimme iltapalan ja laitoin lapsen nukkumaan illalla. Sen jälkeen yö olkin sairaanhoitajien käsissä. Itse vääntelin käsiäni hetken ja mietin mitä ihmettä nyt teen, kun olin niin tottunut kotona vaan istumaan sohvalla odottamassa milloin huuto alkaa. Nyt pääsin nukkumaan omaan sänkyyn rauhassa, tosin ennen kuin nukahdin tunsin soimaavan omantunnon  huutavan, kun jätin lapseni muiden huollettavaksi ja olin huolissani miten yö sujuisi.  Päällimmäisenä kuitenkin tunsin helpotusta, että ehkä saisimme kohta nukkua.
Ensimmäinen yö
Nukuin 12 tuntia putkeen kuola suupielessä. Sain aamulla lapun jossa luki miten yöllä oli mennyt. Hurjaltahan tuo hysteerinen itku kuulosti, mutta olin helpottunut että meni niinkin hyvin. Kauhean huono omatunto soimasi, mutta ajattelin että jos tämä unikoulu auttaa meidän öihin niin se on sen arvoista. Jos lapsi kuitenkin saa paljon rakkautta, syliä, huolenpitoa ja huomiota niin eiköhän siitä ihan hyvä lapsi kasva.
(ainakin nyt 3-vuotiaana voin sanoa että kyllä kasvoi <3) Aamulla sain hakea onnellisen lapsen sängystään ja jatkoimme päivää samoilla rutiineilla kuin kotonakin.
Päivällä keskustelin taas ihanan sairaanhoitajan kanssa meidän elämästämme ja puhuimme siitä kuinka jatkaa kotona unikoulua. Kotona ollessa voisi kuulemma takapakkia tulla, mutta jos vain kotonakin jatkaisin samaan malliin pitäisi hyvien yöunien jatkua.
Toinen yö
Toinen yö meni vielä paremmin kuin ensimmäinen. Olin ihan ällistynyt kun minut herätettiin 8.15 ja minulle kerrottiin että lapsi nukkuu vielä, että haluaisinko mennä syömään rauhassa aamupalan? Arvatkaa kaksi kertaa halusinko. Sen jälkeen sain hakea iloisen ja onnellisen, yönsä melkeinpä rauhassa nukkuneen lapsen syliini.
Kolmas yö

Kolmannen yön jälkeen en edes saanut lappua käteeni, vaan sairaanhoitaja sanoi että lapsi on nukkunut vuorokauden ympäri. Aloin itkemään hämmästyksestä ja onnesta. Vihdoin lapsi nukkuu.
Jäimme sairaalaan vielä neljänneksi yöksi koska sairaalassa ei ollut oikeastaan ketään sillä hetkellä, kun oli tullut peruutuksia eikä ketään oltu saatu tilalle. Oli ihanaa nukkua rauhassa vielä yksi yö ja tunsin kuinka sain hieman voimiani takaisin. Kotona hyvät unet jatkuivat tosiaan muutaman kuukauden kunnes tuli korvatulehdukset jotka kestivät ainakin kuukauden, kun emme alkuun saaneet lääkkeitä vaan odoteltiin menisikö tulehdus itsestään ohi. Se pisti unet taas sekaisin ja jatkoimme taas heräilyä. Välillä on ollut hieman parempia unikausia ja välillä taas todella huonoja kausia.
Vaikka meidän nukkumiset eivät jatkuneetkaan paria kuukautta pidempää, tunsin että sain sairaalaunikoulusta tarvittavaa voimaa jatkaa eteenpäin. Sain vahvistuksen ammattilaisilta siihen, että en tee mitään väärin, en ole huono äiti ja osaan hoitaa lastani.

Sain levättyä ja kerättyä voimia, vahvistettua omaa äitiyttäni niin että jaksoin taas eteenpäin. Toki kotiin tullessa istuin joka ilta hartiat korvissa odottamassa, että ihan kohta huuto alkaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yöt heräämättä. Saattaa kuulostaa oudolta että tarvitsin ammattilaisen sanelemaan minulle etten ole huono äiti, mutta siinä vaiheessa alkoi masennus jo oireilemaan pahasti ja se sai minut epäilemään itseäni äitinä.En koe, että sairaalaunikoulusta on koitunut mitään haittaa meille kummallekaan, päinvastoin. Jos olisin koittanut vaan yksin jatkaa unikouluja ja heräilyjä, olisin ehkä uupuneena oikeasti heittänyt vauvan seinään. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta niin väsynyt olin. Sen jälkeenkin olemme valvoneet, mutta koin saavani sairaalajaksosta voimia myös henkisesti jatkaa eteenpäin heräilyistä huolimatta.

Usein minulle sanotaan ettei tarvitse välittää ihmisistä jotka arvostelevat äitiyden valintojani. Se tuntuu vähättelyltä, vaikka onkin tarkoitettu lohdutukseksi. Olin masentunut ja univeloissa, ja jouduin viemään lapsen jonkun muun unikoulutettavaksi, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi. Siinä vaiheessa en kaivannut enää muiden haukkuja niskaani unikoulusta. Tuntui että olin tehnyt lapsen tähän maailmaan tajuamatta mitään asioista, tein kaiken väärin ja jouduin menemään sairaalaan, jotta lapsi oppisi nukkumaan kun en itse osannut sitä opettaa. On vaikea olla kuuntelematta soraääniä ulkopuolelta, kun omankin pään sisällä koputtelee koko ajan negatiivinen (masentunut) mörkö joka pistää epäilemään kaiken. “Itsepähän olet lapsen tähän maailmaan tehnyt” on ehkä maailman huonoin lause mitä voi sanoa, koska se voi olla jonkun väsyneen, ylikuormittuneen äidin viimeinen niitti jaksamiseen.

Olen epäröinyt tämän kirjoituksen julkaisemista, kun lapsellani edelleen nyt tutkitaan voisiko syyt heräilyyn olla fyysisiä. Jos saammekin jonkun diagnoosin nyt, olen todella vihainen siitä ettei minua otettu tosissaan, kun jo puolen vuoden ikäistä vauvaa vein lääkäriin tutkittavaksi ja minua vähäteltiin. Mitä jos olenkin vienyt lapsen sairaalaunikouluun turhaan, jos syy onkin fyysinen? Halusin silti julkaista tämän kirjoituksen, jos joku saakin tästä voimia jaksaa eteenpäin, joko vaatia lisää tutkimuksia lapselleen tai vaikka rohkeutta viedä sairaalan unikouluun. Jälkikäteen voin sanoa, että unikoulu olikin paljon parempi paikka kuin kuvittelin, enkä kadu sinne menemistä. 

Minun ja poikani alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä, kun univajeen lisäksi (ja takia) masennuin ja uuvuin täysin. On vaikea uskotella itselleen että on hyvä äiti kaikesta huolimatta, kun kuulee haukkuja ympäriltä miten huono äiti olen kun en jaksanut valvoa vaan pakotin lapseni unikouluun. On kuitenkin ihan fakta että etenkin yksinhuoltajana on rankkaa valvoa yöt läpeensä ja taistella lasta vielä päikkäreillekin, kun ei ole ketään muuta apuna. Tänä päivänä kuitenkin taputan itseäni olalle siitä että jaksoin, että hain apua ja sain sitä. Että uskalsin sanoa, että nyt en jaksa enää. Se on tehnyt minusta paremman äidin, kun tiedostan omat voimavarani.

Joten mieti kaksi kertaa kun ensi kerralla aiot haukkua jonkun toisen äidin valintoja. Äitiys ja vanhemmuus on niin herkkä asia, että pitäisi enemmän kannustaa, tarjota apua ja kehua, kun haukkua, kytätä ja lytätä. Se mikä toimii teidän perheelle, ei välttämättä toimi ollenkaan meidän perheelle.​​

Kirje päiväkodin hoitajille

Kirje päiväkodin hoitajille

Hei, meidän päiväkodin hoitajat. Kirjoitan teille tämän kirjeen koska haluan kertoa teille (ja kaikille muillekin jotka lasten kanssa tekevät töitä joka päivä), että te olette älyttömän tärkeitä. Tänään kun oli tarhan kevätjuhla, viimeinen lapsellani pienten ryhmässä, halusin kertoa teille kuinka hienoa työtä olette tehneet. Annoimme teille lahjat ja kirjoitin kortteihin kuinka tärkeitä olette, mutta jotenkin tuntui että se ei riittänyt, joten päätin kirjoittaa teille vielä tämän kirjeen.

 

 

Viime syksynä palasin opiskelemaan ja sain saatettua opintoni loppuun, tänä keväänä olen koittanut toipua tästä rankasta opiskelujaksosta. Olen myös edelleen toipumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Jos te hoitajat ette olisi olleet niin ihania, ymmärtäväisiä, empaattisia ja aidosti välittäneet lapsestani, en tiedä miten olisin jaksanut. Joka aamu kun jätän lapseni teidän huomaan, voin olla varma että hänellä on siellä hyvä olla. Hänet ruokitaan, puetaan, otetaan syliin, hänen annetaan leikkiä, nukkua, juosta, nauraa ja itkeä, askarrella, laulaa, jumpata ja opetella kaikenlaisia elämässä tarvittavia taitoja.

Tarhan aloitus oli tietysti vaikea niin kuin kaikille lapsille. Kun jätin lapseni sinne itkemään ja lähdin kouluun, olin samaan aikaan huojentunut ja särkynein sydämin. On kamalaa jättää oma lapsi tarhaan, irrottaa väkisin ne pienet kädet kaulastaan ja koittaa vakuuttaa lapselle ja itselleen että hyvin se menee, ja sen jälkeen itkeä koko matka kouluun. Itkin kahta asiaa: sitä että lapsi jäi ikävöimään ja toiseksi sitä että tunsin olevani vapaa. Kotiäitiys ei ehkä ollutkaan minua varten. Kotona lapsen kanssa oleminen on ihanaa, mutta myös todella rankkaa varsinkin yksin lasta kasvattaessa.

Kotiäitiys on ihanaa, mutta myös yksinäistä ja yksitoikkoista. Epävarmuutta ja väsymystä.​ Olin helpottunut siitä, että ainakin puoleksi päiväksi sain pienen helpotuksen yksinhuoltajuudesta ja pääsin taas tekemään omia juttuja, enkä ollut vain äiti. Välillä tuntuu että on vaikea sanoa tämä ääneen, kun kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä, että jotkut äidit tukehtuvat kotona ollessaan äitiyden rankkuuteen, ja kadottaa itsensä sinne ahdistuksen ja masennuksen syövereihin. Minun matkani äidiksi on ollut usein myrskypilviä siellä vaaleanpunaisten hattaroiden välissä.

 

 

 

​Kiitos teille hoitajille, jotka piditte lastani sylissä ja lohdutitte häntä vaikeina alkuaikoina, ja lohdutitte äitiäkin lähettämällä viestin että kaikki hyvin, lapsi on taas iloinen. Silloin pystyin keskittymään taas itseeni ja opiskeluun.

Koko kevään olen kuullut erinäisiä lauluja uudestaan ja uudestaan, lauluja joita on tarhassa opeteltu. En koskaan kyllästy kuuntelemaan kun lapsi laulaa silmät tuikkien suosikkilaulujaan, ja ylpeänä sanoo että olen tarhassa oppinut. Kiitos hoitajat, että olette opettaneet lapseni laulamaan niin monia laulua ja olemaan ylpeä siitä että osaa. Lapsi laulaa suihkussa, bussissa, rattaissa, iltapalalla ja jopa unissaan. Minusta on ollut ihanaa, kun olette kevään aikana tutustuttaneet lapset eri maiden lauluihin, ja on mahtavaa että laulatte syntymäpäivälaulun suomeksi sekä englanniksi.​

Eilen kun paketoin lahjojanne, lapsi paketoi minulle ”syntymäpäivälahjaa” ja lauloi syntymäpäivälaulun englanniksi. Silloin taas ajattelin teitä, ihanat hoitajat, kiitos kun jaksatte joka päivä opettaa lapsillemme uusia taitoja.

 

 

Meillä kotona on myös mielellään leikitty hoitajaa ja lasta.
”Äiti ole sinä lapsi, minä olen hoitaja, sitten minä sanon sinulle ettei saa pelleillä ruokapöydässä”
Meillä kotona on myös uhkailtu.
”Äiti minä kerron tarhassa hoitajille että sinä paiskot ovia!”
Vaikka tunsinkin pistoksen sydämessäni, että olenpa huono äiti kun paiskon välillä ovia, ajattelin myös että onpa mahtavaa että lapsellani on niin paljon turvallisia aikuisia ympärillään.Kiitos teille päiväkodin hoitajat, että olen saanut olla se mitä olen, olen voinut suoraan puhua teille asioista, kuten siitä että olen masentunut. Te olette olleet myös osallisina siihen, että olen toipumassa masennuksestani, koska olen voinut luottaa lapseni teidän hoitoon. Olen ollut niin kiitollinen ja huojentunut siitä että joku muu hoitaa välillä lastani. Yksinhuoltajana on todella rankkaa tehdä kaikki yksin, ja jo se että joku muu tekee lounaan ja laittaa päiväunille on minulle iso juttu.
Kerran lapsi sanoi kotona ruokapöydässä että hoitaja sanoi minulle tänään että istu kunnolla pöydässä ja syö! Ja minua nauratti, kun joku muukin komentaa lastani, enkä aina vain minä.

Lapseni on saanut ihania ystäviä tarhasta ja on mukavaa kun kaveritaitojakin harjoitellaan. Olette opettaneet anteeksiantoa, ystävällisyyttä, toisen huomioonottamista, kiittämistä, käytöstapoja ja leikkitaitoja muiden kanssa. Näitä kaikkia toki tehdään ja opetellaan kotonakin, mutta yksin lasta kasvattavalle on iso asia että joku muukin näitä opettaa lapselleni.

Olen pahoillani siitä, että päättäjät eivät arvosta teidän työtänne tarpeeksi. Kaikesta leikataan, hoitajia vähennetään ja ryhmäkokoja kasvatetaan. Palkkakin voisi varmasti olla suurempi siihen tärkeään työhön nähden jota te teette. Välillä olen silmät suurina katsonut eteisessä kun puette kymmentä lasta samaan aikaan ja ihmettelen miten te sen teette, kun minulla on hankaluuksia jo yhden kanssa.

Haluan kuitenkin että tiedätte, että minä arvostan työtänne! <3

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Äitienpäivä lähestyy taas. Yksinhuoltaja saa taas lukea, kuinka kaikkien muiden perheiden isät tuovat aamupalan sänkyyn, ja lapset käpertyvät myös viereen syömään isän tekemiä lettuja. Ikkunasta näkyy sateenkaari ja linnut visertävät kauniisti. Ja kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana! Yksinhuoltajana täytyy todeta, että katkeruus välillä värittää arkea. Isänpäivä tarhalla, äitienpäivä ilman kukkia aviomieheltä, joulu ilman isää, kahdestaan lapsen kanssa Korkeasaareen ja niin edelleen.

Eihän se niiden ehjien perheiden syy ole, että minä olen yksin ainut vanhempi. Eihän se niissä ehjissäkään perheissä todellakaan onnea aina ole. Silti yksinhuoltajan sydän välillä väkisinkin särkyy, kun näkee onnellisia äitienpäivä-päivityksiä joissa äitejä hemmotellaan, ja mainoksia suunnattu isälle, että osta kukkia ja koruja äitienpäiväksi.

Alusta asti totaaliyksinhuoltajana​

Olen alusta asti ollut yksinhuoltaja, ja toisaalta hyvä niin. Olen ihan tyytyväinen elämääni näin, kun tätä tämä on nyt eikä se muuksi muutu. En kaipaa miestä ainakaan tällä hetkellä elämääni, mutta en voi olla silti ajattelematta miten se vaikuttaa lapseni elämään. Vielä hän ei ole ihmetellyt isänsä puutetta elämässään, mutta sekin päivä on vielä edessä.

Ainoana vanhempana olemisessa on myös tavallaan omat etunsa – saa itse päättää lapsen asioista ja kasvatustavasta. Ei tarvitse riidellä puolison kanssa mistään. Sinänsä laiha lohtu silloin kun kaipaisi jotakuta jonka kanssa jakaa ne upeat hetket, kun lapsi sanoo ensimmäisen sanansa tai oppii kävelemään. Tai silloin kun on uupuneena kantanut huutavaa vauvaa viikon ja kuukauden joka yö sylissään, kun vauva ei lakkaa itkemästä. Kun yöllä miettii tulikuuman lapsen kanssa, lähteäkö päivystykseen vai ei. Kun lapsi alkaa yhtäkkiä uhmaiässä lyömään. Silloin kaipaisi toisenkin aikuisen tukea ja neuvoja.

Joskus mietin tulevaisuutta ja sitä kun lapsi lentää pesästä ja jään yksin, haluanko silloin vasta havahtua että minullakin on oma elämä? Löydänkö koskaan onnea ja rakkautta itselleni? Yksinhuoltajana uuden kumppanin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Missä vaiheessa yksinhuoltaja tapailee miehiä vai ottaako hän lapsen mukaan treffeille? Jos uudella kumppanilla ei ole lapsia itsellään, voiko syntyä kitkaa jos uusi treffikumppani ei ymmärrä että en voi saada lapsenvahtia treffejä varten neljä kertaa viikossa? Jos taas uudella tyypillä on lapsia, miten toimii uusperhekuviot? Tykkääkö lapset toisistaan, tuleeko ne toimeen? Tuleeko lapset toimeen uusien kumppanien kanssa? Kuka asuu missä ja milloinkin?

Millaista olisi yksinhuoltajan seurustelu?

Eniten uuden miehen elämään ottamisessa pelottaa se, onko hän hyvä esikuva lapselleni. Miten hän suhtautuu lapseen ja mitä jos hän ei osaakaan kohdella lastani hyvin? Millaiset kasvatustavat hänellä on, varsinkin jos hänellä ei ole jo ennestään lapsia? Miten paljon annan hänen olla mukana päättämässä lapseni asioista? Minua on entisissä suhteissa välillä kohdeltu todella huonosti, enkä halua sellaista miestä lapseni elämään.

Jos kumppanin löytäminen ennen lasta on ollut haastavaa, ei se yhtään helpotu sen jälkeen kun on saanut lapsen. Minua on ennenkin kutsuttu valikoivaksi ja nirsoksi miesten suhteen, ja lapsen saamisen jälkeen lista vaatimuksista tuntuu mahdottoman pitkältä. Mutta en minä sitä kiusallani tee, vaan oman itseni ja ennen kaikkea lapseni vuoksi.

Olen näinä kolmena äitienpäivänä jolloin olen ollut äiti, ostanut itse itselleni kukkia ja taputtanut itseäni olalle koska olen selvinnyt taas vuoden eteenpäin. Olen taas vuoden jaksanut valvoa, ruokkia, nukuttaa, kuskata, leikittää, pestä, kasvattaa, vaatettaa, hoivata, halia ja helliä yksin, ainoana vanhempana. On ollut todella rankkoja hetkiä mutta myös maailman ihanimpia hetkiä, joiden ansiosta jaksaa.

Yksinhuoltajana tunnen välillä ulkopuolisuutta

Välillä tulee eteen hetkiä jolloin ihmiset automaattisesti olettavat että olen naimisissa tai että lapsen isä on elämässämme mukana. Silloin on saattanut tulla vaivaannuttavia hetkiä, mutta useimmiten toiselle osapuolelle. Itse alan olemaan aika sinut sen kanssa että lapsen isä ei ole mukana elämässämme. Välillä tosin tuntuu turhauttavalta, ikävältä ja jollain tavalla myös nololta selitellä tuntemattomille tilanteestamme, että ”itseasiassa lapsen isä ei ole meidän elämässämme…”.​

Kun poikani oli vielä vauva ja kävimme leikkipuistoissa, ja kun juttelin muiden äitien kanssa tunsin usein olevani ulkopuolinen. Harvemmin törmäsin muihin yksinhuoltajiin, tai sitten hekään eivät mainostaneet asiaa ääneen. Kun puhuimme synnytyksestä ja muut kertoivat mitä kaikkea hölmöä miehet olivat möläyttäneet supistusten lomassa, olin usein vain hiljaa enkä jaksanut edes sanoa mitään. Kun äidit valittivat kilpaa siitä kuinka väsyneitä he ovat aina viikonloppuisin, kun arkena isän täytyy nukkua täydet yöt, että vasta lauantai-aamuna isi jaksaa herätä ja äiti saa nukkua vain yhden aamun viikossa pitkään.

Niinä hetkinä mietin hiljaa mielessäni, että kenenkään tilanteita ei pitäisi verrata toisiinsa, mutta olisipa minullakin ”isi” joka voisi antaa minun joskus nukkua pidempään aamulla. Olisipa meidänkin perheessä “isi” joka jakaa taloudelliset huolet ja kantaa leivän pöytään. Siis kirjaimellisesti, olisi kiva joskus saada leipä jonkun muun kantamana kotiin. Sellaisina hetkinä on vaikeaa olla tuntematta katkeruutta.

Onneksi vanhempani asuvat lähellä ja olemme hyvissä väleissä, joten voimme lapsen kanssa mennä perheen kesken vaikkapa syömään äitienpäivänä. Ennen kuin vanhempani muuttivat takaisin Suomeen vietin äitienpäivän kahdestaan poikani kanssa kun hän oli vauva, ja se tuntui kieltämättä vähän tyhjältä. Varsinkin kun luki blogeista ja facebookista kaikista niistä muista perheistä joissa isät lapsineen tekivät äideille kakkua ja äiti sai nukkua pitkään.Tänä päivänä olen kuitenkin jo oppinut hieman päästämään irti katkeruudesta, koska ketä se palvelee? Ei ainakaan minua eikä lastani.

Katkeruudella emme saa isää meidän elämäämme. Meidän perhe on hyvä juuri tällaisena kuin se on. Onneksi lapsella kuitenkin on elämässään eno, isoisä, kummisetiä ja paljon muitakin mahtavia ihmisiä. Onnellisessa perheessä ei ole tärkeää vanhempien määrä vaan rakkauden määrä. Uskon ainakin itse antavani pojalleni rakkautta kahden vanhemman edestä!

Lapsi on koko maailmani

Rakas lapsonen oli tehnyt minulle tarhassa kortin, joka oli käsilaukun muotoinen ja hän oli siitä niin ylpeä. Hän meni sen kanssa jopa nukkumaan, koska kuulemma se oli hänelle tosi tärkeä. Tarhassa he olivat myös valokuvanneet luontoa, ja lapsi oli ottanut valokuvan haavanlehdestä äidille. Eräänä aamuna ennen kuin ehdin edes avata silmiäni kuului ”Äiti? Rakastan sua.”(toki sen jälkeen kun avasin silmäni, näin lähietäisyydeltä huolestuneen kolmevuotiaan joka tökki tukkaani ja sanoi ”Äiti sun tukka ei oo enää pinkki! Ja siellä on alla tätä mustaa (juurikasvua)!”)

​Kerran kun olimme yksinhuoltajien vertaistukiryhmässä ja poikani oli ollut hoitajien kanssa piirtämässä, hän juoksi lopuksi luokseni kasvot säteillen onnesta – piirsin sinulle kuvan äiti! Kuvassa oli perinteinen suttu, mitä nyt tuon ikäinen piirtääkään. Mutta saatesanat saivat äidin sydämen sulamaan: ”Äiti. Piirsin maailman. Äiti tässä on sinulle koko maailma!”

 

Mitä muuta muka tarvitsen tällä hetkellä elämääni, kun sitä rikastuttaa jo niin paljon joka päivä ihana pieni herrasmies?

Äidit hermoromahduksen partaalla

Äidit hermoromahduksen partaalla

Mitä meille kuuluu tällä hetkellä? Olen suoraan sanottuna aika ahdistunut, väsynyt, kyllästynyt ja ärsyyntynyt kaikkeen, masentunut, jumissa kotona, mutta silti haluan olla vain yksin. Olen myös ollut lähellä paniikkikohtauksia usein.

Samaan aikaan olen iloinen siitä että valon ja lämpimien päivien määrä lisääntyy. Rakastan kesää, lämpöä ja sitä kun Helsinki tuntuu heräävän kesällä henkiin. Joka viikko on monta ihanaa tapahtumaa ja tuntuu että pääsen taas näkemään ihmisiä pitkän talven jälkeen. Talvisin tuntuu että kukaan ei jaksa tehdä mitään, töiden jälkeen mennään kotiin ja odotetaan seuraavaa työpäivää. Minua sellainen ahdistaa, kun en halua elää vain viikonloppuja varten.

Olen tuntenut itseni viime aikoina myös pohjattoman yksinäiseksi, mutta silti en ole halunnut ketään lähelleni.

Viime aikoina on myös taas kilahdeltu kotona. Ylläolevista asioista johtuen olen ollut todella herkkä ottamaan itseeni asioista ja ärsyynnyn nanosekunnissa. Täällä ollaan siis taas raivottu ja huudettu. Eräs aamu kun tunsin taas että mikään ei onnistu eikä vaatteet löydä tietään poikani päälle, hän vaistosi ärtyneisyyteni vaikka yritin hengitellä sitä pois. Lapsi virkkoi: ”Äiti en halua että taas paiskot ovia. Niin ei saa tehdä!” Tunsin syvän pistoksen sydämessäni. Lapsikin jo tietää että äidillä pinna palaa.
Apua. Olen niiiin huono äiti. Lapsi ei suostu vieläkään pukemaan ja tunnen kuinka vanha kunnon raivariäiti nousee sisältäni. Tunnen kuinka raivarihyökyaalto on tulossa. Huono omatunto soimaa, lapsikin tietää että olen huono äiti joten mitä sitä peittelemään enää. PASKA ÄITI!

Ei. Seis. Pysäytän ajatuksen siihen, koska kokemuksesta tiedän, että tämä syyllistämisen ajatuskehä saattaa kestää viikon jos en pysäytä sitä. En ole huono äiti. Huudan välillä, mutta pyydän myös anteeksi ja käymme läpi riitatilanteet. Aina ei voi sille mitään että hermo menee. Mikä tänään aiheutti raivon tunteen? Väsymys, aamu (en ole aamuihminen), kiire, se että lapsi ei suostu pukemaan.​
Voinko vaikuttaa näihin asioihin jotenkin? Muihin asioihin kuin pukemiseen en voi vaikuttaa tällä hetkellä, joten koitamme saada kiltisti vaatteet päälle. Vedän syvään henkeä ja päätän että emme riitele tänä aamuna, ainakaan pukemisesta. Yritän tehdä pukemisesta leikin ”Hei, muistatko että palomiehillä on 60 sekuntia aikaa pukea, äkkiä nyt, jossain palaa, tuolla meidän pihalla palaa ja pitää päästä ulos nopeasti!” Lapsi alkaa innoissaan pukemaan (koska hän rakastaa palomiehiä), ja tunnelma kevenee.
Minä tein sen. MINÄ TEIN SEN! Onnistuin rauhoittumaan, ja pääsimme lähtemään ilman huutoa. Hyvä minä! Niille jotka eivät ole kokeneet näitä raivareita tämä saattaa kuulostaa ihan normaalitoiminnalta. Miten se nyt noin vaahtoaa jostain pukemisesta? Vetää vaan syvään henkeä ja laskee kymmeneen.
Mutta niille jotka ovat näitä täyskilareita kokeneet, tietävät että ohje ”laske kymmeneen” ei auta paskaakaan, kun on tarpeeksi kuormittunut.

Yhtenä aamuna viime viikolla sanoin lapselleni että sovitaanko että tänään kukaan ei raivoa eikä kiukuttele, eikä varsinkaan äiti? Niin siis sovimme, eikä kukaan kiukutellut sinä aamuna. Jos lapsi olisi alkanut kiukuttelemaan, olisin voinut vedota siihen että sovimme että kukaan ei kiukuttele, ja ehkä koittaa itsekin hassutella sitä kiukkua pois.​

Keinoja raivareiden vähentämiseen siis on, jokaisen pitää oivaltaa ne keinot jotka toimivat itselleen ja perheelleen. Olen itse pystynyt vähentämään niitä miettimällä tilanteita joissa minulla menee hermo. Nälkä, väsymys, aamu, kiire, stressi, pukeminen, lapsen kokoaikainen kiukuttelu (hänellä nälkä, väsymys jne), liikaa asioita kerralla käynnissä, liian vähän omaa aikaa ja koko ajan joku haluamassa jotain. Voinko vaikuttaa johonkin näistä asioista? Voinko tunnustella, että näissä tilanteissa tosiaan hermo menee helpommin?

Jos tiedostaa millaisissa olosuhteissa tuntuu että raivo alkaa vyörymään yli, on helpompi hillitä raivoaan.

​Aiemmin en osannut yhtään ennakoida milloin raivari tulee, ja silloin tosiaan tuntui kuin hyökyaalto iskisi yhtäkkiä takaa. Viime viikolla minun hermojani on kiristänyt jonkin sortin rannekanavaoireyhtymän puhkeaminen vasempaan käteen, joten minulla on ollut vain yksi käsi käytössä. Tiesin siis jo ennakoida, että tällä viikolla hermo menee, varsinkin kun kättä vihloi koko ajan.

Osasin siis olla armollisempi itselleni, kun tiesin että jo kuormittavaan arkeen tuli lisähaaste – selviä arjesta yhdellä kädellä! Kun tiedostin kuormittavan tilanteen, osasin hengitellä, koitin rauhoittua jo etukäteen ja pitää pääni kylmänä.

On myös helpompi antaa raivoaminen anteeksi itselleen jos ymmärtää mistä se raivo kumpuaa. Esim. ”tällä hetkellä rahatilanne ahdistaa, en ole nukkunut kunnolla, lapsi on ollut kipeänä, minulla on kuukautiset”. Itsestäni aiemmin tuntui siltä, että ehkä minusta ei vain olekaan hyväksi äidiksi, kun raivoan ja olen niin temperamenttinen. Että se olisi ikään kuin sisäänrakennettua huonoa äitiyttä.

Omia toimintamallejaan kuitenkin pystyy muokkaamaan ja niihin pystyy vaikuttamaan, ja sen hetkinen elämän kuormitus on hyvä ottaa huomioon. Ei kukaan pysty olemaan tyynen rauhallinen aina, jos elämäntilanne on stressaava. Toisilla siihen tarvitaan enemmän, toisilla vähemmän, että hermot menee.

Vuosi, pari sitten olin kuitenkin liian väsynyt ja liian masentunut edes miettimään näitä asioita. Silloin vain raivosin ja syyllistyin. Raivosin ja syyllistyin. Pidin itseäni todella huonona äitinä.

Jos olisin lukenut jostain että pystyt itse vaikuttamaan näihin asioihin, olisin varmasti näyttänyt näytölle keskisormea ja todennut että niinpä, helpommin sanottu kuin tehty. Ei tämä tie ole ollutkaan helppo, kun olen sukeltanut syvälle itseeni ja tonkinut mitä sieltä löytyy ja mikä johtuu mistäkin, mutta uskon että se auttaa minua pidemmän päälle ymmärtämään itseäni.

Suurin oivallus minulla viime aikoina on ollut syyllisyyden kehän lopettaminen ja itselleni anteeksiantaminen. Minä yritän parhaani.
Jos en parempaan pysty tällä hetkellä, en voi sille mitään. Heti jos olen vähänkin väsyneempi, en jaksa mitään ylimääräistä kuormitusta. Silloin pinna palaa. Yritän silti itseni soimaamisen sijasta koittaa löytää siitä päivästä tai viimeisestä viikosta jotain, mitä olen tehnyt hyvin.
Sen sijaan että syyllistyn kaikesta mahdollisesta mikä on mielestäni mennyt pieleen. Huomasin että syyllisyys seuraa minua joka ikinen hetki, jopa yöllä herään siihen. Musta, painava pilvi kulki päälläni. Syyllisyys on todella raskas taakka kantaa. Ja koska podin syyllisyyttä kaikesta koko ajan, se kulki mukanani aiheuttaen pahaa mieltä sisälläni, joka taas loi pohjan uusille raivoamisille.
Perustin ryhmän facebookiin äideille jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Tervetuloa mukaan avautumaan luottamuksellisesti asioista joista on vaikea puhua jopa lähipiirille, kun tuntuu ettei kukaan oikeasti ymmärrä. ”miksi raivoat noin, älä huuda” ”kyllä kaikilla joskus hermo menee”.
Jos tuntuu että raivoat ihan liikaa, tai hermo menee usein, ja haluaisit purkaa ajatuksia ja kenties löytää uusia keinoja niiden hallitsemiseen, voi liittyä täältä vertaistukiryhmään facebookissa.

 

Miltä näyttää masentunut ihminen?

Miltä näyttää masentunut ihminen?

Minkälainen mielikuva sinulla on masentuneesta ihmisestä? Makaako hän sängyssä peittojen alla? Ei jaksa lähteä kauppaan? Välttelee muita ihmisiä? Ei jaksa huolehtia ulkonäöstään? Itkee koko ajan? Itselläni masennus tuo esille myös edellä mainittuja piirteitä, mutta useimmiten jaksan hoitaa kotiamme, ruokkia ja pukea meidät, käydä kaupassa, laittaa hiukset, käydä tapahtumissa ja ommella. Usein ihmiset yllättyvät kun kuulevat minun masennuksestani. Miten ihmeessä niin iloinen, sosiaalinen ja menevä ihminen voi olla masentunut?

Vaikka hymyilen, kannan koko ajan sisäisesti mukanani ahdistunutta möykkyä. Vaikka nauran ja vitsailen, minun sisälläni velloo masentuneita ajatuksia. Vaikka jaksan olla koko päivän ulkona ja viihdyttää lastani, sisälläni on paniikinomaisia tunteita ja joudun aika ajoin hengittelemään syvään jotta en saisi paniikkikohtausta. Vaikka jaksan nousta joka päivä sängystä ylös, minua soimaa syyllisyys monesta asiasta mitä teen tai jätän tekemättä.

 

”Toisinaan läheisten on ollut vaikea ymmärtää, että hervottoman hulluttelijan sisällä asuu myös synkeä mietiskelijä.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017​​

 

Masentunut ei aina jaksa puhua masennuksesta

 

En kerro kaikille masennuksestani koska en jaksa aina puhua siitä. En jaksa sitä että kaikki tietävät asiasta koska en aina jaksa kysymyksiä, ihmettelyjä, hyvää tarkoittavia tsemppauksia, kauniita korulauseita tai etenkään sääliä. Rakennan ympärilleni suojamuurin ja kuoren iloisuudellani koska en jaksa masentuneen leimaa otsassani jatkuvasti. Kun olen ihmisten ilmoilla haluan myös olla iloinen, nauraa, vitsailla, elää. Synkistelen ihan tarpeeksi paljon muutenkin ja välillä haluan vain unohtaa synkkyyden, ja onneksi pystynkin unohtamaan, tai ainakin jättämään sen hetkeksi taka-alalle. Silloin kukaan ei näe sisälleni. ​ Vaikka se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Usein en itsekään edes halua päästää valloilleen tunteita ja ajatukia mitä sisälläni muhii, koska pelkään mitä sieltä tulee ulos.

Yksin lapsesta huolehtiminen, kun on omiakin ongelmia pääni sisällä, musertaa minut alleen jos vain sallisin. Mitä sitten tapahtuisi, jos antaisin kaiken vain tulla ulos? Kirjoittamisen avulla olen alkanut sitä pikkuhiljaa selvittämään.Minä saatan toki olla monta päivää huolehtimatta sen suurempia itsestäni, koska en jaksa tehdä kuin välttämättömimmät asiat. Välillä on tärkeää myös mennä sieltä mistä aita on matalin ja huolehtia mieluummin ruokailusta ja lapsesta, sekä siitä että pääsee edes sängystä ylös, kuin omasta ulkonäöstään, kun voimat ovat rajalliset. On ollut aika oppia armollisuutta itselleni.

 

 

Se piristää, kun teemme jotain arjesta poikkeavaa

Välillä myös tuntuu siltä että masennuksen takia en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan. On rankkaa olla aina se, joka huolehtii ruuasta, pesuista, hellyydestä, kysymyksistä, viihdyttämisestä, lohduttamisesta, ihan kaikesta. Sen takia usein lähdemme ulos johonkin tai kutsumme ihmisiä kylään. Jos olemme vain kotona, kaikki tuntuu harmaalta massalta, ja ulos lähteminen, ihan vaan kaupungille asti ruokakauppaan rikkoo rutiineja. Silloin kaikki ei tunnu niin tahmealta ja loputtoman tylsältä.

Olen huomannut että se auttaa omaa jaksamistani jos teemme jotain arjesta poikkeavaa, edes kerran viikossa. Poden syyllisyyttä siitä että en jaksa olla lapseni kanssa kahdestaan aina. Mutta kun ajattelen asiaa tarkemmin, olen tajunnut että minusta ei tunnu luontevalta olla yksin koko ajan. Eikä edes kaksin lapsen kanssa. Kaipaan yhteisöllisyyttä, ihmisiä ympärilleni. Kaipaan ”koko kylä kasvattaa” –mentaliteettia.

“Olemme jääräpäisiä ja tiukkoja uurastajia, jotka kuvittelevat, että elämästä selviää sisulla, kovalla työllä ja yksin. Paskanmarjat! Elämästä selviää olemalla läsnä ja elossa muiden kanssa”, Mikko sanoo.                                                                                                                    – Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

 

Pään sisäisiä kamppailuja ei näe muut kuin minä itse

 

Masentuneena tavalliset arkiset asiat voivat tuntua ihan ylivoimaisen vaikeilta. Niitä pään sisäisiä kamppailuja on vaikea nähdä ulkopuolelta. Sen takia voi olla vaikeaa uskoa että olen masentunut. Laskujen maksaminen, kauppaan lähteminen, meikkaaminen, suihkussa käyminen, lääkärin varaaminen, mihin tahansa lähteminen tai minkään asian sopiminen voi olla erittäin vaikeaa. Jos en saa varattua lääkäriaikaa, vaan siirrän soittoa aina seuraavaan päivään, ahdistun ja syyllistän itseäni.

Miksi ihmeessä en osaa tehdä ihan tavallisia asioita? Kyllä aikuisen ihmisen pitäis osata hoitaa omat asiansa. Miksi muut aikuiset osaavat ja jaksavat huolehtia itsestään, ja minä en? Välillä on itsekin vaikea muistaa että olen masentunut, ja ymmärtää sitä etten aina pysty ihan tavallisiinkaan asioihin.

 

Masennus on kuin tukahduttava verho

 

Jos ei ole kokenut koskaan masennusta on ehkä vaikeaa ymmärtää, miten rankkaa masennuksen kanssa eläminen on. En minäkään tajunnut ennen kuin itse sairastuin. Missään ei näy valoa. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki on paskaa. Lapsi ei koskaan opi nukkumaan. Minä en saa nukkua enää koskaan. Olen huono äiti. Olen epäonnistunut. En jaksa mitään. Tuntuu kuin tukahduttava verho olisi laskenut päälleni, ja sen verhon läpi kaikki näyttää synkältä. Pahinta on kun sitä uskoo ettei tilanne koskaan tule muuttumaan, ja muiden vakuuttelut paremmista ajoista saattaa ärsyttää, koska eihän tämä voi tästä parantua enää koskaan? Voinko muka tuntea iloa vielä jostain joskus? Mitä ilo ja onni edes on?


Kun lähden ulos kaupungille, minusta tuntuu mukavalta myös laittautua ulkoisesti, koska se piristää sisäisesti. Kun lähden ulos ja tapaan ystäviä, en välttämättä jaksa puhua itsestäni ja omista olotiloistani yhtään sen enempää kuin on pakko. Kun pääsen tapaamaan ystäviäni, haluan olla iloinen, kuunnella muiden kuulumisia ja olla kerrankin normaali. En pidä sanasta normaali, mutta siltä minusta tuntuu. Haluan olla normaali ja elää niin kuin muutkin ihmiset, olla onnellinen ja iloinen, nauraa ja pitää hauskaa.

 

 

Ilossani on aina annos surua ja kiitollisuudessa jäljet syyllisyydestä. Hyväksyn jo, että tulen tasapainottelemaan näiden kahden ääripään välillä, mutta on tämä ollut pitkä polku kulkea.”
– Mikko Kuustonen, Eeva-lehti 04/2017

 

Täytyy löytää ne omat keinot helpottaa masennusta

 

Olen viime aikoina yrittänyt keksiä keinoja joilla käydä läpi masennustani ja saada ulos näitä tuntemuksia, ja löytää oman itseni taas sieltä äitiyden ja ahdistuksen alta. Myös uudet kokemukset sinänsä piristävät mieltä, ja on jännittävää kokeilla uusia asioita. ​Kävin noin kuukausi sitten joogassa Suomenlinnassa. Ihanan Saara Markkasen vetämään kurssiin kuului tunti joogaa ja tunti AUM-laulua. AUM-laulu eli laulujooga on kotoisin Intiasta ja se on yksi vaihtoehtoinen terapiamuoto. Joogaa olen harrastanut jo vuosia, mutta en ollut koskaan ennen kuullut laulujoogasta.

 

Hetken helpotusta laulujoogasta

Päätin kokeilla uutta juttua avoimin mielin. Istuimme ringissä silmät kiinni 45 minuuttia, hengitimme ensin syvään sisään ja sen jälkeen päästimme uloshengittäessä vuoronperään äänteitä A, E, U, M. Aluksi se tuntui kummalliselta, vieraalta ja vähän häpesin ja jännitin päästää ulos omaa ääntäni. Kun pikkuhiljaa rentouduin, annoin vain äänen tulla ulos ja kuuntelin mitä sisälläni tapahtuu. Kaikki hengittivät ja päästivät ääniä omaan tahtiin, ja se loi tilaan niin kauniita ääniä että tuli ihan kylmät väreet. Alkoi itkettää.

Tuntui että sisältäni kumpusi kaikenlaisia tunteita ulos, mutta silti tuntui kuin sisälläni olisi ollut monta lukkoa jotka estivät minua päästämään itsestäni ulos mitään kunnolla. Tuntui kuin koko kehoni olisi tukossa. Ohjaaja kehotti pitämään vuoroin kättä vatsan päällä, rinnan päällä ja pään päällä, ja kaikki äänteet tulivat eri kohdista kehoa. Oli rentouttavaa vaan olla silmät kiinni, pitää kättä rinnan päällä ja hengittää, päästää ääntä ulos. Tuntui jännittävältä että näinkin yksinkertainen harjoitus päästi minusta ulos niin paljon tunteita.

Ei ole ihmekään että laulujooga vaikutti minuun niin syvästi, kun olen pitänyt paljon asioita sisälläni viimeisten vuosien aikana. Olen ollut niin tukossa masennuksen ja traumojen verhon alla, että en ole osannut työstää mitään ajatuksia. Olen vain yrittänyt pitää itseni ja lapseni hengissä, ruokittuna ja puettuna, niin hurjalta kuin se kuulostaakin.

Tällä hetkellä tuntuu että blogin kirjoittaminen tekee todella hyvää. Tuntuu hyvältä saada ajatuksia ulos. Pikkuhiljaa, solmut saa aueta. Se pelottaa, mutta olen viime aikoina saanut oppia että pelko ei olekaan niin huono asia. Kun minusta on tuntunut että pelottaa ja olen silti hypännyt tuntemattomaan, olen voittanut itseni. Jos ei koskaan tee asioita joita pelkää, junnaa paikoillaan eikä pääse elämässä eteenpäin.

Lainaukset ovat Eeva-lehden Mikko Kuustosen haastattelusta, joka inspiroi minua todella paljon tänä aamuna. Kirjoituksen voit lukea täältä.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Vauvan yksin odottaminen ei ollut usein mitään herkkua vaan täynnä huolia jotka aiheuttivat unettomuutta jo silloin.Vauvan pientä kokoa seurattiin ultralla pari viikon välein, kukaan ei tiennyt miksi vauva kasvaa hitaasti ja on todella pieni. Olin huolissani sen lisäksi siitä, kuinka yksinhuoltajana selviän kaikesta yksin, vaikka minulla onkin laaja tukiverkosto. Myös kasvava maha ja kaikki raskausvaivat aiheuttivat sen että en pystynyt nukkumaan.

 

”Nuku nyt kun vielä voit” oli raskausaikana lauseita jotka ottivat päähän

 

Vaikka tarkoitus olisikin ollut hyvä, se ärsytti koska en pahimmillaan saanut nukuttua kuin pari tuntia kerrallaan. Muutenkin tuntui että koko ajan joku oli neuvomassa jotain tai pelottelemassa tulevaisuudesta. Odota vaan, ne sanoivat. Odota vaan, kohta et saa puoleen vuoteen nukuttua! Sitten tule uhma ja teini-ikä! Odota vaan! Ihan kuin ei oman pääni sisällä olisi ollut tarpeeksi huolia. Olin ihmeissäni, kun minusta tuntui siltä että tultuani raskaaksi, olin kaikkien ihmisten yleistä omaisuutta, minun vatsaani sai tuntemattomat lääppiä ja kaikkialta sateli neuvoja kuinka olla hyvä äiti ja mitä ei missään nimessä saisi tehdä ja kyseltiin henkilökohtaisia asioita. Tämä ei toki loppunut raskausaikaan. Ei ihme että pää meni tuoreella äidillä sekaisin, enkä aina osannut luottaa omaan vaistooni.

”Nuku aina kun vauva nukkuu” -lause ärsytti todella

 

Sinänsä ihan hyvä neuvo, mutta mitäs jos saakin vauvan joka ei nuku? Kun olin monta kuukautta joka päivä taistellut lapsen päiväunille ja juuri kun itse sain unta hän heräsi, tai kun olin vartin välein yöllä herännyt hyssyttelemään, teki mieli vetää nyrkki naamaan sille joka neuvoi nukkumaan aina kun vauva nukkuu. Vauvani oli lisäksi syntyessään pienikokoinen (sairaalasta lähtiessä 2,5kg) ja jouduin imettämään ja lisäksi antamaan korviketta vähintään kolmen tunnin välein ensimmäisen kuukauden, ympäri vuorokauden. Olin laittanut koko kuukauden ajaksi kellon soimaan kolmen tunnin välein, mutta kertaakaan en herännyt herätyskelloon vaan vauvan itkuun. Siinä ei paljoa nukuttu, paitsi kun sain jonkun hetkeksi hoitamaan vauvaa.

 

Apu sukulaisilta ja kotipalvelulta on korvaamatonta

 

​Jokainen tuleva vanhempi varmasti ajattelee, että joutuu jonkin verran valvomaan kun vauva syntyy. En itse osannut kuvitellakaan etukäteen kuinka uupunut ihminen voi olla. Vauva heräili ensimmäiset kahdeksan kuukautta joka ikinen yö, vähintään tunnin-kahden välein. Pahimmillaan olin juuri saanut pääni tyynyyn, kun huuto alkoi taas. Kolmea ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta (kun isäni muutti luokseni auttamaan meitä), yksinhuoltajana se olin minä joka heräsi vauvan kanssa joka ikinen kerta. Onneksi sentään minulla on laaja tukiverkosto tätejä, kavereita, serkkuja ja muita ihania ihmisiä joita pystyin kutsumaan apuun.

Sain apua myös kotipalvelun hoitajilta, jotka olivat kultaakin kalliimmat minulle. Oli myös ihanaa että tiesin että he olivat tulossa, ilman että tarvitsi pyytää apua. Aina samaan aikaan, samana päivänä viikossa, tiesin saavani hengähdystauon. Aina kun ovi naksahti kiinni heidän viedessään lapsen ulos, painon pääni tyynyyn ja simahdin. Muistan ensimmäisen kerran kun ompelin enkä nukkunut kun hoitaja tuli. Tuntui kuin olisin saanut elämäni takaisin jostain synkästä unettomuuden kolosta, kun ei tehnytkään heti ensimmäisenä mieli vaipua sänkyyn.

”Oletko kokeillut tuttia?”

 

Kokeilin ihan kaiken. Tuttia, rättiä, unikaveria, maitoa, musiikkia, hiljaisuutta, tassuttelua, pistäytymisunikoulua, perhepetiä, omaa petiä sängyn vieressä, omaa petiä omassa huoneessa. Ei ole keinoa jota en olisi kokeillut unien parantamiseksi, ei ole keinoa jota en olisi googlannut yön pimeinä tunteina kantaessani huutavaa vauvaa sylissäni. Uskon että kuka tahansa joka on kärsinyt uniongelmista yrittää kaikkensa jotta keksisi kuinka saada unta. Kaikki yrittivät neuvoa parhaansa mukaan ja minua vain ärsytti, kun olin kaikken jo kokeillut.

Lapsi ei vain nukkunut.Kävin lääkärissä ja neuvolassa juoksemassa vähän väliä, kerroin että vauva ei nuku, ja sain sympatiaa ja välillä sääliviä kommentteja siitä kuinka ”niin, vauvat itkee välillä eikä osaa nukkua” ja “onko ensimmäinen lapsi?”.Kerran kävin lääkärissä itku silmässä sanomassa etten jaksa enää yksin, kun vauva vaan huutaa yöt pitkät. Lääkäri avasi ovensa ja viittoi minut ulos saatesanoin: ”Kyllä ne lapset viimeistään vuoden iässä nukkuu, kyllä se siitä!” Lapsi oli kuusi kuukautta. Soitin sen jälkeen itkien äidilleni, että jos en kohta saa apua, lukee lööpeissä että äiti tappoi vauvansa ja itsensä, kun ei jaksanut enää. Se oli elämäni karmivimpia puheluita. Olin niin uupunut enkä nähnyt ulospääsyä millään.

 

Toivoisin että lääkärit ja hoitohenkilökunta ottaisivat väsyneet vanhemmat tosissaan

 

Ketään ei saisi jättää yksin uupumuksen kanssa.  Kenenkään väsymystä ei saisi aliarvioida. Olen myös pahoillani siitä kuinka huonosti terveyskeskuksissa tutkitaan vauvoja ja lapsia fyysisten vaivojen takia. Yritin selvittää onko lapsella esimerkiksi refluksia, mutta tutkimatta moni lääkäri sanoi ettei se varmaankaan ole sitä. Lopulta en jaksanut enää tapella, vaan odotin että ehkä heräily joskus loppuu ja vika on sittenkin korvieni välissä.

”Etkö muistanut että meidän piti tavata tänään?”

 

Aloin olla niin poikki, että tahattomasti ”varastin” tavaraa kaupoista, en muistanut että olin laittanut korvikkeita tai vaippoja vaunujen alaosaan, ja kotona huomasin että taas jäi jotain maksamatta. Seisoin Prisman käytävällä tuijottaen tyhjyyteen, kunnes toinen asiakas sanoi ”anteeksi väistytkö, mihin suuntaan olet menossa?”, ja siinä vaiheessa havahduin ja ihmettelin missä olen. En muistanut menneeni kauppaan. Olen unohtanut tapaamisia, lääkäriaikoja ja jopa minun ja poikani nimet. Oli kyllä näkemisen arvoinen ilme, kun leikkipuistossa toinen äiti kysyi minulta mikä poikani nimi on ja tuijotin tyhmänä ja mietin ääneen että mikäs se olikaan. Unettomuus aiheutti myös aggressiivisuutta, ärtyneisyyttä, itkuisuutta, ruokahalun lisääntymistä ja lihomista sekä pahimpana masennusta.


”Nauti joka hetkestä”

Väsyneenä tämä tuntuu suorastaan vittuilulta. Silloin kun on itkenyt lattialla uupumustaan ja tuntuu että voisi vain luovuttaa, mutta silti pitää tehdä ruokaa. Kun tuntuu että sormeakaan et jaksa nostaa enää, mutta vaippa pitää vaihtaa. Kun lähdet bussilla kauppaan ja hurautat pysäkin ohi kun et hetkeen tajunnut edes että olet bussissa. Jotkut sanovat että eivät hetkeäkään vaihtaisi pois. Minä vaihtaisin montakin hetkeä. Olisin voinut elää ilman sitä hetkeä kun huudan suoraa kurkkua pienelle vauvalleni että ”turpa kiinni, en jaksa enää huutoa”, kun herään kymmenennen kerran yksin yöllä. Sitä kun soitan äidilleni että kohta sekoan jos en saa nukkua edes kahta tuntia putkeen. Kun olen mennyt yöllä vessaan rauhoittumaan, ja olen hakannut raivoissani naulakon alas seinältä. Olisin selvinnyt ilman niitä hetkiä, kun en jaksa tehdä muuta kuin itkeä, kun olen niin uupunut. Sitä kun väsyneenä yritän päästä kauppaan, ja joku ärsyyntyy kun olen vaunuineni tiellä bussissa tai vauva itkee ja joku häiriintyy siitä. Kuinka en jaksa edes puolustaa itseäni vaan jään itkien pois. Monta muutakin kamalaa hetkeä jotka olen jo unohtanut, koska en halua niitä muistella.

 

”Hetken ne on vaan pieniä!” ja “Se on vain vaihe!”

 

Se on ihan totta, mutta silloin kun istuu sohvalla illalla lamaantuneena ja pelkää seuraavaa huutoa, ei osaa ajatella tuntia pidempään tulevaisuuteen, eikä sitä että vuoden päästä asiat voi olla toisin. Siinä väsymyksen ja uupumuksen tilassa näkee kaiken synkkien lasien läpi. Tuntuu kuin ulospääsyä ei ole, eikä koskaan enää saa nukkua.On todella ahdistavaa kun yksin valvoo vauvan kanssa yöllä ja aamulla pitää herätä ja osata toimia vaikka kuinka väsyttäisi. Silloin ainut ajatus on, että toivottavasti vauva nukkuu päiväunia sen verran, että jaksaa taas hetken eteenpäin. Iltaa ei edes uskalla ajatella.​

”Oletko kokeillut tassuttelua?”

 

Kun poikani oli kahdeksan kuukauden ikäinen oli tätini auttamassa minua unikoulun kanssa. Toisena tai kolmantena yönä lapsi vaan huusi, huusi ja huusi eikä nukkunut ollenkaan. Olin kokeillut kaikki mahdolliset unikoulut mitä oli olemassa, ja kutsuin serkkuni ja tätini auttamaan jos joku muu saisi vauvan nukkumaan. Lopulta lähdimme yöllä Lastenklinikalle ihmettelemään, voisiko se olla jotain fyysistä. Aiemmin olin väen vängällä saanut teetettyä allergiatestit eikä niissäkään mitään näkynyt. Lastenklinikan lääkäri oli sitä mieltä että fyysisesti pojassa ei ollut mitään vikaa, se ei vaan osannut nukkua. Itkin ja sanoin että olin niin väsynyt, etten tiennyt mitä tekisin. Lääkäri kirjoitti meille lähetteen Tammisaareen sairaalan unikouluun. Pääsimme sinne viikon päästä peruutuspaikalle.

 

”Se nukkuu!”

 

Olimme sairaalassa unikoulussa neljä yötä, ja ensimmäisen levottoman yön jälkeen lapsi alkoi yhtäkkiä nukkumaan 12 tuntia yössä. Olin ihan ihmeissäni. Samalla nukuin itsekin kerrankin kellon ympäri. Sairaalassa kyseltiin myös kaikenlaista meidän arjesta, rytmeistä, ruokailuista ja ihan kaikesta. Hoitajat ja lääkäri oli sitä mieltä että olen tehnyt kaiken ihan oikein ja hyvin, jostain syystä poika ei vaan nukkunut. Oli ihanaa saada vahvistusta sille että tilanne ei ole minun syytäni, vaikka vauva varmasti peilasi minun negatiivisia ja uupuneita fiiliksiäni. Unikoulu auttoi noin kaksi kuukautta kunnes tuli korvatulehduskierre joka sekoitti kaiken. Mutta ilman tätä unikoulua en tiedä miten olisi käynyt, olisin ehkä uupunut niin että olisin joutunut osastolle lepäämään.

 

”…eipäs nukukaan!”

 

Tällä hetkellä kun poikani täytti juuri kolme vuotta, on tilanne parantunut siitä että emme enää heräile keskimäärin 12 kertaa yössä eikä hän huuda vaan yleensä nukahtaa aika pian uudestaan. Kokonaisia nukuttuja öitä silti odotellessa, en edes muista milloin lapsi olisi nukkunut kokonaisen yön heräämättä. Tämä univelka ja uupumus yllätti minut täysin, vaikka luulin raskausaikana että olen valmistautunut valvomaan. En osannut silloin kuvitellakaan, mitä väsymys voisi olla, saati sitten että unettomuus jatkuisi kolme vuotta. Olen kiitollinen kaikista neuvoista silti, koska joku niistä voi osua oikeaan ja auttaa. Väsyneenä ei vaan aina osaa arvostaa hyvääkään tarkoittavia neuvoja. Mutta sitten tapahtuu jotain. Vauva hymyilee. Viaton, pieni ihminen hymyilee minulle ja rakastaa minua jokaisella solullaan. Sen jälkeen jaksaa taas seuraavan unettoman yön, koska on vaan pakko.

 

Voimia muillekin valvojille!

 

Tiedän miltä teistä tuntuu. Muistakaa, että on ihan normaalia raskaassa elämäntilanteessa tai yliväsyneenä ajatella kamalia ajatuksia. Silloin kun ne ovat vain ajatuksia on asiat vielä hyvin (no, “hyvin”). Jos tekee mieli toteuttaa joku näistä kamalista ajatuksista, puhu jollekin joka voi sinua auttaa.