Kategoria: Äitiys

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Imetyksen vaikeudesta ei puhuttu oikeastaan mitään raskausaikana. Saatettiin joskus mainita, että joillakin se ei onnistu heti, mutta onnistuu sitten kun vain harjoittelee. Muistan kuinka perhevalmennuksessa katsoimme videon imetyksestä. Videolla nainen imettää lasta metsässä sillalla, puro solisee alla. Kaikki on ihanaa ja kaunista. Toisessa kohtauksessa nainen istuu sohvalla imettämässä, ja selostaja sanoo että puoliso voi sitten äidille tuoda lehtiä, ruokaa ja juomaa sohvalle. Siinä sitten yksinhuoltaja-äitinä istuin siellä itku kurkussa ja mietin että miten yksin olenkaan.

Muutenkin tuntui että perhevalmennuksessa, neuvolassa tai ylipäätään missään ei sanottu sitä että imetys saattaa olla todella hankalaa. Varsinkin sektion jälkeen maito saattaa nousta vasta monen päivän päästä kunnolla. Imetysasentoa voi olla vaikea löytää, hartiat kivistävät jännityksestä, imuote pitää olla oikea. Tissisi saattavat olla suihkutissit, jotka suihkuttelevat maitoa joka paikkaan ja vauva saa liikaa maitoa kerralla.

En osannut raskausaikana yhtään varautua siihen, että imetys saattaisi olla todella vaikeaa. Tai että se loppuisi kuukauden jälkeen, kun en enää jaksaisi taistella sen kanssa. Imetin poikaani vähän päälle kuukauden, ja koin ihan hirveää epäonnistumista, kun lopetin imetyksen.

Poikani painoi 2860g syntyessään, joten hän sai sairaalasta asti lisämaitoa, kotona tuttipullosta korviketta. Maito nousi minulla vasta useamman päivän jälkeen synnytyksestä sektion takia. Sairaalassa vauva huusi kaikki yöt, koska ei saanut minulta tarpeeksi maitoa eikä minua ohjeistettu juottamaan tarpeeksi lisämaitoa. Uskon että jonkinlainen refluksi vaivaa lasta edelleen, sekin saattaa olla osasyynä yöhuutoihin. Pojalla on tällä hetkellä refluksilääke kokeilussa.

Sairaalassa imetysohjaus olisi voinut olla parempaa

Sektion jälkeen sain lapsen syliini vasta useamman tunnin jälkeen illemmalla (vauva syntyi kello 15.05) ja olin aivan sekaisin lääkkeistä, puudutuksesta, leikkauksesta ja ihan kaikesta. Kätilö tuli illalla huoneeseen ja  kauhistellen kysyi että enkö ole alkanut jo imettämään. Enhän minä hölmö ollut tajunnut että olisi pitänyt imettää. Kätilö laittoi minut kyljelleen imettämään ensimmäistä kertaa ikinä, ja sanoin että leikkaushaavaan sattuu. Kätilö oli sitä mieltä että se on ihan hyvä asento opetella imetystä. Vauva ei saanut imuotetta, ja seuraava kätilö pisti minut nojatuoliin istumaan ja iski rintakumin minulle, sen sijaan että olisi näyttänyt imuotteita. Olin ihan pöllämystynyt uudesta äidin roolistani, enkä osannut tietenkään vaatia että he näyttäisivät minulle kädestä pitäen. En koko 1,5 kuukauden imetyksen aikana päässyt imettämään ilman rintakumia, kun vauva ei saanut rinnasta otetta.

Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi äidiksi, kun en osannut imettää. Kaikki toistelivat minulle että kyllä ne vauvat korvikkeellakin kasvavat, mutta se ei lohduttanut minua ollenkaan. Tuntui kuin olisin heti alkuun jo epäonnistunut äitiydessä. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Syyllisyys painaa uutta äitiä

Jos nyt saisin toisen lapsen, osaisin luultavasti suhtautua imetykseen vähän eri tavalla. Nyt tiedän että on olemassa esimerkiksi Imetyksen tuki ry, jotka voivat auttaa imetykseen liittyvissä kysymyksissä. En usko että enää tuntisin niin suurta epäonnistumista jos imetys ei onnistuisikaan. Osaisin kenties suhtautua itseeni ja äitiyteen vähän eri tavalla, enkä vaatisi itseltäni täydellisyyttä. On ollut pakko opetella armollisuutta itselleen.

Syyllisyys ja paska äiti-fiilis mikä imetyksen lopettamisesta tuli, oli aivan kamalaa. Itkin ja podin huonoa omaatuntoa kauan lopettamisen jälkeen. Kunnes tajusin lopulta että se on turhaa. Mielestäni on ihanaa jos äiti pystyy imettämään, mutta eihän se ole hyvän äitiyden mittari. Silti edelleen, 3,5 vuotta myöhemmin imetyksen epäonnistuminen harmittaa. Olin haaveillut siitä että imettäisin pitkään. Ehkä eniten siinä harmittaa se, että luovutin kun se oli niin hankalaa, koska joka tapauksessa pelleilin tuttipullojen ja korvikkeiden kanssa. Ajattelin helpottaa omaa urakkaani sillä, että imetyksen kanssa tappelu loppuu ja säädän vain tuttipullojen kanssa. Olisin ehkä voinut pyytää apua jostain, ja onnistuakin imettämään.

Olin kuvitellut että imetys olisi ihanaa, mutta suoraan sanottuna inhosin sitä. Inhosin sitä, että rintani olivat painavat ja maitoa täynnä, vuosivat yli ja jouduin pitämään niitä inhottavia suojia rintsikoiden sisällä. Inhosin sitä pirun rintakumia mikä piti asetella tissille, kun vauva huutaa nälkää samalla. Inhosin sitä että jouduin steriloimaan rintakumia aina imetysten välissä. Stressasin jo seuraavaa imetystä, kun mietin että miten se taas onnistuu. Ja stressi ei yhtään tietenkään auta asiaa. Yritin pumpata maitoa mutta en onnistunut siinäkään. Lopulta olin niin poikki kaikkeen tähän säätämiseen että luovutin. Olin haaveillut imetyksestä sellaisena kuin se oli siinä perhevalmennuksen videossa, että imetän seesteisenä puron solistessa vieressä. Mutta ei se mennytkään kuin Strömsössä.

Apua ja vertaistukea on saatavilla

Neuvolasta en kokenut saavani mitään apua imetykseen. Heidän mielestään vauva sai hienosti kiinni rintakumista, ja tuntui että he eivät kuunnelleet huoliani. Itse kuitenkin halusin rintakumista eroon, eikä neuvolasta ollut apua imuotteisiin. Neuvolassakin voisi olla tietoa paremmin saatavilla esimerkiksi Imetyksen Tuesta ja ohjata vaikka tarvittaessa sinne. Ja neuvolastahan juuri nimenomaan olisi pitänyt saada imetysohjausta! Kun kyselin imettämisestä neuvolassa, oli vastassa juuri valmistunut nuori nainen, jolla ei ollut hajua mistään.

Olisinpa tiennyt että apua on kuitenkin saatavilla. Esimerkiksi facebookissa Imetyksen tuen ryhmässä voi kysyä imetystukihenkilöltä neuvoja, ja voi soittaa imetystukipuhelimeen. Jos on varaa, voi tilata kotiin asti imetystukihenkilön. Kannattaa myös selvittää onko fysiikassa jokin vialla, esimerkiksi vauvan kireä kielijänne voi aiheuttaa sen, että vauva ei pysty imemään kunnolla. Näistäkään asioista ei kukaan huomannut mainita kun valitin ettei imetys onnistu.

Voimia kaikille teille, jotka olette kamppailleet imetyksen kanssa. Se ei ole helppoa, etenkään psyykkisesti. Olette kuitenkin hyviä äitejä siitä huolimatta, että ette pystyneet tai halunneet imettää, syystä tai toisesta.

 

Apua imetykseen:

Ammattilaisapua imetykseen – Imetyksen tuen linkkejä

Imetystukipuhelin – Imetyksen Tuki Ry

Imetystukiryhmät – Imetyksen Tuki Ry

Tietoa imetyksen avuksi – Imetyksen Tuki Ry

Imetysrauha.fi

Doulapalvelut

Oletko saanut apua imetykseen jostain? Kerro ihmeessä! 

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

uinka kertoa lapselle siitä, että äiti on masentunut? Itse en ole (vielä) kovinkaan seikkaperäisesti kertonut lapselleni, että olen masentunut. Meidän perheessä kyllä sanoitetaan paljon tunteita ja puhumme paljon erilaisista asioista. Lapsi kyselee ja minä vastailen.

Useimmiten jos tiuskin, olen vihainen, itken tai raivoan selitän lapselle minkä takia. Sanoitan paljon lapsen tunteita (“olet varmasti väsynyt, ja sen takia kiukuttaa helposti), mutta myös omiani. Sillä tavalla lapsi ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, että äiti voi myös olla väsynyt ja surullinen, mutta se ei ole lapsen syytä.

Sain kaveriltani oppaan, “Miten autan lastani?”. Se on opas vanhemmille, joilla on mielenterveysongelmia. Opas on ilmainen, ja sen voi tilata kotiin tai ladata PDF:nä koneelle (täältä, klik).

Oppaassa käydään läpi sitä, miten lapsi saattaa reagoida vanhemman mielenterveysongelmaan. Joistakin lapsista saattaa tulla hiljaisia, toisista kiukkuisia tai mielisteleviä vanhempia kohtaan. Jotkut lapset eivät reagoi kovinkaan voimakkaasti. Omassa lapsessani (3-vuotias) en ole huomannut sen kummempia oireita (toki olen niin väsynyt ja tilanteeseen turtunut, että en varmaan huomaisikaan…). Kun olen vihainen, hän on kerran sanonut “äiti et kai kohta aio paiskoa ovia”, ja se tuntui sydänjuurissani asti. Voi pienokaista, kun äiti raivoaa niin. Se oli myös hyvä hetki minulle hieman pysähtyä ja miettiä, miten lapsi imee kaikki omat tunnetilani. Itselläni masennus usein purkautuu ulos raivokohtauksina ja sillä että olen todella ärsyyntynyt kaikkeen. Vähän niin kuin PMS-oireet, mutta potenssiin sata.

Olen selittänyt lapselleni usein että äiti huusi sen takia koska äitiä väsyttää. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi selittää 3-vuotiaalle vielä että sairastan masennusta. En usko että noin pieni vielä käsittää sitä, vaikka lapset paljon ymmärtävätkin. Uskon että toistaiseksi on parempi selitys se, että äiti on väsynyt, koska sekin on totta. Olen sitä mieltä että lapsille on hyvä ikätasoisesti olla mahdollisimman totuudenmukainen. Ei kuitenkaan ole tarve kuormittaa lasta sellaisella tiedolla, joka saattaisi huolestuttaa liikaa.

Täytyykö olla huolissaan lapsen mielenterveydestä?

Oppaassa on hyviä neuvoja siihen, että missä vaiheessa lapsesta kannattaa olla huolissaan ja hakea apua. Kuten vaikka silloin, jos tuntuu että lapsi muuttuu vanhemman masennuksen vuoksi myös hiljaiseksi, käytösongelmia ilmaantuu tai lapsi tuntuu koko ajan käyttäytyvän kiltisti, jotta vanhempi ei suuttuisi. Näin minulle sanottiin myös perheneuvolasta, kun kyselin että pitääkö minun olla huolissani lapsesta, kun olen masentunut. Itse en ainakaan ole huomannut että lapsi reagoisi ainakaan kovinkaan vahvasti masennukseeni. Ehkä se johtuu myös siitä että masennus minulla oireilee niin että olen kuitenkin toimintakykyinen, enkä makaa sängyssä päivät pitkät. Pystyn laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan arkiaskareet, mutta kaikki vaatii minulta suuren ponnistuksen että saan aikaiseksi. Sitähän lapsi ei tietysti huomaa, että äiti maksaa laskuja aina myöhässä ja välillä kämppä on kaaos. Tosin, lapsi aina välillä huomauttelee että äiti, lavuaari on ihan likainen, minäpä siivoan sen

 

Et ole syypää sairauteesi, kuten ei ole sydäntai kuumepotilaskaan omaansa. Ei kukaan syytä sydänpotilastakaan, vaikka hän joutuu olemaan pitkään sairaalassa tai vuoteenomana eikä pysty hoitamaan kotia tai käymään vanhempainilloissa.
Miksi sitten mielenterveyspotilas tuntee niin vahvaa syyllisyyttä omista ongelmistaan? Siksi, että meillä yhä vieläkin vallitsee käsitys, jonka mukaan psyykkinen häiriö on omaa tekoa ja kertoo huonoudesta ihmisenä. Se ei pidä paikkaansa mutta on syvällä uskomuksissamme. – Miten autan lastani? – opaskirja

 

Yhdessä vaiheessa podin koko ajan huonoa omaatuntoa masennuksestani ja pelkäsin koko ajan että olenko pilannut lapseni. Huomasin että nämä ajatukset vain lisääntyivät ja saivat minut entistä masentuneemmaksi ja stressaantuneemmaksi. Oli pakko koittaa kääntää ajatukset niinpäin, että teen parhaani. Ajatusten kääntäminen positiivisemmaksi (armeliaammaksi itseään kohtaan) on vaikeaa, etenkin kun on masentunut. Olen itse kuitenkin pystynyt siihen, kovan työn tuloksena.

Aina kun huomaan että soimaan itseäni jostain, koitan miettiä jotain asiaa mitä olen tehnyt hyvin tänään tai edellisenä päivänä. Se on auttanut itseäni huomaamaan, että en tosiaankaan ole paska äiti, vaikka masentunut olenkin. Teen monia asioita lapseni kanssa hyvin, ja lapsesta tulee varmasti loistoyksilö masennuksestani huolimatta.

Mielenterveysseuran oppaan voit tilata täältä

 

Lue lisää Masentuneen mutsin postauksia aiheesta:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Raivariäidin terveiset

Miltä näyttää masentunut ihminen?

 

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Teimme Naiseuden Voiman Elinan kanssa videohaastattelun. Hän halusi haastatella minua aiheella vihan tunteet ja raivonhallinta. Puhuimme äitiydestä, rasismista, feminismistä, kasvatuksesta, raivareista ja miten olen selvinnyt masennuksen ja yksinhuoltajuuden kanssa.

Haluaisitteko mahdollisesti enemmänkin videomatskua minulta? Tällainen on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella mutta olen aina sitä mieltä että pelkoja kohti. Olen miettinyt että voisin ehkä tehdäkin enemmän videoita, jos inspiraatio tulee.

Pidemmittä puheitta, video, olkaa hyvä!

 

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Yksinhuoltajan terveiset päättäjille

Satuin törmäämään vanhaan Hjallis Harkimon kolumniin, jossa hän kertoi kuukauden pituisesta ”yksinhuoltajuudestaan”. Ärsyynnyin kirjoituksesta, vaikka hänellä ehkä olikin hyvä tarkoitus, kun nosti hattua meille yksinhuoltajille. Hän toki toteaa, ettei kuukauden pätkää voi verrata kokoaikaiseen yksinhuoltajuuteen. Mutta tuntuu kuitenkin hiukan ylimieliseltä verrata kuukauden mittaista pätkää, isoilla palkoilla, autoilla, maksetuilla taloilla ja lastenhoitajilla yksinhuoltajaan joka oikeasti puurtaa arjessa yksin pienillä tuloilla.

Sen sijaan että kansanedustajat ja vaikutusvaltaiset ihmiset pitävät meitä yksinhuoltajia arjen sankareina, voisivat he pistää peliin vaikutusvaltansa ja oikeasti tehdä jotain meidän yksinhuoltajien eteen. Heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa asioihin myös konkreettisesti. Hatunnostot eivät tuo meidän pöytäämme lisää leipää, hatunnosto ei maksa vuokraamme eikä hae vuorotyöläisen koululaista koulusta kotiin.

Sen sijaan että aina nostaisitte meidät yksinhuoltajat aina jalustalle, kun niin kovasti teemme töitä joka päivä lastemme eteen, voisitte varmistaa, että kaikille olisi saatavilla esimerkiksi kotipalvelua. Olen liian monen surullisen tarinan kuullut siitä, kuinka kotipalvelua ei ole myönnetty sitä tarvitsevalle. Ennaltaehkäisevät toimet yleensä säästävät rahaa ja mielenterveyttä pitkällä tähtäimellä. Puututaan mieluummin liian aikaisin asioihin, kuin liian myöhään. Se olisi koko yhteiskunnan etu.
Sen sijaan että ylistätte meitä yksinhuoltajia sankareiksi, voisitteko varmistaa, että vuorotyötä tekevällä yksinhuoltajalla on tukea, kun lapsi lähtee kouluun? Vuorotyöläinen saa lapselleen tarhapaikan vuoropäiväkodista (joita on tosin aivan liian vähän), mutta kun lapsi menee kouluun ei iltapäiväkerhon jälkeen ole mitään tukea tai apua saatavilla. Jos yksinhuoltajalla ei ole tukiverkostoa, saa pieni ekaluokkalainen pärjätä yksikseen ip-kerhon jälkeen kotona ja laittaa itsensä nukkumaan. Pienituloisella vanhemmalla ei ole varaa palkata hoitajaa, eikä kaikilla ei ole tukiverkostoa apunaan.

 

 

Voisin nostaa esille aika montakin epäkohtaa tässä yhteiskunnassa, mutta juteltuani erään yksinhuoltajan kanssa hänen esikoisensa aloitettuaan koulutiensä, huomasimme tämän ison epäkohdan: Työssäkäyvä koululaisen (yksinhuoltaja)vanhempi on väliinputoaja joka ei välttämättä saa kunnan kautta apua kouluikäiselle lapselle joka on yksin kotona illat ja viikonloput. Yhä useampi käy nykyään vuorotöissä kun esimerkiksi kauppojen aukioloja on vapautettu. Vuoropäiväkoteja on ihan liian vähän, puhumattakaan koululaisten ilta-toiminnasta.

SDP:n kansanedustaja Saara Karhu on esittänyt kirjallisen kysymyksen hallituksellevuorotyöläisten oikeudesta lastensa vuorohoitoon jo vuonna 2008:

”Mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä ohjeistaakseen kuntia aidosti järjestämään laadukasta ja kohtuuhintaista vuorohoitoa myös pienille koululaisille, niin että vuorotyössä käynti lasten suhteen turvallisin mielin on mahdollista niin yksinhuoltajaperheille kuin myös kahden vuorotyötä tekevän vanhemman perheille?”

Peruspalveluministeri Paula Risikko on vastannut näin:

”Vaikka subjektiivinen päivähoito-oikeus koskee alle kouluikäisten lasten päivähoidon järjestämistä, on säännöksillä haluttu turvata myös sitä vanhempien lasten turvallinen hoito, silloin kuin erityiset olosuhteet sitä vaativat. Vuorotyössä olevan yksinhuoltajavanhemman tai kahden vuorotyötä tekevän vanhemman lapsen hoidon järjestämistä voitaneen pitää lain tarkoittamana ”erityisenä olosuhteena”.

​Palvelujen laajentamisen sijasta tulisi vakavasti nostaa keskusteluun työelämän vaatimusten jatkuva lisääntyminen ja niiden vaatimusten asettama ristiriita perheen ja työn yhteensovittamiselle. Pienten lasten vanhempien työajat tulisi voida järjestää lasten hyvinvointia ajatellen. Tarkoituksenmukaista olisi, että pienten lasten vanhemmilla olisi mahdollisuus valintansa mukaan tehdä päivätyötä. Tämä vaatii yhteistyötä työelämän kanssa.”

Eli toisin sanoen Risikko heittää pallon työnantajille ja vanhemmille – mitenköhän Risikko ajattelee että työnantaja suhtautuu siihen että yksinhuoltaja alkaa vaatimaan pelkkiä aamuvuoroja vuorotyössä? Mitäköhän lapsettomat työkaverit sanovat, kun saavat yhtäkkiä pelkkiä ilta- ja yövuoroja? Lain mukaan vuorotyöläisen yli 7-vuotiaalle olisi järjestettävä apua “erityisissä olosuhteissa”, mutta käytännössä tämä ei pidä paikkaansa. Lastensuojelu nostaa kätensä ylös, ettei työssäkäyvää vuorotyöläisen koululaista voi auttaa kotipalvelu eikä kukaan muukaan. Yksin on pärjättävä. Tällöin yksinhuoltaja on pattitilanteessa, jättäytyäkö työttömäksi tai hakeako kapeilta työmarkkinoilta päivätyötä? Vai jättääkö lapsi huolehtimaan itse itsestään 7-vuotiaana? Omasta kokemuksestani voin sanoa, että (päivä)työn löytäminen ei ole helppoa.

Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula on esittänyt vuonna 2013 kysymyksen edelleen samasta aiheesta hallitukselle. Opetusministeri Kiuru Krista on antanut samankaltaisen vastauksen kuin Risikkokin.

Kunnissa on siis lain mukaan mahdollista luoda käytäntöjä, jotka auttavat yksinhuoltajia tai kahta vuorotyössä olevaa vanhempaa järjestämällä koululaiselle hoitoapua myös iltapäivätoiminnan jälkeen ja viikonloppuisin. Voiko perhe- peruspalveluministeri Annika Saarikko tai opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen tai joku muu kansanedustaja kertoa miksi näin ei käytännössä ole? Tässä ei kyllä mitkään Hjalliksen hatunnostot auta, kun nyt tosiaan kaivataan ihan konkreettisia tekoja.

Edelleen siis, vuonna 2017, vaatii myös Vihreiden Sanna Vesikansa parempia tukimuotoja yksinhuoltajaperheille, joilla on pieniä koululaisia:

”Pienet koululaiset ovat Suomessa aivan liikaa yksin. Sen vuoksi olen joka vuosi puolustanut koululaisten kesätoimintaa mm. leirejä ja leikkipuistojen ruokailuja ja koululaisten kerhoja. Mitä puuttuu, on tuki koululaisten hoitoon, jos vanhempi tekee ilta- tai vuorotyötä. Ruotsissa on hyviä malleja, miten hoidon järjestäminen ei ole vain kuormittuneen vanhemman vastuulla, vaan työnantaja ja kunnat voivat helpottaa tätä taakkaa hoitotuella, järjestelyillä jne.”

Miksi tästä on jankattu 10 vuotta ilman minkäänlaista tulosta? Miksi yksinhuoltajaäidille Helsingissä sanotaan lastensuojelusta että onhan tämä järjetöntä, mutta emme voi auttaa teitä?

Lastensuojelun mukaan tämän kaltainen tilanne – yksinhuoltaja vuorotyössä – on poikkeus, jolloin ei kotipalvelu eikä lastensuojelu voi auttaa koululaista iltatouhuissa, vaikka lainsäädännössä niin sanotaan. Silti tilastojen mukaan esimerkiksi Helsingissä jo noin kolmasosa kaikista lapsiperheistä on yhden vanhemman perheitä. Kuinkakohan moni heistä on myös vuorotyössä? En usko että tämä yksinhuoltaja jonka kanssa olen keskustellut asiasta on ainut tässä tilanteessa oleva.Tämä yksinhuoltaja-äiti on toki saanut lastensuojelusta käyttöönsä palveluseteleitä joilla saisi kotipalvelua, mutta se on tarkoitettu vain vanhemman omia (harraste)menoja varten, eikä työssäkäynnin helpottamiseen. Joissakin kunnissa on järjestetty myös 1. ja 2. –luokkalaisille hoitoa vuoropäiväkodista. Miksi se ei ole tässä tapauksessa mahdollista, kun lapsella oli jo tarhapaikka sisaruksensa kanssa vuoropäiväkodissa ennen kuin aloitti koulutiensä? ​

 

Itse olen kouluttautunut nuoriso-ohjaajaksi, ja kesken opintojeni tulin raskaaksi. Nuoriso-ohjaajan työt ovat usein ilta- ja viikonloppupainotteisia, enkä ole löytänyt itselleni vastaavaa päivätyötä. Jos ottaisin vastaan iltatyötä, joutuisin vaihtamaan lapsen tarhapaikan vuorohoitoon ja tarhamatka pitenisi huomattavasti. Olin viime syksynä opinnot loppuun saattaessani nuorisotalolla harjoittelussa iltaisin. Se oli todella rankkaa, masennuksen ja lapsen levottomien öiden takia olin polttaa itseni piippuun. On todella rankkaa herätä lapsen kanssa öisin, viedä lapsi hoitoon aamulla, mennä töihin ja olla siellä myöhäiseen iltaan asti. Näimme lapsen kanssa vain muutaman tunnin aamuisin, ja lapsella oli aivan järjetön ikävä minua, joka näkyi kiukutteluna. Itse olin ihan loppu jo pelkästä iltatyöstä, ja siihen päälle vielä lapsen ikävä ja kiukku, sekä syyllisyys siitä, että en pystynyt olemaan missään täysillä ja tuntui että lapsi kärsi kaikista eniten tästä kuviosta.

En myöskään saanut opiskelun takia vuorohoitoa päiväkodista, vaan äitini tuli joka päivä auttamaan, haki lapsen hoidosta, ruokki, leikitti ja laittoi illalla nukkumaan. En olisi voinut olla harjoittelupaikassa, jos omat vanhempani ei olisi auttanut minua. Yksinhuoltajalla vuorotyön tekeminen on tosissaan rankkaa, kun joutuu muutenkin huolehtimaan kaikesta yksin, ja siihen päälle vielä ilta- ja viikonlopputyöt. Jos mielenterveys on jo valmiiksi vaakalaudalla, ei se helpota yhtään asiaa. Sen takia olen nyt hakenut päivätyötä, koska tiedän että meidän perhe ei tällä hetkellä kestä iltatyötä.

Työnhaku tai työpaikan vaihto nykypäivänä vaan ei ole helppoa, vaikka kuinka keskustelupalstoilla väitetään että ”kyllä työtä tekevälle löytyy”. Kaikkia asioita ei myöskään voi suunnitella etukäteen lasta hankkiessa, vaikka aina väitetään että mitäs et varautunut tähänkin asiaan lasta hankkiessasi… Huoh! Yhteiskunnan täytyisi pystyä tukemaan lapsiperheitä paremmin, varsinkin niin että yksinhuoltaja-vanhemmat pääsisivät työelämään kiinni.

 

Yksinhuoltajana olen usein ajatellut että elämä on välillä kuin uisi ilman pelastusliiviä. Ikinä ei voi tietää, milloin pää uppoaa lopullisesti veden alle. Horisontissa ei näy loppua. Aina vaan jatkuu sama kamppailu, päivästä toiseen. Pienikin vastoinkäyminen voi tuntua vuoren kokoiselta, varsinkin kun niitä tulee toinen toisensa jälkeen. On rankkaa joutua huolehtimaan kaikesta yksin, useimmiten pienillä tuloilla. Sen takia olisi tärkeää, että yksinhuoltajille olisi valtion puolesta järjestetty tukea ja apua, eikä ainoastaan hoitovapaalla vaan myös työelämässä. Miksi ei esimerkiksi kotipalvelua ole saatavilla iltaisin ja viikonloppuisin näissä ”erityisissä olosuhteissa” (esim. vuorotyöläisille), joissa perheet tarvitsevat tukea?


Asiasta on puhuttu paljon muuallakin:

https://blogit.kansanuutiset.fi/kasvatuksen-ja-koulutuksen-ytimessa/pienten-koululaisten-iltapaivatoimintaa-on-laajennettava-1-4-luokkalaisiin-ja-hoitoratkaisut-turvattava-vuorotyolaisten-lapsille
” Hyvinvointiyhteiskunnassa ei voi olla niin, että vuorotyötä tekevän yksinhuoltajan täytyy lopettaa työnsä lapsen mennessä kouluun tai jättää lapsi yksin iltaisin ja viikonloppuina jopa öisin!

http://www.is.fi/taloussanomat/oma-raha/art-2000001720826.html” Erityisesti yhden vanhemman perheissä ja vuorotyöläisillä koulun aloittaminen voi johtaa vielä pahempiin pattitilanteisiin: lasten hoito-ongelmat ajavat yh-vanhempia ja vuorotyöläisiä työttömyyteen.”

https://kp24.fi/uutiset/511423/vanhempien-vuorotyo-muokkaa-koko-perheen-arkea
”– Etenkin pienet koululaiset ovat väliinputoajia, sillä heille ei juuri ole tarjolla hoitoa vanhempien ilta- tai yövuorojen ajaksi. Päättäjät eivät ole valitettavasti näkevinään tätä ongelmaa, vaikka työelämä muuttuu yhä enemmän epätyypilliseksi, Rönkä sanoo.” – Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen professori Anna Rönkä.

http://www.soininvaara.fi/2013/04/22/8806/
”Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti, että työnantajat velvoitettaisiin osoittamaan pienten lasten vanhemmille ensisijaisesti päivätöitä, koska lapsen etu sitä vaatii. – EK ilmoitti, että ajatus on täysin mahdoton. Taloudellinen tehokkuus vaatii, että myös pienten lasten vanhemmat tekevät ilta- ja yötöitä. Yksi selitys oli, että epämukavat työajat kasautuisivat sitten enemmän muille. Ovatko mukavien ja epämukavien aikojen palkat oikeassa suhteessa toisiinsa?”

 


Oletko kokenut vuorotyön yhdistämisen perhe-elämään vaikeaksi? Onko sinun paikkakunnallasi järjestetty ilta- ja viikoloppuhoitoa myös koululaiselle?

 

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajien viikonloppuleiri Lohjalla

Yksinhuoltajat (ja miksei muutkin vanhemmat), miettikää, että teidän ei koko viikonlopun aikana tarvitsisi:

 Laittaa ruokaa

Tiskata

Käydä ruokakaupassa

Murehtia pankkitilin saldoa

Lapsen nukkumaan mentyä olla yksin kotona illalla

Siivota

Huolehtia 24/7 yksin lapsen tarpeista

+ saisit käydä rauhassa vessassa!


Meillä olikin mahdollisuus tällaiseen viime viikonloppuna, kun pääsimme mukaan seurakunnan leirille Lohjalle, joka oli tarkoitettu yksinhuoltajille. Olimme siellä vähän päälle kymmenen muun perheen kanssa perjantaista sunnuntaihin.

Siellä oli siis kaikki järjestetty valmiiksi, kyydit paikan päälle, toimintaa (lauantaille äideille ja lapsille myös erikseen), ruuat, juomat, saunat ja kaikki. Olen käynyt jo muutaman vuoden ajan seurakunnan yksinhuoltajien olohuoneella, jossa kuulin tästä leiristä. Sain vieläpä onnekseni ystäväni lapsineen mukaan sinne.

 

 

Täydellinen irtiotto arjesta

​Koko leiri oli toteutettu aivan upeasti ja kun lähdimme kotiin en kyyneliltä välttynyt. Oli aivan mahtavaa päästä viikonlopuksi pois kotoa ja olla murehtimatta kaikkea mahdollista. Huomasin lauantai-iltana että en ollut ajatellut koko päivän aikana pankkitilini saldoa tai muitakaan asioita joista kotona väkisinkin stressaan. Täydellinen irtiotto!

Parasta leirillä oli muiden äitien kanssa lauantaina vietetyt tunnit, kun saimme lapsivapaata ja pääsimme purkamaan tunteita ja maalaamaan. Vertaistukitoiminta oli järjestetty ihanasti ja itkimme ja nauroimme yhdessä. On aivan mahtavaa, kun naiset avasivat kipeitäkin asioita elämästään ja päät ympärillä nyökyttelivät, kyllä, tiedämme miltä sinusta tuntuu. Se on todella arvokasta. Oli ihanaa tulla kuulluksi ja näkyväksi kipeidenkin asioiden kanssa. Sanoin äitien vapaa-ajan jälkeen että tekisi mieli mennä laiturille järven ääreen vollottamaan silmänsä päästään. Tuntui, että sisälläni olisi valtava yksinhuoltajan stressipallero, joka pääsi osittain onneksi ulos leirin aikana.

Ei ollut aikaa jäädä laiturille itkemään, vaan oli taas seuraavan ruokailun aika. Tuntui että koko ajan söimme, ja vitsi miten hyvää ruokaa! Ja ajatelkaa – meidän ei tarvinnut nostaa sormeakaan ruoan eteen (no, paitsi kantaa lautanen pöytään itse). Ja jälkikäteen ei tarvinnut tiskeistä huolehtia. Tajusin leirillä ollessani, että miten paljon tosiasiassa teen asioita joka ikinen päivä yksin. Pyykit, ruuanlaitto, kaupassa käyminen, kahden ihmisen pukemiset, siivous (no, ei nyt ehkä ihan joka päivä…) ja niin edelleen. Oikeasti, miten paljon me yksinhuoltajat teemmekään! Kaiken arjen pyörittämisen lisäksi meidän täytyy keskittyä lapseen täysin edes kerran päivässä, auttaa läksyissä, kuskata harrastuksiin, tarkistaa onko pissahätä, ottaa syliin kun sattuu ja lukea iltasatu, vaikka kuinka väsyttäisi tai vituttaisi.

 

 

Kiireetöntä laatuaikaa lapsen kanssa

Parasta oli myös lapsen kanssa vietetyt hetket metsässä marjoja poimien. Lapseni ra-kas-taa marjoja ja oli aivan intona suu mustikassa siellä. Joka kerta kun kävelimme metsäpolkua pitkin ruokalaan ja takaisin, poimimme suihimme vadelmia, mustikoita ja puolukoita. Kysyin vähän aikaa sitten lapseltani että missä mansikat kasvavat? Poika vastasi ”kaupassa!” ja en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. En ole koskaan ollut mikään luonto- tai metsäintoilija vaan olen aikamoinen hienohelma-kaupunkilainen. Pelkään vettä, ötököitä ehkä mielelläni lähde metsään muuten vain. Nyt huomasin, kuinka lapsi nautti metsässä olemisesta ja marjojen poimimisesta ja mietin, pitäisikö sitä kenties alkaa harrastamaan enemmänkin.

Leiri oli ikimuistoinen kokemus

​Koko viikonloppu äiteineen, lapsineen, ohjaajineen, lastenhoitajineen, meluineen ja nauruineen oli aivan ihana kokemus jonka varmasti muistan ikuisesti. Leirin jälkeen koitan arvostaa enemmän sitä kaikkea mitä teen ihan arkenakin ja yritän muistaa taputtaa itseäni olalle kaikesta tästä, minkä handlaan yksin. On tärkeää huomioida niitä hyviä ja reippaita asioita sitä tekeekään joka päivä, ihan automaationa sen kummemmin ajattelematta. Koska ne nyt vaan pitää tehdä. Yksi ohjaaja sanoi loppupiirissä sunnuntaina, että tästä leiristä on varmasti kaikille meille osallistujille tarttunut hieman taikapölyä, jotain mitä ottaa mukaan tältä reissulta, ja viedä sitä arkeen. Tunnen että ainakin minun matkani johonkin eteenpäin tästä masennuksesta ja muusta tuntui saavan jotain selkeyttä. En vielä ihan varmasti tiedä mitä se on, mutta annan näiden ajatusten vajota mieleeni, ja poimin sieltä sitten esille sen minkä löydän.

Leirillä tuli itkettyä ja käytyä läpi ahdistaviakin asioita, mutta sitäkin enemmän tuli naurettua. Leirin huippuaktiviteetiksi (varsinkin illalla lasten mentyä nukkumaan) tuli Avista-korttipeli, joka sai meidät nauramaan vatsa kippurassa ja kyyneleet silmissä.

 

 

Lapsi sai myös laatuaikaa muiden aikuisten kanssa

Mielestäni yksi liikuttavimpia hetkiä leirillä oli se kun yksi miesohjaajista pelasi lasten kanssa lautapeliä, ja poikani hivuttautui pikkuhiljaa hänen syliinsä. Huomasin kuinka poikani nautti kun sai joltakin mieheltä huomiota. Vaikka meillä on lapsen elämässä muutamakin ihana mies jonka kanssa hengailla ja jonka kanssa lapsi on läheinen, niin näitä ei voi olla liikaa. Huomaan että poika janoaa kontaktia aikuisilta miehiltä, ja aina etsiytyykin heidän seuraansa ja nauttii kun saa huomiota miehiltä. Samalla kun tunnen surullisen piston sydämessäni puuttuvasta isästä, tunnen ylpeyttä siitä että saan kuitenkin järjestettyä lapselle turvallisia hahmoja ympärille.

Kirkon leirille ateistina?

Vaikka leiri on järjestetty seurakunnan kautta, se on tarkoitettu kaikille eikä tarvitse olla kirkon jäsen osallistuakseen. Itse olen jonkinlainen ateisti tai pakana mikä lie, enkä kuulu kirkkoon. Halusin silti osallistua leiriin, koska se oli avoin kaikille. Itse olen saanut aika lailla uskonnottoman kasvatuksen eikä perheemme ole koskaan kuulunut kirkkoon. Olen aina ollut vähän allerginen kaikkeen uskontoon liittyvään (oli se uskonto mikä tahansa), ja mietinkin etukäteen että miksi sitten osallistua seurakunnan leirille? Siellä kuitenkin muun muassa rukoillaan ja pidetään aamu- ja iltahartaus.

Päätin kuitenkin osallistua kaikkeen, myös hartauksiin, koska vaikka en itse ole uskovainen tai usko minkäänlaiseen jumalaan, voin kunnioittaa muiden tapaa uskoa. Ja täytyy sanoa, etten ole koskaan ennen kunnellut pastoria joka räppää ruokarukouksen!

Joku voi miettiä että miksi osallistua, jos ei kuulu kirkkoon eikä maksa kirkkoveroa, mutta tehdäänhän meidän verorahoillakin paljon asioita joita en itse tarvitse tai halua. Itse olen todella kiitollinen kirkolle, kun he järjestävät tällaisia leirejä sekä yh-olohuoneita. Mielestäni on upeaa että satsataan meidän äitien hyvinvointiin tällä tavalla. Siitähän uskonnossa onkin perimmäisesti kyse – lähimmäisenrakkaudesta ja muiden auttamisesta, riippumatta siitä kuka, mikä tai millainen ihminen on. Eikö?

 

Masentunut mutsi joka jaksoi taas huolehtia ulkonäöstään

Masentunut mutsi joka jaksoi taas huolehtia ulkonäöstään

*Postaus yhteistyössä Less Is More:n ja Green Lips Beauty:n kanssa*

Mistä huomaan että en ole enää niin masentunut ja uupunut?

Ensinnäkin siitä että jaksan kirjoittaa blogia, ja saan siitä iloa ja innostusta elämääni. Olen saanut sen verran etäisyyttä jo tiettyihin asioihin että pystyn tarkastelemaan niitä vähän niin kuin ulkopuolelta. Käsittelemään niitä asioita. Pystyn puhumaan asioista ääneen jo lähes neutraalisti ja analysoiden. Olen edelleen masentunut ja väsynyt, mutta en yhtä pahasti kuin vuosi, pari sitten.

Saan vihdoin taas iloa jo useammastakin asiasta, tanssista, liikunnasta, musiikista ja itseni huolehtimisesta. Jaksan tarvittaessani meikata, laittaa hiuksiani, ja olen alkanut kiinnostumaan entistä enemmän luonnollisemmasta tavasta hoitaa hiuksia ja ihoa. On upeaa kun oikeasti jaksaa ja on kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Muistan ne pahimmat ajat, kun en jaksanut pitkiin aikoihin edes katsoa itseäni peilistä, saati sitten että olisi meikannut. Tosin välillä kun jaksoin, oli mukavaa meikata ja laittautua kerrankin, vaikkapa baariin mennessä. Tuntea itsensä kerrankin ihmiseksi, eikä väsyneeksi silmäpussipalleroksi.

Sen takia olin innoissani, kun sain testattavaksi Less Is More:n hiustuotteita Green Lips Beautyltä.

 

 

Joskus vuosia sitten en olisi voinut kuvitellakaan, että julkaisen kuvia itsestäni ilman meikkiä. Olen kamppaillut aknen ja iho-ongelmien kanssa koko ikäni, ja itsetuntoni on ollut sen takia joskus nollissa. Tällä hetkellä olen sinut ihoni kanssa, koska arpia en saa iholtani pois. Käytän tällä hetkellä Ruohonjuuren konjac-sientä ja otsonoitua oliiviöljyä ihonhoidossa ja ihoni voi paremmin kuin pitkään aikaan.

Hiukseni voivat myös ihan super-hyvin sen jälkeen kun kävin Tukkatalolla ja nyt sen jälkeen kun olen käyttänyt Less Is Moren shampoota. En ole käyttänyt hoitoainetta ollenkaan, ja silti tukkani on näin kiiltävä, pehmeä ja hyvässä kunnossa! Uskomatonta! Vaikka sainkin tuotteet yhteistyönä, voin aidosti sanoa että tykkään näistä shampoista tosi paljon, ja tukkaani on kehuttu viime aikoina siitä että se näyttää tosi kiiltävältä ja hyvinvoivalta. En usein tykkää tuotteista jotka tuoksuvat, ja näissä kaikissa oli aika voimakkaat tuoksut aluksi. Mutta kun uusiin tuoksuihin tottui, ei se ollutkaan enää niin paha. Lisäksi tuotteet tuoksuu voimakkaalle juuri laittamisen jälkeen, ja haju hälvenee hiukan ajan mittaan.

Hiukset ovat tuntuneet ilmavilta, eikä yhtään sähköisiltä tai päätä myöten latteilta. 

Kokeilin tuotteita sen verran kauan, että tukkakin ehti vaihtaa väriä! Tosin minulla vaihtuu tukan värin melkein useammin kuin sukat…

 

 

Vitsi, miten rakastan tätä tukkaa! On ihanaa kun hiukset ovat niin hyväkuntoiset, se vaikuttaa ainakin itseeni todella positiivisesti. Nyt kun en ole (ainakaan tällä hetkellä) enää niin masentunut, on ihanaa kun jaksaa huolehtia ulkonäöstään enemmän. Ehkä jonkun mielestä pinnallista puunata omaa ulkonäköään, mutta sillä on iso vaikutus mielialaan että jaksaa huolehtia itsestään. Aiemmin pelkkä hampaiden pesu ja suihkussa käyminen oli työn ja tuskan takana, ja nyt googlailen innoissani uusia luonnontuotteita ja ostan hoitavia hiussävytteitä (esim Biozellin Color Maskit) suoravärien sijaan. Lapseni tarhassa pari tyttöä aina juoksevat meitä vastaan ja katsoo että minkä väriset hiukset tällä äidillä on tänään.

 

 

 

 

Kokeilin myös Less Is More:n Thyme Lacquer timjami hiuslakkaaElderflower suolasuihketta ja Flower Whip muotoiluvodetta. Kokeilin niitä kiharoihin, ja pito ei ollut ihan samaa kuin markettituotteilla, hiuslakoilla ja vahalla. Mutta toisaalta taas pidin siitä, että hiukset eivät olleet niin takkuiset ja tahmaiset kuin mitä marketti-hiuslakka saa aikaan. Tykkään siitä, että hiukset näyttävät luonnollisemmalta, eikä niin hiuslakka-tahmaisilta. Kun olen käyttänyt tavallisia hiuslakkoja tulee kiharoista helposti liian tekemällä tehdyn näköisiä. Halusin myös kokeilla turvallisempaa hiuslakkaa  kun tuo minun 3-vuotias tykkää katsella kun laitan tukkaani, enkä tykkää siitä että (varsinkaan) hän hengittelee myrkyllisiä lakkoja.

“Parasta Less is More Elderflower Suolasuihkeessa on sen helppous. Suihkauta suolasuihketta hieman käsiin, hiero sormin hiusten tyveen ja pöyhi. Suihkauta tuotetta vielä kevyesti jokapuolelle hiuksiin, puristele sormin. Olet valmis muutamassa minuutissa. Tämä on todella hyvä tapa saada hiuksiin upeaa tuuheutta ja pöyhkeyttä niinä aamuina kun on kiire. Suolasuihke toimii myös kuivashampoon tapaan, saat pesua vaativat hiukset upeiksi ja pöyhkeiksi vielä päiväksi.”

Olen aivan samaa mieltä Less Is More:n kuvauksen kanssa, tykkäsin myös tosi paljon suolasuikeesta! Se on ihan täydellinen juuri niihin kiireisiin aamuihin, ja tukkaan saa vähän eloa kun suihkii suolasuihketta tukkaan. Tajusin että olen suihkinut sitä suoraan tukkaan jolloin se on mennyt epätasaisemmin hiuksiini, ja sitten kokeilin suihkia sitä ensin käteen, ja sitten vasta hiuksiin. Toimi! Olen kyllä vähän ruostunut näissä kauneushommissa…

“Less is Moren valmistaja kertoo muotoiluvoiteen sopivan normaaleista paksuille ja kiharille hiuksille. Me Greenlips Beautyssa suosittelemme muotoiluvoidetta myös edellä mainituille hiustyypeille. Muotoiluvoide on täyteläinen ja ravitseva, jonka vuoksi se voi olla hennoille hiuksille liian tuhti. “

Tämän kyllä huomasin Flower Whip muotoiluvoiteesta, että se oli aika tuhtia omaan tukkaani, koska hiukseni ovat aika ohuet ainakin tällä hetkellä. Kiharoiden muotoiluun se oli kuitenkin hyvä, joskin pitävyys ei ollut ihan markettituotteen kaltainen kiharretussa tukassa! Mutta pidin kuitenkin muotoiluvoiteesta enemmän kuin markettituotteiden hiusmuotoilutuotteista, koska tukka tuntui luonnollisemmalta, eikä tahmealta.

 

 

Ja tältä kiharat näyttivät illalla kännykkäräpsäisyllä. Vielä laineilla!

Olen kyllä ollut todella tyytyväinen shampooseen, ja aion sitä tilata lisää. Tykkään siitä että en tarvitse sen kanssa edes hoitoainetta ja hiukset kiiltää! Tykkäsin myös tosi paljon suolasuihkeesta kiireisiin aamuihin!

P.S. Pidin myös Less Is More:n hyväntekeväisyys kampanjasta, jonka bongasin hedän omilta sivuiltaan. Nimeltään Refugees Welcome, josta osa tuotoista menivät turvapaikanhakijoille <3

 

Loistava yksinhuoltajuus

Loistava yksinhuoltajuus

Lainasin kirjastosta luettavaksi Päivi Alasalmen Loistava yksinhuoltajuus -kirjan. Kirjassa erilaiset yksinhuoltajat kertovat oman tarinansa yksinhuoltajana olemisesta. Myös kirjailija itse kertoo oman kokemuksensa. Poimin kirjasta heti ensimmäisiltä sivuilta loistavan tekstin:
Minua käy auttamassa ystävättäreni, joka on ollut yksinhuoltaja. Hän tuo tullessaan minulle maitoa, litran purkissa tietysti, ja vie lähtiessään haisevan vaipparoskiksen. Hän puhuu minulle kuin aikuiselle, muistakin asioista kuin lapsista. Nauramme sitä, että kun saa käteensä aikuisten kirjan, ihmettelee vain, missä kurkistusluukut ja ponnahdusikkunat ovat. Mistä tätä pitää painaa? Kieltämättä keskustelujeni aihepiirit ovat hieman rajoittuneet neljän seinän sisälle. Sanomalehteä minulle ei tule vuosiin, sillä vaikka ehtisin sitä joskus vilkaista, en pysty kantamaan vanhoja lehtiä ulos, koska en voi jättää lapsiani keskenään edes siksi kahdeksi minuutiksi, minkä roskiksella käyminen veisi. Kun kysyn, miten voin ikinä korvata ystävälleni kaiken sen avun ja elintärkeän aikuisen seuran, jota hän on minulle suonut, hän toteaa tyynesti:
– Autat sitten jotakin toista. On minuakin aikoinaan autettu.
Tästä tulee myöhemmin uusi toimintaperiaatteeni. Yksinhuoltajien salainen auttamisverkosto. Tämän kirjan tarkoitus on auttaa yksinhuoltajia muistamaan, kuinka arvokasta työtä he tekevät, ja kuinka vähällä kiitoksella. Jos heillä vain olisi aikaa lukea tämä kirja, he huomaisivat olevansa tosielämän suuria sankareita.

Hätäkahvit-ryhmä riensi apuun

Olen tämän 3,5 vuoden yksinhuoltajuuden aikana tajunnut kuinka elintärkeää on löytää samassa tilanteessa olevia ihmisiä, edes se yksi ainoa ihminen. Joku jolle kertoa edes yksi sana tai vaihtaa yks merkityksellinen katse, ja toinen heti tietää mistä on kyse. Muistan ne loputtoman yksinäiset aamupäivät vauvakerhoissa, muskareissa ja leikkipuistoissa, kun kuuntelin muiden perheenäitien valittavan siitä kuinka miehet aina jättävät sukat lattialle ja kuinka on vielä kolme päivää siihen, että mies ottaa vauvan ulos ja saa nukkua koko päivän. Siellä sitten myötäilin että juu niin, kyllä. Hymyilin, mutta päässäni kihisi kiukku. Minä saan nukkua kolme tuntia viikossa, kun kotipalvelun hoitaja tulee. Yritin muistuttaa itseäni siitä, että kaikilla on aivan varmasti omat ongelmansa, mutta ei sellaisten juttujen kuuntelu uupuneena tehnyt yhtään hyvää mielialalle.

Kun lapseni oli noin kahdeksan kuukauden ikäinen, laitoin itku silmässä viestiä paikalliseen Hätäkahvit-ryhmään. Kerroin kuinka minua alkoi bussipysäkiltä tullessani kotiin itkettämään, ihan tyhjästä. Ja että en saa itkua loppumaan, ja kaikki tuntuu synkältä. Haluaisin seuraa, en jaksa enää olla päivät pitkät yksin. Kerroin että olen yksinhuoltaja, ja kaipaan aikuisia kontakteja. Sain heti suuren vastausryöpyn, toinen toistaan tsemppaavampia viestejä ja kutsuinkin yhtäkkiä pari äitiä kotiini kahville. Siitä porukasta pari tyyppiä jäi matkaan mukaan, joista tämä toinen asuu tällä hetkellä muutaman sadan metrin päässä meistä kahden lapsensa kanssa. Olemme nyt olleet ystäviä jo vähän päälle pari vuotta, ja ystävyys tämän äidin kanssa on minulle kullanarvoinen.

 

 

Ompelusta terapiaa

On ollut niin täydellisen mahtavaa löytää ihminen, joka ymmärtää täysin minua ja tilannettani. Jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä ja soittaa itkien, kun ei enää jaksa. Voimme mennä toistemme luo “hätäkahveille” aina kun löydämme yhteisen ajan. Voimme vaikka vain röhnöttää sohvalla ja lapset leikkivät (useimmiten) sovussa keskenään. Jos ei jaksa muuta, voi lykätä pakastepizzat uuniin ja jatkaa sohvalla röhnäämistä. Usein ulkoilemme yhdessä monta tuntia, kun lapset viihtyvät yhdessä ja me äidit voimme keventää sydäntämme. Lapset viikottain kinuavat toistensa kylään.

Olemme ystäväni kanssa viime aikoina sopineet aamukahveja luokseni niin, että olemme saaneet lapset kouluun ja tarhaan, ja olemme syöneet ja ommelleet yhdessä. Täydellisempää terapiaa saa etsiä. Voimme joko olla ihan hiljaa keskenämme ja ommella, tai puhua paskaa maasta taivaisiin. Ja saamme näin hetken hengähdystauon yksinhuoltajuudesta ja äitiydestä. On niin tärkeää saada välillä jutella ilman että kukaan keskeyttää, ja tuntea olevansa nainen, ihminen, eikä pelkkä äiti.

 

 

Jokainen yksinhuoltaja tarvitsisi yksinhuoltaja-ystävän

Ystävän joka tuo ruokaa oksennustautipotilaille. Tietysti vain ovenraosta, ettei itsekin sairastu, mutta yksinhuoltaja ottaa sen riskin ystävänsä puolesta, kun tietää miten kamalaa on olla yksin lasten kanssa oksennustaudissa.

Ystävän joka kuuntelee ja ymmärtää, kun on huolia ja kaikki kaatuu niskaan.

Ystävän, joka tulee koko päiväksi kylään, kun ei jaksa jatkuvasti huolehtia kaikesta yksin. Ystävän, joka jakaa arjen tehtävät puoliksi toisen ystävän kanssa, jotta kummatkin jaksaisivat hetken eteenpäin taas.

Ystävän, joka ymmärtää pelkästään toisen äänenpainosta, että nyt ei enää jaksa. Ystävän, joka ehdottaa kahveja, kun tietää kuinka vaikea yksinhuoltajan on pyytää apua, edes kahviseuraa.

 

 

En olisi koskaan voinut kuvitellakaan miten vaikeaa on olla yksinhuoltaja. Huolehtia aivankaikesta yksin. Ei ole väliä oletko täysin uupunut, masentunut, flunssassa tai oksennat keuhkosi pihalle. Yksinhuoltajuus ei lopu siihen. Onnekkaita ovat ne, joilla on ihmisiä, edes se yksi ympärillä auttamassa. Yksinhuoltajana on ollut pakko opetella avun pyytäminen. Ilman sitä ei pärjää.

Kiitän onneani siitä, että uskaltauduin avautumaan heikosta hetkestäni Hätäkahveihin. Sitä kautta ymmärsin, että kun tunnustaa heikkoutensa ääneen, pääsee helpommalla oman tuskansa kanssa. Tuska helpottaa, on kevyempi olo, ja samalla voi huomata saaneensa elämäänsä upeita asioita, ystäviä ja kokemuksia.

Kiitos ystävä, että olet olemassa. Olet kultaakin kalliimpi! <3

Good Hair Day

Good Hair Day

Kävimme eilen Harjun nuorisotalolla Good Hair Day tapahtumassa. Afrotukkaisen pojan äitinä tällaiset tapahtumat tietysti kiinnostavat todella paljon. Itselläni on niin suomalainen tukka kuin vain mahdollista, ja on ollut aikamoinen tehtävä opetella miten poikani hiuksia huolletaan. Haluan myös opettaa lapselleni kuinka hän itse voisi hoitaa hiuksiaan kun alkaa opettelemaan sitä itse. Ja tietysti sitä, että hän itsekin olisi ylpeä omista hiuksistaan ja oppisi rakastamaan niitä ja toista kulttuuriaan.
​Good Hair Day:n tarkoituksena on tarjota tietoa ja osaamista liittyen afrohiusten hoitoon. Monelta afrohiuksiselta suomalaiselta puuttuu omaan hiustenhoitoon liittyvää osaamista niin kampauksien kuin omille hiuksille sopivien tuotteiden osalta. Afrohiuksille sopivia tuotteita on vähän tarjolla eikä afrohiustenhoitoon liittyvää suomenkielistä tietoa ole juurikaan saatavilla.
-Good Hair Day tapahtumakuvaus

Käytän lapsen hiuksiin melkeinpä ainoastaan The Natural Beauty Shopin tuotteita, joita Harriet itse valmistaa puhtaista, luonnollisista ainesosista. Välillä käytän hiusten kosteuttamiseen pelkkää arganöljyä tai sheavoita. Olen paljon oppinut afrohiusten huoltamisesta juuri Harrietilta käymällä hänen kaupassaan Hämeentiellä Helsingissä. Poikani tukka on siitäkin “haastava”, kun siinä on sekoitus myös suomalaista, joten tuotteet jotka käyvät esim. afrikkalaiseen hiuslaatuun eivät välttämättä toimi lapseni hiuksissa. Sen takia sanon “haastava” sitaateissa, koska on vain minun tahdostani kiinni opetella niiden huoltamista ja hoitamista. Natural Beauty Shopissa Harriet on ihan kädestä pitäen auttanut minua ja monia ystäviäni lastensa hiusasioissa.

Oli mielenkiintoista käydä afrohiustapahtumassa, siellä oli luentoja (mm. huivien (turbaanien) kietomista ja lasten afrohiusten huollosta), musiikkia, kahvila, korvakoruja, vaatteita ja muita tuotteita myynnissä (mm. Ruskeat Tytöt). Paikalla oli myös parturi joka leikkasi hiuksia ja ulkona sai laitattaa hiuksiin tuoreita kukkia. Tunnelma oli ihanan rento (lukuunottamatta 3-vuotiaan kitinöitä ja ”haluan lisää pullaa” huutoja) ja rakastan muutenkin Harjun nutaa paikkana. Olen siellä opiskeluni aikana ollut työssäoppimassa pari kuukautta joten paikka on tuttu. Tällaisia tapahtumia saisi ehdottomasti olla lisää!

 

 

Olisin enemmänkin halunnut kuunnella luentoja, mutta 3v ei ollut samaa mieltä, joten hengasimme enimmäkseen kahviossa ostamassa pullaa.

 

 

Lapsille oli oma nurkkaus jossa sai piirtää ja lukea. Siellä oli mm. suloinen Oivan pallo -kirja ja Suomiräp-värityskirjoja.

 

 

Parturi leikkasi hiuksia paikan päällä. Itse olen leikannut lapseni tukkaa ja sekös se vasta homma on ollutkin opetella! En ole koskaan edes omia hiuksiani leikannut, saati sitten afrotukkaa. Mutta olen siinäkin mielestäni onnistunut ihan hyvin. Olen suunnitellut että voisi kyllä mennäkin ihan leikkauttamaan jossain pojan tukan, esim. Hiustrendiin. Lapsi alkaa jo olemaan tarkka omista hiuksistaan, ja viimeksi kun leikkasin tukan aika lyhyeksi, hän oli sitä mieltä että tukka on “ihan tyhmä”, ja hän sanoi useasti että on ihan “tyhmän näköinen”. Sen jälkeen olen antanut hiusten kasvaa.

 

 

Poikani vaatteita kehuttiin kovasti, ja sainkin ylpeänä sanoa että olen ommellut ne itse! Tämä Vimman Play-kangas on ihan huippu! (Ja juu, on vähän lörpähtänyt tuo kaula-aukko, kääk!)

 

 

On mahtavaa, kun voi ylpeänä sanoa että olenpas ommellut meidän kummankin vaatteet! Mekko, legginsit, lapsen housut ja paidan. Tajusin kuvan ottamisen jälkeen että hitsi, mehän olemme ihan Vimman mainos! Kaikki kankaat ovat Vimman kankaita sattumoisin. Minun vaatteiden tarinaa löydät tästä postauksesta.

 

 

Koska olen yksinhuoltaja ja poikani on puoliksi afrikkalainen, haluan yrittää parhaani mukaan tuoda lapsen elämään isänsä puolen kulttuuria. Tietysti se on haastavaa, koska enhän minä itse niinkään tiedä mistään mitään, joten on aivan ihanaa lapsen kannalta että muun muassa tällaisia tapahtumia järjestetään.

Olen itsekin kiinnostunut monenlaisista kulttuureista ihan pienestä pitäen. Malmössä, Ruotsissa asuessamme tutustuin tätini Chileläisen miehen kautta sambaan, ja haaveena onkin edelleen se että pääsen sambakulkueeseen itsekin tanssimaan! Olen aina tanssinut, ja jo vuosia esim. harrastanut afrobeatia (mm. tanssiryhmieni kautta) ja kuunnellut monenlaista afrikkalaista musiikkia. Omat vanhempani ovat ennen minun ja veljeni syntymää matkustaneet ympäri Afrikan mannerta autolla vuoden ajan, joten “Afrikan tarinat” ovat olleet iso osa meidän lapsuutta. Ja nyt ne ovat osa oman lapseni lapsuutta, joka nykyään aina pyytää babua (isoisää) kertomaan Afrikasta. En aio väittää osaavani yhtään mitään, mutta sen tiedän että olen aidosti kiinnostunut lapseni toisen kulttuurin asioista ja haluan sitä tuoda hänen elämäänsä, koska on tärkeää tietää missä omat juuret ovat.

​Juttelin Ruskeiden Tyttöjen työntekijöiden kanssa ja pyysin laittamaan terveiset Koko Hubaralle ja kiittää mm. ihanasta äitienpäiväkirjoituksesta, ja pelkästään siitä puhuessani tuli kyyneleet silmiin. Teette upeaa työtä kaikki, jatkakaa!

Toivoisin, etten joutuisi kirjoittamaan tätä: jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen elämää – ennemmin tai myöhemmin – tulee päivä, jolloin hän ymmärtää olevansa ruskea ja jolloin hän myös ymmärtää, ettei ruskeus ole tavallinen tai aina kovin hyvä asia. Jossakin kohtaa jokaisen ruskean lapsen valkoisen äidin elämää tulee päivä, jolloin hän ymmärtää saman. ​— Haluan jokaisen teistä tietävän tänä äitienpäivänä myös tämän: te olette meidän ainoat äitimme. Onneksi. Me samastumme teihin silloinkin kun kukaan muu ei näe yhdennäköisyyttämme tai verisidettämme. Me samastumme teihin silloinkin kun väitämme ettemme samastu. ​
​Koko Hubara, Ruskeat Tytöt