Kategoria: Äitiys

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Keskiviikkona vietettiin rasismin vastaista päivää. Rasismin vastaisia kampanjoita todella tarvitaan Suomessakin, koska rasismi kukoistaa ja voi hyvin tässä maassa. Kun jossain jaetaan kuva missä tummaihoinen mies poseeraa suomalaisessa maisemassa saunan edessä, matelevat rasistit jostain esille kommentoimaan, että tämä mies ei voi olla suomalainen. Kun missikilpailun voittaa tummahipiäinen nainen, tulee joukko öyhöttäjiä esille haukkumaan häntä apinaksi. Kun poliitikko sattuu olemaan tummaihoinen tai tummatukkainen, saa hän vihapostia, somessa ilkeitä kommentteja ja twitterissä tappouhkauksia. Mekin olemme poikani kanssa kokeneet jo rasismia, koska hänellä on
tummempi iho kuin minulla, vaikka hän on vasta 4-vuotias.

Mikä saa ihmisen lähettämään toiselle rasistisia viestejä? Miksi jotkut katsoo oikeudekseen häiriköidä toista ihmistä? Mikä saa aikuisen ihmisen huutamaan n**keriä pienen lapsen perään? Mistä ihmeestä kaikki tämä viha tulee?

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan blogiini, vai annanko asian vain olla. Mitä vähemmän nämä öyhöttäjät saavat aikaani ja energiaani, sen parempi. Mutta nyt en pysty enää olemaan hiljaa.

Mitä tapahtui Ylen dokumentin jälkeen?

Itse olen blogin aloitettuani saanut yllättävän vähän vihaisia, ilkeitä kommentteja, mutta sen jälkeen kun osallistuin Yle Perjantain dokumenttiin poikani kanssa sain niitä saavillisen niskaani. Usein näen kun ihmiset kommentoivat, että mitäs on julkisuudessa, silloin saa haukkua. Miten niin on oikeutettua sanoa mitä vain, siksi että ihminen on tullut esille jonkun asian puolesta netissä tai telkkarissa? Tai olemalla politiikassa mukana? Tai voittamalla missikisan? Ja mikään, ei mikään oikeuta aikuista ihmistä haukkumaan lasta. Poliisikaan ei pysty (halua?) näille kommentoijille mitään, vaikka pahimmista viesteistä olen tehnyt rikosilmoituksen.

Ylen ohjelman jälkeen keskustelupalstoilla revittiin auki kaikki sometilini ja sain sähköposteja, kommentteja eri sometileille ja jopa tekstaria suoraan puhelimeen. Useimmat viestit olivat onneksi ylistäviä ja kehuvia – olin kuulemma rohkeasti tuonut esille monen ihmisen äänen menemällä ohjelmaan.

Osa viesteistä oli kritiikkiä ohjelmassa esiintyneisiin asioihin, kuten rahankäyttöön ja köyhyyteen liittyen. Muutamat osasivat esittää kritiikkinsä asiallisesti, ja minulla olikin todella mielenkiintoisia keskusteluja lukijoiden kanssa. Osa oli sitten enemmän tai vähemmän ei-niin rakentavaa kritiikkiä.

rasismin vastainen päivä

”Tapa ittes ja mulattiäpäräsi”

Pahimmat kommentit olivat niitä, jotka haukkuivat ulkonäköäni, painoani ja etenkin poikaani. Kuka aikuinen ihminen KEHTAA hyökätä viattoman lapsen kimppuun? Ja etenkin tämän ihonväriin? Varsinkaan, kun nämä asiat ovat ihan täysin asian vierestä! Muutenkin säälittävää eikä ole mitenkään kauhean mielikuvituksellista kommentoida painoani ja haukkua läskiksi.

Pahimmat viestit lityivät kuitenkin lapseeni. Sain viestejä joissa kehotettiin tappamaan itseni ja mulattipoikani, ja että hänen isänsä on jättänyt meidät kuten kaikki afrikkalaiset tekevät, että lapseni on Gambian lomareissun tuliainen ja äpärä. Siis aivan järkyttävää. Vaikka nämä olisivatkin trolleja tai jonkun teinin vitsi, se ei tosiaankaan ole tervettä. Näistä asioista voidaan spekuloida mitä vain, mutta en aio avata niitä blogissani, koska ne eivät kuulu kenellekään.

Ahdistaa kirjoittaa näitä tänne, mutta haluan nämä tuoda päivänvaloon. Tiedän, että moni teistä todellakin tietää miltä rasismi tuntuu, mutta on monia jotka eivät osaa aavistaakaan kuinka paljon sitä tapahtuu ja kuinka paljon se sattuu. Niin, tällaisessa maassa me asumme, missä ihmiset luulevat että heillä on oikeus käskeä tappamaan oma poikani ja itseni, siksi että hän on jonkun mielestä väärän värinen.

Ymmärrän, ettei rasismista uskalleta puhua

Pelkäsin ottaa esille tätä asiaa, myös sen takia että haluan suojella lastani. Vanhempana minun täytyy miettiä mikä on parasta lapselleni. En jaksa myöskään ottaa vastaan kaikkea sitä paskakommentointia, mikä näistä aiheista aina nousee. Ymmärrän, että jotkut hiljenee, koska pelkäävät, tai eivät jaksa lähteä taistelemaan vastaan. Sehän on vähän samaa kuin löisi päätä seinään. Mutta en silti aio hiljentyä. En aio sallia ilmapiiriä, jossa minun täytyy pelätä kirjoittamista nettiin, siinä pelossa että minun ja LAPSENI päälle hyökätään. Haluan että poikani ja kaikki muutkin ihmiset saisivat elää vapaasti suvaitsevaisemmassa ilmapiirissä, missä heidän ei tarvitse pelätä. Kun aloitin blogin ja osallistuin dokumenttiin, mietin tarkkaan haluanko tuoda lastani niissä esille. Päädyin kuitenkin siihen, että poikani kuuluu elämääni ja hän saa toistaiseksi olla esillä täälläkin. En halua rajata elämääni sen takia, että pelkään muiden ihmisten reaktioita.

Surullisinta tässä on se, että minun ei tarvitse pelätä kaduilla rasismia liikkuessani ilman lastani. Lapseni taas tulee väistämättä törmäämään rasismiin ja syrjintään ihonvärinsä takia, vaikka me olemme ihan yhtä lailla suomalaisia hänen kanssaan.

En myöskään kykene muuttamaan asioita yksin, ja kehotankin teitä kaikkia mukaan vastustamaan rasismia. Puhukaa ääneen kokemuksistanne, tukekaa sitä tyyppiä joka joutuu rasismin kohteeksi ratikassa. Pieniä tekoja, välittämistä, empatiaa, ymmärrystä. Vähemmän vihaa.

Täällä on myös hyvä artikkeli Yleltä liittyen keskustelukulttuurista somessa.

 

Lopuksi vielä Nasima Razmyarin video rasismin vastaisesta päivästä.

Rasisminvastainen päivä 21.3.2018

Tänään vietetään rasisminvastaista päivää. Kerron videolla saamistani viesteistä, vaikka aiheesta puhuminen ei olekaan helppoa. Koen kuitenkin, että minulla on tässä asemassa siihen velvollisuus. Teen sen jokaisen rasismia kokeneen ja syrjityn ihmisen vuoksi. Toivon, että lapset ja nuoret saavat kasvaa maailmassa, jossa ei tarvitse pelätä rasismia ja vihaa.Puututaan vihapuheeseen ja rasismiin. Tehdään yhdessä turvallinen Helsinki – ja koko Suomi.

Geplaatst door Nasima Razmyar op Woensdag 21 maart 2018

 

 

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Olen kertonut aiemmin jo synnytyspettymyksestäni, kun jouduin vauvan perätilan vuoksi suunniteltuun sektioon. Ajattelin että voisin kertoa tarkemmin synnytyksestäni. Minkälaista on synnyttää suunnitellulla sektiolla?

Päivää ennen sektiota serkkuni tuli yöksi luokseni, hän tulisi mukaan synnytykseen. Serkku oli pari viikkoa jo jännittänyt joka päivä puhelimen ääressä, josko synnytys käynnistyisi ja joutuisimme lähtemään pikaiseen sektioon. Isäni oli myös tullut Belgiasta asti auttamaan minua, koska hän halusi tulla minun avukseni kun vauva syntyy.

Vauva ei onneksi lähtenyt pyrkimään ulos, vaan odotti kiltisti sektiopäivää. Kävimme vielä päivää ennen sektiota hakemassa minulle facebook-kirppiksen kautta sohvan kotiini. Pari ystävää ja isäni lähti kantamaan täyspuista sohvaa meille, enkä saanut auttaa. Oli kuulemma hieman painava. Vitsailin myyjälle, että tulipa kätevästi saatua tämä sohva juuri nyt, kun huomenna pitää lähteä synnyttämään. Myyjä varmaan luuli sitä vitsiksi…

Sektiopäivän aamuna

Perjantaina 7.3.2014 oli sektio-aika varattuna Naistenklinikalle. Aamulla ensimmäisenä taistelin yksin tukisukat jalkaani ison vatsani kanssa. Siinä vaiheessa en vielä ollut päässyt irti yhtään “minä pärjään itse kaikesta” -mentaliteetista, vaan tappelin väkisin sukat jalkaani. Vaikka olohuoneessa olisi ollut kaksikin henkilöä auttamaan, mutta mitäpä turhia, kun minä osaan itse. Huoh.

Sain juoda vain lasin vettä ja sitten lähdimme matkaan, isäni vei meidät Naistenklinikalle autolla. Eipä sillä, että ruoka olisi alas mennytkään, kun jännitti niin kovasti. Minun piti saapua paikalle jo yhdeksältä, samalle päivälle oli varattu neljä sektiota ja vasta paikan päällä sain tietää että olin viimeisenä leikkauslistalla. Väliin ehti vielä tulla yksi hätäsektiokin. Sain tsemppiviestejä kavereilta ja sukulaisilta, jotka kaikki jännittivät mukana. Muistan ihanan viestin ystävältäni – “Hei, susta tulee tänään äiti!”.

Viimeisiä kuvia yhtenä kappaleena, faijan kanssa piti poseerata. Mietin jälkikäteen et mitä kaikkea mulla oli mukana sairaalassa, kun noita kasseja oli miljoona!? Sen muistan että kuukausia ennen h-hetkeä pakkailin jo innokkaasti sairaalakassia, googlailin ja selvitin mitä kaikkea “pitää” olla mukana. Olin vahingossa laittanut sinne juustohöylänkin.

 

Minulta otettiin aluksi verikokeita ja sen jälkeen vaihdoin sairaalakaavun ylleni ja vauvalta mitattiin sydänkäyrää. Vauva oli niin villinä vatsassa, että jouduin hetken odottelemaan käyrillä, että kätilö sai selvää siitä. Tämän jälkeen kätilö otti vielä varmuudeksi ultran, että onhan vauva vielä perätilassa, muuten saisin mennä kotiin odottamaan että synnytys käynnistyy. Itku kurkussa sanoin serkulleni, että minähän en täältä lähde tänään ilman vauvaa. Mutta siellähän se vauva oli edelleen perätilassa, päättäväinen jo silloin. Minähän en käänny.

Jouduimme odottamaan sairaalan aulassa puoli kolmeen asti kunnes pääsimme leikkaussaliin viimeisenä sinä perjantaina. Oli ihan uskomattoman hermostuttavaa odottaa niin kauan. Katsoimme huonoja ohjelmia telkkarista (jotain ihme top 10 ötökät, muita en muistakaan enää) ja juttelimme äitien kanssa jotka olivat juuri saaneet vauvan. Itkeä tihrustin jännityksestä, pelosta ja liikutuksesta. Lopulta jouduin tippaan, kun olin syönyt viimeksi edellisenä iltana, ja tuntui että kohta pyörryn nälästä ja jännityksestä.

Jossain vaiheessa meidän viereemme aulaan tuli nainen jolla oli kaksiviikkoinen vauva, ja pidättelin kovasti itkua. Hänelläkin oli ollut raskausdiabetes, ja hän ymmärsi todella hyvin kun pyysin että saisin tipan, kun en ollut syönyt vuorokauteen. Juttelimme naisen kanssa ja en voinut uskoa että minullakin olisi joskus kaksiviikkoinen vauva. Niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Seuraavaksi kätilö kävikin sanomassa että edellinen leikkaus oli ohi ja he siivosivat salia minua varten. Siinä vaiheessa oli pakko itkeä, kun ei pystynyt jännitykseltä pidättelemään. Katsoimme sitä typerää ötökkä-ohjelmaa telkkarista, ja koitin rauhoitella itseäni.

Leikkaussaliin lähtö tuli vihdoin

Lopulta kätilö tuli aulaan leikkaussalivaatteet yllään ja sanoi “Noniin, mennäänkö?”, ja sydämeni valahti varpaisiin asti. Nyt se oli menoa.

Ihmettelen vieläkin miten olen päässyt itse kävelemään leikkaussaliin, koska jännitin niin kamalasti että jalat tärisivät.

Kun saavuimme leikkaussaliin olin jo ihan hysteerinen, en edes nähnyt mitään kun kyyneleet tulvi silmistä ja ihana vanhempi kätilö nauroi sanoi että “täällä saa itkeä!”. Kätilö oli muutenkin aivan ihana ja huumorintajuinen. Seuraavaksi minulle laitettiin tippa ja kaikenmaailman muitakin piuhoja kaikkialle. Sen jälkeen minulle alettiin laittaa epiduraalia, ja anestesialääkäri oli kaiken lisäksi komein lääkäri jonka olen koskaan nähnyt, hah! Puudutus sattui aivan kamalasti ja meinasin pyörtyä. Tuntui että saan paniikkikohtauksen. Muistan vain että serkku pidätteli henkeä vieressä ja kolme kätilöä piti kiinni minusta ja käski hengittää.

Sen jälkeen minut laitettiin selälleen makaamaan ja puudutus oli jo alkanut. Serkkuni jäi pääni taakse istumaan. Eteen laitettiin kangas. Sen jälkeen oli kaikki sekavaa, tärisin yläkropasta epiduraalin takia ja tuntui että koko huone oli täynnä ihmisiä jotka hyöri ympäriinsä (vuorotkin vaihtuivat välissä, joku aina esitteli itsensä että vaihtoivat vuoroa), mutta silti oli sellainen olo, että kaikki tietävät mitä tekevät.

Jossain vaiheessa eräs kätilö kävi sanomassa kankaan takaa että “sun vatsa on jo siellä auki, ei mene enää kauaa“, ja siinä vaiheessa aloin nyyhkyttää ihan kunnolla. Jossain vaiheessa serkkuni silitti päätäni ja tuli turvallisempi olo kun tiesin varmasti, että serkku on mukana. Tunsin kun vatsaa revittiin kovasti eri suuntiin, ei tietenkään sattunut mutta ikävältä se tuntui. Oli yllättävää että tunsin vatsaani revittävän, kun olin jotenkin kuvitellut että en tunne yhtään mitään puudutuksen takia. Samaan aikaan oksetti ajatus siitä että vatsaani leikellään auki, ja kuitenkin olin liikuttunut siitä että kohta näemme vihdoin poikani kanssa.

Kun kuulin maailman ihanimman äänen

Yhtäkkiä kuulin rääkäisyn! Siellä se minun vauvani oli, ulkona vatsasta! Oli todella ihmeellistä kuulla oman lapsen itku. Siellä se oikeasti on, kankaan takana! Sen jälkeen muistikuvat on hieman sekavat, en ole varma miten kauan missäkin kesti tai missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Minulle tultiin näyttämään vauvaa ja näin tippatelineen takaa vaan punaset, pitkät, ryppyiset jalat. Sen jälkeen vauva vietiin pois ja serkkuni pääsi ottamaan lisää valokuvia ja seuraamaan kun vauvaa pestään ja punnitaan ja niin edelleen. Harmitti, kun en saanu nähdä sitä, mutta onneksi serkku otti kuvia. Kullanarvoiset kuvat.

 

Seuraavaksi vauva nostettiin rinnalleni. Vauvalla oli silmät auki ja tyyppi tuijotti minua suoraan silmiin. Se oli todella outoa, ihanaa, pelottavaa, kaikkea samaan aikaan. Kysyin että tämäkö se oli, joka siellä minun vatsani sisällä oli? Kätilö nauroi, että ei täällä muitakaan vauvoja ollut. Poika oli 47cm ja 2680g. Myöhemmin sain kuulla että istukassa oli joku vika ja ravinto ei ollut imeytynyt läpi, ja sen takia poika jäi niin pieneksi. Hidasta kasvua oltiin seurattu ultrassa viikottain raskauden viime metreillä.

Serkkuni sanoi myöhemmin, että kätilöt olivat sanoneet että ihanaa kun juuri ennen viikonloppua on näin tunteellinen synnytys. Kätilö otti vauvalta myssyn pois päästä enkä osannut sanoa mitään, silitin vain hellästi tyypin tukkaa ja naamaa, ja ihmettelin että tässäkö se nyt on, nyt vihdoin nähdään. Se oli maailman ihanimpia ja hämmentävimpiä hetkiä elämässäni. Oli vaikea käsittää että siinä se lapsi nyt on, se jota olen kasvattanut vatsassani.

Olin pelänny hetkeä kun vauva viedään minulta pois ja kun joudun odottamaan heräämössä ilman vauvaa, mutta silloin ajattelinkin että melkeinpä parempi niin. Sain aikaa ajatella asioita ja käydä läpi synnytystä ja jotenkin toipua järkytyksestä. Tiesin, että vauva on hyvässä hoidossa serkkuni luona. Olin uupunut kaikesta jännittämisestä ja puudutus tuntui inhottavalta. Olin muistaakseni 2-3 tuntia heräämössä. Vasta jälkikäteen olen harmitellut ehkä eniten sitä, että jouduin heti eroon vauvasta, ja ehkä sen takia minulla oli alussa niin vaikeaa uskoa että olin äiti, kun en heti päässyt nuuhkimaan ja tutustumaan lapseeni. Oli orpo, epätodellinen ja hämmentynyt olo.

Kun pääsin osastolle, sain vauvan syliini taas

Kun minua kärrättiin takaisin osastolle ja huoneeseen, jossa viettäisin ensimmäisen yöni, pelotti ja jännitti ihan kauheasti. Nyt näkisin taas vauvan. En muistanut enää edes minkä näköinen se pieni nyytti oli. Serkku istui siellä iso käärö sylissä, vauva pienenä siellä sisällä. Olin ihan sekasin väsymyksestä ja lääkkeistä ja sain vauvan paidan sisään, rinnan päälle. Siinä ihmeteltiin toisiamme. Tuntui että heti tuli tietynlainen pakahduttava rakkauden tunne, mutta päällimmäisenä oli hämmennys ja jännitys ja uupumus kaikesta tapahtuneesta.

En oikein käsittänyt, että siinä se nyt on. Serkku vaihtoi vauvalle vaipan ja vaatteet ja tuntui kummalliselta, etten kyennyt sitä itse tekemään. Päätin että seuraavana päivänä tekisin sen itse. Serkku lähti kotiin ja hetken ihmettelimme toisiamme kahdestaan. Vauva yritti hamuta rintaa, mutta ei päässyt sinne asti, ja itse en osannut antaa rintaa. Kaikkea vaikeutti leikkaus, haava joka sattui ja lääkepölly. Myöhemmin isäni ja veljeni tulivat katsomaan vauvaa vierailuajalla. En muista tapaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin sen että he toivat minulle salmiakkia.

Kun olin yrittänyt imetystä ja onnistuinkin siinä hetkellisesti, vauva vietiin pois yöksi jotta saisin levätä, sain kunnon särkylääkkeet (myöhemmin myös useasti allergialääkettä kun epiduraali pisti kutittamaan koko naamaa) sekä korvatulpat, koska vieressä olevan äidin vauva itki koko ajan. Kun olin saanut korvatulpat ja unilääkkeen, en tajunnut enää mitään, ja vaivuin syvään uneen. Puoli kuudelta aamulla heräsin ja pyysin lisää lääkkeitä ja vauvan luokseni. Kesti varmaan ainakin puoli tuntia ennen kuin vauva tuotiin minulle, ja se aika tuntui pidemmältä kuin mikään muu odotus. Mutta siinä sitten olimme vihdoinkin, äiti ja poika, ja tutustuminen toisiimme alkoi vihdoin kunnolla.

Seuraavana päivänä pääsin jo ylös sängystä

Seuraavana päivänä minulta poistettiin katetri ja sen jälkeen aloin heti jo liikkumaan. Minulla oli kova vimma ja päättäväisyys siitä että pääsen heti liikkeelle ja hoitamaan poikaa. Tätini tuli katsomaan meitä ja aloin vaihtamaan vaippaa ensimmäistä kertaa. Tietysti se meni väärinpäin, ja tätini avusti hieman. Tunsin itseni ihan toopeksi. Poika rääkyi täysiä ja tunsin itseni todella tumpeloksi käsitellessäni pientä vauvaa.

Ensimmäisen yön jälkeen sain kuulla että perhehuone on vapautunut juuri, ja saamme mennä sinne jos haluamme. Äitini tuli suoraan Belgiasta lentokentältä matkalaukkuineen sairaalaan ja oli siellä kaksi yötä kanssamme. Onneksi, koska olin niin pihalla kaikesta. Sain muuten tarpeeksi ohjausta kaikkeen, paitsi imetykseen. Vauva itki ensimmäiset kaksi yötä, ja luulen että itki nälkäänsä koska minulta ei vielä tullut maitoa. Sain neuvon antaa lisämaitoa, mutta sitä ei saanut koko ajan lisää. Sanoivat että kyllä se maito alkaa herumaan jossain vaiheessa. Kysyin saako tuttia, ja kätilö sanoi että ei noin pienelle. Kuuntelimme sitten raastavaa itkua kaksi yötä. Torkuin istualteni aina kun vauva nukkui rintani päällä.

Kolmannen yön jälkeen kotiuduimme, ja siitä alkoikin sitten yhteinen matkamme poikani kanssa. Vauva oli vain 2,5 kiloa sairaalasta lähtiessämme, ja naureskelimme kun olin tietämättömyyttäni ottanut äitiyspakkauksen haalarin mukaan kotiutumishaalariksi. Vauva hukkui siihen. Mistä sen voi tietää, että vauva olikin kokoa 44 sairaalasta lähtiessä, eikä kokoa 68/74! Jälkikäteen se naurattaa vielä enemmän.

 

Oletteko synnyttäneet suunnitellulla sektiolla? Miten meni? Kuulostiko meidän tarina tutulta?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Ensimmäisen vuoden aikana synnytyksen jälkeen olin niin univajeesta ja uudesta elämäntilanteesta sekaisin että en tajunnut masentuneeni. Lisäksi luulin että on normaalia että vielä puolen vuoden jälkeen on niin hormonimyrskyissä että koko ajan itkettää. Ajattelin että on normaalia etenkin yksinhuoltajalle olla niin poikki, että sängystä nouseminenkin on haastavaa.

Kun valitin terveyskeskuksessa, että vauva itkee tosi paljon öisin, ja itsekin itken väsymyksestä, ei minua otettu tosissaan. Tässä asiassa on vielä terveydenhuollolla parantamista, että kuunnellaan oikeasti niitä väsyneitä vanhempia ja otetaan uupumus tosissaan. On todella vaikeaa sanoa ääneen, että olen uupunut vauvan heräilyjen ja itkun takia, ja jos silloin ei kukaan reagoi tai vähättelee, voi olla että vanhempi hiljenee ja koittaa vaan venyä. Niin minullekin kävi, kun en saanut heti apua. Eräskin lääkäri ohjasi sen enempää minua kuuntelematta ulos huoneestaan ja sanoi että vuoden iässä se helpottaa. Kaikki vauvat itkevät, sellaista se on vauvan kanssa, onko tämä kenties esikoinen…?Kävelin itkien kotiin ja mietin että miten hemmetissä pärjään huomiseen asti, saati sitten puolen vuoden päähän.

Ajattelinkin listata asioita, joista voi tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen. Heti synnytyksen jälkeen saattaa tulla nk. baby blues, joka johtuu hormoneista ja uudesta elämäntilanteesta, mutta se ei yleensä kestä paria viikkoa pidempään. Synnytyksen jälkeinen masennus kestää kuukausia (tai vuosia) ja saattaa tulla vasta monta kuukautta synnytyksen jälkeen. Jokaisen tilanne on toki erilainen, ja kannattaakin olla yhteydessä esim. neuvolaan jos tunnistaa itsessään masennuksen oireita. Näistä oireista ja synnytysmasennuksesta onneksi puhutaan jo aika paljon, mutta ajattelin ettei näistä voi puhua liikaa.

YLEISIMPIÄ OIREITA:

  • Jatkuva ilottomuus ja innostuksen puute
  • Negatiiviset ajatukset jotka kiertävät kehää
  • Pohjaton väsymys joka ei lähde vaikka saisi nukuttua
  • Itkuisuus, ärtyneisyys, vihan purkaukset
  • Vaikeus vastata vauvan tarpeisiin ja viesteihin. Myös kiintymys vauvaan voi tuntua hankalalta. Kielteiset ajatukset vauvasta. Voi olla vaikeuksia tuntea itseään äidiksi, ja vauva voi tuntua vieraalta
  • Paniikki, ahdistus, pakkoajatukset, itsensä soimaaminen kaikesta, toivottomuus tulevasta
  • Ruokahaluttomuus / ruokahalun lisääntyminen
  • Uniongelmat – vaikeus nukahtaa illalla, heräily aamuyöllä vaikka vauva nukkuisi hyvin
  • Itsetuhoiset ajatukset, ajatukset vauvan vahingoittamisesta, itsemurha-ajatukset
  • Toimintakyvyn puute – on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään. Toisaalta voi tulla tietynlainen maaninen vaihe, että puuhaa ja tekee kaikkea ihan koko ajan
  • Syyllisyyden ja häpeän tunteet, jotka usein estävät hakemasta apua. Sitä uskoo olevansa vaan huono äiti joka ei pärjää lapsen kanssa
  • Ylihuolehtivuus lapsesta, on vaikeaa jättää lapsi hoitoon muille ja on huolissaan lapsen terveydestä jatkuvasti
  • Pelot – äiti saattaa pelätä koko ajan kaikkea. Että hänelle itselleen tai vauvalle (tai muille läheisille) tapahtuu jotain pahaa
  • Myös lukuisat fyysiset oireet saattavat liittyä – vatsaongelmat, päänsärky, niska-hartia-alueen kireydet, hikoilu, huimaus, seksuaalisen halun vähentyminen tai katoaminen
(Lähteenä käytetty omia kokemuksia sekä äimän sivuja)

MINKÄLAISIA OIREITA MINULLA OLI?

Mielialan vaihtelut

Mielialani hyppivät ylös ja alas, alakulosta täyteen raivoon. Öisiin heräilyihin olin niin poikki, että välillä piti jättää vauva huutamaan pinnasänkyyn ja mennä vessaan raivoamaan tai huutamaan tyynyyn. Kitinää en päivällä kestänyt yhtään ja usein tuli joko itkettyä tai raivottua. Olin rauhallinen ja hetkessä raivostuin silmittömästi siitä, että esim. muovikassi tippuu lattialle. Seuraavassa hetkessä saatoin olla iloinen ja sitten itkeä tunnin lattialla.

Jatkuvaa itkemistä

Jotenkin kuvittelin että vielä kahdeksan kuukautta synnytyksen jälkeen on normaalia itkeä päivittäin. Että tällaista se muillakin äideillä on. En tajunnut ollenkaan miten pahasssa jamassa olin, kun muistan että usein makasin pitkään vaan lattialla, sohvalla, sängyllä itkemässä. Vauva oppi puolen vuoden iässä pyyhkimään unirätillään äidin kyyneliä. Muistan ajatelleeni, että äitiys tuo esille puolen joka on koko ajan herkillä kaikesta.

Itsetuhoisia suunnitelmia ja ajatuksia vauvan satuttamisesta

Monesti yöllä huutoa kuunnellessani mielessäni näin kuinka menisin parvekkeelle, joko yksin tai vauvan kanssa ja hyppäisin alas. Että saisi olla rauhassa, ja itku loppuisi. Kerran ajattelin, että kohta nappaan vauvasta kiinni ja heitän seinään. Se oli kamalin tunne ikinä! Siinä vaiheessa aloin ymmärtämään jo pikkuhiljaa, että nyt tämä ei ole ihan normaalia.

En onneksi koskaan oikeasti heittänyt vauvaa seinään, vaan siinä vaiheessa ymmärsin pyytää apua (ja sainkin kotipalvelua ja keskusteluapua). Nämä ajatukset kuitenkin olivat todellisia ja pelottavia. Kuitenkin rakastan lastani yli kaiken, mutta masennus ja väsymys tekivät hallaa aivoilleni, ja ajatukset alkoivat kiertää ikävää kehää. Jos vain kävelen ulos ovesta ja menen jonnekin missä saan nukkua…

Jollain tasolla kuitenkin tajusin että olen todella syvällä mustissa vesissä, ja että nämä ajatukset eivät ole oikeasti minua, vaan uupumuksen aiheuttamaa. Näiden ajatusten ympäröimänä aloin ymmärtämään äitejä jotka ajavat bussia päin lapset takapenkillä. Kun sanoin tämän jossain ääneen, sain todella, todella paheksuvia katseita ja kommentteja. Tuntui että kukaan ei ymmärtänyt, mitä kävin läpi.

En pidä sitä missään nimessä oikeutettuna että tappaa itsensä ja lapsensa, mutta ymmärrän sen mustan pilven aivoissa, joka kertoo että se on ainut vaihtoehto jäljellä enää. Kun on itsekin käynyt niin pimeää dialogia päässään, voi ymmärtää toisen epätoivon. Silloin kuitenkin häpesin sitä, että sanoin näinkin pimeän ajatuksen ääneen, enkä sen jälkeen pitkään aikaan kertonut kenellekään mitä oikeasti välillä ajattelin.

Toivoton tulevaisuus

En osannut yhtään ajatella tulevaisuutta. Se näytti todella mustalta ja synkältä. Onnistuin vakuuttamaan itseni siitä että lapsi ei koskaan kasva eikä tilanne ikinä helpota. Kun ihmiset yrittivät lohduttaa sanomalla että “se on vain vaihe” ja “ne kasvaa niin nopeasti, koita nauttia“, olin ihan raivon ja epätoivon partaalla. En nähnyt asiaa niin kuin muut. Elin joka päivä usein minuutti kerrallaan, ja päivät tuntuivat viikoilta. Siinä vaiheessa ei paljon lohduta se, että vuosi menee nopeasti. Kuukausia kestävä unettomuus ilman masennusta (ja vauvaa) on rankkaa, saati sitten kuukausien (ja vuosien) mittainen heräily yksin vauvan ja masennuksen kera. Sekin masensi entisestään, kun tuollaiset kommentit tuntuivat vähättelyltä ja tuntui että kukaan ei oikeasti ymmärrä miten rankkaa se oli.

Sumuisuus ja tahmeus

Aivojen sumuisuus ja koko kehon tahmeus alkoi aamulla ja loppui illalla kun nukahdin. Kaikki mitä tein vaati suuren ponnistuksen koska tuntui kuin lyijyviitta olisi nostettu harteille. Kesti kauan ennen kuin tajusin, kuinka raskasta kaikki oli. Olin niin syvällä masennuksessa ja niin väsynyt, että en tajunnut että ei ole normaalia että pelkästään sängystä ylös nouseminen vaati suunnattoman tsempin ja usein itkun kanssa nousin ylös. Usein olin todella tyytyväinen, kun vihdoinkin monen päivän tsemppaamisen jälkeen pääsin suihkuun. Olo oli silloin kuin lottovoittajalla.

Vaikea tehdä päätöksiä / saada aikaiseksi / vaadin liikaa itseltäni

En osannut päättää mitä tehdä ruuaksi, saati sitten että olisin saanut tehtyä sen ruuan. Vaadin itseltäni kuitenkin koko ajan liikaa olosuhteisiin nähden, vaikka einesruuat olisi voinut helpottaa tilannetta. Silti koitin kokata itselleni ja tein lapselle soseita pakkaseen. Tavallaan se auttoi, kun tuntui että oli joku kontrolli edes jostain, kun rytmit ja unet oli hukassa. Oli kuitenkin työn ja tuskan takana laittaa ruokaa tai päättää että milloin imuroisi, koska olin niin saamaton. Oli vaikea sopia treffejä ystävien kanssa, kun unohdin tapaamisia tai treffipäivän saapuessa olinkin liian väsynyt lähtemään ulos.

 

Paniikki / ahdistus / fyysiset oireet

Todella usein oli ahdistus päällä. Oli vaikea hengittää ja välillä sain paniikkikohtauksia. Niska-hartiakivut sekä leuan jäykkyys, koska olin niin jännittynyt koko ajan. Vatsa oli usein sekaisin jännityksestä ja stressistä. Päänsärky sekä migreeni vaivasivat, koska niska oli niin jumissa ja olin niin väsynyt. Myös vauvan jatkuva kantaminen ja hyssyttely öisin sai kropan ihan jumiin.

Ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttely

Pelkäsin lähteä kauppaan, koska en jaksanut ihmisiä. En jaksanut törmätä tuttuihin ja vaihtaa kuulumisia, koska kuulumiseni tuntuivat niin masentavilta. Myös minkä tahansa puhelun soittaminen oli vaikeaa. Usein oli vaikeaa lähteä ulos vaikka kaupungille, kun pelkäsin että ihmiset kohtelevat meitä huonosti. Usein tuntui siltä että olemme vauvan ja vaunujen kanssa kaikkien tiellä ja meitä paheksutaan.

Varmasti osa niistä tunteista oli vain päässäni, mutta yllättävän usein sain niskaani ärsyyntymistä että olemme tiellä bussissa ja niin edelleen. Tuntui ettei jaksa lähteä mihinkään kun kaikkialla on niin paljon lapsivihaajia ja muuten vain kiukkuisia ihmisiä. Olin valmiiksi jo raivona ja valmiina huutamaan kaikille jotka edes uskalsivat katsoa meihin päin, jos lapsi kiukutteli. Pelkäsin myös kaikkia mahdollisia pahoja asioita joita voisi sattua minulle tai vauvalle ulos lähtiessä.

Muistivaikeudet

Tämä liittyy myös vahvasti univajeeseen, joka oli ihan älytöntä ensimmäisen vuoden aikana, mutta liittyi varmasti myös masennukseen. Unohdin lapsen nimen puistossa esitellessäni meidät jollekin äidille, unohdin että olin mennyt kauppaan, en muistanut mitä olin tehnyt edellisenä iltana ja niin edelleen. Usein kävelin ympäri asuntoa ja mietin että mitäköhän taas unohdin. Tungin kaukosäätimen jääkaappiin ja etsin jatkuvasti puhelinta ja lompakkoa sekä silmälaseja jotka löytyi päästäni.

Itsesyytökset, syyllisyys ja häpeä

Tunsin jatkuvasti huono äiti-fiiliksiä. Uskoin että olen ainut äiti maailmassa joka uupuu äitiydestä eikä selviä tästä kaikesta. Sitä vahvisti terveydenhuollon ammattilaisten vähättely sekä muiden ihmisten kommentit. Että kunhan teen niin ja näin jaksan paremmin, ja näillä vinkeillä saan lapsen nukkumaan. Kun mikään ei onnistunut, uskoin että olen täysin epäonnistunut äitinä. Negatiiviset ajatukset kiersivät kehää päässä, ja sitä kierrettä oli vaikea lopettaa.

En ole koskaan ollut mitenkään järjestelmällinen rutiini-ihminen, ja sen takia oli vaikeaa koittaa järjestää meille hyvät rutiinit. Varsinkin kun yöunet olivat kummallakin hukassa. Kuitenkin tarvitsimme jonkinlaiset rutiinit, koska lapset tarvitsevat ennakoitavuutta. Myös itseäni helpotti että tiesin etukäteen päivän systeemit, milloin tehdään mitäkin. Minulla oli joku kontrolli johonkin, kun muuten menimme pitkälti vauvan tarpeiden mukaan. Mutta ei se helppoa ollut epäjärjestelmälliselle ihmiselle, ja tästä syytin itseäni koko ajan. Etten ole tarpeeksi äidillinen, kun en osaa pitäytyä tarkoissa ruoka-ajoissa ja rutiineissa.

Ulkopuolisuuden tunne

Usein perhekerhoissa ja vertaistukiryhmissä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuntui että kaikki muut elivät onnellista vauvavuotta tai valittivat miehistään. Vaikka kaikilla heillä olisi myös ollut masennusta, se ei kuitenkaan kuulunut koskaan äitikerhojen kahvipöytäkeskusteluun.

Sain vihdoin oikeanlaista vertaistukea kun löysin erään yksinhuoltajien olohuoneen sekä Äimän vertaistukiryhmän. Muistan edelleen sen tunteen, kun kerroin tarinaani synnytysmasennus-ryhmässä, ja muut nyökyttelivät ja oikeasti ymmärsivät mitä käyn läpi. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun tuntui että kukaan ei ymmärtänyt mitä kävin läpi. Sen takia kannustan kaikkia hakeutumaan jonkun vertaistuen piiriin, vaikka se aluksi tuntuukin jännittävältä ja vaikealta. 

Uniongelmat

Vauva heräili jatkuvasti ja huusi yöllä, joten luonnollisesti itsekin heräilin. Kun lapsi jossain vaiheessa alkoi nukkumaan hieman paremmin etenkin alkuillasta, istuin hartiat korvissa ja pelkäsin että milloin seuraava huuto alkaa. Samoin vaiheittain tuli heräiltyä aamuyöllä, kun pelkäsin sitä että itku alkaa. Sydän pamppaillen koitin saada unta, ja saatoin havahtua monta kertaa siihen että luulin että vauva itkee. Olin niin stressaantunut, että olin kireä kuin viulunkieli vuorokauden ympäri.

Äimän sivuilta voit lukea lisää synnytysmasennuksesta ja lapsivuodepsykoosista. Sieltä löytyy myös vertaistukiryhmät ja apua masennuksen kanssa kamppaileville. Voit myös ottaa yhteyttä neuvolaan tai terveysasemalle jos tuntuu että olet masentunut. TÄÄLLÄ voit tehdä testin masennusoireista, samaa testiä käytetään terveydenhuollossakin. Älä jää yksin, vaan hae apua <3

P.S. Jos kaipaat vertaistukea netissä, perustin hiljattain Masentuneet mutsit ryhmän, joka on tarkoitettu synnytysmasennukseen sairastuneille äideille!

 

 

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Luin vauva.fi sivustolta juttua, jossa puhutaan ihanasta vauvavuodestaItse kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen voin sanoa, että minun vauvavuoteni oli kaikkea muuta kuin ihana. Tietysti vuoteen mahtui myös upeita hetkiä, vauvan hymy aamulla pelasti rankan yön heräilyineen ja on upeaa seurata kun vauva kasvaa ja kehittyy. En ole koskaan katunut sitä että tulin raskaaksi, mutta olisin muutamankin kamalan hetken voinut vaihtaa pois. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut mielessäni (ihan pienestä asti) kuinka ihanaa on tulla äidiksi.

Kun luen hehkutusta ihanasta vauva-ajasta, kuinka kaikki on niin ihanaa kun saa lapsen, en voi sille mitään että mieleeni nousee katkeria ajatuksia. Jutun kommenteissa puhutaan siitä, että eikö nykyään saa puhua niistä hyvistä asioista, keneltä se on pois? Toki saa, mutta itselläni oli käsitys raskaana ollessa että vauvan kanssa olisi ihanassa vauvakuplassa ja elämäni saisi ihan uuden merkityksen. Että äidiksi tullessani olisin vain täynnä rakkautta ja sateenkaaria. Odotin kyllä, että vauvan tultua saattaisin hieman kärsiä univajeesta ja olla pihalla asioista, mutta ajattelin että varmasti oppisin hyväksi äidiksi matkan varrella. En olisi missään nimessä uskonut, että valvon öitä vielä melkein neljä vuotta myöhemmin.

Olen onnistunut päästämään jo vähän irti siitä katkeruudesta, mutta edelleen tällaisia juttuja lukiessa tunteet nousevat välillä pintaan. En saanut kokea sitä täydellistä vaaleanpunaista hattaraa mitä ensimmäisestä vuodesta kuvia maalaillaan.

Meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli täynnä univajetta, täydellistä uupumusta, masennusta, tunteja kestävää itkua (vauvan ja minun), erilaisten sairauksien googlailua, vähättelyä terveydenhuollolta liittyen omaan jaksamiseeni sekä lapsen terveyteen, liuta epäonnistumisen tunteita ja tuhoisia ajatuksia siitä kuinka heittäisin vauvan seinään, kun en jaksanut enää sitä jatkuvaa itkemistä.

Tietysti kaikilla jopa siellä vaaleanpunaisissa hattaroissa on ongelmia myös, mutta uskon että vaikeuksista ääneen puhumalla voidaan helpottaa niitä jotka uivat syvemmissä äitiyden vesissä. Että ei tuntuisi siltä, että kaikki muut nauttivat, mutta minä en.

“Minä ainakin olen nauttinut vauvan/vauvojen kanssa. Jos joku ei ole, ei se minun kokemustani mitätöi. Totta kai yöllä joutui heräilemään, mutta ei se minua haitannut. Miksei myös posititiivisesti asiasta voi kertoa? Kauhea valitus, uupumus ja kuoleman kieliessä vaikerrus on jotenkin trendikkäämpää?” – vauva.fi kommentti

Itse olisin toivonut että masennuksesta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Ehkä olin naiivi, mutta en oikeasti uskonut että äitiys voisi tuoda pintaan kaikenlaista paskaa – ja nyt en tarkoita vain vaipan sisältöä. “Miksi tästä puhutaan niin vähän: vauvavuosi voi olla ihanaa, rentoa ja palkitsevaa aikaa ja tervetullut tauko oravanpyörässä kiirehtimiseen.” Itselläni taas kokemus oli se että näistä äitiyden pimeistä puolista ei puhuta tarpeeksi.

Väsymyksestä kyllä puhutaan, mutta en uskonut että voisin ikinä olla niin väsynyt kuin olin ensimmäisenä vuotena. Ja kuinka synkkiä ajatuksia voikaan ajatella väsyneenä. Se pieni ihminen jota rakastat niin sydäntäsärkevän paljon, voi itku-maratoneillaan aiheuttaa ajatuksia joita ei kehtaa sanoa ääneen. Minusta joka ikinen äiti (ja isä) saa puhua uupumuksesta ja negatiivisista tunteista mitä vanhemmuus on herättänyt, ja se pitäisi saada tehdä ilman että kukaan kritisoi niitä. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä suoraan sanottuna paskaa hommaa. Jos aina joku on sanomassa, että “mitäs hankit lapsia” tai “etkö osannut ennakoida että et saa nukkua”, äidit ja isät hiljenevät ja asia pysyy tabuna.

On hyvä, jos kaikenlaisista tunteista puhutaan vanhemmuuteen liittyen, myös niistä negatiivisista puolista. Kun puhun katkeruudesta liittyen synnytysmasennukseeni ja rankkaan vauvavuoteen, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi onnellinen muiden puolesta joilla on helpompaa. On ihanaa että puhutaan myös positiivisista jutuista eikä ole tarkoitus ketään pelotella tai demonisoida vanhemmuutta. Olisin itse vain toivonut että omana raskausaikanani olisi puhuttu enemmän näistä ääneen. Olisin ehkä osannut aiemmin huomata synnytysmasennukseni.

“Vauvaloma voi olla todellista luksuslomaa parhaassa mahdollisessa seurassa: pitkiä aamukävelyitä, leppoisia kahvitteluhetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa.” – vauva.fi lehtiartikkeli

Itse taas usein kirosin sitä, kun heräsin viideltä vauvan kanssa, ja olin aivan rikki yöllisten heräämisten jälkeen. Usein menimme jo seitsemältä ensimmäisille päiväunille. Tietenkään vauva ei suostunut nukahtamaan mihinkään muualle kuin ulkona liikkuviin vaunuihin, joten ulos oli lähdettävä, satoi tai paistoi. Ja useimmiten satoi. Joka puolelta sateli vinkkejä siitä kuinka vauvan voi opettaa nukkumaan kahdeksaan kun vaan pötköttää sängyssä, ja nukkumaan päikkärit sisällä. Kiehuin raivosta ja mietin, että painukaa kuuseen neuvoinenne. Ihan kuin en olisi jo kokeillut kaikkea, ja siinä väsymyksen ja masennuksen tilassa jossa olin, piti mennä sieltä mistä aita on matalin. Kunhan sai vaan nukkua edes hetken.

Muistan kuinka lähdin ulos rättiväsyneenä ja koitin nukuttaa vauvaa joka ei vain suostunut nukahtamaan. Itkimme kummatkin kilpaa ja työnsin loskassa rattaita.

Tuntui niin epäreilulta, olin kaikkialta vain lukenut niistä ihanista päikkäri-metsälenkeistä ja vauvan kanssa köllöttelyistä. Minä sen sijaan itkin lattialla masentuneena ja vauva ei suostunut koskaan nukkumaan.

Itse koin myös todella raskaaksi sen että vauva usein itki tunteja putkeen enkä tiennyt mikä häntä vaivaa. Olin ihan varma että lapsella on refluksi tai jokin muu fyysinen vika, mutta terveydenhuollossa ei uskottu minua eikä väsymystäni. Tuntui todella epätoivoiselta, kun kukaan ei kuunnellut eikä ottanut minua tosissaan. Uupumukseni ja vauvan itkut kuitattiin sillä, että olen esikoisen äiti ja en vain tajunnut että vauvat ne myös itkee joskus (tällä hetkellä olemme menossa pojan kanssa jo toiseen nielurisaleikkaukseen ja refluksilääkitys on kokeilussa, että kyllä se äidinvaisto on oikeasssa). Olen todella katkera terveydenhuoltoa kohtaan tämän takia.

“Se ilo, jonka vauva sai aikaan! Ei paljon tullut oltua naama mutrussa kotona, edes yksin. Aina sitä löysi sen ilon pienestä ihmisestä.” -vauva.fi kommentti

Voi että, kun olisinkin vain löytänyt ilon masennuksen ja ahdistuksen sijaan. Välillä toivon että voisin hankkia lisää lapsia saadakseni jonkinlaisen eheyttävän toisen mahdollisuuden uuden vauvan kanssa. Jotta voisin kokea sen kaiken uudestaan ilman niitä synkkiä hetkiä. En muista läheskään kaikkea ensimmäisestä kahdesta vuodesta, päivät, viikot ja kuukaudet sulautuvat yhteen yhdeksi harmaanmustaksi mössöksi. Välissä on toki onneksi niitä vaaleanpunaisia hattaroita, mutta enemmän on mustia hetkiä.

“Kun lapsi oppii tunnistamaan isänsä ja ilmaisemaan jälleennäkemisen riemun hymyllä, käsiä vispaamalla ja jokeltamalla. On hankala keksiä, missä hetkessä elämällä olisi enemmän merkitystä.” – vauva.fi kommentti

Ehkä osa katkeruudesta, uupumuksesta ja synkkyydestä liittyi myös siihen että raskauden alusta asti olin ihan yksin. En voinut jakaa hyviä enkä huonoja hetkiä kumppanin kanssa, koska sellaista ei ollut. Olen monesti miettinyt että olen kyllä ihan tyytyväinen siihen että ei tarvitse kestää parisuhde- ja kasvatusriitoja (tai etenkään huoltajuuskiistoja) kenenkään kanssa, mutta kyllä se on todella rankkaa ettei lapsella ole isää elämässään.

Eniten olen kaivannut kumppania kun vauva on oppinut jonkin uuden taidon tai tekee jotain hassua. On eri asia jakaa näitä iloisia asioita lapsen isän kanssa kuin kenen tahansa muun kanssa. Nykyään olen aika sinut sen kanssa että olemme kahdestaan poikani kanssa. Vauvavuoden aikana kävin myös läpi katkeria ajatuksia lapsen isää kohtaan, ja se oli yksi syy ahdistumiseeni. Jouduin kaiken muun lisäksi käsittelemään vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta, pettymystä ja surua vauvan isättömyyteen liittyen.

“Mua itketti tätä lukiessa. Miksi meillä ei ollut tollaista, miksi mä en saanut ihanaa vauva -aikaa josta olin jo vuosikaudet haaveillut? Miksi mä sain pelkkää paskaa: valvomista, väsymystä, 24/7 kitisevän vauvan joka ei tosiaan nukkunut tai ollut tyytyväinen vaunuissa, ei sylissä, ei missään.” – vauva.fi kommentti

Nyt kun kirjoitan tätä, voin onnekseni todeta että ehkä pahin on jo ohi. Näen valon tunnelin päässä, ja se valo on ajoittain jo todella kirkas. Uskallan jo toivoa että toipuminen on mahdollista. Voin paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta edelleen on tekemistä. Kärsin vieläkin masennuksesta ja syön masennuslääkkeitä. Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Usein poden huonoa omaatuntoa vähän kaikenlaisista asioista, vaikka koitan olla armollinen itselleni. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että vaikka mieleni järkkyykin, on meillä moni muu asia todella hyvin ja olen onnistunut kasvattamaan ihan kelpo lapsen masennuksesta huolimatta. En ole myöskään koskaan syyttänyt lasta siitä että masennuin, koen että tämä on minun hekilökohtainen matkani kasvaa.

Lapsi on kaikesta huolimatta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vielä on matkaa kuljettavana, että voisin sanoa että olen toipunut masennuksesta. Kenties masennus jää osaksi elämääni ja on vain hyviä ja vähän huonompia kausia? Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi. Nyt on katsottava eteenpäin ja mentävä sen mukaan. Voin ainakin olla tyytyväinen itseeni, että kaikesta huolimatta olen onnistunut yksin kasvattamaan kohteliaan, ihanan ja maailman rakkaimman pojan jo kohta neljävuotiaaksi.

Tsemppiä kaikille jotka ovat samassa veneessä <3

 

Käynti Lastenklinikalla ja uusi leikkaus edessä

Poikani kävi alkuvuodesta nielu- ja kitarisa-leikkauksessa, koska hän ei nuku öisin ja kuorsaa. Yöllä esiintyy myös hengityskatkoksia ja lapsi on koko ajan räkäinen ja tukkoinen sekä valittaa kurkkukipua. Leikkaus helpotti hieman oloa, mutta oireet ovat edelleen samat melkein vuotta myöhemmin. Kesällä kävimme lapsen kanssa neurologilla joka tutki epilepsian mahdollisuutta, mitään hälyttävää ei löytynyt joten saimme uuden ajan Lastenklinikalle. Epäilimme epilepsiaa niin kutsuttujen poissaolokohtausten takia. Onneksi kuitenkaan mitään ei löytynyt, mutta silti tuntui taas kerran niin toivottomalta, kun kukaan ei tunnu tietävän mikä lasta vaivaa. Alan olla niin sanotusti aika helvetin poikki siihen, että olemme valvoneet 3,5 vuotta, ja lapsella on kaikenlaisia epämääräisiä oireita.

Lastenklinikalla uusi tuomio

Tänään kävimme Lastenklinikalla taas, kuukausien jonottamisen jälkeen. Lääkäri oli heti oireiden perusteella sitä mieltä että kuulostaa siltä että loputkin nielurisat pitäisi poistaa. Kurkattua kurkkuun hän sanoi että edelleen näkyy kyllä isot risat ja kurkku on aika tukossa. Se vaikeuttaa yöllä hengitystä ja lapsi joutuu hengittämään suun kautta, mikä sitten voi aiheuttaa kurkun kuivumista ja kipua kurkussa, sekä myös hengityskatkoksia.

Nämä ovat myös mm. ne oireet mitkä ovat viitanneet jonkinlaiseen refluksiin, jota myös on epäilty. Viime kesän aikana olemme saaneet myös refluksilääkkeet käyttöön, ja lapsi on nukkunut jopa 3-4 yötä heräämättä. Sitähän ei voi tietää, vaikuttaako lääkkeet siihen vai mahdollisesti jokin kuun asento, tai yksisarvisten lento. No heh heh, kyllä oikeasti alkaa huumorintaju tässäkin perheessä kohta loppumaan, jos emme pääse nukkumaan pikkuhiljaa täysiä öitä.

Uusi nielurisaleikkaus tulossa…joskus

Nykyään lapsille tehdään nielurisaleikkaus vain osapoistolla, koska jos risat poistetaan kokonaan on verenvuotoriski yms. niin isot, että on turvallisempaa tehdä osapoisto. Lääkärin mukaan 95%:lla lapsista osapoisto auttaa täysin oireisiin. Olipa sitten mukavaa kuulla että kuulumme juuri tuohon viiteen prosenttiin, joilla osapoisto ei helpotakaan oireita. Kun kävimme leikkauksessa kaikki kertoivat että sitten kyllä vaivat helpottavat varmasti, koska kumminkaima oli käynyt samassa leikkauksessa ja lapsi oli alkanut vihdoin nukkumaan. Mutta ehei, ei meillä!

Jonot ovat pitkät, mutta puolen vuoden sisään pitäisi päästä uuteen leikkaukseen. Sanoin että olemme valmiit ottamaan minkä ajan tahansa sekä peruutusaikoja vaikka jopa päivän varoitusajalla. Silti he eivät tietenkään pysty antamaan mitään arviota leikkauksen ajankohdasta, tai nopeuttamaan prosessia. On todella väärin, että joudumme odottamaan taas kerran näin kauan.

Sanoin lääkärille, että alan olla aika poikki tähän jatkuvaan lääkärillä ravaamiseen, ja lapsikin on kyllästynyt lääkärikäynteihin. Tuntuu niin uuvuttavalta ravata lääkäriltä toiselle eikä kukaan oikein osaa sanoa suuntaan eikä toiseen että mikä lasta vaivaa, ja sitten taas odotellaan puoli vuotta seuraavalle lääkärille. Että päättäjille taas terveisiä, että olisipa mukavaa saada jonoja lyhyemmiksi! Sillä tavalla saisi meidänkin perheeseen lisää jaksamista, kun saisi tämänkin vuosia kestävän selvittely-episodin päätökseen. Onneksi nyt sentään tuli joku vastaus siihen mikä lasta voisi vaivata, ja toivon että pääsemme pian leikkaukseen ja että se helpottaisi meidän kummankin elämää.

Maksoin itseni kipeäksi yksityisellä, kun julkisella kestää

Syksyn aikana turhauduin, kun aikaa Lastenklinikalle ei tuntunut millään saavan, vaikka koitin nopeuttaa prosessia. Meillä ei tietenkään ole mitään hengenhätää, mutta olen koittanut jo kolme vuotta taistella siitä että lasta jokin juttu vaivaa, mutta kukaan ei ole ottanut minua tosissaan. Vasta kun saimme lähetteen Lastenklinikalle 1,5 vuotta sitten alkoi tapahtumaan – mutta hitaasti.

Kuukausi sitten varasin ajan Myyrmannin Pikku Jättiin Liisa Kuikalle, koska olin kuullut hänestä pelkästään hyvää. Jos hän osaisi auttaa meitä johonkin suuntaan, olisi se sen rahan arvoista. Saimme häneltä lisää refluksilääkkeitä sekä ohjeet kokeilla välttää kotimaisia viljoja. Maidotonta ruokavaliota kokeilimme jo, mutta kumpikaan näistä ei tuntunut auttavan mihinkään. Kun olimme käyneet Kuikan vastaanotolla tuntui helpottavalta että hän otti asian tosissaan ja sanoi että kurkussa näyttäisi olevan jotain kyllä, että ei lapsi ihan kunnossa ole.

Moni (julkisen puolen) lääkäri joka sinne kurkkuun on nyt kurkannut on vain sanonut että hyvältä näyttää. Huoh. Yksityisen lääkärikäynnin jälkeen saimmekin sitten ajan vajaan kuukauden päähän Lastenklinikalle, eli periaatteessa maksoin “turhaan” 120 euroa yksityiselle, kun nyt saimmekin uuden “tuomion”, että toinen leikkaus on välttämätön, joka sitten luultavasti auttaa kaikkiin oireisiin ja yöuniin. Mutta minkäs sille enää tekee. Rahaahan se vain on… Tietenkään siitä ei mitään haittaa ole, että kokeilee ruokavalioiden sopivuutta, koska ainahan ongelma voi piillä sielläkin. Se mitä suuhun pistämme vaikuttaa kaikkeen ja vain kokeilemalla voi selvittää vaikuttaako esim. viljojen tai maidon pois ottaminen.

Nyt vain peukut pystyyn, että saamme ajan leikkaukseen nopeasti ja että se auttaisi lasta hengittämään yöllä. Nyt ainakin helpottaa se tieto, että jotain on tehtävissä lapsen oloa helpottaakseen.

 

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Kun imetys ei menekään kuin Strömsössä

Imetyksen vaikeudesta ei puhuttu oikeastaan mitään raskausaikana. Saatettiin joskus mainita, että joillakin se ei onnistu heti, mutta onnistuu sitten kun vain harjoittelee. Muistan kuinka perhevalmennuksessa katsoimme videon imetyksestä. Videolla nainen imettää lasta metsässä sillalla, puro solisee alla. Kaikki on ihanaa ja kaunista. Toisessa kohtauksessa nainen istuu sohvalla imettämässä, ja selostaja sanoo että puoliso voi sitten äidille tuoda lehtiä, ruokaa ja juomaa sohvalle. Siinä sitten yksinhuoltaja-äitinä istuin siellä itku kurkussa ja mietin että miten yksin olenkaan.

Muutenkin tuntui että perhevalmennuksessa, neuvolassa tai ylipäätään missään ei sanottu sitä että imetys saattaa olla todella hankalaa. Varsinkin sektion jälkeen maito saattaa nousta vasta monen päivän päästä kunnolla. Imetysasentoa voi olla vaikea löytää, hartiat kivistävät jännityksestä, imuote pitää olla oikea. Tissisi saattavat olla suihkutissit, jotka suihkuttelevat maitoa joka paikkaan ja vauva saa liikaa maitoa kerralla.

En osannut raskausaikana yhtään varautua siihen, että imetys saattaisi olla todella vaikeaa. Tai että se loppuisi kuukauden jälkeen, kun en enää jaksaisi taistella sen kanssa. Imetin poikaani vähän päälle kuukauden, ja koin ihan hirveää epäonnistumista, kun lopetin imetyksen.

Poikani painoi 2860g syntyessään, joten hän sai sairaalasta asti lisämaitoa, kotona tuttipullosta korviketta. Maito nousi minulla vasta useamman päivän jälkeen synnytyksestä sektion takia. Sairaalassa vauva huusi kaikki yöt, koska ei saanut minulta tarpeeksi maitoa eikä minua ohjeistettu juottamaan tarpeeksi lisämaitoa. Uskon että jonkinlainen refluksi vaivaa lasta edelleen, sekin saattaa olla osasyynä yöhuutoihin. Pojalla on tällä hetkellä refluksilääke kokeilussa.

Sairaalassa imetysohjaus olisi voinut olla parempaa

Sektion jälkeen sain lapsen syliini vasta useamman tunnin jälkeen illemmalla (vauva syntyi kello 15.05) ja olin aivan sekaisin lääkkeistä, puudutuksesta, leikkauksesta ja ihan kaikesta. Kätilö tuli illalla huoneeseen ja  kauhistellen kysyi että enkö ole alkanut jo imettämään. Enhän minä hölmö ollut tajunnut että olisi pitänyt imettää. Kätilö laittoi minut kyljelleen imettämään ensimmäistä kertaa ikinä, ja sanoin että leikkaushaavaan sattuu. Kätilö oli sitä mieltä että se on ihan hyvä asento opetella imetystä. Vauva ei saanut imuotetta, ja seuraava kätilö pisti minut nojatuoliin istumaan ja iski rintakumin minulle, sen sijaan että olisi näyttänyt imuotteita. Olin ihan pöllämystynyt uudesta äidin roolistani, enkä osannut tietenkään vaatia että he näyttäisivät minulle kädestä pitäen. En koko 1,5 kuukauden imetyksen aikana päässyt imettämään ilman rintakumia, kun vauva ei saanut rinnasta otetta.

Tunsin itseni todella epäonnistuneeksi äidiksi, kun en osannut imettää. Kaikki toistelivat minulle että kyllä ne vauvat korvikkeellakin kasvavat, mutta se ei lohduttanut minua ollenkaan. Tuntui kuin olisin heti alkuun jo epäonnistunut äitiydessä. Tämä on varmasti vaikuttanut siihen että sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Syyllisyys painaa uutta äitiä

Jos nyt saisin toisen lapsen, osaisin luultavasti suhtautua imetykseen vähän eri tavalla. Nyt tiedän että on olemassa esimerkiksi Imetyksen tuki ry, jotka voivat auttaa imetykseen liittyvissä kysymyksissä. En usko että enää tuntisin niin suurta epäonnistumista jos imetys ei onnistuisikaan. Osaisin kenties suhtautua itseeni ja äitiyteen vähän eri tavalla, enkä vaatisi itseltäni täydellisyyttä. On ollut pakko opetella armollisuutta itselleen.

Syyllisyys ja paska äiti-fiilis mikä imetyksen lopettamisesta tuli, oli aivan kamalaa. Itkin ja podin huonoa omaatuntoa kauan lopettamisen jälkeen. Kunnes tajusin lopulta että se on turhaa. Mielestäni on ihanaa jos äiti pystyy imettämään, mutta eihän se ole hyvän äitiyden mittari. Silti edelleen, 3,5 vuotta myöhemmin imetyksen epäonnistuminen harmittaa. Olin haaveillut siitä että imettäisin pitkään. Ehkä eniten siinä harmittaa se, että luovutin kun se oli niin hankalaa, koska joka tapauksessa pelleilin tuttipullojen ja korvikkeiden kanssa. Ajattelin helpottaa omaa urakkaani sillä, että imetyksen kanssa tappelu loppuu ja säädän vain tuttipullojen kanssa. Olisin ehkä voinut pyytää apua jostain, ja onnistuakin imettämään.

Olin kuvitellut että imetys olisi ihanaa, mutta suoraan sanottuna inhosin sitä. Inhosin sitä, että rintani olivat painavat ja maitoa täynnä, vuosivat yli ja jouduin pitämään niitä inhottavia suojia rintsikoiden sisällä. Inhosin sitä pirun rintakumia mikä piti asetella tissille, kun vauva huutaa nälkää samalla. Inhosin sitä että jouduin steriloimaan rintakumia aina imetysten välissä. Stressasin jo seuraavaa imetystä, kun mietin että miten se taas onnistuu. Ja stressi ei yhtään tietenkään auta asiaa. Yritin pumpata maitoa mutta en onnistunut siinäkään. Lopulta olin niin poikki kaikkeen tähän säätämiseen että luovutin. Olin haaveillut imetyksestä sellaisena kuin se oli siinä perhevalmennuksen videossa, että imetän seesteisenä puron solistessa vieressä. Mutta ei se mennytkään kuin Strömsössä.

Apua ja vertaistukea on saatavilla

Neuvolasta en kokenut saavani mitään apua imetykseen. Heidän mielestään vauva sai hienosti kiinni rintakumista, ja tuntui että he eivät kuunnelleet huoliani. Itse kuitenkin halusin rintakumista eroon, eikä neuvolasta ollut apua imuotteisiin. Neuvolassakin voisi olla tietoa paremmin saatavilla esimerkiksi Imetyksen Tuesta ja ohjata vaikka tarvittaessa sinne. Ja neuvolastahan juuri nimenomaan olisi pitänyt saada imetysohjausta! Kun kyselin imettämisestä neuvolassa, oli vastassa juuri valmistunut nuori nainen, jolla ei ollut hajua mistään.

Olisinpa tiennyt että apua on kuitenkin saatavilla. Esimerkiksi facebookissa Imetyksen tuen ryhmässä voi kysyä imetystukihenkilöltä neuvoja, ja voi soittaa imetystukipuhelimeen. Jos on varaa, voi tilata kotiin asti imetystukihenkilön. Kannattaa myös selvittää onko fysiikassa jokin vialla, esimerkiksi vauvan kireä kielijänne voi aiheuttaa sen, että vauva ei pysty imemään kunnolla. Näistäkään asioista ei kukaan huomannut mainita kun valitin ettei imetys onnistu.

Voimia kaikille teille, jotka olette kamppailleet imetyksen kanssa. Se ei ole helppoa, etenkään psyykkisesti. Olette kuitenkin hyviä äitejä siitä huolimatta, että ette pystyneet tai halunneet imettää, syystä tai toisesta.

 

Apua imetykseen:

Ammattilaisapua imetykseen – Imetyksen tuen linkkejä

Imetystukipuhelin – Imetyksen Tuki Ry

Imetystukiryhmät – Imetyksen Tuki Ry

Tietoa imetyksen avuksi – Imetyksen Tuki Ry

Imetysrauha.fi

Doulapalvelut

Oletko saanut apua imetykseen jostain? Kerro ihmeessä! 

Helpottaako elämä koskaan enää?

Helpottaako elämä koskaan enää?

Kuten jotkut teistä lukijoista tietääkin jo, olen kamppaillut synnytyksen jälkeisen masennuksen ja uupumuksen kanssa jo kolme vuotta.

Joskus tulee hetkiä kun miettii, että tuntuuko elämä aina ja ikuisesti tältä, näin hemmetin raskaalta? Helpottaako tämä koskaan? Nyt edelleen joka ikinen asia mitä teen, vaatii ison ponnistuksen. Viime aikoina on taas tuntunut siltä että kaikki kaatuu niskaan. Lapsen terveys reistailee, emme nuku edelleenkään öisin, aloin taas syömään masennuslääkkeitä kun sain koko ajan paniikkikohtauksia, lapsi syö refluksilääkkeitä ja minun pitäisi muistaa kaikki lääkitykset ja hoitaa koti ja talous samaan syssyyn. Lisäksi minulla on jo monta viikkoa ollut kurkku kipeä ja yskä ja ne vetävät kaikki energiat irti minusta.

On mahdotonta pitää koko palettia yksin kasassa koko ajan, edes niin että aita on todella matalalla. Kun saan yhden pyykkivuoren selvitettyä monen päivän jahkailun jälkeen, on tiskivuori täynnä. Kun saan vihdoin soitettua yhden tärkeän puhelun, vyöryy pyykkivuori taas yli. Kun vihdoin lapsi illalla nukahtaa, olen niin väsynyt etten jaksa enää edes itkeä. Nämä asiat ovat varmasti arkipäivää myös kahden vanhemman perheessä ja heillä jotka eivät ole masentuneita. Masentuneena yksinhuoltajana tämä kaikki vain tuntuu välillä niin ylivoimaiselta. Tuntuu että koko ajan on niin paljon tekemistä, muistettavaa ja suunniteltavaa, että ahdistun pelkästä ajatuksesta.

Yksi iso ahdistuksen aihe myös on taloudellinen tilanne. Elämme köyhyysrajan alapuolella ja koko ajan on tiukkaa rahasta. Laskuja tulee ovista ja ikkunoista ja minulla ei ole voimia suunnitella taloutta, on niin raskasta laskea joka senttiä, ja sitä kuinka paljon rahaa jää laskujen ja vuokran jälkeen.Yleensä ei paljoa jää.  Ymmärrän sen, ettei työttömyystuella ole tarkoituskaan rikastua tai elää ylellistä elämää, mutta on tämä silti niin lopen uuvuttavaa. Olisin onnellinen, jos laskujen ja vuokran jälkeen jäisi sen verran rahaa että saisimme koko kuukaudeksi edes kunnon ruokaa.

Töitä en ole saanut hakemisesta huolimatta, enkä ole edes varma onko minulla voimia tehdä töitä ja hoitaa kaikki muut arkiasiat yksin. Olen silti hakenut töitä ja harkinnut yrittäjyyttä ensi vuoden puolella jos en saa töitä. En vain pysty olemaan enää kauaa työttömänä, minun on pakko saada jotain järkevää ja mielekästä tekemistä, muuten pääni hajoaa. Harmi vain ettei työkkäri ole samaa mieltä, kun en päässyt työkkärin järjestämälle yrittäjäkurssille. Ihme kuinka koko ajan halutaan että työttömät nousisivat sohvalta ylös ja tekisivät jotain, ja sitten työkkäri ei löydä kaikille yrittäjäkurssin 64 halukkaalle paikkaa kurssille.

On niin uuvuttavaa koittaa laskea kaupassa senttejä, että onko varaa makaroniin JA leipään. Tällä hetkellä saimme lääkäriltä myös kehoituksen kokeilla viljatonta ruokavaliota lapsella jos oireet ja heräilyt loppuisivat, ja sepä vasta ilahduttaakin. En jaksa tällä hetkellä tehdä kunnon ruokaa, ja nyt pitäisi opetella uusi ruokavalio ja ostaa kalliita viljattomia tuotteita. Tietysti teen sen, koska ei ole muuta mahdollisuutta, mutta kyllä se silti niin uuvuttaa.

Tästä tuli nyt valituspostaus, mutta tällä hetkellä en jaksa muutakaan. Mietin täällä vain, että milloin tämä kaikki helpottaa? Lapsen kanssa on toki helpompaa, kun hän täyttää kohta jo neljä vuotta, mutta silti tuntuu kaikki niin uskomattoman raskaalta. Lopetin masennuslääkkeet koska ne tekivät minusta seinään tuijottavan zombien. Näköjään minulla on tällä hetkellä kaksi vaihtoehtoa – syödä lääkkeitä ja olla zombie, tai olla lääkkeettä ja olla todella lyhytpinnainen. Huoh. Kunpa tulevaisuuden minä tulisi käymään tulevaisuudesta ja kertoisi minulle, että kyllä tämä joskus helpottaa, ja olo ei ole joka päivä kuin jyrän alle jäänyt.

Marraskuussa kuitenkin tapahtuu muutamakin jännä juttu – menen kehopositiivisen kalenterin kuvauksiin (käy tsekkaamassa 365kehopositiivinen instagram) ja meille tulee Ylen kuvaustiimi kuvaamaan. Siitä lisää myöhemmin!

Kehopositiivisen taskukalenterin voit tilata ennakkoon 19€ hintaan täältä!

Kun yksinhuoltaja sairastaa

Kun yksinhuoltaja sairastaa

len viimeisen viikon ollut flunssassa, ja olo on ihan ihan kaamea. Onneksi lapsi on päivät tarhassa niin saan levätä. Sitä luksusta ei ollut hoitovapaalla ollessa. Kun yksinhuoltaja sairastaa, ei ehdi sairastaa. On pakko käydä kaupassa, ruokkia, viihdyttää ja laittaa lapsi nukkumaan. Sekä herätä yöllä kun lapsi itkee, vaikka olisi miten kuumeessa itse.

Olen siis ollut todella kiukkuinen ja tiuskinut pienimmästäkin. En ole kauhean hyvää seuraa kun olen kipeänä. Masennus, uupumus ja päälle flunssa. Byääh.

En siis ollut kovinkaan innoissani aamulla tarhaan lähtiessä kun oli satanut lumiräntää. Tiedättekö sen fiiliksen, kun kaikki pienetkin vastoinkäymiset tuntuvat vuoren kokoisilta? Tekee mieli valittaa ja nurista kaikesta niin kuin kaksivuotias.

Kun hain lasta tarhasta, ajattelin että he ovat jo ulkona ja voidaan vaan lähteä kotiin. He olivatkin kaikki vielä sisällä ja jouduin pukemaan kiukuttelevan lapsen. Lapsi huusi että äiti olet ihan tyhmä, et saa hakea vielä. Teki mieli itsekin valahtaa lattialle ja itkeä että ite oot tyhmä, menen sitten pois ja peiton alle enkä koskaan poistu sieltä. Mutta koska olen kypsä aikuinen, nielin kiukkuni ja puin lapselle vaatteet päälle.

Koko kotimatkan lapsi itki ja kitisi, ja en kestänyt enää ja aloin kitisemään takaisin. Äiti on kipeä eikä jaksa nyt itkuja, äitiäkin itkettää.  Siinä sitten itkettiin kummatkin ja käveltiin loskassa kotiin.

Lopulta kun olimme omalla pihalla jo, lapsi innostui lumesta ja pyöri ja hyöri innoissaan siellä. Se oli niin hellyyttävää se puhdas riemu, että tällä äidilläkin vähän suli sydän. Kun tulimme kotiin pyysin anteeksi että olin kiukkuinen ja lapsi sanoi että äiti ei se haittaa. Saat anteeksi. Sitten lapsi sanoi että “Äiti mulla jäi mieleen pahasti ne kaksi sanaa mitä sanoit. Ne, että tule jo, TULE JO.” Niitä sitten pyydettiin anteeksi uudestaan, halittiin ja sovittiin. Illalla menimme ystävän ja hänen lastensa kanssa meidän saunaan, ja tuntui että osa flunssasta jäi sinne. Tuolla kaveri nyt hyörii keittiössä ja tekee meille kaikille iltapalaa. Ihanaa.

Laitan vielä loppuun eilisen iltapalan, oikein gourmet-illallinen. Lapsi olisi halunnut hodareita, mutta tietenkin hodarileivät olivat kaupasta loppu, joten tein sitten kompromissin. Ostin hampparileipiä. Katsokaa nyt mikä mestariteos:

 

Välillä näin. Ehkä ensi viikolla mieli on kirkkaampi ja pinna on sentin pidempi. Huh.

 

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

Kuinka kertoa lapselle vanhemman masennuksesta?

uinka kertoa lapselle siitä, että äiti on masentunut? Itse en ole (vielä) kovinkaan seikkaperäisesti kertonut lapselleni, että olen masentunut. Meidän perheessä kyllä sanoitetaan paljon tunteita ja puhumme paljon erilaisista asioista. Lapsi kyselee ja minä vastailen.

Useimmiten jos tiuskin, olen vihainen, itken tai raivoan selitän lapselle minkä takia. Sanoitan paljon lapsen tunteita (“olet varmasti väsynyt, ja sen takia kiukuttaa helposti), mutta myös omiani. Sillä tavalla lapsi ehkä pikkuhiljaa ymmärtää, että äiti voi myös olla väsynyt ja surullinen, mutta se ei ole lapsen syytä.

Sain kaveriltani oppaan, “Miten autan lastani?”. Se on opas vanhemmille, joilla on mielenterveysongelmia. Opas on ilmainen, ja sen voi tilata kotiin tai ladata PDF:nä koneelle (täältä, klik).

Oppaassa käydään läpi sitä, miten lapsi saattaa reagoida vanhemman mielenterveysongelmaan. Joistakin lapsista saattaa tulla hiljaisia, toisista kiukkuisia tai mielisteleviä vanhempia kohtaan. Jotkut lapset eivät reagoi kovinkaan voimakkaasti. Omassa lapsessani (3-vuotias) en ole huomannut sen kummempia oireita (toki olen niin väsynyt ja tilanteeseen turtunut, että en varmaan huomaisikaan…). Kun olen vihainen, hän on kerran sanonut “äiti et kai kohta aio paiskoa ovia”, ja se tuntui sydänjuurissani asti. Voi pienokaista, kun äiti raivoaa niin. Se oli myös hyvä hetki minulle hieman pysähtyä ja miettiä, miten lapsi imee kaikki omat tunnetilani. Itselläni masennus usein purkautuu ulos raivokohtauksina ja sillä että olen todella ärsyyntynyt kaikkeen. Vähän niin kuin PMS-oireet, mutta potenssiin sata.

Olen selittänyt lapselleni usein että äiti huusi sen takia koska äitiä väsyttää. Itse en ole kokenut tarpeelliseksi selittää 3-vuotiaalle vielä että sairastan masennusta. En usko että noin pieni vielä käsittää sitä, vaikka lapset paljon ymmärtävätkin. Uskon että toistaiseksi on parempi selitys se, että äiti on väsynyt, koska sekin on totta. Olen sitä mieltä että lapsille on hyvä ikätasoisesti olla mahdollisimman totuudenmukainen. Ei kuitenkaan ole tarve kuormittaa lasta sellaisella tiedolla, joka saattaisi huolestuttaa liikaa.

Täytyykö olla huolissaan lapsen mielenterveydestä?

Oppaassa on hyviä neuvoja siihen, että missä vaiheessa lapsesta kannattaa olla huolissaan ja hakea apua. Kuten vaikka silloin, jos tuntuu että lapsi muuttuu vanhemman masennuksen vuoksi myös hiljaiseksi, käytösongelmia ilmaantuu tai lapsi tuntuu koko ajan käyttäytyvän kiltisti, jotta vanhempi ei suuttuisi. Näin minulle sanottiin myös perheneuvolasta, kun kyselin että pitääkö minun olla huolissani lapsesta, kun olen masentunut. Itse en ainakaan ole huomannut että lapsi reagoisi ainakaan kovinkaan vahvasti masennukseeni. Ehkä se johtuu myös siitä että masennus minulla oireilee niin että olen kuitenkin toimintakykyinen, enkä makaa sängyssä päivät pitkät. Pystyn laittamaan ruokaa, siivoamaan, hoitamaan arkiaskareet, mutta kaikki vaatii minulta suuren ponnistuksen että saan aikaiseksi. Sitähän lapsi ei tietysti huomaa, että äiti maksaa laskuja aina myöhässä ja välillä kämppä on kaaos. Tosin, lapsi aina välillä huomauttelee että äiti, lavuaari on ihan likainen, minäpä siivoan sen

 

Et ole syypää sairauteesi, kuten ei ole sydäntai kuumepotilaskaan omaansa. Ei kukaan syytä sydänpotilastakaan, vaikka hän joutuu olemaan pitkään sairaalassa tai vuoteenomana eikä pysty hoitamaan kotia tai käymään vanhempainilloissa.
Miksi sitten mielenterveyspotilas tuntee niin vahvaa syyllisyyttä omista ongelmistaan? Siksi, että meillä yhä vieläkin vallitsee käsitys, jonka mukaan psyykkinen häiriö on omaa tekoa ja kertoo huonoudesta ihmisenä. Se ei pidä paikkaansa mutta on syvällä uskomuksissamme. – Miten autan lastani? – opaskirja

 

Yhdessä vaiheessa podin koko ajan huonoa omaatuntoa masennuksestani ja pelkäsin koko ajan että olenko pilannut lapseni. Huomasin että nämä ajatukset vain lisääntyivät ja saivat minut entistä masentuneemmaksi ja stressaantuneemmaksi. Oli pakko koittaa kääntää ajatukset niinpäin, että teen parhaani. Ajatusten kääntäminen positiivisemmaksi (armeliaammaksi itseään kohtaan) on vaikeaa, etenkin kun on masentunut. Olen itse kuitenkin pystynyt siihen, kovan työn tuloksena.

Aina kun huomaan että soimaan itseäni jostain, koitan miettiä jotain asiaa mitä olen tehnyt hyvin tänään tai edellisenä päivänä. Se on auttanut itseäni huomaamaan, että en tosiaankaan ole paska äiti, vaikka masentunut olenkin. Teen monia asioita lapseni kanssa hyvin, ja lapsesta tulee varmasti loistoyksilö masennuksestani huolimatta.

Mielenterveysseuran oppaan voit tilata täältä

 

Lue lisää Masentuneen mutsin postauksia aiheesta:

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Raivariäidin terveiset

Miltä näyttää masentunut ihminen?

 

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Videohaastattelu vihasta, raivareista ja äitiyden synkistä puolista

Teimme Naiseuden Voiman Elinan kanssa videohaastattelun. Hän halusi haastatella minua aiheella vihan tunteet ja raivonhallinta. Puhuimme äitiydestä, rasismista, feminismistä, kasvatuksesta, raivareista ja miten olen selvinnyt masennuksen ja yksinhuoltajuuden kanssa.

Haluaisitteko mahdollisesti enemmänkin videomatskua minulta? Tällainen on täysin oman mukavuusalueeni ulkopuolella mutta olen aina sitä mieltä että pelkoja kohti. Olen miettinyt että voisin ehkä tehdäkin enemmän videoita, jos inspiraatio tulee.

Pidemmittä puheitta, video, olkaa hyvä!