Kategoria: Äitiys

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Päivitin tätä viime vuoden kesän listaa!

Mitä tehdä kesällä lasten kanssa Helsingissä? Paljon on kaikkea kivaa mitä voi tehdä ihan kotona, kotipihalla tai lähipuistossa. Frisbee, katuliidut, vesipyssyt, pallopelit, askartelu, lautapelit. Lapset (varsinkaan pienet) ei vaadi välttämättä hirveästi mitään leipää ja sirkushuveja, kunhan äiti tai isä ovat läsnä. Itselläni vaan meinaa hajota pää jos olemme kotona ja lähitienoilla monta päivää putkeen.

 

Ajattelin listata ilmaiset ja halvat huvit pääkaupungissa, jotta voisin itsekin kesän aikana palata näihin kun ei keksitä mitään tekemistä. Listasin erikseen sisä- ja ulkoaktiviteetit.

ULKOAKTIVITEETIT

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha (ilmainen)

Kasvitieteellisen puutarhan ulkotilat ovat avoinna ilmaiseksi kello 9-20. Puutarhaa on uusittu ja se on ihan uskomattoman hieno ja siellä vierähtää helposti tovi. Kahvila on auki ma-la 9-18 ja siellä on myös lounas. Huomatkaa, että puutarhan vessat menevät kiinni silloin, mutta puutarhan ulkopuolella kadunkulmassa on ilmainen yleisö-wc.

Fallkullan eläintila Haltialan eläintila (ilmainen)

Haltialassa emme ole vielä päässeet käymään mutta Fallkullaa voin suositella. Siellä on kotieläinten lisäksi kahvila ja pieni leikkipuisto ja ihania paikkoja syödä vaikka omat eväät. Haltialassa on myös vapaasti käytettävissä oleva grilli, omat hiilet mukaan. Sieltä saa myös poimia mukaansa kukkia ja herneitä. Kummatkin kotieläintilat ovat maksuttomia!

Fallkullan sivut
Haltialan sivut​

Leikkipuistot (ilmainen)

Kesällä Helsingin leikkipuistoissa on lapsille ilmainen ruokailu, vanhemmalle vain omat eväät mukaan ja lapselle ruokakippo. Puistoista löytyy sateen sattuessa myös sisätilat. Useimmissa puistoissa on myös lasten kahluuallas. Katso avoinna olevat puistot täältä.

Plussana on, että leikkipuistoilla on usein grilli jota voi lainata, jos ottaa omat ruuat mukaan! Muistaakseni se on käytössä vain perjantaisin. Viime kesänä grillasimme usein leikkipuisto Kimmossa muiden perheiden kanssa, se oli todella hauskaa ja tuli tutustuttua samalla uusiin ihmisiin.

Meidän suosikit leikkipuistoista ovat Maunulan leikkipuistoKimmon leikkipuisto (auki kesäkuun mutta kiinni heinäkuussa) ja Tuorinniemen leikkipuisto Herttoniemessä. Tuorinniemen puisto on rempattu ja siellä on trampoliineista lähtien kaikkea kivaa sekä plussana merenranta ihan kivenheiton päässä.

Muita käymisen arvoisia leikkipuistoja (ilman ilmaista ruokailua) ovat Tervasaaren leikkipuisto ja Tokoinrannan leikkipuisto, siellä on upeat merimaisemat ympärillä. Tervasaarta suosittelen muutenkin retkikohteena, ja sieltä on kiva myös kävellä Kauppatorille päin, kun voi katsella satamassa laivoja matkalla. Tervasaaressa on myös matonpesulaituri, ravintola (tosin kallis sellainen) ja iso koirapuisto.

Mustasaari (lauttamatka 4€)

Suosittelen tutustumaan kaikkiin Helsingin saaristoihin, mutta Mustasaari on ihan meidän lemppari. Se on seurakunnan saari johon pääsee lautalla Taivallahden laiturilta, Eteläisen Hesperiankadun päästä. Lauttamatka maksaa aikuiselta 4€ edestakaisin ja on ilmainen alle 10-vuotiailta. Saaressa on lounasbuffet, kahvila (josta saa törkeän isoja ja hyviä korvapuusteja!), merenranta jossa voi uida, metsää sekä kaneja ja lampaita. Plussaa vielä siitä, että lampaat liikkuvat omalla alueellaan vapaana, ja niitä saa käydä halimassa!

Täältä tietoa lauttaliikenteestä sekä reittiohjeet.
Mustasaaren valtavat kanelipullat.

Suomenlinna (lauttamatka maksullinen/ilmainen rattaiden kanssa)

Kaikki tietää Suomenlinnan, mutta siihenhän ei koskaan kyllästy! Lauttamatka on rattaiden kanssa kulkiessa ilmainen ja muuten maksaa Helsingin sisäisen lipun verran. Suomenlinnassa on museot pääsymaksullisia, mutta suosittelen ainakin käymään sukellusveneessä! Suomenlinnassa on myös kirjasto, sekin on ilmaista huvia. 

Lelumuseon Café Samovarbar on aivan ihana ja sieltä saa todella hyvää kahvia (vink vink, väsyneet äidit!) ja ihania leivonnaisia. Samassa talossa on myös lelumuseo, mutta jos pelkää vanhanaikaisia nukkeja, ei kyllä kannata sinne kurkata. Samovarbarin kahvilan terassi on ihana kesäisellä auringonpaisteella, kun samalla voi katsella ohi lipuvia laivoja.

Suomenlinnassa sukellusvenemuseo.

Muita saaria: (lauttamatkat maksullisia)
Pihlajasaari
Mustikkamaa
Seurasaari
Uunisaari

Suosittelen myös saaristohyppelyä, Suomenlinna-Vallisaari-Lonna. Liput 8€ aikuiselta ja 4€ 7-16v lapsilta.

Uimarannat (ilmainen)

Tämä on tietysti aika itsestäänselvä ilmainen kesän aktiviteetti. Helsingissä on monia ihania rantoja, meidän suosikit ovat Kivinokan ranta,Tuorinniemen ranta, Pikkukosken ranta, ja plussana pienen pieni Tullisaaren ranta Laajasalossa.  Lisänä vielä Pirkkolan plotti!

Lasten liikennekaupunki

Polkuauto- ja pyöräkoulua ja liikenneopetusta lapsille. Täältä löydät liikennekaupungin kesän aikataulut!

Linnanmäki ja ilmaislaitteet (ilmainen)

Tämä on hyvä varsinkin teille, joilla on pieniä lapsia, minun 3-vuotias on aivan intona Lintsin ilmaislaitteista eikä osaa vielä vaatia sen enempää. Nykyään ei huvipuistoon tarvitse maksaa sisäänpääsymaksuakaan, ja jos ottaa omat eväät mukaan säästää siinäkin (ison) pennin.
Lista Linnanmäen maksuttomista laitteista.

Linnunlaulun silta (ilmainen)

Junia yleensä kaikki lapset tykkäävät katsella. Junien bongaamisen jälkeen voi pysähtyä Sinisen huvilan kahvilassa (tai syödä eväät matkalla) ja mennä sen jälkeen Töölönlahden puistoon jossa varmasti riittää lapsille tekemistä. Töölönlahden ympäri on myös kiva kävellä ja sieltä löytyy myös toinenkin leikkipuisto ja amfiteatteri jonka tapahtumia kannattaa myös bongata.

Alppiruusupuisto Haagassa (ilmainen)

Haagassa on Rhodopuisto, joka on aivan upea varsinkin silloin kun alppiruusut kukkivat. Puistossa mennään pitkälti pitkospuita pitkin, ja ne ovat osittain kapeita, mutta olemme pystyneet menemään rattaillakin siellä ihan hyvin. Läheltä löytyy myös Laajasuon liikuntapuisto, missä on paljon kaikkea kivaa lapsillekin. Sieltä löytyy pallokentät sekä temppuradat.

Kaupungin sivut
Retkipaikka -blogin juttu aiheesta

Rhodopuiston kukkaloistoa.

Hietsun kirppis ja torikahvit (ilmainen – tai kallis, löydöistä riippuen)

Hietsun kirpputori on myös meidän suosiossa. Me käymme paljon kiertelemässä kirppiksiä pojan kanssa. Hietsun torilla voi myös juoda torikahvit ja käydä tutustumassa Hietsun kauppahalliin. Tästä on myös lyhyt matka leikkimään Sinebrychoffin puistoon! Toinen käymisen arvoinen kirpputori viikonloppuisin on Konepajan Bruno.​ 

Teurastamo (ilmainen)

Nimestään huolimatta Teurastamo on ihana kulttuurikeidas keskellä Kalasataman teollisuusaluetta. Siellä järjestetään paljon konsertteja, lastentapahtumia ja ruoka- ja juomajuhlia.

Espan puisto / Espan lava (ilmainen)

Espan puisto on meidän ihan lempijuttuja. Siellä on usein katutaiteilijoita, esiintyjiä ja paljon ihmeteltävää. Kannattaa myös tsekata Espan Lava, siellä on kesäisin paljon ilmaiskonsertteja. Me tykkäämme yleensä kävellä Espaa pitkin Kauppatorille, sielläkin on paljon katseltavaa, ja lopuksi juoda (halvat!) torikahvit.

Vuonna 2017 Espalla oli saippuakuplataiteilija viihdyttämässä ihmisiä.

Puistot (ilmainen)

Retkieväät ja frisbee mukaan ja puistoon! Sinebrychoffin puisto, Alppipuisto (heinäkuussa viikonloppuisin ilmaiskonsertteja ja lasten tapahtumia), Kaivari, Ruttopuisto, Kaisaniemen puisto… Meidän lempparia on hakea pizza ja syödä se auringonpaisteessa puistossa. ​​​​

Espoo vinkki – Angry Birds puisto (ilmainen):

Angry Birds puisto Espoossa kauppakeskus Sellon lähellä. Tänne olemme välillä lähteneet Helsingistä asti kun pääsemme ilmaiseksi bussilla rattaiden kanssa.

Sisäleikit

Kansallismuseon Vintti (Sisäänpääsy 10€/9€/7€/Alle 18-v. ilmaiseksi)

Kansallismuseon yläkerrasta löytyy Työpaja Vintti. Siellä on mahtavia juttuja, iso leikkihevonen jonka selässä saa ratsastaa, erilaisia rakennus/palapeli-tehtäviä, pieni ruokapuoti jossa voi leikkiä myyjää ja ostajaa, siellä on kangaspuut joilla voi kutoa pitkää mattoa, mutta parasta meidän mielestä sielä on liukuhihnatyöskentely. Puisia kirjaimia laitetaan pitkin liukuhihnaa, ja niitä pitää kerätä oikeille paikoille rasiaan. Todella koukuttavaa, jopa aikuisille!

Vinkkinä – tällä hetkellä siellä on myös Barbie-näyttely!

Lasten kaupunki (ilmainen)

Ihan meidän suosikki! Sederholmin talossa (Senaatintorin kupeessa) ilmainen museo missä on lapsille todella paljon kaikkea historiallista kivaa leikkiä. Siellä saa pukeutua naamiais- ja prinsessa-asuihin, leikkiä entisaikojen ruuilla, leikkiä laivan kapteenia 1700-luvulla, tutkia vanhanaikaisia leluja, leikkiä nukkekodeilla ja junaradalla ja käydä mummolassa 70-luvulla sekä vanhan ajan koulussa vanhoine pulpetteineen. Paikassa on myös iso huone retkieväitä varten mikroineen.

Kesällä myös paljon muutakin ohjelmaa museossa, täältä voi seurata heidän Facebook-sivuiltaan uutisia.
Lasten kaupungin sivut

Itiksen leikkiasema (ilmainen nykyään!)

Pienehkö sisäleikkipaikka Itiksen kauppakeskuksessa. Sisäänpääsy vain 2 euroa ja sillä saa tunnin leikkiaikaa. Paikalta löytyy myös kahvila-alue (automaattikahvia). Parasta siellä on iso, koko seinän kattava screeni jossa on koukuttava peli, jossa pitää ottaa tippuvia matkalaukkuja kiinni.
Täältä löydät lisää infoa.

Kirjastot (ilmainen)

Kirjastot ovat ainakin meidän perheen ihan suosikkimestoja. Varsinkin 10-kirjaston jaRichardinkadun kirjaston lasten alueet ovat kivoja.

Ratikkamuseo (ilmainen)

Ratikkamuseossa on vain muutamia ratikoita mutta ainakin minun 3-vuotiaani on kovasti tykännyt käydä siellä ja tekemistä ja ihmettelemistä riittää silti. Sen jälkeen voi käydä vaikkapa kahvilla tai lounaallaKorjaamolla.

Päivälehden museo (ilmainen)

Päivälehden museo on kiva, toiminnallinen paikka lapsille, jossa on aina vaihtuva näyttely. Paljon ihmeteltävää! Vieressä on myös Richardinkadun kirjasto ja Espan puisto, vink vink!

Lentokoneiden katsomista lentokentällä (ilmainen rattailla/junalipun hinta)

Hurauta junalla Helsinki-Vantaan lentokentälle ja katsele lentokoneita! Toinen vaihtoehto on Malmin lentokenttä.

Museot (maksullisia/ilmaispäiviä)

Suosittelen museokorttia, vaikka se onkin kertaostoksena kallis, koska silloin on aina sisätiloissa tekemistä vaikka ei juuri sillä hetkellä olisikaan paljon rahaa. Museoilla on myös yleensä joka yhtenä päivänä kuukaudessa ilmainen sisäänpääsy. Vahva suositus esimerkiksi Luonnontieteen Museolle! Luonnontieteelliseen pääsee ilmaiseksi joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina kello 14-17. Menimme kerran sinne ilmaispäivänä ja siellä oli aikamoinen kuhina, mutta ei liian täyttä.

Plussana lopuksi – kahvilasuositus: Kruunuhaassa ihana Mumin Kaffe! Siellä on upea leikkipaikka keinuineen, puolapuineen ja Muumi-kirjoineen. Ihana Muumi-sisustus ja astiat. Ehkä enemmän makeaa syötävää kuin suolaista tarjolla. ​Nykyään Muumi-kahviloita on keskustassa muuallakin, mm. Stockalla. Tosin Stockan kahvila on aika pieni.

Mitä vinkkejä teillä on kesäpäiville? Kommentoikaa, jos listasta puuttuu jotain! Otamme mielellään vinkkejä vastaan, mitä tehdä kun on retkituulella?

 

Kuorsaako lapsesi? Syynä voi olla nielurisat

Kuorsaako lapsesi? Syynä voi olla nielurisat

Olen useamman kerran kirjoittanutkin tänne lapsen univaikeuksista. Synnytyslaitokselta neljävuotiaaksi asti olemme enemmän tai vähemmän valvoneet yöt. Pahimmillaan heräsimme 15-20 kertaa yössä. Yritin tutkituttaa allergioita, refluksia tai mitä tahansa fyysistä syytä mikä voisi olla syynä heräilyyn. Jouduin tappelemaan hoidosta, koska terveyskeskuksissa ei uskottu minua. Kyseltiin että onko ainut lapsi, ja sanottiin mm. että ”vauvoilla ei voi olla refluksia, kaikkihan ne pulauttelee”. Kävimme myös sairaalan unikoulussa, mikä auttoi hetkeksi, mutta heräily jatkui edelleen.

Pitkän, sinnikkään vaatimisen ansiosta saimme lähetteen korvapolille, kun epäilin että nielurisat olisivat syynä heräilyyn, kuorsaamiseen ja hengitysvaikeuksiin yöllä.

Mitä oireita lapsella oli?

Kun poika oli vajaa 3-vuotias, pääsimme vihdoin nielu- ja kitarisaleikkaukseen. Lapsella oli useita oireita, joita olen kirjoittanut ylös monen monille eri lappusille, joiden kanssa olen aina lääkärin vastaanotoille mennyt. Tässä pitkä lista:

  • kuorsaus
  • hengityskatkokset yöllä
  • nuhainen / flunssainen olo – nenä tukossa
  • heräilyä yöllä / painajaisia / itkua
  • hengitys krohisee ja röhisee yöllä
  • nukkuu paremmin leuka ylöspäin tai sänky/tyynyt korotettuna
  • vaikeroi yöllä pitkiä aikoja unissaan
  • valittaa kurkkukipua ja yskii
  • pahanhajuinen hengitys
  • haluaa yöllä juoda vettä
  • narskuttaa hampaita
  • päivällä selvästi väsynyt ja kiukkuinen/levoton
  • kröhii kurkkuaan päivälläkin
  • aamulla huono syömään
  • yskä

Kuten huomaatte, oireita oli pitkä lista, ja voi olla etten muista edes kaikkia. Menin tämän oirelista kanssa useammalle lääkärille ja kukaan ei ottanut minua tosissaan, vaikka itse tiesin että jokin on vialla. Lopulta vaatimalla vaadin lähetteen, jotta pääsisimme parempaan hoitoon kuin terkkarille. Jouduimme kuukausia odottamaan aikaa korvapolille, ja äitinikin yritti soittaa polille useamman kerran eikä kukaan vastannut.

Lopulta sain tarpeekseni, koska tuntui ettei kukaan kuunnellut huoltani, ja marssimme korvapolille paikan päälle. Vastassa oli tympeän oloinen hoitaja, joka moitti meitä kun tulimme paikalle ilman ajanvarausta. Selvisi, että lapsi oli laitettu jonossa ensin kakkos- ja sitten kolmoiskiireelliseksi. Eli toisin sanoen olisimme joutuneet odottamaan lääkäriaikaa ehkä jopa puoli vuotta, jonka jälkeen pääsisimme leikkausjonoon vasta joka on saman pituinen. Ihan käsittämättömän pitkä aika odottaa! Sanoin hoitajalle, että olen kaksi vuotta yrittänyt kertoa, että lapsellani on jokin vialla, mutta kukaan ei kuuntele minua. En ole nukkunut kolmeen vuoteen ja haluan apua NYT ennen kuin sekoan. Lisäksi huolestutti lapsen hengityskatkokset yöllä.

Hoitaja tuli takaisin ja sanoi, että nyt on lääkärille aika samalle viikolle, parin päivän päähän. Vihdoinkin!

Pääsimme vihdoin korvapolin lääkärille, joka vilkaisi lapsen kurkkuun ja totesi heti – nielurisat ovat todella ison oloiset ja varataan heti leikkaukseen paikka jonoon. Yleensä jonot ovat puoli vuotta, mutta uupumukseni vuoksi lähete laitettiin kiireellisenä. Lapsella ei sinänsä ollut hengenvaaraa, mutta itse olin niin totaalisen loppu, kun olin jo pari vuotta yrittänyt sinnitellä viimeisillä voimilla rikkonaiset yöt. Muistaakseni aika tuli parin kuukauden sisään, koska sanoin että otamme vastaan minkä ajan tahansa, pienelläkin varoitusajalla.

Tietysti kävi niin, että lapsi oli flunssassa kun saimme ajan, mutta onneksi uusi aika tuli todella pian (ehkä parin viikon päästä?). Onneksi saimme peruutuspaikan sitten seuraavalle päivälle soitosta!

Miten itse leikkaus meni?

Saavuimme korvapolile heti aamusta. Lasta jännitti kovasti, koska hän silloin vielä pelkäsi lääkäreitä ja sairaaloita tosi paljon. Tietysti sekin jännittää, kun ei tiedä mitä tapahtuu, vaikka kävimme kyllä läpi asiat lapsen kanssa ennen leikkauspäivää.

Esivalmisteluiden jälkeen pääsimme noin parin tunnin päästä saapumisesta leikkaussaliin. Nukutusta pelkäsin etukäteen, ja täytyy sanoa että kokemus oli aika karsea. Lapsi ei siitä muistanut onneksi jälkikäteen mitään. Lasta tietysti pelotti, ja lopulta jouduimme yhdessä hoitajien kanssa pakottamaan lapselle nukutusmaskin naamalle. En pystynyt loppuvaiheessa pidättelemään kyyneliä, vaan aloin itkemään ja samalla hoin ”ei ole hätää rakas”. Heh, tosi vakuuttavaa.

Leikkaus kesti vajaan tunnin, jonka jälkeen lapsi oli hetken heräämössä. Sen jälkeen hän pääsi luokseni. Lapsi voi ensimmäiset pari tuntia aika huonosti, nukkui ja voi pahoin. Muutama tunti vielä siitä, ja hän jo innoissaan söi mehujäätä.

Loppupäiväksi pääsimme jo kotiin, ja iltaan mennessä lapsi oli jo lähes normaali. Seuraavana päivänä joutui jo toppuuttelemaan ettei lapsi riehu liikaa. Särkylääkkeitä tosin hän sai pitkin päivää viikon ajan.

Risat olivat kuulemma olleet todella isot, joten ei ollut ihme ettei lapsi saanut yöllä hengitettyä kunnolla.

Vuosi leikkauksen jälkeen

Tämän vuoden alussa, kun lapsi oli täyttämässä neljä vuotta, kävimme uudestaan leikkauksessa, koska ensimmäinen leikkaus ei auttanut täysin. Oireet helpottivat, mutta eivät poistuneet. Edelleen oli heräilyä yöllä, hengityskatkoksia ja kuorsaamista. Kuulemma joillakin lapsilla nielurisojen osapoisto ei autakaan oireisiin ja loputkin joudutaan poistamaan. Me kuuluimmekin onnekkaina tähän porukkaan! Lapsilla ei poisteta mielellään risoja kokonaan, koska vuotoriski on suurempi pienellä ihmisellä. Usein osapoisto auttaa jo oireisiin.

Odotimme monta kuukautta taas leikkaukseen pääsyä, kunnes vihdoin olimme taas korvapolilla. Tällä kertaa lasta ei jännittänyt yhtä paljon, mutta nukutus oli edelleen hirveä kokemus. Tällä kertaa lapsi tosin ei vastustellut, mutta alkoi surkeana itkemään kun hänet laitettiin leikkauspöydälle makaamaan. Leikkaus meni taas tosi hyvin, eikä mitään ongelmia ilmaantunut. Täytyy kiittää vielä polin työntekijöitä kummassakin leikkauksessa. Ihan loistavaa työtä, ja lapsen pelkotilat osattiin ottaa tosi hyvin huomioon. Kaikki oli todella ystävällisiä ja selittivät tarkkaan kaiken mitä tapahtuu, kotihoidon ja lääkitykset. Jäi hyvä mieli, että olemme hyvissä käsissä.

Tällä kertaa toipuminen oli hitaampaa, koska leikkauksessa poistettiin loputkin risat. Lapsi oli kipeä ja aika surkea viikon ajan, ja toisenkin viikon ajan vielä selvästi toipilaana. Kurkku oli tosi kipeä pitkän aikaa, ja syöminen oli haastavaa.

Viisi kuukautta toisen leikkauksen jälkeen

Nyt melkein puoli vuotta toisesta leikkauksesta, kun lapsi on 4v 3kk, nukumme yöt. Viimeisen muutaman kuukauden aikana lapsi on alkanut nukkumaan, ihan oikeasti. On enemmän öitä kun lapsi nukkuu koko yön, siis heräämättä KERTAAKAAN. Ihan uskomatonta.

Leikkauksen jälkeen tuntui olevan vielä vähän heräilyä ja yöllä vaikeroimista. Olemme leikkauksen jälkeen käyneet lisäksi osteopatiassa kolme kertaa ja se on tuntunut lisäksi rauhoittavan lopullisesti yöt – lapsi ei enää vaikeroi unissaan kun hermosto ei ole enää niin jännittynyt.

Uskon että lapsen temperamentti ja aistiyliherkkyydet vaikuttavat myös unenlaatuun. Jos on ollut liian hektinen päivä, stressiä tai katsottu liian jänniä ohjelmia telkkarista se näkyy yöllä. Leikkaukset kuitenkin ovat auttaneet aivan huikeasti meidän öitä.

Jos olet menossa lapsen kanssa nielurisaleikkaukseen ja jokin asia mietityttää, laita ihmeessä kommenttia niin pyrin vastaamaan kysymyksiin! Itseäni ainakin jännitti tosi paljon ennen leikkausta, että miten kaikki sujuu.

 

Lue lisää:

Vauvavuoden jättämät traumat

Osteopatiaa lapsen unettomuuteen

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Ihanaa äitienpäivää!

Haluan myös muistaa kaikkia teitä yksinhuoltajia jotka tunnette itsenne yksinäiseksi äitienpäivänä.
Kaikkia jotka ovat menettäneet oman äitinsä tai kenties ei ole koskaan päässyt tutustumaan omaan äitiinsä.
Kaikille teille jotka olette lapsen menettäneet ja teille jotka haaveilette äitiydestä, mutta ette syystä tai toisesta ole äiti.
Äitienpäivä ei ole kaikille onnellinen päivä täynnä kukkia ja sänkyyn tuotuja kahveja.

Kaikille teille rikkinäisille äideille, jotka tuntevat joka päivä syyllisyyttä kaikista niistä asioista mitkä olette mielestänne tehneet väärin tai huonosti. Kaikille teille, jotka illlalla aina vannotte, että huomenna teen paremmin. Kiittäkää itseänne tänään niistä asioista mitkä olette tehneet hyvin, ja niistä hetkistä jolloin olette yrittäneet parhaanne, sen hetkisessä tilanteessa.

Minä muistan tänä päivänä kiittää onneani siitä, että minulla on ihana perhe ja ihana äiti ja maailman ihanin poika. Olen neljä äitienpäivää jo viettänyt ja taputan itseäni siitä olalle, että olen selvinnyt äitiydestä ja sen tuomista haasteista ja onnen hetkistä ilman toista vanhempaa.

 

Halauksia kaikille teille.

 

Lue myös:

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Sain töitä!

Sain töitä!

Minä sain TÖITÄ! Jes! Olen koko ajan sanonut, että vuosi 2018 on minun vuoteni. Tämä on se vuosi, kun saan töitä ja alan tekemään hyviä asioita itseni vuoksi. Huolehdin itsestäni ja keskityn terveeseen itsekkyyteen. Maaliskuussa laitoin myös käyntiin sivutoimisen yrittäjyyden työkkärin kautta. En ole tosin vieläkään saanut päätöstä siihen liittyen, ja rahaa ei tipu ennen kuin joku käsittelee hakemuksen. Saa nähdä miten käy.

Mutta nyt kävikin tosiaan niin, että nuorisotalo jossa olin työharjoittelussa opiskelun aikana tarvitsi tuntityöntekijää, ja pääsin sinne viikonloppuhommiin loppukevään ajaksi! Ihan huippua, että soitin vain pomolle sinne ja paikka irtosi saman tien, ja he ovat jopa innoissaan siitä että tulen sinne. Ja voin kertoa, että niin olen minäkin! Itsetunto ja työmotivaatio laskee mitä pidempään on työttömänä, ja en ole 1,5 vuoden aikana päässyt edes työhaastatteluun mihinkään. On todella lannistavaa saada koko ajan ”kiitos mutta ei kiitos” -sähköposteja.

Onpa muuten myös haastavaa lapsen kanssa ottaa vastaan tällaisia keikkahommia – jos minulla ei olisi vanhemmat auttamassa lapsenvahteina, joutuisin vaihtamaan pojan vuoropäiväkotiin. Ja sitten kun ei ole tarvetta enää vuoropäiväkodille parin kuukauden työrupeaman jälkeen, joutuisinko vaihtamaan taas tarhaa? Vuoropäiväkodissa kun ei saa olla, ellei ole vuorotöissä. Miten ihmiset järjestävät nämä asiat keikka- ja pätkätöiden suhteen?

Ei ole todellakaan helpoksi tehty nämä hommat etenkään totaaliyksinhuoltajalle. Mitä ne ihmiset tekevät, joilla tukiverkot ovat ihan olemattomat?

Mutta, onpa täydellistä, että pääsen tekemään oman alani hommia osa-aikaisena ja samalla teen töitä myös itselleni: myyn käsitöitä ja kirjoitan blogia. Miten elämä voikaan joskus heittää pelkästään hyviä juttuja eteen? Toivotaan, että tämä on vain alkua loistavalle loppuvuodelle. Toivotaan, että kohta pystyn täysin elättämään itseni, ja pääsen tästä Kelan ja työkkärin paperinpyörittelystä eroon.

Ja toivotaan, että Kela ja työkkäri ei nyt aiheuta ongelmia, kun työtön aktivoi itsensä… Keikkahommat ovat hankalia yhdistää tukiin kun joutuu odottamaan palkkakuitteja. Olen täällä jo odotellut pari viikkoa työttömyystukea, jotta saisin vuokrani maksettua. Mutta eipä stressiä, ei…

Mutta minkäs teet, työ on aina työtä ja siitähän ei tosiaankaan voi kieltäytyä kun vihdoin sellaista saa edes osa-aikaisesti!

 

Lisää aiheeseen liittyviä postauksia:

Jännitystä ilmassa – minusta tulee sivutoiminen yrittäjä!

Kun sairaslomalla potkut sain – tarina työttömyydestä

 

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Sain luettavakseni kirjan Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus. Kirjan on toimittanut Äimän Leena Honkavaara, Maiju Majamaa ja Tuulianna Raimoranta.

Kirja käsittelee synnytyksen jälkeistä masennusta sekä lapsivuodepsykoosia aika kattavasti. Kirjassa on useamman naisen omakohtainen kertomus tilanteesta, jolloin on vauvan mukana tullut masennus tai psykoosi. Synnytyksen jälkeisestä masennuksesta puhutaan onneksi enemmän nykyään, mutta ei siitä koskaan voi puhua liikaa. Etenkään lapsivuodepsykoosista ei puhuta tarpeeksi.

On todella tärkeää että näistä aiheista puhutaan, jotta rikkoisimme äitiyden monia tabuja, eikä äitimyyteistä pidettäisi niin tiukasti kiinni. Itsellänikin oli todella kovat vaatimukset äitiyden suhteen. Kuvittelin että minun pitäisi muuttua lähes täydelliseksi ihmiseksi ja esimerkiksi lapselleni. Toisin kävi, kun löysinkin itsestäni äitiyden myötä todella pimeitä puolia.

Raskausaika, synnytys ja elämä vastasyntyneen kanssa myllertävät äidin mieltä. Elämä tulokkaan kanssa saattaa olla aivan erilaista kuin on ennalta odotettu. Kaikki äidit eivät saa kokea iloa lapsestaan, vaan mielen voi vallata masennus. Äidin sairastuminen on vaikea tilanne myös muulle perheelle ja läheisille.

– Äiti aallokossa

Kirjasta löytyy aika hyvät tietopaketit myös, kirjassa selitetään lyhyesti mutta ytimekkäästi mitä raskausajan masennus, synnytysmasennus ja lapsivuodepsykoosi ovat. Näin kirja sopii myös masentuneen läheisille, joiden voi olla vaikeaa ymmärtää mitä äiti käy läpi. Tunnistin itseni monesta tarinasta mitä kirjassa oli.

Kirjassa olevien naisten tarinat olivat aikamoista luettavaa, ja itselleni niistä oli vertaistukea. Olen käynyt Äimän vertaistukiryhmissä juttelemassa, ja se on auttanut todella paljon. Kun käy läpi näin iso myllerryksen – vauva, uusi elämäntilanne, lapsuuden traumat puskevat esiin, univaje ja masennus iskee, tarvitsee ympärilleen ihmisiä jotka ymmärtävät mitä käyt läpi. Sen takia on hyvä että tällaisia kirjoja tehdään, että uskoisi ettei ole yksin näiden asioiden kanssa.

”Muistan kuitenkin soittaneen neuvolaan: siitä jäi voimakas syyllisyydensekainen muistijälki. Kun kerroin ongelmistani, langan päästä kuului tutun neuvolatädin kommentti: ”Eikö lapsen syntymä kuitenkin ollut onnellinen tapahtuma?” Niinpä niin: oli vain se yksi ainut ja okea tunne, joka oli tuoreelle äidille luvallinen.”

Itselleni lapsivuodepsykoosi ei ole tuttu henkilökohtaisesti, mutta oli todella mielenkiintoista lukea näiden naisten tarinoita psykoosista. Kirjoitukset avasivat hyvin niitä tapahtumia, jotka syöksevät lopulta psykoosiin ja osastohoitoon. Kuinka voikaan äidiksi tullessaan olla todella energinen ja pursuta rakkautta ja siivota hulluna, ja miettiä että minähän handlaan tämän kaiken todella hienosti!

Kunnes yhtäkkiä sinut viedäänkin osastolle, kun läheiset ovat huolissaan voinnistasi. Yhdessäkin tarinassa nainen oli ihan sitä mieltä että aviomiehensä on menettänyt järkensä, ja hänen itsensä vieminen osastolle on vain salaliitto, jossa yritetään saada mies hoitoon. Hurjaa, mitä kaikkea mieli voikaan tehdä. Kirjassa myös syyllisyys, huono omatunto ja ”paska äiti” – fiilikset tulevat tutuiksi. Usein masentunut äiti kokee huonommuutta masentuessaan tai joutuessaan osastolle. Tuntuu kuin olisi epäonnistunut tehtävässä, jonka jokaisen äidin täytyisi osata kuin itsestään. Näistä pitäisi ehdottomasti puhua enemmän ääneen.

”Olin ihan ihmeisssäni seuraavana päivänä kun katsoin ikkunasta: mieheni ja lapsemme olivat tulossa vierailulle. Ihmettelin, että eivätkö he hylänneetkään minua tänne. Ajattelin, että minut suljetaan psykiatriselle osastolle enkä tule enää ikinä elämään normaalia elämää.”  

Kirjassa on myös mielialalomake synnytyksen jälkeisen masennuksen tunnistamiseksi. Se ei tietenkään ole sama kuin lääkärin tekemä diagnoosi, mutta itseäni se ainakin auttoi tajuamaan että olen masentunut. Samaa testiä olen tehnyt monesti terapia- ja neuvolan vastaanotolla. Kirjassa on lopuksi myös todella kattava infopaketti paikoista joista voi hakea apua.

”Olin itkuinen ja haastoin riitaa miehelleni. Mietin, millainen äiti oikein olen, ja vastasin itselleni, että olen huono äiti. Minulla alkoi olla myös itsetuhoisia ajatuksia. En olisi itse uskaltanut tehdä mitään itselleni, mutta toivoin, että vaikkapa auto ajaisi päälleni ja saisin olla kaksi kuukautta koomassa. Toivoin, että sattuma toisi minulle onnettomuuden, jolloin joku muu ottaisi vastuun lapsesta ja minä saisin vihdoin levätä.”

Kirja oli mielestäni tosi hyvä, mutta yksi asia kirjasta jäi mielestäni uupumaan – yksinhuoltajan tarina. Kirjassa kaikilla tarinoiden henkilöillä on puolisot, enkä sen takia saanut täysin samaistuttavaa tarinaa. Itse olin raskausajasta asti yksin, ja vaikka masennus ei ole helppoa kenellekään, on kuitenkin eri asia jos vierellä on puoliso. Välillä kirjaa lukiessani, kävi häivähdys katkeruutta mielessäni. Sinulla sentään on mies siinä auttamassa. No, nämä ovat ajatuksia joista totaaliyksinhuoltajan on vaikea päästää irti. Kuitenkin voi olla ihan yhtä vaikeaa sen puolisonkin kanssa. Voi olla että puoliso ei ymmärrä masentunutta äitiä ollenkaan, tai ymmärtää ja auttaa todella paljon ja siitäkin voi tulla huono omatunto, kun ei itse kykene mihinkään.

Kaiken kaikkiaan suosittelen todella tätä kirjaa kaikille jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, ehkäpä juuri myös näille masentuneiden äitien puolisoille.

Kirja on sen verran kattava paketti kokemustarinoita ja tietoa, että siitä on varmasti apua myös läheisille jotka yrittävät ymmärtää sairautta. Usein olen lukenut tarinoita siitä kuinka masentuneen puolison voi olla todella vaikeaa ymmärtää masentuneen äidin mieltä, ja silloin tämä kirja on varmasti iso apuväline, vertaistuen lisäksi. Kirjassa on myös jokaisella tarinalla toiveikas loppu.

”Olen löytänyt sairastumiselleni paljonkin merkityksiä, joiden vuoksi näen sen tärkeänä ja kasvattavana osana omaa menneisyyttäni. Sairastuminen on lisännyt itsetuntemustani ja tuonut uusia ihmisiä elämääni. Asioiden arvostus ja arvojärjestys on muuttunut myönteisellä tavalla. Ymmärrän nyt paljon kirkkaammin, millä asioilla on oikeasti väliä.”

 

Lue lisää aiheessa synnytyksen jälkeinen masennus:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Keskiviikkona vietettiin rasismin vastaista päivää. Rasismin vastaisia kampanjoita todella tarvitaan Suomessakin, koska rasismi kukoistaa ja voi hyvin tässä maassa. Kun jossain jaetaan kuva missä tummaihoinen mies poseeraa suomalaisessa maisemassa saunan edessä, matelevat rasistit jostain esille kommentoimaan, että tämä mies ei voi olla suomalainen. Kun missikilpailun voittaa tummahipiäinen nainen, tulee joukko öyhöttäjiä esille haukkumaan häntä apinaksi. Kun poliitikko sattuu olemaan tummaihoinen tai tummatukkainen, saa hän vihapostia, somessa ilkeitä kommentteja ja twitterissä tappouhkauksia. Mekin olemme poikani kanssa kokeneet jo rasismia, koska hänellä on
tummempi iho kuin minulla, vaikka hän on vasta 4-vuotias.

Mikä saa ihmisen lähettämään toiselle rasistisia viestejä? Miksi jotkut katsoo oikeudekseen häiriköidä toista ihmistä? Mikä saa aikuisen ihmisen huutamaan n**keriä pienen lapsen perään? Mistä ihmeestä kaikki tämä viha tulee?

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan blogiini, vai annanko asian vain olla. Mitä vähemmän nämä öyhöttäjät saavat aikaani ja energiaani, sen parempi. Mutta nyt en pysty enää olemaan hiljaa.

Mitä tapahtui Ylen dokumentin jälkeen?

Itse olen blogin aloitettuani saanut yllättävän vähän vihaisia, ilkeitä kommentteja, mutta sen jälkeen kun osallistuin Yle Perjantain dokumenttiin poikani kanssa sain niitä saavillisen niskaani. Usein näen kun ihmiset kommentoivat, että mitäs on julkisuudessa, silloin saa haukkua. Miten niin on oikeutettua sanoa mitä vain, siksi että ihminen on tullut esille jonkun asian puolesta netissä tai telkkarissa? Tai olemalla politiikassa mukana? Tai voittamalla missikisan? Ja mikään, ei mikään oikeuta aikuista ihmistä haukkumaan lasta. Poliisikaan ei pysty (halua?) näille kommentoijille mitään, vaikka pahimmista viesteistä olen tehnyt rikosilmoituksen.

Ylen ohjelman jälkeen keskustelupalstoilla revittiin auki kaikki sometilini ja sain sähköposteja, kommentteja eri sometileille ja jopa tekstaria suoraan puhelimeen. Useimmat viestit olivat onneksi ylistäviä ja kehuvia – olin kuulemma rohkeasti tuonut esille monen ihmisen äänen menemällä ohjelmaan.

Osa viesteistä oli kritiikkiä ohjelmassa esiintyneisiin asioihin, kuten rahankäyttöön ja köyhyyteen liittyen. Muutamat osasivat esittää kritiikkinsä asiallisesti, ja minulla olikin todella mielenkiintoisia keskusteluja lukijoiden kanssa. Osa oli sitten enemmän tai vähemmän ei-niin rakentavaa kritiikkiä.

rasismin vastainen päivä

”Tapa ittes ja mulattiäpäräsi”

Pahimmat kommentit olivat niitä, jotka haukkuivat ulkonäköäni, painoani ja etenkin poikaani. Kuka aikuinen ihminen KEHTAA hyökätä viattoman lapsen kimppuun? Ja etenkin tämän ihonväriin? Varsinkaan, kun nämä asiat ovat ihan täysin asian vierestä! Muutenkin säälittävää eikä ole mitenkään kauhean mielikuvituksellista kommentoida painoani ja haukkua läskiksi.

Pahimmat viestit lityivät kuitenkin lapseeni. Sain viestejä joissa kehotettiin tappamaan itseni ja mulattipoikani, ja että hänen isänsä on jättänyt meidät kuten kaikki afrikkalaiset tekevät, että lapseni on Gambian lomareissun tuliainen ja äpärä. Siis aivan järkyttävää. Vaikka nämä olisivatkin trolleja tai jonkun teinin vitsi, se ei tosiaankaan ole tervettä. Näistä asioista voidaan spekuloida mitä vain, mutta en aio avata niitä blogissani, koska ne eivät kuulu kenellekään.

Ahdistaa kirjoittaa näitä tänne, mutta haluan nämä tuoda päivänvaloon. Tiedän, että moni teistä todellakin tietää miltä rasismi tuntuu, mutta on monia jotka eivät osaa aavistaakaan kuinka paljon sitä tapahtuu ja kuinka paljon se sattuu. Niin, tällaisessa maassa me asumme, missä ihmiset luulevat että heillä on oikeus käskeä tappamaan oma poikani ja itseni, siksi että hän on jonkun mielestä väärän värinen.

Ymmärrän, ettei rasismista uskalleta puhua

Pelkäsin ottaa esille tätä asiaa, myös sen takia että haluan suojella lastani. Vanhempana minun täytyy miettiä mikä on parasta lapselleni. En jaksa myöskään ottaa vastaan kaikkea sitä paskakommentointia, mikä näistä aiheista aina nousee. Ymmärrän, että jotkut hiljenee, koska pelkäävät, tai eivät jaksa lähteä taistelemaan vastaan. Sehän on vähän samaa kuin löisi päätä seinään. Mutta en silti aio hiljentyä. En aio sallia ilmapiiriä, jossa minun täytyy pelätä kirjoittamista nettiin, siinä pelossa että minun ja LAPSENI päälle hyökätään. Haluan että poikani ja kaikki muutkin ihmiset saisivat elää vapaasti suvaitsevaisemmassa ilmapiirissä, missä heidän ei tarvitse pelätä. Kun aloitin blogin ja osallistuin dokumenttiin, mietin tarkkaan haluanko tuoda lastani niissä esille. Päädyin kuitenkin siihen, että poikani kuuluu elämääni ja hän saa toistaiseksi olla esillä täälläkin. En halua rajata elämääni sen takia, että pelkään muiden ihmisten reaktioita.

Surullisinta tässä on se, että minun ei tarvitse pelätä kaduilla rasismia liikkuessani ilman lastani. Lapseni taas tulee väistämättä törmäämään rasismiin ja syrjintään ihonvärinsä takia, vaikka me olemme ihan yhtä lailla suomalaisia hänen kanssaan.

En myöskään kykene muuttamaan asioita yksin, ja kehotankin teitä kaikkia mukaan vastustamaan rasismia. Puhukaa ääneen kokemuksistanne, tukekaa sitä tyyppiä joka joutuu rasismin kohteeksi ratikassa. Pieniä tekoja, välittämistä, empatiaa, ymmärrystä. Vähemmän vihaa.

Täällä on myös hyvä artikkeli Yleltä liittyen keskustelukulttuurista somessa.

 

Lopuksi vielä Nasima Razmyarin video rasismin vastaisesta päivästä.

Rasisminvastainen päivä 21.3.2018

Tänään vietetään rasisminvastaista päivää. Kerron videolla saamistani viesteistä, vaikka aiheesta puhuminen ei olekaan helppoa. Koen kuitenkin, että minulla on tässä asemassa siihen velvollisuus. Teen sen jokaisen rasismia kokeneen ja syrjityn ihmisen vuoksi. Toivon, että lapset ja nuoret saavat kasvaa maailmassa, jossa ei tarvitse pelätä rasismia ja vihaa.Puututaan vihapuheeseen ja rasismiin. Tehdään yhdessä turvallinen Helsinki – ja koko Suomi.

Geplaatst door Nasima Razmyar op Woensdag 21 maart 2018

 

 

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Olen kertonut aiemmin jo synnytyspettymyksestäni, kun jouduin vauvan perätilan vuoksi suunniteltuun sektioon. Ajattelin että voisin kertoa tarkemmin synnytyksestäni. Minkälaista on synnyttää suunnitellulla sektiolla?

Päivää ennen sektiota serkkuni tuli yöksi luokseni, hän tulisi mukaan synnytykseen. Serkku oli pari viikkoa jo jännittänyt joka päivä puhelimen ääressä, josko synnytys käynnistyisi ja joutuisimme lähtemään pikaiseen sektioon. Isäni oli myös tullut Belgiasta asti auttamaan minua, koska hän halusi tulla minun avukseni kun vauva syntyy.

Vauva ei onneksi lähtenyt pyrkimään ulos, vaan odotti kiltisti sektiopäivää. Kävimme vielä päivää ennen sektiota hakemassa minulle facebook-kirppiksen kautta sohvan kotiini. Pari ystävää ja isäni lähti kantamaan täyspuista sohvaa meille, enkä saanut auttaa. Oli kuulemma hieman painava. Vitsailin myyjälle, että tulipa kätevästi saatua tämä sohva juuri nyt, kun huomenna pitää lähteä synnyttämään. Myyjä varmaan luuli sitä vitsiksi…

Sektiopäivän aamuna

Perjantaina 7.3.2014 oli sektio-aika varattuna Naistenklinikalle. Aamulla ensimmäisenä taistelin yksin tukisukat jalkaani ison vatsani kanssa. Siinä vaiheessa en vielä ollut päässyt irti yhtään “minä pärjään itse kaikesta” -mentaliteetista, vaan tappelin väkisin sukat jalkaani. Vaikka olohuoneessa olisi ollut kaksikin henkilöä auttamaan, mutta mitäpä turhia, kun minä osaan itse. Huoh.

Sain juoda vain lasin vettä ja sitten lähdimme matkaan, isäni vei meidät Naistenklinikalle autolla. Eipä sillä, että ruoka olisi alas mennytkään, kun jännitti niin kovasti. Minun piti saapua paikalle jo yhdeksältä, samalle päivälle oli varattu neljä sektiota ja vasta paikan päällä sain tietää että olin viimeisenä leikkauslistalla. Väliin ehti vielä tulla yksi hätäsektiokin. Sain tsemppiviestejä kavereilta ja sukulaisilta, jotka kaikki jännittivät mukana. Muistan ihanan viestin ystävältäni – “Hei, susta tulee tänään äiti!”.

Viimeisiä kuvia yhtenä kappaleena, faijan kanssa piti poseerata. Mietin jälkikäteen et mitä kaikkea mulla oli mukana sairaalassa, kun noita kasseja oli miljoona!? Sen muistan että kuukausia ennen h-hetkeä pakkailin jo innokkaasti sairaalakassia, googlailin ja selvitin mitä kaikkea “pitää” olla mukana. Olin vahingossa laittanut sinne juustohöylänkin.

 

Minulta otettiin aluksi verikokeita ja sen jälkeen vaihdoin sairaalakaavun ylleni ja vauvalta mitattiin sydänkäyrää. Vauva oli niin villinä vatsassa, että jouduin hetken odottelemaan käyrillä, että kätilö sai selvää siitä. Tämän jälkeen kätilö otti vielä varmuudeksi ultran, että onhan vauva vielä perätilassa, muuten saisin mennä kotiin odottamaan että synnytys käynnistyy. Itku kurkussa sanoin serkulleni, että minähän en täältä lähde tänään ilman vauvaa. Mutta siellähän se vauva oli edelleen perätilassa, päättäväinen jo silloin. Minähän en käänny.

Jouduimme odottamaan sairaalan aulassa puoli kolmeen asti kunnes pääsimme leikkaussaliin viimeisenä sinä perjantaina. Oli ihan uskomattoman hermostuttavaa odottaa niin kauan. Katsoimme huonoja ohjelmia telkkarista (jotain ihme top 10 ötökät, muita en muistakaan enää) ja juttelimme äitien kanssa jotka olivat juuri saaneet vauvan. Itkeä tihrustin jännityksestä, pelosta ja liikutuksesta. Lopulta jouduin tippaan, kun olin syönyt viimeksi edellisenä iltana, ja tuntui että kohta pyörryn nälästä ja jännityksestä.

Jossain vaiheessa meidän viereemme aulaan tuli nainen jolla oli kaksiviikkoinen vauva, ja pidättelin kovasti itkua. Hänelläkin oli ollut raskausdiabetes, ja hän ymmärsi todella hyvin kun pyysin että saisin tipan, kun en ollut syönyt vuorokauteen. Juttelimme naisen kanssa ja en voinut uskoa että minullakin olisi joskus kaksiviikkoinen vauva. Niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Seuraavaksi kätilö kävikin sanomassa että edellinen leikkaus oli ohi ja he siivosivat salia minua varten. Siinä vaiheessa oli pakko itkeä, kun ei pystynyt jännitykseltä pidättelemään. Katsoimme sitä typerää ötökkä-ohjelmaa telkkarista, ja koitin rauhoitella itseäni.

Leikkaussaliin lähtö tuli vihdoin

Lopulta kätilö tuli aulaan leikkaussalivaatteet yllään ja sanoi “Noniin, mennäänkö?”, ja sydämeni valahti varpaisiin asti. Nyt se oli menoa.

Ihmettelen vieläkin miten olen päässyt itse kävelemään leikkaussaliin, koska jännitin niin kamalasti että jalat tärisivät.

Kun saavuimme leikkaussaliin olin jo ihan hysteerinen, en edes nähnyt mitään kun kyyneleet tulvi silmistä ja ihana vanhempi kätilö nauroi sanoi että “täällä saa itkeä!”. Kätilö oli muutenkin aivan ihana ja huumorintajuinen. Seuraavaksi minulle laitettiin tippa ja kaikenmaailman muitakin piuhoja kaikkialle. Sen jälkeen minulle alettiin laittaa epiduraalia, ja anestesialääkäri oli kaiken lisäksi komein lääkäri jonka olen koskaan nähnyt, hah! Puudutus sattui aivan kamalasti ja meinasin pyörtyä. Tuntui että saan paniikkikohtauksen. Muistan vain että serkku pidätteli henkeä vieressä ja kolme kätilöä piti kiinni minusta ja käski hengittää.

Sen jälkeen minut laitettiin selälleen makaamaan ja puudutus oli jo alkanut. Serkkuni jäi pääni taakse istumaan. Eteen laitettiin kangas. Sen jälkeen oli kaikki sekavaa, tärisin yläkropasta epiduraalin takia ja tuntui että koko huone oli täynnä ihmisiä jotka hyöri ympäriinsä (vuorotkin vaihtuivat välissä, joku aina esitteli itsensä että vaihtoivat vuoroa), mutta silti oli sellainen olo, että kaikki tietävät mitä tekevät.

Jossain vaiheessa eräs kätilö kävi sanomassa kankaan takaa että “sun vatsa on jo siellä auki, ei mene enää kauaa“, ja siinä vaiheessa aloin nyyhkyttää ihan kunnolla. Jossain vaiheessa serkkuni silitti päätäni ja tuli turvallisempi olo kun tiesin varmasti, että serkku on mukana. Tunsin kun vatsaa revittiin kovasti eri suuntiin, ei tietenkään sattunut mutta ikävältä se tuntui. Oli yllättävää että tunsin vatsaani revittävän, kun olin jotenkin kuvitellut että en tunne yhtään mitään puudutuksen takia. Samaan aikaan oksetti ajatus siitä että vatsaani leikellään auki, ja kuitenkin olin liikuttunut siitä että kohta näemme vihdoin poikani kanssa.

Kun kuulin maailman ihanimman äänen

Yhtäkkiä kuulin rääkäisyn! Siellä se minun vauvani oli, ulkona vatsasta! Oli todella ihmeellistä kuulla oman lapsen itku. Siellä se oikeasti on, kankaan takana! Sen jälkeen muistikuvat on hieman sekavat, en ole varma miten kauan missäkin kesti tai missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Minulle tultiin näyttämään vauvaa ja näin tippatelineen takaa vaan punaset, pitkät, ryppyiset jalat. Sen jälkeen vauva vietiin pois ja serkkuni pääsi ottamaan lisää valokuvia ja seuraamaan kun vauvaa pestään ja punnitaan ja niin edelleen. Harmitti, kun en saanu nähdä sitä, mutta onneksi serkku otti kuvia. Kullanarvoiset kuvat.

 

Seuraavaksi vauva nostettiin rinnalleni. Vauvalla oli silmät auki ja tyyppi tuijotti minua suoraan silmiin. Se oli todella outoa, ihanaa, pelottavaa, kaikkea samaan aikaan. Kysyin että tämäkö se oli, joka siellä minun vatsani sisällä oli? Kätilö nauroi, että ei täällä muitakaan vauvoja ollut. Poika oli 47cm ja 2680g. Myöhemmin sain kuulla että istukassa oli joku vika ja ravinto ei ollut imeytynyt läpi, ja sen takia poika jäi niin pieneksi. Hidasta kasvua oltiin seurattu ultrassa viikottain raskauden viime metreillä.

Serkkuni sanoi myöhemmin, että kätilöt olivat sanoneet että ihanaa kun juuri ennen viikonloppua on näin tunteellinen synnytys. Kätilö otti vauvalta myssyn pois päästä enkä osannut sanoa mitään, silitin vain hellästi tyypin tukkaa ja naamaa, ja ihmettelin että tässäkö se nyt on, nyt vihdoin nähdään. Se oli maailman ihanimpia ja hämmentävimpiä hetkiä elämässäni. Oli vaikea käsittää että siinä se lapsi nyt on, se jota olen kasvattanut vatsassani.

Olin pelänny hetkeä kun vauva viedään minulta pois ja kun joudun odottamaan heräämössä ilman vauvaa, mutta silloin ajattelinkin että melkeinpä parempi niin. Sain aikaa ajatella asioita ja käydä läpi synnytystä ja jotenkin toipua järkytyksestä. Tiesin, että vauva on hyvässä hoidossa serkkuni luona. Olin uupunut kaikesta jännittämisestä ja puudutus tuntui inhottavalta. Olin muistaakseni 2-3 tuntia heräämössä. Vasta jälkikäteen olen harmitellut ehkä eniten sitä, että jouduin heti eroon vauvasta, ja ehkä sen takia minulla oli alussa niin vaikeaa uskoa että olin äiti, kun en heti päässyt nuuhkimaan ja tutustumaan lapseeni. Oli orpo, epätodellinen ja hämmentynyt olo.

Kun pääsin osastolle, sain vauvan syliini taas

Kun minua kärrättiin takaisin osastolle ja huoneeseen, jossa viettäisin ensimmäisen yöni, pelotti ja jännitti ihan kauheasti. Nyt näkisin taas vauvan. En muistanut enää edes minkä näköinen se pieni nyytti oli. Serkku istui siellä iso käärö sylissä, vauva pienenä siellä sisällä. Olin ihan sekasin väsymyksestä ja lääkkeistä ja sain vauvan paidan sisään, rinnan päälle. Siinä ihmeteltiin toisiamme. Tuntui että heti tuli tietynlainen pakahduttava rakkauden tunne, mutta päällimmäisenä oli hämmennys ja jännitys ja uupumus kaikesta tapahtuneesta.

En oikein käsittänyt, että siinä se nyt on. Serkku vaihtoi vauvalle vaipan ja vaatteet ja tuntui kummalliselta, etten kyennyt sitä itse tekemään. Päätin että seuraavana päivänä tekisin sen itse. Serkku lähti kotiin ja hetken ihmettelimme toisiamme kahdestaan. Vauva yritti hamuta rintaa, mutta ei päässyt sinne asti, ja itse en osannut antaa rintaa. Kaikkea vaikeutti leikkaus, haava joka sattui ja lääkepölly. Myöhemmin isäni ja veljeni tulivat katsomaan vauvaa vierailuajalla. En muista tapaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin sen että he toivat minulle salmiakkia.

Kun olin yrittänyt imetystä ja onnistuinkin siinä hetkellisesti, vauva vietiin pois yöksi jotta saisin levätä, sain kunnon särkylääkkeet (myöhemmin myös useasti allergialääkettä kun epiduraali pisti kutittamaan koko naamaa) sekä korvatulpat, koska vieressä olevan äidin vauva itki koko ajan. Kun olin saanut korvatulpat ja unilääkkeen, en tajunnut enää mitään, ja vaivuin syvään uneen. Puoli kuudelta aamulla heräsin ja pyysin lisää lääkkeitä ja vauvan luokseni. Kesti varmaan ainakin puoli tuntia ennen kuin vauva tuotiin minulle, ja se aika tuntui pidemmältä kuin mikään muu odotus. Mutta siinä sitten olimme vihdoinkin, äiti ja poika, ja tutustuminen toisiimme alkoi vihdoin kunnolla.

Seuraavana päivänä pääsin jo ylös sängystä

Seuraavana päivänä minulta poistettiin katetri ja sen jälkeen aloin heti jo liikkumaan. Minulla oli kova vimma ja päättäväisyys siitä että pääsen heti liikkeelle ja hoitamaan poikaa. Tätini tuli katsomaan meitä ja aloin vaihtamaan vaippaa ensimmäistä kertaa. Tietysti se meni väärinpäin, ja tätini avusti hieman. Tunsin itseni ihan toopeksi. Poika rääkyi täysiä ja tunsin itseni todella tumpeloksi käsitellessäni pientä vauvaa.

Ensimmäisen yön jälkeen sain kuulla että perhehuone on vapautunut juuri, ja saamme mennä sinne jos haluamme. Äitini tuli suoraan Belgiasta lentokentältä matkalaukkuineen sairaalaan ja oli siellä kaksi yötä kanssamme. Onneksi, koska olin niin pihalla kaikesta. Sain muuten tarpeeksi ohjausta kaikkeen, paitsi imetykseen. Vauva itki ensimmäiset kaksi yötä, ja luulen että itki nälkäänsä koska minulta ei vielä tullut maitoa. Sain neuvon antaa lisämaitoa, mutta sitä ei saanut koko ajan lisää. Sanoivat että kyllä se maito alkaa herumaan jossain vaiheessa. Kysyin saako tuttia, ja kätilö sanoi että ei noin pienelle. Kuuntelimme sitten raastavaa itkua kaksi yötä. Torkuin istualteni aina kun vauva nukkui rintani päällä.

Kolmannen yön jälkeen kotiuduimme, ja siitä alkoikin sitten yhteinen matkamme poikani kanssa. Vauva oli vain 2,5 kiloa sairaalasta lähtiessämme, ja naureskelimme kun olin tietämättömyyttäni ottanut äitiyspakkauksen haalarin mukaan kotiutumishaalariksi. Vauva hukkui siihen. Mistä sen voi tietää, että vauva olikin kokoa 44 sairaalasta lähtiessä, eikä kokoa 68/74! Jälkikäteen se naurattaa vielä enemmän.

 

Oletteko synnyttäneet suunnitellulla sektiolla? Miten meni? Kuulostiko meidän tarina tutulta?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Ensimmäisen vuoden aikana synnytyksen jälkeen olin niin univajeesta ja uudesta elämäntilanteesta sekaisin että en tajunnut masentuneeni. Lisäksi luulin että on normaalia että vielä puolen vuoden jälkeen on niin hormonimyrskyissä että koko ajan itkettää. Ajattelin että on normaalia etenkin yksinhuoltajalle olla niin poikki, että sängystä nouseminenkin on haastavaa.

Kun valitin terveyskeskuksessa, että vauva itkee tosi paljon öisin, ja itsekin itken väsymyksestä, ei minua otettu tosissaan. Tässä asiassa on vielä terveydenhuollolla parantamista, että kuunnellaan oikeasti niitä väsyneitä vanhempia ja otetaan uupumus tosissaan. On todella vaikeaa sanoa ääneen, että olen uupunut vauvan heräilyjen ja itkun takia, ja jos silloin ei kukaan reagoi tai vähättelee, voi olla että vanhempi hiljenee ja koittaa vaan venyä. Niin minullekin kävi, kun en saanut heti apua. Eräskin lääkäri ohjasi sen enempää minua kuuntelematta ulos huoneestaan ja sanoi että vuoden iässä se helpottaa. Kaikki vauvat itkevät, sellaista se on vauvan kanssa, onko tämä kenties esikoinen…?Kävelin itkien kotiin ja mietin että miten hemmetissä pärjään huomiseen asti, saati sitten puolen vuoden päähän.

Ajattelinkin listata asioita, joista voi tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen. Heti synnytyksen jälkeen saattaa tulla nk. baby blues, joka johtuu hormoneista ja uudesta elämäntilanteesta, mutta se ei yleensä kestä paria viikkoa pidempään. Synnytyksen jälkeinen masennus kestää kuukausia (tai vuosia) ja saattaa tulla vasta monta kuukautta synnytyksen jälkeen. Jokaisen tilanne on toki erilainen, ja kannattaakin olla yhteydessä esim. neuvolaan jos tunnistaa itsessään masennuksen oireita. Näistä oireista ja synnytysmasennuksesta onneksi puhutaan jo aika paljon, mutta ajattelin ettei näistä voi puhua liikaa.

YLEISIMPIÄ OIREITA:

  • Jatkuva ilottomuus ja innostuksen puute
  • Negatiiviset ajatukset jotka kiertävät kehää
  • Pohjaton väsymys joka ei lähde vaikka saisi nukuttua
  • Itkuisuus, ärtyneisyys, vihan purkaukset
  • Vaikeus vastata vauvan tarpeisiin ja viesteihin. Myös kiintymys vauvaan voi tuntua hankalalta. Kielteiset ajatukset vauvasta. Voi olla vaikeuksia tuntea itseään äidiksi, ja vauva voi tuntua vieraalta
  • Paniikki, ahdistus, pakkoajatukset, itsensä soimaaminen kaikesta, toivottomuus tulevasta
  • Ruokahaluttomuus / ruokahalun lisääntyminen
  • Uniongelmat – vaikeus nukahtaa illalla, heräily aamuyöllä vaikka vauva nukkuisi hyvin
  • Itsetuhoiset ajatukset, ajatukset vauvan vahingoittamisesta, itsemurha-ajatukset
  • Toimintakyvyn puute – on todella vaikeaa ryhtyä mihinkään. Toisaalta voi tulla tietynlainen maaninen vaihe, että puuhaa ja tekee kaikkea ihan koko ajan
  • Syyllisyyden ja häpeän tunteet, jotka usein estävät hakemasta apua. Sitä uskoo olevansa vaan huono äiti joka ei pärjää lapsen kanssa
  • Ylihuolehtivuus lapsesta, on vaikeaa jättää lapsi hoitoon muille ja on huolissaan lapsen terveydestä jatkuvasti
  • Pelot – äiti saattaa pelätä koko ajan kaikkea. Että hänelle itselleen tai vauvalle (tai muille läheisille) tapahtuu jotain pahaa
  • Myös lukuisat fyysiset oireet saattavat liittyä – vatsaongelmat, päänsärky, niska-hartia-alueen kireydet, hikoilu, huimaus, seksuaalisen halun vähentyminen tai katoaminen
(Lähteenä käytetty omia kokemuksia sekä äimän sivuja)

MINKÄLAISIA OIREITA MINULLA OLI?

Mielialan vaihtelut

Mielialani hyppivät ylös ja alas, alakulosta täyteen raivoon. Öisiin heräilyihin olin niin poikki, että välillä piti jättää vauva huutamaan pinnasänkyyn ja mennä vessaan raivoamaan tai huutamaan tyynyyn. Kitinää en päivällä kestänyt yhtään ja usein tuli joko itkettyä tai raivottua. Olin rauhallinen ja hetkessä raivostuin silmittömästi siitä, että esim. muovikassi tippuu lattialle. Seuraavassa hetkessä saatoin olla iloinen ja sitten itkeä tunnin lattialla.

Jatkuvaa itkemistä

Jotenkin kuvittelin että vielä kahdeksan kuukautta synnytyksen jälkeen on normaalia itkeä päivittäin. Että tällaista se muillakin äideillä on. En tajunnut ollenkaan miten pahasssa jamassa olin, kun muistan että usein makasin pitkään vaan lattialla, sohvalla, sängyllä itkemässä. Vauva oppi puolen vuoden iässä pyyhkimään unirätillään äidin kyyneliä. Muistan ajatelleeni, että äitiys tuo esille puolen joka on koko ajan herkillä kaikesta.

Itsetuhoisia suunnitelmia ja ajatuksia vauvan satuttamisesta

Monesti yöllä huutoa kuunnellessani mielessäni näin kuinka menisin parvekkeelle, joko yksin tai vauvan kanssa ja hyppäisin alas. Että saisi olla rauhassa, ja itku loppuisi. Kerran ajattelin, että kohta nappaan vauvasta kiinni ja heitän seinään. Se oli kamalin tunne ikinä! Siinä vaiheessa aloin ymmärtämään jo pikkuhiljaa, että nyt tämä ei ole ihan normaalia.

En onneksi koskaan oikeasti heittänyt vauvaa seinään, vaan siinä vaiheessa ymmärsin pyytää apua (ja sainkin kotipalvelua ja keskusteluapua). Nämä ajatukset kuitenkin olivat todellisia ja pelottavia. Kuitenkin rakastan lastani yli kaiken, mutta masennus ja väsymys tekivät hallaa aivoilleni, ja ajatukset alkoivat kiertää ikävää kehää. Jos vain kävelen ulos ovesta ja menen jonnekin missä saan nukkua…

Jollain tasolla kuitenkin tajusin että olen todella syvällä mustissa vesissä, ja että nämä ajatukset eivät ole oikeasti minua, vaan uupumuksen aiheuttamaa. Näiden ajatusten ympäröimänä aloin ymmärtämään äitejä jotka ajavat bussia päin lapset takapenkillä. Kun sanoin tämän jossain ääneen, sain todella, todella paheksuvia katseita ja kommentteja. Tuntui että kukaan ei ymmärtänyt, mitä kävin läpi.

En pidä sitä missään nimessä oikeutettuna että tappaa itsensä ja lapsensa, mutta ymmärrän sen mustan pilven aivoissa, joka kertoo että se on ainut vaihtoehto jäljellä enää. Kun on itsekin käynyt niin pimeää dialogia päässään, voi ymmärtää toisen epätoivon. Silloin kuitenkin häpesin sitä, että sanoin näinkin pimeän ajatuksen ääneen, enkä sen jälkeen pitkään aikaan kertonut kenellekään mitä oikeasti välillä ajattelin.

Toivoton tulevaisuus

En osannut yhtään ajatella tulevaisuutta. Se näytti todella mustalta ja synkältä. Onnistuin vakuuttamaan itseni siitä että lapsi ei koskaan kasva eikä tilanne ikinä helpota. Kun ihmiset yrittivät lohduttaa sanomalla että “se on vain vaihe” ja “ne kasvaa niin nopeasti, koita nauttia“, olin ihan raivon ja epätoivon partaalla. En nähnyt asiaa niin kuin muut. Elin joka päivä usein minuutti kerrallaan, ja päivät tuntuivat viikoilta. Siinä vaiheessa ei paljon lohduta se, että vuosi menee nopeasti. Kuukausia kestävä unettomuus ilman masennusta (ja vauvaa) on rankkaa, saati sitten kuukausien (ja vuosien) mittainen heräily yksin vauvan ja masennuksen kera. Sekin masensi entisestään, kun tuollaiset kommentit tuntuivat vähättelyltä ja tuntui että kukaan ei oikeasti ymmärrä miten rankkaa se oli.

Sumuisuus ja tahmeus

Aivojen sumuisuus ja koko kehon tahmeus alkoi aamulla ja loppui illalla kun nukahdin. Kaikki mitä tein vaati suuren ponnistuksen koska tuntui kuin lyijyviitta olisi nostettu harteille. Kesti kauan ennen kuin tajusin, kuinka raskasta kaikki oli. Olin niin syvällä masennuksessa ja niin väsynyt, että en tajunnut että ei ole normaalia että pelkästään sängystä ylös nouseminen vaati suunnattoman tsempin ja usein itkun kanssa nousin ylös. Usein olin todella tyytyväinen, kun vihdoinkin monen päivän tsemppaamisen jälkeen pääsin suihkuun. Olo oli silloin kuin lottovoittajalla.

Vaikea tehdä päätöksiä / saada aikaiseksi / vaadin liikaa itseltäni

En osannut päättää mitä tehdä ruuaksi, saati sitten että olisin saanut tehtyä sen ruuan. Vaadin itseltäni kuitenkin koko ajan liikaa olosuhteisiin nähden, vaikka einesruuat olisi voinut helpottaa tilannetta. Silti koitin kokata itselleni ja tein lapselle soseita pakkaseen. Tavallaan se auttoi, kun tuntui että oli joku kontrolli edes jostain, kun rytmit ja unet oli hukassa. Oli kuitenkin työn ja tuskan takana laittaa ruokaa tai päättää että milloin imuroisi, koska olin niin saamaton. Oli vaikea sopia treffejä ystävien kanssa, kun unohdin tapaamisia tai treffipäivän saapuessa olinkin liian väsynyt lähtemään ulos.

 

Paniikki / ahdistus / fyysiset oireet

Todella usein oli ahdistus päällä. Oli vaikea hengittää ja välillä sain paniikkikohtauksia. Niska-hartiakivut sekä leuan jäykkyys, koska olin niin jännittynyt koko ajan. Vatsa oli usein sekaisin jännityksestä ja stressistä. Päänsärky sekä migreeni vaivasivat, koska niska oli niin jumissa ja olin niin väsynyt. Myös vauvan jatkuva kantaminen ja hyssyttely öisin sai kropan ihan jumiin.

Ihmisten ja sosiaalisten tilanteiden välttely

Pelkäsin lähteä kauppaan, koska en jaksanut ihmisiä. En jaksanut törmätä tuttuihin ja vaihtaa kuulumisia, koska kuulumiseni tuntuivat niin masentavilta. Myös minkä tahansa puhelun soittaminen oli vaikeaa. Usein oli vaikeaa lähteä ulos vaikka kaupungille, kun pelkäsin että ihmiset kohtelevat meitä huonosti. Usein tuntui siltä että olemme vauvan ja vaunujen kanssa kaikkien tiellä ja meitä paheksutaan.

Varmasti osa niistä tunteista oli vain päässäni, mutta yllättävän usein sain niskaani ärsyyntymistä että olemme tiellä bussissa ja niin edelleen. Tuntui ettei jaksa lähteä mihinkään kun kaikkialla on niin paljon lapsivihaajia ja muuten vain kiukkuisia ihmisiä. Olin valmiiksi jo raivona ja valmiina huutamaan kaikille jotka edes uskalsivat katsoa meihin päin, jos lapsi kiukutteli. Pelkäsin myös kaikkia mahdollisia pahoja asioita joita voisi sattua minulle tai vauvalle ulos lähtiessä.

Muistivaikeudet

Tämä liittyy myös vahvasti univajeeseen, joka oli ihan älytöntä ensimmäisen vuoden aikana, mutta liittyi varmasti myös masennukseen. Unohdin lapsen nimen puistossa esitellessäni meidät jollekin äidille, unohdin että olin mennyt kauppaan, en muistanut mitä olin tehnyt edellisenä iltana ja niin edelleen. Usein kävelin ympäri asuntoa ja mietin että mitäköhän taas unohdin. Tungin kaukosäätimen jääkaappiin ja etsin jatkuvasti puhelinta ja lompakkoa sekä silmälaseja jotka löytyi päästäni.

Itsesyytökset, syyllisyys ja häpeä

Tunsin jatkuvasti huono äiti-fiiliksiä. Uskoin että olen ainut äiti maailmassa joka uupuu äitiydestä eikä selviä tästä kaikesta. Sitä vahvisti terveydenhuollon ammattilaisten vähättely sekä muiden ihmisten kommentit. Että kunhan teen niin ja näin jaksan paremmin, ja näillä vinkeillä saan lapsen nukkumaan. Kun mikään ei onnistunut, uskoin että olen täysin epäonnistunut äitinä. Negatiiviset ajatukset kiersivät kehää päässä, ja sitä kierrettä oli vaikea lopettaa.

En ole koskaan ollut mitenkään järjestelmällinen rutiini-ihminen, ja sen takia oli vaikeaa koittaa järjestää meille hyvät rutiinit. Varsinkin kun yöunet olivat kummallakin hukassa. Kuitenkin tarvitsimme jonkinlaiset rutiinit, koska lapset tarvitsevat ennakoitavuutta. Myös itseäni helpotti että tiesin etukäteen päivän systeemit, milloin tehdään mitäkin. Minulla oli joku kontrolli johonkin, kun muuten menimme pitkälti vauvan tarpeiden mukaan. Mutta ei se helppoa ollut epäjärjestelmälliselle ihmiselle, ja tästä syytin itseäni koko ajan. Etten ole tarpeeksi äidillinen, kun en osaa pitäytyä tarkoissa ruoka-ajoissa ja rutiineissa.

Ulkopuolisuuden tunne

Usein perhekerhoissa ja vertaistukiryhmissä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Tuntui että kaikki muut elivät onnellista vauvavuotta tai valittivat miehistään. Vaikka kaikilla heillä olisi myös ollut masennusta, se ei kuitenkaan kuulunut koskaan äitikerhojen kahvipöytäkeskusteluun.

Sain vihdoin oikeanlaista vertaistukea kun löysin erään yksinhuoltajien olohuoneen sekä Äimän vertaistukiryhmän. Muistan edelleen sen tunteen, kun kerroin tarinaani synnytysmasennus-ryhmässä, ja muut nyökyttelivät ja oikeasti ymmärsivät mitä käyn läpi. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla, kun tuntui että kukaan ei ymmärtänyt mitä kävin läpi. Sen takia kannustan kaikkia hakeutumaan jonkun vertaistuen piiriin, vaikka se aluksi tuntuukin jännittävältä ja vaikealta. 

Uniongelmat

Vauva heräili jatkuvasti ja huusi yöllä, joten luonnollisesti itsekin heräilin. Kun lapsi jossain vaiheessa alkoi nukkumaan hieman paremmin etenkin alkuillasta, istuin hartiat korvissa ja pelkäsin että milloin seuraava huuto alkaa. Samoin vaiheittain tuli heräiltyä aamuyöllä, kun pelkäsin sitä että itku alkaa. Sydän pamppaillen koitin saada unta, ja saatoin havahtua monta kertaa siihen että luulin että vauva itkee. Olin niin stressaantunut, että olin kireä kuin viulunkieli vuorokauden ympäri.

Äimän sivuilta voit lukea lisää synnytysmasennuksesta ja lapsivuodepsykoosista. Sieltä löytyy myös vertaistukiryhmät ja apua masennuksen kanssa kamppaileville. Voit myös ottaa yhteyttä neuvolaan tai terveysasemalle jos tuntuu että olet masentunut. TÄÄLLÄ voit tehdä testin masennusoireista, samaa testiä käytetään terveydenhuollossakin. Älä jää yksin, vaan hae apua <3

P.S. Jos kaipaat vertaistukea netissä, perustin hiljattain Masentuneet mutsit ryhmän, joka on tarkoitettu synnytysmasennukseen sairastuneille äideille!

 

 

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

Luin vauva.fi sivustolta juttua, jossa puhutaan ihanasta vauvavuodestaItse kun sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen voin sanoa, että minun vauvavuoteni oli kaikkea muuta kuin ihana. Tietysti vuoteen mahtui myös upeita hetkiä, vauvan hymy aamulla pelasti rankan yön heräilyineen ja on upeaa seurata kun vauva kasvaa ja kehittyy. En ole koskaan katunut sitä että tulin raskaaksi, mutta olisin muutamankin kamalan hetken voinut vaihtaa pois. Olen aina halunnut lapsia ja kuvitellut mielessäni (ihan pienestä asti) kuinka ihanaa on tulla äidiksi.

Kun luen hehkutusta ihanasta vauva-ajasta, kuinka kaikki on niin ihanaa kun saa lapsen, en voi sille mitään että mieleeni nousee katkeria ajatuksia. Jutun kommenteissa puhutaan siitä, että eikö nykyään saa puhua niistä hyvistä asioista, keneltä se on pois? Toki saa, mutta itselläni oli käsitys raskaana ollessa että vauvan kanssa olisi ihanassa vauvakuplassa ja elämäni saisi ihan uuden merkityksen. Että äidiksi tullessani olisin vain täynnä rakkautta ja sateenkaaria. Odotin kyllä, että vauvan tultua saattaisin hieman kärsiä univajeesta ja olla pihalla asioista, mutta ajattelin että varmasti oppisin hyväksi äidiksi matkan varrella. En olisi missään nimessä uskonut, että valvon öitä vielä melkein neljä vuotta myöhemmin.

Olen onnistunut päästämään jo vähän irti siitä katkeruudesta, mutta edelleen tällaisia juttuja lukiessa tunteet nousevat välillä pintaan. En saanut kokea sitä täydellistä vaaleanpunaista hattaraa mitä ensimmäisestä vuodesta kuvia maalaillaan.

Meidän ensimmäinen vuosi yhdessä oli täynnä univajetta, täydellistä uupumusta, masennusta, tunteja kestävää itkua (vauvan ja minun), erilaisten sairauksien googlailua, vähättelyä terveydenhuollolta liittyen omaan jaksamiseeni sekä lapsen terveyteen, liuta epäonnistumisen tunteita ja tuhoisia ajatuksia siitä kuinka heittäisin vauvan seinään, kun en jaksanut enää sitä jatkuvaa itkemistä.

Tietysti kaikilla jopa siellä vaaleanpunaisissa hattaroissa on ongelmia myös, mutta uskon että vaikeuksista ääneen puhumalla voidaan helpottaa niitä jotka uivat syvemmissä äitiyden vesissä. Että ei tuntuisi siltä, että kaikki muut nauttivat, mutta minä en.

“Minä ainakin olen nauttinut vauvan/vauvojen kanssa. Jos joku ei ole, ei se minun kokemustani mitätöi. Totta kai yöllä joutui heräilemään, mutta ei se minua haitannut. Miksei myös posititiivisesti asiasta voi kertoa? Kauhea valitus, uupumus ja kuoleman kieliessä vaikerrus on jotenkin trendikkäämpää?” – vauva.fi kommentti

Itse olisin toivonut että masennuksesta puhuttaisiin enemmän ja avoimemmin. Ehkä olin naiivi, mutta en oikeasti uskonut että äitiys voisi tuoda pintaan kaikenlaista paskaa – ja nyt en tarkoita vain vaipan sisältöä. “Miksi tästä puhutaan niin vähän: vauvavuosi voi olla ihanaa, rentoa ja palkitsevaa aikaa ja tervetullut tauko oravanpyörässä kiirehtimiseen.” Itselläni taas kokemus oli se että näistä äitiyden pimeistä puolista ei puhuta tarpeeksi.

Väsymyksestä kyllä puhutaan, mutta en uskonut että voisin ikinä olla niin väsynyt kuin olin ensimmäisenä vuotena. Ja kuinka synkkiä ajatuksia voikaan ajatella väsyneenä. Se pieni ihminen jota rakastat niin sydäntäsärkevän paljon, voi itku-maratoneillaan aiheuttaa ajatuksia joita ei kehtaa sanoa ääneen. Minusta joka ikinen äiti (ja isä) saa puhua uupumuksesta ja negatiivisista tunteista mitä vanhemmuus on herättänyt, ja se pitäisi saada tehdä ilman että kukaan kritisoi niitä. On oltava oikeus sanoa, että vanhemmuus on välillä suoraan sanottuna paskaa hommaa. Jos aina joku on sanomassa, että “mitäs hankit lapsia” tai “etkö osannut ennakoida että et saa nukkua”, äidit ja isät hiljenevät ja asia pysyy tabuna.

On hyvä, jos kaikenlaisista tunteista puhutaan vanhemmuuteen liittyen, myös niistä negatiivisista puolista. Kun puhun katkeruudesta liittyen synnytysmasennukseeni ja rankkaan vauvavuoteen, se ei tarkoita sitä ettenkö olisi onnellinen muiden puolesta joilla on helpompaa. On ihanaa että puhutaan myös positiivisista jutuista eikä ole tarkoitus ketään pelotella tai demonisoida vanhemmuutta. Olisin itse vain toivonut että omana raskausaikanani olisi puhuttu enemmän näistä ääneen. Olisin ehkä osannut aiemmin huomata synnytysmasennukseni.

“Vauvaloma voi olla todellista luksuslomaa parhaassa mahdollisessa seurassa: pitkiä aamukävelyitä, leppoisia kahvitteluhetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa.” – vauva.fi lehtiartikkeli

Itse taas usein kirosin sitä, kun heräsin viideltä vauvan kanssa, ja olin aivan rikki yöllisten heräämisten jälkeen. Usein menimme jo seitsemältä ensimmäisille päiväunille. Tietenkään vauva ei suostunut nukahtamaan mihinkään muualle kuin ulkona liikkuviin vaunuihin, joten ulos oli lähdettävä, satoi tai paistoi. Ja useimmiten satoi. Joka puolelta sateli vinkkejä siitä kuinka vauvan voi opettaa nukkumaan kahdeksaan kun vaan pötköttää sängyssä, ja nukkumaan päikkärit sisällä. Kiehuin raivosta ja mietin, että painukaa kuuseen neuvoinenne. Ihan kuin en olisi jo kokeillut kaikkea, ja siinä väsymyksen ja masennuksen tilassa jossa olin, piti mennä sieltä mistä aita on matalin. Kunhan sai vaan nukkua edes hetken.

Muistan kuinka lähdin ulos rättiväsyneenä ja koitin nukuttaa vauvaa joka ei vain suostunut nukahtamaan. Itkimme kummatkin kilpaa ja työnsin loskassa rattaita.

Tuntui niin epäreilulta, olin kaikkialta vain lukenut niistä ihanista päikkäri-metsälenkeistä ja vauvan kanssa köllöttelyistä. Minä sen sijaan itkin lattialla masentuneena ja vauva ei suostunut koskaan nukkumaan.

Itse koin myös todella raskaaksi sen että vauva usein itki tunteja putkeen enkä tiennyt mikä häntä vaivaa. Olin ihan varma että lapsella on refluksi tai jokin muu fyysinen vika, mutta terveydenhuollossa ei uskottu minua eikä väsymystäni. Tuntui todella epätoivoiselta, kun kukaan ei kuunnellut eikä ottanut minua tosissaan. Uupumukseni ja vauvan itkut kuitattiin sillä, että olen esikoisen äiti ja en vain tajunnut että vauvat ne myös itkee joskus (tällä hetkellä olemme menossa pojan kanssa jo toiseen nielurisaleikkaukseen ja refluksilääkitys on kokeilussa, että kyllä se äidinvaisto on oikeasssa). Olen todella katkera terveydenhuoltoa kohtaan tämän takia.

“Se ilo, jonka vauva sai aikaan! Ei paljon tullut oltua naama mutrussa kotona, edes yksin. Aina sitä löysi sen ilon pienestä ihmisestä.” -vauva.fi kommentti

Voi että, kun olisinkin vain löytänyt ilon masennuksen ja ahdistuksen sijaan. Välillä toivon että voisin hankkia lisää lapsia saadakseni jonkinlaisen eheyttävän toisen mahdollisuuden uuden vauvan kanssa. Jotta voisin kokea sen kaiken uudestaan ilman niitä synkkiä hetkiä. En muista läheskään kaikkea ensimmäisestä kahdesta vuodesta, päivät, viikot ja kuukaudet sulautuvat yhteen yhdeksi harmaanmustaksi mössöksi. Välissä on toki onneksi niitä vaaleanpunaisia hattaroita, mutta enemmän on mustia hetkiä.

“Kun lapsi oppii tunnistamaan isänsä ja ilmaisemaan jälleennäkemisen riemun hymyllä, käsiä vispaamalla ja jokeltamalla. On hankala keksiä, missä hetkessä elämällä olisi enemmän merkitystä.” – vauva.fi kommentti

Ehkä osa katkeruudesta, uupumuksesta ja synkkyydestä liittyi myös siihen että raskauden alusta asti olin ihan yksin. En voinut jakaa hyviä enkä huonoja hetkiä kumppanin kanssa, koska sellaista ei ollut. Olen monesti miettinyt että olen kyllä ihan tyytyväinen siihen että ei tarvitse kestää parisuhde- ja kasvatusriitoja (tai etenkään huoltajuuskiistoja) kenenkään kanssa, mutta kyllä se on todella rankkaa ettei lapsella ole isää elämässään.

Eniten olen kaivannut kumppania kun vauva on oppinut jonkin uuden taidon tai tekee jotain hassua. On eri asia jakaa näitä iloisia asioita lapsen isän kanssa kuin kenen tahansa muun kanssa. Nykyään olen aika sinut sen kanssa että olemme kahdestaan poikani kanssa. Vauvavuoden aikana kävin myös läpi katkeria ajatuksia lapsen isää kohtaan, ja se oli yksi syy ahdistumiseeni. Jouduin kaiken muun lisäksi käsittelemään vihaa, katkeruutta, mustasukkaisuutta, pettymystä ja surua vauvan isättömyyteen liittyen.

“Mua itketti tätä lukiessa. Miksi meillä ei ollut tollaista, miksi mä en saanut ihanaa vauva -aikaa josta olin jo vuosikaudet haaveillut? Miksi mä sain pelkkää paskaa: valvomista, väsymystä, 24/7 kitisevän vauvan joka ei tosiaan nukkunut tai ollut tyytyväinen vaunuissa, ei sylissä, ei missään.” – vauva.fi kommentti

Nyt kun kirjoitan tätä, voin onnekseni todeta että ehkä pahin on jo ohi. Näen valon tunnelin päässä, ja se valo on ajoittain jo todella kirkas. Uskallan jo toivoa että toipuminen on mahdollista. Voin paremmin kuin kaksi vuotta sitten, mutta edelleen on tekemistä. Kärsin vieläkin masennuksesta ja syön masennuslääkkeitä. Kärsin ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Usein poden huonoa omaatuntoa vähän kaikenlaisista asioista, vaikka koitan olla armollinen itselleni. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että vaikka mieleni järkkyykin, on meillä moni muu asia todella hyvin ja olen onnistunut kasvattamaan ihan kelpo lapsen masennuksesta huolimatta. En ole myöskään koskaan syyttänyt lasta siitä että masennuin, koen että tämä on minun hekilökohtainen matkani kasvaa.

Lapsi on kaikesta huolimatta parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Vielä on matkaa kuljettavana, että voisin sanoa että olen toipunut masennuksesta. Kenties masennus jää osaksi elämääni ja on vain hyviä ja vähän huonompia kausia? Joka tapauksessa, vauvavuosi oli osittain paskaa ja sille en enää mitään voi. Nyt on katsottava eteenpäin ja mentävä sen mukaan. Voin ainakin olla tyytyväinen itseeni, että kaikesta huolimatta olen onnistunut yksin kasvattamaan kohteliaan, ihanan ja maailman rakkaimman pojan jo kohta neljävuotiaaksi.

Tsemppiä kaikille jotka ovat samassa veneessä <3

 

Käynti Lastenklinikalla ja uusi leikkaus edessä

Poikani kävi alkuvuodesta nielu- ja kitarisa-leikkauksessa, koska hän ei nuku öisin ja kuorsaa. Yöllä esiintyy myös hengityskatkoksia ja lapsi on koko ajan räkäinen ja tukkoinen sekä valittaa kurkkukipua. Leikkaus helpotti hieman oloa, mutta oireet ovat edelleen samat melkein vuotta myöhemmin. Kesällä kävimme lapsen kanssa neurologilla joka tutki epilepsian mahdollisuutta, mitään hälyttävää ei löytynyt joten saimme uuden ajan Lastenklinikalle. Epäilimme epilepsiaa niin kutsuttujen poissaolokohtausten takia. Onneksi kuitenkaan mitään ei löytynyt, mutta silti tuntui taas kerran niin toivottomalta, kun kukaan ei tunnu tietävän mikä lasta vaivaa. Alan olla niin sanotusti aika helvetin poikki siihen, että olemme valvoneet 3,5 vuotta, ja lapsella on kaikenlaisia epämääräisiä oireita.

Lastenklinikalla uusi tuomio

Tänään kävimme Lastenklinikalla taas, kuukausien jonottamisen jälkeen. Lääkäri oli heti oireiden perusteella sitä mieltä että kuulostaa siltä että loputkin nielurisat pitäisi poistaa. Kurkattua kurkkuun hän sanoi että edelleen näkyy kyllä isot risat ja kurkku on aika tukossa. Se vaikeuttaa yöllä hengitystä ja lapsi joutuu hengittämään suun kautta, mikä sitten voi aiheuttaa kurkun kuivumista ja kipua kurkussa, sekä myös hengityskatkoksia.

Nämä ovat myös mm. ne oireet mitkä ovat viitanneet jonkinlaiseen refluksiin, jota myös on epäilty. Viime kesän aikana olemme saaneet myös refluksilääkkeet käyttöön, ja lapsi on nukkunut jopa 3-4 yötä heräämättä. Sitähän ei voi tietää, vaikuttaako lääkkeet siihen vai mahdollisesti jokin kuun asento, tai yksisarvisten lento. No heh heh, kyllä oikeasti alkaa huumorintaju tässäkin perheessä kohta loppumaan, jos emme pääse nukkumaan pikkuhiljaa täysiä öitä.

Uusi nielurisaleikkaus tulossa…joskus

Nykyään lapsille tehdään nielurisaleikkaus vain osapoistolla, koska jos risat poistetaan kokonaan on verenvuotoriski yms. niin isot, että on turvallisempaa tehdä osapoisto. Lääkärin mukaan 95%:lla lapsista osapoisto auttaa täysin oireisiin. Olipa sitten mukavaa kuulla että kuulumme juuri tuohon viiteen prosenttiin, joilla osapoisto ei helpotakaan oireita. Kun kävimme leikkauksessa kaikki kertoivat että sitten kyllä vaivat helpottavat varmasti, koska kumminkaima oli käynyt samassa leikkauksessa ja lapsi oli alkanut vihdoin nukkumaan. Mutta ehei, ei meillä!

Jonot ovat pitkät, mutta puolen vuoden sisään pitäisi päästä uuteen leikkaukseen. Sanoin että olemme valmiit ottamaan minkä ajan tahansa sekä peruutusaikoja vaikka jopa päivän varoitusajalla. Silti he eivät tietenkään pysty antamaan mitään arviota leikkauksen ajankohdasta, tai nopeuttamaan prosessia. On todella väärin, että joudumme odottamaan taas kerran näin kauan.

Sanoin lääkärille, että alan olla aika poikki tähän jatkuvaan lääkärillä ravaamiseen, ja lapsikin on kyllästynyt lääkärikäynteihin. Tuntuu niin uuvuttavalta ravata lääkäriltä toiselle eikä kukaan oikein osaa sanoa suuntaan eikä toiseen että mikä lasta vaivaa, ja sitten taas odotellaan puoli vuotta seuraavalle lääkärille. Että päättäjille taas terveisiä, että olisipa mukavaa saada jonoja lyhyemmiksi! Sillä tavalla saisi meidänkin perheeseen lisää jaksamista, kun saisi tämänkin vuosia kestävän selvittely-episodin päätökseen. Onneksi nyt sentään tuli joku vastaus siihen mikä lasta voisi vaivata, ja toivon että pääsemme pian leikkaukseen ja että se helpottaisi meidän kummankin elämää.

Maksoin itseni kipeäksi yksityisellä, kun julkisella kestää

Syksyn aikana turhauduin, kun aikaa Lastenklinikalle ei tuntunut millään saavan, vaikka koitin nopeuttaa prosessia. Meillä ei tietenkään ole mitään hengenhätää, mutta olen koittanut jo kolme vuotta taistella siitä että lasta jokin juttu vaivaa, mutta kukaan ei ole ottanut minua tosissaan. Vasta kun saimme lähetteen Lastenklinikalle 1,5 vuotta sitten alkoi tapahtumaan – mutta hitaasti.

Kuukausi sitten varasin ajan Myyrmannin Pikku Jättiin Liisa Kuikalle, koska olin kuullut hänestä pelkästään hyvää. Jos hän osaisi auttaa meitä johonkin suuntaan, olisi se sen rahan arvoista. Saimme häneltä lisää refluksilääkkeitä sekä ohjeet kokeilla välttää kotimaisia viljoja. Maidotonta ruokavaliota kokeilimme jo, mutta kumpikaan näistä ei tuntunut auttavan mihinkään. Kun olimme käyneet Kuikan vastaanotolla tuntui helpottavalta että hän otti asian tosissaan ja sanoi että kurkussa näyttäisi olevan jotain kyllä, että ei lapsi ihan kunnossa ole.

Moni (julkisen puolen) lääkäri joka sinne kurkkuun on nyt kurkannut on vain sanonut että hyvältä näyttää. Huoh. Yksityisen lääkärikäynnin jälkeen saimmekin sitten ajan vajaan kuukauden päähän Lastenklinikalle, eli periaatteessa maksoin “turhaan” 120 euroa yksityiselle, kun nyt saimmekin uuden “tuomion”, että toinen leikkaus on välttämätön, joka sitten luultavasti auttaa kaikkiin oireisiin ja yöuniin. Mutta minkäs sille enää tekee. Rahaahan se vain on… Tietenkään siitä ei mitään haittaa ole, että kokeilee ruokavalioiden sopivuutta, koska ainahan ongelma voi piillä sielläkin. Se mitä suuhun pistämme vaikuttaa kaikkeen ja vain kokeilemalla voi selvittää vaikuttaako esim. viljojen tai maidon pois ottaminen.

Nyt vain peukut pystyyn, että saamme ajan leikkaukseen nopeasti ja että se auttaisi lasta hengittämään yöllä. Nyt ainakin helpottaa se tieto, että jotain on tehtävissä lapsen oloa helpottaakseen.