Kategoria: Äitiys

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minulta on toivottu postausta taas liittyen masennukseen, enkä tosiaan olekaan siitä kirjoittanut vähään aikaan. Kesällä otin tarkoituksella etäisyyttä niin sanotusti vaikeisiin aiheisiin, koska välillä on pakko ottaa paussia raskaiden aiheiden käsittelystä.

Minulta kysyttiin instassa, miten selvisin masennuksesta. En kyllä yhtään tiedä miten, ja olenko tosiaan masennuksen paremmalla puolella jo? Väittäisin että olen, mutta en tiedä uskallanko. Hassua, että silloin kun aloitin blogin 2,5 vuotta sitten, olin paljon huonommassa kunnossa kuin nyt tänä päivänä. Täältä voit lukea ensimmäisen postaukseni Naiseuden Voima sivustolta, maaliskuulta 2017.

Selviääkö masennuksesta koskaan täysin? Olenko minä selvinnyt? Miten elämä on muuttunut? Tässä postauksessa pohdin asiaa.

Mistä tietää, onko parantunut masennuksesta?

Niinpä, se onkin todella hyvä kysymys! Syön edelleen masennuslääkkeitä, koska koen että ne tasaavat mielialan heittelyä. Mutta toisaalta käyn kokopäivätyössä ja koen jaksavani sitä ihan hyvin, vaikka olen jopa pienten lasten kanssa tekemisissä. Hoidan töissä uhmakiukkukohtaukset, syötän, nukutan, vaihdan vaippoja, komennan ja leikitän. Enhän jaksaisi sitä ollenkaan, jos olisin edelleen masentunut?

Masennus on niin salakavala sairaus, että on vaikea sanoa milloin on päässyt pahimman masennusvaiheen yli, vai pääseekö koskaan. Ihmisillä on muutenkin elämässä rankkoja kausia, hyviä ja huonoja päiviä. On paljon helpompaa diagnosoida murtunut ranne – röntgenillä katsotaan että hyvin on parantunut. Sitä ei voi mielenterveysongelmille tehdä.

Itselläni masennus on näyttäytynyt enimmäkseen aggressiivisuudella (lyhyellä pinnalla), olin itkuinen, voimaton, ja toivoton. Syyllistin itseäni usein siitä että olen huono äiti. Pelkäsin kaikkea pahaa mitä voisi käydä itselleni ja lapselleni. Olen kuitenkin jaksanut viimeiset 4,5 vuotta huolehtia jotenkuten itsestäni, kodistani ja lapsestani yksin. Kykenin siivoamaan, käymään kaupassa, jopa hoitamaan opinnot loppuun. Kukaan ulkopuolinen ei voisi ikimaailmassa arvata, että olen masentunut ja ahdistunut. Sitä kuulenkin usein – miten voit olla masentunut, kun olet aina niin iloinen?

Elämäni parasta aikaa. Samaan aikaan voin todella huonosti.

Kun voin paremmin, palaanko taas takaisin entiseen minääni?

Kun on käynyt läpi äidiksi tulemisen ja sen myötä uupumisen ja masennuksen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että palaisin omaksi itsekseni. Siihen minään, joka olin ennen raskautta ja ennen synnytystä. Elämä on muuttunut niin valtavan paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Jo raskausaika tuntui muuttavan minua erilaiseksi sisältä ja ulkoa, joten tässä ei ole pelkästään käyty läpi masennus vaan iso elämänmuutos ja sitä kautta on pulpahdellut repullinen traumojakin ylös. Sen takia kutsuisinkin synnytyksen jälkeistä masennustani elämänmuutosmasennukseksi, tai elämänmuutosahdistukseksi. Ei ole tavatonta että raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen äidillä nousee ylös traumoja menneisyydestä ja lapsuudesta.

Ihminenhän tosiaan muuttuu koko ajan vanhetessaan muutenkin, joten haluaisinko edes palata entiseen minääni? En haluaisi! En sanoisi että olen iloinen masennuksestani, mutta on se opettanut paljon itsestäni asioita joita ehkä en olisi käsitellyt ilman tätä masennuksen syvää kuoppaa. Masennus vaatii ihmistä tonkimaan sisuksiaan, ja kaikkea sitä ikävää liejua mikä sieltä ylös nousee. Kukapa voisi muutenkaan palata siihen ihmiseen, joka oli vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Miten olen muuttunut masennuksen aikana ja sen jälkeen?

Masentuneena en usein ollut tunnistaa itseäni. Minne oli hävinnyt se optimistinen ihminen yhtäkkiä? Miksi olin niin pessimistinen, en uskonut tulevaisuuteen ollenkaan ja vain itkin ja raivosin? En nähnyt elämässä mitään hyvää, paitsi lapseni. Lapsi antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Minulla oli todella synkkiä ajatuksia itseni ja vauvan satuttamisesta, asioita joita en ollut koskaan ennen ajatellut.

Masennus opetti minulle kantapään kautta sen, että apua on pakko pyytää, kun ei jaksa enää. Mieluiten ennemmin kuin liian myöhään. Olen aina ollut sen tyyppinen, että apua en tarvitse, minä pärjään itse ja osaan (tulee mieleen 2-vuotias lapsi, joka huutaa MINÄ ITE!, kun joku yrittää auttaa lapasia käteen). Olen opetellut kuuntelemaan varoitusmerkkejä uupumisesta, ja silloin pyydän apua, useimmiten menemme silloin vanhempieni luo jolloin apukäsiä on saatavilla, tai pyydän omaa aikaa itselleni.

Nykyään tuntuu että ole oppinut itsestäni aivan valtavan paljon. Osaan jollain tapaa arvostaa tylsää tavallista arkea ja rutiineja, asioita joita olen ennen inhonnut ja pitänyt maailman tylsimpänä asiana. Osaan arvostaa sitä kun elämä tuntuu kevyeltä eikä ahdista jatkuvasti.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja hidastanut tahtia kun tuntuu että väsyttää liikaa. Arvostan yksin olemista ja omaa rauhaa. Aiemmin olisin kuollut tylsyyteen jos olisin joutunut koko viikonlopun olemaan kotona, ja nyt nautin siitä.

 

”Olen oppinut kieltäytymään asioista jotka eivät anna minulle voimaa tai mitään positiivista. Olen oppinut sanomaan ei.”

 

Nautin myös siitä että saan auttaa muita jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olin. Sen takia tämä blogi ja insta ovat tulleet minullekin tärkeiksi, koska saan jakaa muiden kanssa rehellisesti elämääni ja sillä tavalla toimia myös vertaistukena. Itse olen kokenut että vertaistuki on ollut tärkeimpiä asioita masennuksen keskellä. Tämä on yksi asia joka ei ole muuttunut minussa – olen aina halunnut auttaa muita tavalla tai toisella.

VAIKKA USEIN ITKINKIN AHDISTUSTA, ON MEIDÄN ELÄMÄSSÄMME AINA OLLUT NAURU HERKÄSSÄ.

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet paranemiseeni?

Ihan ensimmäisenä – aika ja uni. Uskon että suurimpana asiana on juurikin tuo uni, koska kukaan ihminen ei jaksa kauaa jos ei koskaan nuku kunnolla. Kun aika kuluu ja lapsi kasvaa, hän osaa tehdä enemmän asioita itsekseen. Hän ei ole enää täysin riippuvainen minusta arkisissa asioissa kuten pukeminen ja syöminen. Tuntuu että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän saan vapautta, omaa itseäni takaisin ja tilaa hengittää.

Uskon että olen onnistunut myös itse tekemään kovaa työtä oman pääni sisällä, että ajatusmallit ovat muuttuneet. Tähän ei pysty, jos ei tee kovasti töitä sen eteen, tai on aivan liian masentunut. Aiemmin syyllistin itseäni todella helposti kaikesta mitä olen tehnyt väärin, kunnes luin jostain kirjasta (älkää kysykö mistä, koska en tosiaankaan muista!) siitä, että omia negatiivisia ajatusmalleja voi alkaa muuttamaan.

Aina kun tunnen, että alan taas haukkumaan ja syyllistämään itseäni, annan sen ajatuksen tulla ja sen vastapainoksi olen keksinyt jonkun asian mistä kehun itseäni. Esimerkiksi:

”Hitto kun huusin lapselle aamulla, kun hän ei saanut tarpeeksi nopeasti vaatteita päälle.”

”Olen jaksanut tehdä ruokaa jo kolmena päivänä peräkkäin, ja pestä pyykkiäkin! Illalla otti päähän kun lapsi kiukutteli iltapesulle mennessä, mutta en hermostunut.”

Tällainen ajattelutavan muuttaminen vaatii töitä, mutta minun kohdallani se on auttanut siihen, että pääsee sellaisesta negatiivisen ajattelun kehästä vähän irti. Olen oppinut sen että jos työntää kaikki negatiiviset ajatukset johonkin syvälle mielen syövereihin, se vain pahentaa tilannetta. On parempi ottaa vastaan syyllistävä ajatus, tiedostaa se, ja sen jälkeen koittaa ajatella jokin hyvä juttu itsestään vastapainoksi. Itselläni tämä meni pienin, pienin askelin eteenpäin.

 

”Pakotettu positiivisuus ei todellakaan toimi.”

 

(Haha, en siis kestä. Juuri kun kirjoitin tuon yllä olevan lauseen, sanoi joku hahmo lapseni piirretyssä ”ajattele positiivisesti!” Ah, tätä elämän ironiaa!)

On todella mahdotonta sanoa mitään yleispätevää neuvoa että ”näin paranin”, koska ihmiset, tilanteet ja jokaisen elämänkaari on niin erilainen. Enkä ole mikään psykiatri, osaan kertoa vain omaa tarinaani ja toivon että joku saisi siitä vertaistukea tai jotain apua.

Rakkain pieni mies <3

Entä jos masennun uudestaan?

Tätä pelkään jatkuvasti, jos ei muuta niin alitajuisesti, etenkin nyt kun olen mennyt takaisin työelämään. Siinä ei auta mikään muu, kuin koittaa mennä eteenpäin ja kuunnella itseään. Jos kuulen yhtään uupumisen merkkejä itsessäni, on aika pysähtyä ja miettiä mitä voisin tehdä toisin.

 

”Voin myös kertoa läheisille, että voisivat tarkkailla uupumisen merkkejä koska niitä ei aina itsekään huomaa.”

 

Minusta tuntuu, että kun olen kerran masentunut, olen kamppaillut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa, se taipumus ehkä on ja pysyy minussa. Se vain vaatii sen, että minun pitää pitää huolta itsestäni. Pyytää apua, vaatia omaa aikaa ja tehdä arjessa asioita joista nautin. Töissä koittaa ottaa sen verran löysin rantein, ettei paahda joka hetki täysillä. Vähempikin riittää.

Mitä sanoisin ihmiselle, joka kamppailee masennuksen kanssa?

Sanoisin, että toivottavasti jaksat tsempata, ja jatkaa eteenpäin vaikka tuntuisi todella vaikealta. Joskus se aurinko alkaa paistamaan risukasaankin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jotkut ihmiset eivät pääse koskaan eroon masennuksesta, joten on turha sanoa yleispätevästi että ”kyllä se siitä” ja ”kohta paranet ja olet iloisempi”.

Itse osaan nyt sanoa että masennus on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin. En sano että kaikella on tarkoituksensa, mutta useimmiten kamalista ja raskaistakin asioista voi lopulta löytää jotain hyvääkin. Ja sanotaanko, että jotkut asiat nyt vain ovat ihan suoraan sanottuna paskaa eikä niitä voi kääntää mitenkään päin hyväksi. Mutta sekin on ihan okei. On ihan tervettä joskus sanoa että paska juttu kävi, mutta eteenpäin mennään.

Sanoisin lopuksi myös, että et ole yksin. Hakeudu jonkinlaiseen avun piiriin – terveyskeskus, psykiatrinen poliklinikka, terapia, vertaistuki, diakoni, mikä vain mistä voit saada apua. Jos et itse jaksa, voit pyytää jonkun auttamaan. Toivoisin että kaikilla olisi edes se yksi ihminen joka auttaisi eteenpäin. Voimia!

 

(Ylin kuva: Marjo Maininki)

 

LUE MYÖS:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Kävimme viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Piipoon lego-messuilla, joita oli odotettu jo monta viikkoa. Lapsi sai suunnitella itse sinne Ninjago-asun, ja kävimme yhdessä valitsemassa kankaita Eurokankaassa. Väittelyä tuli siitä, kun lapsi ei halunnut haalariin ollenkaan vetoketjua, etenkään eteen, koska ”se rikkoo koko asun edestä”. Tuleva vaattesuunnittelija on tämä pieni poika kyllä, niin tarkkaa oli suunnittelu, aseiden paikat, vetoketjun väri ja sijainti ja niin edelleen. Haalari on ommeltu Jujunan lasten raglan jumpsuit kaavalla vähän muokattuna ja huppu on Kangaskapinan Ninjahuppu-kaavalla tehty.

 

Meillä on onneksi lapsen kanssa yhteinen harrastus – legojen rakentelu! Me saimme sukulaisilta minun ja veljeni noin 30 vuotta vanhat legot takaisn, ne olivat kiertäneet ympäri sukua kaikilla lapsilla. Nyt ne tulivat takaisin minun poikani leikkeihin. Arvatkaa, miten siistiä on leikkiä lapsen kanssa samoilla legoilla joilla on itse pienenä leikkinyt?!

Olen aina tykännyt leikkiä lasten kanssa, osaan heittäytyä leikkiin ja en pelkää hassuttelua. Ehkäpä myös sen takia myös kouluttauduin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja hakeuduin töihin päiväkotiin. Osaan leikkiä kaikenlaista, mutta kaikista mieluiten askartelen tai rakennan legoja lasten kanssa. Sen takia olin itsekin aivan into piukeana menossa messuille.

 

Oikeat Star Wars tyypit aiheutti pientä jännitystä, ja näitä tuijoteltiin kauan. Yksi stormtrooper tuli heittämään yläfemmaa lapselle, ja kun poika ei siihen suostunut trooper löi itseään päähän. Se oli lapsen mielestä ihan älyttömän hauskaa.

 

Ihan mahtava päivä oli, olimme lapsen ja hänen pikkuserkkunsa kanssa messuilla yhdessä. Ainut mikä messuissa mätti, oli se että 10 minuuttia ennen messujen loppumista oli osa jo pakannut kamansa ja lähtenyt pois, ja eräs isoa lego-nosturia ohjaileva mies oli todella tyly. Nosturia sai kokeilla ja se oli täynnä koko messujen ajan, jono oli pitkä. 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa huomasimme ettei jonoa enää ollut, ja lapset ryntäsivät innoissaan paikalle, jolloin mies tönäisi lapsia kauemmas ja heristi meille sormea merkiksi että ei enää. Jos messuja on vielä 10 minuuttia jäljellä, ja nosturi on vielä kasassa, miksei sitä olisi voinut vielä kokeilla? Ainakin toivoisi henkilökunnan olevan hieman ystävällisempää lapsia kohtaan.

Mutta muuten oli aivan täydelliset messut, lapset viihtyivät ja me aikuiset pääsimme myös rakentelemaan legoilla, herkuttelimme hesessä ja söimme karkkeja. Nam!

 

Kävittekö te messuilla?

 

LUE MYÖS:

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Mekko jämäpaloista

Kun masentunut mutsi lähti kuukaudeksi Portugaliin

Kun masentunut mutsi lähti kuukaudeksi Portugaliin

Vuonna 2015 maaliskuussa poikani oli täyttämässä vuoden. Olin todella väsynyt, koska olimme valvoneet vuoden, ja olin yksin pyörittänyt arkeamme. Vanhempani asuivat Brysselissä kun poikani syntyi, ja kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen äitinikin jäi eläkkeelle. Ennen paluumuuttoa Suomeen (asuttuaan yli 10 vuotta ulkomailla), he asettuivat puoleksi vuodeksi Portugaliin, Armacao de Peraan. Koska he asuivat kaukana ja olin yksin vauvan kanssa hoitovapaalla, päätimme että voisin yhtä hyvin lähteä kuukaudeksi Portugaliin heidän luo asumaan.

Kun yksinhuoltaja yrittää pakata, on tulos tämä…
Katsokaa tota tukkaa!! En kestä!

Lensimme poikani kanssa kahdestaan Lissaboniin, ja olin hieman pelännyt viiden tunnin lentoa vajaa vuoden ikäisen kanssa. Olin varannut matkaan rattaat, matkalaukun, repun ja kantoliinan. Otin mukaan muutaman lastenkirjan, naposteltavia ja herkkuja. Loppujen lopuksi lento meni yllättävän hyvin, lapsi jaksoi istuskella sylissä melkein koko lennon ajan eikä itkenyt kertaakaan. Välillä kävimme vessassa ja kävelimme käytävää pitkin. Kun istuimme paikallamme, nostelin häntä ilmaan ja hän nauroi riemusta ja ilahdutti muita matkustajia.

Saavuimme Lissaboniin myöhään illalla, lapsi ei nukkunut päiväunia ja olimme kummatkin ihan sekaisin. En ollut syönyt koneessa mitään, koska olin silloin kasvissyöjä eikä minun kasvisruokatoiveeni ollut mennyt perille asti. Sain vain pahoittelut, että sinulle ei ole täällä mitään ruokaa. Vierustoverini, eräs mukavan oloinen suomalaisnainen tarjosi minulle jälkiruokansa, koska en saanut mitään syötävää. Muistelen vieläkin tuota ystävällisyyttä lämmöllä.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja aloimme tutkimaan, että missä oikein olemmekaan. Vanhempani olivat vuokranneet asunnon ihan rantaa vastapäätä, ja parvekkeelta oli uskomaton näkymä palmuineen ja merinäköaloineen. En ikinä unohda tuota ensimmäistä aamua, kun mietin että nyt saan kuukauden ajan hengähtää. Saan seuraa joka päivä, ja joku muu voi tehdä ruokaa, nukuttaa lapsen tai heräillä hänen kanssaan yöllä. Saisin nukkua päiväunet milloin halusin, kun vanhempani pystyivät sillä aikaa viihdyttämään lastani. Saisin kuukauden ajan olla pois kotoa ja omista arkiympyröistäni, joista oli muodostunut todella ahdistava ympyrä.

Juuri ennen matkaa olin saanut diagnoosin: synnytyksen jälkeinen masennus, ja elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet kouraani. Olin todella onnellinen ja onnekas, että pääsin näin ihanaan paikkaan pakoon hetkeksi kaikkea tuota ahdistusta, ja sitä hämmentävää tietoutta siitä että olin masentunut. En itsekään vielä oikein tajunnut sitä tuossa vaiheessa.

Näkymä parvekkeelta

Oli muutenkin niin ihanaa lähteä maaliskuussa kylmästä Suomesta lämpimään Portugaliin. Kun saavuimme sinne, oli vielä aika viileää, mutta kuukauden aikana lämpötilat nousivat mukavasti yli 20 asteen. Kävelimme usein rannalla ja kaupungilla, joka on pieni rauhallinen paikka ennen turistisesongin alkamista. Kaupungin tunnelma sopi täydellisesti sisäiseen fiilikseeni – kaipasin tyhjiä katuja, pitkää rantaviivaa ja rauhallista menoa.

Vietimme poikani ensimmäisen syntymäpäivän Portugalissa. Saman reissun aikana hän oppi kävelemään (11 askelta!), sanomaan äiti ja syömään haarukalla itse. Huikeita muistoja jäi tästä matkasta kaikin puolin.

Lapsukainen pelkäsi kuollakseen aluksi hiekkaa, mutta pienen ensijärkytyksen jälkeen ei olisi halunnut lähteä pois. Oli niin ihanaa päästä vaan rentoutumaan rannalle, tuntui että koko sielu lepäsi meren äärellä. Olisipa kaikilla yksinhuoltajilla mahdollisuus kuukauden rentoutumiseen aurinkorannalla. Eikö voisi uupuneille äideille järjestää tällaisia matkoja neuvolan kautta!? Sehän nostaisi kansanterveyden kertaheitolla nousuun!

Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut iltaisin tehdä muuta kuin kutoa sukkia tai maata sohvalla kun lapsi meni nukkumaan. Oli vaikea tajuta, että lapsen mentyä nukkumaan minulla oli aikuista seuraa. Voisin lähteä kauppaan tai kävelylle, tai jopa baariin! Äitini suorastaan pakotti minut baariin hänen kanssaan eräänä iltana. Käytiin muutamalla oluella, ja sen jälkeen nukkumaan. Voi elämä, minusta oli tullut niin vanha ja raihnainen.

Kolme vuotta myöhemmin kun katselen näitä kuvia en ole tunnistaa itseäni. Tuntuu kuin näistä väsyneistä ajoista olisi sata vuotta aikaa. Ulkonäöllisesti olen myös muuttunut, tämän loman aikana toteutin vuosia päässä muhineen ajatuksen – leikkasin locksit päästä ja menin kampaajalle leikkauttamaan aivan lyhyen tukan. Uusi aikakausi – uusi minä myös ulkoisesti. Muistan että tämän muutoksen myötä olin päättänyt että masennus ja uupumus väistyy n-y-t, ja uusi aikakausi alkaa. Tosin nukkumaan aloimme vasta kolme vuotta tästä eteenpäin, mutta onneksi en tiennyt sitä vielä tässä vaiheessa.

Muistan kuitenkin että tuo loma ja ulkonäön radikaali muuttaminen oli käänteentekevä hetki masennukseni suhteen. Tunsin itseni täysin uudistuneeksi ja se piristi, vaikka olin edelleen todella väsynyt ja masentunut.

Hups, tuli oltua vähän auringossa…

Sitten eräänä päivänä tosiaan, päätin että locksit kuuluvat entiseen elämääni ja tästä alkaisi uusi aikakausi. Minulla oli ollut sama tukka lähes kymmenen vuotta, joten oli aika uudistaa itseään.

NAPS! APUA!

Äitini leikkeli locksit pois ennen kampaajakäyntiä. Se tuntui todella, todella radikaalilta, sillä locksit olivat olleet osa elämääni jo lähes 10 vuotta. Ja sitten kampaajalle…

Huh mikä muutos! Kampaaja ei osannut englantia kunnolla, ja menin sinne muutaman kuvan kanssa ja tässä lopputulos. Hiuksista muovautui ajan kanssa todella päheät, tässä vaiheessa tukka oli vähän liian keltainen blondi makuuni. Vaalennusaine poltti päänahkaani eikä kampaaja ollut uskoa minua kun käskin pestä ne pois. Se oli ihan kamalaa, mutta lopputulos oli kuitenkin ihana.

Oli myös mahtavaa reissun aikana seurata sitä sidettä mikä oli muodostumassa lapsen ja isovanhempiensa välille. Olimme useimmiten vain puhuneet Skypen kautta. Silloin ajattelin, että ovatpa ne onnekkaita, joiden vanhemmat asuvat lähellä ja auttavat. Nyt onneksi nykyään vanhempani asuvat taas Suomessa ja lähempänä meitä.

Tuon kuukauden aikana ajoimme autolla lähikaupunkeihin, kävimme kahviloissa ja ravintoloissa (siellä on todella halpaa!), rantakaupoissa, eläintarhassa, kirpputoreilla, kauppakeskuksissa. Vaikka budjetti ei ollut suuri, oli hintataso sen verran alhainen, että pystyimme tekemään aika paljon kaikenlaista. Alla muutama kuva ihan huippu-ihanasta eläintarhasta Lagosista.

Parasta kuitenkin oli vain rauhallinen oleskelu, se että joku välillä hoiti lastani ja teki ruokaa. Kävelyt rannalla auringolaskun aikaan. Se, ettei illalla tarvinnut yksin odotella illan ensimmäistä itkumaratonia. Vasta siellä lomalla ollessani tajusin kuinka kauan olin ollut jatkuvassa stressi- ja hälytystilassa kun lapsi itki yöt pitkät. Kun katson näin jälkeenpäin näitä kuvia minusta, näen kuinka riutunut olen. Sitä ei ehkä kukaan ulkopuolinen näe, mutta itse näen väsymyksen ja stressin näissä kuvissa.

Jaksoin kotona laittaa ruokaa, käydä leikkipuistossa, kaupassa, hoitaa kodin jotenkuten ja ulkopuolisin silmin olin varmasti näyttänyt ihan ns. normaalilta äidiltä ja ihmiseltä. Totuus oli kuitenkin se, että sisäisesti olin pelkkä musta iso möhkäle, jota ahdisti vuorokauden ympäri. Masennuksen ja univajeen raskas viitta oli koko ajan harteillani, ja sen kanssa eläminen on ihan älyttömän raskasta.

Onneksi nyt 3,5 vuotta myöhemmin voin sanoa, että huh, onpas elämä helpottanut. En koe enää olevani masentunut, vaikka en täysin terve olekaan vielä. Elämä lapsen kanssa on helpottanut aivan älyttömästi, kun lapsi on jo itsenäinen eikä tarvitse 24/7 valvontaa ja passaamista ja mikä tärkeintä – NUKKUU YÖT.

Olenkin haaveillut siitä että pääsisimme uudestaan lomalle Portugaliin, tällä kertaa enemmän elävien kirjoissa kuin viimeksi. <3

Mitä piditte postauksesta? Haluaisitteko lukea lisää tämän kaltaisia juttuja esim. vauvavuodesta tai siitä mikä on muuttunut tässä viimeisten neljän vuoden aikana?

 

 

 

LUE MYÖS:

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Kyselin instan puolella, että mistä haluaisitte postauksia ja tässä yksi näistä toiveista – miten jaksan arjessa, mitä vinkkejä voin antaa muille?

Olemme nyt kuukauden jaksaneet herätä puoli kuudelta ja täytyy myöntää että olen ollut aika poikki. Siitäkin huolimatta, että usein olen mennyt jo ennen yhdeksää nukkumaan!

Kirjoitin pienen listan asioista, joista olen huomannut ihan lyhyessä ajassakin olevan hyötyä jaksamisen kannalta.

Mene sieltä mistä aita on matalin

Ja välillä mennään sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että villakoirat laahustelevat lattioilla, tiskit kasaantuvat ja viikolla syömme valmisruokia iltaisin. Myös esimerkiksi salaatit ovat olleet suosittuja illallisia, ne tulevat helposti ja nopeasti. Olen ajatellut myös kokeilla kauppakassi-palvelua, jolloin ei tarvitsisi edes kaupassa käydä!

Viikonloppuisin lepäämisen ohella on siivottu sen minkä jaksaa. Rima alhaalla, jaksaminen edellä.

Ota omaa aikaa – vaikka väkisin

Vaikka omaa aikaa on vähän, sitä on pakko pusertaa johonkin väliin. Nyt lapsi on ollut pari kertaa perjantaina tai lauantaina yötä vanhempieni luona. Tuona aikana en ole tehnyt yhtään mitään, syönyt hyvin, katsonut netflixiä ja NUKKUNUT.

Tuntuu vähän kurjalta välillä laittaa lapsi päiväkodin ohella vielä yöksi muualle, mutta oman jaksamiseni kannalta se on paras ratkaisu. Lapsi kuitenkin viihtyy todella hyvin isovanhempiensa luona. Olen ihan eri ihminen, kun saan hetken aikaa rauhassa ihan vain itselleni, etenkin kun töissä on samaa rumbaa kuin kotonakin – 17 lasta vaatimassa koko päivän huomiota. Huh!

naura ja hassuttele lapsen kanssa

Nauru tekee arjesta hauskempaa. Annan paljon läheisyyttä ja aitoa läsnäoloa lapselle kun olemme yhdessä. Aina ei tietenkään jaksa, mutta olen huomannut että vain varttikin täyttä huomioita lapselle tekee ihmeitä.

Kun tekee arjestakin rentoa ja kivaa, eikä vain odota viikonloppuja, elämänlaatu paranee kummasti. Me pidämme arki-iltoinakin leffailtoja herkkuineen, taloyhtiön saunavuoro meillä on kerran viikossa saunalimppareineen. Kun aamullakin yrittää ottaa rennosti lapsen kanssa, eikä hosu ja kiirehdi, se helpottaa.

Itselläni aamut ovat vaatineet suurimman itsehillinnän mestaruuden, iso osa meidän aamuista ovat nyt sujuneet suht leppoisasti (kun vertaa esim. viime vuoteen, kun itselläni oli jatkuvasti pinna kireällä ja raivosin). Ja tästä pääsemme seuraavaan kohtaan, joka helpottaa aamujamme:

Laita kaikki valmiiksi aamua varten

Laitan illalla kaikki valmiiksi aamua varten. Tämä on aamu-unisen pelastus! Valmiiksi termosmuki ja pikakahvi, vettä keittimessä, kummankin vaatteet, tarhareppu ja oma laukku pakattuna, ei tarvita kun 45 minuuttia  aamulla aikaa ulos lähtemiseen.Kun kaikki tavarat ovat valmiina, on pienempi todennäköisyys siihen, että juoksen aamulla vihaisena päättömänä kanana etsimässä avaimia ja bussilippua. Lapsi syö tarhassa aamupalan, ja minä töissä, tämäkin helpottaa.

Aamulla kannan väsyneen tyypin telkkarin eteen, hän saa katsoa piirrettyjä ja heräillä rauhassa, kun minä laitan kahvin ja puen. Kohta tämän jälkeen lapselle vaatteet päälle ja ulos.

Nauti (pitkästä) työmatkasta

Minun työmatkani kestää kahdella bussilla vähän vajaa tunnin. Juon kahvia, kuuntelen podcasteja, äänikirjoja tai vaan nautin hiljaisuudesta. Työmatka on vain minua varten, sitä kuuluisaa omaa aikaa. Onnekseni kuljen sellaisina aikoina jolloin ruuhka-aika ei ole vielä alkanut, ja bussit ovat ihanan hiljaisia.

Älä täytä kalenteriasi kissanristiäisillä

Sovin harvoin mitään menoja viikonlopuille, koska en tiedä jaksammeko mennä, olemme pojan kanssa erityisherkkiä kummatkin ja pitkät päivät tekevät sen että emme välttämättä jaksa olla sosiaalisia myös viikonloppuisin. Tosin välillä on pakko tehdä jotain kivaakin, mutta me mieluummin teemme sitä extempore. Tietysti on niitä niin sanottuja pakollisia synttäreitä sun muita, joihin täytyy mennä, mutta menemme vain jos jaksamme.

Olen masennuksen myötä oppinut sen, että kaikkeen ei aina tarvitse osallistua, jos ei kerta kaikkiaan jaksa. Oman jaksamisen kannalta kiitos mutta ei kiitos -lause on pelastava tekijä. Jos käy koko ajan sellaisissa tapahtumissa, jotka vain vievät voimia mutta eivät anna mitään, miksi niissä pitäisi käydä?

Miten te jaksatte arjen pyöritystä? Onko teillä jotain hyviä vinkkejä miten jaksaa paremmin?

LUE MYÖS:

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Olen aina ollut äkkipikainen ja temperamenttinen, enkä helposti jää sanattomaksi. Jos minua ottaa päähän, sen tietävät kaikki ympärilläni. Olen kuitenkin viime vuosien aikana ymmärtänyt että kärsin myös kiltin tytön-syndroomasta – välitän liikaakin siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, enkä halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Haluan että muilla ihmisillä ympärilläni on hyvä olla, ja sen takia välillä unohdan omat tarpeeni. Löysin naisenvakivalta.fi sivustolta tekstin, josta tunnistin itseni:

”Väkivaltaisen naisen profiilissa havaitaankin monesti, että hänelle on elämänsä varrella ollut vaikea ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Nainen on oppinut olemaan toisen tunteita varten ja siirtänyt kenties omia tarpeitaan sivuun. Nämä sisään patoutuneet tunnevarastot eli nk. tunnekapseli voikin purkautua täysin ennalta-arvaamattomasti esimerkiksi lastentulon jälkeen tai muutoin kuormittavassa elämäntilanteessa.”

Huh, miten tutulta kuulostaakaan! Lapsen syntymän jälkeen olen löytänyt itsestäni ihan uusia puolia, ja yksi niistä on tämä räjähtelevä raivotar joka syöksee tulta jokaisen päälle, joka ei saa vaatteita tarpeeksi nopeasti niskaansa tai väittää vastaan kaikesta. Kun joudun sanomaan samoista asioista kymmeniä kertoja joka päivä, tunnen kuinka jäätävä raivo kuplii sisälläni. Miksei kukaan kuuntele minua! Eikö nämä asiat pitäisi mennä perille jo!

Olen aina ollut äkkipikainen, mutta lapsen syntymän jälkeen tuntuu kuin raivo pirskahtelisi entistä helpommin ja kovempaa. Ärsyynnyn sekunnissa ja rauhoittuminen on vaikeaa, raivarista (ja sen tuomasta syyllisyydestä) toipuminen kestää pitkään, välillä monta päivää.

Naisten ja äitien raivarit sekä väkivaltaisuus ovat edelleen tabu, eikä näistä aiheista ole helppo puhua ääneen. Siksi myös avun hakeminen voi olla vaikeaa.

Kuva: Noora Brandt

 

Ei ihme ettei äiti jaksa, kun on ylikuormittunut koko ajan

Äitinä olemisen ärsyttävimpiä puolia mielestäni on se, kun ei saa yhtä ajatusta ajatella loppuun asti, kun iskee seuraava kriisi. Koko ajan on muistettava jokin asia, ja koittaa miettiä seuraavaa päivää. Olenkohan unohtanut jotain ja mitä sieltä kaupasta nyt pitikään ostaa? Koko ajan joku vaatii jotain, huutaa äitiäitiäiti ja samalla pitäisi muistaa ottaa mukaan sadevaatteet tarhaan ja pyyhkiä toisen pylly ja laittaa ruokaa. Voin vaan kuvitella sitä rumbaa mitä monilapsisessa perheessä on, huh. Jos ystävä lapsineen tulee kylään on mahdotonta keskittyä mihinkään, kun on sata asiaa samaan aikaan meneillään ja ajatus pätkii. Jatkuva meteli ja muut aistiärsykkeet tekevät päivittäin hulluksi.

Paljon puhutaan siitä että äitien pitäisi hakea apua raivareihin. Mutta missään ei kerrota, että mistä sitä apua pitäisi hakea, eikä tajuta kuinka vaikeaa se avun hakeminen (tai saaminen!) oikeasti on.

Kuva: Noora Brandt

Mistä olen saanut apua raivareihin ja kuormittumiseen?

 

Perhetyöntekijä ja lastensuojelu

Olin vuosi sitten psykiatrian poliklinikalla, ja psykiatrinen sairaanhoitaja otti minun luvallani yhteyttä lastensuojeluun. Sitä kautta pidimme useamman palaverin jossa he kartoittivat tilannetta. En tarvinnut lastensuojelun asiakkuutta, mutta saimme kaupungilta perhetyöntekijän jolta sain paljon käytännön apua. Hänen kanssa mietimme raivareiden syitä ja kuinka niitä voisi ennakoida. Näiden asioiden pohtiminen auttoi minua keksimään tapoja joilla helpottaa sitä, etten ala raivoamaan.

Sain neuvoja kuinka selvitä tilanteista jotka minua raivostuttavat, esimerkiksi pukeminen, aamut ja muutenkin kaikki siirtymät. Teimme seinälle lasta varten kuvalliset ohjeet, järjestyksen mitä teemme kun aamulla lähdemme tarhalle. Se helpotti meitä kumpaakin, ainakin jonkun aikaa. Tässä muutama asia jotka helpottivat meidän tilannetta:

  • Arkirutiinit, samat aamu- ja iltarutiinit samassa järjestyksessä (tämä tosin oli hallussa jo valmiiksi)
  • Kuvataulukko seinälle jotta lapsi tietää mitä aina tapahtuu (aamu- ja iltatoimet)
  • Mieti, missä tilanteissa usein menetät hermosi?
  • Kun tiedät milloin menetät hermosi, osaat ehkä paremmin ottaa aikalisän itsellesi, ennen pahinta raivaria
  • Itse huomasin aamuisin että touhotan liikaa, kunnes tajusin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan
  • Kun pukeminen oli liian verkkaista lapsella, autoin häntä pukemaan, muuten lapsi jumittuu haaveilemaan ja itselläni mene hermo
  • Kun siirtymävaiheissa kiukuttaa, ja ei ole tulipalokiire, lukekaa lyhyt kirja/puuhatkaa hetki muuta, niin tilanne rauhoittuu kun mielenkiinto keskittyy johonkin muuhun
  • Keksi joku asia, joka katkaisee raivarin – esimerkiksi leikkien pukemaan (palomiehet pukee tosi nopeesti! Kuka saa ensin sukat jalkaan!)

Kaikki nämä keinot tietysti vaativat sen, ettei ole täysin loppuun palanut. Kun on todella uuvuksissa on vaikeaa ellei mahdotonta alkaa yhtäkkiä noudattamaan säännöllisyyttä ja täyttä mielenrauhaa. Itse sain pikkuhiljaa tartuttua yhteen asiaan kerrallaan ja miettimään omia käyttäytymismallejani. En myöskään syyllistänyt itseäni joka kerta jos jokin asia meni pieleen ja raivostuin, vaan koitin olla itselleni myötätuntoisempi.

KUVA: NOORA BRANDT

Mielialalääkkeet

Sain viime kesänä pitkästä aikaa taas mielialalääkkeet käyttööni, ja tunsin kuinka muutuin osittain zombieksi. Katosin vähän väliä omaan sumuuni enkä kuullut enkä nähnyt mitään. Lopetin lääkkeet pikkuhiljaa koska ajattelin että pärjään ilmankin, ja huomasin että raivarit palasivat. Ärsyynnyin ihan kaikista pikkuasioista jatkuvasti, ja tuntui että raivo kupli koko ajan pinnan alla.

On todella väsyttävää olla raivona koko ajan, ja jatkuva itsensä hillitseminen myös vie voimia. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa lääkkeet taas. Puoli-zombie vai raivotar, siis. Lapsen kannalta ehdottomasti zombie. Kukaan, eikä varsinkaan lapsi, ei ole ansainnut jatkuvaa huutamista niskaansa.

KUVA: NOORA BRANDT

Terapia

Olen vuosi sitten käynyt IPT-terapian, ja se tuntui myös auttavan. Ymmärsin itseäni ja omaa elämäntilannetta paremmin. Terapia ei tietenkään ole mikään taikakeino parempaan elämään, mutta se auttaa jäsentämään omia ajatuksiaan ja tunnistamaan käyttäytymismallejaan. Pelkät lääkkeet harvemmin ovat ainut keino toipumiseen. Tilanteita on monenlaisia, mutta uskon (tai ainakin toivon) että itselläni lääkitys olisi vain tilapäinen laastari tähän tilanteeseen. Seuraava askel olisi hakeutua pidempiaikaiseen psykoterapiaan.

Aika auttaa

Valitettavasti uskon että lopulta vain aika auttaa raivareihin, ainakin omalta osaltani. Kun elämäntilanne on jatkuvasti ylikuormittavaa, ei ole helppoa koittaa hillitä itseään. Minua on auttanut tämän vuoden puolella se kun lapsi pääsi toiseen nielurisaleikkaukseen ja yöt helpottivat. Kun nukumme kummatkin, on elämä helpottanu ihan älyttömästi. Univaje on ollut suurimpia syitä siihen, etten jaksa mitään ja pinna on kireällä. Nyt kun lapsi täytti vähän aikaa sitten neljä, ja on jo aika omatominen ja nukkuu yöt, huomaan että en ole koko ajan kireä kuin viulunkieli. Olen alkanut nauttimaan asioista ja poikani kanssa hengailusta. Meillä on useimmiten tosi hauskaa yhdessä, ja tuntuu että elämä helpottaa.

Uskon että itselläni raivarit ja jatkuvat ärsyyntyminen helpottavat, kun elämäntilanne helpottaa. Kun lapsi kasvaa, itsenäistyy ja saan enemmän omaa tilaa. Kun lapsi ei enää ole niin riippuvainen minusta, pääsen löytämään itseni ja oman elämäni takaisin. Tällä hetkellä voimat menevät siihen, että koitan pärjätä aina yhden päivän eteenpäin kerrallaan.

nuorena opin tukahduttamaan tunteeni

Löysin Sini Ariellin kirjoituksen naisten väkivaltaisuudesta, ja se kolahti minuun. Olen teininä ollut tunnettu siitä että olin ”väkivaltamuija”, koska mm. löin poikia jos he suututtivat minua. Luulen että minulla oli paljon patoutunutta vihaa ja käsittelemättömiä asioita (mm. äitini rintasyöpä), se kaikki se purkautui ulos väkivaltaisuutena. En myöskään koskaan kuullut että lyöminen olisi väärin, koska oli vaan cool ja hauskaa että tyttö lyö poikaa. Uskon että mediallakin on tässä osansa, koska en muista että olisin nuorempana koskaan  tv-ohjelmissakaan törmännyt sellaiseen, että naisten väkivaltaisuudesta puhuttaisiin huonona asiana.

Väkivaltamuijan kolikon toinen puoli oli sitten liian kiltti miellyttäjä. Kun olin päälle parikymppinen, tajusin että patoan vihaa ja negatiivisia tunteita sisääni enkä käsittele niitä millään tapaa. Ihmettelin, mistä välillä aivan uskomaton v*tutus ja hermojen menetys johtuu, kunnes ymmärsin kaivaa sisältäni. Uskon, että kiltin tytön syndrooma on nuorempana vaivannut minua myös. Olen yrittänyt olla kiltti ihmisille, niin että muut ovat käyttäneet kiltteyttä hyväkseen ja olen unohtanut omat tarpeeni. Se taas aiheuttaa patoutunutta vihaa, kun alitajuisesti tiedän että minua käytetään hyväksi.

Kun ei tajua pitää huolta itsestään ja rajoistaan, ei voi hyvin. Tärkein sanoma, mikä minulla olisi parikymppiselle itselleni – opettele sanomaan ei, kaikkeen ei tarvitse suostua miellyttääkseen muita.

KUVA: NOORA BRANDT

Olen masennuksen ja äitiyden myötä löytänyt taas uusia puolia itestäni ja opetellut sanomaan ei. Jos joku kysyy minulta apua tai palvelusta, mietin miten paljon asia kuormittaa minua, ja saanko itse siitä mitään hyvää irti. Jos asia tuntuu vaan vievän (vähiä) voimiani, kieltäydyn kohteliaasti. Olen äitiyden myötä oppinut vähemmän uppiniskaiseksi ja pyytänyt apua. Olen oppinut myös luottamaan yksinhuoltaja-ystäviini ja luoneet heidän kanssaan apu-ringin, jossa autamme toisiamme. Sen huomaa myös aika pian, jos ystäväpiirissä on niitä jotka vain ottavat, mutta eivät anna mitään takaisin. Olisinpa tajunnut tämän myös nuorempana!

 

paikkoja joista (toivottavasti) olisi jotain apua:

Lastensuojelun sosiaalityö (etsi oman paikkakuntasi lastensuojelu)

”Lastensuojelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan uusien asiakkaitten lastensuojeluilmoitukset ja tehdään lastensuojelutarpeen selvitykset.”

Perheneuvola (etsi oman paikkakuntasi perheneuvola)

”Kasvatus- ja perheneuvonta on tarkoitettu 0-17 -vuotiaille lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen. Perheneuvolasta saa apua lapsen tai nuoren kehitykseen ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä, pulmallisissa perhetilanteissa sekä lasta tai perhettä kohdanneissa kriiseissä.”

Kaupungin aikuissosiaalityö

”Aikuissosiaalityötä tehdään yksittäisten asiakkaiden, perheiden ja yhteisöjen parissa. Asiakas voi hakea aikuissosiaalityön tiimistä apua esimerkiksi työhön, asumiseen, perhe-elämän sujuvuuteen, raha-asioiden hoitoon ja erilaisiin elämän kriisitilanteisiin liittyvissä ongelmissa.”

naisenvakivalta.fi

”Naisenvakivalta.fi tarjoaa verkkoapua naisen väkivaltaisuuteen. Tukimuotojamme ovat chat, tietopankki, ohjatut vertaisryhmät ja videokeskustelut. Me uskallamme kohdata – älä jää yksin!”

turvakoti.net

”Omaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen havahtuminen ja siihen puuttuminen on vastuun kantamista sinusta itsestäsi, lapsistasi, puolisostasi ja läheisistäsi.

On tavallista, että omaa väkivaltaisuuttaan pelästyy ja häpeää jälkeenpäin. Usein tekijä uskoo, että väkivallan voi lopettaa päättämällä tai siirtämällä sen pois mielestään.”

Maria Akatemia

”Maria Akatemiassa on vuodesta 2003 toteutettu ehkäisevää väkivaltatyötä kolmiportaisella mallilla: 1) Avoin linja: soitto auttavaan puhelimeen 2) Demeter yksilökeskustelut 3) ammatillisesti ohjattu vertaisryhmä”

Ensi- ja turvakotien liitto

”Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut puolisoasi, lapsiasi tai muita läheisiäsi?

Voit tehdä asialle jotain. Aloita ottamalla yhteyttä johonkin alla olevista apua tarjoavista ammattilaisista. He tarjoavat tukea sekä miehille että naisille.”

mielenterveysseura.fi 

”Ota yhteyttä kriisikeskukseen, jos sinä tai läheisesi tarvitset tukea ja apua. Vastaanotolle voi hakeutua ilman lähetettä varaamalla ajan suoraan kriisikeskuksesta. Tapaamiset ovat luottamuksellisia ja yksityisyyttä kunnioittavia. Kriisikeskuksessa voi asioida nimettömänä ja palvelut ovat maksuttomia.”

 

Lue lisää:

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Päivitin tätä viime vuoden kesän listaa!

Mitä tehdä kesällä lasten kanssa Helsingissä? Paljon on kaikkea kivaa mitä voi tehdä ihan kotona, kotipihalla tai lähipuistossa. Frisbee, katuliidut, vesipyssyt, pallopelit, askartelu, lautapelit. Lapset (varsinkaan pienet) ei vaadi välttämättä hirveästi mitään leipää ja sirkushuveja, kunhan äiti tai isä ovat läsnä. Itselläni vaan meinaa hajota pää jos olemme kotona ja lähitienoilla monta päivää putkeen.

 

Ajattelin listata ilmaiset ja halvat huvit pääkaupungissa, jotta voisin itsekin kesän aikana palata näihin kun ei keksitä mitään tekemistä. Listasin erikseen sisä- ja ulkoaktiviteetit.

ULKOAKTIVITEETIT

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha (ilmainen)

Kasvitieteellisen puutarhan ulkotilat ovat avoinna ilmaiseksi kello 9-20. Puutarhaa on uusittu ja se on ihan uskomattoman hieno ja siellä vierähtää helposti tovi. Kahvila on auki ma-la 9-18 ja siellä on myös lounas. Huomatkaa, että puutarhan vessat menevät kiinni silloin, mutta puutarhan ulkopuolella kadunkulmassa on ilmainen yleisö-wc.

Fallkullan eläintila Haltialan eläintila (ilmainen)

Haltialassa emme ole vielä päässeet käymään mutta Fallkullaa voin suositella. Siellä on kotieläinten lisäksi kahvila ja pieni leikkipuisto ja ihania paikkoja syödä vaikka omat eväät. Haltialassa on myös vapaasti käytettävissä oleva grilli, omat hiilet mukaan. Sieltä saa myös poimia mukaansa kukkia ja herneitä. Kummatkin kotieläintilat ovat maksuttomia!

Fallkullan sivut
Haltialan sivut​

Leikkipuistot (ilmainen)

Kesällä Helsingin leikkipuistoissa on lapsille ilmainen ruokailu, vanhemmalle vain omat eväät mukaan ja lapselle ruokakippo. Puistoista löytyy sateen sattuessa myös sisätilat. Useimmissa puistoissa on myös lasten kahluuallas. Katso avoinna olevat puistot täältä.

Plussana on, että leikkipuistoilla on usein grilli jota voi lainata, jos ottaa omat ruuat mukaan! Muistaakseni se on käytössä vain perjantaisin. Viime kesänä grillasimme usein leikkipuisto Kimmossa muiden perheiden kanssa, se oli todella hauskaa ja tuli tutustuttua samalla uusiin ihmisiin.

Meidän suosikit leikkipuistoista ovat Maunulan leikkipuistoKimmon leikkipuisto (auki kesäkuun mutta kiinni heinäkuussa) ja Tuorinniemen leikkipuisto Herttoniemessä. Tuorinniemen puisto on rempattu ja siellä on trampoliineista lähtien kaikkea kivaa sekä plussana merenranta ihan kivenheiton päässä.

Muita käymisen arvoisia leikkipuistoja (ilman ilmaista ruokailua) ovat Tervasaaren leikkipuisto ja Tokoinrannan leikkipuisto, siellä on upeat merimaisemat ympärillä. Tervasaarta suosittelen muutenkin retkikohteena, ja sieltä on kiva myös kävellä Kauppatorille päin, kun voi katsella satamassa laivoja matkalla. Tervasaaressa on myös matonpesulaituri, ravintola (tosin kallis sellainen) ja iso koirapuisto.

Mustasaari (lauttamatka 4€)

Suosittelen tutustumaan kaikkiin Helsingin saaristoihin, mutta Mustasaari on ihan meidän lemppari. Se on seurakunnan saari johon pääsee lautalla Taivallahden laiturilta, Eteläisen Hesperiankadun päästä. Lauttamatka maksaa aikuiselta 4€ edestakaisin ja on ilmainen alle 10-vuotiailta. Saaressa on lounasbuffet, kahvila (josta saa törkeän isoja ja hyviä korvapuusteja!), merenranta jossa voi uida, metsää sekä kaneja ja lampaita. Plussaa vielä siitä, että lampaat liikkuvat omalla alueellaan vapaana, ja niitä saa käydä halimassa!

Täältä tietoa lauttaliikenteestä sekä reittiohjeet.
Mustasaaren valtavat kanelipullat.

Suomenlinna (lauttamatka maksullinen/ilmainen rattaiden kanssa)

Kaikki tietää Suomenlinnan, mutta siihenhän ei koskaan kyllästy! Lauttamatka on rattaiden kanssa kulkiessa ilmainen ja muuten maksaa Helsingin sisäisen lipun verran. Suomenlinnassa on museot pääsymaksullisia, mutta suosittelen ainakin käymään sukellusveneessä! Suomenlinnassa on myös kirjasto, sekin on ilmaista huvia. 

Lelumuseon Café Samovarbar on aivan ihana ja sieltä saa todella hyvää kahvia (vink vink, väsyneet äidit!) ja ihania leivonnaisia. Samassa talossa on myös lelumuseo, mutta jos pelkää vanhanaikaisia nukkeja, ei kyllä kannata sinne kurkata. Samovarbarin kahvilan terassi on ihana kesäisellä auringonpaisteella, kun samalla voi katsella ohi lipuvia laivoja.

Suomenlinnassa sukellusvenemuseo.

Muita saaria: (lauttamatkat maksullisia)
Pihlajasaari
Mustikkamaa
Seurasaari
Uunisaari

Suosittelen myös saaristohyppelyä, Suomenlinna-Vallisaari-Lonna. Liput 8€ aikuiselta ja 4€ 7-16v lapsilta.

Uimarannat (ilmainen)

Tämä on tietysti aika itsestäänselvä ilmainen kesän aktiviteetti. Helsingissä on monia ihania rantoja, meidän suosikit ovat Kivinokan ranta,Tuorinniemen ranta, Pikkukosken ranta, ja plussana pienen pieni Tullisaaren ranta Laajasalossa.  Lisänä vielä Pirkkolan plotti!

Lasten liikennekaupunki

Polkuauto- ja pyöräkoulua ja liikenneopetusta lapsille. Täältä löydät liikennekaupungin kesän aikataulut!

Linnanmäki ja ilmaislaitteet (ilmainen)

Tämä on hyvä varsinkin teille, joilla on pieniä lapsia, minun 3-vuotias on aivan intona Lintsin ilmaislaitteista eikä osaa vielä vaatia sen enempää. Nykyään ei huvipuistoon tarvitse maksaa sisäänpääsymaksuakaan, ja jos ottaa omat eväät mukaan säästää siinäkin (ison) pennin.
Lista Linnanmäen maksuttomista laitteista.

Linnunlaulun silta (ilmainen)

Junia yleensä kaikki lapset tykkäävät katsella. Junien bongaamisen jälkeen voi pysähtyä Sinisen huvilan kahvilassa (tai syödä eväät matkalla) ja mennä sen jälkeen Töölönlahden puistoon jossa varmasti riittää lapsille tekemistä. Töölönlahden ympäri on myös kiva kävellä ja sieltä löytyy myös toinenkin leikkipuisto ja amfiteatteri jonka tapahtumia kannattaa myös bongata.

Alppiruusupuisto Haagassa (ilmainen)

Haagassa on Rhodopuisto, joka on aivan upea varsinkin silloin kun alppiruusut kukkivat. Puistossa mennään pitkälti pitkospuita pitkin, ja ne ovat osittain kapeita, mutta olemme pystyneet menemään rattaillakin siellä ihan hyvin. Läheltä löytyy myös Laajasuon liikuntapuisto, missä on paljon kaikkea kivaa lapsillekin. Sieltä löytyy pallokentät sekä temppuradat.

Kaupungin sivut
Retkipaikka -blogin juttu aiheesta

Rhodopuiston kukkaloistoa.

Hietsun kirppis ja torikahvit (ilmainen – tai kallis, löydöistä riippuen)

Hietsun kirpputori on myös meidän suosiossa. Me käymme paljon kiertelemässä kirppiksiä pojan kanssa. Hietsun torilla voi myös juoda torikahvit ja käydä tutustumassa Hietsun kauppahalliin. Tästä on myös lyhyt matka leikkimään Sinebrychoffin puistoon! Toinen käymisen arvoinen kirpputori viikonloppuisin on Konepajan Bruno.​ 

Teurastamo (ilmainen)

Nimestään huolimatta Teurastamo on ihana kulttuurikeidas keskellä Kalasataman teollisuusaluetta. Siellä järjestetään paljon konsertteja, lastentapahtumia ja ruoka- ja juomajuhlia.

Espan puisto / Espan lava (ilmainen)

Espan puisto on meidän ihan lempijuttuja. Siellä on usein katutaiteilijoita, esiintyjiä ja paljon ihmeteltävää. Kannattaa myös tsekata Espan Lava, siellä on kesäisin paljon ilmaiskonsertteja. Me tykkäämme yleensä kävellä Espaa pitkin Kauppatorille, sielläkin on paljon katseltavaa, ja lopuksi juoda (halvat!) torikahvit.

Vuonna 2017 Espalla oli saippuakuplataiteilija viihdyttämässä ihmisiä.

Puistot (ilmainen)

Retkieväät ja frisbee mukaan ja puistoon! Sinebrychoffin puisto, Alppipuisto (heinäkuussa viikonloppuisin ilmaiskonsertteja ja lasten tapahtumia), Kaivari, Ruttopuisto, Kaisaniemen puisto… Meidän lempparia on hakea pizza ja syödä se auringonpaisteessa puistossa. ​​​​

Espoo vinkki – Angry Birds puisto (ilmainen):

Angry Birds puisto Espoossa kauppakeskus Sellon lähellä. Tänne olemme välillä lähteneet Helsingistä asti kun pääsemme ilmaiseksi bussilla rattaiden kanssa.

Sisäleikit

Kansallismuseon Vintti (Sisäänpääsy 10€/9€/7€/Alle 18-v. ilmaiseksi)

Kansallismuseon yläkerrasta löytyy Työpaja Vintti. Siellä on mahtavia juttuja, iso leikkihevonen jonka selässä saa ratsastaa, erilaisia rakennus/palapeli-tehtäviä, pieni ruokapuoti jossa voi leikkiä myyjää ja ostajaa, siellä on kangaspuut joilla voi kutoa pitkää mattoa, mutta parasta meidän mielestä sielä on liukuhihnatyöskentely. Puisia kirjaimia laitetaan pitkin liukuhihnaa, ja niitä pitää kerätä oikeille paikoille rasiaan. Todella koukuttavaa, jopa aikuisille!

Vinkkinä – tällä hetkellä siellä on myös Barbie-näyttely!

Lasten kaupunki (ilmainen)

Ihan meidän suosikki! Sederholmin talossa (Senaatintorin kupeessa) ilmainen museo missä on lapsille todella paljon kaikkea historiallista kivaa leikkiä. Siellä saa pukeutua naamiais- ja prinsessa-asuihin, leikkiä entisaikojen ruuilla, leikkiä laivan kapteenia 1700-luvulla, tutkia vanhanaikaisia leluja, leikkiä nukkekodeilla ja junaradalla ja käydä mummolassa 70-luvulla sekä vanhan ajan koulussa vanhoine pulpetteineen. Paikassa on myös iso huone retkieväitä varten mikroineen.

Kesällä myös paljon muutakin ohjelmaa museossa, täältä voi seurata heidän Facebook-sivuiltaan uutisia.
Lasten kaupungin sivut

Itiksen leikkiasema (ilmainen nykyään!)

Pienehkö sisäleikkipaikka Itiksen kauppakeskuksessa. Sisäänpääsy vain 2 euroa ja sillä saa tunnin leikkiaikaa. Paikalta löytyy myös kahvila-alue (automaattikahvia). Parasta siellä on iso, koko seinän kattava screeni jossa on koukuttava peli, jossa pitää ottaa tippuvia matkalaukkuja kiinni.
Täältä löydät lisää infoa.

Kirjastot (ilmainen)

Kirjastot ovat ainakin meidän perheen ihan suosikkimestoja. Varsinkin 10-kirjaston jaRichardinkadun kirjaston lasten alueet ovat kivoja.

Ratikkamuseo (ilmainen)

Ratikkamuseossa on vain muutamia ratikoita mutta ainakin minun 3-vuotiaani on kovasti tykännyt käydä siellä ja tekemistä ja ihmettelemistä riittää silti. Sen jälkeen voi käydä vaikkapa kahvilla tai lounaallaKorjaamolla.

Päivälehden museo (ilmainen)

Päivälehden museo on kiva, toiminnallinen paikka lapsille, jossa on aina vaihtuva näyttely. Paljon ihmeteltävää! Vieressä on myös Richardinkadun kirjasto ja Espan puisto, vink vink!

Lentokoneiden katsomista lentokentällä (ilmainen rattailla/junalipun hinta)

Hurauta junalla Helsinki-Vantaan lentokentälle ja katsele lentokoneita! Toinen vaihtoehto on Malmin lentokenttä.

Museot (maksullisia/ilmaispäiviä)

Suosittelen museokorttia, vaikka se onkin kertaostoksena kallis, koska silloin on aina sisätiloissa tekemistä vaikka ei juuri sillä hetkellä olisikaan paljon rahaa. Museoilla on myös yleensä joka yhtenä päivänä kuukaudessa ilmainen sisäänpääsy. Vahva suositus esimerkiksi Luonnontieteen Museolle! Luonnontieteelliseen pääsee ilmaiseksi joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina kello 14-17. Menimme kerran sinne ilmaispäivänä ja siellä oli aikamoinen kuhina, mutta ei liian täyttä.

Plussana lopuksi – kahvilasuositus: Kruunuhaassa ihana Mumin Kaffe! Siellä on upea leikkipaikka keinuineen, puolapuineen ja Muumi-kirjoineen. Ihana Muumi-sisustus ja astiat. Ehkä enemmän makeaa syötävää kuin suolaista tarjolla. ​Nykyään Muumi-kahviloita on keskustassa muuallakin, mm. Stockalla. Tosin Stockan kahvila on aika pieni.

Mitä vinkkejä teillä on kesäpäiville? Kommentoikaa, jos listasta puuttuu jotain! Otamme mielellään vinkkejä vastaan, mitä tehdä kun on retkituulella?

 

Kuorsaako lapsesi? Syynä voi olla nielurisat

Kuorsaako lapsesi? Syynä voi olla nielurisat

Olen useamman kerran kirjoittanutkin tänne lapsen univaikeuksista. Synnytyslaitokselta neljävuotiaaksi asti olemme enemmän tai vähemmän valvoneet yöt. Pahimmillaan heräsimme 15-20 kertaa yössä. Yritin tutkituttaa allergioita, refluksia tai mitä tahansa fyysistä syytä mikä voisi olla syynä heräilyyn. Jouduin tappelemaan hoidosta, koska terveyskeskuksissa ei uskottu minua. Kyseltiin että onko ainut lapsi, ja sanottiin mm. että ”vauvoilla ei voi olla refluksia, kaikkihan ne pulauttelee”. Kävimme myös sairaalan unikoulussa, mikä auttoi hetkeksi, mutta heräily jatkui edelleen.

Pitkän, sinnikkään vaatimisen ansiosta saimme lähetteen korvapolille, kun epäilin että nielurisat olisivat syynä heräilyyn, kuorsaamiseen ja hengitysvaikeuksiin yöllä.

Mitä oireita lapsella oli?

Kun poika oli vajaa 3-vuotias, pääsimme vihdoin nielu- ja kitarisaleikkaukseen. Lapsella oli useita oireita, joita olen kirjoittanut ylös monen monille eri lappusille, joiden kanssa olen aina lääkärin vastaanotoille mennyt. Tässä pitkä lista:

  • kuorsaus
  • hengityskatkokset yöllä
  • nuhainen / flunssainen olo – nenä tukossa
  • heräilyä yöllä / painajaisia / itkua
  • hengitys krohisee ja röhisee yöllä
  • nukkuu paremmin leuka ylöspäin tai sänky/tyynyt korotettuna
  • vaikeroi yöllä pitkiä aikoja unissaan
  • valittaa kurkkukipua ja yskii
  • pahanhajuinen hengitys
  • haluaa yöllä juoda vettä
  • narskuttaa hampaita
  • päivällä selvästi väsynyt ja kiukkuinen/levoton
  • kröhii kurkkuaan päivälläkin
  • aamulla huono syömään
  • yskä

Kuten huomaatte, oireita oli pitkä lista, ja voi olla etten muista edes kaikkia. Menin tämän oirelista kanssa useammalle lääkärille ja kukaan ei ottanut minua tosissaan, vaikka itse tiesin että jokin on vialla. Lopulta vaatimalla vaadin lähetteen, jotta pääsisimme parempaan hoitoon kuin terkkarille. Jouduimme kuukausia odottamaan aikaa korvapolille, ja äitinikin yritti soittaa polille useamman kerran eikä kukaan vastannut.

Lopulta sain tarpeekseni, koska tuntui ettei kukaan kuunnellut huoltani, ja marssimme korvapolille paikan päälle. Vastassa oli tympeän oloinen hoitaja, joka moitti meitä kun tulimme paikalle ilman ajanvarausta. Selvisi, että lapsi oli laitettu jonossa ensin kakkos- ja sitten kolmoiskiireelliseksi. Eli toisin sanoen olisimme joutuneet odottamaan lääkäriaikaa ehkä jopa puoli vuotta, jonka jälkeen pääsisimme leikkausjonoon vasta joka on saman pituinen. Ihan käsittämättömän pitkä aika odottaa! Sanoin hoitajalle, että olen kaksi vuotta yrittänyt kertoa, että lapsellani on jokin vialla, mutta kukaan ei kuuntele minua. En ole nukkunut kolmeen vuoteen ja haluan apua NYT ennen kuin sekoan. Lisäksi huolestutti lapsen hengityskatkokset yöllä.

Hoitaja tuli takaisin ja sanoi, että nyt on lääkärille aika samalle viikolle, parin päivän päähän. Vihdoinkin!

Pääsimme vihdoin korvapolin lääkärille, joka vilkaisi lapsen kurkkuun ja totesi heti – nielurisat ovat todella ison oloiset ja varataan heti leikkaukseen paikka jonoon. Yleensä jonot ovat puoli vuotta, mutta uupumukseni vuoksi lähete laitettiin kiireellisenä. Lapsella ei sinänsä ollut hengenvaaraa, mutta itse olin niin totaalisen loppu, kun olin jo pari vuotta yrittänyt sinnitellä viimeisillä voimilla rikkonaiset yöt. Muistaakseni aika tuli parin kuukauden sisään, koska sanoin että otamme vastaan minkä ajan tahansa, pienelläkin varoitusajalla.

Tietysti kävi niin, että lapsi oli flunssassa kun saimme ajan, mutta onneksi uusi aika tuli todella pian (ehkä parin viikon päästä?). Onneksi saimme peruutuspaikan sitten seuraavalle päivälle soitosta!

Miten itse leikkaus meni?

Saavuimme korvapolile heti aamusta. Lasta jännitti kovasti, koska hän silloin vielä pelkäsi lääkäreitä ja sairaaloita tosi paljon. Tietysti sekin jännittää, kun ei tiedä mitä tapahtuu, vaikka kävimme kyllä läpi asiat lapsen kanssa ennen leikkauspäivää.

Esivalmisteluiden jälkeen pääsimme noin parin tunnin päästä saapumisesta leikkaussaliin. Nukutusta pelkäsin etukäteen, ja täytyy sanoa että kokemus oli aika karsea. Lapsi ei siitä muistanut onneksi jälkikäteen mitään. Lasta tietysti pelotti, ja lopulta jouduimme yhdessä hoitajien kanssa pakottamaan lapselle nukutusmaskin naamalle. En pystynyt loppuvaiheessa pidättelemään kyyneliä, vaan aloin itkemään ja samalla hoin ”ei ole hätää rakas”. Heh, tosi vakuuttavaa.

Leikkaus kesti vajaan tunnin, jonka jälkeen lapsi oli hetken heräämössä. Sen jälkeen hän pääsi luokseni. Lapsi voi ensimmäiset pari tuntia aika huonosti, nukkui ja voi pahoin. Muutama tunti vielä siitä, ja hän jo innoissaan söi mehujäätä.

Loppupäiväksi pääsimme jo kotiin, ja iltaan mennessä lapsi oli jo lähes normaali. Seuraavana päivänä joutui jo toppuuttelemaan ettei lapsi riehu liikaa. Särkylääkkeitä tosin hän sai pitkin päivää viikon ajan.

Risat olivat kuulemma olleet todella isot, joten ei ollut ihme ettei lapsi saanut yöllä hengitettyä kunnolla.

Vuosi leikkauksen jälkeen

Tämän vuoden alussa, kun lapsi oli täyttämässä neljä vuotta, kävimme uudestaan leikkauksessa, koska ensimmäinen leikkaus ei auttanut täysin. Oireet helpottivat, mutta eivät poistuneet. Edelleen oli heräilyä yöllä, hengityskatkoksia ja kuorsaamista. Kuulemma joillakin lapsilla nielurisojen osapoisto ei autakaan oireisiin ja loputkin joudutaan poistamaan. Me kuuluimmekin onnekkaina tähän porukkaan! Lapsilla ei poisteta mielellään risoja kokonaan, koska vuotoriski on suurempi pienellä ihmisellä. Usein osapoisto auttaa jo oireisiin.

Odotimme monta kuukautta taas leikkaukseen pääsyä, kunnes vihdoin olimme taas korvapolilla. Tällä kertaa lasta ei jännittänyt yhtä paljon, mutta nukutus oli edelleen hirveä kokemus. Tällä kertaa lapsi tosin ei vastustellut, mutta alkoi surkeana itkemään kun hänet laitettiin leikkauspöydälle makaamaan. Leikkaus meni taas tosi hyvin, eikä mitään ongelmia ilmaantunut. Täytyy kiittää vielä polin työntekijöitä kummassakin leikkauksessa. Ihan loistavaa työtä, ja lapsen pelkotilat osattiin ottaa tosi hyvin huomioon. Kaikki oli todella ystävällisiä ja selittivät tarkkaan kaiken mitä tapahtuu, kotihoidon ja lääkitykset. Jäi hyvä mieli, että olemme hyvissä käsissä.

Tällä kertaa toipuminen oli hitaampaa, koska leikkauksessa poistettiin loputkin risat. Lapsi oli kipeä ja aika surkea viikon ajan, ja toisenkin viikon ajan vielä selvästi toipilaana. Kurkku oli tosi kipeä pitkän aikaa, ja syöminen oli haastavaa.

Viisi kuukautta toisen leikkauksen jälkeen

Nyt melkein puoli vuotta toisesta leikkauksesta, kun lapsi on 4v 3kk, nukumme yöt. Viimeisen muutaman kuukauden aikana lapsi on alkanut nukkumaan, ihan oikeasti. On enemmän öitä kun lapsi nukkuu koko yön, siis heräämättä KERTAAKAAN. Ihan uskomatonta.

Leikkauksen jälkeen tuntui olevan vielä vähän heräilyä ja yöllä vaikeroimista. Olemme leikkauksen jälkeen käyneet lisäksi osteopatiassa kolme kertaa ja se on tuntunut lisäksi rauhoittavan lopullisesti yöt – lapsi ei enää vaikeroi unissaan kun hermosto ei ole enää niin jännittynyt.

Uskon että lapsen temperamentti ja aistiyliherkkyydet vaikuttavat myös unenlaatuun. Jos on ollut liian hektinen päivä, stressiä tai katsottu liian jänniä ohjelmia telkkarista se näkyy yöllä. Leikkaukset kuitenkin ovat auttaneet aivan huikeasti meidän öitä.

Jos olet menossa lapsen kanssa nielurisaleikkaukseen ja jokin asia mietityttää, laita ihmeessä kommenttia niin pyrin vastaamaan kysymyksiin! Itseäni ainakin jännitti tosi paljon ennen leikkausta, että miten kaikki sujuu.

 

Lue lisää:

Vauvavuoden jättämät traumat

Osteopatiaa lapsen unettomuuteen

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

Ihanaa äitienpäivää!

Haluan myös muistaa kaikkia teitä yksinhuoltajia jotka tunnette itsenne yksinäiseksi äitienpäivänä.
Kaikkia jotka ovat menettäneet oman äitinsä tai kenties ei ole koskaan päässyt tutustumaan omaan äitiinsä.
Kaikille teille jotka olette lapsen menettäneet ja teille jotka haaveilette äitiydestä, mutta ette syystä tai toisesta ole äiti.
Äitienpäivä ei ole kaikille onnellinen päivä täynnä kukkia ja sänkyyn tuotuja kahveja.

Kaikille teille rikkinäisille äideille, jotka tuntevat joka päivä syyllisyyttä kaikista niistä asioista mitkä olette mielestänne tehneet väärin tai huonosti. Kaikille teille, jotka illlalla aina vannotte, että huomenna teen paremmin. Kiittäkää itseänne tänään niistä asioista mitkä olette tehneet hyvin, ja niistä hetkistä jolloin olette yrittäneet parhaanne, sen hetkisessä tilanteessa.

Minä muistan tänä päivänä kiittää onneani siitä, että minulla on ihana perhe ja ihana äiti ja maailman ihanin poika. Olen neljä äitienpäivää jo viettänyt ja taputan itseäni siitä olalle, että olen selvinnyt äitiydestä ja sen tuomista haasteista ja onnen hetkistä ilman toista vanhempaa.

 

Halauksia kaikille teille.

 

Lue myös:

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Rasismin vastainen päivä – miksi sitä tarvitaan?

Keskiviikkona vietettiin rasismin vastaista päivää. Rasismin vastaisia kampanjoita todella tarvitaan Suomessakin, koska rasismi kukoistaa ja voi hyvin tässä maassa. Kun jossain jaetaan kuva missä tummaihoinen mies poseeraa suomalaisessa maisemassa saunan edessä, matelevat rasistit jostain esille kommentoimaan, että tämä mies ei voi olla suomalainen. Kun missikilpailun voittaa tummahipiäinen nainen, tulee joukko öyhöttäjiä esille haukkumaan häntä apinaksi. Kun poliitikko sattuu olemaan tummaihoinen tai tummatukkainen, saa hän vihapostia, somessa ilkeitä kommentteja ja twitterissä tappouhkauksia. Mekin olemme poikani kanssa kokeneet jo rasismia, koska hänellä on
tummempi iho kuin minulla, vaikka hän on vasta 4-vuotias.

Mikä saa ihmisen lähettämään toiselle rasistisia viestejä? Miksi jotkut katsoo oikeudekseen häiriköidä toista ihmistä? Mikä saa aikuisen ihmisen huutamaan n**keriä pienen lapsen perään? Mistä ihmeestä kaikki tämä viha tulee?

Mietin pitkään kirjoitanko tästä aiheesta ollenkaan blogiini, vai annanko asian vain olla. Mitä vähemmän nämä öyhöttäjät saavat aikaani ja energiaani, sen parempi. Mutta nyt en pysty enää olemaan hiljaa.

Mitä tapahtui Ylen dokumentin jälkeen?

Itse olen blogin aloitettuani saanut yllättävän vähän vihaisia, ilkeitä kommentteja, mutta sen jälkeen kun osallistuin Yle Perjantain dokumenttiin poikani kanssa sain niitä saavillisen niskaani. Usein näen kun ihmiset kommentoivat, että mitäs on julkisuudessa, silloin saa haukkua. Miten niin on oikeutettua sanoa mitä vain, siksi että ihminen on tullut esille jonkun asian puolesta netissä tai telkkarissa? Tai olemalla politiikassa mukana? Tai voittamalla missikisan? Ja mikään, ei mikään oikeuta aikuista ihmistä haukkumaan lasta. Poliisikaan ei pysty (halua?) näille kommentoijille mitään, vaikka pahimmista viesteistä olen tehnyt rikosilmoituksen.

Ylen ohjelman jälkeen keskustelupalstoilla revittiin auki kaikki sometilini ja sain sähköposteja, kommentteja eri sometileille ja jopa tekstaria suoraan puhelimeen. Useimmat viestit olivat onneksi ylistäviä ja kehuvia – olin kuulemma rohkeasti tuonut esille monen ihmisen äänen menemällä ohjelmaan.

Osa viesteistä oli kritiikkiä ohjelmassa esiintyneisiin asioihin, kuten rahankäyttöön ja köyhyyteen liittyen. Muutamat osasivat esittää kritiikkinsä asiallisesti, ja minulla olikin todella mielenkiintoisia keskusteluja lukijoiden kanssa. Osa oli sitten enemmän tai vähemmän ei-niin rakentavaa kritiikkiä.

rasismin vastainen päivä

”Tapa ittes ja mulattiäpäräsi”

Pahimmat kommentit olivat niitä, jotka haukkuivat ulkonäköäni, painoani ja etenkin poikaani. Kuka aikuinen ihminen KEHTAA hyökätä viattoman lapsen kimppuun? Ja etenkin tämän ihonväriin? Varsinkaan, kun nämä asiat ovat ihan täysin asian vierestä! Muutenkin säälittävää eikä ole mitenkään kauhean mielikuvituksellista kommentoida painoani ja haukkua läskiksi.

Pahimmat viestit lityivät kuitenkin lapseeni. Sain viestejä joissa kehotettiin tappamaan itseni ja mulattipoikani, ja että hänen isänsä on jättänyt meidät kuten kaikki afrikkalaiset tekevät, että lapseni on Gambian lomareissun tuliainen ja äpärä. Siis aivan järkyttävää. Vaikka nämä olisivatkin trolleja tai jonkun teinin vitsi, se ei tosiaankaan ole tervettä. Näistä asioista voidaan spekuloida mitä vain, mutta en aio avata niitä blogissani, koska ne eivät kuulu kenellekään.

Ahdistaa kirjoittaa näitä tänne, mutta haluan nämä tuoda päivänvaloon. Tiedän, että moni teistä todellakin tietää miltä rasismi tuntuu, mutta on monia jotka eivät osaa aavistaakaan kuinka paljon sitä tapahtuu ja kuinka paljon se sattuu. Niin, tällaisessa maassa me asumme, missä ihmiset luulevat että heillä on oikeus käskeä tappamaan oma poikani ja itseni, siksi että hän on jonkun mielestä väärän värinen.

Ymmärrän, ettei rasismista uskalleta puhua

Pelkäsin ottaa esille tätä asiaa, myös sen takia että haluan suojella lastani. Vanhempana minun täytyy miettiä mikä on parasta lapselleni. En jaksa myöskään ottaa vastaan kaikkea sitä paskakommentointia, mikä näistä aiheista aina nousee. Ymmärrän, että jotkut hiljenee, koska pelkäävät, tai eivät jaksa lähteä taistelemaan vastaan. Sehän on vähän samaa kuin löisi päätä seinään. Mutta en silti aio hiljentyä. En aio sallia ilmapiiriä, jossa minun täytyy pelätä kirjoittamista nettiin, siinä pelossa että minun ja LAPSENI päälle hyökätään. Haluan että poikani ja kaikki muutkin ihmiset saisivat elää vapaasti suvaitsevaisemmassa ilmapiirissä, missä heidän ei tarvitse pelätä. Kun aloitin blogin ja osallistuin dokumenttiin, mietin tarkkaan haluanko tuoda lastani niissä esille. Päädyin kuitenkin siihen, että poikani kuuluu elämääni ja hän saa toistaiseksi olla esillä täälläkin. En halua rajata elämääni sen takia, että pelkään muiden ihmisten reaktioita.

Surullisinta tässä on se, että minun ei tarvitse pelätä kaduilla rasismia liikkuessani ilman lastani. Lapseni taas tulee väistämättä törmäämään rasismiin ja syrjintään ihonvärinsä takia, vaikka me olemme ihan yhtä lailla suomalaisia hänen kanssaan.

En myöskään kykene muuttamaan asioita yksin, ja kehotankin teitä kaikkia mukaan vastustamaan rasismia. Puhukaa ääneen kokemuksistanne, tukekaa sitä tyyppiä joka joutuu rasismin kohteeksi ratikassa. Pieniä tekoja, välittämistä, empatiaa, ymmärrystä. Vähemmän vihaa.

Täällä on myös hyvä artikkeli Yleltä liittyen keskustelukulttuurista somessa.

 

Lopuksi vielä Nasima Razmyarin video rasismin vastaisesta päivästä.

Rasisminvastainen päivä 21.3.2018

Tänään vietetään rasisminvastaista päivää. Kerron videolla saamistani viesteistä, vaikka aiheesta puhuminen ei olekaan helppoa. Koen kuitenkin, että minulla on tässä asemassa siihen velvollisuus. Teen sen jokaisen rasismia kokeneen ja syrjityn ihmisen vuoksi. Toivon, että lapset ja nuoret saavat kasvaa maailmassa, jossa ei tarvitse pelätä rasismia ja vihaa.Puututaan vihapuheeseen ja rasismiin. Tehdään yhdessä turvallinen Helsinki – ja koko Suomi.

Geplaatst door Nasima Razmyar op Woensdag 21 maart 2018

 

 

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Olen kertonut aiemmin jo synnytyspettymyksestäni, kun jouduin vauvan perätilan vuoksi suunniteltuun sektioon. Ajattelin että voisin kertoa tarkemmin synnytyksestäni. Minkälaista on synnyttää suunnitellulla sektiolla?

Päivää ennen sektiota serkkuni tuli yöksi luokseni, hän tulisi mukaan synnytykseen. Serkku oli pari viikkoa jo jännittänyt joka päivä puhelimen ääressä, josko synnytys käynnistyisi ja joutuisimme lähtemään pikaiseen sektioon. Isäni oli myös tullut Belgiasta asti auttamaan minua, koska hän halusi tulla minun avukseni kun vauva syntyy.

Vauva ei onneksi lähtenyt pyrkimään ulos, vaan odotti kiltisti sektiopäivää. Kävimme vielä päivää ennen sektiota hakemassa minulle facebook-kirppiksen kautta sohvan kotiini. Pari ystävää ja isäni lähti kantamaan täyspuista sohvaa meille, enkä saanut auttaa. Oli kuulemma hieman painava. Vitsailin myyjälle, että tulipa kätevästi saatua tämä sohva juuri nyt, kun huomenna pitää lähteä synnyttämään. Myyjä varmaan luuli sitä vitsiksi…

Sektiopäivän aamuna

Perjantaina 7.3.2014 oli sektio-aika varattuna Naistenklinikalle. Aamulla ensimmäisenä taistelin yksin tukisukat jalkaani ison vatsani kanssa. Siinä vaiheessa en vielä ollut päässyt irti yhtään “minä pärjään itse kaikesta” -mentaliteetista, vaan tappelin väkisin sukat jalkaani. Vaikka olohuoneessa olisi ollut kaksikin henkilöä auttamaan, mutta mitäpä turhia, kun minä osaan itse. Huoh.

Sain juoda vain lasin vettä ja sitten lähdimme matkaan, isäni vei meidät Naistenklinikalle autolla. Eipä sillä, että ruoka olisi alas mennytkään, kun jännitti niin kovasti. Minun piti saapua paikalle jo yhdeksältä, samalle päivälle oli varattu neljä sektiota ja vasta paikan päällä sain tietää että olin viimeisenä leikkauslistalla. Väliin ehti vielä tulla yksi hätäsektiokin. Sain tsemppiviestejä kavereilta ja sukulaisilta, jotka kaikki jännittivät mukana. Muistan ihanan viestin ystävältäni – “Hei, susta tulee tänään äiti!”.

Viimeisiä kuvia yhtenä kappaleena, faijan kanssa piti poseerata. Mietin jälkikäteen et mitä kaikkea mulla oli mukana sairaalassa, kun noita kasseja oli miljoona!? Sen muistan että kuukausia ennen h-hetkeä pakkailin jo innokkaasti sairaalakassia, googlailin ja selvitin mitä kaikkea “pitää” olla mukana. Olin vahingossa laittanut sinne juustohöylänkin.

 

Minulta otettiin aluksi verikokeita ja sen jälkeen vaihdoin sairaalakaavun ylleni ja vauvalta mitattiin sydänkäyrää. Vauva oli niin villinä vatsassa, että jouduin hetken odottelemaan käyrillä, että kätilö sai selvää siitä. Tämän jälkeen kätilö otti vielä varmuudeksi ultran, että onhan vauva vielä perätilassa, muuten saisin mennä kotiin odottamaan että synnytys käynnistyy. Itku kurkussa sanoin serkulleni, että minähän en täältä lähde tänään ilman vauvaa. Mutta siellähän se vauva oli edelleen perätilassa, päättäväinen jo silloin. Minähän en käänny.

Jouduimme odottamaan sairaalan aulassa puoli kolmeen asti kunnes pääsimme leikkaussaliin viimeisenä sinä perjantaina. Oli ihan uskomattoman hermostuttavaa odottaa niin kauan. Katsoimme huonoja ohjelmia telkkarista (jotain ihme top 10 ötökät, muita en muistakaan enää) ja juttelimme äitien kanssa jotka olivat juuri saaneet vauvan. Itkeä tihrustin jännityksestä, pelosta ja liikutuksesta. Lopulta jouduin tippaan, kun olin syönyt viimeksi edellisenä iltana, ja tuntui että kohta pyörryn nälästä ja jännityksestä.

Jossain vaiheessa meidän viereemme aulaan tuli nainen jolla oli kaksiviikkoinen vauva, ja pidättelin kovasti itkua. Hänelläkin oli ollut raskausdiabetes, ja hän ymmärsi todella hyvin kun pyysin että saisin tipan, kun en ollut syönyt vuorokauteen. Juttelimme naisen kanssa ja en voinut uskoa että minullakin olisi joskus kaksiviikkoinen vauva. Niin epätodelliselta se kaikki tuntui. Seuraavaksi kätilö kävikin sanomassa että edellinen leikkaus oli ohi ja he siivosivat salia minua varten. Siinä vaiheessa oli pakko itkeä, kun ei pystynyt jännitykseltä pidättelemään. Katsoimme sitä typerää ötökkä-ohjelmaa telkkarista, ja koitin rauhoitella itseäni.

Leikkaussaliin lähtö tuli vihdoin

Lopulta kätilö tuli aulaan leikkaussalivaatteet yllään ja sanoi “Noniin, mennäänkö?”, ja sydämeni valahti varpaisiin asti. Nyt se oli menoa.

Ihmettelen vieläkin miten olen päässyt itse kävelemään leikkaussaliin, koska jännitin niin kamalasti että jalat tärisivät.

Kun saavuimme leikkaussaliin olin jo ihan hysteerinen, en edes nähnyt mitään kun kyyneleet tulvi silmistä ja ihana vanhempi kätilö nauroi sanoi että “täällä saa itkeä!”. Kätilö oli muutenkin aivan ihana ja huumorintajuinen. Seuraavaksi minulle laitettiin tippa ja kaikenmaailman muitakin piuhoja kaikkialle. Sen jälkeen minulle alettiin laittaa epiduraalia, ja anestesialääkäri oli kaiken lisäksi komein lääkäri jonka olen koskaan nähnyt, hah! Puudutus sattui aivan kamalasti ja meinasin pyörtyä. Tuntui että saan paniikkikohtauksen. Muistan vain että serkku pidätteli henkeä vieressä ja kolme kätilöä piti kiinni minusta ja käski hengittää.

Sen jälkeen minut laitettiin selälleen makaamaan ja puudutus oli jo alkanut. Serkkuni jäi pääni taakse istumaan. Eteen laitettiin kangas. Sen jälkeen oli kaikki sekavaa, tärisin yläkropasta epiduraalin takia ja tuntui että koko huone oli täynnä ihmisiä jotka hyöri ympäriinsä (vuorotkin vaihtuivat välissä, joku aina esitteli itsensä että vaihtoivat vuoroa), mutta silti oli sellainen olo, että kaikki tietävät mitä tekevät.

Jossain vaiheessa eräs kätilö kävi sanomassa kankaan takaa että “sun vatsa on jo siellä auki, ei mene enää kauaa“, ja siinä vaiheessa aloin nyyhkyttää ihan kunnolla. Jossain vaiheessa serkkuni silitti päätäni ja tuli turvallisempi olo kun tiesin varmasti, että serkku on mukana. Tunsin kun vatsaa revittiin kovasti eri suuntiin, ei tietenkään sattunut mutta ikävältä se tuntui. Oli yllättävää että tunsin vatsaani revittävän, kun olin jotenkin kuvitellut että en tunne yhtään mitään puudutuksen takia. Samaan aikaan oksetti ajatus siitä että vatsaani leikellään auki, ja kuitenkin olin liikuttunut siitä että kohta näemme vihdoin poikani kanssa.

Kun kuulin maailman ihanimman äänen

Yhtäkkiä kuulin rääkäisyn! Siellä se minun vauvani oli, ulkona vatsasta! Oli todella ihmeellistä kuulla oman lapsen itku. Siellä se oikeasti on, kankaan takana! Sen jälkeen muistikuvat on hieman sekavat, en ole varma miten kauan missäkin kesti tai missä järjestyksessä kaikki tapahtui. Minulle tultiin näyttämään vauvaa ja näin tippatelineen takaa vaan punaset, pitkät, ryppyiset jalat. Sen jälkeen vauva vietiin pois ja serkkuni pääsi ottamaan lisää valokuvia ja seuraamaan kun vauvaa pestään ja punnitaan ja niin edelleen. Harmitti, kun en saanu nähdä sitä, mutta onneksi serkku otti kuvia. Kullanarvoiset kuvat.

 

Seuraavaksi vauva nostettiin rinnalleni. Vauvalla oli silmät auki ja tyyppi tuijotti minua suoraan silmiin. Se oli todella outoa, ihanaa, pelottavaa, kaikkea samaan aikaan. Kysyin että tämäkö se oli, joka siellä minun vatsani sisällä oli? Kätilö nauroi, että ei täällä muitakaan vauvoja ollut. Poika oli 47cm ja 2680g. Myöhemmin sain kuulla että istukassa oli joku vika ja ravinto ei ollut imeytynyt läpi, ja sen takia poika jäi niin pieneksi. Hidasta kasvua oltiin seurattu ultrassa viikottain raskauden viime metreillä.

Serkkuni sanoi myöhemmin, että kätilöt olivat sanoneet että ihanaa kun juuri ennen viikonloppua on näin tunteellinen synnytys. Kätilö otti vauvalta myssyn pois päästä enkä osannut sanoa mitään, silitin vain hellästi tyypin tukkaa ja naamaa, ja ihmettelin että tässäkö se nyt on, nyt vihdoin nähdään. Se oli maailman ihanimpia ja hämmentävimpiä hetkiä elämässäni. Oli vaikea käsittää että siinä se lapsi nyt on, se jota olen kasvattanut vatsassani.

Olin pelänny hetkeä kun vauva viedään minulta pois ja kun joudun odottamaan heräämössä ilman vauvaa, mutta silloin ajattelinkin että melkeinpä parempi niin. Sain aikaa ajatella asioita ja käydä läpi synnytystä ja jotenkin toipua järkytyksestä. Tiesin, että vauva on hyvässä hoidossa serkkuni luona. Olin uupunut kaikesta jännittämisestä ja puudutus tuntui inhottavalta. Olin muistaakseni 2-3 tuntia heräämössä. Vasta jälkikäteen olen harmitellut ehkä eniten sitä, että jouduin heti eroon vauvasta, ja ehkä sen takia minulla oli alussa niin vaikeaa uskoa että olin äiti, kun en heti päässyt nuuhkimaan ja tutustumaan lapseeni. Oli orpo, epätodellinen ja hämmentynyt olo.

Kun pääsin osastolle, sain vauvan syliini taas

Kun minua kärrättiin takaisin osastolle ja huoneeseen, jossa viettäisin ensimmäisen yöni, pelotti ja jännitti ihan kauheasti. Nyt näkisin taas vauvan. En muistanut enää edes minkä näköinen se pieni nyytti oli. Serkku istui siellä iso käärö sylissä, vauva pienenä siellä sisällä. Olin ihan sekasin väsymyksestä ja lääkkeistä ja sain vauvan paidan sisään, rinnan päälle. Siinä ihmeteltiin toisiamme. Tuntui että heti tuli tietynlainen pakahduttava rakkauden tunne, mutta päällimmäisenä oli hämmennys ja jännitys ja uupumus kaikesta tapahtuneesta.

En oikein käsittänyt, että siinä se nyt on. Serkku vaihtoi vauvalle vaipan ja vaatteet ja tuntui kummalliselta, etten kyennyt sitä itse tekemään. Päätin että seuraavana päivänä tekisin sen itse. Serkku lähti kotiin ja hetken ihmettelimme toisiamme kahdestaan. Vauva yritti hamuta rintaa, mutta ei päässyt sinne asti, ja itse en osannut antaa rintaa. Kaikkea vaikeutti leikkaus, haava joka sattui ja lääkepölly. Myöhemmin isäni ja veljeni tulivat katsomaan vauvaa vierailuajalla. En muista tapaamisesta oikeastaan mitään muuta kuin sen että he toivat minulle salmiakkia.

Kun olin yrittänyt imetystä ja onnistuinkin siinä hetkellisesti, vauva vietiin pois yöksi jotta saisin levätä, sain kunnon särkylääkkeet (myöhemmin myös useasti allergialääkettä kun epiduraali pisti kutittamaan koko naamaa) sekä korvatulpat, koska vieressä olevan äidin vauva itki koko ajan. Kun olin saanut korvatulpat ja unilääkkeen, en tajunnut enää mitään, ja vaivuin syvään uneen. Puoli kuudelta aamulla heräsin ja pyysin lisää lääkkeitä ja vauvan luokseni. Kesti varmaan ainakin puoli tuntia ennen kuin vauva tuotiin minulle, ja se aika tuntui pidemmältä kuin mikään muu odotus. Mutta siinä sitten olimme vihdoinkin, äiti ja poika, ja tutustuminen toisiimme alkoi vihdoin kunnolla.

Seuraavana päivänä pääsin jo ylös sängystä

Seuraavana päivänä minulta poistettiin katetri ja sen jälkeen aloin heti jo liikkumaan. Minulla oli kova vimma ja päättäväisyys siitä että pääsen heti liikkeelle ja hoitamaan poikaa. Tätini tuli katsomaan meitä ja aloin vaihtamaan vaippaa ensimmäistä kertaa. Tietysti se meni väärinpäin, ja tätini avusti hieman. Tunsin itseni ihan toopeksi. Poika rääkyi täysiä ja tunsin itseni todella tumpeloksi käsitellessäni pientä vauvaa.

Ensimmäisen yön jälkeen sain kuulla että perhehuone on vapautunut juuri, ja saamme mennä sinne jos haluamme. Äitini tuli suoraan Belgiasta lentokentältä matkalaukkuineen sairaalaan ja oli siellä kaksi yötä kanssamme. Onneksi, koska olin niin pihalla kaikesta. Sain muuten tarpeeksi ohjausta kaikkeen, paitsi imetykseen. Vauva itki ensimmäiset kaksi yötä, ja luulen että itki nälkäänsä koska minulta ei vielä tullut maitoa. Sain neuvon antaa lisämaitoa, mutta sitä ei saanut koko ajan lisää. Sanoivat että kyllä se maito alkaa herumaan jossain vaiheessa. Kysyin saako tuttia, ja kätilö sanoi että ei noin pienelle. Kuuntelimme sitten raastavaa itkua kaksi yötä. Torkuin istualteni aina kun vauva nukkui rintani päällä.

Kolmannen yön jälkeen kotiuduimme, ja siitä alkoikin sitten yhteinen matkamme poikani kanssa. Vauva oli vain 2,5 kiloa sairaalasta lähtiessämme, ja naureskelimme kun olin tietämättömyyttäni ottanut äitiyspakkauksen haalarin mukaan kotiutumishaalariksi. Vauva hukkui siihen. Mistä sen voi tietää, että vauva olikin kokoa 44 sairaalasta lähtiessä, eikä kokoa 68/74! Jälkikäteen se naurattaa vielä enemmän.

 

Oletteko synnyttäneet suunnitellulla sektiolla? Miten meni? Kuulostiko meidän tarina tutulta?