Kategoria: Äitiys

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Toissapäivänä sain instagramiini teini-ikäiseltä pojalta ikäviä kommentteja.

”Vitun läski, hyyi, vittu laihduta läski!”

Yleensä vain blokkaan suoraan tällaiset käyttäjätilit, etenkin aikuisten tilit. Teinien ja lasten kohdalla mietin että olisi tärkeää saada kiinni heidän vanhempansa, tietävätkö he mitä lapset puuhaavat somessa? Minkälaista on lasten ja nuorten somekäyttäytyminen? On vaikeaa valvoa kaikkea mitä he tekevät netissä, joten keskustelu on tärkeää kotona. Saako ihmisiä haukkua netissäkään? Tajuavatko lapset, että siellä ruudun takana on aina tunteva, ajatteleva ihminen joka saattaa loukkaantua ikävistä sanoista?

 

Saankin yhteyden pojan vanhempiin!

Sain siis tosiaan eräältä pojalta inhottavia kommentteja instaani. Blokkasin hänet, koska viestejä tuli koko ajan lisää, ja aloin miettimään saisinko kiinni hänen vanhempansa. Hänen instatilinsä nimi viittasi oikeaan nimeen, joten pistin googleen sen. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oi mutsi mutsi -bloggaaja Elsa on myös kokenut samaa, että teinitkin lähettävät hänelle vihapostia. Häneltä sain vinkin että voi myös kommentoida tämän lapsen sometilille – kehottaa esimerkiksi poistamaan inhottava viestinsä sometililtäni ja kertoa ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.

Elsa auttoi etsimään tämän pojan vanhempia facebookista – ja laitoin viestiä eräälle äidille. Tämä vastasi että ei ole hänen lapsensa, mutta mahdollisesti hänen sukulainen. Hän soitti pojan isälle, mutta selvisi että ei ollutkaan sama poika kyseessä.

Samana iltana sainkin viestin instagramissa tämän pojan äidiltä – kyseessä oli sittenkin ollut tämä poika. Hän oli tunnustanut että oli tehnyt toisen profiilin instaan, josta vanhemmat eivät olleet tietoisia. He olivat kavereiden kanssa jakaneet minun profiiliani keskenään ja päättäneet yhdessä haukkua minua. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja niin edelleen.

 

Koko kylä kasvattaa?

Kun on kyse tällaisesta somekäyttäytymisestä, voidaan helposti kääntää katse ensin vanhempiin – eivätkö he opeta mitään lapsillensa, mikä nykyajan vanhempia vaivaa kun ei opeteta käytöstapoja!? Totuus kuitenkin on se, että vaikka sillä ei voi oikeuttaa tällaisia tekoja niin teinit ovat teinejä. Ryhmässä on helposti vietävissä typeriin juttuihin, eikä netissä varsinkaan ole helppo tajuta että teoilla on seurauksia.

 

Vaikka vanhemmat vahtisivat lastensa somekäyttäytymistä, on todella helppo netissä tehdä valvomatta asioita. Sen takia olen sitä mieltä että koko kylä kasvattaa.

 

On meidän kaikkien tehtävä olla mukana kasvattamassa ja valvomassa meidän lapsia ja nuoria. Jos kukaan ei puutu asioihin, eihän mikään voi muuttua? Sen takia päätin kirjoittaa tästä blogiini (tietysti pojan ja äidin luvalla). On helppo osoittaa syyttävällä sormella, että nuoret ovat pilalla, mutta ketä se auttaa? Somemaailma muuttuu niin hurjaa tahtia, että vanhempien on välillä mahdoton pysyä perässä. Sen takia kehotankin kaikkia vanhempia tutustumaan mediakasvatukseen ja keskustelemaan avoimesti lastensa kanssa.

Muistan kerran kun olin bussipysäkillä ja kadun toisella puolella joukko teinejä hyppi autotielle ottamaan kuvia itsestään. He hyppivät siinä hyvän tovin, eikä kukaan sanonut mitään, vaikka pysäkki oli täynnä ihmisiä! Huusin kadun toiselta puolelta, että nyt helvetti soikoon loppuu tuollainen pelleily, te jäätte kohta auton alle! Siihen loppui se tyhmäily. Olisivatko ne aikuiset siinä pysäkillä ottaneet niskoilleen sen, että eivät sanoneet mitään ja joku jää auton alle? Mielestäni koko kylä kasvattaa, ja täytyy sanoa, jos joku käyttäytyy typerästi. Vanhemmat eivät voi olla koko ajan vieressä vahtimassa. Haluaisin myös ehdottomasti tietää, jos minun lapseni tekee tyhmyyksiä.

 

Poika pyytää lopulta anteeksi ilkeitä kommenttejaan

Tosiaan, tämä teini joka minulle kommentoi ikävästi, pyysi lopulta itse anteeksi. Hän oli oikeasti pahoillaan eikä ollut tajunnut että siellä ruudun toisella puolella on ihminen, jota sanat saattavat satuttaa. Olin ihan tippa linssissä, kun hän pyysi anteeksi vuolaasti. Tärkein oli se, että hän ymmärsi tehneensä väärin. Hänen äitinsä pahoitteli kovasti, kertoi että tästä tullaan puhumaan vielä kotona sekä koulussa. Hän kiitti siitä että olin niin ymmärtäväinen, ja annoin anteeksi.

Olin itse vain iloinen siitä, että sain kiinni tämän lapsen vanhemmat. Se olisi ollut vaikeampaa jos profiilissa ei olisi ollut pojan nimeä. Entä kaikki ne, jotka lähettävät tällaisia viestejä anonyymeistä profiileista? Kuka heitä valvoo? Olisi hyvä puhua näistä asioista entistä enemmän kouluissa ja kotona. Vähän kyllä kauhistuttaa kun oma lapsi kasvaa, miten somekäyttäytymistä voi valvoa? Sen takia onkin tärkeää että me aikuiset huolehdimme kaikista. Jos ei voi saada vanhempia kiinni, voi kommentoida tai laittaa viestiä tälle lapselle tai nuorelle, että tällainen käytös ei ole ok.

Terveisiä vain sinne pojalle ja äidille – äiti on tehnyt hienon työn kasvatuksessa ja poika on rohkea kun kehtaa pyytää anteeksi ja myöntää että teki väärin. Sitä ei kuulkaa monet aikuisetkaan kehtaa tehdä, ja näytät hyvää esimerkkiä muille tehdessäsi näin!

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on myös hyviä vinkkejä miten tukea lasta somekäyttäytymisessä:

Näin tuet lapsesi sosiaalisen median käyttöä

  • Ole kiinnostunut lapsesi netinkäytöstä.
  • Käyttäkää ja tutkikaa erilaisia medioita yhdessä.
  • Kysy, mitä palveluita hän käyttää, mikä niissä on hyvää ja innostavaa.
  • Arvosta ja kuuntele lapsen kokemusta ja kertomuksia hänen omasta netinkäytöstään.
  • Pyydä lasta kertomaan, mitä hän sosiaalisessa mediassa tekee: millaisia kuvia tai videoita hän
  • julkaisee, keiden kanssa hän on tekemisissä, millaisissa ryhmissä hän on mukana?
  • Kysy, jos lapsesi voi näyttää, millaisia palvelut ovat. Voit myös kertoa, miten itse käytät sosiaalista mediaa.
  • Kerro lapsellesi, että sosiaalisessa mediassa voi toisinaan tapahtua ikäviä asioita, kuten epäreilua arvostelua tai nimittelyä.
  • Varmista, että lapsesi tietää, että voi kertoa sinulle myös ikävistä ja häiritsevistä kokemuksista.
  • Kerro myös muista tahoista, joille lapsesi voi uskoutua.

 

Muita hyviä linkkejä liittyen aiheeseen:

Väestöliiton sivut

Mielenterveysseura

Mediakasvatus

Lapset netissä -julkaisu

 

 

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

 

Lihavaa naista saa arvostella?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minulta on toivottu postausta taas liittyen masennukseen, enkä tosiaan olekaan siitä kirjoittanut vähään aikaan. Kesällä otin tarkoituksella etäisyyttä niin sanotusti vaikeisiin aiheisiin, koska välillä on pakko ottaa paussia raskaiden aiheiden käsittelystä.

Minulta kysyttiin instassa, miten selvisin masennuksesta. En kyllä yhtään tiedä miten, ja olenko tosiaan masennuksen paremmalla puolella jo? Väittäisin että olen, mutta en tiedä uskallanko. Hassua, että silloin kun aloitin blogin 2,5 vuotta sitten, olin paljon huonommassa kunnossa kuin nyt tänä päivänä. Täältä voit lukea ensimmäisen postaukseni Naiseuden Voima sivustolta, maaliskuulta 2017.

Selviääkö masennuksesta koskaan täysin? Olenko minä selvinnyt? Miten elämä on muuttunut? Tässä postauksessa pohdin asiaa.

Mistä tietää, onko parantunut masennuksesta?

Niinpä, se onkin todella hyvä kysymys! Syön edelleen masennuslääkkeitä, koska koen että ne tasaavat mielialan heittelyä. Mutta toisaalta käyn kokopäivätyössä ja koen jaksavani sitä ihan hyvin, vaikka olen jopa pienten lasten kanssa tekemisissä. Hoidan töissä uhmakiukkukohtaukset, syötän, nukutan, vaihdan vaippoja, komennan ja leikitän. Enhän jaksaisi sitä ollenkaan, jos olisin edelleen masentunut?

Masennus on niin salakavala sairaus, että on vaikea sanoa milloin on päässyt pahimman masennusvaiheen yli, vai pääseekö koskaan. Ihmisillä on muutenkin elämässä rankkoja kausia, hyviä ja huonoja päiviä. On paljon helpompaa diagnosoida murtunut ranne – röntgenillä katsotaan että hyvin on parantunut. Sitä ei voi mielenterveysongelmille tehdä.

Itselläni masennus on näyttäytynyt enimmäkseen aggressiivisuudella (lyhyellä pinnalla), olin itkuinen, voimaton, ja toivoton. Syyllistin itseäni usein siitä että olen huono äiti. Pelkäsin kaikkea pahaa mitä voisi käydä itselleni ja lapselleni. Olen kuitenkin jaksanut viimeiset 4,5 vuotta huolehtia jotenkuten itsestäni, kodistani ja lapsestani yksin. Kykenin siivoamaan, käymään kaupassa, jopa hoitamaan opinnot loppuun. Kukaan ulkopuolinen ei voisi ikimaailmassa arvata, että olen masentunut ja ahdistunut. Sitä kuulenkin usein – miten voit olla masentunut, kun olet aina niin iloinen?

Elämäni parasta aikaa. Samaan aikaan voin todella huonosti.

Kun voin paremmin, palaanko taas takaisin entiseen minääni?

Kun on käynyt läpi äidiksi tulemisen ja sen myötä uupumisen ja masennuksen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että palaisin omaksi itsekseni. Siihen minään, joka olin ennen raskautta ja ennen synnytystä. Elämä on muuttunut niin valtavan paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Jo raskausaika tuntui muuttavan minua erilaiseksi sisältä ja ulkoa, joten tässä ei ole pelkästään käyty läpi masennus vaan iso elämänmuutos ja sitä kautta on pulpahdellut repullinen traumojakin ylös. Sen takia kutsuisinkin synnytyksen jälkeistä masennustani elämänmuutosmasennukseksi, tai elämänmuutosahdistukseksi. Ei ole tavatonta että raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen äidillä nousee ylös traumoja menneisyydestä ja lapsuudesta.

Ihminenhän tosiaan muuttuu koko ajan vanhetessaan muutenkin, joten haluaisinko edes palata entiseen minääni? En haluaisi! En sanoisi että olen iloinen masennuksestani, mutta on se opettanut paljon itsestäni asioita joita ehkä en olisi käsitellyt ilman tätä masennuksen syvää kuoppaa. Masennus vaatii ihmistä tonkimaan sisuksiaan, ja kaikkea sitä ikävää liejua mikä sieltä ylös nousee. Kukapa voisi muutenkaan palata siihen ihmiseen, joka oli vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Miten olen muuttunut masennuksen aikana ja sen jälkeen?

Masentuneena en usein ollut tunnistaa itseäni. Minne oli hävinnyt se optimistinen ihminen yhtäkkiä? Miksi olin niin pessimistinen, en uskonut tulevaisuuteen ollenkaan ja vain itkin ja raivosin? En nähnyt elämässä mitään hyvää, paitsi lapseni. Lapsi antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Minulla oli todella synkkiä ajatuksia itseni ja vauvan satuttamisesta, asioita joita en ollut koskaan ennen ajatellut.

Masennus opetti minulle kantapään kautta sen, että apua on pakko pyytää, kun ei jaksa enää. Mieluiten ennemmin kuin liian myöhään. Olen aina ollut sen tyyppinen, että apua en tarvitse, minä pärjään itse ja osaan (tulee mieleen 2-vuotias lapsi, joka huutaa MINÄ ITE!, kun joku yrittää auttaa lapasia käteen). Olen opetellut kuuntelemaan varoitusmerkkejä uupumisesta, ja silloin pyydän apua, useimmiten menemme silloin vanhempieni luo jolloin apukäsiä on saatavilla, tai pyydän omaa aikaa itselleni.

Nykyään tuntuu että ole oppinut itsestäni aivan valtavan paljon. Osaan jollain tapaa arvostaa tylsää tavallista arkea ja rutiineja, asioita joita olen ennen inhonnut ja pitänyt maailman tylsimpänä asiana. Osaan arvostaa sitä kun elämä tuntuu kevyeltä eikä ahdista jatkuvasti.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja hidastanut tahtia kun tuntuu että väsyttää liikaa. Arvostan yksin olemista ja omaa rauhaa. Aiemmin olisin kuollut tylsyyteen jos olisin joutunut koko viikonlopun olemaan kotona, ja nyt nautin siitä.

 

”Olen oppinut kieltäytymään asioista jotka eivät anna minulle voimaa tai mitään positiivista. Olen oppinut sanomaan ei.”

 

Nautin myös siitä että saan auttaa muita jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olin. Sen takia tämä blogi ja insta ovat tulleet minullekin tärkeiksi, koska saan jakaa muiden kanssa rehellisesti elämääni ja sillä tavalla toimia myös vertaistukena. Itse olen kokenut että vertaistuki on ollut tärkeimpiä asioita masennuksen keskellä. Tämä on yksi asia joka ei ole muuttunut minussa – olen aina halunnut auttaa muita tavalla tai toisella.

VAIKKA USEIN ITKINKIN AHDISTUSTA, ON MEIDÄN ELÄMÄSSÄMME AINA OLLUT NAURU HERKÄSSÄ.

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet paranemiseeni?

Ihan ensimmäisenä – aika ja uni. Uskon että suurimpana asiana on juurikin tuo uni, koska kukaan ihminen ei jaksa kauaa jos ei koskaan nuku kunnolla. Kun aika kuluu ja lapsi kasvaa, hän osaa tehdä enemmän asioita itsekseen. Hän ei ole enää täysin riippuvainen minusta arkisissa asioissa kuten pukeminen ja syöminen. Tuntuu että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän saan vapautta, omaa itseäni takaisin ja tilaa hengittää.

Uskon että olen onnistunut myös itse tekemään kovaa työtä oman pääni sisällä, että ajatusmallit ovat muuttuneet. Tähän ei pysty, jos ei tee kovasti töitä sen eteen, tai on aivan liian masentunut. Aiemmin syyllistin itseäni todella helposti kaikesta mitä olen tehnyt väärin, kunnes luin jostain kirjasta (älkää kysykö mistä, koska en tosiaankaan muista!) siitä, että omia negatiivisia ajatusmalleja voi alkaa muuttamaan.

Aina kun tunnen, että alan taas haukkumaan ja syyllistämään itseäni, annan sen ajatuksen tulla ja sen vastapainoksi olen keksinyt jonkun asian mistä kehun itseäni. Esimerkiksi:

”Hitto kun huusin lapselle aamulla, kun hän ei saanut tarpeeksi nopeasti vaatteita päälle.”

”Olen jaksanut tehdä ruokaa jo kolmena päivänä peräkkäin, ja pestä pyykkiäkin! Illalla otti päähän kun lapsi kiukutteli iltapesulle mennessä, mutta en hermostunut.”

Tällainen ajattelutavan muuttaminen vaatii töitä, mutta minun kohdallani se on auttanut siihen, että pääsee sellaisesta negatiivisen ajattelun kehästä vähän irti. Olen oppinut sen että jos työntää kaikki negatiiviset ajatukset johonkin syvälle mielen syövereihin, se vain pahentaa tilannetta. On parempi ottaa vastaan syyllistävä ajatus, tiedostaa se, ja sen jälkeen koittaa ajatella jokin hyvä juttu itsestään vastapainoksi. Itselläni tämä meni pienin, pienin askelin eteenpäin.

 

”Pakotettu positiivisuus ei todellakaan toimi.”

 

(Haha, en siis kestä. Juuri kun kirjoitin tuon yllä olevan lauseen, sanoi joku hahmo lapseni piirretyssä ”ajattele positiivisesti!” Ah, tätä elämän ironiaa!)

On todella mahdotonta sanoa mitään yleispätevää neuvoa että ”näin paranin”, koska ihmiset, tilanteet ja jokaisen elämänkaari on niin erilainen. Enkä ole mikään psykiatri, osaan kertoa vain omaa tarinaani ja toivon että joku saisi siitä vertaistukea tai jotain apua.

Rakkain pieni mies <3

Entä jos masennun uudestaan?

Tätä pelkään jatkuvasti, jos ei muuta niin alitajuisesti, etenkin nyt kun olen mennyt takaisin työelämään. Siinä ei auta mikään muu, kuin koittaa mennä eteenpäin ja kuunnella itseään. Jos kuulen yhtään uupumisen merkkejä itsessäni, on aika pysähtyä ja miettiä mitä voisin tehdä toisin.

 

”Voin myös kertoa läheisille, että voisivat tarkkailla uupumisen merkkejä koska niitä ei aina itsekään huomaa.”

 

Minusta tuntuu, että kun olen kerran masentunut, olen kamppaillut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa, se taipumus ehkä on ja pysyy minussa. Se vain vaatii sen, että minun pitää pitää huolta itsestäni. Pyytää apua, vaatia omaa aikaa ja tehdä arjessa asioita joista nautin. Töissä koittaa ottaa sen verran löysin rantein, ettei paahda joka hetki täysillä. Vähempikin riittää.

Mitä sanoisin ihmiselle, joka kamppailee masennuksen kanssa?

Sanoisin, että toivottavasti jaksat tsempata, ja jatkaa eteenpäin vaikka tuntuisi todella vaikealta. Joskus se aurinko alkaa paistamaan risukasaankin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jotkut ihmiset eivät pääse koskaan eroon masennuksesta, joten on turha sanoa yleispätevästi että ”kyllä se siitä” ja ”kohta paranet ja olet iloisempi”.

Itse osaan nyt sanoa että masennus on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin. En sano että kaikella on tarkoituksensa, mutta useimmiten kamalista ja raskaistakin asioista voi lopulta löytää jotain hyvääkin. Ja sanotaanko, että jotkut asiat nyt vain ovat ihan suoraan sanottuna paskaa eikä niitä voi kääntää mitenkään päin hyväksi. Mutta sekin on ihan okei. On ihan tervettä joskus sanoa että paska juttu kävi, mutta eteenpäin mennään.

Sanoisin lopuksi myös, että et ole yksin. Hakeudu jonkinlaiseen avun piiriin – terveyskeskus, psykiatrinen poliklinikka, terapia, vertaistuki, diakoni, mikä vain mistä voit saada apua. Jos et itse jaksa, voit pyytää jonkun auttamaan. Toivoisin että kaikilla olisi edes se yksi ihminen joka auttaisi eteenpäin. Voimia!

 

(Ylin kuva: Marjo Maininki)

 

LUE MYÖS:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Kävimme viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Piipoon lego-messuilla, joita oli odotettu jo monta viikkoa. Lapsi sai suunnitella itse sinne Ninjago-asun, ja kävimme yhdessä valitsemassa kankaita Eurokankaassa. Väittelyä tuli siitä, kun lapsi ei halunnut haalariin ollenkaan vetoketjua, etenkään eteen, koska ”se rikkoo koko asun edestä”. Tuleva vaattesuunnittelija on tämä pieni poika kyllä, niin tarkkaa oli suunnittelu, aseiden paikat, vetoketjun väri ja sijainti ja niin edelleen. Haalari on ommeltu Jujunan lasten raglan jumpsuit kaavalla vähän muokattuna ja huppu on Kangaskapinan Ninjahuppu-kaavalla tehty.

 

Meillä on onneksi lapsen kanssa yhteinen harrastus – legojen rakentelu! Me saimme sukulaisilta minun ja veljeni noin 30 vuotta vanhat legot takaisn, ne olivat kiertäneet ympäri sukua kaikilla lapsilla. Nyt ne tulivat takaisin minun poikani leikkeihin. Arvatkaa, miten siistiä on leikkiä lapsen kanssa samoilla legoilla joilla on itse pienenä leikkinyt?!

Olen aina tykännyt leikkiä lasten kanssa, osaan heittäytyä leikkiin ja en pelkää hassuttelua. Ehkäpä myös sen takia myös kouluttauduin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja hakeuduin töihin päiväkotiin. Osaan leikkiä kaikenlaista, mutta kaikista mieluiten askartelen tai rakennan legoja lasten kanssa. Sen takia olin itsekin aivan into piukeana menossa messuille.

 

Oikeat Star Wars tyypit aiheutti pientä jännitystä, ja näitä tuijoteltiin kauan. Yksi stormtrooper tuli heittämään yläfemmaa lapselle, ja kun poika ei siihen suostunut trooper löi itseään päähän. Se oli lapsen mielestä ihan älyttömän hauskaa.

 

Ihan mahtava päivä oli, olimme lapsen ja hänen pikkuserkkunsa kanssa messuilla yhdessä. Ainut mikä messuissa mätti, oli se että 10 minuuttia ennen messujen loppumista oli osa jo pakannut kamansa ja lähtenyt pois, ja eräs isoa lego-nosturia ohjaileva mies oli todella tyly. Nosturia sai kokeilla ja se oli täynnä koko messujen ajan, jono oli pitkä. 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa huomasimme ettei jonoa enää ollut, ja lapset ryntäsivät innoissaan paikalle, jolloin mies tönäisi lapsia kauemmas ja heristi meille sormea merkiksi että ei enää. Jos messuja on vielä 10 minuuttia jäljellä, ja nosturi on vielä kasassa, miksei sitä olisi voinut vielä kokeilla? Ainakin toivoisi henkilökunnan olevan hieman ystävällisempää lapsia kohtaan.

Mutta muuten oli aivan täydelliset messut, lapset viihtyivät ja me aikuiset pääsimme myös rakentelemaan legoilla, herkuttelimme hesessä ja söimme karkkeja. Nam!

 

Kävittekö te messuilla?

 

LUE MYÖS:

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Mekko jämäpaloista

Kun masentunut mutsi lähti kuukaudeksi Portugaliin

Kun masentunut mutsi lähti kuukaudeksi Portugaliin

Vuonna 2015 maaliskuussa poikani oli täyttämässä vuoden. Olin todella väsynyt, koska olimme valvoneet vuoden, ja olin yksin pyörittänyt arkeamme. Vanhempani asuivat Brysselissä kun poikani syntyi, ja kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen äitinikin jäi eläkkeelle. Ennen paluumuuttoa Suomeen (asuttuaan yli 10 vuotta ulkomailla), he asettuivat puoleksi vuodeksi Portugaliin, Armacao de Peraan. Koska he asuivat kaukana ja olin yksin vauvan kanssa hoitovapaalla, päätimme että voisin yhtä hyvin lähteä kuukaudeksi Portugaliin heidän luo asumaan.

Kun yksinhuoltaja yrittää pakata, on tulos tämä…
Katsokaa tota tukkaa!! En kestä!

Lensimme poikani kanssa kahdestaan Lissaboniin, ja olin hieman pelännyt viiden tunnin lentoa vajaa vuoden ikäisen kanssa. Olin varannut matkaan rattaat, matkalaukun, repun ja kantoliinan. Otin mukaan muutaman lastenkirjan, naposteltavia ja herkkuja. Loppujen lopuksi lento meni yllättävän hyvin, lapsi jaksoi istuskella sylissä melkein koko lennon ajan eikä itkenyt kertaakaan. Välillä kävimme vessassa ja kävelimme käytävää pitkin. Kun istuimme paikallamme, nostelin häntä ilmaan ja hän nauroi riemusta ja ilahdutti muita matkustajia.

Saavuimme Lissaboniin myöhään illalla, lapsi ei nukkunut päiväunia ja olimme kummatkin ihan sekaisin. En ollut syönyt koneessa mitään, koska olin silloin kasvissyöjä eikä minun kasvisruokatoiveeni ollut mennyt perille asti. Sain vain pahoittelut, että sinulle ei ole täällä mitään ruokaa. Vierustoverini, eräs mukavan oloinen suomalaisnainen tarjosi minulle jälkiruokansa, koska en saanut mitään syötävää. Muistelen vieläkin tuota ystävällisyyttä lämmöllä.

Seuraavana aamuna heräsimme aikaisin ja aloimme tutkimaan, että missä oikein olemmekaan. Vanhempani olivat vuokranneet asunnon ihan rantaa vastapäätä, ja parvekkeelta oli uskomaton näkymä palmuineen ja merinäköaloineen. En ikinä unohda tuota ensimmäistä aamua, kun mietin että nyt saan kuukauden ajan hengähtää. Saan seuraa joka päivä, ja joku muu voi tehdä ruokaa, nukuttaa lapsen tai heräillä hänen kanssaan yöllä. Saisin nukkua päiväunet milloin halusin, kun vanhempani pystyivät sillä aikaa viihdyttämään lastani. Saisin kuukauden ajan olla pois kotoa ja omista arkiympyröistäni, joista oli muodostunut todella ahdistava ympyrä.

Juuri ennen matkaa olin saanut diagnoosin: synnytyksen jälkeinen masennus, ja elämäni ensimmäiset masennuslääkkeet kouraani. Olin todella onnellinen ja onnekas, että pääsin näin ihanaan paikkaan pakoon hetkeksi kaikkea tuota ahdistusta, ja sitä hämmentävää tietoutta siitä että olin masentunut. En itsekään vielä oikein tajunnut sitä tuossa vaiheessa.

Näkymä parvekkeelta

Oli muutenkin niin ihanaa lähteä maaliskuussa kylmästä Suomesta lämpimään Portugaliin. Kun saavuimme sinne, oli vielä aika viileää, mutta kuukauden aikana lämpötilat nousivat mukavasti yli 20 asteen. Kävelimme usein rannalla ja kaupungilla, joka on pieni rauhallinen paikka ennen turistisesongin alkamista. Kaupungin tunnelma sopi täydellisesti sisäiseen fiilikseeni – kaipasin tyhjiä katuja, pitkää rantaviivaa ja rauhallista menoa.

Vietimme poikani ensimmäisen syntymäpäivän Portugalissa. Saman reissun aikana hän oppi kävelemään (11 askelta!), sanomaan äiti ja syömään haarukalla itse. Huikeita muistoja jäi tästä matkasta kaikin puolin.

Lapsukainen pelkäsi kuollakseen aluksi hiekkaa, mutta pienen ensijärkytyksen jälkeen ei olisi halunnut lähteä pois. Oli niin ihanaa päästä vaan rentoutumaan rannalle, tuntui että koko sielu lepäsi meren äärellä. Olisipa kaikilla yksinhuoltajilla mahdollisuus kuukauden rentoutumiseen aurinkorannalla. Eikö voisi uupuneille äideille järjestää tällaisia matkoja neuvolan kautta!? Sehän nostaisi kansanterveyden kertaheitolla nousuun!

Olin niin väsynyt, etten olisi jaksanut iltaisin tehdä muuta kuin kutoa sukkia tai maata sohvalla kun lapsi meni nukkumaan. Oli vaikea tajuta, että lapsen mentyä nukkumaan minulla oli aikuista seuraa. Voisin lähteä kauppaan tai kävelylle, tai jopa baariin! Äitini suorastaan pakotti minut baariin hänen kanssaan eräänä iltana. Käytiin muutamalla oluella, ja sen jälkeen nukkumaan. Voi elämä, minusta oli tullut niin vanha ja raihnainen.

Kolme vuotta myöhemmin kun katselen näitä kuvia en ole tunnistaa itseäni. Tuntuu kuin näistä väsyneistä ajoista olisi sata vuotta aikaa. Ulkonäöllisesti olen myös muuttunut, tämän loman aikana toteutin vuosia päässä muhineen ajatuksen – leikkasin locksit päästä ja menin kampaajalle leikkauttamaan aivan lyhyen tukan. Uusi aikakausi – uusi minä myös ulkoisesti. Muistan että tämän muutoksen myötä olin päättänyt että masennus ja uupumus väistyy n-y-t, ja uusi aikakausi alkaa. Tosin nukkumaan aloimme vasta kolme vuotta tästä eteenpäin, mutta onneksi en tiennyt sitä vielä tässä vaiheessa.

Muistan kuitenkin että tuo loma ja ulkonäön radikaali muuttaminen oli käänteentekevä hetki masennukseni suhteen. Tunsin itseni täysin uudistuneeksi ja se piristi, vaikka olin edelleen todella väsynyt ja masentunut.

Hups, tuli oltua vähän auringossa…

Sitten eräänä päivänä tosiaan, päätin että locksit kuuluvat entiseen elämääni ja tästä alkaisi uusi aikakausi. Minulla oli ollut sama tukka lähes kymmenen vuotta, joten oli aika uudistaa itseään.

NAPS! APUA!

Äitini leikkeli locksit pois ennen kampaajakäyntiä. Se tuntui todella, todella radikaalilta, sillä locksit olivat olleet osa elämääni jo lähes 10 vuotta. Ja sitten kampaajalle…

Huh mikä muutos! Kampaaja ei osannut englantia kunnolla, ja menin sinne muutaman kuvan kanssa ja tässä lopputulos. Hiuksista muovautui ajan kanssa todella päheät, tässä vaiheessa tukka oli vähän liian keltainen blondi makuuni. Vaalennusaine poltti päänahkaani eikä kampaaja ollut uskoa minua kun käskin pestä ne pois. Se oli ihan kamalaa, mutta lopputulos oli kuitenkin ihana.

Oli myös mahtavaa reissun aikana seurata sitä sidettä mikä oli muodostumassa lapsen ja isovanhempiensa välille. Olimme useimmiten vain puhuneet Skypen kautta. Silloin ajattelin, että ovatpa ne onnekkaita, joiden vanhemmat asuvat lähellä ja auttavat. Nyt onneksi nykyään vanhempani asuvat taas Suomessa ja lähempänä meitä.

Tuon kuukauden aikana ajoimme autolla lähikaupunkeihin, kävimme kahviloissa ja ravintoloissa (siellä on todella halpaa!), rantakaupoissa, eläintarhassa, kirpputoreilla, kauppakeskuksissa. Vaikka budjetti ei ollut suuri, oli hintataso sen verran alhainen, että pystyimme tekemään aika paljon kaikenlaista. Alla muutama kuva ihan huippu-ihanasta eläintarhasta Lagosista.

Parasta kuitenkin oli vain rauhallinen oleskelu, se että joku välillä hoiti lastani ja teki ruokaa. Kävelyt rannalla auringolaskun aikaan. Se, ettei illalla tarvinnut yksin odotella illan ensimmäistä itkumaratonia. Vasta siellä lomalla ollessani tajusin kuinka kauan olin ollut jatkuvassa stressi- ja hälytystilassa kun lapsi itki yöt pitkät. Kun katson näin jälkeenpäin näitä kuvia minusta, näen kuinka riutunut olen. Sitä ei ehkä kukaan ulkopuolinen näe, mutta itse näen väsymyksen ja stressin näissä kuvissa.

Jaksoin kotona laittaa ruokaa, käydä leikkipuistossa, kaupassa, hoitaa kodin jotenkuten ja ulkopuolisin silmin olin varmasti näyttänyt ihan ns. normaalilta äidiltä ja ihmiseltä. Totuus oli kuitenkin se, että sisäisesti olin pelkkä musta iso möhkäle, jota ahdisti vuorokauden ympäri. Masennuksen ja univajeen raskas viitta oli koko ajan harteillani, ja sen kanssa eläminen on ihan älyttömän raskasta.

Onneksi nyt 3,5 vuotta myöhemmin voin sanoa, että huh, onpas elämä helpottanut. En koe enää olevani masentunut, vaikka en täysin terve olekaan vielä. Elämä lapsen kanssa on helpottanut aivan älyttömästi, kun lapsi on jo itsenäinen eikä tarvitse 24/7 valvontaa ja passaamista ja mikä tärkeintä – NUKKUU YÖT.

Olenkin haaveillut siitä että pääsisimme uudestaan lomalle Portugaliin, tällä kertaa enemmän elävien kirjoissa kuin viimeksi. <3

Mitä piditte postauksesta? Haluaisitteko lukea lisää tämän kaltaisia juttuja esim. vauvavuodesta tai siitä mikä on muuttunut tässä viimeisten neljän vuoden aikana?

 

 

 

LUE MYÖS:

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Kyselin instan puolella, että mistä haluaisitte postauksia ja tässä yksi näistä toiveista – miten jaksan arjessa, mitä vinkkejä voin antaa muille?

Olemme nyt kuukauden jaksaneet herätä puoli kuudelta ja täytyy myöntää että olen ollut aika poikki. Siitäkin huolimatta, että usein olen mennyt jo ennen yhdeksää nukkumaan!

Kirjoitin pienen listan asioista, joista olen huomannut ihan lyhyessä ajassakin olevan hyötyä jaksamisen kannalta.

menE sieltä missä aita on matalin

Ja välillä mennään sieltä missä aitaa ei ole ollenkaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että villakoirat laahustelevat lattioilla, tiskit kasaantuvat ja viikolla syömme valmisruokia iltaisin. Myös esimerkiksi salaatit ovat olleet suosittuja illallisia, ne tulevat helposti ja nopeasti. Olen ajatellut myös kokeilla kauppakassi-palvelua, jolloin ei tarvitsisi edes kaupassa käydä!

Viikonloppuisin lepäämisen ohella on siivottu sen minkä jaksaa. Rima alhaalla, jaksaminen edellä.

ota omaa aikaa – vaikka väkisin

Vaikka omaa aikaa on vähän, sitä on pakko pusertaa johonkin väliin. Nyt lapsi on ollut pari kertaa perjantaina tai lauantaina yötä vanhempieni luona. Tuona aikana en ole tehnyt yhtään mitään, syönyt hyvin, katsonut netflixiä ja NUKKUNUT.

Tuntuu vähän kurjalta välillä laittaa lapsi päiväkodin ohella vielä yöksi muualle, mutta oman jaksamiseni kannalta se on paras ratkaisu. Lapsi kuitenkin viihtyy todella hyvin isovanhempiensa luona. Olen ihan eri ihminen, kun saan hetken aikaa rauhassa ihan vain itselleni, etenkin kun töissä on samaa rumbaa kuin kotonakin – 17 lasta vaatimassa koko päivän huomiota. Huh!

naura ja hassuttele lapsen kanssa

Nauru tekee arjesta hauskempaa. Annan paljon läheisyyttä ja aitoa läsnäoloa lapselle kun olemme yhdessä. Aina ei tietenkään jaksa, mutta olen huomannut että vain varttikin täyttä huomioita lapselle tekee ihmeitä.

Kun tekee arjestakin rentoa ja kivaa, eikä vain odota viikonloppuja, elämänlaatu paranee kummasti. Me pidämme arki-iltoinakin leffailtoja herkkuineen, taloyhtiön saunavuoro meillä on kerran viikossa saunalimppareineen. Kun aamullakin yrittää ottaa rennosti lapsen kanssa, eikä hosu ja kiirehdi, se helpottaa.

Itselläni aamut ovat vaatineet suurimman itsehillinnän mestaruuden, iso osa meidän aamuista ovat nyt sujuneet suht leppoisasti (kun vertaa esim. viime vuoteen, kun itselläni oli jatkuvasti pinna kireällä ja raivosin). Ja tästä pääsemme seuraavaan kohtaan, joka helpottaa aamujamme:

laita kaiKki valmiiksi aamua varten

Laitan illalla kaikki valmiiksi aamua varten. Tämä on aamu-unisen pelastus! Valmiiksi termosmuki ja pikakahvi, vettä keittimessä, kummankin vaatteet, tarhareppu ja oma laukku pakattuna, ei tarvita kun 45 minuuttia  aamulla aikaa ulos lähtemiseen.Kun kaikki tavarat ovat valmiina, on pienempi todennäköisyys siihen, että juoksen aamulla vihaisena päättömänä kanana etsimässä avaimia ja bussilippua. Lapsi syö tarhassa aamupalan, ja minä töissä, tämäkin helpottaa.

Aamulla kannan väsyneen tyypin telkkarin eteen, hän saa katsoa piirrettyjä ja heräillä rauhassa, kun minä laitan kahvin ja puen. Kohta tämän jälkeen lapselle vaatteet päälle ja ulos.

nauti (pitkästä) työmatkasta

Minun työmatkani kestää kahdella bussilla vähän vajaa tunnin. Juon kahvia, kuuntelen podcasteja, äänikirjoja tai vaan nautin hiljaisuudesta. Työmatka on vain minua varten, sitä kuuluisaa omaa aikaa. Onnekseni kuljen sellaisina aikoina jolloin ruuhka-aika ei ole vielä alkanut, ja bussit ovat ihanan hiljaisia.

Älä täytä kalenteriasi kissanristiäisillä

Sovin harvoin mitään menoja viikonlopuille, koska en tiedä jaksammeko mennä, olemme pojan kanssa erityisherkkiä kummatkin ja pitkät päivät tekevät sen että emme välttämättä jaksa olla sosiaalisia myös viikonloppuisin. Tosin välillä on pakko tehdä jotain kivaakin, mutta me mieluummin teemme sitä extempore. Tietysti on niitä niin sanottuja pakollisia synttäreitä sun muita, joihin täytyy mennä, mutta menemme vain jos jaksamme.

Olen masennuksen myötä oppinut sen, että kaikkeen ei aina tarvitse osallistua, jos ei kerta kaikkiaan jaksa. Oman jaksamisen kannalta kiitos mutta ei kiitos -lause on pelastava tekijä. Jos käy koko ajan sellaisissa tapahtumissa, jotka vain vievät voimia mutta eivät anna mitään, miksi niissä pitäisi käydä?

 

Miten te jaksatte arjen pyöritystä? Onko teillä jotain hyviä vinkkejä miten jaksaa paremmin?

 

LUE MYÖS:

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

 

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

Olen aina ollut äkkipikainen ja temperamenttinen, enkä helposti jää sanattomaksi. Jos minua ottaa päähän, sen tietävät kaikki ympärilläni. Olen kuitenkin viime vuosien aikana ymmärtänyt että kärsin myös kiltin tytön-syndroomasta – välitän liikaakin siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat, enkä halua aiheuttaa mielipahaa läheisilleni. Haluan että muilla ihmisillä ympärilläni on hyvä olla, ja sen takia välillä unohdan omat tarpeeni. Löysin naisenvakivalta.fi sivustolta tekstin, josta tunnistin itseni:

”Väkivaltaisen naisen profiilissa havaitaankin monesti, että hänelle on elämänsä varrella ollut vaikea ilmaista tunteitaan ja tarpeitaan. Nainen on oppinut olemaan toisen tunteita varten ja siirtänyt kenties omia tarpeitaan sivuun. Nämä sisään patoutuneet tunnevarastot eli nk. tunnekapseli voikin purkautua täysin ennalta-arvaamattomasti esimerkiksi lastentulon jälkeen tai muutoin kuormittavassa elämäntilanteessa.”

Huh, miten tutulta kuulostaakaan! Lapsen syntymän jälkeen olen löytänyt itsestäni ihan uusia puolia, ja yksi niistä on tämä räjähtelevä raivotar joka syöksee tulta jokaisen päälle, joka ei saa vaatteita tarpeeksi nopeasti niskaansa tai väittää vastaan kaikesta. Kun joudun sanomaan samoista asioista kymmeniä kertoja joka päivä, tunnen kuinka jäätävä raivo kuplii sisälläni. Miksei kukaan kuuntele minua! Eikö nämä asiat pitäisi mennä perille jo!

Olen aina ollut äkkipikainen, mutta lapsen syntymän jälkeen tuntuu kuin raivo pirskahtelisi entistä helpommin ja kovempaa. Ärsyynnyn sekunnissa ja rauhoittuminen on vaikeaa, raivarista (ja sen tuomasta syyllisyydestä) toipuminen kestää pitkään, välillä monta päivää.

Naisten ja äitien raivarit sekä väkivaltaisuus ovat edelleen tabu, eikä näistä aiheista ole helppo puhua ääneen. Siksi myös avun hakeminen voi olla vaikeaa.

Kuva: Noora Brandt

 

Ei ihme ettei äiti jaksa, kun on ylikuormittunut koko ajan

Äitinä olemisen ärsyttävimpiä puolia mielestäni on se, kun ei saa yhtä ajatusta ajatella loppuun asti, kun iskee seuraava kriisi. Koko ajan on muistettava jokin asia, ja koittaa miettiä seuraavaa päivää. Olenkohan unohtanut jotain ja mitä sieltä kaupasta nyt pitikään ostaa? Koko ajan joku vaatii jotain, huutaa äitiäitiäiti ja samalla pitäisi muistaa ottaa mukaan sadevaatteet tarhaan ja pyyhkiä toisen pylly ja laittaa ruokaa. Voin vaan kuvitella sitä rumbaa mitä monilapsisessa perheessä on, huh. Jos ystävä lapsineen tulee kylään on mahdotonta keskittyä mihinkään, kun on sata asiaa samaan aikaan meneillään ja ajatus pätkii. Jatkuva meteli ja muut aistiärsykkeet tekevät päivittäin hulluksi.

Paljon puhutaan siitä että äitien pitäisi hakea apua raivareihin. Mutta missään ei kerrota, että mistä sitä apua pitäisi hakea, eikä tajuta kuinka vaikeaa se avun hakeminen (tai saaminen!) oikeasti on.

Kuva: Noora Brandt

Mistä olen saanut apua raivareihin ja kuormittumiseen?

 

Perhetyöntekijä ja lastensuojelu

Olin vuosi sitten psykiatrian poliklinikalla, ja psykiatrinen sairaanhoitaja otti minun luvallani yhteyttä lastensuojeluun. Sitä kautta pidimme useamman palaverin jossa he kartoittivat tilannetta. En tarvinnut lastensuojelun asiakkuutta, mutta saimme kaupungilta perhetyöntekijän jolta sain paljon käytännön apua. Hänen kanssa mietimme raivareiden syitä ja kuinka niitä voisi ennakoida. Näiden asioiden pohtiminen auttoi minua keksimään tapoja joilla helpottaa sitä, etten ala raivoamaan.

Sain neuvoja kuinka selvitä tilanteista jotka minua raivostuttavat, esimerkiksi pukeminen, aamut ja muutenkin kaikki siirtymät. Teimme seinälle lasta varten kuvalliset ohjeet, järjestyksen mitä teemme kun aamulla lähdemme tarhalle. Se helpotti meitä kumpaakin, ainakin jonkun aikaa. Tässä muutama asia jotka helpottivat meidän tilannetta:

  • Arkirutiinit, samat aamu- ja iltarutiinit samassa järjestyksessä (tämä tosin oli hallussa jo valmiiksi)
  • Kuvataulukko seinälle jotta lapsi tietää mitä aina tapahtuu (aamu- ja iltatoimet)
  • Mieti, missä tilanteissa usein menetät hermosi?
  • Kun tiedät milloin menetät hermosi, osaat ehkä paremmin ottaa aikalisän itsellesi, ennen pahinta raivaria
  • Itse huomasin aamuisin että touhotan liikaa, kunnes tajusin keskittyä yhteen asiaan kerrallaan
  • Kun pukeminen oli liian verkkaista lapsella, autoin häntä pukemaan, muuten lapsi jumittuu haaveilemaan ja itselläni mene hermo
  • Kun siirtymävaiheissa kiukuttaa, ja ei ole tulipalokiire, lukekaa lyhyt kirja/puuhatkaa hetki muuta, niin tilanne rauhoittuu kun mielenkiinto keskittyy johonkin muuhun
  • Keksi joku asia, joka katkaisee raivarin – esimerkiksi leikkien pukemaan (palomiehet pukee tosi nopeesti! Kuka saa ensin sukat jalkaan!)

Kaikki nämä keinot tietysti vaativat sen, ettei ole täysin loppuun palanut. Kun on todella uuvuksissa on vaikeaa ellei mahdotonta alkaa yhtäkkiä noudattamaan säännöllisyyttä ja täyttä mielenrauhaa. Itse sain pikkuhiljaa tartuttua yhteen asiaan kerrallaan ja miettimään omia käyttäytymismallejani. En myöskään syyllistänyt itseäni joka kerta jos jokin asia meni pieleen ja raivostuin, vaan koitin olla itselleni myötätuntoisempi.

KUVA: NOORA BRANDT

Mielialalääkkeet

Sain viime kesänä pitkästä aikaa taas mielialalääkkeet käyttööni, ja tunsin kuinka muutuin osittain zombieksi. Katosin vähän väliä omaan sumuuni enkä kuullut enkä nähnyt mitään. Lopetin lääkkeet pikkuhiljaa koska ajattelin että pärjään ilmankin, ja huomasin että raivarit palasivat. Ärsyynnyin ihan kaikista pikkuasioista jatkuvasti, ja tuntui että raivo kupli koko ajan pinnan alla.

On todella väsyttävää olla raivona koko ajan, ja jatkuva itsensä hillitseminen myös vie voimia. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin aloittaa lääkkeet taas. Puoli-zombie vai raivotar, siis. Lapsen kannalta ehdottomasti zombie. Kukaan, eikä varsinkaan lapsi, ei ole ansainnut jatkuvaa huutamista niskaansa.

KUVA: NOORA BRANDT

Terapia

Olen vuosi sitten käynyt IPT-terapian, ja se tuntui myös auttavan. Ymmärsin itseäni ja omaa elämäntilannetta paremmin. Terapia ei tietenkään ole mikään taikakeino parempaan elämään, mutta se auttaa jäsentämään omia ajatuksiaan ja tunnistamaan käyttäytymismallejaan. Pelkät lääkkeet harvemmin ovat ainut keino toipumiseen. Tilanteita on monenlaisia, mutta uskon (tai ainakin toivon) että itselläni lääkitys olisi vain tilapäinen laastari tähän tilanteeseen. Seuraava askel olisi hakeutua pidempiaikaiseen psykoterapiaan.

Aika auttaa

Valitettavasti uskon että lopulta vain aika auttaa raivareihin, ainakin omalta osaltani. Kun elämäntilanne on jatkuvasti ylikuormittavaa, ei ole helppoa koittaa hillitä itseään. Minua on auttanut tämän vuoden puolella se kun lapsi pääsi toiseen nielurisaleikkaukseen ja yöt helpottivat. Kun nukumme kummatkin, on elämä helpottanu ihan älyttömästi. Univaje on ollut suurimpia syitä siihen, etten jaksa mitään ja pinna on kireällä. Nyt kun lapsi täytti vähän aikaa sitten neljä, ja on jo aika omatominen ja nukkuu yöt, huomaan että en ole koko ajan kireä kuin viulunkieli. Olen alkanut nauttimaan asioista ja poikani kanssa hengailusta. Meillä on useimmiten tosi hauskaa yhdessä, ja tuntuu että elämä helpottaa.

Uskon että itselläni raivarit ja jatkuvat ärsyyntyminen helpottavat, kun elämäntilanne helpottaa. Kun lapsi kasvaa, itsenäistyy ja saan enemmän omaa tilaa. Kun lapsi ei enää ole niin riippuvainen minusta, pääsen löytämään itseni ja oman elämäni takaisin. Tällä hetkellä voimat menevät siihen, että koitan pärjätä aina yhden päivän eteenpäin kerrallaan.

nuorena opin tukahduttamaan tunteeni

Löysin Sini Ariellin kirjoituksen naisten väkivaltaisuudesta, ja se kolahti minuun. Olen teininä ollut tunnettu siitä että olin ”väkivaltamuija”, koska mm. löin poikia jos he suututtivat minua. Luulen että minulla oli paljon patoutunutta vihaa ja käsittelemättömiä asioita (mm. äitini rintasyöpä), se kaikki se purkautui ulos väkivaltaisuutena. En myöskään koskaan kuullut että lyöminen olisi väärin, koska oli vaan cool ja hauskaa että tyttö lyö poikaa. Uskon että mediallakin on tässä osansa, koska en muista että olisin nuorempana koskaan  tv-ohjelmissakaan törmännyt sellaiseen, että naisten väkivaltaisuudesta puhuttaisiin huonona asiana.

Väkivaltamuijan kolikon toinen puoli oli sitten liian kiltti miellyttäjä. Kun olin päälle parikymppinen, tajusin että patoan vihaa ja negatiivisia tunteita sisääni enkä käsittele niitä millään tapaa. Ihmettelin, mistä välillä aivan uskomaton v*tutus ja hermojen menetys johtuu, kunnes ymmärsin kaivaa sisältäni. Uskon, että kiltin tytön syndrooma on nuorempana vaivannut minua myös. Olen yrittänyt olla kiltti ihmisille, niin että muut ovat käyttäneet kiltteyttä hyväkseen ja olen unohtanut omat tarpeeni. Se taas aiheuttaa patoutunutta vihaa, kun alitajuisesti tiedän että minua käytetään hyväksi.

Kun ei tajua pitää huolta itsestään ja rajoistaan, ei voi hyvin. Tärkein sanoma, mikä minulla olisi parikymppiselle itselleni – opettele sanomaan ei, kaikkeen ei tarvitse suostua miellyttääkseen muita.

KUVA: NOORA BRANDT

Olen masennuksen ja äitiyden myötä löytänyt taas uusia puolia itestäni ja opetellut sanomaan ei. Jos joku kysyy minulta apua tai palvelusta, mietin miten paljon asia kuormittaa minua, ja saanko itse siitä mitään hyvää irti. Jos asia tuntuu vaan vievän (vähiä) voimiani, kieltäydyn kohteliaasti. Olen äitiyden myötä oppinut vähemmän uppiniskaiseksi ja pyytänyt apua. Olen oppinut myös luottamaan yksinhuoltaja-ystäviini ja luoneet heidän kanssaan apu-ringin, jossa autamme toisiamme. Sen huomaa myös aika pian, jos ystäväpiirissä on niitä jotka vain ottavat, mutta eivät anna mitään takaisin. Olisinpa tajunnut tämän myös nuorempana!

 

paikkoja joista (toivottavasti) olisi jotain apua:

Lastensuojelun sosiaalityö (etsi oman paikkakuntasi lastensuojelu)

”Lastensuojelutarpeen arvioinnissa otetaan vastaan uusien asiakkaitten lastensuojeluilmoitukset ja tehdään lastensuojelutarpeen selvitykset.”

Perheneuvola (etsi oman paikkakuntasi perheneuvola)

”Kasvatus- ja perheneuvonta on tarkoitettu 0-17 -vuotiaille lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen. Perheneuvolasta saa apua lapsen tai nuoren kehitykseen ja kasvatukseen liittyvissä kysymyksissä, pulmallisissa perhetilanteissa sekä lasta tai perhettä kohdanneissa kriiseissä.”

Kaupungin aikuissosiaalityö

”Aikuissosiaalityötä tehdään yksittäisten asiakkaiden, perheiden ja yhteisöjen parissa. Asiakas voi hakea aikuissosiaalityön tiimistä apua esimerkiksi työhön, asumiseen, perhe-elämän sujuvuuteen, raha-asioiden hoitoon ja erilaisiin elämän kriisitilanteisiin liittyvissä ongelmissa.”

naisenvakivalta.fi

”Naisenvakivalta.fi tarjoaa verkkoapua naisen väkivaltaisuuteen. Tukimuotojamme ovat chat, tietopankki, ohjatut vertaisryhmät ja videokeskustelut. Me uskallamme kohdata – älä jää yksin!”

turvakoti.net

”Omaan väkivaltaiseen käyttäytymiseen havahtuminen ja siihen puuttuminen on vastuun kantamista sinusta itsestäsi, lapsistasi, puolisostasi ja läheisistäsi.

On tavallista, että omaa väkivaltaisuuttaan pelästyy ja häpeää jälkeenpäin. Usein tekijä uskoo, että väkivallan voi lopettaa päättämällä tai siirtämällä sen pois mielestään.”

Maria Akatemia

”Maria Akatemiassa on vuodesta 2003 toteutettu ehkäisevää väkivaltatyötä kolmiportaisella mallilla: 1) Avoin linja: soitto auttavaan puhelimeen 2) Demeter yksilökeskustelut 3) ammatillisesti ohjattu vertaisryhmä”

Ensi- ja turvakotien liitto

”Oletko kohdellut läheisiäsi väkivaltaisesti? Oletko aiheuttanut uhkaavan ilmapiirin ja pelottanut puolisoasi, lapsiasi tai muita läheisiäsi?

Voit tehdä asialle jotain. Aloita ottamalla yhteyttä johonkin alla olevista apua tarjoavista ammattilaisista. He tarjoavat tukea sekä miehille että naisille.”

mielenterveysseura.fi 

”Ota yhteyttä kriisikeskukseen, jos sinä tai läheisesi tarvitset tukea ja apua. Vastaanotolle voi hakeutua ilman lähetettä varaamalla ajan suoraan kriisikeskuksesta. Tapaamiset ovat luottamuksellisia ja yksityisyyttä kunnioittavia. Kriisikeskuksessa voi asioida nimettömänä ja palvelut ovat maksuttomia.”

 

Lue lisää:

”Nuku aina kun vauva nukkuu” ja muita vauvavuoden kliseitä

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Halvat (ja ilmaiset) huvit Helsingissä lapsiperheille

Päivitin tätä viime vuoden kesän listaa!

Mitä tehdä kesällä lasten kanssa Helsingissä? Paljon on kaikkea kivaa mitä voi tehdä ihan kotona, kotipihalla tai lähipuistossa. Frisbee, katuliidut, vesipyssyt, pallopelit, askartelu, lautapelit. Lapset (varsinkaan pienet) ei vaadi välttämättä hirveästi mitään leipää ja sirkushuveja, kunhan äiti tai isä ovat läsnä. Itselläni vaan meinaa hajota pää jos olemme kotona ja lähitienoilla monta päivää putkeen.

 

Ajattelin listata ilmaiset ja halvat huvit pääkaupungissa, jotta voisin itsekin kesän aikana palata näihin kun ei keksitä mitään tekemistä. Listasin erikseen sisä- ja ulkoaktiviteetit.

ULKOAKTIVITEETIT

Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha (ilmainen)

Kasvitieteellisen puutarhan ulkotilat ovat avoinna ilmaiseksi kello 9-20. Puutarhaa on uusittu ja se on ihan uskomattoman hieno ja siellä vierähtää helposti tovi. Kahvila on auki ma-la 9-18 ja siellä on myös lounas. Huomatkaa, että puutarhan vessat menevät kiinni silloin, mutta puutarhan ulkopuolella kadunkulmassa on ilmainen yleisö-wc.

Fallkullan eläintila Haltialan eläintila (ilmainen)

Haltialassa emme ole vielä päässeet käymään mutta Fallkullaa voin suositella. Siellä on kotieläinten lisäksi kahvila ja pieni leikkipuisto ja ihania paikkoja syödä vaikka omat eväät. Haltialassa on myös vapaasti käytettävissä oleva grilli, omat hiilet mukaan. Sieltä saa myös poimia mukaansa kukkia ja herneitä. Kummatkin kotieläintilat ovat maksuttomia!

Fallkullan sivut
Haltialan sivut​

Leikkipuistot (ilmainen)

Kesällä Helsingin leikkipuistoissa on lapsille ilmainen ruokailu, vanhemmalle vain omat eväät mukaan ja lapselle ruokakippo. Puistoista löytyy sateen sattuessa myös sisätilat. Useimmissa puistoissa on myös lasten kahluuallas. Katso avoinna olevat puistot täältä.

Plussana on, että leikkipuistoilla on usein grilli jota voi lainata, jos ottaa omat ruuat mukaan! Muistaakseni se on käytössä vain perjantaisin. Viime kesänä grillasimme usein leikkipuisto Kimmossa muiden perheiden kanssa, se oli todella hauskaa ja tuli tutustuttua samalla uusiin ihmisiin.

Meidän suosikit leikkipuistoista ovat Maunulan leikkipuistoKimmon leikkipuisto (auki kesäkuun mutta kiinni heinäkuussa) ja Tuorinniemen leikkipuisto Herttoniemessä. Tuorinniemen puisto on rempattu ja siellä on trampoliineista lähtien kaikkea kivaa sekä plussana merenranta ihan kivenheiton päässä.

Muita käymisen arvoisia leikkipuistoja (ilman ilmaista ruokailua) ovat Tervasaaren leikkipuisto ja Tokoinrannan leikkipuisto, siellä on upeat merimaisemat ympärillä. Tervasaarta suosittelen muutenkin retkikohteena, ja sieltä on kiva myös kävellä Kauppatorille päin, kun voi katsella satamassa laivoja matkalla. Tervasaaressa on myös matonpesulaituri, ravintola (tosin kallis sellainen) ja iso koirapuisto.

Mustasaari (lauttamatka 4€)

Suosittelen tutustumaan kaikkiin Helsingin saaristoihin, mutta Mustasaari on ihan meidän lemppari. Se on seurakunnan saari johon pääsee lautalla Taivallahden laiturilta, Eteläisen Hesperiankadun päästä. Lauttamatka maksaa aikuiselta 4€ edestakaisin ja on ilmainen alle 10-vuotiailta. Saaressa on lounasbuffet, kahvila (josta saa törkeän isoja ja hyviä korvapuusteja!), merenranta jossa voi uida, metsää sekä kaneja ja lampaita. Plussaa vielä siitä, että lampaat liikkuvat omalla alueellaan vapaana, ja niitä saa käydä halimassa!

Täältä tietoa lauttaliikenteestä sekä reittiohjeet.
Mustasaaren valtavat kanelipullat.

Suomenlinna (lauttamatka maksullinen/ilmainen rattaiden kanssa)

Kaikki tietää Suomenlinnan, mutta siihenhän ei koskaan kyllästy! Lauttamatka on rattaiden kanssa kulkiessa ilmainen ja muuten maksaa Helsingin sisäisen lipun verran. Suomenlinnassa on museot pääsymaksullisia, mutta suosittelen ainakin käymään sukellusveneessä! Suomenlinnassa on myös kirjasto, sekin on ilmaista huvia. 

Lelumuseon Café Samovarbar on aivan ihana ja sieltä saa todella hyvää kahvia (vink vink, väsyneet äidit!) ja ihania leivonnaisia. Samassa talossa on myös lelumuseo, mutta jos pelkää vanhanaikaisia nukkeja, ei kyllä kannata sinne kurkata. Samovarbarin kahvilan terassi on ihana kesäisellä auringonpaisteella, kun samalla voi katsella ohi lipuvia laivoja.

Suomenlinnassa sukellusvenemuseo.

Muita saaria: (lauttamatkat maksullisia)
Pihlajasaari
Mustikkamaa
Seurasaari
Uunisaari

Suosittelen myös saaristohyppelyä, Suomenlinna-Vallisaari-Lonna. Liput 8€ aikuiselta ja 4€ 7-16v lapsilta.

Uimarannat (ilmainen)

Tämä on tietysti aika itsestäänselvä ilmainen kesän aktiviteetti. Helsingissä on monia ihania rantoja, meidän suosikit ovat Kivinokan ranta,Tuorinniemen ranta, Pikkukosken ranta, ja plussana pienen pieni Tullisaaren ranta Laajasalossa.  Lisänä vielä Pirkkolan plotti!

Lasten liikennekaupunki

Polkuauto- ja pyöräkoulua ja liikenneopetusta lapsille. Täältä löydät liikennekaupungin kesän aikataulut!

Linnanmäki ja ilmaislaitteet (ilmainen)

Tämä on hyvä varsinkin teille, joilla on pieniä lapsia, minun 3-vuotias on aivan intona Lintsin ilmaislaitteista eikä osaa vielä vaatia sen enempää. Nykyään ei huvipuistoon tarvitse maksaa sisäänpääsymaksuakaan, ja jos ottaa omat eväät mukaan säästää siinäkin (ison) pennin.
Lista Linnanmäen maksuttomista laitteista.

Linnunlaulun silta (ilmainen)

Junia yleensä kaikki lapset tykkäävät katsella. Junien bongaamisen jälkeen voi pysähtyä Sinisen huvilan kahvilassa (tai syödä eväät matkalla) ja mennä sen jälkeen Töölönlahden puistoon jossa varmasti riittää lapsille tekemistä. Töölönlahden ympäri on myös kiva kävellä ja sieltä löytyy myös toinenkin leikkipuisto ja amfiteatteri jonka tapahtumia kannattaa myös bongata.

Alppiruusupuisto Haagassa (ilmainen)

Haagassa on Rhodopuisto, joka on aivan upea varsinkin silloin kun alppiruusut kukkivat. Puistossa mennään pitkälti pitkospuita pitkin, ja ne ovat osittain kapeita, mutta olemme pystyneet menemään rattaillakin siellä ihan hyvin. Läheltä löytyy myös Laajasuon liikuntapuisto, missä on paljon kaikkea kivaa lapsillekin. Sieltä löytyy pallokentät sekä temppuradat.

Kaupungin sivut
Retkipaikka -blogin juttu aiheesta

Rhodopuiston kukkaloistoa.

Hietsun kirppis ja torikahvit (ilmainen – tai kallis, löydöistä riippuen)

Hietsun kirpputori on myös meidän suosiossa. Me käymme paljon kiertelemässä kirppiksiä pojan kanssa. Hietsun torilla voi myös juoda torikahvit ja käydä tutustumassa Hietsun kauppahalliin. Tästä on myös lyhyt matka leikkimään Sinebrychoffin puistoon! Toinen käymisen arvoinen kirpputori viikonloppuisin on Konepajan Bruno.​ 

Teurastamo (ilmainen)

Nimestään huolimatta Teurastamo on ihana kulttuurikeidas keskellä Kalasataman teollisuusaluetta. Siellä järjestetään paljon konsertteja, lastentapahtumia ja ruoka- ja juomajuhlia.

Espan puisto / Espan lava (ilmainen)

Espan puisto on meidän ihan lempijuttuja. Siellä on usein katutaiteilijoita, esiintyjiä ja paljon ihmeteltävää. Kannattaa myös tsekata Espan Lava, siellä on kesäisin paljon ilmaiskonsertteja. Me tykkäämme yleensä kävellä Espaa pitkin Kauppatorille, sielläkin on paljon katseltavaa, ja lopuksi juoda (halvat!) torikahvit.

Vuonna 2017 Espalla oli saippuakuplataiteilija viihdyttämässä ihmisiä.

Puistot (ilmainen)

Retkieväät ja frisbee mukaan ja puistoon! Sinebrychoffin puisto, Alppipuisto (heinäkuussa viikonloppuisin ilmaiskonsertteja ja lasten tapahtumia), Kaivari, Ruttopuisto, Kaisaniemen puisto… Meidän lempparia on hakea pizza ja syödä se auringonpaisteessa puistossa. ​​​​

Espoo vinkki – Angry Birds puisto (ilmainen):

Angry Birds puisto Espoossa kauppakeskus Sellon lähellä. Tänne olemme välillä lähteneet Helsingistä asti kun pääsemme ilmaiseksi bussilla rattaiden kanssa.

Sisäleikit

Kansallismuseon Vintti (Sisäänpääsy 10€/9€/7€/Alle 18-v. ilmaiseksi)

Kansallismuseon yläkerrasta löytyy Työpaja Vintti. Siellä on mahtavia juttuja, iso leikkihevonen jonka selässä saa ratsastaa, erilaisia rakennus/palapeli-tehtäviä, pieni ruokapuoti jossa voi leikkiä myyjää ja ostajaa, siellä on kangaspuut joilla voi kutoa pitkää mattoa, mutta parasta meidän mielestä sielä on liukuhihnatyöskentely. Puisia kirjaimia laitetaan pitkin liukuhihnaa, ja niitä pitää kerätä oikeille paikoille rasiaan. Todella koukuttavaa, jopa aikuisille!

Vinkkinä – tällä hetkellä siellä on myös Barbie-näyttely!

Lasten kaupunki (ilmainen)

Ihan meidän suosikki! Sederholmin talossa (Senaatintorin kupeessa) ilmainen museo missä on lapsille todella paljon kaikkea historiallista kivaa leikkiä. Siellä saa pukeutua naamiais- ja prinsessa-asuihin, leikkiä entisaikojen ruuilla, leikkiä laivan kapteenia 1700-luvulla, tutkia vanhanaikaisia leluja, leikkiä nukkekodeilla ja junaradalla ja käydä mummolassa 70-luvulla sekä vanhan ajan koulussa vanhoine pulpetteineen. Paikassa on myös iso huone retkieväitä varten mikroineen.

Kesällä myös paljon muutakin ohjelmaa museossa, täältä voi seurata heidän Facebook-sivuiltaan uutisia.
Lasten kaupungin sivut

Itiksen leikkiasema (ilmainen nykyään!)

Pienehkö sisäleikkipaikka Itiksen kauppakeskuksessa. Sisäänpääsy vain 2 euroa ja sillä saa tunnin leikkiaikaa. Paikalta löytyy myös kahvila-alue (automaattikahvia). Parasta siellä on iso, koko seinän kattava screeni jossa on koukuttava peli, jossa pitää ottaa tippuvia matkalaukkuja kiinni.
Täältä löydät lisää infoa.

Kirjastot (ilmainen)

Kirjastot ovat ainakin meidän perheen ihan suosikkimestoja. Varsinkin 10-kirjaston jaRichardinkadun kirjaston lasten alueet ovat kivoja.

Ratikkamuseo (ilmainen)

Ratikkamuseossa on vain muutamia ratikoita mutta ainakin minun 3-vuotiaani on kovasti tykännyt käydä siellä ja tekemistä ja ihmettelemistä riittää silti. Sen jälkeen voi käydä vaikkapa kahvilla tai lounaallaKorjaamolla.

Päivälehden museo (ilmainen)

Päivälehden museo on kiva, toiminnallinen paikka lapsille, jossa on aina vaihtuva näyttely. Paljon ihmeteltävää! Vieressä on myös Richardinkadun kirjasto ja Espan puisto, vink vink!

Lentokoneiden katsomista lentokentällä (ilmainen rattailla/junalipun hinta)

Hurauta junalla Helsinki-Vantaan lentokentälle ja katsele lentokoneita! Toinen vaihtoehto on Malmin lentokenttä.

Museot (maksullisia/ilmaispäiviä)

Suosittelen museokorttia, vaikka se onkin kertaostoksena kallis, koska silloin on aina sisätiloissa tekemistä vaikka ei juuri sillä hetkellä olisikaan paljon rahaa. Museoilla on myös yleensä joka yhtenä päivänä kuukaudessa ilmainen sisäänpääsy. Vahva suositus esimerkiksi Luonnontieteen Museolle! Luonnontieteelliseen pääsee ilmaiseksi joka kuukauden ensimmäisenä perjantaina kello 14-17. Menimme kerran sinne ilmaispäivänä ja siellä oli aikamoinen kuhina, mutta ei liian täyttä.

Plussana lopuksi – kahvilasuositus: Kruunuhaassa ihana Mumin Kaffe! Siellä on upea leikkipaikka keinuineen, puolapuineen ja Muumi-kirjoineen. Ihana Muumi-sisustus ja astiat. Ehkä enemmän makeaa syötävää kuin suolaista tarjolla. ​Nykyään Muumi-kahviloita on keskustassa muuallakin, mm. Stockalla. Tosin Stockan kahvila on aika pieni.

Mitä vinkkejä teillä on kesäpäiville? Kommentoikaa, jos listasta puuttuu jotain! Otamme mielellään vinkkejä vastaan, mitä tehdä kun on retkituulella?