Kategoria: Äitiys

Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kyselin aiemmin keväällä pomoltani sekä lapsen päväkodin johtajalta, että onko minun mahdollista ottaa lapsi hoitoon minun ryhmääni, koska olen myös päiväkodissa töissä. Vastaus oli että ei voi, koska Helsinki ei suostu maksamaan Vantaalle päiväkotiin meneviä lapsia. Eli raha ja byrokratia olivat esteenä, eikä lapsen tai perheen tilanteen (edun) mukaan voida siis toimia.

Mutta sen sijaan että lapsi saisi tulla viideksi viikoksi kanssani töihin, jätin hänet eilen tuntemattomien hoitajien ja lasten kanssa tuntemattomaan paikkaan hoitoon. Kävimme toki pari viikkoa sitten muutaman tunnin ajan tutustumassa, mutta silti. Lasta jännitti aamulla, mutta se jäi sinne ihan hyvin. En sanoisi että hyvillä mielin, mutta yllättävän reippaasti.

En ymmärrä miksi tällaisissa tilanteissa ei voida toimia perheen edun mukaisesti? Olisin tietysti vienyt lapsen paikkaan minne muutkin lapset menivät, mutta se olisi tuonut jo tunnin työmatkaani puoli tuntia lisää, kun se päiväkoti on ihan toisessa suunnassa. Muut päiväkodin lapset sijoitettiin myös moneen eri päiväkotiin, koska yhdessä paikassa ei ollut tarpeeksi tilaa.

Tuntuu todella kurjalta viedä lapsi hoitoon tuntemattomien ihmisten luo, etenkin kun lapselle on haasteita aistiyliherkkyyden ja muiden aistien- ja tunteiden säätelyssä.

Lapsi on todella herkkä ja omaehtoinen. Toivon niin, että kaikki menee hyvin. Ainakin ensimmäinen fiilis päiväkodista itselläni oli hieman negatiivinen, siellä ei ollut ketään paikalla 6.15, ja yritimme huhuilla ja etsiä lapsen naulakkoa. 6.25 tuli hoitaja kahvia hakemasta, ja kuullessaan lapsen hoitopäivän pituuden hän kauhisteli useamman kerran kovaan ääneen että onpa tosi pitkä päivä lapsella. Lopulta hän hiljeni kun sanoin tiukasti että tämä on nyt tällainen tämä tilanne, enkä voi asialle yhtään mitään. Tulipa kiva fiilis yksinhuoltajana, että taas pitää syyllistyä pitkästähoitopäivästä.

Sentään hän otti lapseni hyvin vastaan ja lapsi jäi sinne lukemaan kirjaa hänen kanssaan.

Naama punaisena pyöräilyn jälkeen. Huhhuh olipa rankkaa, kun ei ole pyöräillyt ikuisuuksiin!

Seuraavat kuukaudet on yhtä pompottelua

Noel on nyt kaksi viikkoa varapäikyssä, jonka jälkeen meillä on viikon loma, ja sen jälkeen hän saa olla viikon vanhempieni luona. Sen jälkeen heinäkuussa hän on kolme viikkoa hoidossa, samassa paikassa mutta taas vaihtuu ryhmä, aikuiset ja lapset koska heinäkuun kesäpäivystys alkaa. Sitten olemme 1,5 viikkoa lomalla, onneksi.

Elokuussa koittaa kuukausi vanhassa päiväkodissa tutussa ryhmässä, mutta puolet kavereista lähtee eskariin ja juuri kuulin, että lisäksi ryhmän KAIKKI hoitajat vaihtavat työpaikkaa! Olin ihan suu auki, koska olin odottanut että edes elokuussa olisi tuttu ja turvallinen päiväkoti, koska syyskuussa muutamme, jolloin vaihtuu TAAS kaikki.

Ehkä me selviämme tästä(kin). Tuntuu vain tosi hurjalta tämä muutosten määrä, etenkin kun aistiyliherkälle lapselle muutokset voivat olla hankalia. Mutta toisaalta usein tämä stressi on vain aikuisen päässä, ja lapset sopeutuvat yllättävän nopeasti.

Olisi vain ollut meidän perheemme etu, että lapsi olisi saanut olla äitinsä kanssa töissä kesän, se olisi helpottanut meidän elämäämme ja työssäkäyntiäni huomattavasti. Jaksamisestani puhumattakaan.

Helpottaakseni kesän tarhamatkoja ostin polkupyörän! Meiltä menisi 25 minuuttia bussilla, koska tämäkin päiväkoti on aika kaukana, ja sinne on pitkä kävelymatka bussin lisäksi. Lähdimme eilen aamulla uudella pyörälläni liikenteeseen ja lapsi istui kyydissä. Meillä meni noin vartti matkaan, ja päiväkodilta pääsin kätevästi jatkamaan juna-asemalle ja töihin. (mitä nyt jalat huutavat maitohapoilla hoosiannaa ja pylly on kipeänä pyöräilystä, kun en ole vuosiin pyöräillyt) Mutta huh, kyllä on stressaava tilanne.

Uusi ihana pyöräni 💓

Synnytyksen jälkeinen masennus on väistynyt, mutta edelleen tuntuu että pienikin stressi voi tuntua maailmanlopulta.

Nyt vain vedän henkeä ja toivon että kaikki menee hyvin, ja että kestämme tätä tilannetta sinne syyskuuhun asti, jolloin vihdoin muutto on sitten ohi ja tilanne rauhoittuu.

Syyskuun muutto häämöttää edessä

Syksyllä saamme uuden asunnon ja silloin kaikki helpottuu, ainakin pikkuhiljaa. Tunnin työmatka vaihtuu puoleksi tunniksi ja toivomme että saisimme tarhapaikan siitä ihan läheltä. Lisäksi vanhempani asuvat viiden minuutin kävelymatkan päässä, kun nyt tällä hetkellä meillä menee bussilla heidän luo 45 minuuttia. Aika huikeaa, enkä muutenkaan malta odottaa uuteen kotiin muuttamista <3 Tuntuu että kävelen tulisilla hiilillä kun vain odotan muuttoa, ihka uusi asunto joka vasta on rakenteilla, lasitettu iso parveke, kaksi makuuhuonetta, kunnon keittiö ja ruokailutila, tilava eteinen, iso olohuone, kaikkea mitä meillä ei tässä kämpässä ole! Jee!!!!

Ja miten Noelin ensimmäinen päivä meni varapäiväkodissa? No, eilen iltapäivällä minua oli vastassa iloinen, pomppiva lapsi joka kertoi että hänellä oli ollut NIIN KIVAA. Siellä on kuulemma kivat aikuiset ja kivat lapset. Ja hyvää ruokaakin oli ollut! Että sellaista sitten, tulipahan taas stressattua turhaan!

Asioilla on tapana järjestyä

Asioilla on tapana järjestyä

Kuten kenties muistatte, kirjoitin vähän aikaa sitten postauksen, missä luki:

”Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.”

Jännästi asioilla on vaan tapana järjestyä, vaikka inhosinkin tuota lausetta kun olin masentunut. Masentunut mieli ei osaa ajatella että kaikki vielä järjestyy. Nyt osaan jo stressinkin alta ajatella, että kyllä tämä tästä.

Viime perjantaina sain tietää että saimme asunnon Herttoniemestä, kivenheiton päästä vanhempieni luota ja puolen tunnin työmatkan päässä. Olen saanut tällä viikolla jo järjestettyä isännöitsijälausunnon ja tänään irtisanon nykyisen asuntoni ja sen jälkeen teen uuden vuokrasopimuksen. Olen eilen laittanut hakemuksen myös uutta päiväkotia varten, ja nyt sormet ristiin että saamme paikan ihan lähellä olevasta päiväkodista.

Perjantaina oli hampparin ja juhla-kaljan hetki, kun saimme tietää asunnosta

Olen vuosia sitten asunut Roihuvuoressa ja sitä ennen Vuosaaressa, ollut koulussa Roihikassa ja tehnyt töitä Hertsikassa. Joten alue on ennestään tuttu, ja tuntuu kivalta palata takaisin itään. Parasta kuitenkin on, että saamme arkipäiviin lyhyemmän työmatkan ansiosta tunnin lisää vapaa-aikaa päivään, ja vanhempani asuvat ihan lähellä.

En malta odottaa syyskuun muuttoa. En muista milloin olisin ollut viimeksi näin onnellinen ja iloinen. Minulla on työpaikka jossa viihdyn, muutamme unelmien asuntoon, lapsi on saanut toimintaterapiaa ja kaikki on aika hyvin. Ajatelkaapa vähän, miten paljon elämäni on muuttunut. Vuosi sitten olin allapäin, uupunut masentunut ja työtön. Nyt kaikki on toisin. Ajatelkaa myös sitä, kuinka moni on töissä, kaikki asiat suhteellisen hyvin eivätkä he joudu joka päivä taistelemaan jonkin asian kanssa. Jotkut taistelevat siitä, että miten päästä sängystä ylös kun mikään ei tunnu hyvältä. Toiset taistelevat jatkuvasti talouden ongelmien kanssa. Yhdet taas jonkun muun asian kanssa.

Tästä tulee vaan mieleen se, että moni ei tajuakaan miten onnellisessa asemassa on, jos on (vaki)työpaikka ja talousasiat kunnossa. Että on katto pään päällä ja asiat ihan hyvin. Jos ei ole koskaan joutunut olemaan huolissaan terveydentilastaan, työttömyydestä tai toimeentulostaan, ei voi tietää miten kamalan älyttömän stressaavaa sellainen on pidemmän päälle. Tiedän, että kaikilla ei ole asiat niin hyvin kuin minulla nyt, koska minulla on kaikki perusasiat kunnossa. Kaikki eivät ole niin onnekkaita.

Entinen masentunut mieli kuitenkin lurkkii vielä olan päällä sanomassa, että mitä jos kuitenkin nyt jotain pahaa tapaht…

Ei. Tällä kertaa mieleni saa luvan olla hiljaa ja sopeutua siihen ajatukseen, että meillä on nyt asiat hyvin. Asiolla on tapana järjestyä!

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Kun elämässä (ja päässä) on kaaosta, ei kirjoittaminenkaan onnistu

Tällä hetkellä tuntuu että elän jossain oudossa välivaiheessa. Kesän ja alkusyksyn suunnitelmat tuntuvat yhdeltä isolta kaaokselta ja kysymysmerkiltä. En tiedä minne lapseni menee varahoitoon kesällä, en tiedä milloin pidän lomaa, en tiedä missä ryhmässä olen syksyllä töissä enkä tiedä muutammeko mahdollisesti uuteen asuntoon, uuteen kaupunginosaan lähitulevaisuudessa. Toisaalta tuntuu hullulta että olen sellaisessa elämänvaiheessa henkisesti sekä taloudellisesti että kykenen suunnittelemaan jopa ensi syksyä.

Tein tänään myös elämäni ensimmäistä kertaa laskelman kaikista lainoista ja veloista, ja hyvä etten pyörtynyt. Velkaa on kerääntynyt viime vuosien työttömyyden, pätkätöiden ja masennuksen takia aikamoinen summa. Nyt olen päättänyt, että koska työt jatkuvat ainakin vuoden vielä, aion siinä ajassa saada maksettua ison osan niistä.

En ole saanut stressiltä ja pään sisäiseltä kaaokselta kirjoitettua blogiinkaan oikein mitään viime aikoina. Tiedän ettei kukaan vaadikaan sitä minulta, mutta niin sitä vain kummasti vaatii itseltään liikaa. Minulla on valehtelematta useampi kymmenen postausta puolivalmiina mutta en saa mitään niistä valmiiksi asti. Aivot raksuttavat tyhjää.

Vähän väsynyt mutsi

Sen takia kirjoittelen täällä väsyneenä tällaista ”olen väsynyt ja pääni on kaaoksessa, sori siitä” – postausta sängyssä maatessani, vaikka pitäisi olla jo nukkumassa. Muistutan itseäni tässä nyt vähän niinkuin ääneen että hei – relax. Huolehdi itsestäsi nyt, ettet uuvu ja stressaannu täysin. Se uupumus hiipii niin hiljaa vierelle ettei sitä huomaakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Koita rauhoittua ja miettiä, että kyllä ne asiat taas järjestyy jotenkin. Ehkäpä kuukauden päästä kirjoitatkin blogiin jo, että ”voi kun ärsyttää tämä muuttokaaos”. Heh.

Välillä tuntuu että minulla on tällaisia kausia jolloin mikään ei oikein luonnistu, pää on sumua ja kaikki tuntuu irraliselta, oudon kaukaisilta enkä saa oikein kiinni mistään. Teen tuhatta eri asiaa mutta mitään en saa valmiiksi asti. Huoh.

Eipä tässä muuta, tällä hetkellä. Muistakaa huolehtia itsestänne ja voikaa hyvin! <3

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Vanhemmuuden sääntö: älä odota mitään niin et myöskään pety!

Ihanaa, pääsiäinen ja neljä päivää vapaata! Saa vaan löhötä, on hyvä ilma ja tänään mennään katsomaan lampaita!

Lähdimme lapsen ja minun vanhempieni kanssa Haltialaan katsomaan lampaita ja pikkuisia karitsoja. Olimme odottaneet lampaiden näkemistä lapsen kanssa, koska lampaat on ihan meidän lemppareita.

Tiedättekö sen fiiliksen, kun on mielessään odottanut sellaista seesteistä ihanaa päivää, aurinko paistaa ja linnut laulaa, on lämmin kevätpäivä ja lampaat ihania?

”Sitten todellisuus iskee vasten kasvoja, ja kaikki menee juuri niin pieleen kuin vain voi mennä.”

Lampolaan on aivan jäätävä jono, lapsi näkee arvontapöydän ja haluaakin sinne, mutta kun nyt ollaan tultu katsomaan niitä lampaita niin sittenhän saatana mennään katsomaan niitä lampaita. Sen jälkeen mennään arpomaan, okei? Lampaiden luo kun päästään, lapsi huutoitkee että haluaa pois, paska haisee, järkky määrä porukkaa tunkee katsomaan lampaita, puolella porukasta mukana vaunut ja jopa tuplarattaat, yritämme päästä pois mutta vaunut tukkivat väylän. Siinä sitten huutavan mukulan kanssa yrittää painia takaisin ulos raittiiseen ilmaan, jonka pitikin pääsiäisenä olla niin ihanaa ja lämmintä, mutta ei, kun harmaata pilveä ja kylmää viimaa tulee niskaan. Tässä vaiheessa sitä miettii, että eikö olisi vain voinut mennä arvontaan, lapsi olisi ollut tyytyväinen ja olisimme voineet lähteä kotiin.

Lampaiden katsominen meni vituiksi, mutta jos sentään arvontaan osallistutaan ja päästään sitten paremmilla fiiliksillä pois. Arpa maksaa kaksi euroa eikä kenelläkään ole käteistä. Lapsen pettymys on jo muuttumassa katastrofiksi ja äidin ohimossa jyskyttää vitutus-suoni. Jostain kaivetaan kaksi euron kolikkoa ja eikun arpomaan. Oranssista laatikosta saa valita lelun, ongelmana on vain se, että oranssi laatikko ammottaa puolityhjänä kun muut voittolaatikot pursuvat leluja. Lapsen huuli alkaa väpättämään, ei hän halua deodoranttia. Onneksi saa valita toisesta laatikosta pehmokalan, ja pääsemme kaikki vähän vähemmän vittuuntuneina kotimatkalle.

En aio poistua loppupäivänä viltin alta sohvalta mihinkään.

Note to self: Älä odota koskaan yhtään mitään niin et voi pettyä. Note to self 2: joskus voi antaa periksi ja mennä lapsen mielen mukaan saman tien, niin ei tarvitse alkaa kaikesta vääntämään ja tappelemaan. Note to self 3: muistutus itselle vielä siitä, että vaikka menisi lapsen mielen mukaan, se ei takaa että asiat silti menisivät putkeen. Tätä tämä nyt vain on, välillä. Note to self 4: pieni kannustuspuhe itselleni: vaikka sun teki mieli repiä hiukset päästä ja huutaa lapselle että nyt se pää kiinni, mä yritin järjestää kivan päivän ja sä vaan kiukuttelet, sen sijaan vedit syvään henkeä ja melkein jopa onnistuit pitämään ärsytyksen sisälläsi. Ihan vähän vaan kiukuttelit itse. Hyvä sinä!

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Kesän varahoito stressaa, miksi lapsiperheiden työssäkäymisestä tehdään niin vaikeaa?

Sain pari viikkoa sitten tietää että työni jatkuvat vielä ensi syksynäkin, eli seuraavankin kauden! Eli olen kesällä töissä kesäkuun ja sitten heinäkuun varapaikassa, kun ryhmiä supistetaan kesän ajaksi. Elokuussa palaamme takaisin omaa päiväkotiin ja toivottavasti samaan ryhmään. Hoitajia joudutaan vaihtelemaan eri ryhmien välillä, riippuen siitä kuka jatkaa ja minne saadaan lto palkattua. Jännittää, saanko pitää paikkani samassa ryhmässä missä olen nyt, vai olenko ihan eri ryhmässä, kenties eskareiden kanssa! Saa nähdä. Ennen syksyä tosin stressaa yksi jos toinenkin asia – nimittäin oman lapseni varahoito kesällä.

Päiväkodin kesäsulku hankaloittaa työssäkäyvän elämää

Lapseni päiväkoti joutuu evakkoon jo kesäkuussa (ja heinäkuun myös), kun viereen rakennetaan iso päiväkoti ja rakennustyöt aiheuttavat pihan sulkemisen kesäksi. Kysyin pk:n johtajalta, onnistuisiko vaihtaa kesä- ja heinäkuuksi lapsi sinne päiväkotiin missä itsekin olen töissä, mutta ei kuulemma voi mitenkään päin. Tämä johtuu siitä että olen töissä Vantaan kaupungilla ja asumme Helsingissä. Ihan typerää byrokratiaa, joka aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa minun työssäkäyntiäni kesällä.

En tiedä vielä mihin päiväkotiin lapseni joutuu kesäksi, ja kuinka kaukana se on. Tällä hetkellä se paikka mitä on ehdotettu, on 20 minuutin bussi- ja kävelymatkan päässä. Eli se lisäisi työmatkaani ainakin puolella tunnilla per suunta, eli työmatkani venyisi vähintään 1,5 -tuntiseksi. Täällä meidän lähistöllä olisi yksi päiväkoti, mutta sekin pursuu jo liitoksistaan eli sinne ei voida mennä, ja kesäsupistusten takia sekin on kiinni heinäkuussa. Kenen etu tämä on? Kaikista vähiten lapsen etu, joka joutuu nyt jo olemaan hoidossa kymmenen tuntia päivässä.

Päiväkodit pursuvat nyt jo täpötäynnä, ja lisäksi Helsinki päätti poistaa kotihoidontuen kuntalisän kaksi vuotta täyttäneiltä. Minne ajateltiin nämä kaikki lapset tunkea, kun on nyt jo täyttä kaikkialla?

Missä asumme syksyllä?!

Olen myös hakenut kaupungilta asuntoa Itä-Helsingistä! Jännittää todella paljon, vaikka en usko että saamme vaihtoasuntoa. Vanhempani asuvat Itä-Helsingissä ja haluaisimme muuttaa lähemmäs heitä, samalla ratkeaisi pitkä työmatkakin – työmatka olisi vain puoli tuntia tunnin sijaan. Pitäkää peukkuja hurjan paljon, että saamme asunnon sieltä! En haluaisi muuttaa, koska olemme asettuneet niin mukavasti tänne Länsi-Helsinkiin. Mutta ajatus siitä että saisimme muuttaa ihka-uuteen uudiskohteeseen, ai että. Saamme tietää tässä noin kuukauden- parin sisällä, saammeko asuntoa tästä uudiskohteesta.

Sitten jos muutamme, täytyy taas miettiä ihan uudestaan päivähoito ja muut. Apua!

Jäämme jännityksellä odottamaan, mitä kesä ja syksy tuo tullessaan. Vaikka olen sellainen aika perus positiivinen ja optimisti, olen myös murehtija-stressaaja -luonne, eli murehdin etukäteen kaikenlaisia ongelmia ja pulmia mitä saattaa eteen tulla. Se on aika rankkaa se! Kesälomaakin minulla on ihan palkallista, kahdeksan päivää. Ja nekin pitäisi miettiä mihin väliin nekin tungen. Heh ja apua! Stressiä ja muutoksen tuulia ilmassa, mutta silti tunnen sellaisen pienen jännityskutinan vatsassani, että meillä meneekin aika hyvin nykyään…

Mitä teidän kesäänne kuuluu? Onko minkälaisia suunnitelmia? Aiheuttaako päiväkotien sulku vaikeuksia teilläkin päin?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

5.30 soi herätyskello. Tai tarkemmin sanottuna kolmas torkku, ja pakottaudun ylös sängystä. En ole koskaan osannut nousta ylös ilman että torkutan. Vihaan aamuherätyksiä, mutta minkäs teet kun on pakko herätä töihin. Onneksi minulla on työpaikka minne on kiva lähteä, koska se helpottaa aamuja (edes vähän).

6.15 lähdemme päiväkodille. Useimmiten aamut sujuvat ihan hyvin, välillä tulee pientä kiukkua itse kullakin, mutta useimmiten ei. Tänä aamuna itselläni meni hermo, koska meillä ei ollut leipää joten en saanut aamiaista tehtyä töihin. Tiuskin lapselle kun hän oli niin hidas pukemaan. Huoh. Huono äiti-fiilikset vahvana heti aamusta.

Uskomatonta kun jo kuudelta aamulla aurinko nousee!

6.37 olen vienyt lapsen päiväkotiin (minne hän onneksi jää tosi mielellään), ja lähden bussipysäkille, josta lähtee bussi 6.44. Meillä on aika minuuttiaikataulu aamuisin, mutta se toimii hyvin.

Työmatkalla juon kahvia ja kuuntelen äänikirjoja ja podcasteja. Tällä hetkellä kuuntelussa on Harry Potter, ja aina kun tulee uusi jakso niin kuuntelen podcasteja: Huorapuutarha, Kaverin puolesta kyselen ja Jäljillä on ollut ihan suosikkeja.

7.20 vaihdan bussia. Usein tämä toinen bussi on myöhässä tai jättää vuoroja väliin, minkä takia joudun lähtemään töihin niin että varaan ylimääräisen vartin matkoihin. Se on rasittavaa, koska on muutenkin pitkä työmatka. Laitan palautetta jatkuvasti HSL:lle asiasta, mutta he eivät tartu asiaan millään tapaa. Raivostuttavaa! Tästä lystistä maksan 106€ kuukaudessa. Tänä aamuna käy tosi nolosti, kun vilkaisen kännykkää ja olen niin väsynyt etten huomaa että bussi tuleekin jo. Bussin piti tulla vasta 5 minuutin päästä mutta kuski kaahaa täysiä ja on etuajassa – viime tingassa heiluttelen matkakorttiani. Huomaan että kuski kiroaa ja selvästi huutaa ”jumalauta vittu” ja kurvaa pysäkille. Pyydän anteeksi ja kuski mulkaisee vihaisena. Kiva alku tälle päivälle…

Ei kantsi keskittyä kännykkään kun odottaa bussia. Note to self.

7.45 työt alkavat. Aamuvuoro on jo paikalla ottamassa vastaan ensimmäisiä lapsia ja minä tarjoilen aamupalan lapsille tasan kahdeksalta. Yleensä samalla juon kahvia tai teetä ja syön oman aamupalani.

8.30-11 me ulkoilemme ja teemme töitä pienryhmissä. Ohjaan tosi mielelläni kädentaitoja, ja olemme aloittaneet pääsiäisaskartelut jo. Meidän tiimissä on neljä kasvattajaa ja 19 lasta, ja joka viikko valitsemme yhden pienryhmätehtävän joita ohjaamme pitkin viikkoa kolmelle eri pienryhmälle. Tällä viikolla meidän opiskelijallamme on näyttöviikko joten pienryhmätoiminta on aika suunnittelematonta. Maanantaista perjantaihin kuuluu aina joka viikko kädentaitoja, jumppaa, musiikkia ja kielen kehitystä, ohjattua leikkiä, sekä perjantaisin yleensä tehdään joku retki. Yksi kasvattaja on varattu aina yhden erityislapsen tueksi.

Tänään jään viskareiden kanssa sisälle ja piirrämme ja muovailemme. Sen jälkeen lähdemme ulos 1,5 tunniksi ja on ihana ilma kun aurinko paistaa.

Työlooki tänään.

11.15-12 syömme lounasta. Ruuaksi on kalakeittoa, leipää, tomaattia ja näkkäriä. Ruuan jälkeen lapset käyvät vessassa ja menevät nukkumaan. Menen tarvittaessa auttamaan nukuttamisessa, ja sitten kello 13-14 menen vahtimaan lasten unta lepohuoneeseen. Jos minua ei tarvita nukuttamiseen (joskus sinne tarvitaan jopa neljä kasvattajaa, mutta useimmiten kaksi riittää), hoidan muita hommia ja otan pienen kahvitauon.

Tänään meillä on tiimipalaveri, ja teen samalla viikkotiedotetta. Joudumme tekemään ne kahvihuoneessa koska yksi tiimistämme on näyttökeskustelussa opiskelijan ja opettajan kanssa. Saan tehtyä tiedotetta valmiiksi jotta voin perjantaina viimeistellä sen ja lähettää vanhemmille. Kahvihuoneemme on avoin tila myös lapsille, joten tiedotetta ja palaveria on hieman hankalaa tehdä, kun koko ajan tulee keskeytyksiä. Mutta keskeytykset kuuluvat olennaisesti lastenhoitajan työhön, joten emme edes osaa häiriintyä, heh.

14.00 välipalatarjoilu alkaa ja lopetan tietokonehommat ja siirryn auttamaan lapsia pukemaan unien jälkeen ja rauhoittumaan pöydän ääreen syömään. Tässä vaiheessa päivää lapset yleensä hyppivät pitkin seiniä ja meteli on korvia huumaavaa. 14.30-15.00 lähden ulos muutaman ensimmäisen lapsen kanssa ja juttelen usein vanhemmille jotka tulevat jo hakemaan lapsiaan. Tässä työssä yksi haastavimpia asioita on vanhempien kanssa kommunikointi, etenkin jos on jotain ikävämpää kerrottavaa lapsista.

Lue myös: Olen ollut äitinä tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

15.30 lähden kotiin. Minulla on usein kiire bussiin joka lähtee pysäkiltä 15.36. Vaihdan bussia 15.56 ja joskus ehdin tässä välissä käymään kaupassa. Jos ehdin, ostan yleensä pienen yllätyksen lapselle, toissapäivänä ostin otsalampun, viime viikolla pääsiäismunan.

16.40 saavun lapsen päiväkodille missä usein on vastassa hyväntuulinen lapsi jonka kanssa käymme läpi mitä olemme päivän aikana tehneet ja syöneet. Riemu on lapsella suuri, jos olemme sattuneet syömään samaa ruokaa. Tänään siellä on kiukkuinen ja nälkäinen ja kaiken lisäksi märkä lapsi vastassa. Olen juuri taas tilannut lapselle uuden kurahaalarin koska edelliset eivät pidä vettä (myös ainoat uudet vedenpitävät hanskat ovat hukassa, mutta se on jo vähän liikaa kapasiteetilleni juuri nyt). Käymme kaupassa nopeasti ja lapsi haluaa broilermakaronilaatikkoa. Itse päätän syödä edellispäivän valmiita hampurilaisia, jotta saisimme syötyä nekin pois jääkaapista.

Hiihtolomalla kävimme Heurekassa, mistä ostin niin coolin avaimenperän itselleni.

17.30 tulemme vihdoin kotiin, koko matkan kaupasta kotiin kuuntelin lapsen ”tylsää äiti tylsää äiti nälkä ÄITI ÄITI TYLSÄÄ en jaksa kävellä” mankumista. Olen väsynyt ja nälkäinen ja itsekin kiukkuinen. Myönnän, että saatoin mankua takaisin lapselleni, kuten jokainen kypsä, aikuinen 36-vuotias äiti tekisi tässä vaiheessa.

18.15 olemme kummatkin syöneet (sohvalla Netflixiä katsoen) ja paremmalla tuulella. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo iltatouhut. Makaamme sohvalla, katsomme Barbapapaa ja syömme irtareita mitä eilen ostimme kaupasta. Meillä karkkipäivä on häilyvä käsite ja sohvalla syöminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Boheemissa kodissa ei mikään ole niin justiinsa. Meillä myös odottaa viikon ajalta kaikki roskat ulosviemistä, tiskipöytä on röykkiö ja kämppä kaaos. En jaksa välittää tällä hetkellä siitä, kun on mukavampaa maata sohvalla lapsi kainalossa ja katsoa Barbapapaa.

Äitien tekemää ruokaa!

19.15 mennessä olen raivannut lapsen huonetta (vaihdoin järjestystä sunnuntai-iltana, taas joku random päähänpisto), laittanut meidän vaatteemme aamua varten valmiiksi ja sanon lapselle että nyt suihkuun. Lapsi alkaa raivoamaan että ei halua, ja hetken vängättyämme raukka alkaa itkemään ja sanoo ”äiti arvaa miksi itken, no siksi että mua väsyttää kamalasti ja haluan nukkumaan!” Halaan häntä ja passitan suoraan sänkyyn. Olin juuri hänen huoneessaan laittanut kaikki unikaverit yhteen laatikkoon, ja lapsi ehdottaa että veisimme sen makuuhuoneeseen jotta olisi helpompi sieltä aina valita unikaveri.

Makaan hänen vieressään kunnes hän nukahtaa. Joinakin iltoina siihen saattaa mennä tunti, tänä iltana lapsi nukahtaa melkein heti kun pää osuu tyynyyn, eli oli siis oikeasti todella väsynyt. Äitiys on kyllä jatkuvaa tasapainottelua siinäkin että osaa kuunnella lastaan. Onko se oikeasti niin väsynyt että haluaa nukkumaan, vai pistääkö muuten vain hanttiin?

19.40 makaan edelleen sängyssä ja kirjoitan tätä postausta, koska en jaksa nousta. Tekee mieli simahtaa suoraan tähän viereen, mutta kun on pakko käydä suihkussa ja valmistella loputkin asiat huomista aamua varten. Meillä on niin vähän aikaa aamuisin että haluan aina laittaa kaiken mahdollisimman valmiiksi.

20.15 olen käynyt suihkussa, ja se on ihan riemuvoitto. En nimittäin jaksa käydä joka ilta suihkussa, kun väsymys jo voittaa ja rojahdan sänkyyn. Suihkussa kuuntelen ysäri-dancehall miksausta, ja se piristi iltaani. Mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin pieni tanssahtelu, oli se sitten suihkussa tai missä vain. Kyllä, minä tanssin suihkussa!

Silmäpussit olalle ja suihkuun…

Katson hetken vielä läppäriltä muutaman jakson sarjoja, ja makaan raatona sohvalla. Koitan huoltaa hieman todella jumissa olevaa niskaani mm. kipukoukulla. Niska on taas ollut niin jumissa että kärsin päänsäryistä ja migreenistäkin toissapäivänä. Juuri ennen nukkumaanmenoa saan ihanan viestin blogin lukijalta instassa, että olen onnistunut yhdellä kuvallani piristämään hänen päiväänsä edes vähäsen. Niin ihanaa <3

22.20 menen nukkumaan. Nukumme lapsen kanssa samassa sängyssä, ja olen luopunut kokonaan lapsen omasta sängystä. Olemme nukkuneet neljä vuotta todella surkeasti, ja tällä hetkellä nukumme täydet yöt kun olemme vierekkäin, joten olemme näin niin kauan kun se toimii.

Olen aivan poikki, mutta innoissani siitä että huomenna on perjantai. Lauantaina lapsi menee vanhempieni luo yöksi ja saan vähän hengähtää. Ihanaa viikonloppua kaikille!


Lue myös:

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!


Luin hyvän mielipidekirjoituksen Hesarin nettisivuilta. Siinä puhuttiin äitiyden arvostelemisesta ventovieraiden toimesta. Olen itsekin usein törmännyt tähän, etenkin silloin kun lapsi oli pieni. Milloin se oli asiaa tutista ja sen pois ottamisesta, kännykän käytöstä tai lapsen raivokohtauksista. Aina jollain oli joku muka hyvää tarkoittava neuvo, ilkeä kommentti tai paheksuva katse annettavana. Arvostelu ja kommentit alkoivat jo raskausaikana, ja se ärsytti minua.

En tiedä arvostellaanko isyyttä samalla tavalla, vai katsotaanko edelleen isää joka kulkee lastensa kanssa sankarina, joka huolehtii jälkikasvustaan? Kertokaa ihmeessä isät, mikä on teidän kokemuksenne, arvostellaanko isyyttä samalla tavalla? Ainakin Ylen uutisen mukaan isät saavat olla lastensa seurassa älypuhelimiensa kanssa, kun taas äitejä arvostellaan tästäkin. Olisi mielenkiintoista kuunnella myös isien puheenvuoroja aiheesta. Tässä postauksessa puhun vain äideistä, koska puhun omasta kokemuksestani.

”– Kiintymyssuhteen muodostuminen näkyi hyvin vahvana ja se liitettiin äiteihin, jotka nähdään yhä ensisijaisena hoivaajana. Älypuhelimen katsotaan häiritsevän äidin ja lapsen välistä suhdetta, kuvailee Lehto.” –yle.fi

Äitiys on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ja helposti tulee loukanneeksi jos kommentoi toisen tapaa olla vanhempi. Itse huomasin tämän kun tulin äidiksi. Aiemmin en useinkaan välittänyt mitä muut ovat mieltä minusta, mutta äidiksi tultuani olen ollut todella herkkänä kaikelle arvostelulle.

Tuki puuttuu, mutta kritiikkiä kyllä tulee

Muistan kun kuljin vauvan kanssa uupuneena ja masentuneena, ja olin todella epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Joka kerta kun astuin ulos kotiovesta, pelkäsin arvostelua. On helppo sanoa että ei pidä välittää siitä mitä muut kommentoivat, mutta se ei ole niin helppoa kun on muutenkin jo heikoilla, väsynyt ja uupunut.

Mielestäni kyse on myös siitä, että muiden pitäisi vähän miettiä mitä suustaan suoltaa ulos. Onko aiheellista kommentoida pienen lapsen äidille, että nyt se tutti lapselta pois tai hampaat menevät pilalle? Onko tarpeellista kommentoida bussissa olevalle äidille, jonka on nähnyt viiden minuutin ajan näpyttelevän kännykkää että ”niin ne äidit vain tuijottavat kännykkää eivätkä ollenkaan huomioi lasta!” Auttaako tällainen arvostelu ja kommentointi ketään? On tietysti hyvä että asioista (kuten vanhempien älylaitteiden käytöstä) keskustellaan, mutta rajansa kaikella.

Vai voisimmeko pitää suumme kiinni, ja olettaa että vanhemmat kyllä osaavat hommansa? Ainakin Raisa Cacciatore on sitä mieltä että nykyvanhemmilla on homma hanskassa, mutta perheiden tuki ja apu sen sijaan puuttuu.

”Kuopiolainen Lotta Taskinen muistuttaa, että se mitä ulkopuolinen näkee, on vain pieni hetki kyseisen ihmisen elämästä. – Tunnutaan harrastavan jatkuvaa tarkkailua ja monitorointia. Se ei ainakaan helpota vanhemmuuden kokemusta ja syyllistävä puhe ei auta vanhemmuudessa kohdattuja haasteita, korostaa Lehto.” –yle.fi

Äitimyytti elää ja voi hyvin – mutta täydellistä äitiä (vanhempaa) ei ole olemassa

Äidit eivät ole mitään täydellisyyden perikuvia, vaikka naiivisti uskoin niin ennen vauvan tuloa. Kun vauva syntyi, koin huonoa omaatuntoa milloin mistäkin, koska en ollut läheskään täydellinen. Kun kuulee omassa päässään koko ajan syyllistämistä kaikesta, on vaikea olla kuuntelematta (ja ottamatta itseensä) neuvoja ja kommentteja myös ulkopuolisilta. Itsensä syyllistämiseen minulla tietysti vaikutti paljon synnytyksen jälkeinen masennus, mutta sitä ei ainakaan helpottanut jatkuva ulkopuoleltakin tuleva syyllistäminen.

Toki olemme saaneet ihania kommentteja ventovierailta ja paljon apua rattaiden kanssa kulkiessa ovien avaamisessa, kauppa-raivareissa ja niin edelleen. Mutta ne ilkeät kommentit jäävät helpommin kaivelemaan väsyneen (tuoreen) äidin mieltä.

”Vanhempien arvostelu on osa tätä yksin jättämisen kulttuuria. Moittimisella ei korjata mitään. Ne, jotka kohtelevat lapsia kaltoin, vähät välittävät arvostelusta, kun taas tunnolliset kuormittuvat moitteista entisestään. Tahtoisin vapauttaa vanhemmat turhasta syyllisyydestä.”  – Raisa Cacciatore

Kun yrittää hitto vie parhaansa 24/7, pahimmillaan ilman minkäänlaista taukoa, on vaikea pitää itsensä kasassa. On vaikea olla huutamatta kun maitolasi kaatuu kolmannen kerran sen päivän aikana, on vaikea hillitä itsensä joka kerta kun lapsi saa itkupotkuraivarit, mutta meidän äitien vain pitää venyttää pinnaa! Ja juuri silloin, kun pääsee ulos vähän hengittämään, tulee joku joka katkaisee kamelin selän ja arvostelee äitiyttäni kahden minuutin perusteella.

Ei riitä ettet huutanut kun lasi kaatui ja selitit tuhannen kerran että maito juodaan, ei kaadeta. Ei riitä sekään, että osasit olla rakentavasti rauhallinen kaikki ne kymmenen kertaa kun lapsi veti raivarit.

Ei se auta, kun ulkona joku kuitenkin on sitä mieltä että olet paska äiti kun katsot google mapsista reittiä uuteen leikkipuistoon, jotta saisitte edes vähän vaihtelua päivään. Ei auta. Huono äiti, kun tuijottaa vain kännykkää eikä kommunikoi lapsen kanssa.

Arvostelu alkaa jo raskausaikana

Jo raskausaikana tuntui siltä että kehoni, ruokailutottumukseni ja elämäntapani eivät kuuluneet enää vain minulle, vaan koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Sain neuvoja sieltä täältä kuinka fetaa voi syödä ihan hyvin eikä kannata olla hysteerinen sen suhteen. Ei nyt mitään listeriaa kannata hysteerisesti pelätä! Että nyt pitää liikkua ja syödä terveellisesti mutta ei saa tanssia liikaa, mitä se vauvakin siitä heiluttelusta tykkää. Kuinka pinnasänky on turha ja äitiyspakkaus on parasta mitä on olemassa. Toiset sanoivat, että ota se Kelan raha, ei sillä pakkauksella mitään tee, ja pinnasänky ehdottomasti pitää olla. Kuuntelin kyllä mielelläni neuvoja, mutta osa tuntui kieltämättä arvostelevalta ja vähättelevältä. Ihan kuin en itse osaisi miettiä ja ottaa selvää mikä meidän perheelle toimii.

Miten opin ikinä luottamaan itseeni äitinä, kun en saa selvää mitä neuvoa pitäisi noudattaa ja mitä ei? On vaikea kuunnella omaa äidinvaistoaan, kun joka nurkan takaa tulee uusi neuvo päin pläsiä. Tutuilta, sukulaisilta ja ystäviltä voi hyvin ottaakin neuvoja vastaan etenkin jos niitä kysyy. Mutta se kun ei pyydä neuvoja ja silti neuvotaan arvostelevaan sävyyn, se ei tunnu kivalta. Etenkään tuntemattomien toimesta.

Jatkuvasti joutuu lukemaan mielipidekirjoituksia ja kommentteja siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat pilalla, ja äitien vaatetusta ja ulkoista olemustakin arvostellaan. Eihän äiti mitenkään voi olla hyvä äiti, jos pukeutuu minihameeseen tai hänellä on pinkki tukka?! Ja se kännykkä, se pirun kännykkä joka tuhoaa kaikkien kiintymyssuhteet.

Lue myös: Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia, heh heh!”

Entä sitten se vartalon arvostelu? Hohhoijaa. Milloin minulla oli liian pieni vatsa, milloin liian iso. ”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia?” Vatsan lääppijät ja bussissa tuntemattomien kommentointi vartalostani, huh. Muistan ikuisesti kun yksi nainen istui viereeni bussissa, huomasi ison vatsani ja alkoi kertoa omasta synnytyksestään yksityiskohtaisesti. Veri roiskui, huutoa tuli ja väliliha repesi täysin. Hän antoi myös ”hyvää tarkoittavia” neuvoja kuinka pitäisi synnytyksessä tehdä niin tai näin että välttäisin repeämät. Yök. Juuri tämän ensisynnyttäjä haluaakin kuulla. 

Sain myös kommenttia muutama kuukausi synnytyksen jälkeen tuntemattomalta mieheltä kaupassa että olen näköjään ollut ruoka-aikaan kotona. Kiva, kiitos. Kun huusin hänelle törkeää kommentoida toisen vartaloa tuolla tavalla, hän vastasi että hei vitsi se vain oli, älä ota niin vakavasti. Niinpä, siis ihan omaa syytähän se on kun loukkaannuin moisesta.

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Ilmainen neuvo kaikille:

Etenkin jos vanhempi on tuiki tuntematon jossain julkisessa kulkuvälineessä, et voi mitenkään tietää mitä tämä ihminen käy läpi. Itselläni pahimman masennuksen aikana kaikki arvostelu tuntui tosi pahalta enkä osannut olla vain välittämättä. Eikä pidäkään, sillä minun pitäisi voida kulkea ulkona ilman että minua tai äitiyttäni arvostellaan. Tuntui että joka kerta kun yritin piristää itseäni menemällä ulos neljän seinän sisältä, tuli vain paha mieli kun arvostelua tuli. Minuun on useita kertoja jopa käyty bussissa ja kadulla käsiksi, kun joku on kokenut että olemme tiellä lastenvaunujen kanssa.

Nykyään kun istumme neljävuotiaan kanssa bussissa, saattaa jonkun mielestä ehkä näyttää siltä että laiminlyön lastani jos tuijotan kännykkääni ja lapsi tuijottaa ikkunasta ulos hiljaa.

Mutta kukaan ulkopuolinen ei tunne meitä, eikä tiedä että poikani rakastaa istua hiljaa bussissa ja katsoa ulos, ja miettiä yksikseen. Aina välillä pohdinnat tulevat ulos kysymyksinä joihin sitten vastaan. Tämä on hänelle tärkeää ajatustyötä, eikä minun laiminlyöntiäni, vaikka näpyttelisinkin älyluuriani vieressä.

Nyt tulee ihan ilmainen neuvo, jota saa soveltaa:

Ihmisten kuuluisi pitää suunsa kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

 

 

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Toissapäivänä sain instagramiini teini-ikäiseltä pojalta ikäviä kommentteja.

”Vitun läski, hyyi, vittu laihduta läski!”

Yleensä vain blokkaan suoraan tällaiset käyttäjätilit, etenkin aikuisten tilit. Teinien ja lasten kohdalla mietin että olisi tärkeää saada kiinni heidän vanhempansa, tietävätkö he mitä lapset puuhaavat somessa? Minkälaista on lasten ja nuorten somekäyttäytyminen? On vaikeaa valvoa kaikkea mitä he tekevät netissä, joten keskustelu on tärkeää kotona. Saako ihmisiä haukkua netissäkään? Tajuavatko lapset, että siellä ruudun takana on aina tunteva, ajatteleva ihminen joka saattaa loukkaantua ikävistä sanoista?

 

Saankin yhteyden pojan vanhempiin!

Sain siis tosiaan eräältä pojalta inhottavia kommentteja instaani. Blokkasin hänet, koska viestejä tuli koko ajan lisää, ja aloin miettimään saisinko kiinni hänen vanhempansa. Hänen instatilinsä nimi viittasi oikeaan nimeen, joten pistin googleen sen. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oi mutsi mutsi -bloggaaja Elsa on myös kokenut samaa, että teinitkin lähettävät hänelle vihapostia. Häneltä sain vinkin että voi myös kommentoida tämän lapsen sometilille – kehottaa esimerkiksi poistamaan inhottava viestinsä sometililtäni ja kertoa ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.

Elsa auttoi etsimään tämän pojan vanhempia facebookista – ja laitoin viestiä eräälle äidille. Tämä vastasi että ei ole hänen lapsensa, mutta mahdollisesti hänen sukulainen. Hän soitti pojan isälle, mutta selvisi että ei ollutkaan sama poika kyseessä.

Samana iltana sainkin viestin instagramissa tämän pojan äidiltä – kyseessä oli sittenkin ollut tämä poika. Hän oli tunnustanut että oli tehnyt toisen profiilin instaan, josta vanhemmat eivät olleet tietoisia. He olivat kavereiden kanssa jakaneet minun profiiliani keskenään ja päättäneet yhdessä haukkua minua. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja niin edelleen.

 

Koko kylä kasvattaa?

Kun on kyse tällaisesta somekäyttäytymisestä, voidaan helposti kääntää katse ensin vanhempiin – eivätkö he opeta mitään lapsillensa, mikä nykyajan vanhempia vaivaa kun ei opeteta käytöstapoja!? Totuus kuitenkin on se, että vaikka sillä ei voi oikeuttaa tällaisia tekoja niin teinit ovat teinejä. Ryhmässä on helposti vietävissä typeriin juttuihin, eikä netissä varsinkaan ole helppo tajuta että teoilla on seurauksia.

 

Vaikka vanhemmat vahtisivat lastensa somekäyttäytymistä, on todella helppo netissä tehdä valvomatta asioita. Sen takia olen sitä mieltä että koko kylä kasvattaa.

 

On meidän kaikkien tehtävä olla mukana kasvattamassa ja valvomassa meidän lapsia ja nuoria. Jos kukaan ei puutu asioihin, eihän mikään voi muuttua? Sen takia päätin kirjoittaa tästä blogiini (tietysti pojan ja äidin luvalla). On helppo osoittaa syyttävällä sormella, että nuoret ovat pilalla, mutta ketä se auttaa? Somemaailma muuttuu niin hurjaa tahtia, että vanhempien on välillä mahdoton pysyä perässä. Sen takia kehotankin kaikkia vanhempia tutustumaan mediakasvatukseen ja keskustelemaan avoimesti lastensa kanssa.

Muistan kerran kun olin bussipysäkillä ja kadun toisella puolella joukko teinejä hyppi autotielle ottamaan kuvia itsestään. He hyppivät siinä hyvän tovin, eikä kukaan sanonut mitään, vaikka pysäkki oli täynnä ihmisiä! Huusin kadun toiselta puolelta, että nyt helvetti soikoon loppuu tuollainen pelleily, te jäätte kohta auton alle! Siihen loppui se tyhmäily. Olisivatko ne aikuiset siinä pysäkillä ottaneet niskoilleen sen, että eivät sanoneet mitään ja joku jää auton alle? Mielestäni koko kylä kasvattaa, ja täytyy sanoa, jos joku käyttäytyy typerästi. Vanhemmat eivät voi olla koko ajan vieressä vahtimassa. Haluaisin myös ehdottomasti tietää, jos minun lapseni tekee tyhmyyksiä.

 

Poika pyytää lopulta anteeksi ilkeitä kommenttejaan

Tosiaan, tämä teini joka minulle kommentoi ikävästi, pyysi lopulta itse anteeksi. Hän oli oikeasti pahoillaan eikä ollut tajunnut että siellä ruudun toisella puolella on ihminen, jota sanat saattavat satuttaa. Olin ihan tippa linssissä, kun hän pyysi anteeksi vuolaasti. Tärkein oli se, että hän ymmärsi tehneensä väärin. Hänen äitinsä pahoitteli kovasti, kertoi että tästä tullaan puhumaan vielä kotona sekä koulussa. Hän kiitti siitä että olin niin ymmärtäväinen, ja annoin anteeksi.

Olin itse vain iloinen siitä, että sain kiinni tämän lapsen vanhemmat. Se olisi ollut vaikeampaa jos profiilissa ei olisi ollut pojan nimeä. Entä kaikki ne, jotka lähettävät tällaisia viestejä anonyymeistä profiileista? Kuka heitä valvoo? Olisi hyvä puhua näistä asioista entistä enemmän kouluissa ja kotona. Vähän kyllä kauhistuttaa kun oma lapsi kasvaa, miten somekäyttäytymistä voi valvoa? Sen takia onkin tärkeää että me aikuiset huolehdimme kaikista. Jos ei voi saada vanhempia kiinni, voi kommentoida tai laittaa viestiä tälle lapselle tai nuorelle, että tällainen käytös ei ole ok.

Terveisiä vain sinne pojalle ja äidille – äiti on tehnyt hienon työn kasvatuksessa ja poika on rohkea kun kehtaa pyytää anteeksi ja myöntää että teki väärin. Sitä ei kuulkaa monet aikuisetkaan kehtaa tehdä, ja näytät hyvää esimerkkiä muille tehdessäsi näin!

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on myös hyviä vinkkejä miten tukea lasta somekäyttäytymisessä:

Näin tuet lapsesi sosiaalisen median käyttöä

  • Ole kiinnostunut lapsesi netinkäytöstä.
  • Käyttäkää ja tutkikaa erilaisia medioita yhdessä.
  • Kysy, mitä palveluita hän käyttää, mikä niissä on hyvää ja innostavaa.
  • Arvosta ja kuuntele lapsen kokemusta ja kertomuksia hänen omasta netinkäytöstään.
  • Pyydä lasta kertomaan, mitä hän sosiaalisessa mediassa tekee: millaisia kuvia tai videoita hän
  • julkaisee, keiden kanssa hän on tekemisissä, millaisissa ryhmissä hän on mukana?
  • Kysy, jos lapsesi voi näyttää, millaisia palvelut ovat. Voit myös kertoa, miten itse käytät sosiaalista mediaa.
  • Kerro lapsellesi, että sosiaalisessa mediassa voi toisinaan tapahtua ikäviä asioita, kuten epäreilua arvostelua tai nimittelyä.
  • Varmista, että lapsesi tietää, että voi kertoa sinulle myös ikävistä ja häiritsevistä kokemuksista.
  • Kerro myös muista tahoista, joille lapsesi voi uskoutua.

 

Muita hyviä linkkejä liittyen aiheeseen:

Väestöliiton sivut

Mielenterveysseura

Mediakasvatus

Lapset netissä -julkaisu

 

 

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

 

Lihavaa naista saa arvostella?