Kategoria: Äitiys

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

5.30 soi herätyskello. Tai tarkemmin sanottuna kolmas torkku, ja pakottaudun ylös sängystä. En ole koskaan osannut nousta ylös ilman että torkutan. Vihaan aamuherätyksiä, mutta minkäs teet kun on pakko herätä töihin. Onneksi minulla on työpaikka minne on kiva lähteä, koska se helpottaa aamuja (edes vähän).

6.15 lähdemme päiväkodille. Useimmiten aamut sujuvat ihan hyvin, välillä tulee pientä kiukkua itse kullakin, mutta useimmiten ei. Tänä aamuna itselläni meni hermo, koska meillä ei ollut leipää joten en saanut aamiaista tehtyä töihin. Tiuskin lapselle kun hän oli niin hidas pukemaan. Huoh. Huono äiti-fiilikset vahvana heti aamusta.

Uskomatonta kun jo kuudelta aamulla aurinko nousee!

6.37 olen vienyt lapsen päiväkotiin (minne hän onneksi jää tosi mielellään), ja lähden bussipysäkille, josta lähtee bussi 6.44. Meillä on aika minuuttiaikataulu aamuisin, mutta se toimii hyvin.

Työmatkalla juon kahvia ja kuuntelen äänikirjoja ja podcasteja. Tällä hetkellä kuuntelussa on Harry Potter, ja aina kun tulee uusi jakso niin kuuntelen podcasteja: Huorapuutarha, Kaverin puolesta kyselen ja Jäljillä on ollut ihan suosikkeja.

7.20 vaihdan bussia. Usein tämä toinen bussi on myöhässä tai jättää vuoroja väliin, minkä takia joudun lähtemään töihin niin että varaan ylimääräisen vartin matkoihin. Se on rasittavaa, koska on muutenkin pitkä työmatka. Laitan palautetta jatkuvasti HSL:lle asiasta, mutta he eivät tartu asiaan millään tapaa. Raivostuttavaa! Tästä lystistä maksan 106€ kuukaudessa. Tänä aamuna käy tosi nolosti, kun vilkaisen kännykkää ja olen niin väsynyt etten huomaa että bussi tuleekin jo. Bussin piti tulla vasta 5 minuutin päästä mutta kuski kaahaa täysiä ja on etuajassa – viime tingassa heiluttelen matkakorttiani. Huomaan että kuski kiroaa ja selvästi huutaa ”jumalauta vittu” ja kurvaa pysäkille. Pyydän anteeksi ja kuski mulkaisee vihaisena. Kiva alku tälle päivälle…

Ei kantsi keskittyä kännykkään kun odottaa bussia. Note to self.

7.45 työt alkavat. Aamuvuoro on jo paikalla ottamassa vastaan ensimmäisiä lapsia ja minä tarjoilen aamupalan lapsille tasan kahdeksalta. Yleensä samalla juon kahvia tai teetä ja syön oman aamupalani.

8.30-11 me ulkoilemme ja teemme töitä pienryhmissä. Ohjaan tosi mielelläni kädentaitoja, ja olemme aloittaneet pääsiäisaskartelut jo. Meidän tiimissä on neljä kasvattajaa ja 19 lasta, ja joka viikko valitsemme yhden pienryhmätehtävän joita ohjaamme pitkin viikkoa kolmelle eri pienryhmälle. Tällä viikolla meidän opiskelijallamme on näyttöviikko joten pienryhmätoiminta on aika suunnittelematonta. Maanantaista perjantaihin kuuluu aina joka viikko kädentaitoja, jumppaa, musiikkia ja kielen kehitystä, ohjattua leikkiä, sekä perjantaisin yleensä tehdään joku retki. Yksi kasvattaja on varattu aina yhden erityislapsen tueksi.

Tänään jään viskareiden kanssa sisälle ja piirrämme ja muovailemme. Sen jälkeen lähdemme ulos 1,5 tunniksi ja on ihana ilma kun aurinko paistaa.

Työlooki tänään.

11.15-12 syömme lounasta. Ruuaksi on kalakeittoa, leipää, tomaattia ja näkkäriä. Ruuan jälkeen lapset käyvät vessassa ja menevät nukkumaan. Menen tarvittaessa auttamaan nukuttamisessa, ja sitten kello 13-14 menen vahtimaan lasten unta lepohuoneeseen. Jos minua ei tarvita nukuttamiseen (joskus sinne tarvitaan jopa neljä kasvattajaa, mutta useimmiten kaksi riittää), hoidan muita hommia ja otan pienen kahvitauon.

Tänään meillä on tiimipalaveri, ja teen samalla viikkotiedotetta. Joudumme tekemään ne kahvihuoneessa koska yksi tiimistämme on näyttökeskustelussa opiskelijan ja opettajan kanssa. Saan tehtyä tiedotetta valmiiksi jotta voin perjantaina viimeistellä sen ja lähettää vanhemmille. Kahvihuoneemme on avoin tila myös lapsille, joten tiedotetta ja palaveria on hieman hankalaa tehdä, kun koko ajan tulee keskeytyksiä. Mutta keskeytykset kuuluvat olennaisesti lastenhoitajan työhön, joten emme edes osaa häiriintyä, heh.

14.00 välipalatarjoilu alkaa ja lopetan tietokonehommat ja siirryn auttamaan lapsia pukemaan unien jälkeen ja rauhoittumaan pöydän ääreen syömään. Tässä vaiheessa päivää lapset yleensä hyppivät pitkin seiniä ja meteli on korvia huumaavaa. 14.30-15.00 lähden ulos muutaman ensimmäisen lapsen kanssa ja juttelen usein vanhemmille jotka tulevat jo hakemaan lapsiaan. Tässä työssä yksi haastavimpia asioita on vanhempien kanssa kommunikointi, etenkin jos on jotain ikävämpää kerrottavaa lapsista.

Lue myös: Olen ollut äitinä tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

15.30 lähden kotiin. Minulla on usein kiire bussiin joka lähtee pysäkiltä 15.36. Vaihdan bussia 15.56 ja joskus ehdin tässä välissä käymään kaupassa. Jos ehdin, ostan yleensä pienen yllätyksen lapselle, toissapäivänä ostin otsalampun, viime viikolla pääsiäismunan.

16.40 saavun lapsen päiväkodille missä usein on vastassa hyväntuulinen lapsi jonka kanssa käymme läpi mitä olemme päivän aikana tehneet ja syöneet. Riemu on lapsella suuri, jos olemme sattuneet syömään samaa ruokaa. Tänään siellä on kiukkuinen ja nälkäinen ja kaiken lisäksi märkä lapsi vastassa. Olen juuri taas tilannut lapselle uuden kurahaalarin koska edelliset eivät pidä vettä (myös ainoat uudet vedenpitävät hanskat ovat hukassa, mutta se on jo vähän liikaa kapasiteetilleni juuri nyt). Käymme kaupassa nopeasti ja lapsi haluaa broilermakaronilaatikkoa. Itse päätän syödä edellispäivän valmiita hampurilaisia, jotta saisimme syötyä nekin pois jääkaapista.

Hiihtolomalla kävimme Heurekassa, mistä ostin niin coolin avaimenperän itselleni.

17.30 tulemme vihdoin kotiin, koko matkan kaupasta kotiin kuuntelin lapsen ”tylsää äiti tylsää äiti nälkä ÄITI ÄITI TYLSÄÄ en jaksa kävellä” mankumista. Olen väsynyt ja nälkäinen ja itsekin kiukkuinen. Myönnän, että saatoin mankua takaisin lapselleni, kuten jokainen kypsä, aikuinen 36-vuotias äiti tekisi tässä vaiheessa.

18.15 olemme kummatkin syöneet (sohvalla Netflixiä katsoen) ja paremmalla tuulella. Tunnin päästä pitäisi aloittaa jo iltatouhut. Makaamme sohvalla, katsomme Barbapapaa ja syömme irtareita mitä eilen ostimme kaupasta. Meillä karkkipäivä on häilyvä käsite ja sohvalla syöminen enemmän sääntö kuin poikkeus. Boheemissa kodissa ei mikään ole niin justiinsa. Meillä myös odottaa viikon ajalta kaikki roskat ulosviemistä, tiskipöytä on röykkiö ja kämppä kaaos. En jaksa välittää tällä hetkellä siitä, kun on mukavampaa maata sohvalla lapsi kainalossa ja katsoa Barbapapaa.

Äitien tekemää ruokaa!

19.15 mennessä olen raivannut lapsen huonetta (vaihdoin järjestystä sunnuntai-iltana, taas joku random päähänpisto), laittanut meidän vaatteemme aamua varten valmiiksi ja sanon lapselle että nyt suihkuun. Lapsi alkaa raivoamaan että ei halua, ja hetken vängättyämme raukka alkaa itkemään ja sanoo ”äiti arvaa miksi itken, no siksi että mua väsyttää kamalasti ja haluan nukkumaan!” Halaan häntä ja passitan suoraan sänkyyn. Olin juuri hänen huoneessaan laittanut kaikki unikaverit yhteen laatikkoon, ja lapsi ehdottaa että veisimme sen makuuhuoneeseen jotta olisi helpompi sieltä aina valita unikaveri.

Makaan hänen vieressään kunnes hän nukahtaa. Joinakin iltoina siihen saattaa mennä tunti, tänä iltana lapsi nukahtaa melkein heti kun pää osuu tyynyyn, eli oli siis oikeasti todella väsynyt. Äitiys on kyllä jatkuvaa tasapainottelua siinäkin että osaa kuunnella lastaan. Onko se oikeasti niin väsynyt että haluaa nukkumaan, vai pistääkö muuten vain hanttiin?

19.40 makaan edelleen sängyssä ja kirjoitan tätä postausta, koska en jaksa nousta. Tekee mieli simahtaa suoraan tähän viereen, mutta kun on pakko käydä suihkussa ja valmistella loputkin asiat huomista aamua varten. Meillä on niin vähän aikaa aamuisin että haluan aina laittaa kaiken mahdollisimman valmiiksi.

20.15 olen käynyt suihkussa, ja se on ihan riemuvoitto. En nimittäin jaksa käydä joka ilta suihkussa, kun väsymys jo voittaa ja rojahdan sänkyyn. Suihkussa kuuntelen ysäri-dancehall miksausta, ja se piristi iltaani. Mikään ei saa paremmalle tuulelle kuin pieni tanssahtelu, oli se sitten suihkussa tai missä vain. Kyllä, minä tanssin suihkussa!

Silmäpussit olalle ja suihkuun…

Katson hetken vielä läppäriltä muutaman jakson sarjoja, ja makaan raatona sohvalla. Koitan huoltaa hieman todella jumissa olevaa niskaani mm. kipukoukulla. Niska on taas ollut niin jumissa että kärsin päänsäryistä ja migreenistäkin toissapäivänä. Juuri ennen nukkumaanmenoa saan ihanan viestin blogin lukijalta instassa, että olen onnistunut yhdellä kuvallani piristämään hänen päiväänsä edes vähäsen. Niin ihanaa <3

22.20 menen nukkumaan. Nukumme lapsen kanssa samassa sängyssä, ja olen luopunut kokonaan lapsen omasta sängystä. Olemme nukkuneet neljä vuotta todella surkeasti, ja tällä hetkellä nukumme täydet yöt kun olemme vierekkäin, joten olemme näin niin kauan kun se toimii.

Olen aivan poikki, mutta innoissani siitä että huomenna on perjantai. Lauantaina lapsi menee vanhempieni luo yöksi ja saan vähän hengähtää. Ihanaa viikonloppua kaikille!


Lue myös:

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

Poikani täyttää viisi vuotta tänään. Näihin viiteen vuoteen on mahtunut kokonainen ihmiselämä, tai siltä ainakin tuntuu. On ollut ylä- ja alamäkiä, pieniä ja isoja. Vaikka en tykkääkään ns. sankaritarinoista, joissa masentunut kertoo kuinka on oppinut masennuksesta sitä sun tätä, niin joku totuus siinä on. En usko siihen että kaikella on tarkoitus tai jokin merkitys, tai että kaikesta voi oppia jotain. Jotkut asiat ovat vain paskoja, eikä niiden tarkoitus ole tehdä ihmisestä parempaa tai olla jokin suuri elämän opetus. Mutta itse koen että vastoinkäymiset äitiyden alkutaipaleella ovat muokanneet minua osittain täysin uusiksi, ja olen joutunut pohtimaan kuka olen, mitä haluan, mitkä ovat voimavarani?

Mitä kaikkea sitten äitiys ja synnytyksen jälkeinen masennus ovat minulle opettaneet?

Kaikesta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa

Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista mitä olen äitiydestä oppinut. Äitinä sitä potee niin helposti huonoa omaatuntoa kaikesta. Siis oikeasti, ihan kaikesta. Ei ole asiaa mistä ei muka voisi tuntea huonommuutta, koska äitinä oleminen on niin iso asia että sitä koko ajan pelkää epäonnistuvansa.

Isoimpia juttuja mistä olen potenut huonoa omaatuntoa on huutaminen ja raivoaminen. Mutta kunhan vain tilanteet käy jälkikäteen läpi lapsen kanssa, sanoittaa omia ja lapsen tunteita ja selittää miksi kävi näin, ja tarvittaessa pyytää itse myös anteeksi – niin lapsi ei siitä todellakaan mene pilalle. Päinvastoin, lapsi oppii vanhemmalta tunteiden käsittelyä. Omalla kohdallani väsyneimpinä aikoina huusin ja raivosin joka päivä paljon, ja silloin hain apua, koska jatkuva huutaminen ei tee hyvää kenellekään. Sen sijaan ärsyyntyminen ja päreiden polttaminen silloin tällöin on ihan normaalia.

Olen myös tuntenut huonommuutta esimerkiksi siitä että olemme syöneet valmisruokia ja puolivalmisteita enemmän kuin olen ikinä elämäni aikana syönyt. Olen aina ollut intohimoinen ruuanlaittaja ja tykkään tehdä kaikki ruuat itse, ja olen aina inhonnut valmisruokia. Univaje ja stressi sekä masennus on kuitenkin vienyt niin paljon voimia, että en ole jaksanut paljoa kokkailla.

Nyt olen kuitenkin heittänyt huono äiti-fiiliksen romukoppaan tämän (ja onneksi monen muunkin asian) suhteen – kunhan on ruokaa pöydässä ja edes joskus itsetehtyä ruokaa niin kaikki on hyvin.

Tällaiselta voi vessapaperiteline näyttää lapsiperheessä.

Osaan ottaa apua vastaan matalammalla kynnyksellä

Olen aina ollut itsenäinen nainen joka ei tarvitse eikä halua kenenkään apua. Kannan itse kauppakassini ja avaan oveni, kiitos vaan! Äitiys ja etenkin yksinhuoltajuus on opettanut minulle sen että apua voi ja pitää ottaa vastaan. On ollut pakko opetella omat heikot kohtansa, ja itsensä kuuntelu. On pitänyt opetella ettemme selviä tässä maailmassa yksin.

Ja miksi ihmeessä pitäisi, jos kerran on niin onnekas että on läheisiä, jotka pystyvät ja haluavat auttaa?

Olen armollisempi itselleni, sanon enemmän ”ei kiitos”

Olen aina vaatinut itseltäni tosi paljon kaiken suhteen. No, paitsi ehkä siivoamisen suhteen, siinä olen aina ollut aika, noh… rento. Poden huonoa omaatuntoa ties mistä asioista, mitä en mielestäni tee oikein tai kunnolla, aina voisi tehdä vielä vähän lisää sitä ja enemmän tätä. Olen opetellut kuuntelemaan mitä minä haluan, ja sanon ei kiitos niille asioille joita en juuri sillä hetkellä jaksa enkä halua elämääni.

Minun ei tarvitse auttaa joka ikistä tuttua muuttamaan uuteen asuntoon tai osallistua kaikkiin kissanristiäisiin. Jos asia ei ole täysin pakollinen ja elintärkeä – voin sanoa ei kiitos. Sillä tavalla kunnioitan itseäni ja omaa jaksamistani. Olen siis toisin sanoen pyristellyt irti mielistelijän ja kiltin tytön syndroomasta.

En kuvittele (enää) olevani täydellinen kasvattaja

”Olin täydellinen kasvattaja kunnes tulin äidiksi”. Lapsettomana jakelin neuvoja muiden äitien ja isien selän takana oikealle ja vasemmalle – ja varmasti valitettavasti myös päin naamaa. Olen pahoillani, en yhtään tajunnut! On niin helppo arvostella mielessään vanhempaa joka hermostuu lapselleen että onpa kamalaa, minä en ainakaan huuda lapselleni koskaan tuolla tavalla. Nyt voin sanoa kovaan ääneen että NIIN VARMAAN, ja nauraa jälkikäteen omalle naiviudelleni.

Lapsi vetää esille omasta itsestäni myös juuri ne rumimmat ja kamalimmat puolet joilta helposti itse koittaa sulkea silmänsä. Tai ainakaan niitä ei koskaan tunnustaisi ääneen – olen helposti ärsyyntyvä, huudan, sanon rumasti, uhkailen, lahjon, heittelen tavaroita vihaisena… Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lapsesta voi peilata omia järkyttävän rumia puoliaan, ja se ei aina ole kaunista katsottavaa. Näistä pienistä peileistä voi kuitenkin yrittää oppia jotain itsestään.

Äitiys ja masennus on opettanut minulle lempeyttä itseäni kohtaan mutta myös muita kohtaan. Ymmärrän paremmin että kaikilla voi olla vaikeuksia, vastoinkäymisiä ja asioita joita ei huudella kaikille kylillä. Sen takia meidän pitäisi aina koittaa suhtautua armollisemmin itseä mutta myös muita ihmisiä kohtaan.

Äitiys on myös opettanut minua, entistä sokeripalaa joka sulaa sateella, nauttimaan ulkoilusta säässä kuin säässä.

Olen sittenkin introvertimpi kuin kuvittelin

Olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina, helposti lähestyttävänä, kaikkien kaverina, helposti small talkaavana tyyppinä. Äitiys on kuorinut esiin minusta myös introvertin puolen, jota en tiedostanut minussa olevani. Olen varmasti aina ollut myös sisäänpäin kääntyvä ja omaa aikaa arvostava, en ole vain tajunnut sitä aiemmin. Ennen lapsen saamista olen nauttinut myös kovasti yksinäisyydestä, siitä että saan kokonaisen viikonlopun vain tehdä asioita itsekseni, ja sulkeutua kotiin Netflixin kanssa, eikä vilkaistakaan puhelinta. Onneksi äitiys opetti sen että voin myös välillä miettiä mitä minä haluan ja tarvitsen, ja jos se on hiljaisuus ja yksinolo, niin sitten se on niin.

Olen oppinut eritysherkkyydestä

Introvertin puolen löydettyäni olen myös tajunnut olevani erityisherkkä, aivan kuten poikanikin on. Kun vauvana jo hänellä oli paljon yöherätyksiä, pelkäsi kovia ääniä ja imuria, aloin tutkimaan mikä voisi olla kaikkien oireiden taustalla, ja silloin luin ensimmäistä kertaa eritysherkkyydestä. Olen kirjoittanut aiheesta enemmänkin, voit lukea täältä postauksen eritysherkästä ekstrovertista.

Ihminen tarvitsee unta ja lepoa

Olen kärsinyt univaikeuksista aika-ajoin elämäni aikana. Luulin tietäväni mitä unettomuus on, kunnes tulin äidiksi (ja tähän välihuomautuksena – en väheksy todellakaan lapsettomien unettomuutta, vertaan tässä nyt omiin kokemuksiini aiheesta). Olin yhdessä vaiheessa tulla hulluksi (ja niin taisin tullakin) univajeesta. Se tuntui suorastaan kidutukselta, ja pääni oli ihan koko ajan täysin sekaisin. Olen oppinut arvostamaan hyvin nukuttua yötä ja iltakukkujana olen oppinut menemään aikaisin nukkumaan. Se on nykyajan luksusta minulle, että saan mennä aikaisin nukkumaan ja nukkua täyden yön heräämättä!

Portugalissa rannalla kun lapsi oli vuoden ikäinen. Lapsen kanssa voi ja pitää todellakin matkustaa!

Newsflash – olen välillä väärässä

Tämä on ollut yksi ärsyttävimpiä ja rasittavimpia asioita äitiydessä! Tuo lapsi tuntee minut niin hyvin ja osaa vetää oikeista naruista, ja toteaa lähes joka päivä että äiti oli väärässä. Vähän aikaa sitten sain todistaa lapselle että kappas, äiti olikin oikeassa, ja ai että mikä fiilis se olikaan! Hahaa.

On todella ärsyttävää kun oma lapsi on kuin pieni miniversio itsestäni. Kun riitelemme ja väittelemme, on kuin väittelisi pienen oman itseni kanssa. Kuulen omia ajatuksiani ja lausahduksiani hänen suustaan. Ja sitten hän sanoo päälle että ”niin äiti, eli mä olin oikeessa!” Aaargh.

En muista mistä me väittelimme eräs aamu, mutta lopulta totesin lapselle ärtyneenä että ”en tiedä!”, johon lapsi totesi näsäviisaasti että ”mä kun luulin että sä tiedät aina kaiken, äiti”. Touché lapseni, touché.

Olen oppinut pelkäämään entistä enemmän kaikkea

Voi että, miten jo raskausaikana pelkäsin kaikkea mahdollista. Että syön jotain epäsopivaa, että stressaan liikaa ja vauva tuntee sen, että kaadun liukkaalla tiellä vatsalleni. Entäs sitten kun vauva tulee maailmaan? Jos en olekaan hyvä kasvattaja? Mitä jos lapsi jää auton alle kun kävelee koulutiellä ensimmäisen kerran? Vienkö lapsen päiväkotiin ja minkä ikäisenä? Millä ruualla aloitetaan sormiruokailu ja voiko parsakaaliin tukehtua ja kuolla? HUH heijaa sentään.

Ennen kaikkea – olen oppinut rakastamaan aivan hulluna

Tunsin tietysti valtavaa rakkautta vauvaa kohtaan jo kun hän oli vatsassani. Jo se rakkaus tuntui uskomattomalta. Muistan kun olin ultrassa ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen kun sain tietää että poika on tulossa. Sitä on aivan mahdoton kuvailla edes. Kun sain lapsen syliini ensimmäistä kertaa, en tiedä tunsinko niinkään rakkautta, vaan enemmänkin hämmennystä ja kiitollisuutta siitä että kaikki meni hyvin. Vasta seuraavana päivänä kun sain vauvan viereeni (hän oli yön hoitajien kanssa, kun itse olin sektiosta sekaisin, lue synnytyskertomuksesta tarkemmin täältä) alkoi rakkaus kasvamaan. En voinut ymmärtää miten olin luonut jotain niin kaunista ja täydellistä.

Rakastan lastani päivä päivältä enemmän ja enemmän enkä voi ymmärtää miten hän osaa olla niin kerta kaikkiaan ihana, fiksu, kohtelias, kaunis, kiltti, temperamenttinen, lahjakas, huumorintajuinen, tiedonjanoinen ja uskomattoman täydellinen tyyppi.

Onnea Noel 5 vuotta!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!

Lakatkaa arvostelemasta äitejä!


Luin hyvän mielipidekirjoituksen Hesarin nettisivuilta. Siinä puhuttiin äitiyden arvostelemisesta ventovieraiden toimesta. Olen itsekin usein törmännyt tähän, etenkin silloin kun lapsi oli pieni. Milloin se oli asiaa tutista ja sen pois ottamisesta, kännykän käytöstä tai lapsen raivokohtauksista. Aina jollain oli joku muka hyvää tarkoittava neuvo, ilkeä kommentti tai paheksuva katse annettavana. Arvostelu ja kommentit alkoivat jo raskausaikana, ja se ärsytti minua.

En tiedä arvostellaanko isyyttä samalla tavalla, vai katsotaanko edelleen isää joka kulkee lastensa kanssa sankarina, joka huolehtii jälkikasvustaan? Kertokaa ihmeessä isät, mikä on teidän kokemuksenne, arvostellaanko isyyttä samalla tavalla? Ainakin Ylen uutisen mukaan isät saavat olla lastensa seurassa älypuhelimiensa kanssa, kun taas äitejä arvostellaan tästäkin. Olisi mielenkiintoista kuunnella myös isien puheenvuoroja aiheesta. Tässä postauksessa puhun vain äideistä, koska puhun omasta kokemuksestani.

”– Kiintymyssuhteen muodostuminen näkyi hyvin vahvana ja se liitettiin äiteihin, jotka nähdään yhä ensisijaisena hoivaajana. Älypuhelimen katsotaan häiritsevän äidin ja lapsen välistä suhdetta, kuvailee Lehto.” –yle.fi

Äitiys on niin herkkä ja henkilökohtainen asia, ja helposti tulee loukanneeksi jos kommentoi toisen tapaa olla vanhempi. Itse huomasin tämän kun tulin äidiksi. Aiemmin en useinkaan välittänyt mitä muut ovat mieltä minusta, mutta äidiksi tultuani olen ollut todella herkkänä kaikelle arvostelulle.

Tuki puuttuu, mutta kritiikkiä kyllä tulee

Muistan kun kuljin vauvan kanssa uupuneena ja masentuneena, ja olin todella epävarma itsestäni ja äitiydestäni. Joka kerta kun astuin ulos kotiovesta, pelkäsin arvostelua. On helppo sanoa että ei pidä välittää siitä mitä muut kommentoivat, mutta se ei ole niin helppoa kun on muutenkin jo heikoilla, väsynyt ja uupunut.

Mielestäni kyse on myös siitä, että muiden pitäisi vähän miettiä mitä suustaan suoltaa ulos. Onko aiheellista kommentoida pienen lapsen äidille, että nyt se tutti lapselta pois tai hampaat menevät pilalle? Onko tarpeellista kommentoida bussissa olevalle äidille, jonka on nähnyt viiden minuutin ajan näpyttelevän kännykkää että ”niin ne äidit vain tuijottavat kännykkää eivätkä ollenkaan huomioi lasta!” Auttaako tällainen arvostelu ja kommentointi ketään? On tietysti hyvä että asioista (kuten vanhempien älylaitteiden käytöstä) keskustellaan, mutta rajansa kaikella.

Vai voisimmeko pitää suumme kiinni, ja olettaa että vanhemmat kyllä osaavat hommansa? Ainakin Raisa Cacciatore on sitä mieltä että nykyvanhemmilla on homma hanskassa, mutta perheiden tuki ja apu sen sijaan puuttuu.

”Kuopiolainen Lotta Taskinen muistuttaa, että se mitä ulkopuolinen näkee, on vain pieni hetki kyseisen ihmisen elämästä. – Tunnutaan harrastavan jatkuvaa tarkkailua ja monitorointia. Se ei ainakaan helpota vanhemmuuden kokemusta ja syyllistävä puhe ei auta vanhemmuudessa kohdattuja haasteita, korostaa Lehto.” –yle.fi

Äitimyytti elää ja voi hyvin – mutta täydellistä äitiä (vanhempaa) ei ole olemassa

Äidit eivät ole mitään täydellisyyden perikuvia, vaikka naiivisti uskoin niin ennen vauvan tuloa. Kun vauva syntyi, koin huonoa omaatuntoa milloin mistäkin, koska en ollut läheskään täydellinen. Kun kuulee omassa päässään koko ajan syyllistämistä kaikesta, on vaikea olla kuuntelematta (ja ottamatta itseensä) neuvoja ja kommentteja myös ulkopuolisilta. Itsensä syyllistämiseen minulla tietysti vaikutti paljon synnytyksen jälkeinen masennus, mutta sitä ei ainakaan helpottanut jatkuva ulkopuoleltakin tuleva syyllistäminen.

Toki olemme saaneet ihania kommentteja ventovierailta ja paljon apua rattaiden kanssa kulkiessa ovien avaamisessa, kauppa-raivareissa ja niin edelleen. Mutta ne ilkeät kommentit jäävät helpommin kaivelemaan väsyneen (tuoreen) äidin mieltä.

”Vanhempien arvostelu on osa tätä yksin jättämisen kulttuuria. Moittimisella ei korjata mitään. Ne, jotka kohtelevat lapsia kaltoin, vähät välittävät arvostelusta, kun taas tunnolliset kuormittuvat moitteista entisestään. Tahtoisin vapauttaa vanhemmat turhasta syyllisyydestä.”  – Raisa Cacciatore

Kun yrittää hitto vie parhaansa 24/7, pahimmillaan ilman minkäänlaista taukoa, on vaikea pitää itsensä kasassa. On vaikea olla huutamatta kun maitolasi kaatuu kolmannen kerran sen päivän aikana, on vaikea hillitä itsensä joka kerta kun lapsi saa itkupotkuraivarit, mutta meidän äitien vain pitää venyttää pinnaa! Ja juuri silloin, kun pääsee ulos vähän hengittämään, tulee joku joka katkaisee kamelin selän ja arvostelee äitiyttäni kahden minuutin perusteella.

Ei riitä ettet huutanut kun lasi kaatui ja selitit tuhannen kerran että maito juodaan, ei kaadeta. Ei riitä sekään, että osasit olla rakentavasti rauhallinen kaikki ne kymmenen kertaa kun lapsi veti raivarit.

Ei se auta, kun ulkona joku kuitenkin on sitä mieltä että olet paska äiti kun katsot google mapsista reittiä uuteen leikkipuistoon, jotta saisitte edes vähän vaihtelua päivään. Ei auta. Huono äiti, kun tuijottaa vain kännykkää eikä kommunikoi lapsen kanssa.

Arvostelu alkaa jo raskausaikana

Jo raskausaikana tuntui siltä että kehoni, ruokailutottumukseni ja elämäntapani eivät kuuluneet enää vain minulle, vaan koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Sain neuvoja sieltä täältä kuinka fetaa voi syödä ihan hyvin eikä kannata olla hysteerinen sen suhteen. Ei nyt mitään listeriaa kannata hysteerisesti pelätä! Että nyt pitää liikkua ja syödä terveellisesti mutta ei saa tanssia liikaa, mitä se vauvakin siitä heiluttelusta tykkää. Kuinka pinnasänky on turha ja äitiyspakkaus on parasta mitä on olemassa. Toiset sanoivat, että ota se Kelan raha, ei sillä pakkauksella mitään tee, ja pinnasänky ehdottomasti pitää olla. Kuuntelin kyllä mielelläni neuvoja, mutta osa tuntui kieltämättä arvostelevalta ja vähättelevältä. Ihan kuin en itse osaisi miettiä ja ottaa selvää mikä meidän perheelle toimii.

Miten opin ikinä luottamaan itseeni äitinä, kun en saa selvää mitä neuvoa pitäisi noudattaa ja mitä ei? On vaikea kuunnella omaa äidinvaistoaan, kun joka nurkan takaa tulee uusi neuvo päin pläsiä. Tutuilta, sukulaisilta ja ystäviltä voi hyvin ottaakin neuvoja vastaan etenkin jos niitä kysyy. Mutta se kun ei pyydä neuvoja ja silti neuvotaan arvostelevaan sävyyn, se ei tunnu kivalta. Etenkään tuntemattomien toimesta.

Jatkuvasti joutuu lukemaan mielipidekirjoituksia ja kommentteja siitä, kuinka nykyvanhemmat ovat pilalla, ja äitien vaatetusta ja ulkoista olemustakin arvostellaan. Eihän äiti mitenkään voi olla hyvä äiti, jos pukeutuu minihameeseen tai hänellä on pinkki tukka?! Ja se kännykkä, se pirun kännykkä joka tuhoaa kaikkien kiintymyssuhteet.

Lue myös: Raskaus pilasi kehoni – vai pilasiko sittenkään?

”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia, heh heh!”

Entä sitten se vartalon arvostelu? Hohhoijaa. Milloin minulla oli liian pieni vatsa, milloin liian iso. ”Oletko varma ettei sieltä tule kaksosia?” Vatsan lääppijät ja bussissa tuntemattomien kommentointi vartalostani, huh. Muistan ikuisesti kun yksi nainen istui viereeni bussissa, huomasi ison vatsani ja alkoi kertoa omasta synnytyksestään yksityiskohtaisesti. Veri roiskui, huutoa tuli ja väliliha repesi täysin. Hän antoi myös ”hyvää tarkoittavia” neuvoja kuinka pitäisi synnytyksessä tehdä niin tai näin että välttäisin repeämät. Yök. Juuri tämän ensisynnyttäjä haluaakin kuulla. 

Sain myös kommenttia muutama kuukausi synnytyksen jälkeen tuntemattomalta mieheltä kaupassa että olen näköjään ollut ruoka-aikaan kotona. Kiva, kiitos. Kun huusin hänelle törkeää kommentoida toisen vartaloa tuolla tavalla, hän vastasi että hei vitsi se vain oli, älä ota niin vakavasti. Niinpä, siis ihan omaa syytähän se on kun loukkaannuin moisesta.

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Ilmainen neuvo kaikille:

Etenkin jos vanhempi on tuiki tuntematon jossain julkisessa kulkuvälineessä, et voi mitenkään tietää mitä tämä ihminen käy läpi. Itselläni pahimman masennuksen aikana kaikki arvostelu tuntui tosi pahalta enkä osannut olla vain välittämättä. Eikä pidäkään, sillä minun pitäisi voida kulkea ulkona ilman että minua tai äitiyttäni arvostellaan. Tuntui että joka kerta kun yritin piristää itseäni menemällä ulos neljän seinän sisältä, tuli vain paha mieli kun arvostelua tuli. Minuun on useita kertoja jopa käyty bussissa ja kadulla käsiksi, kun joku on kokenut että olemme tiellä lastenvaunujen kanssa.

Nykyään kun istumme neljävuotiaan kanssa bussissa, saattaa jonkun mielestä ehkä näyttää siltä että laiminlyön lastani jos tuijotan kännykkääni ja lapsi tuijottaa ikkunasta ulos hiljaa.

Mutta kukaan ulkopuolinen ei tunne meitä, eikä tiedä että poikani rakastaa istua hiljaa bussissa ja katsoa ulos, ja miettiä yksikseen. Aina välillä pohdinnat tulevat ulos kysymyksinä joihin sitten vastaan. Tämä on hänelle tärkeää ajatustyötä, eikä minun laiminlyöntiäni, vaikka näpyttelisinkin älyluuriani vieressä.

Nyt tulee ihan ilmainen neuvo, jota saa soveltaa:

Ihmisten kuuluisi pitää suunsa kiinni jos ei ole mitään hyvää sanottavaa.

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

 

 

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Toissapäivänä sain instagramiini teini-ikäiseltä pojalta ikäviä kommentteja.

”Vitun läski, hyyi, vittu laihduta läski!”

Yleensä vain blokkaan suoraan tällaiset käyttäjätilit, etenkin aikuisten tilit. Teinien ja lasten kohdalla mietin että olisi tärkeää saada kiinni heidän vanhempansa, tietävätkö he mitä lapset puuhaavat somessa? Minkälaista on lasten ja nuorten somekäyttäytyminen? On vaikeaa valvoa kaikkea mitä he tekevät netissä, joten keskustelu on tärkeää kotona. Saako ihmisiä haukkua netissäkään? Tajuavatko lapset, että siellä ruudun takana on aina tunteva, ajatteleva ihminen joka saattaa loukkaantua ikävistä sanoista?

 

Saankin yhteyden pojan vanhempiin!

Sain siis tosiaan eräältä pojalta inhottavia kommentteja instaani. Blokkasin hänet, koska viestejä tuli koko ajan lisää, ja aloin miettimään saisinko kiinni hänen vanhempansa. Hänen instatilinsä nimi viittasi oikeaan nimeen, joten pistin googleen sen. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oi mutsi mutsi -bloggaaja Elsa on myös kokenut samaa, että teinitkin lähettävät hänelle vihapostia. Häneltä sain vinkin että voi myös kommentoida tämän lapsen sometilille – kehottaa esimerkiksi poistamaan inhottava viestinsä sometililtäni ja kertoa ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.

Elsa auttoi etsimään tämän pojan vanhempia facebookista – ja laitoin viestiä eräälle äidille. Tämä vastasi että ei ole hänen lapsensa, mutta mahdollisesti hänen sukulainen. Hän soitti pojan isälle, mutta selvisi että ei ollutkaan sama poika kyseessä.

Samana iltana sainkin viestin instagramissa tämän pojan äidiltä – kyseessä oli sittenkin ollut tämä poika. Hän oli tunnustanut että oli tehnyt toisen profiilin instaan, josta vanhemmat eivät olleet tietoisia. He olivat kavereiden kanssa jakaneet minun profiiliani keskenään ja päättäneet yhdessä haukkua minua. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja niin edelleen.

 

Koko kylä kasvattaa?

Kun on kyse tällaisesta somekäyttäytymisestä, voidaan helposti kääntää katse ensin vanhempiin – eivätkö he opeta mitään lapsillensa, mikä nykyajan vanhempia vaivaa kun ei opeteta käytöstapoja!? Totuus kuitenkin on se, että vaikka sillä ei voi oikeuttaa tällaisia tekoja niin teinit ovat teinejä. Ryhmässä on helposti vietävissä typeriin juttuihin, eikä netissä varsinkaan ole helppo tajuta että teoilla on seurauksia.

 

Vaikka vanhemmat vahtisivat lastensa somekäyttäytymistä, on todella helppo netissä tehdä valvomatta asioita. Sen takia olen sitä mieltä että koko kylä kasvattaa.

 

On meidän kaikkien tehtävä olla mukana kasvattamassa ja valvomassa meidän lapsia ja nuoria. Jos kukaan ei puutu asioihin, eihän mikään voi muuttua? Sen takia päätin kirjoittaa tästä blogiini (tietysti pojan ja äidin luvalla). On helppo osoittaa syyttävällä sormella, että nuoret ovat pilalla, mutta ketä se auttaa? Somemaailma muuttuu niin hurjaa tahtia, että vanhempien on välillä mahdoton pysyä perässä. Sen takia kehotankin kaikkia vanhempia tutustumaan mediakasvatukseen ja keskustelemaan avoimesti lastensa kanssa.

Muistan kerran kun olin bussipysäkillä ja kadun toisella puolella joukko teinejä hyppi autotielle ottamaan kuvia itsestään. He hyppivät siinä hyvän tovin, eikä kukaan sanonut mitään, vaikka pysäkki oli täynnä ihmisiä! Huusin kadun toiselta puolelta, että nyt helvetti soikoon loppuu tuollainen pelleily, te jäätte kohta auton alle! Siihen loppui se tyhmäily. Olisivatko ne aikuiset siinä pysäkillä ottaneet niskoilleen sen, että eivät sanoneet mitään ja joku jää auton alle? Mielestäni koko kylä kasvattaa, ja täytyy sanoa, jos joku käyttäytyy typerästi. Vanhemmat eivät voi olla koko ajan vieressä vahtimassa. Haluaisin myös ehdottomasti tietää, jos minun lapseni tekee tyhmyyksiä.

 

Poika pyytää lopulta anteeksi ilkeitä kommenttejaan

Tosiaan, tämä teini joka minulle kommentoi ikävästi, pyysi lopulta itse anteeksi. Hän oli oikeasti pahoillaan eikä ollut tajunnut että siellä ruudun toisella puolella on ihminen, jota sanat saattavat satuttaa. Olin ihan tippa linssissä, kun hän pyysi anteeksi vuolaasti. Tärkein oli se, että hän ymmärsi tehneensä väärin. Hänen äitinsä pahoitteli kovasti, kertoi että tästä tullaan puhumaan vielä kotona sekä koulussa. Hän kiitti siitä että olin niin ymmärtäväinen, ja annoin anteeksi.

Olin itse vain iloinen siitä, että sain kiinni tämän lapsen vanhemmat. Se olisi ollut vaikeampaa jos profiilissa ei olisi ollut pojan nimeä. Entä kaikki ne, jotka lähettävät tällaisia viestejä anonyymeistä profiileista? Kuka heitä valvoo? Olisi hyvä puhua näistä asioista entistä enemmän kouluissa ja kotona. Vähän kyllä kauhistuttaa kun oma lapsi kasvaa, miten somekäyttäytymistä voi valvoa? Sen takia onkin tärkeää että me aikuiset huolehdimme kaikista. Jos ei voi saada vanhempia kiinni, voi kommentoida tai laittaa viestiä tälle lapselle tai nuorelle, että tällainen käytös ei ole ok.

Terveisiä vain sinne pojalle ja äidille – äiti on tehnyt hienon työn kasvatuksessa ja poika on rohkea kun kehtaa pyytää anteeksi ja myöntää että teki väärin. Sitä ei kuulkaa monet aikuisetkaan kehtaa tehdä, ja näytät hyvää esimerkkiä muille tehdessäsi näin!

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on myös hyviä vinkkejä miten tukea lasta somekäyttäytymisessä:

Näin tuet lapsesi sosiaalisen median käyttöä

  • Ole kiinnostunut lapsesi netinkäytöstä.
  • Käyttäkää ja tutkikaa erilaisia medioita yhdessä.
  • Kysy, mitä palveluita hän käyttää, mikä niissä on hyvää ja innostavaa.
  • Arvosta ja kuuntele lapsen kokemusta ja kertomuksia hänen omasta netinkäytöstään.
  • Pyydä lasta kertomaan, mitä hän sosiaalisessa mediassa tekee: millaisia kuvia tai videoita hän
  • julkaisee, keiden kanssa hän on tekemisissä, millaisissa ryhmissä hän on mukana?
  • Kysy, jos lapsesi voi näyttää, millaisia palvelut ovat. Voit myös kertoa, miten itse käytät sosiaalista mediaa.
  • Kerro lapsellesi, että sosiaalisessa mediassa voi toisinaan tapahtua ikäviä asioita, kuten epäreilua arvostelua tai nimittelyä.
  • Varmista, että lapsesi tietää, että voi kertoa sinulle myös ikävistä ja häiritsevistä kokemuksista.
  • Kerro myös muista tahoista, joille lapsesi voi uskoutua.

 

Muita hyviä linkkejä liittyen aiheeseen:

Väestöliiton sivut

Mielenterveysseura

Mediakasvatus

Lapset netissä -julkaisu

 

 

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

 

Lihavaa naista saa arvostella?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minulta on toivottu postausta taas liittyen masennukseen, enkä tosiaan olekaan siitä kirjoittanut vähään aikaan. Kesällä otin tarkoituksella etäisyyttä niin sanotusti vaikeisiin aiheisiin, koska välillä on pakko ottaa paussia raskaiden aiheiden käsittelystä.

Minulta kysyttiin instassa, miten selvisin masennuksesta. En kyllä yhtään tiedä miten, ja olenko tosiaan masennuksen paremmalla puolella jo? Väittäisin että olen, mutta en tiedä uskallanko. Hassua, että silloin kun aloitin blogin 2,5 vuotta sitten, olin paljon huonommassa kunnossa kuin nyt tänä päivänä. Täältä voit lukea ensimmäisen postaukseni Naiseuden Voima sivustolta, maaliskuulta 2017.

Selviääkö masennuksesta koskaan täysin? Olenko minä selvinnyt? Miten elämä on muuttunut? Tässä postauksessa pohdin asiaa.

Mistä tietää, onko parantunut masennuksesta?

Niinpä, se onkin todella hyvä kysymys! Syön edelleen masennuslääkkeitä, koska koen että ne tasaavat mielialan heittelyä. Mutta toisaalta käyn kokopäivätyössä ja koen jaksavani sitä ihan hyvin, vaikka olen jopa pienten lasten kanssa tekemisissä. Hoidan töissä uhmakiukkukohtaukset, syötän, nukutan, vaihdan vaippoja, komennan ja leikitän. Enhän jaksaisi sitä ollenkaan, jos olisin edelleen masentunut?

Masennus on niin salakavala sairaus, että on vaikea sanoa milloin on päässyt pahimman masennusvaiheen yli, vai pääseekö koskaan. Ihmisillä on muutenkin elämässä rankkoja kausia, hyviä ja huonoja päiviä. On paljon helpompaa diagnosoida murtunut ranne – röntgenillä katsotaan että hyvin on parantunut. Sitä ei voi mielenterveysongelmille tehdä.

Itselläni masennus on näyttäytynyt enimmäkseen aggressiivisuudella (lyhyellä pinnalla), olin itkuinen, voimaton, ja toivoton. Syyllistin itseäni usein siitä että olen huono äiti. Pelkäsin kaikkea pahaa mitä voisi käydä itselleni ja lapselleni. Olen kuitenkin jaksanut viimeiset 4,5 vuotta huolehtia jotenkuten itsestäni, kodistani ja lapsestani yksin. Kykenin siivoamaan, käymään kaupassa, jopa hoitamaan opinnot loppuun. Kukaan ulkopuolinen ei voisi ikimaailmassa arvata, että olen masentunut ja ahdistunut. Sitä kuulenkin usein – miten voit olla masentunut, kun olet aina niin iloinen?

Elämäni parasta aikaa. Samaan aikaan voin todella huonosti.

Kun voin paremmin, palaanko taas takaisin entiseen minääni?

Kun on käynyt läpi äidiksi tulemisen ja sen myötä uupumisen ja masennuksen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että palaisin omaksi itsekseni. Siihen minään, joka olin ennen raskautta ja ennen synnytystä. Elämä on muuttunut niin valtavan paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Jo raskausaika tuntui muuttavan minua erilaiseksi sisältä ja ulkoa, joten tässä ei ole pelkästään käyty läpi masennus vaan iso elämänmuutos ja sitä kautta on pulpahdellut repullinen traumojakin ylös. Sen takia kutsuisinkin synnytyksen jälkeistä masennustani elämänmuutosmasennukseksi, tai elämänmuutosahdistukseksi. Ei ole tavatonta että raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen äidillä nousee ylös traumoja menneisyydestä ja lapsuudesta.

Ihminenhän tosiaan muuttuu koko ajan vanhetessaan muutenkin, joten haluaisinko edes palata entiseen minääni? En haluaisi! En sanoisi että olen iloinen masennuksestani, mutta on se opettanut paljon itsestäni asioita joita ehkä en olisi käsitellyt ilman tätä masennuksen syvää kuoppaa. Masennus vaatii ihmistä tonkimaan sisuksiaan, ja kaikkea sitä ikävää liejua mikä sieltä ylös nousee. Kukapa voisi muutenkaan palata siihen ihmiseen, joka oli vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Miten olen muuttunut masennuksen aikana ja sen jälkeen?

Masentuneena en usein ollut tunnistaa itseäni. Minne oli hävinnyt se optimistinen ihminen yhtäkkiä? Miksi olin niin pessimistinen, en uskonut tulevaisuuteen ollenkaan ja vain itkin ja raivosin? En nähnyt elämässä mitään hyvää, paitsi lapseni. Lapsi antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Minulla oli todella synkkiä ajatuksia itseni ja vauvan satuttamisesta, asioita joita en ollut koskaan ennen ajatellut.

Masennus opetti minulle kantapään kautta sen, että apua on pakko pyytää, kun ei jaksa enää. Mieluiten ennemmin kuin liian myöhään. Olen aina ollut sen tyyppinen, että apua en tarvitse, minä pärjään itse ja osaan (tulee mieleen 2-vuotias lapsi, joka huutaa MINÄ ITE!, kun joku yrittää auttaa lapasia käteen). Olen opetellut kuuntelemaan varoitusmerkkejä uupumisesta, ja silloin pyydän apua, useimmiten menemme silloin vanhempieni luo jolloin apukäsiä on saatavilla, tai pyydän omaa aikaa itselleni.

Nykyään tuntuu että ole oppinut itsestäni aivan valtavan paljon. Osaan jollain tapaa arvostaa tylsää tavallista arkea ja rutiineja, asioita joita olen ennen inhonnut ja pitänyt maailman tylsimpänä asiana. Osaan arvostaa sitä kun elämä tuntuu kevyeltä eikä ahdista jatkuvasti.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja hidastanut tahtia kun tuntuu että väsyttää liikaa. Arvostan yksin olemista ja omaa rauhaa. Aiemmin olisin kuollut tylsyyteen jos olisin joutunut koko viikonlopun olemaan kotona, ja nyt nautin siitä.

 

”Olen oppinut kieltäytymään asioista jotka eivät anna minulle voimaa tai mitään positiivista. Olen oppinut sanomaan ei.”

 

Nautin myös siitä että saan auttaa muita jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olin. Sen takia tämä blogi ja insta ovat tulleet minullekin tärkeiksi, koska saan jakaa muiden kanssa rehellisesti elämääni ja sillä tavalla toimia myös vertaistukena. Itse olen kokenut että vertaistuki on ollut tärkeimpiä asioita masennuksen keskellä. Tämä on yksi asia joka ei ole muuttunut minussa – olen aina halunnut auttaa muita tavalla tai toisella.

VAIKKA USEIN ITKINKIN AHDISTUSTA, ON MEIDÄN ELÄMÄSSÄMME AINA OLLUT NAURU HERKÄSSÄ.

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet paranemiseeni?

Ihan ensimmäisenä – aika ja uni. Uskon että suurimpana asiana on juurikin tuo uni, koska kukaan ihminen ei jaksa kauaa jos ei koskaan nuku kunnolla. Kun aika kuluu ja lapsi kasvaa, hän osaa tehdä enemmän asioita itsekseen. Hän ei ole enää täysin riippuvainen minusta arkisissa asioissa kuten pukeminen ja syöminen. Tuntuu että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän saan vapautta, omaa itseäni takaisin ja tilaa hengittää.

Uskon että olen onnistunut myös itse tekemään kovaa työtä oman pääni sisällä, että ajatusmallit ovat muuttuneet. Tähän ei pysty, jos ei tee kovasti töitä sen eteen, tai on aivan liian masentunut. Aiemmin syyllistin itseäni todella helposti kaikesta mitä olen tehnyt väärin, kunnes luin jostain kirjasta (älkää kysykö mistä, koska en tosiaankaan muista!) siitä, että omia negatiivisia ajatusmalleja voi alkaa muuttamaan.

Aina kun tunnen, että alan taas haukkumaan ja syyllistämään itseäni, annan sen ajatuksen tulla ja sen vastapainoksi olen keksinyt jonkun asian mistä kehun itseäni. Esimerkiksi:

”Hitto kun huusin lapselle aamulla, kun hän ei saanut tarpeeksi nopeasti vaatteita päälle.”

”Olen jaksanut tehdä ruokaa jo kolmena päivänä peräkkäin, ja pestä pyykkiäkin! Illalla otti päähän kun lapsi kiukutteli iltapesulle mennessä, mutta en hermostunut.”

Tällainen ajattelutavan muuttaminen vaatii töitä, mutta minun kohdallani se on auttanut siihen, että pääsee sellaisesta negatiivisen ajattelun kehästä vähän irti. Olen oppinut sen että jos työntää kaikki negatiiviset ajatukset johonkin syvälle mielen syövereihin, se vain pahentaa tilannetta. On parempi ottaa vastaan syyllistävä ajatus, tiedostaa se, ja sen jälkeen koittaa ajatella jokin hyvä juttu itsestään vastapainoksi. Itselläni tämä meni pienin, pienin askelin eteenpäin.

 

”Pakotettu positiivisuus ei todellakaan toimi.”

 

(Haha, en siis kestä. Juuri kun kirjoitin tuon yllä olevan lauseen, sanoi joku hahmo lapseni piirretyssä ”ajattele positiivisesti!” Ah, tätä elämän ironiaa!)

On todella mahdotonta sanoa mitään yleispätevää neuvoa että ”näin paranin”, koska ihmiset, tilanteet ja jokaisen elämänkaari on niin erilainen. Enkä ole mikään psykiatri, osaan kertoa vain omaa tarinaani ja toivon että joku saisi siitä vertaistukea tai jotain apua.

Rakkain pieni mies <3

Entä jos masennun uudestaan?

Tätä pelkään jatkuvasti, jos ei muuta niin alitajuisesti, etenkin nyt kun olen mennyt takaisin työelämään. Siinä ei auta mikään muu, kuin koittaa mennä eteenpäin ja kuunnella itseään. Jos kuulen yhtään uupumisen merkkejä itsessäni, on aika pysähtyä ja miettiä mitä voisin tehdä toisin.

 

”Voin myös kertoa läheisille, että voisivat tarkkailla uupumisen merkkejä koska niitä ei aina itsekään huomaa.”

 

Minusta tuntuu, että kun olen kerran masentunut, olen kamppaillut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa, se taipumus ehkä on ja pysyy minussa. Se vain vaatii sen, että minun pitää pitää huolta itsestäni. Pyytää apua, vaatia omaa aikaa ja tehdä arjessa asioita joista nautin. Töissä koittaa ottaa sen verran löysin rantein, ettei paahda joka hetki täysillä. Vähempikin riittää.

Mitä sanoisin ihmiselle, joka kamppailee masennuksen kanssa?

Sanoisin, että toivottavasti jaksat tsempata, ja jatkaa eteenpäin vaikka tuntuisi todella vaikealta. Joskus se aurinko alkaa paistamaan risukasaankin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jotkut ihmiset eivät pääse koskaan eroon masennuksesta, joten on turha sanoa yleispätevästi että ”kyllä se siitä” ja ”kohta paranet ja olet iloisempi”.

Itse osaan nyt sanoa että masennus on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin. En sano että kaikella on tarkoituksensa, mutta useimmiten kamalista ja raskaistakin asioista voi lopulta löytää jotain hyvääkin. Ja sanotaanko, että jotkut asiat nyt vain ovat ihan suoraan sanottuna paskaa eikä niitä voi kääntää mitenkään päin hyväksi. Mutta sekin on ihan okei. On ihan tervettä joskus sanoa että paska juttu kävi, mutta eteenpäin mennään.

Sanoisin lopuksi myös, että et ole yksin. Hakeudu jonkinlaiseen avun piiriin – terveyskeskus, psykiatrinen poliklinikka, terapia, vertaistuki, diakoni, mikä vain mistä voit saada apua. Jos et itse jaksa, voit pyytää jonkun auttamaan. Toivoisin että kaikilla olisi edes se yksi ihminen joka auttaisi eteenpäin. Voimia!

 

(Ylin kuva: Marjo Maininki)

 

LUE MYÖS:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Kävimme viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Piipoon lego-messuilla, joita oli odotettu jo monta viikkoa. Lapsi sai suunnitella itse sinne Ninjago-asun, ja kävimme yhdessä valitsemassa kankaita Eurokankaassa. Väittelyä tuli siitä, kun lapsi ei halunnut haalariin ollenkaan vetoketjua, etenkään eteen, koska ”se rikkoo koko asun edestä”. Tuleva vaattesuunnittelija on tämä pieni poika kyllä, niin tarkkaa oli suunnittelu, aseiden paikat, vetoketjun väri ja sijainti ja niin edelleen. Haalari on ommeltu Jujunan lasten raglan jumpsuit kaavalla vähän muokattuna ja huppu on Kangaskapinan Ninjahuppu-kaavalla tehty.

 

Meillä on onneksi lapsen kanssa yhteinen harrastus – legojen rakentelu! Me saimme sukulaisilta minun ja veljeni noin 30 vuotta vanhat legot takaisn, ne olivat kiertäneet ympäri sukua kaikilla lapsilla. Nyt ne tulivat takaisin minun poikani leikkeihin. Arvatkaa, miten siistiä on leikkiä lapsen kanssa samoilla legoilla joilla on itse pienenä leikkinyt?!

Olen aina tykännyt leikkiä lasten kanssa, osaan heittäytyä leikkiin ja en pelkää hassuttelua. Ehkäpä myös sen takia myös kouluttauduin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja hakeuduin töihin päiväkotiin. Osaan leikkiä kaikenlaista, mutta kaikista mieluiten askartelen tai rakennan legoja lasten kanssa. Sen takia olin itsekin aivan into piukeana menossa messuille.

 

Oikeat Star Wars tyypit aiheutti pientä jännitystä, ja näitä tuijoteltiin kauan. Yksi stormtrooper tuli heittämään yläfemmaa lapselle, ja kun poika ei siihen suostunut trooper löi itseään päähän. Se oli lapsen mielestä ihan älyttömän hauskaa.

 

Ihan mahtava päivä oli, olimme lapsen ja hänen pikkuserkkunsa kanssa messuilla yhdessä. Ainut mikä messuissa mätti, oli se että 10 minuuttia ennen messujen loppumista oli osa jo pakannut kamansa ja lähtenyt pois, ja eräs isoa lego-nosturia ohjaileva mies oli todella tyly. Nosturia sai kokeilla ja se oli täynnä koko messujen ajan, jono oli pitkä. 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa huomasimme ettei jonoa enää ollut, ja lapset ryntäsivät innoissaan paikalle, jolloin mies tönäisi lapsia kauemmas ja heristi meille sormea merkiksi että ei enää. Jos messuja on vielä 10 minuuttia jäljellä, ja nosturi on vielä kasassa, miksei sitä olisi voinut vielä kokeilla? Ainakin toivoisi henkilökunnan olevan hieman ystävällisempää lapsia kohtaan.

Mutta muuten oli aivan täydelliset messut, lapset viihtyivät ja me aikuiset pääsimme myös rakentelemaan legoilla, herkuttelimme hesessä ja söimme karkkeja. Nam!

 

Kävittekö te messuilla?

 

LUE MYÖS:

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Mekko jämäpaloista