Kirjoittajalta masentunutmutsi

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.

 

Traumana raiskaus

Traumana raiskaus

Olen blogin aloittamisen jälkeen pureutunut moneen tabuun ja häpeän aiheeseen kuten äitien raivarit ja väkivalta ja synnytyksen jälkeinen masennus, joten ajattelin että seksuaalinen väkivalta olisi yksi tärkeä aihe näiden perään.

Surullisen moni joutuu seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi elämänsä aikana ja tällä tekstillä toivon auttavani jotakuta joka häpeää asiaa yksin.

Puhun tässä tekstissä tytöistä ja naisista, mutta se ei missään nimessä tarkoita sitä että väheksyisin poikiin ja miehiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Käsittelen tässä postauksessa asiaa naisen näkökulmasta, omien kokemusteni kautta.

Useimmilla meistä on traumoja, ikäviä muistoja, sydänsuruja tai vaikeuksia joista me emme puhu ääneen kaikille. Joistain asioista emme ehkä puhu ääneen kenellekään. Masennus on tällä hetkellä suurimpana taakkana itselläni. Olen päättänyt puhua siitä ääneen, jotta saisin itsekin sillä tavalla kevennettyä sitä taakkaa. Mitä enemmän aiheesta puhun ääneen ja julkisesti, sitä vähemmän se minua hävettää. Sitä vähemmän se minua määrittää.

Sen takia aion nyt kertoa yhdestä menneisyyden traumastani, josta harvemmin puhun kenellekään. Vuosia sitten minut raiskattiin. Vaikka olen monta vuotta käsitellyt asiaa mielessäni ja terapeutin avulla, tämä asia tekee vieläkin niin kipeää että en tiedä miten pystyn tästä kirjoittamaan. Olen silti päättänyt olla rohkea ja kertoa siitä tänne blogiin.

Raiskaaja on usein tuttu ihminen

Usein kun puhutaan raiskauksista, puhutaan niin sanotusti puskaraiskareista. Joku hyökkää yön pimeinä tunteina yksinäisen naisen kimppuun puskasta. Näin voi myös käydä, mutta usein raiskaaja on uhrille entuudestaan tuttu ihminen. Silloin kynnys ilmoittaa asiasta poliisille saattaa nousta. Uhria voi pelottaa raiskaajan reaktio. Ja entä miten muut ihmiset lähipiirissä suhtautuvat syytöksiin? Uskooko kukaan?

Uhri saattaa raiskaajan tuntiessaan tuntea vielä enemmän syyllisyyttä, että on itse aiheuttanut tilanteen jollain tavalla, vaikka asia ei todellaakan ole niin. Raiskaus ei ole koskaan uhrin syytä. Ennen kuin minut raiskattiin, en osannut täysin ymmärtää miksi uhrit häpeävät eivätkä vie asiaa poliisille, koska eihän raiskaus koskaan ole uhrin syytä. Nyt ymmärrän, koska aiheeseen liittyy niin syvää häpeän ja pelon tunnetta kaikinpuolin, että asian eteenpäin vieminen on todella vaikeaa, etenkin jos tekijä on tuttu ihminen.​

Kun minut raiskattiin, soitin heti poliisille, koska sillä sain viestittää, että minulle ei tehdä näin. Minulle tuli myös jotenkin turvallisempi olo, kun tiesin että poliisit puuttuvat asiaan. Oikeudenkäynti ja koko prosessi oli tietysti todella uuvuttavaa ja yhteiskunnalla on tässä asiassa paljon paranneltavaa. Mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen että oli oikein viedä asia eteenpäin. Minun oli pakko saada oikeutta itselleni, ja tuntui että sain sitä, vaikka tuomioista ja niiden koventamisesta voisi kyllä tehdä oman juttunsa.  Kun kuulin tuomion, että tekijä on syyllinen, tuntui että jälkikäteen sain mahdollisuuden sanoa EI. Sinä et voi tehdä näin minulle, ja nyt saat rangaistuksen siitä.

Raiskauksen uhri ei ole pilalla!

Yksi asia myös johon toivoisin muutosta, on se että keskustelussa ei sanottaisi että raiskauksen uhri on pilalla loppuelämäksi.

Raiskaus ei määritä minua.

Raiskausta ei voi koskaan unohtaa, mutta en suostu olemaan sen takia pilalla.

Ymmärrän, että se on tietynlainen argumentti siitä että tuomiot eivät ole riittäviä, ja olen rangaistuksista samaa mieltä. Mutta se että käytetään argumenttina sitä että ”uhrin elämä on pilalla joten vuoden ehdollinen rangaistus ei riitä”, sitä en hyväksy. Tämä on yksi syy miksi häpeän kertoa asiasta kenellekään, koska tuntuu että se leimaa otsani ikuisiksi ajoiksi niiden silmissä joille kerron asiasta. Kertoessani nyt tässä koko maailmalle kokemuksestani, yritän päästä tästä leimasta eroon korvieni välissä, ja toivon auttavani muitakin tuntemaan samoin.​

Hyväksikäytön jälkeen elämä voi jatkua

Kun käsittelin asiaa terapiassa aikoinaan, terapeutin yksi kertomus on jäänyt mieleeni. Elämä on kuin aikajana. Elämän aikajanalle asettuu tapahtumia, ja raiskaus on minulla yksi niistä. Se jää sinne aikajanalle, ja sitä ei saa sieltä pois. Mutta minä menen aikajanalla eli elämässäni eteenpäin. Asiaa ei valitettavasti voi koskaan unohtaa, mutta elämä jatkuu.

Raiskaus ei pyöri enää mielessäni jatkuvasti, vaan jatkan elämääni. Kesti tosin kauan (vuosia) päästä tähän pisteeseen elämässäni. Aluksi olin täysin rikki enkä kyennyt mihinkään, ja pitkäksi aikaa jäi järjetön raivo ja viha tekijää kohtaan. Raiskausuutiset, elokuvien raiskauskohtaukset, pelkkä raiskaus sana ja moni muukin asia triggeröi usein heti aiheen pinnalle mielessäni. Silloin usein tuntuu siltä kuin jokin löisi minua vatsaan. Ikävä muljahdus, joka tuo yhden elämäni kamalimman asian tietoisuuteen taas.

Raiskausvitsit eivät ole hauskoja

Tämän takia minua myös todella suututtaa kun ihmiset väheksyvät asiaa, että nykyään mitään ei saa sanoa kun joku loukkaantuu. Voitte kuvitella, miltä raiskatusta ihmisestä tuntuu, kun kahvipöydässä kerrotaan raiskausvitsiä tai voivotelaan yhdessä kuinka uutisen raiskatun elämä on pilalla loppelämäksi. Luultavasti siellä työpaikan kahvipöydässä on joku joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Sanat satuttavat joskus todella syvältä, ja tuovat pintaan asioita joita ei halua sieltä tulevan ylös. Tuntuu myös erittäin ikävältä ja raivostuttavalta kun oikeutetaan esimerkiksi raiskausvitsi sillä että nykyään ei saisi kertoa edes vitsejä kun joku loukkaantuu.

Miksi ihmeessä joku haluaa kertoa raiskaus-vitsejä väen vängällä, jos tietää että ne saattavat loukata ja avata syviä haavoja? Tämä on myös yksi tapa pitää yllä raiskauskulttuuria.

Keskusteluapua on yllättävän vaikea saada

Myös avun saaminen oli vaikeaa. Soitin useampaan paikkaan ja he kaikki sanoivat ettei heillä ole antaa aikoja, kun on liikaa asiakkaita eikä tarpeeksi auttajia. On niin tärkeää saada apua heti, matalalla kynnyksellä, eikä puolen vuoden päästä kun on soitellut sata puhelua. Tämä on yksi asia johon toivoisin myös huimasti lisää resursseja yhteiskunnalta.

Sain lopulta keskusteluapua Mielenterveysseuralta opettajani kautta. Olen ikuisesti kiitollinen opettajalleni joka kuunteli minua ja jopa näppäili numeron puhelimeeni jotta saisin varattua ajan sinne. Hän tarjoutui soittamaan aikaa puolestani, mutta onnistuin kuitenkin itse varaamaan ajan. Oli kuitenkin lohduttavaa, että joku tarjoutui tukemaan minua.​

Jos joku läheisesi kertoo sinulle että hän on kokenut seksuaalista väkivaltaa, paras neuvo on että älä neuvo. Kuuntele. Voit esimerkiksi auttaa ihan kädestä pitäen avun hakemisessa (kirjoituksen lopussa on linkkejä auttaviin tahoihin). Kaikkein vähiten uhri haluaa kuulla kuinka “kaikella on tarkoituksensa” ja voi kääntää “kaiken lopulta hyväksi” tai sitä kuinka aiot hakata tekijän. Kaikki ovat ymmärrettäviä reaktioita ja yrityksiä lohduttaa ja käsitellä asiaa, mutta ne eivät auta siinä vaiheessa. Tärkeää on läsnä oleminen ja kuuntelu, sekä tieto siitä että läheinen on saatavilla jos jotain tarvitsee.

Tämä on edelleen kipeä aihe itselleni. Halusin silti kirjoittaa tämän tekstin. Kannustan muitakin puhumaan ääneen näistä asioista. Minua itseäni on auttanut muiden tarinat, se että muutkin uskaltavat puhua näistä ääneen.

En tiedä mikä tässä olisi hyvä loppukaneetti, mutta ehkä se että tämä teksti on omistettu sinulle, juuri sinulle joka luet tätä ja tiedät mistä puhun. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi selvitä. Sinä voit jatkaa elämääsi, ja se ei määritä sitä kuka olet.

Kerro jollekin asiasta, jotta saisit taakkaasi kevennettyä. Olet tärkeä ihminen, ja sinulla on oikeus jatkaa elämääsi raiskauksesta huolimatta.

Lopuksi vielä linkkejä joista voi pyytää apua ja saada lisää tietoa:

 

Nettitukinainen: Kun olet kokenut raiskauksen

Traumaterapiakeskus

Nollalinja

Rikosuhripäivystys

Helsingissä Seri-keskus (juuri avattu uusi matalan kynnyksen tukikeskus!)

Raiskauskriisikeskus Tukinainen

Naisten Linja

Ensi- ja turvakotien liitto

Monika-Naiset (erikoistunut maahanmuuttajataustaisen apuun)

​Suomen mielenterveysseura (keskusteluapua ja tukea)

​Maksutonta lakineuvontaa naisille

​Tukinet (netissä toimiva kriisikeskus)

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Ensimmäinen paniikkikohtaus saattaa pelästyttää

Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen kun olin 16-17-vuotias. Olimme ystävien kanssa viettämässä iltaa ja jumituimme yhden kaverin kanssa junan vessaan. Ovi aukesi raolleen mutta emme saaneet sitä kokonaan auki. Tunsin kuinka vessan seinät alkoivat pienentyä ja en saanut henkeä. Kaverit ulkopuolella yrittivät saada ovea auki, lipunmyyjäkin käveli ohi, mutta ei sanonut tai tehnyt mitään.

Lopulta ystävämme ulkopuolella saivat oven potkittua auki, mutta siinä vaiheessa olin jo hyperventiloimassa. Jäimme pois junasta enkä tiennyt mitä tehdä, enkä tajunnut mikä minulla oli. Lopulta onneksi kohtaus loppui. Se oli todella pelottavaa, varsinkin kun en yhtään tiennyt mikä minua vaivasi. Myöhemmin selvisi että se oli paniikkikohtaus.

Mikä aiheuttaa paniikkikohtauksen?

Teini-ikäisenä sain monta paniikkikohtausta, kunnes tajusin mikä ne useimmiten aiheuttaa. Isot väkijoukot (keikat, yleisötapahtumat), ahtaat ja suljetut tilat. Opin pikkuhiljaa tunnistamaan paniikin merkit ja opin ennakoimaan ja estämään paniikkikohtauksen. Jos tunsin että hengitys tiivistyy, alkaa pyörryttää, tuntuu kuin tila pienenisi ympärilläni ja ahdistaa, oli aika lähteä johonkin rauhassa hengittelemään. Olen monesti keikoilla joutunut poistumaan tilasta ihan muita tönimällä pois tieltä, kun kukaan ei ole tajunnut että minulla on paniikki. Se on kamala tunne, kun ei kaiken lisäksi pääse pois väkijoukosta.

Olen lukenut että paniikkihäiriön saattaa laukaista jokin lapsuuden trauma, äkillinen elämänmuutos, stressi tai perinnölliset syyt. Itse uskon että äitini rintasyöpä-diagnoosi ja hoidot ja sen tuoma stressi, huoli ja kykenemättömyys käsitellä asiaa toivat paniikkikohtaukset esille. Olimme myös juuri muuttaneet Ruotsista takaisin Suomeen monen vuoden jälkeen ja se oli iso muutos koko perheellemme. Uskon että osittain kohtaukset johtuivat myös siitä että olin kova stressaamaan ja jännittämään kaikkea.

 

 

Väentungoksessa ja bussissa ahdistaa​

Nykyään en koskaan mene keikoilla eturiviin vaan pysyttelen suosiolla taka-alalla. Isoissa tapahtumissa minulla täytyy olla tilaa ympärillä. Bussissa ollessa saattaa tulla ahdistus jos istun ikkunapaikalla (vaikeampi päästä ulos) ja koko bussi on täpötäynnä, samoin jos seison vaunujen kanssa keskellä ihmisiä. Silloin menee hermo todella nopeasti jos joku esimerkiksi tönii, kun olen jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut.
Saatan välillä jäädä pois bussista aiemmin koska en pysty olemaan suljetussa tilassa enää. Samoin hisseissä joissa on paljon ihmisiä tulee välitön ahdistus, mutta yleensä saan itseni rauhoitettua hengittelemällä ja tietoisesti rauhoittumalla.

Paniikkikohtaus festareilla​

Onnistuin melkein kymmeneksi vuodeksi rauhoittamaan paniikkikohtaukset niin ettei niitä tullut ollenkaan, kunnes menin Flow-festareille ja siellä laukesi ihan yhtäkkiä paniikki. Kaveri joka tuntee minut hyvin huomasi sen ja lähti vetämään minua heti pois ahtaasta väkijoukosta. Heti kun pääsimme teltan ulkopuolelle siihen tuli jostain nainen joka ojensi paperipussin johon piti hengittää, ja laukaisi jännittävän tilanteen naurattamalla että ”toivottavasti ei haittaa että pussi haisee lihikselle”.
Seuraavaksi hän ojensi minulle pillimehun ja käski hengittää vaan syvään. Ennen kuin tajusimmekaan nainen oli hävinnyt väkijoukkoon, enkä ehtinyt edes kiittää häntä. Joten jos luet tätä, kiitos sinulle! Silloin ymmärsin että joudun luultavasti elämään paniikkihäiriön kanssa lopun elämääni ja kestämään kohtauksia silloin tällöin.

Synnytyksen jälkeinen masennus toi kohtaukset takaisin​

Kohtaukset ovat olleet viime vuosina todella vähissä, kunnes sairastuin masennukseen synnytyksen jälkeen ja ahdistus ja paniikkikohtaukset tulivat takaisin. Stressaava elämäntilanne univajeeseen ja masennukseen yhdistettynä aiheuttivat sen että paniikkikohtauksia saattaa tulla päivittäin. Ne eivät ole joka kerta niin pahoja että hyperventiloisin, mutta kaikki muut oireet tulevat esille.

Hengitys kiihtyy, rinnan päältä ahdistaa niin ettei saa henkeä, joutuu hengittelemään todella syvään ja rauhallisesti ettei kohtaus pahene. Kädet puristuvat nyrkkiin, sydän hakkaa tuhatta. Tulee pakokauhu ja näkö saattaa hämärtyä ja tulee epätodellinen olo. Se tuntuu vähän siltä kuin itse olisi jonkun kuplan sisällä, josta näkee ja kuulee muut vain vaimeasti hälinänä ja näkee kaiken sumeana. Ne saattavat nykyään tulla kotonakin ollessa ihan yhtäkkiä, kun ennen tarvittiin aina jokin ulkopuolinen tapahtuma tai paikka jotta kohtaus laukeaisi. Kohtauksen jälkeen olen todella voimaton, väsynyt, ärsyyntynyt ja päätä alkaa särkeä.

Trauma voi aiheuttaa paniikkikohtauksia

Paniikkia ja ahdistusta liiallisen ihmismassan keskellä on pahentanut vuosia sitten tapahtunut raiskaus, joka on aiheuttanut minulle sen etten halua tuntemattomia ihmisiä (varsinkaan miehiä) liian lähelle. Tämän takia jopa kaupan kassajonossa saattaa tulla ahdistus ja paniikinomaisia tunteita, kun ihmiset seisovat selkäni takana niin etten näe heitä. Usein, melkein päivittäin tunnen ahdistusta väkijoukoissa, kaupassa ja sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos joku tulee liian lähelle omaa tilaani.

Tämän takia en kestä ollenkaan sitä että tuntemattomat miehet tulevat liian lähelle varsinkaan kännissä, ja etenkin baarissa ollessa suutun välittömästi jos joku tulee koskemaan minuun millään tavalla (siellä kun yleensä humalatila aiheuttaa lähentelyä). Tietenkään kukaan ei saisi koskea muutenkaan, tai tulla tunkemaan toisen tilaan jos ei haluta ketään lähelle. Mutta nämä kokemukset saattavat joskus minulla kaiken lisäksi laukaista paniikkikohtauksen, johtuen traumoistani.

Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan koskemattomuuteen. Kun koskemattomuutta loukataan (esim. raiskaus), sitä tulee entistä herkemmäksi sille että joku tulee liian lähelle ja sen takia reagoi todella vahvasti.

 

 

Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään

Olen lukenut että jos saa usein paniikkikohtauksia nuorella iällä, riski sairastua masennukseen jossain vaiheessa elämää suurenee. Siinä saattaa olla yksi syy siihen että minulla synnytyksen jälkeen tuli masennus ja paniikkikohtaukset alkoivat taas ilmestyä. Naisilla paniikkihäiriötä esiintyykin enemmän kuin miehillä ja siinä on syynä mm. hormonaaliset seikat. Synnytyksen jälkeistä masennusta on käsittääkseni tutkittu vasta aika vähän, ja syyt sairastua siihen ovat todella moninaiset, joten on vaikea sanoa että liittyykö nuorena saadut paniikkikohtaukset tähän.​

Minulla ei koskaan tutkittu nuoruudessa paniikkihäiriötä, koska kohtauksia tuli sen verran harvoin ja opin hallitsemaan niitä. Ne eivät tuntuneet hallitsevan elämääni vaikka välillä kyllä pelkäsin etukäteen kohtausta (esimerkiksi isoissa väkijoukoissa). Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään. Yksi isoimpia asioita minulle oli yksinkertaisesti asian hyväksyminen.Tärkein itselleni oli oppia missä tilanteissa ahdistaa ja ennaltaehkäistä kohtausta. Olemalla rauhallinen, hengittämällä syvään ja hokemalla esimerkiksi mantroja (ei ole mitään hätää, rauhoitu, hengitä).

Älä anna paniikin hallita itseäsi

Joskus kohtausta pelätessä saattaa alkaa välttämään kokonaan tilanteita joissa ahdistus tulee, mutta itse huomasin että jos jätän asioita väliin sen takia, pelko alkaa hallita elämää. Jos pelkää koko ajan kohtausta, ajaa itsensä pussiin niin että koko ajan ahdistaa ja silloin kohtaus varmasti tule jossain vaiheessa.Paras itselleni on ollut koittaa elää ihan normaalia elämää ja välillä vain hengitellä ja rauhoitella itseään. Joskus joutuu toteamaan itselleen että nyt on kohtaus tulossa enkä kestä tätä isoa väkimäärää enää, vaan täytyy lähteä kotiin. Se voi tuntua kurjalta, mutta sille ei voi mitään ja sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Välillä kuitenkin tuntuu epäreilulta että paniikkihäiriö joskus rajoittaa ja hankaloittaa elämää. Useimmiten se harmittaa ihan arkipäiväisissä asioissa kun en aina pysty edes bussilla matkustamaan ilman ahdistusta.

Hae apua

Jos tuntuu että paniikkikohtauksia on tosi paljon, voi hankkia ammattiapua (terapiaa) sekä lääkitystä, mutta paljon on asioita joihin voi itse myös vaikuttaa. Yllämainitut itsensä rauhoittelut auttavat minulla eniten, mutta myös jooga- rentoutus- ja meditaatioharjoitukset voivat auttaa sekä kofeiinin (alkoholin, päihteiden) vähentäminen sekä yleisesti omasta hyvinvoinnista (terveellinen ruoka, liikunta) huolehtiminen. Mitä stressaantuneempi ja väsyneempi olen, ja mitä huonommin syön, mitä todennäköisemmin voin saada kohtauksen.

 

Mielenterveystalolla on jälleen tähän(kin) asiaan tosi hyvää tietoa ja harjoituksia:

Yleisesti paniikkihäiriöstä – Mistä paniikkihäiriössä on kyse?

Miten hallitset paniikkikohtauksia – Irti paniikista

​Asian hyväksyminen – Suunta eteenpäin

Hehkuva minä – kurssi

Hehkuva minä – kurssi

Viime viikolla lähdin Turkuun Iina Laineen luo Hehkuva minä –kurssille. Näin Iina itse kuvailee sivuillaan kurssia:

Kurssi on tarkoitettu naiselle, miehelle, tytölle, pojalle… Ihmiselle, joka kokee olevansa risteyksessä, jumissa, arvostus itseen hukassa… Sinulle, joka olet kokenut kriisin naiseutesi tai miehuutesi kanssa, mm. murrosikä, rintasyöpä, painonmuutos, uusi elämäntilanne… Sinulle, joka haluat nähdä itsesi ulkopuolisen silmin ja kaipaat pientä irtiottoa… Ilman arjen rooleja, kuoria, kulisseja… 

Leikitään tyyleillä ja heittäydytään seikkailuun, jossa oma tahtotilasi on suunnannäyttäjä. Koe tunnetasolla voimakas, kaunis, valoisa, ja iloinen, onnellinen SINÄ!

Kurssilla keskitytään lähinnä sisäisen itsesi vahvistamiseen sekä arvostuksen lisäämiseen. Meikinopastus ja tyylivinkit ovat sivuosassa olevia asioita, joita tottakai pystyt imemään kurssin kuluessa, mutta itse keskityn asiakkaan sisimpään, kysyn kysymyksiä, teen tyylit luovuudella ja intuitiolla keskustellen.”

 


Kurssi on siis täydellinen minulle tällä hetkellä kun kriiseilen itseni kanssa äitiyden ja masennuksen keskellä. Lähdin Iinan kurssille avoimin mielin ja oikeastaan ajattelematta etukäteen mitä tulemaan piti. Hieman jännitti etukäteen että millaiseksi Iina minut meikkaa ja laittaa, ja millaisena hän minut näkee.

​Vaikka tiesin että kyseessä ei ole perinteinen muodonmuutos vaan jotain syvempää, olin ehkä mielessäni ajatellut peruukkeja, rekvisiittaa, fantasiahahmoja, vahvoja meikkejä. Lopputuloksena olikin kevyempi maskeeraus ja hiusten laitto kuin mitä olin ajatellut, mutta se riitti saamaan minulle ihan uskomattoman kokemuksen. Kurssin loputtua tuntui kuin olisin herätellyt sisältäni kolme erilaista vahvaa naista, jotka kaikki ovat sisälläni, mutta ne olivat vain unohtuneet sinne masennuksen, väsymyksen ja äitiyden alle. Tuntui että sain paljon lisää itseluottamusta ja arvostusta itseäni kohtaan.

 

 

Ensimmäisenä Iina meikkasi minut kauniisti ja laittoi hiuksiani. Hän laittoi minulle ison kaulakorun ja käsikoruja sekä huivin paidaksi. Tila oli ihanan tunnelmallinen ja musiikki soi taustalla. Peilissä oli juuri sellaiset pallovalot joita aina elokuvissa näkee ja tunsinkin itseni ihan filmitähdeksi kun ympärilläni Iina hääräsi ja meikkasi. Tunsin itseni todella kauniiksi ja kun hän alkoi ottamaan minusta kuvia tuntui todella kummalliselta koska jokin minun sisälläni liikahti.

 

Ennen ja jälkeen kuvat. Ennen – väsynyt mutta iloinen äiti, jälkeen – upea hehkuva nainen.

 

On outoa miten kaunis meikki voikaan vaikuttaa sisäiseen tunteeseen niin vahvasti. En yleensä meikkaa usein, joten muutos oli iso kun sain kunnon meikit. Myös Iinan vilpittömät kehut vaikuttivat sisäiseen olooni, niin että tunsin itseni rennoksi, kauniiksi ja hehkeäksi. Vaikka mielestäni kaikki ovat kauniita ja luonnollisia ilman meikkiä, niin en näe mitään väärää siinä että meikataan jotta saisi tuntea itseään eri tavalla kauniiksi. Minulla ainakin meikki, kynsien ja hiusten laitto sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, osittain sen takia että se oli toisen ihmisen näkemys minusta.

 

 

Tunsin kuinka sisälläni heräsi henkiin jokin vahva, todella naisellinen nainen joka määrää työpaikalla. Meille kummallekin tulikin sellainen bisnesnaisen fiilis ensimmäisestä lookista. Tunsin itseni ihan erilaiseksi, koska itse en pukisi sellaisia asusteita ja vaatteita päälleni yleensä, mutta niissä tuli silti todella itsevarma olo.  Tuntui jollain tapaa siltä että olen vahva nainen joka määrää omasta elämästään, ja tämän tunteen olinkin onnistunut unohtamaan. Uskomatonta miten yksi maskeeraus voi muuttaa sisäisen fiiliksen niin täysin.

 

Tunsin itseni todella luksukseksi ja loistokkaaksi, ja se tunne pysyi koko kurssin ajan. On jotenkin mahdotonta kuvailla millainen olo minulle tuli ensimmäisen maskeerauksen jälkeen, kun katsoin itseäni peilistä. Olin kaunis, ja se tuntui ihan sisällä kehossani! Iina kehui kauniiksi ja ilmeitäni ihaniksi ja siitäkin tuli iso itsetunnon nostatus.

 

Toinen maskeeraus oli afrikkalaisinspiroitunut koska kerroin kuinka Afrikka on minulle tärkeä, ollut aina jo siitä lähtien kun olen lapsena kuullut tarinoita Afrikasta. Vanhempani olivat ennen minun ja veljeni syntymää kiertäneet vuoden Afrikan ympäri autolla 70-luvulla, ja lapsuudessa kuulimme näitä tarinoita aina. Olen myös aina rakastanut länsi- ja itä-afrikkalaisia kankaita, koruja ja musiikkia. Olen myös tanssinut afrobeatia ja rakastan kaikenlaista afrikkalaista musiikkia. Iina keksi laittaa ympärilleni verhon (kyllä, verhon!),  turbaanin ja ihanat korvikset.

Tuntui kuin olisin astunut sisälleni voimakkaan naisen rooliin, eräänlaiseen soturirooliin. Tunsin itseni itsevarmaksi, ylpeäksi itsestäni. Vaikka muutos ulkoisesti maskeerauksessa ei ollut mitenkään huikean suuri, tunsin itseni taas ihan erilaiseksi kuin ensimmäisessä maskeerauksessa. Tuntui kuin sisälläni olisi taas herännyt erilainen, vahva, sensuelli, kaunis nainen. Muistutin itseäni myös siitä että olen aiemmin tykännyt pitää turbaanihuiveja päässä, ja pitääkin kaivaa huivit esille kesäksi!

Kolmas maskeeraus oli vatsatanssihuivista inspiroitunutta. Huivi oli minulle tärkeä koska se on äitini vatsatanssihuivi (jonka ‘lainasin’ äidiltäni 10 vuotta sitten enkä ole vielä saanut palautettua sitä…) ja siihen liittyy ihania muistoja. Muistoja siitä ajasta kun asuimme Malmössä ja äitini opetti vatsatanssia, ja tanssime sitä kotonakin aina. Iina muutti taas meikkiä ja rekvisiittoja ja tunsin itseni taas ihan erilaiseksi. Iina onnistui löytämään kätköistään juuri sopivat ihanat isot kilisevät korvikset jotka sopivat asusteeksi. Iina laittoi pyynnöstäni arabialaista vatsatanssimusiikkia soimaan ja aloin tanssimaan.

Tanssiessa aina sisältäni herää ilo, naiseus, rentous, onni, nauru. Kaikkea positiivista. Kuvistakin näkee kuinka tanssi tekee minut onnelliseksi. Äidiksi tullessani olen tanssinut paljon vähemmän kuin aiemmin koska ei ole ollut aikaa eikä energiaa, eikä minkäänlaista mielenkiintoa masennuksen takia.

Tanssiessa herää henkiin vanha minä, ennen äitiyttä. Minun pitäisi oppia yhdistämään naiseus, oma itseni ja omat harrastukset, oma elämä sekä äitiys jotenkin niin että mikään niistä ei jyrää toista, vaan olisivat kaikki sulassa sovussa elämässäni. Yksinhuoltajana kaikki ylimääräinen ja oma harrastus kun on välillä niin työn ja tuskan takana järjestää itselleen ja väsymys usein hallitsee kaikkea.

Oli ihanan vapauttavaa keskustella Iinan kanssa kaikenlaisista asioista, ja tuntuikin kuin olisi ollut kokonaisvaltaisessa hemmottelussa jossa saa samalla tutkiskella myös omaa elämäänsä, heikkouksia ja vahvuuksia.Tajusin jutellessamme, että olen kadottanut sisäisen naisellisuuteni ja naisen johonkin.

Usein kun katson peilistä näen vain väsyneen, ylipainoisen äidin joka ei jaksa tehdä mitään ja on masentunut. Nyt kun sain kauniin meikin ja hiukset laitettua jonkun toisen toimesta, tuntui kuin olisin herännyt henkiin pitkästä aikaa. Masennus on syönyt voimia niin, etten ole jaksanut miettiä muuta kuin arkea ja joka päiväistä selviytymistä aamusta iltaan.

Kiitos ihana Iina, että muistutit minua siitä että olen arvokas, tärkeä, kaunis, ihana ja nainen. Sitä on vaan niin vaikea itse nähdä kun on vuosia vaan koittanut pitää itsensä ja lapsensa jotenkuten hengissä.

En ole myöskään antanut itselleni lupaa miettiä omaa naiseuttani seurustelun kannalta vaan olen torjunut kaiken seksuaalisuuden, hellyyden ja rakkauden elämästäni. Ei minulla ole ollutkaan minkäänlaisia voimia edes ajatella suhteita, mutta nyt Iinan kanssa jutellessamme tajusin sen – olen elänyt ikään kuin marttyyrina. En minä ketään tarvitse! Ei minulla ole aikaa! Kaikki miehet kuitenkin satuttavat loppujen lopuksi! Emme me tarvitse miestä elämäämme, kun pärjäämme kahdestaan!

Olen tullut niin kyyniseksi kokemusteni perusteella etten edes halua antaa mahdollisuutta millekään romanttiselle. Olen elänyt vain lastani varten sekä masennuksen ja univelan kourissa. Onhan se ymmärrettävää että jos ei koskaan nuku, ei jaksa kuin pysyä hengissä päivästä toiseen. Nyt kun masennus vähän helpottaa ja lapsi kasvaa, olen alkanut miettimään että kuka olen? Haluanko olla yksin kun lapsi kasvaa ja lähtee huitelemaan omille teilleen? Totesin Iinalle että eipä niitä kiinnostavia miehiä ole edes tupsahtanut eteen mistään ja Iina vitsaili että kotimatkalla vielä liityn Tinderiin. Hah! (en oikeasti liittynyt…vielä)

 

 

Vaikka maskeeraus ja rekvisiitat olivatkin vaatimattomammat kuin olin kuvitellut etukäteen, totesin itselleni jälkikäteen että se ei yhtään haitannut vaan päinvastoin. Jos rekvisiittaa olisi ollut todella paljon ja olisimme keskittyneet luomaan niin sanottuja hahmoja minun ympärilleni se olisi haitannut minun kokemustani. Olisin toki saanut hienoja kuvia upeista maskeerauksista.

Mutta nimenomaan tässä kurssissa ei ole kyse vain ulkoisesta olemuksesta, vaan se miltä minusta sisälläni tuntuu.

Minusta tuntui kuin Iina olisi herätellyt kolme erilaista naisellista hahmoa jotka halusivat tulla sisältäni ulos. Oli ihanaa nähdä itsensä tavallisena, mutta kauniina hehkuvana naisena, ja jos rekvisiittaa olisi ollut enemmän en olisi ehkä osannut kääntää katsetta sisäänpäin. Meikki ja rekvisiitat yhdessä Iinan kanssa käytyjen keskustelujen kanssa tuntuivat vahvistavan itsetuntoani. Että olen sittenkin ihan oikeasti kaunis ja naisellinen, seksuaalinen ihminen joka kaipaa hellyyttä, kosketusta ja kauniiksi kehumista.

Huomasin että kaipaan sitä että joku kehuu minua ja olikin ihanaa kun Iina vilpittömästi välillä kehui silmiäni, ilmeitäni ja sisäistä voimaani. Olen ollut niin kauan yksin ja kyynistynyt kokemuksistani että olen päättänyt olla yksin loppuelämäni, koska silloinhan kukaan ei voi minua satutaa? Mutta ketä se kyynisyys oikeasti palvelee? Ehkä joskus annan mahdollisuuden rakkaudelle, jos sellainen joskus käveleekin ovesta sisään. Koska minähän olen todellakin sen ansainnut! (tällä hetkellä kyyninen minä edelleen täällä tuhahtelee että niin varmaan, mutta saa nyt nähdä!)

 

 

Suosittelen Iinan kurssia ihan kaikille, ja varsinkin niille joilla ehkä on jokin kriisi tai kipuilu meneillään elämässään. Ainakin minulle kurssi antoi ihan oikeasti itsevarmuutta ja nosti itsetuntoa. En oikein osaa edes selittää sitä, mutta tunsin kuinka itsetuntoni heräsi henkiin taas.  Myös keskustelut Iinan kanssa tuntuivat niin ihanilta ja avaavilta että oivalsin itsestäni monta asiaa kurssin aikana. Olen antanut lapselleni niin paljon rakkautta ja hoivaa, ja ansaitsisin sitä itsellenikin. Olen äiti, mutta olen myös nainen joka kaipaa hellyyttä ja omaakin elämää.

Välillä tarvitsee toisen ihmisen tuomaan esille asioita jotka ovat pinnan alla kuplineet, ja et ole itse niitä tajunnut tai ne ovat olleet hukassa.

Joskus tarvitsee toisen ihmisen houkuttelemaan niitä esille itsestään. Näen näissä kuvissa itseni niin vahvana mutta herkkänä, kauniina, hehkeänä ja onnellisena. Kurssin antia ei ollut siis pelkkä ulkoinen kauneus vaan sen sisäisen potentiaalin löytäminen ja esiin kaiveleminen. Kiitos Iina ihanasta kurssista <3


TÄÄLTÄ löydät Iinan nettisivut!

TÄÄLTÄ löydät Iinan facebook-sivut!

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Tammisaaren sairaalaunikoulu ja muita uniasioita

Kun poikani oli seitsemän kuukauden ikäinen, olin niin loppu yöheräilyihin että saimme lähetteen Tammisaareen sairaalaunikouluun. Siinä vaiheessa olin nukkunut koko 7 kuukauden aikana korkeintaan 3 tuntia putkeen, ellei joku tullut hoitamaan lasta jotta sain nukkua. Heräsimme yöllä 5-30 kertaa yössä ja olin tulossa hulluksi univajeesta.

Haluan painottaa, etten suosittele kenellekään huudatusunikoulua, sillä on olemassa lempeitä unikouluja joita voi kokeilla kotonakin. Jos äiti ei jaksa unikouluttaa voi pyytää isää tai jotain muuta läheistä apuun. Joku muu henkilö osaa hoitaa unikoulun ehkä johdonmukaisemmin ja määrätietoisemmin kuin väsynyt vanhempi. Itse aikoinaan pyysin serkkuni ja tätini auttamaan unikoulussa, ja sain itse sillä aikaa nukkua. Esimerkiksi MLL:n sivuilla on unikouluista tietoa.

Usein unikouluja ei suositella alle 1-vuotiaille (eikä ollenkaan alle puolivuotiaille), mutta meidän tilanteessa oli painavana syynä äidin jaksaminen. HUS:in sivuilla lukee että unikoulu sopii parhaiten 6-9-kuukautisille. Pienet vauvat vasta harjoittelevat elämää ja heräily kuuluu asiaan, mutta silloin kun vanhempi väsyy on aika miettiä apukeinoja.

 

Olen sitä mieltä että jos vanhemmat vain jaksavat voi olla hyvä antaa vauvan harjoitella itse lempeästi omaa unirytmiään. Mutta jos äiti väsyy täysin, ja kuten minun tapauksessa myös masentuu, on aika tehdä asioille jotain.

 

 

Sairastavaa lasta ei saa unikouluttaa

Pitää myös varmistaa ettei lapsella ole mitään fyysistä vaivaa – poissulkea korvatulehdukset, allergiat, refluksi ja niin edelleen. Voin tosin kokemuksesta sanoa ettei se ole helppoa koska lääkärit eivät aina usko eivätkä kuuntele lapsen oireita, ainakaan julkisella puolella. Yritin itsekin selvittää voisiko yöheräily johtua jostain fyysisestä vaivasta, mutta minua vähäteltiin ja minulle sanottiin että ei se varmaankaan mitään ole, vauvat nyt ei oikeen osaa vielä nukkua.

Sain lääkärit lopulta ottamaan joitakin kokeita, allergiatestejä yms, eikä niissä näkynyt mitään. En kuunnellut äidinvaistoani tarpeeksi ja väsyneenä uskoin lopulta lääkäreitä, kun sanoivat ettei lasta mikään vaivaa. Tällä hetkellä kun lapsi on 3-vuotias, olen alkanut uudestaan selvittämään yöheräilyjen syitä, koska meillä heräillään edelleen. Jos olet epävarma ja uskot että lastasi vaivaa jokin allergia tai muu fyysinen vaiva – selvitä se ensin ennen kuin aloitat unikouluja. Myöskään tietysti kipeänä (flunssa tms) ei pitäisi pitää unikoulua.

Äidin jaksaminen vaikuttaa koko perheeseen

Itsestäni aina tuntuu pahalta kun sairaalaunikouluja haukutaan, koska minusta tuntuu siltä että minua haukutaan huonoksi äidiksi. Itsekään en olisi halunnut unikouluttaa lasta, mutta olin yksin ja niin uupunut, että olin sekoamassa. Luultavasti muun muassa univaje aiheutti myös minun masentumiseni. Muistan että ajattelin, että jos sairaalaunikoulu vaan auttaisi nukkumaan edes pidempiä pätkiä kun 15min-2 tuntia niin olisin tyytyväinen. En oleta että 7 kuukauden iässä kaikki lapset nukkuisikaan täysiä öitä, mutta vartin välein heräily useamman kerran viikossa, kuukausien ajan saattaa kenen tahansa uupumukseen. E

nnen kuin sain lapsia, tai jos tilanteeni olisi ollut toisenlainen, olisin ehkä paheksunut huudattamista tai minkäänlaisia unikouluja. Nyt kuitenkin ymmärrän, että jos äiti ei jaksa se vaikuttaa koko perheen hyvinvointiin. Laita ensin itsellesi happinaamari, ja sen jälkeen vasta lapsellesi!

“Minäkin jaksoin valvoa, mikset sinä jaksa?”

​Joskus tuntuu, että joidenkin hyvin nukkuvien lapsien vanhemmat eivät osaa ollenkaan laittaa itseään toisen kenkiin, vaan haukkuvat sairaalaunikoulut lyttyyn. Ja välillä törmään niihinkin äiteihin jotka sanovat että heilläkin heräillään ja he jaksavat, joten miksei muutkin. Kenenkään jaksamista ei pitäisi verrata keskenään ja jokainen perhe tekee omien voimavarojensa mukaan. Olen monia keskusteluja nähnyt liittyen asiaan, missä sairaalaunikouluun lapsensa vieneet äidit haukutaan vastuuttomiksi ja että kiintymyssuhde on pilalla, kun on unikoulutettu tuntemattoman hoitajan toimesta.

​Ennen sairaalaunikoulua jouduin jättämään vauvan yksin huutamaan yöllä kotonakin, kun menin vessaan itsekin huutamaan ja itkemään. Eihän se kivalta tunnu, todellakaan. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään, eikä kukaan voi ymmärtää miltä se täysin tuntuu, jos ei ole itse kokenut niin täyttä uupumusta. Ajattelin monena yönä, että heitän vauvan seinään, mitä vain että se hiljenisi. Saatoin muutaman kerran hyssyttää hieman kovakouraisesti, ja kerran löin vessan ovesta naulakon alas kun olin sekoamaisillani väsymyksestä. ​Minulla ei ollut ketään muuta siinä auttamassa yöllä, ellen kutsunut läheisiä kylään välillä auttamaan. Vähän aikaa sitten luin jonkun äidin kommentin siitä että hän ei ainakaan ikinä raivoaisi lapselleen.

En minäkään ajatellut koskaan että raivoaisin vauvalle pää punaisena, mutta en tiennyt sitäkään, että joudun yksinhuoltajaksi ja masennun ja uuvun univelan alle. Puhun näistä nyt ääneen vaikka ne hävettävätkin minua edelleen, mutta näistä täytyy puhua! Sellaisen univelan uuvuttamana ei ole ihme, ettei äiti jaksa. Haluan tällä kirjoituksella taas korostaa sitä, että jos äiti ei jaksa, täytyy hakea apua ja sitä pitäisi saada. Ilkeillä kommenteilla voi saada aikaan sen, ettei se yksi väsynyt äiti kehtaa myöntää missään että nyt en jaksa, ja seuraukset saatetaan lukea iltapäivälehdistä.

 

On hyvän äidin merkki, kun tajuaa ettei oikeasti jaksa enää vaan pyytää apua. Muistakaa, että kaikkien voimavarat eivät ole samanlaiset – vaikka sinä olet jaksanut heräillä ei tarkoita sitä että kaikki jaksavat. Taustalla voi olla myös muutakin ongelmaa kuin vain heräily. 

 

“Ole vain johdonmukainen niin kyllä se alkaa nukkumaan”

Itse olin kokeillut kaikenlaiset unikoulut (tassuttelu-unikoulu oli meillä lähinnä vitsi, kun lapsi ei halunnut että häneen kosketaan) ja tädin ja serkunkin pyysin apuun niissä, yritin pitää rytmit samanlaisina joka päivä, vähentää päiväunet yksiin uniin, siirrellä päiväuniaikoja ja niin edelleen. Kaikkialta hoettiin että “olet vain johdonmukainen”, ja niin olinkin, mutta mikään ei toiminut. Lopulta olin niin poikki ja neuvoton että lähdimme Lastenklinikalle, kun lapsi vaan huusi huutamistaan koko illan ja alkuyön. Sieltä saimme lähetteen Tammisaareen, jonne pääsimmekin peruutuspaikalle viikon sisään.

Kuulemma jonot saattavat ollakin pitkiä, mikä on todella huono juttu, koska tällaisessa elämäntilanteessa esimerkiksi kuukauden odottelu voi saada vanhemmat täysin hajoamaan univajeeseen. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ei ole yhtäkään sairaalaunikoulua, Jorvissa on kuulemma joskus ollut mutta sekin on lopetettu. Mielestäni aivan väärä säästökohde, koska uniongelmat ovat iso ongelma joihin vanhemmat usein kaipaavat apua, ja univaje ei ole leikin asia. Vanhempien jaksaminen on kaikista tärkein asia, ja jos äiti ei jaksa, voi tapahtua peruuttamattomia vahinkoja. Kroonistuessaan uniongelmat voivat äidillä myös jatkua vaikka lapsi alkaisikin nukkumaan.

Jos epäilet fyysistä vaivaa, vaadi tutkimuksia

Meillä kävi niin, että unikoulun jälkeen lapsi nukkui 12-14 tuntia putkeen, kunnes tuli korvatulehduskierre joka kesti monta kuukautta, ja nukkuminen loppui taas siihen. Sen jälkeen mikään unikoulu ei taaskaan onnistunut. Olisi varmaan pitänyt pyytää uudestaan lähete unikouluun (ja sellaisen kuulemma voi saadakin), koska me valvomme edelleen 3-vuotiaana. Tällä hetkellä tosin taas tutkitaan voisiko vaiva olla sittenkin jotain fyysistä. ​ Tällä hetkellä jaksan paremmin taas vaatia lähetteitä ja tutkimuksia (lääkäreistä ja terveyskeskuksesta sanon vielä muutaman sanasen uudessa postauksessa joskus, kun jaksan). Meidänkin tapauksessa olisi pitänyt alusta asti jo tutkia fyysisiä syitä paremmin, en vain osannut vaatia niitä kun en tiennyt asioista.

 

Ihanaa, kun huoltani vihdoin kuunneltiin

Saavuimme Tammisaareen syksyllä 2014. En muista kaikkea tästä reissusta kun jälkikäteen siitä kirjoitan, mutta yksityiskohtainen kertomus Tammisaaren unikoulusta löytyy esimerkiksi täältä Katri Mannisen blogista. Itse en muista ihan niin yksityiskohtaisesti unikoulusta mutta haluan silti kertoa oman kokemukseni siitä.Tulimme sairaalaan ja siellä tapasimme lääkärin ja sairaanhoitajan. Heidän kanssaan keskustelimme kauan, kerroin rutiineistamme, miten yöt sujuivat yleensä, miten monta kertaa lapsi heräilee ja mitä teemme kun hän herää. Vihdoinkin minusta tuntui että joku otti minut, heräilyt ja univajeeni tosissaan ja itkin hämmentyneenä että joku kuunteleekin minua oikeasti. ​Lapselta otettiin myös virtsakoe ja muita kokeita joissa poissuljettiin joitakin fyysisiä syitä.

 

Kenenkään väsymystä EI SAA VÄHÄTELLÄ. Ei koskaan. Minäkin olisin halunnut että minua kuunnellaan kun itken lääkärin vastaanotolla, etten jaksa enää.

Unikoulussa äitikin nukkui vuorokauden ympäri

Alkukartoituksen jälkeen saimme rauhassa tutustua paikkaan, minä sain oman huoneen ja lapsi sai oman huoneen sairaalan toisesta päästä. Leikimme yhdessä päivällä lapsen kanssa, nukutin päiväunille, söimme iltapalan ja laitoin lapsen nukkumaan illalla. Sen jälkeen yö olkin sairaanhoitajien käsissä. Itse vääntelin käsiäni hetken ja mietin mitä ihmettä nyt teen, kun olin niin tottunut kotona vaan istumaan sohvalla odottamassa milloin huuto alkaa. Nyt pääsin nukkumaan omaan sänkyyn rauhassa, tosin ennen kuin nukahdin tunsin soimaavan omantunnon  huutavan, kun jätin lapseni muiden huollettavaksi ja olin huolissani miten yö sujuisi.  Päällimmäisenä kuitenkin tunsin helpotusta, että ehkä saisimme kohta nukkua.
Ensimmäinen yö
Nukuin 12 tuntia putkeen kuola suupielessä. Sain aamulla lapun jossa luki miten yöllä oli mennyt. Hurjaltahan tuo hysteerinen itku kuulosti, mutta olin helpottunut että meni niinkin hyvin. Kauhean huono omatunto soimasi, mutta ajattelin että jos tämä unikoulu auttaa meidän öihin niin se on sen arvoista. Jos lapsi kuitenkin saa paljon rakkautta, syliä, huolenpitoa ja huomiota niin eiköhän siitä ihan hyvä lapsi kasva.
(ainakin nyt 3-vuotiaana voin sanoa että kyllä kasvoi <3) Aamulla sain hakea onnellisen lapsen sängystään ja jatkoimme päivää samoilla rutiineilla kuin kotonakin.
Päivällä keskustelin taas ihanan sairaanhoitajan kanssa meidän elämästämme ja puhuimme siitä kuinka jatkaa kotona unikoulua. Kotona ollessa voisi kuulemma takapakkia tulla, mutta jos vain kotonakin jatkaisin samaan malliin pitäisi hyvien yöunien jatkua.
Toinen yö
Toinen yö meni vielä paremmin kuin ensimmäinen. Olin ihan ällistynyt kun minut herätettiin 8.15 ja minulle kerrottiin että lapsi nukkuu vielä, että haluaisinko mennä syömään rauhassa aamupalan? Arvatkaa kaksi kertaa halusinko. Sen jälkeen sain hakea iloisen ja onnellisen, yönsä melkeinpä rauhassa nukkuneen lapsen syliini.
Kolmas yö

Kolmannen yön jälkeen en edes saanut lappua käteeni, vaan sairaanhoitaja sanoi että lapsi on nukkunut vuorokauden ympäri. Aloin itkemään hämmästyksestä ja onnesta. Vihdoin lapsi nukkuu.
Jäimme sairaalaan vielä neljänneksi yöksi koska sairaalassa ei ollut oikeastaan ketään sillä hetkellä, kun oli tullut peruutuksia eikä ketään oltu saatu tilalle. Oli ihanaa nukkua rauhassa vielä yksi yö ja tunsin kuinka sain hieman voimiani takaisin. Kotona hyvät unet jatkuivat tosiaan muutaman kuukauden kunnes tuli korvatulehdukset jotka kestivät ainakin kuukauden, kun emme alkuun saaneet lääkkeitä vaan odoteltiin menisikö tulehdus itsestään ohi. Se pisti unet taas sekaisin ja jatkoimme taas heräilyä. Välillä on ollut hieman parempia unikausia ja välillä taas todella huonoja kausia.
Vaikka meidän nukkumiset eivät jatkuneetkaan paria kuukautta pidempää, tunsin että sain sairaalaunikoulusta tarvittavaa voimaa jatkaa eteenpäin. Sain vahvistuksen ammattilaisilta siihen, että en tee mitään väärin, en ole huono äiti ja osaan hoitaa lastani.

Sain levättyä ja kerättyä voimia, vahvistettua omaa äitiyttäni niin että jaksoin taas eteenpäin. Toki kotiin tullessa istuin joka ilta hartiat korvissa odottamassa, että ihan kohta huuto alkaa, mutta sain kuitenkin nukuttua yöt heräämättä. Saattaa kuulostaa oudolta että tarvitsin ammattilaisen sanelemaan minulle etten ole huono äiti, mutta siinä vaiheessa alkoi masennus jo oireilemaan pahasti ja se sai minut epäilemään itseäni äitinä.En koe, että sairaalaunikoulusta on koitunut mitään haittaa meille kummallekaan, päinvastoin. Jos olisin koittanut vaan yksin jatkaa unikouluja ja heräilyjä, olisin ehkä uupuneena oikeasti heittänyt vauvan seinään. Kuulostaa ihan järkyttävältä, mutta niin väsynyt olin. Sen jälkeenkin olemme valvoneet, mutta koin saavani sairaalajaksosta voimia myös henkisesti jatkaa eteenpäin heräilyistä huolimatta.

Usein minulle sanotaan ettei tarvitse välittää ihmisistä jotka arvostelevat äitiyden valintojani. Se tuntuu vähättelyltä, vaikka onkin tarkoitettu lohdutukseksi. Olin masentunut ja univeloissa, ja jouduin viemään lapsen jonkun muun unikoulutettavaksi, ja tunsin itseni maailman paskimmaksi äidiksi. Siinä vaiheessa en kaivannut enää muiden haukkuja niskaani unikoulusta. Tuntui että olin tehnyt lapsen tähän maailmaan tajuamatta mitään asioista, tein kaiken väärin ja jouduin menemään sairaalaan, jotta lapsi oppisi nukkumaan kun en itse osannut sitä opettaa. On vaikea olla kuuntelematta soraääniä ulkopuolelta, kun omankin pään sisällä koputtelee koko ajan negatiivinen (masentunut) mörkö joka pistää epäilemään kaiken. “Itsepähän olet lapsen tähän maailmaan tehnyt” on ehkä maailman huonoin lause mitä voi sanoa, koska se voi olla jonkun väsyneen, ylikuormittuneen äidin viimeinen niitti jaksamiseen.

Olen epäröinyt tämän kirjoituksen julkaisemista, kun lapsellani edelleen nyt tutkitaan voisiko syyt heräilyyn olla fyysisiä. Jos saammekin jonkun diagnoosin nyt, olen todella vihainen siitä ettei minua otettu tosissaan, kun jo puolen vuoden ikäistä vauvaa vein lääkäriin tutkittavaksi ja minua vähäteltiin. Mitä jos olenkin vienyt lapsen sairaalaunikouluun turhaan, jos syy onkin fyysinen? Halusin silti julkaista tämän kirjoituksen, jos joku saakin tästä voimia jaksaa eteenpäin, joko vaatia lisää tutkimuksia lapselleen tai vaikka rohkeutta viedä sairaalan unikouluun. Jälkikäteen voin sanoa, että unikoulu olikin paljon parempi paikka kuin kuvittelin, enkä kadu sinne menemistä. 

Minun ja poikani alkutaival ei ollut helpoimmasta päästä, kun univajeen lisäksi (ja takia) masennuin ja uuvuin täysin. On vaikea uskotella itselleen että on hyvä äiti kaikesta huolimatta, kun kuulee haukkuja ympäriltä miten huono äiti olen kun en jaksanut valvoa vaan pakotin lapseni unikouluun. On kuitenkin ihan fakta että etenkin yksinhuoltajana on rankkaa valvoa yöt läpeensä ja taistella lasta vielä päikkäreillekin, kun ei ole ketään muuta apuna. Tänä päivänä kuitenkin taputan itseäni olalle siitä että jaksoin, että hain apua ja sain sitä. Että uskalsin sanoa, että nyt en jaksa enää. Se on tehnyt minusta paremman äidin, kun tiedostan omat voimavarani.

Joten mieti kaksi kertaa kun ensi kerralla aiot haukkua jonkun toisen äidin valintoja. Äitiys ja vanhemmuus on niin herkkä asia, että pitäisi enemmän kannustaa, tarjota apua ja kehua, kun haukkua, kytätä ja lytätä. Se mikä toimii teidän perheelle, ei välttämättä toimi ollenkaan meidän perheelle.​​

Kirje päiväkodin hoitajille

Kirje päiväkodin hoitajille

Hei, meidän päiväkodin hoitajat. Kirjoitan teille tämän kirjeen koska haluan kertoa teille (ja kaikille muillekin jotka lasten kanssa tekevät töitä joka päivä), että te olette älyttömän tärkeitä. Tänään kun oli tarhan kevätjuhla, viimeinen lapsellani pienten ryhmässä, halusin kertoa teille kuinka hienoa työtä olette tehneet. Annoimme teille lahjat ja kirjoitin kortteihin kuinka tärkeitä olette, mutta jotenkin tuntui että se ei riittänyt, joten päätin kirjoittaa teille vielä tämän kirjeen.

 

 

Viime syksynä palasin opiskelemaan ja sain saatettua opintoni loppuun, tänä keväänä olen koittanut toipua tästä rankasta opiskelujaksosta. Olen myös edelleen toipumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Jos te hoitajat ette olisi olleet niin ihania, ymmärtäväisiä, empaattisia ja aidosti välittäneet lapsestani, en tiedä miten olisin jaksanut. Joka aamu kun jätän lapseni teidän huomaan, voin olla varma että hänellä on siellä hyvä olla. Hänet ruokitaan, puetaan, otetaan syliin, hänen annetaan leikkiä, nukkua, juosta, nauraa ja itkeä, askarrella, laulaa, jumpata ja opetella kaikenlaisia elämässä tarvittavia taitoja.

Tarhan aloitus oli tietysti vaikea niin kuin kaikille lapsille. Kun jätin lapseni sinne itkemään ja lähdin kouluun, olin samaan aikaan huojentunut ja särkynein sydämin. On kamalaa jättää oma lapsi tarhaan, irrottaa väkisin ne pienet kädet kaulastaan ja koittaa vakuuttaa lapselle ja itselleen että hyvin se menee, ja sen jälkeen itkeä koko matka kouluun. Itkin kahta asiaa: sitä että lapsi jäi ikävöimään ja toiseksi sitä että tunsin olevani vapaa. Kotiäitiys ei ehkä ollutkaan minua varten. Kotona lapsen kanssa oleminen on ihanaa, mutta myös todella rankkaa varsinkin yksin lasta kasvattaessa.

Kotiäitiys on ihanaa, mutta myös yksinäistä ja yksitoikkoista. Epävarmuutta ja väsymystä.​ Olin helpottunut siitä, että ainakin puoleksi päiväksi sain pienen helpotuksen yksinhuoltajuudesta ja pääsin taas tekemään omia juttuja, enkä ollut vain äiti. Välillä tuntuu että on vaikea sanoa tämä ääneen, kun kaikki eivät sitä välttämättä ymmärrä, että jotkut äidit tukehtuvat kotona ollessaan äitiyden rankkuuteen, ja kadottaa itsensä sinne ahdistuksen ja masennuksen syövereihin. Minun matkani äidiksi on ollut usein myrskypilviä siellä vaaleanpunaisten hattaroiden välissä.

 

 

 

​Kiitos teille hoitajille, jotka piditte lastani sylissä ja lohdutitte häntä vaikeina alkuaikoina, ja lohdutitte äitiäkin lähettämällä viestin että kaikki hyvin, lapsi on taas iloinen. Silloin pystyin keskittymään taas itseeni ja opiskeluun.

Koko kevään olen kuullut erinäisiä lauluja uudestaan ja uudestaan, lauluja joita on tarhassa opeteltu. En koskaan kyllästy kuuntelemaan kun lapsi laulaa silmät tuikkien suosikkilaulujaan, ja ylpeänä sanoo että olen tarhassa oppinut. Kiitos hoitajat, että olette opettaneet lapseni laulamaan niin monia laulua ja olemaan ylpeä siitä että osaa. Lapsi laulaa suihkussa, bussissa, rattaissa, iltapalalla ja jopa unissaan. Minusta on ollut ihanaa, kun olette kevään aikana tutustuttaneet lapset eri maiden lauluihin, ja on mahtavaa että laulatte syntymäpäivälaulun suomeksi sekä englanniksi.​

Eilen kun paketoin lahjojanne, lapsi paketoi minulle ”syntymäpäivälahjaa” ja lauloi syntymäpäivälaulun englanniksi. Silloin taas ajattelin teitä, ihanat hoitajat, kiitos kun jaksatte joka päivä opettaa lapsillemme uusia taitoja.

 

 

Meillä kotona on myös mielellään leikitty hoitajaa ja lasta.
”Äiti ole sinä lapsi, minä olen hoitaja, sitten minä sanon sinulle ettei saa pelleillä ruokapöydässä”
Meillä kotona on myös uhkailtu.
”Äiti minä kerron tarhassa hoitajille että sinä paiskot ovia!”
Vaikka tunsinkin pistoksen sydämessäni, että olenpa huono äiti kun paiskon välillä ovia, ajattelin myös että onpa mahtavaa että lapsellani on niin paljon turvallisia aikuisia ympärillään.Kiitos teille päiväkodin hoitajat, että olen saanut olla se mitä olen, olen voinut suoraan puhua teille asioista, kuten siitä että olen masentunut. Te olette olleet myös osallisina siihen, että olen toipumassa masennuksestani, koska olen voinut luottaa lapseni teidän hoitoon. Olen ollut niin kiitollinen ja huojentunut siitä että joku muu hoitaa välillä lastani. Yksinhuoltajana on todella rankkaa tehdä kaikki yksin, ja jo se että joku muu tekee lounaan ja laittaa päiväunille on minulle iso juttu.
Kerran lapsi sanoi kotona ruokapöydässä että hoitaja sanoi minulle tänään että istu kunnolla pöydässä ja syö! Ja minua nauratti, kun joku muukin komentaa lastani, enkä aina vain minä.

Lapseni on saanut ihania ystäviä tarhasta ja on mukavaa kun kaveritaitojakin harjoitellaan. Olette opettaneet anteeksiantoa, ystävällisyyttä, toisen huomioonottamista, kiittämistä, käytöstapoja ja leikkitaitoja muiden kanssa. Näitä kaikkia toki tehdään ja opetellaan kotonakin, mutta yksin lasta kasvattavalle on iso asia että joku muukin näitä opettaa lapselleni.

Olen pahoillani siitä, että päättäjät eivät arvosta teidän työtänne tarpeeksi. Kaikesta leikataan, hoitajia vähennetään ja ryhmäkokoja kasvatetaan. Palkkakin voisi varmasti olla suurempi siihen tärkeään työhön nähden jota te teette. Välillä olen silmät suurina katsonut eteisessä kun puette kymmentä lasta samaan aikaan ja ihmettelen miten te sen teette, kun minulla on hankaluuksia jo yhden kanssa.

Haluan kuitenkin että tiedätte, että minä arvostan työtänne! <3

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Yksinhuoltajan äitienpäivä

Äitienpäivä lähestyy taas. Yksinhuoltaja saa taas lukea, kuinka kaikkien muiden perheiden isät tuovat aamupalan sänkyyn, ja lapset käpertyvät myös viereen syömään isän tekemiä lettuja. Ikkunasta näkyy sateenkaari ja linnut visertävät kauniisti. Ja kaikilla oli niin mukavaa, oi jospa oisin saanut olla mukana! Yksinhuoltajana täytyy todeta, että katkeruus välillä värittää arkea. Isänpäivä tarhalla, äitienpäivä ilman kukkia aviomieheltä, joulu ilman isää, kahdestaan lapsen kanssa Korkeasaareen ja niin edelleen.

Eihän se niiden ehjien perheiden syy ole, että minä olen yksin ainut vanhempi. Eihän se niissä ehjissäkään perheissä todellakaan onnea aina ole. Silti yksinhuoltajan sydän välillä väkisinkin särkyy, kun näkee onnellisia äitienpäivä-päivityksiä joissa äitejä hemmotellaan, ja mainoksia suunnattu isälle, että osta kukkia ja koruja äitienpäiväksi.

Alusta asti totaaliyksinhuoltajana​

Olen alusta asti ollut yksinhuoltaja, ja toisaalta hyvä niin. Olen ihan tyytyväinen elämääni näin, kun tätä tämä on nyt eikä se muuksi muutu. En kaipaa miestä ainakaan tällä hetkellä elämääni, mutta en voi olla silti ajattelematta miten se vaikuttaa lapseni elämään. Vielä hän ei ole ihmetellyt isänsä puutetta elämässään, mutta sekin päivä on vielä edessä.

Ainoana vanhempana olemisessa on myös tavallaan omat etunsa – saa itse päättää lapsen asioista ja kasvatustavasta. Ei tarvitse riidellä puolison kanssa mistään. Sinänsä laiha lohtu silloin kun kaipaisi jotakuta jonka kanssa jakaa ne upeat hetket, kun lapsi sanoo ensimmäisen sanansa tai oppii kävelemään. Tai silloin kun on uupuneena kantanut huutavaa vauvaa viikon ja kuukauden joka yö sylissään, kun vauva ei lakkaa itkemästä. Kun yöllä miettii tulikuuman lapsen kanssa, lähteäkö päivystykseen vai ei. Kun lapsi alkaa yhtäkkiä uhmaiässä lyömään. Silloin kaipaisi toisenkin aikuisen tukea ja neuvoja.

Joskus mietin tulevaisuutta ja sitä kun lapsi lentää pesästä ja jään yksin, haluanko silloin vasta havahtua että minullakin on oma elämä? Löydänkö koskaan onnea ja rakkautta itselleni? Yksinhuoltajana uuden kumppanin löytäminen ei kuitenkaan ole helppoa. Missä vaiheessa yksinhuoltaja tapailee miehiä vai ottaako hän lapsen mukaan treffeille? Jos uudella kumppanilla ei ole lapsia itsellään, voiko syntyä kitkaa jos uusi treffikumppani ei ymmärrä että en voi saada lapsenvahtia treffejä varten neljä kertaa viikossa? Jos taas uudella tyypillä on lapsia, miten toimii uusperhekuviot? Tykkääkö lapset toisistaan, tuleeko ne toimeen? Tuleeko lapset toimeen uusien kumppanien kanssa? Kuka asuu missä ja milloinkin?

Millaista olisi yksinhuoltajan seurustelu?

Eniten uuden miehen elämään ottamisessa pelottaa se, onko hän hyvä esikuva lapselleni. Miten hän suhtautuu lapseen ja mitä jos hän ei osaakaan kohdella lastani hyvin? Millaiset kasvatustavat hänellä on, varsinkin jos hänellä ei ole jo ennestään lapsia? Miten paljon annan hänen olla mukana päättämässä lapseni asioista? Minua on entisissä suhteissa välillä kohdeltu todella huonosti, enkä halua sellaista miestä lapseni elämään.

Jos kumppanin löytäminen ennen lasta on ollut haastavaa, ei se yhtään helpotu sen jälkeen kun on saanut lapsen. Minua on ennenkin kutsuttu valikoivaksi ja nirsoksi miesten suhteen, ja lapsen saamisen jälkeen lista vaatimuksista tuntuu mahdottoman pitkältä. Mutta en minä sitä kiusallani tee, vaan oman itseni ja ennen kaikkea lapseni vuoksi.

Olen näinä kolmena äitienpäivänä jolloin olen ollut äiti, ostanut itse itselleni kukkia ja taputtanut itseäni olalle koska olen selvinnyt taas vuoden eteenpäin. Olen taas vuoden jaksanut valvoa, ruokkia, nukuttaa, kuskata, leikittää, pestä, kasvattaa, vaatettaa, hoivata, halia ja helliä yksin, ainoana vanhempana. On ollut todella rankkoja hetkiä mutta myös maailman ihanimpia hetkiä, joiden ansiosta jaksaa.

Yksinhuoltajana tunnen välillä ulkopuolisuutta

Välillä tulee eteen hetkiä jolloin ihmiset automaattisesti olettavat että olen naimisissa tai että lapsen isä on elämässämme mukana. Silloin on saattanut tulla vaivaannuttavia hetkiä, mutta useimmiten toiselle osapuolelle. Itse alan olemaan aika sinut sen kanssa että lapsen isä ei ole mukana elämässämme. Välillä tosin tuntuu turhauttavalta, ikävältä ja jollain tavalla myös nololta selitellä tuntemattomille tilanteestamme, että ”itseasiassa lapsen isä ei ole meidän elämässämme…”.​

Kun poikani oli vielä vauva ja kävimme leikkipuistoissa, ja kun juttelin muiden äitien kanssa tunsin usein olevani ulkopuolinen. Harvemmin törmäsin muihin yksinhuoltajiin, tai sitten hekään eivät mainostaneet asiaa ääneen. Kun puhuimme synnytyksestä ja muut kertoivat mitä kaikkea hölmöä miehet olivat möläyttäneet supistusten lomassa, olin usein vain hiljaa enkä jaksanut edes sanoa mitään. Kun äidit valittivat kilpaa siitä kuinka väsyneitä he ovat aina viikonloppuisin, kun arkena isän täytyy nukkua täydet yöt, että vasta lauantai-aamuna isi jaksaa herätä ja äiti saa nukkua vain yhden aamun viikossa pitkään.

Niinä hetkinä mietin hiljaa mielessäni, että kenenkään tilanteita ei pitäisi verrata toisiinsa, mutta olisipa minullakin ”isi” joka voisi antaa minun joskus nukkua pidempään aamulla. Olisipa meidänkin perheessä “isi” joka jakaa taloudelliset huolet ja kantaa leivän pöytään. Siis kirjaimellisesti, olisi kiva joskus saada leipä jonkun muun kantamana kotiin. Sellaisina hetkinä on vaikeaa olla tuntematta katkeruutta.

Onneksi vanhempani asuvat lähellä ja olemme hyvissä väleissä, joten voimme lapsen kanssa mennä perheen kesken vaikkapa syömään äitienpäivänä. Ennen kuin vanhempani muuttivat takaisin Suomeen vietin äitienpäivän kahdestaan poikani kanssa kun hän oli vauva, ja se tuntui kieltämättä vähän tyhjältä. Varsinkin kun luki blogeista ja facebookista kaikista niistä muista perheistä joissa isät lapsineen tekivät äideille kakkua ja äiti sai nukkua pitkään.Tänä päivänä olen kuitenkin jo oppinut hieman päästämään irti katkeruudesta, koska ketä se palvelee? Ei ainakaan minua eikä lastani.

Katkeruudella emme saa isää meidän elämäämme. Meidän perhe on hyvä juuri tällaisena kuin se on. Onneksi lapsella kuitenkin on elämässään eno, isoisä, kummisetiä ja paljon muitakin mahtavia ihmisiä. Onnellisessa perheessä ei ole tärkeää vanhempien määrä vaan rakkauden määrä. Uskon ainakin itse antavani pojalleni rakkautta kahden vanhemman edestä!

Lapsi on koko maailmani

Rakas lapsonen oli tehnyt minulle tarhassa kortin, joka oli käsilaukun muotoinen ja hän oli siitä niin ylpeä. Hän meni sen kanssa jopa nukkumaan, koska kuulemma se oli hänelle tosi tärkeä. Tarhassa he olivat myös valokuvanneet luontoa, ja lapsi oli ottanut valokuvan haavanlehdestä äidille. Eräänä aamuna ennen kuin ehdin edes avata silmiäni kuului ”Äiti? Rakastan sua.”(toki sen jälkeen kun avasin silmäni, näin lähietäisyydeltä huolestuneen kolmevuotiaan joka tökki tukkaani ja sanoi ”Äiti sun tukka ei oo enää pinkki! Ja siellä on alla tätä mustaa (juurikasvua)!”)

​Kerran kun olimme yksinhuoltajien vertaistukiryhmässä ja poikani oli ollut hoitajien kanssa piirtämässä, hän juoksi lopuksi luokseni kasvot säteillen onnesta – piirsin sinulle kuvan äiti! Kuvassa oli perinteinen suttu, mitä nyt tuon ikäinen piirtääkään. Mutta saatesanat saivat äidin sydämen sulamaan: ”Äiti. Piirsin maailman. Äiti tässä on sinulle koko maailma!”

 

Mitä muuta muka tarvitsen tällä hetkellä elämääni, kun sitä rikastuttaa jo niin paljon joka päivä ihana pieni herrasmies?

Äidit hermoromahduksen partaalla

Äidit hermoromahduksen partaalla

Mitä meille kuuluu tällä hetkellä? Olen suoraan sanottuna aika ahdistunut, väsynyt, kyllästynyt ja ärsyyntynyt kaikkeen, masentunut, jumissa kotona, mutta silti haluan olla vain yksin. Olen myös ollut lähellä paniikkikohtauksia usein.

Samaan aikaan olen iloinen siitä että valon ja lämpimien päivien määrä lisääntyy. Rakastan kesää, lämpöä ja sitä kun Helsinki tuntuu heräävän kesällä henkiin. Joka viikko on monta ihanaa tapahtumaa ja tuntuu että pääsen taas näkemään ihmisiä pitkän talven jälkeen. Talvisin tuntuu että kukaan ei jaksa tehdä mitään, töiden jälkeen mennään kotiin ja odotetaan seuraavaa työpäivää. Minua sellainen ahdistaa, kun en halua elää vain viikonloppuja varten.

Olen tuntenut itseni viime aikoina myös pohjattoman yksinäiseksi, mutta silti en ole halunnut ketään lähelleni.

Viime aikoina on myös taas kilahdeltu kotona. Ylläolevista asioista johtuen olen ollut todella herkkä ottamaan itseeni asioista ja ärsyynnyn nanosekunnissa. Täällä ollaan siis taas raivottu ja huudettu. Eräs aamu kun tunsin taas että mikään ei onnistu eikä vaatteet löydä tietään poikani päälle, hän vaistosi ärtyneisyyteni vaikka yritin hengitellä sitä pois. Lapsi virkkoi: ”Äiti en halua että taas paiskot ovia. Niin ei saa tehdä!” Tunsin syvän pistoksen sydämessäni. Lapsikin jo tietää että äidillä pinna palaa.
Apua. Olen niiiin huono äiti. Lapsi ei suostu vieläkään pukemaan ja tunnen kuinka vanha kunnon raivariäiti nousee sisältäni. Tunnen kuinka raivarihyökyaalto on tulossa. Huono omatunto soimaa, lapsikin tietää että olen huono äiti joten mitä sitä peittelemään enää. PASKA ÄITI!

Ei. Seis. Pysäytän ajatuksen siihen, koska kokemuksesta tiedän, että tämä syyllistämisen ajatuskehä saattaa kestää viikon jos en pysäytä sitä. En ole huono äiti. Huudan välillä, mutta pyydän myös anteeksi ja käymme läpi riitatilanteet. Aina ei voi sille mitään että hermo menee. Mikä tänään aiheutti raivon tunteen? Väsymys, aamu (en ole aamuihminen), kiire, se että lapsi ei suostu pukemaan.​
Voinko vaikuttaa näihin asioihin jotenkin? Muihin asioihin kuin pukemiseen en voi vaikuttaa tällä hetkellä, joten koitamme saada kiltisti vaatteet päälle. Vedän syvään henkeä ja päätän että emme riitele tänä aamuna, ainakaan pukemisesta. Yritän tehdä pukemisesta leikin ”Hei, muistatko että palomiehillä on 60 sekuntia aikaa pukea, äkkiä nyt, jossain palaa, tuolla meidän pihalla palaa ja pitää päästä ulos nopeasti!” Lapsi alkaa innoissaan pukemaan (koska hän rakastaa palomiehiä), ja tunnelma kevenee.
Minä tein sen. MINÄ TEIN SEN! Onnistuin rauhoittumaan, ja pääsimme lähtemään ilman huutoa. Hyvä minä! Niille jotka eivät ole kokeneet näitä raivareita tämä saattaa kuulostaa ihan normaalitoiminnalta. Miten se nyt noin vaahtoaa jostain pukemisesta? Vetää vaan syvään henkeä ja laskee kymmeneen.
Mutta niille jotka ovat näitä täyskilareita kokeneet, tietävät että ohje ”laske kymmeneen” ei auta paskaakaan, kun on tarpeeksi kuormittunut.

Yhtenä aamuna viime viikolla sanoin lapselleni että sovitaanko että tänään kukaan ei raivoa eikä kiukuttele, eikä varsinkaan äiti? Niin siis sovimme, eikä kukaan kiukutellut sinä aamuna. Jos lapsi olisi alkanut kiukuttelemaan, olisin voinut vedota siihen että sovimme että kukaan ei kiukuttele, ja ehkä koittaa itsekin hassutella sitä kiukkua pois.​

Keinoja raivareiden vähentämiseen siis on, jokaisen pitää oivaltaa ne keinot jotka toimivat itselleen ja perheelleen. Olen itse pystynyt vähentämään niitä miettimällä tilanteita joissa minulla menee hermo. Nälkä, väsymys, aamu, kiire, stressi, pukeminen, lapsen kokoaikainen kiukuttelu (hänellä nälkä, väsymys jne), liikaa asioita kerralla käynnissä, liian vähän omaa aikaa ja koko ajan joku haluamassa jotain. Voinko vaikuttaa johonkin näistä asioista? Voinko tunnustella, että näissä tilanteissa tosiaan hermo menee helpommin?

Jos tiedostaa millaisissa olosuhteissa tuntuu että raivo alkaa vyörymään yli, on helpompi hillitä raivoaan.

​Aiemmin en osannut yhtään ennakoida milloin raivari tulee, ja silloin tosiaan tuntui kuin hyökyaalto iskisi yhtäkkiä takaa. Viime viikolla minun hermojani on kiristänyt jonkin sortin rannekanavaoireyhtymän puhkeaminen vasempaan käteen, joten minulla on ollut vain yksi käsi käytössä. Tiesin siis jo ennakoida, että tällä viikolla hermo menee, varsinkin kun kättä vihloi koko ajan.

Osasin siis olla armollisempi itselleni, kun tiesin että jo kuormittavaan arkeen tuli lisähaaste – selviä arjesta yhdellä kädellä! Kun tiedostin kuormittavan tilanteen, osasin hengitellä, koitin rauhoittua jo etukäteen ja pitää pääni kylmänä.

On myös helpompi antaa raivoaminen anteeksi itselleen jos ymmärtää mistä se raivo kumpuaa. Esim. ”tällä hetkellä rahatilanne ahdistaa, en ole nukkunut kunnolla, lapsi on ollut kipeänä, minulla on kuukautiset”. Itsestäni aiemmin tuntui siltä, että ehkä minusta ei vain olekaan hyväksi äidiksi, kun raivoan ja olen niin temperamenttinen. Että se olisi ikään kuin sisäänrakennettua huonoa äitiyttä.

Omia toimintamallejaan kuitenkin pystyy muokkaamaan ja niihin pystyy vaikuttamaan, ja sen hetkinen elämän kuormitus on hyvä ottaa huomioon. Ei kukaan pysty olemaan tyynen rauhallinen aina, jos elämäntilanne on stressaava. Toisilla siihen tarvitaan enemmän, toisilla vähemmän, että hermot menee.

Vuosi, pari sitten olin kuitenkin liian väsynyt ja liian masentunut edes miettimään näitä asioita. Silloin vain raivosin ja syyllistyin. Raivosin ja syyllistyin. Pidin itseäni todella huonona äitinä.

Jos olisin lukenut jostain että pystyt itse vaikuttamaan näihin asioihin, olisin varmasti näyttänyt näytölle keskisormea ja todennut että niinpä, helpommin sanottu kuin tehty. Ei tämä tie ole ollutkaan helppo, kun olen sukeltanut syvälle itseeni ja tonkinut mitä sieltä löytyy ja mikä johtuu mistäkin, mutta uskon että se auttaa minua pidemmän päälle ymmärtämään itseäni.

Suurin oivallus minulla viime aikoina on ollut syyllisyyden kehän lopettaminen ja itselleni anteeksiantaminen. Minä yritän parhaani.
Jos en parempaan pysty tällä hetkellä, en voi sille mitään. Heti jos olen vähänkin väsyneempi, en jaksa mitään ylimääräistä kuormitusta. Silloin pinna palaa. Yritän silti itseni soimaamisen sijasta koittaa löytää siitä päivästä tai viimeisestä viikosta jotain, mitä olen tehnyt hyvin.
Sen sijaan että syyllistyn kaikesta mahdollisesta mikä on mielestäni mennyt pieleen. Huomasin että syyllisyys seuraa minua joka ikinen hetki, jopa yöllä herään siihen. Musta, painava pilvi kulki päälläni. Syyllisyys on todella raskas taakka kantaa. Ja koska podin syyllisyyttä kaikesta koko ajan, se kulki mukanani aiheuttaen pahaa mieltä sisälläni, joka taas loi pohjan uusille raivoamisille.
Perustin ryhmän facebookiin äideille jotka ovat hermoromahduksen partaalla. Tervetuloa mukaan avautumaan luottamuksellisesti asioista joista on vaikea puhua jopa lähipiirille, kun tuntuu ettei kukaan oikeasti ymmärrä. ”miksi raivoat noin, älä huuda” ”kyllä kaikilla joskus hermo menee”.
Jos tuntuu että raivoat ihan liikaa, tai hermo menee usein, ja haluaisit purkaa ajatuksia ja kenties löytää uusia keinoja niiden hallitsemiseen, voi liittyä täältä vertaistukiryhmään facebookissa.

 

Oletko tunnesyöjä?

Oletko tunnesyöjä?

Rakastan ruokaa, ruuan laittamista, ruuasta puhumista, ruokailua hyvien ystävien kanssa, pullan syömistä puistossa poikani kanssa, rakastan siis yksinkertaisesti ruokaa ja syömistä. Muistan kaikilta reissuiltakin hyviä aterioita. Berliinissä maailman paras pita falafel, Armacao de Perassa maailman paras pizza (Venetsiassa toiseksi paras), Kanariansaarilla taas oli maailman huonoin pizza. Berliinissä söin myös maailman parhaimman thaimaalaisen kasvisruuan.

Missä vaiheessa huomasin olevani tunnesyöjä? Naureskelin stereotyyppisille kuvituksille missä nainen eron jälkeen mässäilee sipseillä ja karkilla, tai kuukautisten aikana vetää kolme suklaalevyä päivässä. Voihan se olla hupaisaa, kunnes tajuaa että itsekin turruttaa tunteet syömisellä ja syö lohduttaakseen itseään. On todella vaikeaa myöntää itsellensä saati sitten muille, että syö suruunsa. Ylipainoisia ihmisiä kun usein pidetään yhteiskunnan rasitteina, kaikkine tauteineen. Ei ole helppoa olla tässä maailmassa ylipainoinen, tai että myöntäisi ääneen syövänsä, koska ei pysty lopettamaankaan.

Kun minulla on paha olo, syön. Kun syön pahaan oloon, tulee pahempi olo. Ja kierre on valmis. Mitä enemmän syön sokeria, sitä enemmän himoitsen sitä ja roskaruokaa ja sen huonompi fiilis minulla on. Ja sitten paikkailen sitä huonoa oloa syömällä. Häpeän sitä että mässäilen puoli paketillista paahtoleipää illalla kun lapsi menee nukkumaan. Häpeän sitä etten pysty lopettamaan, vaan syön jätskipaketin, koko litran yksin. Koska olen iltaisin yksin kun lapsi menee nukkumaan, syön varmasti myös täyttääkseni tyhjyyden ja yksinäisyyden, ja kaikki ne negatiiviset tunteet jotka olen tukahduttanut päivän mittaan. Netflix yhdessä kainalossa, jätskipaketti toisessa.

Huomasin viimeistään siinä vaiheessa että olen tunnesyöjä kun kerran päätin etten syö enää kahdeksan jälkeen mitään, koska tuntui että mässäilen iltaisin ihan liikaa. Kun en syönyt illalla, olin levoton enkä tiennyt yhtään miten kuuluisi olla. Mitä teen kun en syö? Ja miten paljon syönkään iltaisin? Hitsi, olipa paha paikka. Inhottavaa tunnustaa itsellensä omat heikkoutensa. Tässä vaiheessa oivaltamista en kuitenkaan osannut tehdä asialle vielä mitään vaan jatkoin syömistä entiseen tapaan.

 

 

Raskauden aikana kaikki kyselivät mitä himoitsen, että onko outoja raskaushimoja. Ei ole minulle tavatonta ennen raskauttakaan lähteä hakemaan yöllä 24h Alepasta jäätelöä, joten en osannut sanoa mikä johtuu raskaushimoista mikä olen vain minä, vanha tunnesyöjä. Himoitsin kaalisalaattia, salmiakkia, leipää, tonnikalaa, suklaata. Ihan niin kuin ennen raskauttakin. Raskauden puolivälissä sain raskausdiabeteksen joka vaikutti ruokavalioon rankalla kädellä. Verensokerit huitelivat taivaissa kaikesta. En ole koskaan elämäni aikana ollut nii n orjallinen ruokavalion suhteen, kun en ole koskaan eläessäni edes laihduttanut. Kerran paastosin viikon, silloin hurrasin tätä saavutusta, viikko syömättä! Lapsen hyvinvoinnin takia seurasin prikulleen annettua ruokavaliota sekä verensokereita. Ilmeisesti tällainenkin puoli minusta löytyy, kun on oikeanlainen motivaatio. Ei se kyllä helppoa ollut, kun joutui kontrolloimaan syömistään koko ajan.

Synnytyksen jälkeen sain taas syödä mitä vaan, puolen vuoden dieetin jälkeen. Synnytyksen jälkeisen masennuksen myötä syöminen taas riistäytyikin käsistä. Lapsen saaminen ja masennus ei ole tietenkään ollut mitenkään ihanteellinen tilanne tunnesyömisen kannalta. Väsymys, kiire, stressi, huolet, oman ajan puute, unenpuute, oman itsensä kadottaminen, painonnousu, raskausvatsan jääminen vyötärölle. Kaikki hyviä syitä vetää kaksin käsin karkkeja ja leipää illalla kun kerrankin saa omaa aikaa ja syödä mitä vaan, ja sitten masentua ja ahdistua lisää. Minulla on yleensä ennen lapsen saamista ollut suhteellisen positiivinen suhtautuminen omaan kehooni. Raskauden jälkeen ja ylläluetellut syyt ovat vaikuttaneet siihen että en näe omaa kehoani enää niin positiivisessa valossa. Olen myös alkanut pureutua tunnesyömiseeni ensimmäistä kertaa – mistä se tulee ja miten sen saisi pois?

Lapsen saatuani olen joutunut opettelemaan säännöllistä ruokailurytmiä. En toki olekaan koskaan pitänyt ateriavälejä pitkinä, vaan napostelin niitä näitä ja söin kunnon ruokia välissä. Jos en saa säännöllisin väliajoin ruokaa, verensokerini tippuu ja minusta tulee hyvin kiukkuinen ja alkaa pyörryttää. Lapsen kanssa aloitimme yhteiset ruokailut lapsen ollessa vajaa kuusi kuukautta on saanut minut sinänsä parempaan ruokarytmiin, kun ei tule naposteltua ruokailuiden välissä samalla mitalla kuin ennen lasta. Sen sijaan paikkaan päivän napostelut illalla omalla ajallani.

 

 

Tuntui pahalta väsyneenä ja ylipainoisena, pari kuukautta synnytyksen jälkeen lukea fitness-äidistä joka pääsi heti takaisin entisiin mittoihin synnytyksen jälkeen. Hänellä oli viisi lasta ja silti hän oli timmi kuin mikä. ”Se on vaan omasta päästä kiinni” –hän sanoi, ja aina kuulemma löytyy aikaa liikunnalle jos vain niin haluaa.Jos on erittäin vähän omaa aikaa, eikä ole ennen raskauttakaan ollut mikään himourheilija, on lähes mahdotonta saada motivaatiota liikkumiseen heti synnytyksen jälkeen.

Tunsin syyllisyyttä siitä kun en jaksanut liikkua kuten ennen raskautta, kunnes totesimme serkkuni kanssa jutellessa että jos saan omaa aikaa, käytän sen ajan mieluummin johonkin mieleiseen kuten nukkumiseen tai ompeluun (tai syömiseen). Kyllähän sitä voisi päiväuniajat pumpata rautaa ja lapsen nukkumaan mennessä tehdä vatsoja ja jumpata vauva painona. Mutta entä jos ei vaan jaksa eikä huvita? Entä jos lapsi ei nukukaan koskaan, milloin sitä sitten jumppaa? Silloin kun aikaa on vähän ja energiaa sitäkin vähemmän, pitäisi pystyä siirtämään itsestään ikävältä tuntuvat asiat tulevaisuuteen ja keskittyä asioihin joista saa nyt voimaa.

Yleensä mediassa kerrotaan että tee niin ja näin, ja lopetat tunnesyömisen. Onpa helppoa kirjoittaa asiasta ja neuvoa pintapuolisesti. Näin helppoa se on, neljä askelta lohtusyömisen lopettamiseen! Vaikeampaa on itse tehdä se muutos, jonka vaatisi lopettaa tai edes tunnistaa tunne- ja lohtusyöminen. Minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ole tähän mitään järkevää tai kaiken kattavaa neuvoa, kun olen itsekin vasta matkalla sisimpääni. Matkalla selvittämään tunnesyömiseni taustoja. Pienin askelin eteenpäin. Olen vuosia sitten jo tajunnut olevani tunnesyöjä, mutta en ole tehnyt mitään asialle. Olen todennut että näin on, ja jatkanut elämääni.

Masennuksen tultua elämääni olen alkanut miettimään sisintäni enemmän, ja miettinyt omia toimintatapojani. Voiko tunnesyömistä vähentää, tai lopettaa kokonaan? Mikä on oma suhtautumiseni kehooni, ruokaan, syömiseen ja liikkumiseen? Mistä löytyisi sopiva tasapaino kaikkeen? Silti yllä mainitut artikkelit saavat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, jos se kerran on vain omasta päästä kiinni se laihtuminen ja tunnesyömisen lopettaminen.

Samoin kommentit joita olen välillä ulkona liikkuessani saanut on kirpaissut erittäin syvältä. Kerran eräs herrasmies kaupungilla sanoikin minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Olin juuri saanut vauvan muutama kuukausi aiemmin, ja päättänyt laittaa päälleni oranssin mekon, josta roikkuva vatsa hieman näkyi. Katsoin itseäni peilistä ennen kuin lähdin ulos, etten voi lähteä mekossa josta vatsa näkyy. Päätin sitten kuitenkin lähteä, koska olenhan juuri synnyttänyt ja en voi sille mitään että olen sen näköinen kuin olen. Koska enkö olekin hyvä juuri sellaisena? Ja sitten heti joku kommentoi ikävästi ulkonäköäni. Vieläkin harmittaa, vaikka siitä on jo kolme vuotta aikaa.

 

 

Yhdessä vaiheessa minua auttoi ruokapäiväkirjan tekeminen. Täytin netissä kaavaketta, joka laskee puolestani rasvat, kalorit, hiilarit ja niin edelleen. Se oli raadollista. Joka päivä kalorit paukkuivat yli, koska en liikkunut. Mutta samalla näin, mitkä ovat ongelmakohtiani. Rasva. Liian suuret ruokamäärät. Ja niin edelleen. Koitin vähentää annoskokoja, jätin hetkeksi herkut minimiin ja söin terveellisiä iltapaloja. Auttoi sen verran, että onnistuin pudottamaan painoa. Kunnes tuli taas ahdistunut kausi, jolloin kaikki tuntui vaikealta ja kangistuin entisiin kaavoihin. Ruokapäiväkirja toimii apukeinona jos on motivoitunut – jos ei ole se toimii hienosti keinona syyllistää itseään, mustaa valkoisella.

Aiemmin söin itseni useasti todella ähkyyn. Vatsa paukkui ja oli vaikea hengittää. Koska rakastin hyvää pasta-annosta niin paljon, oli pakko ahtaa itseeni kolme lautasellista. Saatoin jopa stressata sitä, että mitä jos joku muu ottaakin vielä vähän lisää, etten saisikaan kolmatta lautasta. Harmitti, kun kaveri ottikin toisen lautasellisen, enkä saanut kuin yhden. Vaikka vatsani todella oli jo täynnä. Taputan itseäni olalle siitä, että tällainen syöminen on minulta loppunut lähes kokonaan. Todella harvassa ovat ne kerrat kun syön itseni liian ähkyyn, ja osaan lopettaa ajoissa. Voitte uskoa, kuinka vaikeaa on sanoa tämä ääneen. Nolottaa ja hävettää, ettei ihmisellä ole mitään kontrollia itsensä suhteen. Ruokailu on vain yksi niistä asioista, joita tuntuu oleva vaikea kontrolloida itsessäni.

Mitä kaikkia tunteita sitten turrutan syömisellä? Mitä tunnen, kun syön? Yksinäisyyttä illalla? Stressiä? Kiukkua? Väsymystä? Uupumusta? Masentaako? Saisinko nämä tunteet paremmin käsiteltyä jos en nielisi tunteitani alas keksin kera? Mitä tuntisin, jos en söisi, illalla ja liikaa? Pitäisikö mieluummin kuunnella mitä keho ja mieli yrittää viestittää, tunnistaa se tunne, käydä se läpi ja sitten koittaa päästää siitä irti? Voisinko kuunnella itseäni, onko minulla todella nälkä, vai pyrinkö hakemaan syömisellä jotain tunnetilaa?
Uskon että aluksi riittää, että tunnistaa olevansa tunnesyöjä. Kun koittaa alkaa tunnistamaan niitä merkkejä, mitä tunteita tulee silloin kun tarttuu herkkuun? Onko muita keinoja, joilla voisin tunnistaa näitä tunteita ja käydä läpi niitä? Kirjoittaa ylös tunteita? Tanssia? Kuunnella musiikkia? Meditoida? Joogata? Mennä metsään huutamaan? Kertokaa, jos keksitte.

Olen huomannut että opetan 3-vuotiaalleni samaa kaavaa.”Hei nyt jos kaikki menee hyvin ja puet päälle reippaasti niin saat lähtiessä keksin!” ”Sua harmittaa, pitäskö ostaa kaupasta lihikset niin tulisko parempi mieli!” ”Nyt jos et käyttäydy, et saa jälkkäriä!”

Miten ne ajatukset tunnesyömisestä voi piillä niin syvällä, että huomaamatta sitä opettaa niitä lapsellekin? Tärkeintä on kai se, että tunnistaa näitä ajatuksia ja toimintamalleja ja koittaa puuttua niihin pikkuhiljaa. Itse olen joutunut ihan tekemään töitä sen kanssa, että tunnistan näitä hetkiä, kun yritän lahjoa, lohduttaa, kasvattaa ja kiristää lastani herkuilla. Hui, nyt tunnustin sen ääneen. Olen tunnesyöjä, ja kasvatan lastani samanlaiseksi. Jotkut äidit ovat niin sanotusti natsimutseja herkkujen suhteen – ei karkkeja eikä pullaa eikä mehua ennen kuin lapsi täyttää vähintään kuusi vuotta. Nostan hattua heille, itselläni kun on ongelmia pysyä herkuista erossa, niin miten voisin opettaa sitä lapselleni?

En ole koskaan pitänyt laihduttamisesta. Rakastan ruokaa ja itseäni liikaa. Olen aina myös rakastanut kehoani sellaisena kuin se on. Isot reidet, iso pylly, isot rinnat, kapea vyötärö. Olen täydellinen! Synnytyksen jälkeen mieli kuitenkin muuttui, koska raskaus vaikuttaa niin paljon ulkonäköön.

 

”Raskausarvet on taisteluarpia! Rakastat lasta, miksi inhoat sitten sitä vatsaa jonka nahka jäi roikkumaan?”

 

Se fakta, että vartaloni muuttui raskauden jälkeen, ei tarkoita sitä ettenkö rakastaisi lastani. Minulla on oikeus sanoa, etten pidä siitä että raskausvatsa jäi roikkumaan tai rinnat riippuvat. Yritetään silti olla armollisia itsellemme, jos emme pääse takaisin ”ennen raskautta” vartaloon, koska sitä ei välttämättä koskaan tule tapahtumaan. Itselläni ainakin väsymys ja masennus vaikuttaa tietysti tähän ajatteluun omasta kehostani, ja yritänkin muistuttaa itseäni siitä. Yritän rakastaa itseäni sellaisena kuin olen juuri nyt, enkä sitten kun olen laihempi tai tissini riippuvat vähemmän.  Se on vain usein helpommin sanottu kuin tehty.

 

 

Olen tällä hetkellä ainakin tyytynyt siihen, että paino putoaa jossain vaiheessa. Hiljaa, hitaasti, elämäntapamuutoksella. Pieniä muutoksia pikkuhiljaa. Sallin itselleni herkut. Sallin itselleni hyvää ruokaa ja hyvän mielen. Voit pienentää annoksia hiljalleen. Syön yleisesti ottaen terveellisesti kun voin ja jaksan, syön herkkuja kohtuudella. Säännölliset ruoka-ajat ovat myös tärkeitä.Ja ei siinäkään vikaa ole, jos ei pysty, jaksa eikä halua pudottaa painoa. Miksi rinnat ei saisi roikkua, vatsa lyllyä ja vyötärö olla kateissa? Ainakaan en haluaisi poikani edessä ruotia omaa ulkonäköäni. Lapsi kysyi eräs päivä että miksi sulla äiti on niin iso maha? Sanoin että se on niin iso, koska mulla on semmoinen maha, joillakin on pieni, joillakin on isompi. Poika sano aha, ja jatko leikkejä. Niinpä, aha, se siitä.

Yritän olla itselleni armollinen. Jos tällä hetkellä elämässäni prioriteettina ei ole se että pääsisin salille kolme kertaa viikossa, vaan sen sijaan ompelen, niin sitten se on niin. Ehkä jossain toisessa vaiheessa elämää jaksan taas vetää kunnon tanssitreenejä ja mennä salille. Yleensä me naiset ja äidit syyllistämme itseämme liikaa ja ihan kaikesta. Huono iho, isot korvat, ruma nenä, iso vatsa, liian pienet tissit, liian isot tissit, liian riipputissit. Kunpa vaan osaisimme elää omassa kehossamme, rakastaen sitä.

Häpeä on siitä hassu kaveri, että kun jotain häpeää, sen haluaa piilottaa. Häpeän syömistäni. Huomaan pukeutuvani isompiin ja peittävämpiin vaatteisiin varsinkin niinä päivinä kun tunnen itseni liian isoksi. Olen oppinut varsinkin blogini kautta, että mitä enemmän jotain häpeän ja pelkään kirjoittaa siitä, sen tärkeämpi on että kirjotan siitä julkisesti. Saan itse ulos todellisuuteen ne asiat, ja sitä myötä varmasti myös joku muukin joka häpeää samaa asiaa ja lukee tekstin, saa siitä vertaistukea. Tunteen siitä ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa.


Älä soimaa itseäsi liikaa, se bikinivartalo saadaan aikaiseksi ensi kesäksi. Puet vain bikinin yllesi, ja menet rannalle. That’s it.

Eritysherkkä ekstrovertti

Eritysherkkä ekstrovertti

”Erityisherkkyys ei ole sairaus tai oireyhtymä. Siitä ei myöskään voi oppia tai karaistua pois, eikä sitä voi halutessaan sammuttaa tai ottaa käyttöön.”

 

Kuulin erityisherkkyydestä ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten kun poikani oli muutaman kuukauden ikäinen. Olin ihmetellyt tutulle ääneen sitä että miten minusta tuntui että poikani on jotenkin tosi herkkä, ja hän kysyi olenko miettinyt voisiko hänellä olla erityisherkkyyttä. Vauva pelkäsi esimerkiksi kovia ääniä, ja saattoi yllättävän kovan äänen kuullessaan huutaa kauan ihan paniikissa. Huomioin pieniä, melko huomaamattomia piirteitä sieltä täältä, jotka voivat olla selitettävissä vaikka millä asioilla, mutta jotka minä äitinä tulkitsin niitä erityisherkkyydeksi.

Tällä hetkellä kun lapsi on vähän päälle kolmevuotias olen yhä vahvemmin sitä mieltä että hänellä tällaista herkkyyttä löytyy. Olen usein saanut kuulla, varsinkin kun poikani oli vielä vauva että kaikki nämä piirteet ovat sitä ja tätä ja ei välttämättä mitään, ja että kaikkeen ei tarvitse diagnoosia. Itse kuitenkin tunsin että lapsellani on vauvasta asti ollut jotain erikoista, jotain mitä en osannut selittää, kunnes luin erityisherkkyydestä.

 

 

”Erityisherkillä (Highly Sensitive Person, HSP) ihmisillä on tavallista herkemmin reagoiva ja aistiärsykkeitä syvällisesti prosessoiva hermojärjestelmä. Eritysherkkä aistii ja analysoi esimerkiksi melua, visuaalista hälyä, kiirettä, konfliktitilanteita sekä kehotuntemuksiaan ja reaktioitaan herkemmin ja tarkemmin kuin muut.”

Tunnollinen herkkis ahdistuu helposti


Lukiessani erityisherkkyydestä tajusin että olen itsekin aina ollut enemmän tai vähemmän herkkä. Tunnen usein syvää empatiaa, asetun ehkä liiankin paljon muiden asemaan ja imen muiden tunnetiloja itseeni.
Usein jään kauaksi aikaa miettimään muiden ihmisten ongelmia ja se syö omaa energiaani. Ahdistun suurien ihmismassojen ympäröimänä, ahtaissa ja suljetuissa paikoissa. Myös liiallinen hälinä tai melu saattaa aiheuttaa paniikkia.
Olen joskus teini-ikäisenä saanut elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen. Olen viimeisen 10 vuoden aikana saanut kuitenkin kuriin paniikkikohtaukset ja niitä tulee enää harvakseltaan. Tosin masennus tällä hetkellä on taas nostanut ne pintaan, mutta kokemuksesta osaan jo hiukan ennakoida ja ehkäistä niitä. Tämänkin oppiakseni olen joutunut tutkimaan itseäni, ja ottaa selvää mikä paniikkikohtauksia aiheuttaa. Olen aina ollut tunnollinen ja vaadin itseltäni paljon. Usein jos en pääse näihin vaatimuksiin, tunnen itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi.
Minusta on aina tuntunut että reagoin todella voimakkaasti negatiivisiin tapahtumiin, stressiin  ja riitoihin. Ahdistun todella pahasti, jos olen esimerkiksi riidoissa jonkun kumppanin tai ystävän kanssa. En osaa olla ajattelematta asiaa, ennen kuin asia on selvitetty. Saatan usein myös paisutella asioista isompia kuin ne ovatkaan. Usein ystävän kanssa riitely onkin ollut pääni sisällä isompi asia kuin toisella osapuolella, kun olen ollut ihan varma että ystävyys kaatuu nyt tähän. Ja toinen osapuoli on ihmeissään, kun olen reagoinut niin vahvasti, kun hänen mielestään taas kyseessä oli ihan tavallinen, pieni erimielisyys. Saatan syyttää myös itseäni liikaa, että minä olen tehnyt jotain väärin ja olen omalla toiminnallani aiheuttanut pahaa itselleni tai muille.
 
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että tultuani äidiksi, olen masentunut ja ahdistunut, muun muassa koska asetan itselleni liikaa tavoitteita. Täytyisi olla juuri tietynlainen, lähes täydellinen, ei saisi tehdä virheitä koska muuten lapsi voisi mennä pilalle. Sairastuttuani synnytyksen jälkeiseen masennukseen, tuntuu että kaikki nämä erityisherkän piirteet ovat kasvaneet suurempiin mittasuhteisiin. Jaksan entistä vähemmän sosialisoida, käydä ulkona, jutella ihmisille, kuunnella ihmisten ongelmia, kuunnella hälinää ja musiikkia sekä yleisesti sosiaaliset tilanteet saattavat aiheutta ahdistusta ja paniikin tunteita.

Minkälaista on, kun on kaksi erityisherkkää perheessä?

 

On haastavaa olla erityisherkkä äiti erityisherkälle lapselle. Minä esimerkiksi reagoin stressiin ja kiireeseen vahvasti, ja poikani on todella hidas aamuisin. Hän usein jää haaveilemaan ja häntä pitää koko ajan muistuttaa että olemme lähdössä ulos ja mikä on seuraava vaihe. Sanomattakin selvää että aamut ovat meille kaikista haastavimpia, samoin kaikki tilanteet jolloin pitäisi kotoa lähteä johonkin.

Olen huomannut parhaimmaksi keinoksi sen että varaa tarpeeksi aikaa lähtemiseen (meillä noin 1,5 tuntia), koitan itse kaikesta huolimatta pysyä rauhallisena (onnistuu noin 60% aamuista, riippuen väsymyksen määrästä) ja sen että avustan lempeästi kaikissa aamutoimissa (”Nyt ne sukat jalkaan. Laita nyt ne sukat jalkaan! Nyt ne…(hengitys)…sukat jalkaan kultaseni, anna minä autan!”.

 

”Erityisherkkyys ominaisuutena ei poissulje muita piirteitä – positiivisia, negatiivisia tai neutraaleja. Se voi kuitenkin voimistaa niitä piirteitä ja kokemuksia joita ihmisellä on.”

 

Erityisherkkyys saa minut innostumaan helposti

 

Uskon että herkkyyteni ansiosta olen myös intuitiivinen, luova, mielikuvituksellinen ja minun on pakko luoda jotain koko ajan. Tekstiä, puhetta, käsitöitä, liikuntaa. Mitä vain, mikä saa minun intoni ulos sisältäni. Kun kerran innostun jostain, se täytyy tehdä nyt eikä huomenna, ja heittäydyn täysin johonkin projektiin enkä lopeta ennen kuin on valmista. Usein esimerkiksi äitini ihmettelee ja naureskelee, jos olemme edellisenä päivänä jutelleet keittiön tuolien maalaamista.

Seuraavana päivänä lähetän kuvan, että mitäs tykkäät uusista keltaisista tuoleistani? Tai kun olemme jutelleet olohuoneen järjestyksen muuttamisesta ja kahden päivän päästä olen siirrellyt kaikki huonekalut uusille paikoilleen. Tunnen että osaan nauttia aivan täysin rinnoin asioista joihin suhtaudun intohimoisesti. Ne asiat saattavat olla ihan pieniäkin arkisia asioita, kuten majan rakentaminen lapsen kanssa.

 

 

“Erityisherkkyys voi ilmetä fyysisenä (aistiherkkyys sekä muu kehoherkkyys), sosiaalisena (vuorovaikutustilanteet, tunneäly), psyykkisenä (tunneherkkyys, luovuus), tai henkisenä (arvot, intuitio, merkityksellisyys).”


​Erityisherkkyys ei vaadi introverttiutta

 

Kun olen lukenut eritysherkkyydestä,  puhutaan usein introverteista ja ihmisistä jotka eivät pidä ihmisten kanssa olemisesta, hälystä ja kaipaavat jatkuvasti omaa aikaan ja hiljaisuutta. Minullakin on näitä piirteitä, etenkin masennusdiagnoosin jälkeen. Olen silti aina kaivannut omaa aikaa kipeästi, jotta saan ladata akkuni sosiaalisuutta varten. Minä myös koen saavani erilaisesta tekemisestä, sosiaalisuudesta, suurista tapahtumista, juhlista ja muista ihmisistä voimaa. Jos joudun olemaan täysin yksin pitkiä aikoja, masennun ja ahdistun kun en saa tavata ihmisiä. Olen aina kokenut olevani ekstrovertti, mutta voisin myös olla ambivertti, eli introvertin ja ekstrovertin välimaastossa. Omaan siis piirteitä kummastakin ääripäästä. Jos pitäisi kuitenkin valita jompikumpi, kallistuisin enemmän ekstrovertin puoleen.

Erityisherkkänä olen meluherkkä

Jos on liikaa asioita samanaikaisesti meneillään tuntuu että päässäni kohisee enkä saa ajatuksia lakkaamaan päässäni ja meteli yltyy. Vaikka kyse olisi vain siitä että pitää lähteä lapsen kanssa ulos, on pukemiset kesken ja joku soittaa että olemmeko kohta valmiita. Silloin tuntuu kuin päässä huutaisi samaan aikaan kolmekymmentä ihmistä, jotka kaikki haluavat minulta jotain. Silloin stressaannun ja hermostun, enkä tunnu kykenevän mihinkään. Olen myös aina ollut herkkä itkemään. Itken ilosta, surusta, vihasta, liikutuksesta ja monesta muusta tunteesta. Tuntuu kuin ne tunteet vyöryisivät ylitseni enkä kykene hillitsemään itseäni. Samasta syystä olen pienestä pitäen saanut järjettömiä raivareita ja mielialat heittelevät, kun tunnen niin voimakkaasti. Nämä samat tunteet ovat olleet tuttuja äidiksi tultuani.

Täytyy kuunnella itseään, jotta voisi paremmin

Pelkään myös loukkaavani ihmisiä. En halua kenellekään pahaa, joten en osaa olla aina täysin rehellinen, en itselleni enkä muille. Minulle yksi pahimpia väärinkäsityksiä mitä ystävyydessä voi tulla, on se että minut ymmärretään väärin. Jos sanon suoran mielipiteeni, pelkään että minut ymmärretään väärin niin että olen muka halunnut loukata. Tämän takia usein saatan olla vain hiljaa tai myötäilen ja miellytän, vaikka minusta tuntuisi pahalta. En halua ristiriitoja enkä konflikteja. Minä myös poimin ihmissuhteissani kaikki pienetkin vivahteet, aistin mielialat ja kuuntelen onko rivien välissä jotain mistä ei puhuta. Olen tajunnut että alitajuisesti yritän miellyttää ihmisiä, jotta en ajautuisi konflikteihin, joista niin syvästi ahdistun.
Olen alkanut tajuamaan ihan vasta viime aikoina että kun en ole rehellinen itselleni, enkä muille, tallon omia tunteitani enkä voi hyvin. Minun täytyy kuunnella omia voimavarojani enkä saa polkea omia oikeuksiani voida hyvin. Jos en itse pidä omia puoliani, kuka muukaan sen tekisi? Olen aina elänyt ristiriidassa tämän asian kanssa ja tajunnut näitä asioita vasta ihan viime aikoina, koska olen aina pitänyt itseäni vahvana ihmisenä joka osaa sanoa suoraan asioista. Mutta kun olen alkanut kuuntelemaan itseäni tarkemmin, olen löytänyt itsestäni tämän erityisherkän, helposti loukkaantuvan, ja helposti itseeni ottavan puoleni joka ansaitsee tulla kuulluksi.

Herkkyys on upea asia

 

Koen erityisherkkyyden myös upeana voimavarana. Olen empaattinen ja ymmärrän ihmisiä, haluan auttaa ja ilahduttaa muita. Meillä kummallakin poikani kanssa tuntuu olevan näitä piirteitä vahvana. Osaan kuunnella muiden huolia ja osaan ja haluan lohduttaa ja osoittaa myötätuntoa. Välillä tuntuu kuin haluaisin pelastaa koko maailman, ja se usein kolahtaakin omaan nilkkaan, kun autan muita oman hyvinvointini kustannuksella.

Lapsessani erityisherkkyys tulee esiin muun muassa sillä tavoin että hän on myös todella empaattinen. Hän osaa aistia pieniäkin vivahteita keskustelussa, ja poimii rivien välistä taitavasti kaiken mitä ei sanota. Häneltä ei jää mitään huomaamatta. Hän muistaa asioita tarkasti pitkänkin ajan kuluttua, hän huomioi ympäristössä ihan kaiken pienenkin yksityiskohdan ja yhdistelee asioita loogisesti mielessään, mielestäni ihan hämmästyttävällä tavalla ikäisekseen. Hän kyselee ja ihmettelee paljon kaikkea ikäisekseen. Kun hän oli vauva, tutut ja tuntemattomat kuvasivat hänet tavattuaan, että onpa tarkka vauva. Minusta tuntuu että hän on jo vauvana skannannu kaiken ympäristöstään.

Olen myös aina ollut puhelias, melkeinpä jatkuvasti lörpöttelevä ja saatan joidenkin mielestä olla liiankin avoin ja kertoa liikaa itsestäni. Tämän takia on ollut vaikea itse uskoa että saatan olla erityisherkkä, koska mielikuvani erityisherkkyydestä on ujo, epäsosiaalinen introvertti. Lapsessani huomaan näitä samoja piirteitä, hän on hyvin sosiaalinen ja rakastaa jutella ihmisille. Hän usein pettyy ja loukkaantuu, jos hän vaikkapa bussissa yrittää jutella ihmisille eikä kukaan vastaa.

 

 

Kun ymmärtää lapsen herkkyyttä, hänen on helpompi hyväksyä itsensä

 

Olen onnellinen että nykyään tästä aiheesta on paljon tietoa tarjolla, ja aiheesta puhutaan julkisesti. Olen iloinen siitä että saan ottaa tämän huomioon lasta kasvattaessani, ja osaan lukea, tukea ja ymmärtää häntä paremmin näiden tietojen valossa. Olen oppinut sanottamaan tunteita, se on ollut tärkein kommunikaation välineemme poikani kanssa. Hän tuntee niin vahvasti, loukkaantuu herkästi ja imee itseensä muiden tunnetiloja.

En siis pyydä häntä koskaan reipastumaan, olemaan itkemättä ja tuntematta niin paljon, en kehota häntä olemaan pelkäämättä. Kannustan häntä tunnistamaan tunnetilojansa ja sanoittamalla selvittämään miten eri tilanteista ja tunnetiloista voisimme selvitä. Se on tuntunut oikealta tavalta suhtautua erityisherkkään lapseeni. Välillä on myös haastavaa kun äiti ja lapsi ovat kummatkin herkkiä omalla tavallaan. Joskus olen kertonut ihmisille kuinka lapsi pelkää kovia ääniä, ja täten on aina pelännyt esimerkiksi imurin ääntä ihan kuollakseen.

Usein on kehotettu vain siedättämään että kyllä se siihen vielä tottuu. Oma vaistoni sanoi, että lapsi ihan oikeasti kammoaa ääntä, ja en viitsinyt pariin ensimmäiseen vuoteen imuroida useinkaan kun poika oli läsnä (yksinhuoltajana tämä oli hiukan haastavaa, mutta onneksi pölypalleroiden kanssa pystyy elämään). Nyt tuntuu siltä että vaisto oli oikeassa, tällä hetkellä lapsi ei enää ala huutamaan hysteerisenä kun näkee imurin, vaan osaa sanoa että jännittää, hän laittaa peltorit korville ja menee omaan huoneeseensa kunnes olen imuroinut.

En usko että pakkosiedättämisestä olisi ollut mitään hyötyä. En usko että lasta täytyy karaista kestämään asioita jotka ovat hänelle herkkiä paikkoja, vaan uskon positiivisen kannustamiseen ja siihen että opetan lapsen tunnistamaan herkät kohtansa ja kuinka niiden kanssa voisi elää.

 

 

”Oman kehon ja kehollisuuden hyväksyminen on tärkeää eritysherkälle. Kun oppii kuuntelemaan ja ymmärtämään oman kehon viestejä, luottamus kehoon ja itsensä hyväksyminen lisääntyvät.                                                           
-Karita Palomäki, psykofyysinen fysioterapeutti

Kunpa olisin tajunnut jo aiemmin, että olen herkkis

 

Olisin toivonut että minun nuoruudessani olisi ollut tästä enemmän tietoa saatavilla, olisin ehkä jo silloin oppinut tuntemaan itseni paremmin. Nyt olen joutunut kulkemaan pitkän tien kohti itseni ymmärtämiseksi. Sen takia olen kiitollinen masennukselleni että tämä vaihe elämässäni on pakottanut minut käymään läpi näitä asioita ja menemään syvemmälle itseeni. Uskon että tänä päivänä ymmärrän itseäni ja toimintatapojani paremmin kuin koskaan. En silti sano etteikö se olisi ollut pitkä ja synkkä matka kulkea.

Olen usein myös kuullut että kun on tajunnut olevansa erityisherkkä, on todella helpottavaa kun ymmärtää itseään paremmin. Minulla on sama tunne, olen oppinut hyväksymään herkkyyden osaksi minua ja opettelen joka päivä sen kanssa elämistä. Erityisherkkyys ilmenee ihmisillä eri tavoilla, eikä ole yhtä kaavaa jota voisi seurata, niin kuin monessa muussakin asiassa elämässä. Se ei myöskään ole diagnoosi. Minusta on ainakin vaikeaa erottaa, että mitkä piirteet minussa on erityisherkkyyttä ja mikä taas sekoitus temperamenttia, persoonaa tai elämänkokemuksen ja traumojen aiheuttamia tapoja reagoida asioihin. En myöskään osaa sanoa paljonko masennus vaikuttaa kaikkeen.

Erityisherkät piirteethän eivät poissulje näitä muita piirteitä minussa, vaan saattaa voimistaa niitä ja sulautuu yhteen kaiken muun kanssa. Olen tutkinut tätä aihetta vasta niin vähän aikaa ja varmasti löytyy paljon ihmisiä, jotka taitavat aiheen paremmin kuin minä. Mutta aiheesta lukeminen on joka tapauksessa auttanut minua ymmärtämään paremmin itseäni ja myös lastani, sekä suhtautumaan myötätuntoisemmin meihin kumpaankin.

 


”Kaikki mitä vastustat heikentää sinua. Kaikki mitä kannatat voimaannuttaa sinua” — Wayne Dyer