Kirjoittajalta masentunutmutsi

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Työttömän yksinhuoltajan kesäloma

Olemme olleet kaksi kuukautta kahdestaan kotona, minä työttömänä ja lapsi lomalla tarhasta. Olen ollut alkuvuoden työttömänä valmistuttuani koulusta, lapsi on ollut kevään tarhassa ja minä olen saanut levättyä. Olin aivan puhki viime syksyisestä loppukiristä opintojen loppuun saattamisessa ja uuvuin täysin. Siitä voidaan varmasti olla monta mieltä, että saako äiti olla kotona työttömänä ja laittaa lapsen silti päiväkotiin, mutta meidän perheelle se on ollut maailman paras ratkaisu. Lapsi rakastaa olla tarhassa, ja olen ollut niin täysin loppu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa, siihen vielä päälle taloudellinen stressi ja huoli lapsen terveydestä.

Ja kaikesta tästä yksinhuoltajana joutuu selviämään yksin. Ei ole ihme etten jaksa. Onneksi sentään tukiverkosto on kunnossa.Pelkäsin hieman etukäteen millaista olisi olla 3-vuotiaan uhmaikäisen kanssa taas kotona pari kuukautta, koko ajan yhdessä. Sinänsä en kyllä tykkää uhmaikä sanasta, koska lapsethan vasta opettelevat tunteiden säätelyä. Mutta silti, lapsella on nyt (taas) haastava vaihe meneillään, yöheräilyjen lisäksi kaikki pitää saada tehdä itse, mikään ei onnistu, äiti tekee kaiken väärin, lapsi turhautuu kaikkeen ja lyö minua ja vetää huutoraivareita. Tänäänkin olen kuullut lauseen ”äiti olet ihan tyhmä kakka” noin 194 kertaa. Kaikesta joutuu sanomaan sata kertaa ennen kuin mitään tapahtuu, ja siinä vaiheessa olen itse jo ihan uupunut ja turhaantunut. Lopulta korotan ääntäni ja lapsi hermostuu. Ja noidankehä on valmis.

Kun itse on täysin uupunut on hankala koittaa pitää itsensä rauhallisena kun lapsi hakkaa ja raivoaa. Olen tänään huutanut ääneni käheäksi, kun en vain ole jaksanut pitää raivoani kurissa. Se tuntuu todella pahalta vaikka olemme molemmat useampaan kertaan tapelleet, itkeneet ja pyytäneet toisiltamme anteeksi ja puhuneet asiat läpi. On rehellisesti sanottuna aika hitsin rankkaa olla kahdestaan lapsen kanssa kotona, kun itse on masentunut, ahdistunut, kärsii paniikkihäiriöstä eikä ole nukkunut kolmeen vuoteen.

 

 

Lapsikin kaipaa ikäistensä seuraa

​Olen monista keskusteluista lukenut, että äidit ovat ihan hermoromahduksen partaalla, kun lapset ovat kesälomalla ja koko päivät kotona ja äitien pitäisi toimia erotuomareina, kokkeina, viihdyttäjinä ja siivoojina. Ainakin minun lapseni kaipaa tarhaan, ikävöi kavereita ja ennen kaikkea kaipaa tekemistä. Yritän itsenikin vuoksi joka päivä käydä ulkona lapsen kanssa ja usein keksimmekin kaikkea kivaa tekemistä. Mutta silti, en pysty tarjoamaan yhtä paljon virikkeitä ja ikäisensä seuraa, kun mitä lapsi saa tarhasta. Lapsi turhautuu tähän ja minä väsyn jatkuvasta tappelusta, viihdyttämisestä, siitä että pitäisi olla läsnä koko ajan toiselle.

Kaipaan omaa aikaa, ja sitä ei ole saatavilla kuin ne muutamat tunnit illalla, ennen kuin lapsi taas heräilee illalla/yöllä kunnes itsekin pitäisi mennä nukkumaan, että jaksaa taas seuraavana päivänä. Onneksi lapsen isovanhemmat ottavat lapsen säännöllisesti hoitoon jotta saisin paljon kaivattua omaakin aikaa.Viikon päästä alkaa taas tarha, ja lapsi siirtyy isompien ryhmään. Muutos on taas suuri, kun on uusi ryhmä, uudet lapset, uudet hoitajat. Ja taas poissa äidin helmoista.

Äidin syyllisyys painaa

Ensi viikolla palaamme taas viime kevään tavoin siihen, että lapsi menee tarhaan ja minä olen työttömänä. Se ahdistaa, vaikkakin olen salaa todella tyytyväinen, että saan levätä päivällä. Samalla tunnen ihan järjettömän suurta stressiä, syyllisyyttä ja häpeää siitä että itse olen kotona ja vien lapsen silti tarhaan. Vaikka tiedän että lapsi viihtyy siellä ja rakastaa olla tarhassa, ja oma mielenterveys on aika huonossa jamassa ja tarvitsen lepoa ja omaa aikaa. Olen kuitenkin koko ajan hakenut töihin, mutta en ole päässyt edes haastatteluihin asti, ja sekin stressaa ja aiheuttaa häpeää. Olenko niin huono etten pääse edes haastatteluun? Olen epäonnistunut äitinä ja kansalaisena, kun lorvin yksinhuoltajana sossupummina kotona. Tällaisia ajatuksia käyn läpi päässäni joka päivä. Huonommuuden tunteita. Syyllisyyttä. Häpeää. Olen toisen luokan kansalainen, köyhä työtön yksinhuoltaja, joka vielä vie jonkun toisen tarhapaikan sysäämällä vastuun lapsestani muille.

 

 

Työelämään paluu ei ole helppoa

Aina kun saan ”emme valinneet sinua tällä kertaa” sähköpostin, siellä nykyään usein lukee kuka on valittu hommaan ja millä meriiteillä. Työhön valittujen listat kokemuksesta ja opinnoista tuntuvat vastavalmistuneesta pitkiltä. Miten voin saada töitä, kun minun lisäkseni samaa työtä hakee 30-100 muutakin ihmistä, joilla on työkokemusta ja opintoja enemmän kuin minulla? Miten voin kilpailla sellaisten kanssa? En saa töitä ilman kokemusta mutta miten sitä kokemusta voi sitten saada, jos ei saa töitä mistään?

Aloitin työelämän 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen ollut aina joko töissä, opiskelemassa tai tehnyt kumpaakin samaan aikaan. Olen aina ollut ahkera ja tykännyt työnteosta. Olen ollut elämäni aikana kuitenkin kahteen otteeseen työttömänä, nyt tällä hetkellä ja vuosia sitten, kun valmistuin pukuompelijaksi ja olin melkein kaksi vuotta työttömänä. Koin kriisin, kun en halunnutkaan opiskeluista huolimatta mennä töihin ompelimoon. Hain teatteriin ja muihin ompeluhommiin silti, mutta en päässyt koska minulla ei ollut kokemusta. Ja tosiaan ilman töitä ei voi saada kokemusta, joten pattitilanteessa olin. En tiennyt mihin suuntaan olisin lähdössä, opiskelemaan uudestaan tai sitten töihin?

Niiden vuosien aikana hain kaikkea siivoojasta toimistotyöläisen kautta kaupan kassalle, mutta mitään työtä en saanut. Lopulta sain kaksi työpaikkaa peräjälkeen – joista kummastakin sain potkut ilman mitään pätevää syytä. Olin ihan rikki henkisesti ja tuntui että Kelan luukulla juokseminen ja ”työtön on luuseri ja laiska” –uutisia lukiessani tunsin itseni ihan yhteiskunnan pohjasakaksi.

“Kyllä työtä tekevälle löytyy”

Siltä minusta tuntuu tälläkin hetkellä taas, alan tunnistamaan tuttuja ajatusmalleja kuin aiemmaltakin työttömyyskaudelta. Alan uskotella itselleni, että minusta ei ole mihinkään. Yhteiskunnassamme on niin paljon vaatimuksia minkälainen ihmisen pitää olla. Ahkera, ansaita omalla työllään ja ansioillaan kaikki, ei saa ottaa apua eikä almuja vastaan mistään. Köyhyys ja työttömyys, hyi. Työttömyyden ympärillä pyörii paljon ennakkoluuloja ja stigmoja. Keskustelupalstojen kommentoijat ja yllättävän useat kansanedustajat tuntuvat uskovan, että työtön on laiska paska joka syljeskelee kattoon kun muut ahkerat veronmaksajat taittavat töissä selkänsä heidän puolesta.

Totuus on, että kuka tahansa voi joutua minä hetkenä tahansa työttömäksi. Töitä ei ole helppo saada nykyään, vaikka monella tuntuukin olevan käsitys että ”kyllä töitä tekevälle löytyy”. Olen mielestäni todella mahtava työntekijä, ahkera, osaan kaikenlaista, tulen ihmisten kanssa toimeen, minulla on kokemusta ja opiskeluita takana. Nyt myös kokemusta äitiydestä, masennuksesta ja siitä millaista on pudota pois yhteiskunnan kärryiltä. Luulisi että minusta olisi hyväksi työntekijäksi juuri nimenomaan alalleni (nuoriso-ohjaaja), mutta on vaikeaa kilpailla töistä muiden kokeneempien kanssa.

Työttömän elämä on kituuttamista​

Olemme olleet siis nyt pari kuukautta yhdessä kotona lapsen kanssa, ja ensi viikolla pääsen taas huilaamaan päivällä, kunnes toivottavasti kohta saan töitä. Olisi jo aikakin päästä johonkin työpaikkaan, jossa tunnen itseni taas yhteiskuntakelpoiseksi ja arvokkaaksi. Toki äitinä ollessa sitä tuntee itsensä vähintään joka ilta itsensä korvaamattomaksi, mutta olisi ihanaa vihdoinkin saada arvostusta jostain muualtakin kuin vain kotoa.

Työttömänä ollessa rahatilanne on niin tiukilla, että vaikka on vapaata ja ”lomaa”, ei ole varaa tehdä oikeastaan mitään. Onneksi saimme ilmaisen matkan Tukholman risteilylle, se pelasti tämän kesän. Tuntuu että koko kesä meni ohi, kun on vaan satanut eikä ole ollut rahaa tehdä mitään kivaa, ja se masentaa entisestään kun tajuaa että kohta on taas syksy ja pimeää.

Kaikista ei ole kotiäidiksi

Olen myös huomannut että minua ei ole luotu olemaan kahdestaan lapsen kanssa kotona pitkiä aikoja. Minä kaipaan elämääni muutakin kuin sen että olen saatavilla toisen tarpeita varten 24/7. Se kuulostaa ihan kamalalta ja on hurjaa todeta se ääneen, mutta se on totta. Tarvitsen omaakin elämää ja ahdistun jos en saa muutakin tekemistä kuin vain arjen pyörittämisen. Kyllästyn nopeasti ja tarvitsen koko ajan jotain uutta elämääni. Rakastan lastani yli kaiken ja teen mitä vain hänen vuokseen, mutta minä tarvitsen myös omaa itseäni vain itselleni säännöllisesti. Sen takia olin todella onnellinen, kun palasin koulun penkille viime syksynä. Sain takaisin osan omaa itseäni, joka oli painunut äitiyden ja kaiken vastuun alle. Hain lapsen tarhasta iltapäivisin ja jaksoin olla lapsen kanssa täysin ja kiukuttelukaan ei tuntunut niin pahalta, kun en joutunut kuuntelemaan sitä aamusta iltaan.

Hyvä äiti tunnistaa omat voimavaransa

Olen ymmärtänyt itsestäni sen, etten jaksa jatkuvaa vastuuntuntoa ja läsnäoloa varsinkaan nyt, kun olen uupunut ja masentunut, vaan tarvitsen muutakin virikettä jaksaakseni. Ja eikö hyvä äiti juurikin tiedä mitä tarvitsee jaksaakseen ja menee sen mukaan? Muuten arjesta tulee vain harmaata mössöä, jonka läpi on luovittava, polviin asti paskassa ryömien. Siltä nämä päivät välillä tuntuvat, rehellisesti sanoen. Tänään olemme riidelleet lapsen kanssa ihan koko päivän, koska rakas ihana lapsi on siinä vaiheessa että mikään ei ole hyvä. Äiti on tyhmä, tekee tyhmästi, antaa tyhmän lusikan eikä haarukkaa, tyhmä äiti pakottaa pissalle, tyhmä äiti kun haluaa ulos leikkimään, tyhmä äiti kun yrittää piristää ja ostaa jäätelöä kaupasta. Huh.

Lapsen kanssa kotona on kaikesta huolimatta ihanaa

Jotta tämä postaus ei olisi ihan pelkkää valitusta ja kurjuutta, voin kertoa että kesällä on ollut kaikista ihaninta, kun olemme saaneet heräillä rauhassa. Lapsi on jo sen verran iso, että menee aamulla katsomaan piirrettyjä ja minä olen saanut kääntää kylkeä ja torkkua vielä tunnin. Se on aivan korvaamattoman ihanaa varsinkin yksinhuoltajalle, jonka pitää aina yleensä nousta kun lapsi nousee.

Ei ole ketään muuta hoitamassa aamuja kuin minä. Minulla ei ole sitä luksusta, että saisin lauantai-aamuna kääntää kylkeä, ja antaa jonkun muun hoitaa aamupäivän (ellen saa lasta hoitoon). En ole aamuihminen ja olen nauttinut aivan suunnattomasti hitaista aamuista kun ei ole kiire mihinkään.

Olen saanut (ainakin melkein) juoda aamukahvin rauhassa ja aloittaa päiväni rauhallisesti. Ja onhan se nyt ihan ainutlaatuisen arvokasta, että SAAN olla kotona lapsen kanssa, viettää aikaa hänen kanssaan, hassutella, kuunnella hauskoja juttuja, kölliä kainalossa piirrettyjä katsoen ja vaan OLLA. Ja saada siitä vielä (vähän) rahaakin. En halua missään nimessä kuulostaa epäkiitolliselta, koska sitä aivan viimeisimpänä olen.

Masennus hämärtää ajatukset

Masennus on vaan siitä katala sairaus, että kaikki peittyy harmaaseen sadepilveen ja usein on vaikeaa nähdä siellä välissä yhtään mitään muuta kuin synkkiä pilviä. Yritän kuitenkin muistuttaa itseäni aina viimeistään illalla siitä, kuinka onnekkaita olemme poikani kanssa, että meillä on rakkaat toisemme.

Toivottavasti kohta saan ihanan työpaikan, ja pääsen tienaamaan rahaa ja löytämään paikkani tässä yhteiskunnassa. Työttömyys ja toimettomuus ahdistaa tekevää ja menevää ihmistä. Siihen asti aion huolehtia omasta jaksamisestani ja nautin kun saan hakea iloisen lapsen tarhasta ja jaksan keskittyä täysin häneen kun olen saanut levättyä itse. <3

Kun masentunut mutsi kampaajalla kävi

Kun masentunut mutsi kampaajalla kävi

*Postaus on tehty yhteistyössä Tukkatalon kanssa.​*

Moni äiti varmasti tunnistaa tämän – kun vauva saapuu taloon jää äidillä varsinkin ulkoinen hyvinvointi kakkoseksi, tai kolmoseksi. On hankalaa huolehtia itsestään kun suihkuun pääsykin voi olla työn ja tuskan takana.

Niin kävi minullekin. En ole viimeiseen kolmeen vuoteen jaksanut huolehtia fyysisestä ulkomuodostani, ja se sisäinenkin oma itseni katosi johonkin äitiyden alle. Olen vasta ihan viime aikoina alkanut heräämään todellisuuteen, että minäkin olen olemassa jossain siellä väsymysten kerrosten alla. Niinpä olen alkanut hemmottelemaan itseäni, ja blogin kautta on alkanut juuri sopivasti yhteistyökuviotkin rullaamaan (lue Iina Laineen Hehkuva Minä kurssista täältä).

Kun Tukkatalolta tuli kyselyä, että haluaisinko kokeilla heidän turvallista hiusten värjäämistä, suostuin heti.Tukkatalo on ollut 53 vuotta samalla paikalla lähiössä Munkkivuoren ostarilla. Ostari on kokenut muutoksia, mutta Tukkatalo on pysynyt tukevasti paikoillaan. Tukkatalo on perheyritys ja sen aistii liikkeessä. Pidin erityisesti kampaamosta sen takia, että tällaisella rähjäisellä, väsyneellä kotiäidillä oli siellä mukava, rento ja kotoisa olo, etenkin kun avoimesta ikkunasta kuuluu lähiöostarin eläväiset äänet. Ostareihin usein liitetään ikäviä mielikuvia, mutta minut ne vie takaisin lapsuuteen Ruotsissa 90-luvulla.

 

 

Kohti luonnollisempaa hiusten- ja ihonhoitoa

Olen vuosia jo koittanut vähentää kemikaalikuormia, olen tehnyt itse esimerkiksi kasvo- ja vartalorasvani (esim. sheavoita käyttäen). Nyt sain uuden kipinän värjätä ja hoitaa hiuksiani myös turvallisemmalla tavalla. Täytyy myöntää, etten edes tiennyt että on olemassa luonnonmukaisia hiusmuotoilutuotteita, vaikka olen omasta mielestäni jo suhteellisen valveutunut näissä asioissa. Omat (ja mainostajien) ajatusmallit istuvat niin tiukassa, että en ole edes ajatellut että voisin huolehtia hiuksistani luonnonmukaisemmin luonnontuotteilla.

Olen ennen värjännyt luonnollisemmin hennalla hiuksiani, mutta se ei tuonut mielestäni niin vahvaa tulosta kuin olisin halunnut, ja sen takia Elumenin värit kiinnostivat kun niissä luvattiin myös kirkkaita, upeita värejä.Tukkatalo kuuluu Safe hair salon konseptiin mikä tarkoittaa mahdollisimman turvallista värjäämistä asiakkaalle sekä kampaajalle itselleen.

Turvallisempaa hiusten värjäystä

Kampaajat käyvät Tanskassa asti hankkimassa koulutusta turvallisemmasta työympäristöstä. Vaalennusaine ei saa pölistä ilmaan tai koskettaa asiakkaan ihoa. Heillä on listat siitä, mitä kemikaaleja ei saa käyttää. Vaalennusainetta käytetään, mutta se on hellävaraisempi Sun Glitz vaalennusmenetelmä. Minua kiinnostaa oman terveyteni lisäksi myös se, että kampaajat saavat työskennellä turvallisessa, mahdollisimman myrkyttömässä työtilassa.

Elumenin suoraväri on turvallisen lisäksi tehokas ja täyttää hiuksen rakenteen sen sijaan että rikkoisi sen, ja lopputulos on hoitavampi, tuuheampi ja hyvinvoivampi hius, ja sen kyllä tunsi lopputuloksessa. Värit eivät sisällä samanlaisia haitallisia kemikaaleja kuin muut perinteiset hapetevärit ja sen takia soveltuvat myös raskaana ollessa ja imettäville äideille. Itse en värjännyt hiuksiani raskaanaollessani, koska oli hieman epävarmaa tietoa siitä että saattaisi olla haittaa sikiölle. Olisinpa silloin jo tiennyt Elumenista, olisin käynyt hemmottelemassa itseäni värjäyksellä juurikasvun sijaan!

Täältä voit lukea lisää Tukkatalon värjäysmetodista raskaana oleville.

Elumen värjäyksestä voit lukea lisää täältä.
Ja kasviväreistä lisää täällä.

Tukkatalon toimitusjohtaja Johanna Ahlberg kertoikin että he ovat jostain ekokampaamon ja tavallisen kampaamon välimaastosta – he käyttävät hyväkseen 2000 vuotta vanhaa kasvivärjäystä ja yhdistävät sen nykyaikaisiin menetelmiin.

 

 

Lähtötilanne – rähjäinen väsynyt äiti. Olisin kuvia varten halunnut kerrankin kunnolla meikata ja laittautua. Mutta 3-vuotias oli eri mieltä, ja päättikin kiukutella koko aamun niin, että hyvä kun ylipäätään ulos päästiin. Joten tässä teille aitoa elämää, olkaa hyvät! Ehdin sentään vähän lätkäistä meikkiä naamaan.

 

Saavuin kampaamoon innoissani mutta jännittyneenä

Kun tulin kampaamoon, minut otti heti iloisesti vastaan Säde. Kerroin hieman hiushistoriaani – olen itse kotona vaalentanut, värjännyt sateenkaaren melkein kaikilla väreillä ja käyttänyt viime aikoina etenkin hoitoainesävytteitä. Viime vuoden puolella käräytin kotona tukkani vaalennuksella, kun jouduin pitämään ainetta liian kauan päässä ja jo vaurioitunut hius pääsi kärtsäämään.​Olen viimeksi käynyt kampaajalla alkuvuodesta, sitä ennen kaksi vuotta sitten ja sitä ennen noin 15 vuotta sitten, koska minulla oli rastat 8 vuotta. Koko elämäni aikana käydyt kampaamoreissut voi laskea kahden käden sormilla. Eli en ole mikään kampaamoiden suurkuluttaja, eikä minulla ole koskaan ollut luottokampaajaa. Kun kaksi vuotta sitten leikkasin rastat pois ja siirryin superlyhyeen pixie-leikkaukseen, en ole sen jälkeen muuta hiustyyliä harkinnut. Se on helppo, nopea huoltaa ja värjätä, eikä kesälläkään ole kuuma (tosin tänä kesänä sitä vaaraa ei kellään ole ollut).

 

Säde kävi heti innoissaan koneen kanssa kiinni hiuksiini, puolet päästä sileäksi! Tukkatalolle on muuten tulossa ensi viikolla remontti, ja heinäkuun lopulla aukeaa ihan uudistunut kampaamo.

 

Ihanaa, kun kampaaja ymmärtää heti mitä haluan!​

Näytin ensin muutaman kuvan, että millaista leikkausta olin ajatellut. Alhaalta ja sivuilta kaikki lyhyeksi koneella ja päältä säilyisi pitkänä. Säde innostui ja oli samaa mieltä, että leikkausidea oli loistava, emme kumpikaan halunneet mitään tylsää. Värin kanssa olin epävarma. Olen viime aikoina värjännyt punaisella ja pinkillä, joten halusin jotain uutta. Säde ehdotti heti, että laittaisimme liilaa tyveen ja latvoihin hopeanblondia ja innostuin saman tien. Minulla ei ole koskaan ole värjätty tukkaa niin, että tyvessä olisi tummempi väri (koska juurikasvuahan ei lasketa).

Jännitin etukäteen suoraan sanottuna tosi paljon, että millainen kampaaja minua olisi vastassa, ymmärtääkö hän minun toiveitani, varsinkaan kun en tiennyt tarkkaan mitä haluaisin. Silloin on parasta kun kampaaja on niin taitava, että osaa visioida asiakkaan kanssa ja kuunnella häntä. Juuri sellainen tunne minulle tuli Säteestä – ei tarvinnut yhtään jännittää tekeekö hän hyvää jälkeä.

Hän tiesi tasan tarkkaan mitä tekee. Kun makasin hiljaa, rentoutuneena hänen pestessä hiuksiani päätin, että hänestä tulee minun luottokampaajani, vaikka en ollut vielä edes nähnyt lopputulosta.

​(Ja hei, kuinka mahtavaa pelkästään jo se, että sain maata hiljaa ja rentoutua, kun joku hiplaa tukkaa – ah!)

 

Säde sai hyvin purettua entisiä värejä pois päästä jotta lopputulos Elumenilla olisi mahdollisimman kirkas ja puhdas. Olin tässä vaiheessa jo ihan intona, tästä tulee niiin hieno!

 

Turvallisempaa vaalentamista

Säde aloitti purkamalla entisiä värejä tukastani jotta lopputuloksesta tulisi mahdollisimman puhdas. Olin hämmästynyt kun värit oikeasti lähtivät purkautumaan niin hyvin. Hän käytti hiuksissani hetken vaalennusainetta, mutta Safe Hair Salon periaatteen mukaan aine ei saa olla kosketuksissa ihon kanssa.

Vaalennusainetta täytyy käyttää, koska Elumenilla voi pelkästään tummentaa hiusta. Käsittely oli rentouttavaa ja tuoksuikin hyvältä.​Pari vuotta sitten kun kävin Portugalissa kampaajalla päänahkani melkein paloi kun kampaaja ei uskonut että pääni tuntuu olevan tulessa. Silloin kampaaja oikein hieroi vaalennusainetta päähän ja päänahkaani, eikä uskonut kun sanoin että polttaa liikaa. Hänen mielestään värjäämisen kuuluukin polttaa vähän. No, ei kyllä kuulu! En koskaan enää halua kokea sellaista poltetta päänahassani.

Säde käytti Less Is More luomushampoota joka tuoksui aivan ihanalta! Oli muutenkin ihanaa olla kampaamossa jossa ei haissut vaalennusaine niin, että nenäkarvat kärähtää.
Täällä lisää Tukkatalon tuotteista.

 

“Apu-aa jännittää?!”

 

Äiti rentoutuu kampaajalla

Sen jälkeen Säde laittoi liilan ja hopeanblondin värin päähäni. Elumenilla ei ole valmiita värikoodeja, joten kampaajan täytyy todella tietää mitä tekee kun sekottaa värejä. Säde selvästi oli asiantuntija, kun tiesi heti mitä tehdä, jotta saisi toivotun lopputuloksen.​Sain lämpökuvun pääni ylle ja kahvin käteeni ja sain vain nauttia. Oli ihan älyttömän upeaa päästä rentoutumaan ja tehdä omalla ajalla kerrankin jotain muuta kuin toljottaa kotona Netflixiä.

Juuri tätä olin kaivannutkin ja päätin että tästä lähtien aion repiä rahat jostain ja aika ajoin hemmotella itseäni kampaajalla. Joten Säde, tulen takaisin tuoliisi vielä ja lupaan että väli on lyhyempi kuin 15 vuotta! Etu luottokampaajassa on myös siinä että kampaaja tuntee jo hiuslaatuni, hiusten historiaa ja tietää siten helpommin mitä tehdä tukalle. Eikä minun asiakkaana tarvitse jännittää, kuka siellä on vastassa ja osaako hän homman.

 

 

 

Elumenilla värjäämisen jälkeen hiukset tuntuivat ihan älyttömän pöyheiltä, pehmeiltä, tuuheilta ja terveiltä. Elumen täyttää hiuksen huokoiset kohdat sen sijaan että rikkoo niitä, ja se tuo tuuheutta hiuksiin ja tekee niistä todella terveen tuntuiset.
Ja tässä lopputulos:
                               
Koska tukkaani on värjätty niin kauan pinkillä ja punaisella ei saatu purettua niitä täysin hopeanblondiksi, mutta mielestäni lopputulos oli kuitenkin tosi huikea, ja tykkään siitä että vaaleanpunainen paistaa vähän läpi. Lisäksi olen ai-van täysin rakastunut tuohon liilan sävyyn!

 

Täysin tyytyväinen asiakas

Uusi tukka on uskomattoman helppo hoitaa ja laittaa. Täydellinen äititukka – jos on kiire sen voi hutaista ponnarille. Juuri tällaista tukkaa olen kaivannut. En usein jaksa meikata enkä laittaa tukkaani joten tällainen hiustyyli on täydellinen minulle. Hiustyyli ei kuitenkaan ole missään nimessä tylsä, vaikka sitä ei edes laittaisi erityisesti mitenkään. Pienellä laittamisella siitä saakin sitten näyttävän.
Oli mukavaa kun Säde kertoi vinkkejä kuinka uutta tukkaa voisi laittaa, ranskanletille, löysälle letille tupeeraten, kiharoille, laineille tai yöksi pienet pampulat ja saa pienet kiharat. Elumen värit ovat siitä myös hyvät että väri pysyy kauan päässä, eikä sitä tarvitse huoltaa parin päivän välein. Olen kampaajan jälkeen pessyt tukkani melkein joka päivä eikä väri ole mennyt miksikään. Kotona voi kuitenkin ylläpitää väriä esimerkiksi Biozellin hoitoaineväreillä, ja sen avulla voi pidentää myös kampaamokäyntejä kun ei tarvitse käydä joka kuukausi.​
En ole koskaan poistunut kampaajalta näin tyytyväisenä – ja voin sanoa tämän vilpittömästi. Voi melkein sanoa että olen rakastunut peilikuvaani tällä hetkellä – aina kun kävelen peilin ohi katson tukkaani ja hymyilen. Oli mahtavaa kerrankin löytää kampaaja, jonka kanssa olin samalla aaltopituudella ja joka ymmärtää täysin mitä haen. Nyt ymmärrän mitä tarkoittaa, kun joku sanoo että löysin luottokampaajan. Palaan varmasti takaisin Tukkataloon.
Elumenin värit näyttävät vähän erilaisilta eri valoissa, ja luonnonvalossa se näyttää tosi upealta!

 

Ihanat Afrikka-korvikset on Natural Beauty Shopista Hämeentieltä Helsingistä.

 

3-vuotiaan mielestä tukka oli aluksi “ihan tyhmä!”, mutta parin päivän jälkeen hän sanoi ensimmäisenä aamulla: “Äiti, nyt mä tykkään sun tukasta!”

 

TUKKATALON NETTISIVUT

TUKKATALON FACEBOOK-SIVUT

TUKKATALON INSTAGRAM

Lihavaa naista saa arvostella?

”Näytät hyvin syöneeltä”

”No nyt on naisella iso perse!”

”Kato vähän itteäs miltä näytät”

”Onpa isot hinkit!”

”Katsokaa miten lihavia naisia on liikkeellä!”

”Mutta kun ylipaino on terveysriski…”

Okei, otsikko on tahallaan hieman provosoiva, mutta siltä minusta usein tuntuu. Isot, mahtavat, vaaralliset kurvit omaavana olen saanut osani tuntemattomien (miesten) kommentoinnista kadulla, bussissa, baareissa ja netissä. Olen todella, todella kyllästynyt siihen että joudun kuuntelemaan tuntemattomien kommentointia kehostani, painostani ja ulkonäöstäni. Välillä tuntuu, että joidenkin ihmisten mielestä on hyväksyttävää haukkua ylipainoista ihmistä, vedoten ties mihin terveys- ja muihin seikkoihin. Länsimainen yhteiskunta on muovaantunut sellaiseksi, että hyväksytty muotti ihmisille on kirjaimellisesti todella kapea.

Tanssi on opettanut hyväksymään itseni​

Tanssiessani mm. dancehallia ja afrikkalaisia tansseja tunnen itseni enemmän hyväksytyksi kuin länsimaisessa ihanteessa. Dancehallissa ja jamaikalaisessa kulttuurissa arvostetaan kaikenlaisia kehoja, sillä erolla länsimaiseen kulttuuriin, että usein mitä isompi peppu ja mitä kurvikkaampi nainen, sen parempi. Toki näissäkin kulttuureissa on omat huonot puolensa, mutta olen itse saanut enemmän arvostusta omalle vartalolleni tällaisena kuin se on juuri näiden tanssien kautta. Tanssiessani (dancehallia, salsaa, sambaa, afrobeatia, azontoa, twerkkausta) minun ei tarvitse välittää siitä, että kilot keikkuu ja allit hölskyy. Se on tanssia, liikettä, kaunista, kuumaa! Tunnen itseni seksikkääksi ja naiselliseksi, isolla N:llä.

 

Minä viimeisellä tanssikeikallani ennen lapsen saamista. Tämän keikan aikana olinkin jo raskaana. ​Kuva: Jetro Stavén, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

Raskauden jälkeen suhtautuminen kehooni muuttui

Raskauden jälkeen olen tarkkaillut taas ihan uudenlaista maailmaa. Pömppö-vatsasta pitäisi päästä eroon mahdollisimman pian. Julkkikset palaavat parrasvaloihin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen: “Näin juuri synnyttänyt Missi sai litteän vatsan – katso vinkit!” Muistan kun katsoin kuvaa jossa kolmen lapsen fitness-äiti oli todella hyvässä kunnossa ja treenasi aina kun kykeni, ja hänen vinkkinsä oli että “ei tekosyitä!”. Sitä oli kiva katsella, masentuneena yksinhuoltajana. Mikä minun tekosyyni oli? Jos sain lapsivapaata, halusin käyttää sen johonkin mielekkääseen, kuten ompeluun. Tai nukkumiseen. Useimmiten olin niin väsynyt, että jälkimmäinen vei voiton.

Nyt kuulostan katkeralta ja kateelliselta – ja sitä en ole. Olen iloinen siitä että muut jaksavat ja tekevät. En vain halua kuulla syyllistämistä niiltä (äideiltä) jotka jaksavat, koska kaikki eivät jaksa samalla tavalla. ​Lapsen saatuani olen kuitenkin ajoittain inhonnut muuttunutta kehoani, etenkin roikkuvaa vatsaani joka raskauden jälkeen jäi.

Sen takia tuntui todella, siis todella inhottavalta kun kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen joku mies ruokakaupassa katsoi asiakseen kommentoida minulle että olen hyvin syöneen näköinen. Huusin hänelle että olen juuri synnyttänyt, ja että kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida tuolla tavalla. Miehen vastaus oli että se oli vaan VITSI. Voi kyllä, minuakin nauratti ihan tosi paljon. Ihan vihjeenä – ylipainoisen syyllistäminen tai painon kommentointi ei oikeasti auta yhtään ketään.

 

Tässä minä, neljä kuukautta synnytyksen jälkeen. Alleineni, vatsoineni (musta mekko ja kuvakulma tekevät paljon), ylipainoineni. Entäs sitten? Painoni kuuluu minulle, ja vain ja ainoastaan minulle.

 

Netissä saa haukkua avoimesti ketä vaan

​Internet se vasta onkin kiva paikka nykyään, kun ihmiset kommentoivat mitä sylki suuhun tuo. Nykyään on ihan muka hyväksyttävää kommentoida että lihavien pitäisi laihduttaa (koska se on vaan tahdonvoimasta kiinni), ja eikö lihava ymmärrä mikä rasite on muille veronmaksajille. Miksi Perustallaaja Veronmaksajan pitäisi maksaa muiden laiskuudesta ja karkin mussutuksesta? Minulle tulikin erityisen hyvä mieli kun eräs päivä facebookin avattuani näin terveiset eräältä tuntemattomalta mieheltä:

Vai että sotavalas ja potilas? Ihan tiedoksi tällekin huutelijalle, että kyllä, olen mielenterveyspotilas mutta sitä enkä kilojani suostu häpeämään.. Miten paha olo täytyy ihmisellä olla, kun pitää provosoitua toisen ihmisen painosta niin paljon, että huutaa tälle kadulla, tai laittaa vihaviestiä somessa? Mitä nämä ihmiset toivoo saavuttavansa? Senkö, että maagisesti huomaankin että totta! Olen ylipainoinen! Enpäs ole ennen huomannutkaan, kiitos hyvä herra kun kerroit, jotta voin alkaa muiden mieliksi laihduttamaan! En vain ymmärrä tätä logiikkaa, en yhtään. Minun painoni ei kuulu kuin minulle, ja piste.Olen nykyään saanut ajoittain ihan pelkotiloja ulkona liikkumisen suhteen. Pelkään että aina kun astun ovesta ulos, että joku arvostelee minua. Minuun on joskus jopa käyty käsiksi bussissa. Pelkotilat varmasti liittyvät myös masennukseen, ahdistukseen ja paniikkihäiriöön josta myös kärsin, mutta osittain tulevat kokemuksistani.


On myös ikävää kun minulle sanotaan että älä välitä, jätä ne omaan arvoonsa, älä ota itseesi, he ovat vain idiootteja. Ymmärrän että näin sanoessaan ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta minua se ärsyttää ja loukkaa. Miksi minun pitäisi alistua sellaiseen vallankäyttöön? Koska sitähän se on, varsinkin kun minua kommentoi pelkästään vain miehet. Miksi minulla ei olisi oikeus sanoa että minua loukkaa se etten voi kulkea rauhassa kaupungilla ilman että minun ulkonäköäni kommentoidaan? Minun eikä kenenkään muunkaan tarvitse sietää sitä, että päin näköä kommentoidaan asioista jotka eivät kuulu kenellekään muulle kuin henkilölle itselleen.

 

Tanssiessa ei välitä kaksoisleuoista. Kuvan otti ihana Noora Bhakti.

 

Ylipainoinen saa myös olla tyytyväinen kehoonsa

Itse olin kehooni tyytyväisimmillään ennen kuin sain lapsen ja treenasimme todella kovasti tanssiryhmän kanssa. Olin notkea, hyväkuntoinen, kurvikas, muodokas ja osasin liikuttaa vartaloani. Silti, vaikka olin hyvässä kunnossa, oli ihmisillä pokkaa väittää että olen yhteiskunnallinen rasite ylipainoineni. Kun näkee toisen ylimääräiset kilot, ei se tarkoita sitä että on oikeus olettaa toisen terveydellisestä tilasta yhtään mitään. Kukapa arvaisi, että tällainen ”sotavalas, läski ja lihava” on pyöräillyt Ahvenanmaan halki neljässä päivässä, 160 kilometriä? Kuinka moni arvostelija pystyisi samaan? Ja hei, minulle on ihan sama pystyttekö samaan – en tuomitse.
“No siinä on iso perse!” Niin onkin, ja ison perseen ylpeä omistaja. ​Kuva: Tommi Hynynen, KAKSITVÅ muotinäytös 2013

 

En ole koskaan laihduttanut

Itse en ole koskaan sen enempää laihduttanut vaikka olenkin ollut huolissani ylipainosta. Kerran joskus viisitoista vuotta sitten yritin ohjeen mukaan tehdä jonkun laihdutus-sellerikeiton, jota piti syödä viikon. En ole sen koommin selleriä syönyt enkä laihduttanut. Olen elämäni aikana ollut aika ajoin todella liikunnallinen ja tykännyt tanssia tai käydä salilla/jumpassa ja olenkin aina ollut suhteellisen hyvässä kunnossa vaikka painoa onkin nyt viime vuosina kertynyt liikaa. Lapsen saatuani en ole jaksanut liikkua eikä yksinhuoltajana sellaista mahdollisuutta ihan helposti tulekaan (ja kun tulee, myönnän että teen mieluummin muita mieluisia asioita kuin menen kuntosalille). Masennus tietysti on minulla vaikuttanut todella paljon, koska jos ei jaksa huolehtia henkisestä hyvinvoinnistaan jää helposti fyysinenkin huolto vähäiseksi.
Ihana Noora Bhakti otti minusta voimaannuttavia valokuvia. Sen avulla opin taas hieman lisää rakastamaan itseäni.

Vaakakapinaa kansalle!

Olen iloinen että Vaakakapina on aloittanut kapinan kaikkea tätä vastaan. Ja ei, se ei tarkoita sitä etteikö naiset (ja miehet!) saisi pudottaa painoa ja elää terveellisesti, sen vain voi tehdä itseään rakastaen ja hyväksyen. Syömällä laihdutuskeittopussien sijasta terveellistä ruokaa, joka aamuisen punnitsemisen sijaan voisi katsoa itseään peilistä ihaillen, sen sijaan että näännyttää itsensä henkisesti ja fyysisesti voisi koittaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Olla onnellinen nyt, eikä sitten joskus kun painaa X kiloa. Vaakakapina kehottaa rakastamaan itseään, olemaan armollinen itselleen. Lopettaa alituinen itsensä halveksiminen ja jojo-laihdutus.
Kävin taannoin myös Iina Laineen ihanalla Hehkuva Minä – kurssilla opettelemassa itseni hyväksymistä.

 

Haluan hyväksyä itseni nyt, enkä “sitten kun”

Itsekin toki haluaisin laihtua hieman, myös terveydellisistä syistä. Jos minun painoni nousee, nousee myös riski esimerkiksi diabetekseen. Tiedän terveysvaarat, tiedän kuinka saisin painoa alas (liikunta ja hyvä ruokavalio), tiedän tämän kaiken. Sitä ei tarvitse minulle huomauttaa kaupan kassalla sitä yhtä suklaapatukkaa ostaessani tai netissä keskustelussa, minua tuntematta. Tällä hetkellä olen pystynyt painon nousun sijaan pitämään painoni kurissa vuoden ajan, eikä paino ole noussut, koska olen tarkemmin katsonut mitä suuhuni pistän. Se on tässä elämänvaiheessa jo todellinen saavutus.​

Joku päivä kun toivun kunnolla masennuksestani voin alkaa keskittymään omaan fyysiseen hyvinvointiini myös enemmän. Tällä hetkellä tilanne on tämä, etten jaksa kiinnittää huomiota siihen että paino tippuisi elämäntapamuutoksella. Joten en tarvitse myöskään kommentteja siitä kuinka hyvin syöneeltä näytän. Haluan silti pystyä hyväksymään itseni tällaisena nyt, enkä inhoten odottaa sitä päivää että laihdun. Ja totuushan on, että minulla on muun muassa ihan todella hiton hyvä perse!

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Kuinka yksinhuoltajaäiti kasvattaa pojan?

Olen aina kuvitellut että haluaisin tyttären. Mielikuvissani olisimme saman näköiset, kulkisimme latte-mukien kanssa kaupungilla ja kaikki ihmettelisivät kumpi on tytär ja kumpi äiti. Kertoisimme toisillemme kaiken ja olisimme bestiksiä.

Sitten tajusin, että olin 34-vuotias ja odotin yksin poikavauvaa ja olin katsonut liikaa Gilmoren tyttöjä. Kun sain tietää että sisälläni kasvava vauva oli poika, olin niin onnellinen että olin haljeta. Poika. Ihanaa! Ja niin yhtäkkiä tuntuikin maailman luonnollisimmalta asialta että minulle tulee poika. Muistan elävästi, kuinka siinä vaiheessa sikiöstä tuli vauva, minun vauvani. Poikavauva. Mutta miten ihmeessä naisena onnistuisin kasvattamaan pojan? Enhän minä tiedä poikien jutuista mitään!

​Aloin tarkemmin miettimään että miten niitä poikia oikein kasvatetaankaan. Voiko äiti olla pojan kanssa olla bestis ja puhua kaikesta? Miten kertoisin hänelle poikien jutuista, opettaisin pissaamaan seisaalteen, ajamaan partaansa ja miten puhuisin hänelle seksistä äitinä pojalle? Tunsin surullisen läikähdyksen sisälläni, enhän minä voisi korvata isää, joka voisi opettaa pyöräilemään ja puhumaan miesten asioita.

Tajusin, että ajattelen taas liian pitkälle ja liian stereotyyppisesti. Minun ei tarvitse synnytyslaitokselta kotiin tullessani tietää kuinka puhua lapselle seksistä. Sen aika tulee sitten kun tulee. Eihän pojan kasvattaminen eroa tyttöjen kasvattamisesta, vai eroaako?

​”Pienten yksityiskohtien sijaan tajusin että isoilla kokonaisuuksilla on väliä. Kun opetan lapselleni rehellisyyttä, empatiaa, muiden ihmisten kunnioittamista ja hyviä käytöstapoja olemme jo pitkällä. Kun lapseni on nyt 3-vuotias tuntuu että olen ainakin toistaiseksi onnistunut tavoitteessani saada hänestä kohtelias, muut huomioonottava pieni lapsi.”

 

 

Pojat ei käytä mekkoja – vai käyttääkö?

Ei muuten ole pienillä pojilla mieheksi kasvaminen helppoa. Pienestä pitäen opetetaan että isot pojat eivät itke, pitää olla vahva ja miehekäs ja maksaa naisen ruuat treffeillä. Mekkoja ei saa missään nimessä käyttää ja kirkkaat väritkin (etenkin pinkki!) ovat kiikunkaakun. Miehen malli on koko ajan laajenemassa, mutta on minusta edelleenkin liian kapea. Entä jos emme sanoisikaan pienille pojille että on väärin pukeutua mekkoon (kyllä, olen näitäkin keskusteluja nähnyt usein), vaan sen sijaan sanoisimme että on tosi kiva kun voi olla oma itsensä? Ja opetettaisiin kunnioittamaan muita ihmisiä ja myös itseään, ja se voisi luoda yhteiskuntaan lisää positiivisuutta ja ennakkoluulottomuutta?

Mitä jos puhuisimmekin kauniisti muista ihmisistä myös itse ja osoittaisimme esimerkeillämme kuinka muita ihmisiä kohdellaan ja kunnioitetaan?Haluan myös opettaa pojalleni että pojat eivät ole poikia. Itse olen koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka ”pojat ovat poikia” ja sen varjolla kiusaaminen ja ahdistelu on vähätelty ja naureskeltu piiloon. Minulla nousee edelleen karvat pystyyn kun kuulen tuon lauseen, koska se muistuttaa minua lapsuudessa koetusta ahdistelusta, ja siitä kuinka minua ei otettu tosissaan kun pojat kiusasivat.

Opetan poikaani kunnioittamaan toisen rajoja. Yhteiskunnassa vallitsee ajatus että tyttöjä täytyy suojella ja heidät täytyy opettaa suojelemaan itseään lukuisin eri keinoin. Miksi emme opettaisi alusta asti myös pienille pojille että toisen koskemattomuutta täytyy kunnioittaa?

 

​”Haluan myös opettaa pojalleni että hän saa olla juuri sellainen kuin on. Jos muut kiusaavat, se on heidän ongelmansa, eikä muiden takia pidä lähteä muuttamaan itseään.”

 

Lapseni saa pukeutua juuri niin kuin haluaa

En tietenkään halua että lastani kiusataan, mutta en kuitenkaan aio kehottaa häntä olematta oma itsensä sen takia että muut saattavat kiusata. Poikani tykkää käyttää mekkoja ja kaikkia sateenkaaren värejä vaatteissaan ja jos häneltä kysyy lempiväriään se on pinkki. Voi olla että värikkäästi pukeutuvan yksinhuoltajaäidin esimerkkiä on seurattu, mutta lapsi valitsee omat vaatteensa, tai ainakin äänekkäästi kieltäytyy jos ei jotain päälleen halua. Välillä tarhaan lähtee mukaan Batman-asu ja toisinaan taas prinsessamekko. Ja näissä kummassakaan ei ole meidän pienen perheen mielestä mitään vikaa.​

Jos opetan pojalleni pienestä pitäen että hän saa pukeutua (sään mukaisesti) niin kuin haluaa, hänen itsetuntonsa nousee ja hän saa etsiä rauhassa itseään. Jos päiväkodissa joku kiusaa, ne asenteet luultavasti lähtevät kotoa tai ympäröivästä yhteiskunnasta. Lapset vasta opettelevat, joten mitä avarakatseisempia me vanhemmat olemme, sitä ennakkoluulottomampia lapsia kasvatamme. Jos poikaa kiusataan kun hänellä on mekko, kuuluisi myös tarha- ja kouluhenkilökunnan puuttua asiaan ja käydä läpi että jokainen saa olla juuri sellainen kuin on.

 

 

Media esittää usein vain yhtä perhemallia

Olemme poikani kanssa tiimi, kaksikko, bestiksiä. Pukeudumme jopa samanlaisiin vaatteisiin, joita olen meille ommellut. Se herättää hilpeyttä ihmisissä. Äiti siis voikin olla bestis poikansa kanssa, eihän se ole sukupuolesta kiinni. Huomasin että raskausaikana peilasin kovasti niitä asioita joita olen nähnyt etenkin amerikkalaisissa tv-sarjoissa, jotka ovat usein todella stereotyyppisiä.​ Osittain myös sen takia tunsin häpeän ja riittämättömyyden tunteita kun tiesin että tulen kasvattamaan poikani yksin. Mediassa kun usein on esillä mielikuva täydellisestä perheestä, jossa on äiti, isä, kaksi lasta, koira ja omakotitalo.

Kesti kauan ennen kuin pystyin hyväksymään sen, että meidän perhe tosiaan on tällainen, minä ja poikani. Emme tarvitse perinteistä ydinperhettä kutsuaksemme ja tunteaksemme itsemme perheeksi. Lapseni on tottunut tähän jo syntymästään asti, miksi en siis itsekin hyväksyisi asiaa?

 

 

 

 

Äitiyttä feministisin ottein

Kutsun itseäni feministiksi, mutta tuntuu että itsellänikin on aiheesta vielä paljon opittavaa. Huomaan että ympäröivällä yhteiskunnalla, medialla ja tv:llä on suuri vaikutus ajattelutapoihini. Kun on lapsuudesta asti katsonut telkkaria, lukenut kirjoja ja lehtiä joissa on hyvin stereotyyppisiä kertomuksia elämästä ja ihmisistä, ei ole ihme että niihin tottuu. Sen takia on tärkeää myös itse laajentaa omia näkökulmiaan ja ajatella neliön ulkopuolelta. Samaa haluan opettaa lapselleni.
​Nyt kun lapsi on 3-vuotias, olen opettanut häntä pyöräilemään, kiittämään ruuan jälkeen, pissaamaan seisaalteen, potkimaan palloa, tanssimaan ja leikimme autoilla sekä nukeilla. Olisi mukavaa, jos elämässämme olisi myös isä opettamassa näitä asioita, mutta ihan hyvin pystyn itsekin kaikkia näitä opettamaan. Kuka sen muka määrittelee, että vain isä opettaa pojalleen tiettyjä asioita (no  ne jenkki-sarjat)? Onneksi tiukan paikan tullessa meidän lähipiirissämme on miehiä joille voi jutella, jos ja kun ei äidille halua kaikkea kertoa.

Tärkeintä on opettaa muiden kunnioittamista

Tytöissä ja pojissa on omat eronsa, ja aina sukupuolta ei ole tarpeen edes määritellä. Kun kasvatamme tyttöjä ja poikia ja kaikkea muuta siltä väliltä, kasvatamme ensisijaisesti lapsia. Yhteistä kaikkien lapsien kasvatuksessa sukupuolesta huolimatta on se, että opettaa kunnioittamaan muita ja heidän valintojaan. Opettaa käytöstapoja ja sitä ettei ketään kiusata. Empatiakykyä, kehorauhaa itselleen ja muille.

Erilaisuuden hyväksymistä ja sukupuolen moninaisuutta. Avarakatseisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Sitä että kaikesta voi ja saa tulla juttelemaan, joko äidille tai jollekin muulle aikuiselle. Nämä ovat minun kasvatukseni perusta, sain sitten lisää tyttöjä tai oli minulla vain tämä yksi niin tärkeä ihana poika.

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Mitä tehdä, kun läheinen masentuu?

Masennus on todella yleinen sairaus, mutta edelleen siitä puhutaan liian vähän. Usein tuntuu että monet eivät oikeasti ymmärrä mistä on kyse. Masennus on pahimmillaan erittäin lamaannuttava tila, jossa pelkkä seinään tuijottaminen vie voimat niin, ettei jaksa mennä vessaan. Kuinka sitten suhtautua, jos läheinen ihminen masentuu?

 

Ole läsnä ja kuuntele

Jos haluat auttaa masentunutta läheistä, tee selväksi että olet tässä häntä varten, kuuntelet ja lohdutat. Voit sanoa että olet täällä häntä varten ja sinulle voi soittaa vaikka yöllä jos siltä tuntuu. Pahimpana itse olen pitänyt kauniita korulauseita ja latteuksia, joilla yritetään hyväntahtoisesti tsempata masentunut piristymään. Masentunut myös syyllistyy ja ottaa itseensä todella helposti ja saattaa suuttua hyvääkin tarkoittavista neuvoista. Se että kehotetaan ylös, ulos ja lenkille voi tuntua vähättelyltä, kun ei jaksa lähteä mihinkään.

Masentunut tuntee syyllisyyttä ja häpeää siitä että ei jaksa toimia kuten muut. Usein ihmiset kehottavat liikkumaan, ja tietysti joillekin se voi auttaa. Lievään masennukseen voi auttaa esimerkiksi kevyt kävelylenkki, ja toisilla kuntorääkki. Kaikille se ei kuitenkaan toimi, koska ei jaksa lähteä ulos ja liikunta voi uuvuttaa entisestään.

Älä painosta mihinkään, vaan anna aikaa. Masentunut ei kykene muuttamaan ajatusmallejaan positiiviseksi yön yli. Omaan ajattelutapaan pystyy vaikuttamaan, mutta vasta toivuttuaan tarpeeksi.

 

​Älä vertaa masentuneen ongelmia muiden ongelmiin

Ihmisten elämiä ja tilanteita ei voi verrata keskenään, joten masentuneelle ei kannata alkaa saarnaamaan sodista ja nälänhädästä. Se, että naapurin Liisa on juuri menettänyt koko perheensä, ei tarkoita sitä että masennukseen sairastunut piristyy ja jaksaa mennä suihkuun. Päinvastoin, huonot uutiset ja maailman ongelmien ajattelu saattaa masentaa entsisestään. Se voi myös aiheuttaa syyllisyyttä, että miksi masennun näin pienestä kun muilla on oikeitakinongelmia?

Kun masentaa, voi ihan pienetkin vastoinkäymiset tuntua järkyttävän isoilta, ja jos joku vähättelee niitä se saa masentuneen tuntemaan itsensä vieläkin huonommaksi. Sitä alkaa helposti miettimään, että mikä minussa on vikana kun en jaksa enkä pysty siihen mihin kaikki muut kykenevät?

Pysy läheisen vierellä, vaikka se tuntuisikin raskaalta

Masentunut ihminen voi olla joskus raskasta seuraa, mutta älä silti jätä häntä yksin. Masentuneelle on tärkeää että joku kuuntelee ja saa purkaa pahaa oloa ja ahdistuneita ajatuksia jollekin. Hän toisaalta voi vetäytyä kuoreensa eikä välttämättä jaksa lähteä ulos. Paras apu masentuneelle on läheinen joka pysyy rinnalla vaikka masentunut kiukuttelee, ei pääse ulos asunnostaan tai jaksa siivota. Se lohduttaa masentunutta, kun tietää ettei ne rakkaat ihmiset lähde mihinkään vaikka olisi kuinka kauhea olo.

Voit myös tarjota apua vaikka tiskaamiseen tai kaupassa käymiseen, mutta antaa myös tilaa jos masentunut haluaa olla yksin. Muista silti, että vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä että tarvitsee sietää mitä vain. Jos tuntuu liian raskaalta, voi ehkä olla hyvä että ottaa itse hetkeksi etäisyyttä.

Masentuneilla voi usein olla hyviä ja huonoja kausia. Masentunut saattaa sanoa ikävästi vaikka ei sitä henkilökohtaisesti tarkoitakaan, usein kun niille läheisille tulee kuitenkin purettua sitä pahaa oloa.

 

Auta läheinen tarvittaessa ammattiauttajalle

Masentuneena jonnekin soittaminen voi olla tosi vaikeaa. Voit tarjoutua soittamaan hänen puolestaan ammattiauttajalle tai lähteä mukaan tueksi. Masentuneena voi olla todella vaikeaa pyytää apua, ja se voi helpottaa että joku kysyy, voiko auttaa jotenkin.

Voit myös lähteä mukaan ja kertoa ammattiauttajalle hänen tilastaan. Varsinkin jos vastassa on lääkäri joka vähättelee, voi masentuneelle olla mahdotonta puolusta omaa terveydentilaansa ja kertoa siitä tarpeeksi jotta saisi apua.

 

 

Jatka itse omaa elämääsi

Jos menee liian syvälle toisen mielentiloihin voi olla mahdollista että itsekin uupuu ja masentuu, koska läheinen ei jaksa ottaa apua vastaan, tai masennus kestää vuosia. Masennus saattaa kestää kauankin eivätkä kaikki välttämättä toivu koskaan kunnolla. Jatka siis itse myös omaa elämääsi ja tee mieleisiä asioita, jotta et uupuisi. Jos väsyt, et jaksa auttaa myöskään muita. Ei ole tarkoitus että läheinen ottaa pelastajan roolin ja uupuu, vaan sitä varten ovat ammattiauttajat.

Kukaan ei voi myöskään omasta hyvästä tahdostaan parantaa muita, vaikka kuinka haluaisi. Vaikka läheinen onkin masentunut, se ei tarkoita sitä ettet itse saisi nauttia omasta elämästäsi.

 

Auta myös itseäsi

Jos läheisestä alkaa tuntua raskaalta, jos esimerkiksi puoliso tai oma lapsi masentuu voi olla ammattiauttajasta apua läheisellekin. Läheiselle voi tulla katkeruutta, vihaa, uupumusta, riittämättömyyden tunteita. On vaikeaa yrittää jaksaa olla toisen tukena, jos toinen ei edes halua hakea apua. Se voi masentuneelle olla vaikeaa, koska ei ole helppoa myöntää edes itselleen että on masentunut. Näitä tunteita voi olla hyvä purkaa jollekin, jotta itsekin jaksaisi paremmin.

Älä kauhistele lääkitystä

Masentunutta ei auta lääkkeiden ja niiden sivuvaikutusten kauhistelu. Joillekin masennuslääkkeet ovat pelastus jonka avulla saa itsensä edes pukemaan vaatteet ylleen, ja joillekin ne eivät sovi ollenkaan. Jos masentunut syö lääkkeitä, hänellä on siihen lääkäriltä saadut ohjeet ja ne luultavasti auttavat hänen oloonsa.

Älä muutenkaan kauhistele masennusta ääneen. Se ei auta ollenkaan. Masentunut haluaa yleensä myötätuntoa, kuuntelua ja empatiaa eikä arvostelua.

Masennus on sairaus

Masentunut ei tahallaan ole negatiivinen ja hankala, vaan masennus on sairaus joka voi vaatia lääkkeitä, terapiaa ja aikaa toipumiseen. Masennus ei ole ihmisen oma valinta eikä siihen yleensä voi ainakaan pahimmassa vaiheessa itse vaikuttaa.  Se on salakavala sairaus joka usein hiipii ylle huomaamatta ja lopulta voi syödä ihmisen sisältäpäin. Se on sairaus ja vaatii hoitoa, ja sitä ei kannata väheksyä.

Miten puhua masentuneelle?

Voinko kertoa arkisista asioistani masentuneelle, kiinnostaako häntä ollenkaan? Masentunut ei välttämättä jaksa puhua omista ongelmistaan koko ajan vaan haluaakin kuulla muiden kuulumisia. Masentuneesta saattaa tuntua hankalalta jos huomio porukassa kiinnittyy vain hänen sairauteensa. Porukassa voi olla ihan normaalisti eikä tarvitse koko ajan varoa sanomisiaan (vaikka yllä kerroinkin, mitä sanomisia kannattaa välttää).

Älä kuitenkaan kaada kaikkia ongelmiasi masentuneen läheisen harteille, koska hän ei ehkä jaksa ottaa niitä vastaan. Voit kysyä masentuneelta kuulumisia, mutta älä oleta että hän jaksaisi kertoa niistä.

Masentuneelle voi olla todella raskasta koko ajan selvitellä muille omaa oloaan. Itsestäni parasta on, kun saan välillä ystävieni kanssa unohtaa koko masennuksen hetkeksi ja nauraa ja olla kuten ennen sairastumistani.

 

 Lue myös:
Masentunut mutsi matkustaa – Tukholma

Masentunut mutsi matkustaa – Tukholma

Sain yllättäen ilmaiseksi kaksi hyttiä Viking Line Mariellalle ja päätimme sitten lähteä Tukholmaan poikani, ystäväni ja vanhempieni kanssa. Kolmevee odotti risteilyä kuin kuuta nousevaa ja sai muutaman raivarinkin pari päivää ennen risteilyä kun halusi lähteä jo nyt heti, eikä huomenna.Risteily ei sinänsä tullut mihinkään kaikkein parhaimpaan tilanteeseen taloudellisesti ajatellen, joten mietimme mikä voisi olla mukavaa tekemistä lapsen kanssa Tukholmassa, mutta maksaisi mahdollisimman vähän. Löysimme mahtavalta kuulostavan leikkipuiston Södermalmilla – 1800-luvun tyyliin tehty pieni kaupunki, Bryggartäppan. Päätimme suunnistaa siis Södermalmille kun tulisimme maihin.


Risteily onkin ihana tapa päästä hetkeksi pois kotinurkilta, ja jos matkustaa seurassa jossa on muitakin aikuisia saa välillä hetken myös itsekin hengähtää lapsen hoidosta. Usein jos olemme vain kotona lapsen kanssa alkaa puuduttaa, itse tylsistyn nopeasti rutiineihin ja kaipaan vaihtelua arkeen. Tukholman reissu on hyvä siitä, että se ei vaadi hirveästi edes suunnittelua, varsinkin jos risteilymatkat ovat tuttuja ennestään. Itse rakastan matkustelua, ja odotankin että pääsen kunnolla töihin ja alan säästämään seuraavaa ulkomaanmatkaa varten.

 

 

 

Olen alkanut tykkäämään risteilyistä oikeastaan vasta lapsen saatuani. En ole koskaan teini-iän jälkeen tykännnyt käydä laivoilla. Lapsen kanssa se on ihan erilaista, on hauskaa katsoa kuinka lapsi nauttii, juoksee innoissaan pallomereen ja toteaa että laiva on vaahtokylvyssä, kun ulkopuolella näkyy meri ja vaahtopäitä.Olin tosin taas kerran pettynyt laivan ruokapuoleen, itse en usein tykkää maksaa buffetista (37€) kun syön suhteessa niin vähän. Aamiaisbuffetista taas tykkään todella paljon. Laivalla tuntuu olevan aika vähän vaihtoehtoja, jos ei halua mättää vatsaansa täyteen buffetissa. Itse en välitä fine dining- tyylisestä ylihintaisista annoksista ja heillä ei ollut lasten annoksia ollenkaan. Kahvilan tarjotaan olisin toivonut myös enemmän vaihtoehtoja. Tosin maissa söimme niin hyvän pizzan ja ostimme ruokakaupasta eväitä, joten ne riittivät toiselle illalle oikein hyvin.


Maissa kävimme tosiaan Södermalmilla ja otimme satamasta taksin lähelle Bryggartäppanin leikkipuistoa. Taksi maksoi vain noin 25€. Päädyimme taksikyytiin koska reissussa oli mukana porukkaa jotka eivät pystyneet kävelemään pitkiä matkoja, joten se oli helppo ratkaisu.

 

 

Leikkipuisto oli aivan ihana pieni keidas keskellä kaupunkia. Se oli ihana, kun sitä ympäröivät puut ja puskat ja se tuntui ihan omalta maailmalta. Vähän toki häiritsi ajoittain viereisen talon täysremontti joka välillä rikkoi tunnelman remppaäänillään. Mutta senkin poikani muutti huumoriksi, kun huusi heille täysiä että “Lopettakaa! Me koitetaan leikkiä täällä rauhassa!”

 

 

Puisto esittää Södermalmin kaupunginosaa 1800-luvun loppupuolella, ja onkin todella viehättävä pikkutaloineen. Sieltä löytyy mm. labyrintti, pieni silta, pieniä taloja, liukumäki, hiekkalaatikko ja keinuja.

 

 

Leikkipuistosta löytyy myös pieni kahvila josta saa kahvin ja muiden juomien lisäksi vohveleita, jäätelöä ja ruotsalaisia ihania suklaapalleroita. Olemme perheen kanssa asuneet ruotsissa (Tukholmassa ja Malmössä) melkein 10 vuotta eli minun ja veljeni lapsuuden ajan. Olin superonnellinen kun näin että siellä myydään näitä suklaapalloja, voi jessus ne on hyviä!

Kahvilasta ei löytynyt mitään mieleistä pojalleni koska pullaa ei ollut ja suklaajäätelö loppu, niin äitini kävi viereisestä ruokakaupasta ostamassa korvapuustin ja mansikoita, koska miksi ei hemmotella lapsenlastaan! Sanomattakin selvää, että lapsi oli erittäin tyytyväinen.

 

 

Sää oli Tukholmassa muuten todella upea, mutta sillä aikaa kun olimme ruokakaupassa puhkesi ihan järjetön kaatosade ja ukkonen. Odotimme yli puoli tuntia ruokakaupan aulassa sitä että sade lakkaisi. Meillä ei ollut mihinkään kiire joten odottelimme. Tavallaan se oli ihan hauskaakin, kun katsoimme sadetta pakoon juoksevia ihmisiä muiden asiakkaiden kanssa kaupassa.


Kun sade lakkasi lähdimme syömään. Lähellä Bryggartäppania oli pizzeria Penguin josta sai todella hyvää pizzaa. Mielestäni Ruotsista saa niin paljon parempaa pizzaa kuin Suomesta, ja siellä saa lisäksi aina kaalisalaattia alkupalaksi. Tulee nostalginen fiilis kun syö pizzaa ja kaalisalaattia!

 

 

Risteily oli kaiken kaikkiaan todella ihana ja rentouttava ja lapsi tykkäsi todella paljon. Itsestäni tuntui että sain voimaa arkeen siitä että pääsi hetkeksi “ulkomaille”, ja Tukholma kun on entinen kotikaupunkini on aina ihanaa palata sinne. Inhottavinta reissussa oli se kun joutui lähtemään Tukholmasta pois, kun olisin voinut jäädä sinne vielä viikoksi.

 

 

 

 

 

Raivariäidin terveiset

Raivariäidin terveiset

Viime aikoina on monesti tuntunut siltä että elämä on yhtä samaa huonoa päivää joka vain jatkuu ja jatkuu. Samat murheenaiheet ja raivarit nurkan takana aina lurkkimassa. Ei voisi vähempää kiinnostaa raha-asioiden puiminen, seuraavan kuun laskujen maksaminen, ja mitä huomenna söisi. Uskomattoma ahdistavaa, stressaavaa ja tylsää. Juuri hetki sitten sanoin ääneen että yllättävän hyvin on mennyt tämä loman alku kahdestaan kotona lapsen kanssa. Kunnes sitten tänään räjähti pakka käsiin taas kerran kun itse olin nukkunut älyttömän huonosti ja lapsi oli koko päivän aamusta iltaan kiukkuinen. Joka ikisestä asiasta vääntäminen,  tappelu, suostutteleminen ja vänkääminen varsinkin väsyneenä syö voimat niin täysin, että illalla tuntuu olevan pelkkä vanha, kuihtunut, mätääntynyt tyhjä kuori.

Päivällä tuli tappelua vaikka mistä, muun muassa tabletti meni jäähylle nyt moneksi päiväksi kun siitä on tapeltu viime aikoina. Hermostuin kun lapsi ei suostunut antamaan tablettia minulle vaan hän heitti sen sängylle. Ai että, minkä kilarin siitä sain. Kuulin vain itseni huutamasta “sitä tablettia ei ole vielä edes maksettu”, ihan kuin 3-vuotias tietäisi mitä se edes tarkoittaa. Ei todellakaan ollut taas niitä vanhemmuuden tähtihetkiä.

Kun kävin kaupassa illallla en millään saanut päähäni että millaista leipää meillä on kotona, onko sitä ollenkan ja pitääkö sitä ostaa? Vaelsin kaupassa pää tyhjää humisten ja mietin että mitä siellä teen. Tosin tämä olikin sitten päivän paras hetki, kun äitini tuli auttamaan ja meni lapsen kanssa edeltä kotiini. Oli vaikea keskittyä kaupassa kun oli liian hiljaista.

 

Kuva: Seppo Verho

 

Tänään tuo lapsi oli poikkeuksellisen, miten sen nyt nätisti sanoisi, rakas uhmakas. Päätin lähteä kaupungille tuulettamaan pääkoppaa ja se se vasta olikin huono idea. Kaikesta tuli huutoa ja tappelua. Menimme kauppakeskuksen leikkitilaan hetkeksi, lapsi kyllästyi ja päätimme (yhdessä äitini kanssa) mennä lelukauppaan vielä, jos se saisi lapsen iloiselle tuulelle. Lähtiessämme lapsi ei suostunut lähtemään eikä laittamaan kenkiä jalkaan. Yritin kärsivällisesti (savu korvista nousten) laittaa lapsen istumaan tuolille ja koitin saada kenkiä jalkaan,  ja samalla huusin lapsen huudon yli että nyt lähetään.

 

Lapsi suuttui entisestään ja potki ja hutki minua. Otin käsistä ja jaloista kiinni ja sanoin tiukkaan sävyyn että minua ei lyödä, nyt laitetaan kengät jalkaan ja lähdetään.

 

Leikkihuone oli täynnä äitejä, isejä ja pieniä vauvoja. Kuvittelin kuinka he kaikki mielessään miettivät “minusta ei ainakaa tule tuollainen raivoava vanhempi”, ja kyyneleet kihosivat jo silmiini. Tietysti ne kaikki ovat voineet ajatella että “kylläpä tuo äiti selviytyy upeasti raivoavan lapsen kanssa, toivottavasti minäkin joskus kun tämä vauva kasvaa”, mutta siinä vaiheessa olin jo niin täysin “paskaäiti” -moodissa että en osannut ajatella millään tapaa positiivisesti. Lopulta kannoin huutavan lapsen ilman kenkiä rattaisiin jotta pääsisimme lopulta ulos. Lelukauppa jäi väliin tappelun (ja väsymyksen) takia ja sepä sitten harmitti koko bussimatkan kotiin. Bussissa lapsi kiukutteli koko matkan niin, että mietin että jos joku edes katsoo meitä väärällä tavalla räjähdän.​

Oli tässä päivässä pari hyvääkin asiaa kun sitä nyt oikein miettii. Äitini tuli minua auttamaan ja se oli kullanarvoista. Yksinhuoltajalle on joka ikinen kerta iso juttu, kun joku muu edes lukee iltasadun lapselle. Toinen hyvä asia oli illalla bussissa ollut nainen joka hymyili minulle myötätuntoisesti kun lapsi raivosi, ja pari kertaa nauroikin kun lapsi virkkoi “minulla on niin hirveä kiukku!”. Kolmas hyvä asia oli se kun lapsi äsken puhui unissaan. Hän lausui kovaan ääneen “minä tykkään sinusta!” ja nukahti uudestaan. Niin minäkin sinusta rakas.

 

Traumana raiskaus

Traumana raiskaus

Olen blogin aloittamisen jälkeen pureutunut moneen tabuun ja häpeän aiheeseen kuten äitien raivarit ja väkivalta ja synnytyksen jälkeinen masennus, joten ajattelin että seksuaalinen väkivalta olisi yksi tärkeä aihe näiden perään.

Surullisen moni joutuu seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi elämänsä aikana ja tällä tekstillä toivon auttavani jotakuta joka häpeää asiaa yksin.

Puhun tässä tekstissä tytöistä ja naisista, mutta se ei missään nimessä tarkoita sitä että väheksyisin poikiin ja miehiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa. Käsittelen tässä postauksessa asiaa naisen näkökulmasta, omien kokemusteni kautta.

Useimmilla meistä on traumoja, ikäviä muistoja, sydänsuruja tai vaikeuksia joista me emme puhu ääneen kaikille. Joistain asioista emme ehkä puhu ääneen kenellekään. Masennus on tällä hetkellä suurimpana taakkana itselläni. Olen päättänyt puhua siitä ääneen, jotta saisin itsekin sillä tavalla kevennettyä sitä taakkaa. Mitä enemmän aiheesta puhun ääneen ja julkisesti, sitä vähemmän se minua hävettää. Sitä vähemmän se minua määrittää.

Sen takia aion nyt kertoa yhdestä menneisyyden traumastani, josta harvemmin puhun kenellekään. Vuosia sitten minut raiskattiin. Vaikka olen monta vuotta käsitellyt asiaa mielessäni ja terapeutin avulla, tämä asia tekee vieläkin niin kipeää että en tiedä miten pystyn tästä kirjoittamaan. Olen silti päättänyt olla rohkea ja kertoa siitä tänne blogiin.

Raiskaaja on usein tuttu ihminen

Usein kun puhutaan raiskauksista, puhutaan niin sanotusti puskaraiskareista. Joku hyökkää yön pimeinä tunteina yksinäisen naisen kimppuun puskasta. Näin voi myös käydä, mutta usein raiskaaja on uhrille entuudestaan tuttu ihminen. Silloin kynnys ilmoittaa asiasta poliisille saattaa nousta. Uhria voi pelottaa raiskaajan reaktio. Ja entä miten muut ihmiset lähipiirissä suhtautuvat syytöksiin? Uskooko kukaan?

Uhri saattaa raiskaajan tuntiessaan tuntea vielä enemmän syyllisyyttä, että on itse aiheuttanut tilanteen jollain tavalla, vaikka asia ei todellaakan ole niin. Raiskaus ei ole koskaan uhrin syytä. Ennen kuin minut raiskattiin, en osannut täysin ymmärtää miksi uhrit häpeävät eivätkä vie asiaa poliisille, koska eihän raiskaus koskaan ole uhrin syytä. Nyt ymmärrän, koska aiheeseen liittyy niin syvää häpeän ja pelon tunnetta kaikinpuolin, että asian eteenpäin vieminen on todella vaikeaa, etenkin jos tekijä on tuttu ihminen.​

Kun minut raiskattiin, soitin heti poliisille, koska sillä sain viestittää, että minulle ei tehdä näin. Minulle tuli myös jotenkin turvallisempi olo, kun tiesin että poliisit puuttuvat asiaan. Oikeudenkäynti ja koko prosessi oli tietysti todella uuvuttavaa ja yhteiskunnalla on tässä asiassa paljon paranneltavaa. Mutta tulin kuitenkin siihen tulokseen että oli oikein viedä asia eteenpäin. Minun oli pakko saada oikeutta itselleni, ja tuntui että sain sitä, vaikka tuomioista ja niiden koventamisesta voisi kyllä tehdä oman juttunsa.  Kun kuulin tuomion, että tekijä on syyllinen, tuntui että jälkikäteen sain mahdollisuuden sanoa EI. Sinä et voi tehdä näin minulle, ja nyt saat rangaistuksen siitä.

Raiskauksen uhri ei ole pilalla!

Yksi asia myös johon toivoisin muutosta, on se että keskustelussa ei sanottaisi että raiskauksen uhri on pilalla loppuelämäksi.

Raiskaus ei määritä minua.

Raiskausta ei voi koskaan unohtaa, mutta en suostu olemaan sen takia pilalla.

Ymmärrän, että se on tietynlainen argumentti siitä että tuomiot eivät ole riittäviä, ja olen rangaistuksista samaa mieltä. Mutta se että käytetään argumenttina sitä että ”uhrin elämä on pilalla joten vuoden ehdollinen rangaistus ei riitä”, sitä en hyväksy. Tämä on yksi syy miksi häpeän kertoa asiasta kenellekään, koska tuntuu että se leimaa otsani ikuisiksi ajoiksi niiden silmissä joille kerron asiasta. Kertoessani nyt tässä koko maailmalle kokemuksestani, yritän päästä tästä leimasta eroon korvieni välissä, ja toivon auttavani muitakin tuntemaan samoin.​

Hyväksikäytön jälkeen elämä voi jatkua

Kun käsittelin asiaa terapiassa aikoinaan, terapeutin yksi kertomus on jäänyt mieleeni. Elämä on kuin aikajana. Elämän aikajanalle asettuu tapahtumia, ja raiskaus on minulla yksi niistä. Se jää sinne aikajanalle, ja sitä ei saa sieltä pois. Mutta minä menen aikajanalla eli elämässäni eteenpäin. Asiaa ei valitettavasti voi koskaan unohtaa, mutta elämä jatkuu.

Raiskaus ei pyöri enää mielessäni jatkuvasti, vaan jatkan elämääni. Kesti tosin kauan (vuosia) päästä tähän pisteeseen elämässäni. Aluksi olin täysin rikki enkä kyennyt mihinkään, ja pitkäksi aikaa jäi järjetön raivo ja viha tekijää kohtaan. Raiskausuutiset, elokuvien raiskauskohtaukset, pelkkä raiskaus sana ja moni muukin asia triggeröi usein heti aiheen pinnalle mielessäni. Silloin usein tuntuu siltä kuin jokin löisi minua vatsaan. Ikävä muljahdus, joka tuo yhden elämäni kamalimman asian tietoisuuteen taas.

Raiskausvitsit eivät ole hauskoja

Tämän takia minua myös todella suututtaa kun ihmiset väheksyvät asiaa, että nykyään mitään ei saa sanoa kun joku loukkaantuu. Voitte kuvitella, miltä raiskatusta ihmisestä tuntuu, kun kahvipöydässä kerrotaan raiskausvitsiä tai voivotelaan yhdessä kuinka uutisen raiskatun elämä on pilalla loppelämäksi. Luultavasti siellä työpaikan kahvipöydässä on joku joka on kokenut seksuaalista väkivaltaa. Sanat satuttavat joskus todella syvältä, ja tuovat pintaan asioita joita ei halua sieltä tulevan ylös. Tuntuu myös erittäin ikävältä ja raivostuttavalta kun oikeutetaan esimerkiksi raiskausvitsi sillä että nykyään ei saisi kertoa edes vitsejä kun joku loukkaantuu.

Miksi ihmeessä joku haluaa kertoa raiskaus-vitsejä väen vängällä, jos tietää että ne saattavat loukata ja avata syviä haavoja? Tämä on myös yksi tapa pitää yllä raiskauskulttuuria.

Keskusteluapua on yllättävän vaikea saada

Myös avun saaminen oli vaikeaa. Soitin useampaan paikkaan ja he kaikki sanoivat ettei heillä ole antaa aikoja, kun on liikaa asiakkaita eikä tarpeeksi auttajia. On niin tärkeää saada apua heti, matalalla kynnyksellä, eikä puolen vuoden päästä kun on soitellut sata puhelua. Tämä on yksi asia johon toivoisin myös huimasti lisää resursseja yhteiskunnalta.

Sain lopulta keskusteluapua Mielenterveysseuralta opettajani kautta. Olen ikuisesti kiitollinen opettajalleni joka kuunteli minua ja jopa näppäili numeron puhelimeeni jotta saisin varattua ajan sinne. Hän tarjoutui soittamaan aikaa puolestani, mutta onnistuin kuitenkin itse varaamaan ajan. Oli kuitenkin lohduttavaa, että joku tarjoutui tukemaan minua.​

Jos joku läheisesi kertoo sinulle että hän on kokenut seksuaalista väkivaltaa, paras neuvo on että älä neuvo. Kuuntele. Voit esimerkiksi auttaa ihan kädestä pitäen avun hakemisessa (kirjoituksen lopussa on linkkejä auttaviin tahoihin). Kaikkein vähiten uhri haluaa kuulla kuinka “kaikella on tarkoituksensa” ja voi kääntää “kaiken lopulta hyväksi” tai sitä kuinka aiot hakata tekijän. Kaikki ovat ymmärrettäviä reaktioita ja yrityksiä lohduttaa ja käsitellä asiaa, mutta ne eivät auta siinä vaiheessa. Tärkeää on läsnä oleminen ja kuuntelu, sekä tieto siitä että läheinen on saatavilla jos jotain tarvitsee.

Tämä on edelleen kipeä aihe itselleni. Halusin silti kirjoittaa tämän tekstin. Kannustan muitakin puhumaan ääneen näistä asioista. Minua itseäni on auttanut muiden tarinat, se että muutkin uskaltavat puhua näistä ääneen.

En tiedä mikä tässä olisi hyvä loppukaneetti, mutta ehkä se että tämä teksti on omistettu sinulle, juuri sinulle joka luet tätä ja tiedät mistä puhun. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi selvitä. Sinä voit jatkaa elämääsi, ja se ei määritä sitä kuka olet.

Kerro jollekin asiasta, jotta saisit taakkaasi kevennettyä. Olet tärkeä ihminen, ja sinulla on oikeus jatkaa elämääsi raiskauksesta huolimatta.

Lopuksi vielä linkkejä joista voi pyytää apua ja saada lisää tietoa:

 

Nettitukinainen: Kun olet kokenut raiskauksen

Traumaterapiakeskus

Nollalinja

Rikosuhripäivystys

Helsingissä Seri-keskus (juuri avattu uusi matalan kynnyksen tukikeskus!)

Raiskauskriisikeskus Tukinainen

Naisten Linja

Ensi- ja turvakotien liitto

Monika-Naiset (erikoistunut maahanmuuttajataustaisen apuun)

​Suomen mielenterveysseura (keskusteluapua ja tukea)

​Maksutonta lakineuvontaa naisille

​Tukinet (netissä toimiva kriisikeskus)

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Elämää paniikkihäiriön kanssa

Ensimmäinen paniikkikohtaus saattaa pelästyttää

Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen kun olin 16-17-vuotias. Olimme ystävien kanssa viettämässä iltaa ja jumituimme yhden kaverin kanssa junan vessaan. Ovi aukesi raolleen mutta emme saaneet sitä kokonaan auki. Tunsin kuinka vessan seinät alkoivat pienentyä ja en saanut henkeä. Kaverit ulkopuolella yrittivät saada ovea auki, lipunmyyjäkin käveli ohi, mutta ei sanonut tai tehnyt mitään.

Lopulta ystävämme ulkopuolella saivat oven potkittua auki, mutta siinä vaiheessa olin jo hyperventiloimassa. Jäimme pois junasta enkä tiennyt mitä tehdä, enkä tajunnut mikä minulla oli. Lopulta onneksi kohtaus loppui. Se oli todella pelottavaa, varsinkin kun en yhtään tiennyt mikä minua vaivasi. Myöhemmin selvisi että se oli paniikkikohtaus.

Mikä aiheuttaa paniikkikohtauksen?

Teini-ikäisenä sain monta paniikkikohtausta, kunnes tajusin mikä ne useimmiten aiheuttaa. Isot väkijoukot (keikat, yleisötapahtumat), ahtaat ja suljetut tilat. Opin pikkuhiljaa tunnistamaan paniikin merkit ja opin ennakoimaan ja estämään paniikkikohtauksen. Jos tunsin että hengitys tiivistyy, alkaa pyörryttää, tuntuu kuin tila pienenisi ympärilläni ja ahdistaa, oli aika lähteä johonkin rauhassa hengittelemään. Olen monesti keikoilla joutunut poistumaan tilasta ihan muita tönimällä pois tieltä, kun kukaan ei ole tajunnut että minulla on paniikki. Se on kamala tunne, kun ei kaiken lisäksi pääse pois väkijoukosta.

Olen lukenut että paniikkihäiriön saattaa laukaista jokin lapsuuden trauma, äkillinen elämänmuutos, stressi tai perinnölliset syyt. Itse uskon että äitini rintasyöpä-diagnoosi ja hoidot ja sen tuoma stressi, huoli ja kykenemättömyys käsitellä asiaa toivat paniikkikohtaukset esille. Olimme myös juuri muuttaneet Ruotsista takaisin Suomeen monen vuoden jälkeen ja se oli iso muutos koko perheellemme. Uskon että osittain kohtaukset johtuivat myös siitä että olin kova stressaamaan ja jännittämään kaikkea.

 

 

Väentungoksessa ja bussissa ahdistaa​

Nykyään en koskaan mene keikoilla eturiviin vaan pysyttelen suosiolla taka-alalla. Isoissa tapahtumissa minulla täytyy olla tilaa ympärillä. Bussissa ollessa saattaa tulla ahdistus jos istun ikkunapaikalla (vaikeampi päästä ulos) ja koko bussi on täpötäynnä, samoin jos seison vaunujen kanssa keskellä ihmisiä. Silloin menee hermo todella nopeasti jos joku esimerkiksi tönii, kun olen jo valmiiksi ahdistunut ja stressaantunut.
Saatan välillä jäädä pois bussista aiemmin koska en pysty olemaan suljetussa tilassa enää. Samoin hisseissä joissa on paljon ihmisiä tulee välitön ahdistus, mutta yleensä saan itseni rauhoitettua hengittelemällä ja tietoisesti rauhoittumalla.

Paniikkikohtaus festareilla​

Onnistuin melkein kymmeneksi vuodeksi rauhoittamaan paniikkikohtaukset niin ettei niitä tullut ollenkaan, kunnes menin Flow-festareille ja siellä laukesi ihan yhtäkkiä paniikki. Kaveri joka tuntee minut hyvin huomasi sen ja lähti vetämään minua heti pois ahtaasta väkijoukosta. Heti kun pääsimme teltan ulkopuolelle siihen tuli jostain nainen joka ojensi paperipussin johon piti hengittää, ja laukaisi jännittävän tilanteen naurattamalla että ”toivottavasti ei haittaa että pussi haisee lihikselle”.
Seuraavaksi hän ojensi minulle pillimehun ja käski hengittää vaan syvään. Ennen kuin tajusimmekaan nainen oli hävinnyt väkijoukkoon, enkä ehtinyt edes kiittää häntä. Joten jos luet tätä, kiitos sinulle! Silloin ymmärsin että joudun luultavasti elämään paniikkihäiriön kanssa lopun elämääni ja kestämään kohtauksia silloin tällöin.

Synnytyksen jälkeinen masennus toi kohtaukset takaisin​

Kohtaukset ovat olleet viime vuosina todella vähissä, kunnes sairastuin masennukseen synnytyksen jälkeen ja ahdistus ja paniikkikohtaukset tulivat takaisin. Stressaava elämäntilanne univajeeseen ja masennukseen yhdistettynä aiheuttivat sen että paniikkikohtauksia saattaa tulla päivittäin. Ne eivät ole joka kerta niin pahoja että hyperventiloisin, mutta kaikki muut oireet tulevat esille.

Hengitys kiihtyy, rinnan päältä ahdistaa niin ettei saa henkeä, joutuu hengittelemään todella syvään ja rauhallisesti ettei kohtaus pahene. Kädet puristuvat nyrkkiin, sydän hakkaa tuhatta. Tulee pakokauhu ja näkö saattaa hämärtyä ja tulee epätodellinen olo. Se tuntuu vähän siltä kuin itse olisi jonkun kuplan sisällä, josta näkee ja kuulee muut vain vaimeasti hälinänä ja näkee kaiken sumeana. Ne saattavat nykyään tulla kotonakin ollessa ihan yhtäkkiä, kun ennen tarvittiin aina jokin ulkopuolinen tapahtuma tai paikka jotta kohtaus laukeaisi. Kohtauksen jälkeen olen todella voimaton, väsynyt, ärsyyntynyt ja päätä alkaa särkeä.

Trauma voi aiheuttaa paniikkikohtauksia

Paniikkia ja ahdistusta liiallisen ihmismassan keskellä on pahentanut vuosia sitten tapahtunut raiskaus, joka on aiheuttanut minulle sen etten halua tuntemattomia ihmisiä (varsinkaan miehiä) liian lähelle. Tämän takia jopa kaupan kassajonossa saattaa tulla ahdistus ja paniikinomaisia tunteita, kun ihmiset seisovat selkäni takana niin etten näe heitä. Usein, melkein päivittäin tunnen ahdistusta väkijoukoissa, kaupassa ja sosiaalisissa tilanteissa, varsinkin jos joku tulee liian lähelle omaa tilaani.

Tämän takia en kestä ollenkaan sitä että tuntemattomat miehet tulevat liian lähelle varsinkaan kännissä, ja etenkin baarissa ollessa suutun välittömästi jos joku tulee koskemaan minuun millään tavalla (siellä kun yleensä humalatila aiheuttaa lähentelyä). Tietenkään kukaan ei saisi koskea muutenkaan, tai tulla tunkemaan toisen tilaan jos ei haluta ketään lähelle. Mutta nämä kokemukset saattavat joskus minulla kaiken lisäksi laukaista paniikkikohtauksen, johtuen traumoistani.

Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan koskemattomuuteen. Kun koskemattomuutta loukataan (esim. raiskaus), sitä tulee entistä herkemmäksi sille että joku tulee liian lähelle ja sen takia reagoi todella vahvasti.

 

 

Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään

Olen lukenut että jos saa usein paniikkikohtauksia nuorella iällä, riski sairastua masennukseen jossain vaiheessa elämää suurenee. Siinä saattaa olla yksi syy siihen että minulla synnytyksen jälkeen tuli masennus ja paniikkikohtaukset alkoivat taas ilmestyä. Naisilla paniikkihäiriötä esiintyykin enemmän kuin miehillä ja siinä on syynä mm. hormonaaliset seikat. Synnytyksen jälkeistä masennusta on käsittääkseni tutkittu vasta aika vähän, ja syyt sairastua siihen ovat todella moninaiset, joten on vaikea sanoa että liittyykö nuorena saadut paniikkikohtaukset tähän.​

Minulla ei koskaan tutkittu nuoruudessa paniikkihäiriötä, koska kohtauksia tuli sen verran harvoin ja opin hallitsemaan niitä. Ne eivät tuntuneet hallitsevan elämääni vaikka välillä kyllä pelkäsin etukäteen kohtausta (esimerkiksi isoissa väkijoukoissa). Paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään. Yksi isoimpia asioita minulle oli yksinkertaisesti asian hyväksyminen.Tärkein itselleni oli oppia missä tilanteissa ahdistaa ja ennaltaehkäistä kohtausta. Olemalla rauhallinen, hengittämällä syvään ja hokemalla esimerkiksi mantroja (ei ole mitään hätää, rauhoitu, hengitä).

Älä anna paniikin hallita itseäsi

Joskus kohtausta pelätessä saattaa alkaa välttämään kokonaan tilanteita joissa ahdistus tulee, mutta itse huomasin että jos jätän asioita väliin sen takia, pelko alkaa hallita elämää. Jos pelkää koko ajan kohtausta, ajaa itsensä pussiin niin että koko ajan ahdistaa ja silloin kohtaus varmasti tule jossain vaiheessa.Paras itselleni on ollut koittaa elää ihan normaalia elämää ja välillä vain hengitellä ja rauhoitella itseään. Joskus joutuu toteamaan itselleen että nyt on kohtaus tulossa enkä kestä tätä isoa väkimäärää enää, vaan täytyy lähteä kotiin. Se voi tuntua kurjalta, mutta sille ei voi mitään ja sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Välillä kuitenkin tuntuu epäreilulta että paniikkihäiriö joskus rajoittaa ja hankaloittaa elämää. Useimmiten se harmittaa ihan arkipäiväisissä asioissa kun en aina pysty edes bussilla matkustamaan ilman ahdistusta.

Hae apua

Jos tuntuu että paniikkikohtauksia on tosi paljon, voi hankkia ammattiapua (terapiaa) sekä lääkitystä, mutta paljon on asioita joihin voi itse myös vaikuttaa. Yllämainitut itsensä rauhoittelut auttavat minulla eniten, mutta myös jooga- rentoutus- ja meditaatioharjoitukset voivat auttaa sekä kofeiinin (alkoholin, päihteiden) vähentäminen sekä yleisesti omasta hyvinvoinnista (terveellinen ruoka, liikunta) huolehtiminen. Mitä stressaantuneempi ja väsyneempi olen, ja mitä huonommin syön, mitä todennäköisemmin voin saada kohtauksen.

 

Mielenterveystalolla on jälleen tähän(kin) asiaan tosi hyvää tietoa ja harjoituksia:

Yleisesti paniikkihäiriöstä – Mistä paniikkihäiriössä on kyse?

Miten hallitset paniikkikohtauksia – Irti paniikista

​Asian hyväksyminen – Suunta eteenpäin

Hehkuva minä – kurssi

Hehkuva minä – kurssi

Viime viikolla lähdin Turkuun Iina Laineen luo Hehkuva minä –kurssille. Näin Iina itse kuvailee sivuillaan kurssia:

Kurssi on tarkoitettu naiselle, miehelle, tytölle, pojalle… Ihmiselle, joka kokee olevansa risteyksessä, jumissa, arvostus itseen hukassa… Sinulle, joka olet kokenut kriisin naiseutesi tai miehuutesi kanssa, mm. murrosikä, rintasyöpä, painonmuutos, uusi elämäntilanne… Sinulle, joka haluat nähdä itsesi ulkopuolisen silmin ja kaipaat pientä irtiottoa… Ilman arjen rooleja, kuoria, kulisseja… 

Leikitään tyyleillä ja heittäydytään seikkailuun, jossa oma tahtotilasi on suunnannäyttäjä. Koe tunnetasolla voimakas, kaunis, valoisa, ja iloinen, onnellinen SINÄ!

Kurssilla keskitytään lähinnä sisäisen itsesi vahvistamiseen sekä arvostuksen lisäämiseen. Meikinopastus ja tyylivinkit ovat sivuosassa olevia asioita, joita tottakai pystyt imemään kurssin kuluessa, mutta itse keskityn asiakkaan sisimpään, kysyn kysymyksiä, teen tyylit luovuudella ja intuitiolla keskustellen.”

 


Kurssi on siis täydellinen minulle tällä hetkellä kun kriiseilen itseni kanssa äitiyden ja masennuksen keskellä. Lähdin Iinan kurssille avoimin mielin ja oikeastaan ajattelematta etukäteen mitä tulemaan piti. Hieman jännitti etukäteen että millaiseksi Iina minut meikkaa ja laittaa, ja millaisena hän minut näkee.

​Vaikka tiesin että kyseessä ei ole perinteinen muodonmuutos vaan jotain syvempää, olin ehkä mielessäni ajatellut peruukkeja, rekvisiittaa, fantasiahahmoja, vahvoja meikkejä. Lopputuloksena olikin kevyempi maskeeraus ja hiusten laitto kuin mitä olin ajatellut, mutta se riitti saamaan minulle ihan uskomattoman kokemuksen. Kurssin loputtua tuntui kuin olisin herätellyt sisältäni kolme erilaista vahvaa naista, jotka kaikki ovat sisälläni, mutta ne olivat vain unohtuneet sinne masennuksen, väsymyksen ja äitiyden alle. Tuntui että sain paljon lisää itseluottamusta ja arvostusta itseäni kohtaan.

 

 

Ensimmäisenä Iina meikkasi minut kauniisti ja laittoi hiuksiani. Hän laittoi minulle ison kaulakorun ja käsikoruja sekä huivin paidaksi. Tila oli ihanan tunnelmallinen ja musiikki soi taustalla. Peilissä oli juuri sellaiset pallovalot joita aina elokuvissa näkee ja tunsinkin itseni ihan filmitähdeksi kun ympärilläni Iina hääräsi ja meikkasi. Tunsin itseni todella kauniiksi ja kun hän alkoi ottamaan minusta kuvia tuntui todella kummalliselta koska jokin minun sisälläni liikahti.

 

Ennen ja jälkeen kuvat. Ennen – väsynyt mutta iloinen äiti, jälkeen – upea hehkuva nainen.

 

On outoa miten kaunis meikki voikaan vaikuttaa sisäiseen tunteeseen niin vahvasti. En yleensä meikkaa usein, joten muutos oli iso kun sain kunnon meikit. Myös Iinan vilpittömät kehut vaikuttivat sisäiseen olooni, niin että tunsin itseni rennoksi, kauniiksi ja hehkeäksi. Vaikka mielestäni kaikki ovat kauniita ja luonnollisia ilman meikkiä, niin en näe mitään väärää siinä että meikataan jotta saisi tuntea itseään eri tavalla kauniiksi. Minulla ainakin meikki, kynsien ja hiusten laitto sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, osittain sen takia että se oli toisen ihmisen näkemys minusta.

 

 

Tunsin kuinka sisälläni heräsi henkiin jokin vahva, todella naisellinen nainen joka määrää työpaikalla. Meille kummallekin tulikin sellainen bisnesnaisen fiilis ensimmäisestä lookista. Tunsin itseni ihan erilaiseksi, koska itse en pukisi sellaisia asusteita ja vaatteita päälleni yleensä, mutta niissä tuli silti todella itsevarma olo.  Tuntui jollain tapaa siltä että olen vahva nainen joka määrää omasta elämästään, ja tämän tunteen olinkin onnistunut unohtamaan. Uskomatonta miten yksi maskeeraus voi muuttaa sisäisen fiiliksen niin täysin.

 

Tunsin itseni todella luksukseksi ja loistokkaaksi, ja se tunne pysyi koko kurssin ajan. On jotenkin mahdotonta kuvailla millainen olo minulle tuli ensimmäisen maskeerauksen jälkeen, kun katsoin itseäni peilistä. Olin kaunis, ja se tuntui ihan sisällä kehossani! Iina kehui kauniiksi ja ilmeitäni ihaniksi ja siitäkin tuli iso itsetunnon nostatus.

 

Toinen maskeeraus oli afrikkalaisinspiroitunut koska kerroin kuinka Afrikka on minulle tärkeä, ollut aina jo siitä lähtien kun olen lapsena kuullut tarinoita Afrikasta. Vanhempani olivat ennen minun ja veljeni syntymää kiertäneet vuoden Afrikan ympäri autolla 70-luvulla, ja lapsuudessa kuulimme näitä tarinoita aina. Olen myös aina rakastanut länsi- ja itä-afrikkalaisia kankaita, koruja ja musiikkia. Olen myös tanssinut afrobeatia ja rakastan kaikenlaista afrikkalaista musiikkia. Iina keksi laittaa ympärilleni verhon (kyllä, verhon!),  turbaanin ja ihanat korvikset.

Tuntui kuin olisin astunut sisälleni voimakkaan naisen rooliin, eräänlaiseen soturirooliin. Tunsin itseni itsevarmaksi, ylpeäksi itsestäni. Vaikka muutos ulkoisesti maskeerauksessa ei ollut mitenkään huikean suuri, tunsin itseni taas ihan erilaiseksi kuin ensimmäisessä maskeerauksessa. Tuntui kuin sisälläni olisi taas herännyt erilainen, vahva, sensuelli, kaunis nainen. Muistutin itseäni myös siitä että olen aiemmin tykännyt pitää turbaanihuiveja päässä, ja pitääkin kaivaa huivit esille kesäksi!

Kolmas maskeeraus oli vatsatanssihuivista inspiroitunutta. Huivi oli minulle tärkeä koska se on äitini vatsatanssihuivi (jonka ‘lainasin’ äidiltäni 10 vuotta sitten enkä ole vielä saanut palautettua sitä…) ja siihen liittyy ihania muistoja. Muistoja siitä ajasta kun asuimme Malmössä ja äitini opetti vatsatanssia, ja tanssime sitä kotonakin aina. Iina muutti taas meikkiä ja rekvisiittoja ja tunsin itseni taas ihan erilaiseksi. Iina onnistui löytämään kätköistään juuri sopivat ihanat isot kilisevät korvikset jotka sopivat asusteeksi. Iina laittoi pyynnöstäni arabialaista vatsatanssimusiikkia soimaan ja aloin tanssimaan.

Tanssiessa aina sisältäni herää ilo, naiseus, rentous, onni, nauru. Kaikkea positiivista. Kuvistakin näkee kuinka tanssi tekee minut onnelliseksi. Äidiksi tullessani olen tanssinut paljon vähemmän kuin aiemmin koska ei ole ollut aikaa eikä energiaa, eikä minkäänlaista mielenkiintoa masennuksen takia.

Tanssiessa herää henkiin vanha minä, ennen äitiyttä. Minun pitäisi oppia yhdistämään naiseus, oma itseni ja omat harrastukset, oma elämä sekä äitiys jotenkin niin että mikään niistä ei jyrää toista, vaan olisivat kaikki sulassa sovussa elämässäni. Yksinhuoltajana kaikki ylimääräinen ja oma harrastus kun on välillä niin työn ja tuskan takana järjestää itselleen ja väsymys usein hallitsee kaikkea.

Oli ihanan vapauttavaa keskustella Iinan kanssa kaikenlaisista asioista, ja tuntuikin kuin olisi ollut kokonaisvaltaisessa hemmottelussa jossa saa samalla tutkiskella myös omaa elämäänsä, heikkouksia ja vahvuuksia.Tajusin jutellessamme, että olen kadottanut sisäisen naisellisuuteni ja naisen johonkin.

Usein kun katson peilistä näen vain väsyneen, ylipainoisen äidin joka ei jaksa tehdä mitään ja on masentunut. Nyt kun sain kauniin meikin ja hiukset laitettua jonkun toisen toimesta, tuntui kuin olisin herännyt henkiin pitkästä aikaa. Masennus on syönyt voimia niin, etten ole jaksanut miettiä muuta kuin arkea ja joka päiväistä selviytymistä aamusta iltaan.

Kiitos ihana Iina, että muistutit minua siitä että olen arvokas, tärkeä, kaunis, ihana ja nainen. Sitä on vaan niin vaikea itse nähdä kun on vuosia vaan koittanut pitää itsensä ja lapsensa jotenkuten hengissä.

En ole myöskään antanut itselleni lupaa miettiä omaa naiseuttani seurustelun kannalta vaan olen torjunut kaiken seksuaalisuuden, hellyyden ja rakkauden elämästäni. Ei minulla ole ollutkaan minkäänlaisia voimia edes ajatella suhteita, mutta nyt Iinan kanssa jutellessamme tajusin sen – olen elänyt ikään kuin marttyyrina. En minä ketään tarvitse! Ei minulla ole aikaa! Kaikki miehet kuitenkin satuttavat loppujen lopuksi! Emme me tarvitse miestä elämäämme, kun pärjäämme kahdestaan!

Olen tullut niin kyyniseksi kokemusteni perusteella etten edes halua antaa mahdollisuutta millekään romanttiselle. Olen elänyt vain lastani varten sekä masennuksen ja univelan kourissa. Onhan se ymmärrettävää että jos ei koskaan nuku, ei jaksa kuin pysyä hengissä päivästä toiseen. Nyt kun masennus vähän helpottaa ja lapsi kasvaa, olen alkanut miettimään että kuka olen? Haluanko olla yksin kun lapsi kasvaa ja lähtee huitelemaan omille teilleen? Totesin Iinalle että eipä niitä kiinnostavia miehiä ole edes tupsahtanut eteen mistään ja Iina vitsaili että kotimatkalla vielä liityn Tinderiin. Hah! (en oikeasti liittynyt…vielä)

 

 

Vaikka maskeeraus ja rekvisiitat olivatkin vaatimattomammat kuin olin kuvitellut etukäteen, totesin itselleni jälkikäteen että se ei yhtään haitannut vaan päinvastoin. Jos rekvisiittaa olisi ollut todella paljon ja olisimme keskittyneet luomaan niin sanottuja hahmoja minun ympärilleni se olisi haitannut minun kokemustani. Olisin toki saanut hienoja kuvia upeista maskeerauksista.

Mutta nimenomaan tässä kurssissa ei ole kyse vain ulkoisesta olemuksesta, vaan se miltä minusta sisälläni tuntuu.

Minusta tuntui kuin Iina olisi herätellyt kolme erilaista naisellista hahmoa jotka halusivat tulla sisältäni ulos. Oli ihanaa nähdä itsensä tavallisena, mutta kauniina hehkuvana naisena, ja jos rekvisiittaa olisi ollut enemmän en olisi ehkä osannut kääntää katsetta sisäänpäin. Meikki ja rekvisiitat yhdessä Iinan kanssa käytyjen keskustelujen kanssa tuntuivat vahvistavan itsetuntoani. Että olen sittenkin ihan oikeasti kaunis ja naisellinen, seksuaalinen ihminen joka kaipaa hellyyttä, kosketusta ja kauniiksi kehumista.

Huomasin että kaipaan sitä että joku kehuu minua ja olikin ihanaa kun Iina vilpittömästi välillä kehui silmiäni, ilmeitäni ja sisäistä voimaani. Olen ollut niin kauan yksin ja kyynistynyt kokemuksistani että olen päättänyt olla yksin loppuelämäni, koska silloinhan kukaan ei voi minua satutaa? Mutta ketä se kyynisyys oikeasti palvelee? Ehkä joskus annan mahdollisuuden rakkaudelle, jos sellainen joskus käveleekin ovesta sisään. Koska minähän olen todellakin sen ansainnut! (tällä hetkellä kyyninen minä edelleen täällä tuhahtelee että niin varmaan, mutta saa nyt nähdä!)

 

 

Suosittelen Iinan kurssia ihan kaikille, ja varsinkin niille joilla ehkä on jokin kriisi tai kipuilu meneillään elämässään. Ainakin minulle kurssi antoi ihan oikeasti itsevarmuutta ja nosti itsetuntoa. En oikein osaa edes selittää sitä, mutta tunsin kuinka itsetuntoni heräsi henkiin taas.  Myös keskustelut Iinan kanssa tuntuivat niin ihanilta ja avaavilta että oivalsin itsestäni monta asiaa kurssin aikana. Olen antanut lapselleni niin paljon rakkautta ja hoivaa, ja ansaitsisin sitä itsellenikin. Olen äiti, mutta olen myös nainen joka kaipaa hellyyttä ja omaakin elämää.

Välillä tarvitsee toisen ihmisen tuomaan esille asioita jotka ovat pinnan alla kuplineet, ja et ole itse niitä tajunnut tai ne ovat olleet hukassa.

Joskus tarvitsee toisen ihmisen houkuttelemaan niitä esille itsestään. Näen näissä kuvissa itseni niin vahvana mutta herkkänä, kauniina, hehkeänä ja onnellisena. Kurssin antia ei ollut siis pelkkä ulkoinen kauneus vaan sen sisäisen potentiaalin löytäminen ja esiin kaiveleminen. Kiitos Iina ihanasta kurssista <3


TÄÄLTÄ löydät Iinan nettisivut!

TÄÄLTÄ löydät Iinan facebook-sivut!