Kirjoittajalta masentunutmutsi

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Törmäsin taas blogimaailmassa siihen että toisen vanhemmuutta arvostellaan. En toisaalta ole siitä yhtään yllättynyt, koska tuntuu että ihmisten arvostelu on helpottunut somen kautta. Mutta silti se joka kerta yllättää. Miten on niin vaikea ymmärtää että ihmisillä on eri tapoja hoitaa arkeaan ja toteuttaa vanhemmuuttaan? Tapa, jolla itse hoidat arkeasi, voi olla täysin erilainen verrattuna muihin, eikä tee siitä yhtään sen parempaa tai huonompaa.

Satuin lukemaan Modernisti kodikas -blogin kirjoituksen Lempeyttä arkeen ja ennen kaikkea toisille. Postauksessa bloggaaja Kerttu Pylvänäinen kertoo saamastaan arvostelusta edelliseen postaukseensa, Lopulliset hyvästit arkiuokakriiseille. Postauksessa Kerttu kertoo yhteistyöstään kotimaisen yrityksen Feelian kanssa, joka toimittaa kotiin viikon ruuat. Kamalaa postauksessa oli joidenkin mielestä se, että ruuat olivat valmisruokia.

Ote postauksesta:

”Ja kun kerron, että harrastavassa vuorotyöperheessämme turvaudutaan silloin tällöin valmisruokaan, saan yllättyä. Innostuneen vastaanoton lisäksi sain myös toisenlaista palautetta: valintani tuomittiin. Tämän palautteen antoi ihminen, jolla ei ole omia lapsia ja on omien sanojensa mukaan keittiöalan ammattilainen. Hän tuomitsi valintani käyttää valmiita ruokia osana kiireisen arjen ravintoa. Myös muutaman samantyylisen kommentin sain blogiinkin: “Jos ei ole arjessa aikaa tehdä ruokaa, niin joku on pielessä.”

Mitä saat siitä, että nostat itsesi muiden yläpuolelle?

Minusta on jotenkin hassua, että joku kokee asiakseen tulla kommentoimaan toisen blogiin, että hänellä on pakko olla jotain elämässä pielessä kun tarjoaa lapsilleen välillä valmisruokaa eikä itsetehtyä joka päivä. Kommentissa sanottiin myös että ”Haluan antaa myös lapsilleni esimerkin normaalista elämästä joka ei mene niin, että joutuu turvautumaan erinäisiin palveluihin, kun ei pysy kaikki elämän palaset muuten kuosissa.” Vau. Olen sanaton.

Mikä on normaalia elämää? Miksi se on huono asia, että käyttää valmisruokia helpottaakseen arkeaan? Minun ja lapseni alku yhdessä ei ole ollut helppoa synnytysmasennukseni vuoksi, eikä meidän elämässä ole koko ajan ollut kaikki palaset kasassa. Tekeekö se meidän perheestä jotenkin huonomman kuin jossain toisessa perheessä, missä ruoat tehdään alusta asti itse aina jokaisena vuoden päivänä? Toki minäkin soseutin itse kaikki ruoat lapselle kun hän alkoi syömään kiinteitä, mutta se johtui siitä että ylisuoritin masentuneena arkea, ja ajattelin että olen nyt hyvä äiti kun soseutan samalla kun itken kun en jaksa. Olisipa joku silloin sanonut minulle, että osta edes osa soseista ja hellitä vähän. Se ei ole niin vakavaa.

Nyt saatat ajatella siellä lukiessa tätä että ”se koira älähtää…”. Kyllä, täällä koira älähti, ja kovaa! Olen pienen vauvan yksinhuoltaja-äitinä kokenut paljon syyllisyyttä erinäisistä asioista, koska nykyään vanhemmuus on todella vaativaa mm. somen (arvostelun) takia. On niin paljon paineita joka suunnasta suorittaa vanhemmuutta ja arkea mahdollisimman hyvin ja täydellisesti, että ei ihme että uuvumme.

Nykyään en suostu enää potemaan syyllisyyttä siitäkin, että tarjoan lapselleni valmisruokia arkisin. Meillä syödään myös itsetehtyä ruokaa, mutta ei joka päivä. Olen yksinhuoltaja, ja kaikki muu oheishuolto (kaupassa käyminen, ruoan laittaminen, siivous, pyykkäys, jne jne) on pois lapseni kanssa leikkimisestä. Seuraavaksi voikin joku toinen kommentoija sanoa että ”miksi nykyään vanhemmat eivät ole läsnä lapsilleen?” No sen takia että toinen syyllistää etten tee ruokia itse, niin olen keittiössä tekemässä sitä ruokaa! Huoh. Kun yhdelle kumartaa toiselle pyllistää. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia, joten parasta on että koittaa keskittyä siihen mikä toimii siellä omassa arjessa. Mikä tuo minulle energiaa? Mikä vie sitä? Miten tasapainoilen parhaiten niin, että itse jaksan ja olen läsnä myös lapselle?

On helppo arvostella muita, kun oma elämä on helppoa

Joskus tuntuu että tällaiset kommentoijat ovat kahta eri lajia: yksi voi niin pahoin että oksentaa sen toisten päälle netissä, toinen voi niin hyvin, ettei ole koskaan isoja vastoinkäymisiä tullutkaan.

On helppoa arvostella toisen elämää, jos ei itse ole joutunut painimaan esimerkiksi uupumisen kanssa. Kun vanhemmat uupuvat arjen alle, mennään sieltä mistä aita on matalin. Ja se on siinä tilanteessa vain fiksua. On ehkä vaikea ymmärtää toisten arkea, jos ei itse ole joutunut kokemaan esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta, pitkittynyttä vaikeaa taloustilannetta tai mitä tahansa muuta kriisiä. Usein tosin tuntuu, että on vaikea ymmärtää toisten elämäntilannetta kun ei ole annettu kauhalla empatiakykyä. Jollain tapaa ymmärrän enemmän tätä ykköskategorian haukkujaa: kun on paha olla on helppo arvostella muita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyväksyttävämpää.

Valmisruokia ja arjen helpotusta voidaan käyttää myös silloin kun ei ole arjen hallinnan vaikeuksia tai uupumista. Kaikki ihmiset eivät vain priorisoi itse laitettua ruokaa sinne ykköseksi. Kaikkia ei kiinnosta seisoa keittiössä kahta tuntia illassa ja viittä viikonloppuna. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?

Yle Perjantain jälkeen minunkin ruokailutottumuksia arvosteltiin

Kun osallistuin Yle Perjantain Hyvä Köyhä dokumenttiin, sain sen jälkeen todella paljon palautetta. Osa siitä palautteesta (kritiikistä) koski mitäpä muutakaan kuin – ruokavaliotani. Dokumentissa kuvattiin mm. sitä kuinka lämmitin minulle ja lapselleni purkkihernekeittoa. Ja siitähän se riemu repesikin. Osa kommentoi että kamalaa kun annetaan valmishernaria = epäterveellistä. Osa kommentoi, että kuinka paljon halvemmaksi tulisi tehdä hernekeitto itse. Ei se ole vaikeaa, sen kun tekee, liottaa edellispäivänä herneet ja keittää seuraavan päivän. Sitten oli myös se arvosteluporukka joka sanoi, että ehkä en olisi niin läski jos söisimme kunnon kotiruokaa, eikä purkkihernaria. Hohhoijaa. Ja siis, hienoa että arvostellaan juuri sitä yhtä (hemmetin) hetkeä meidän elämässämme mikä sattui osumaan sinne tv-kameralle. Mutta hei ”lohdutuksena”, jos olisi kuvattu sitä että kokkaan alusta asti tuoreista aineksista olisi sitäkin arvosteltu. ”Katsokaa nyt, sääli yh-perheen lasta kun se äiti vaan kokkaa, eikä ole läsnä lapselleen”.

Priorisoin arjessa lapsen kanssa oleskelun

Olen tosiaan yksinhuoltaja, ja teen vuorotyötä. Kun tulemme iltavuorosta kotiin esimerkiksi kuuden aikaan, on enää noin tunti siihen että aloitamme iltarutiinit ja lapsi menee nukkumaan parin tunnin sisään. Vietänkö sen tunnin ruokaa tehden, vai lapseni kanssa? Valitsen usein ehdottomasti jälkimmäisen.

Jotkut ahkerat tietysti ovat jaksaneet suunnitella ja vääntää viikonloppuna ruoat valmiiksi, mutta minä en kuulu tähän joukkoon. Se ei mielestäni kerro mistään elämänhallinnan ongelmista, vaan siitä että minua ei yksinkertaisesti kiinnosta suunnitella ja tehdä ruokia etukäteen. En näe valmisruoissa tai puolivalmisteissa mitään pahaa. Ne eivät pilaa lastani.

Sen sijaan olen ollut huolissani siitä, olenko tarpeeksi hyvä äiti kun olen ollu masentunut, ja olen masentuneena huutanut ja raivonnut liikaa lapselleni. Olen joutunut turvautumaan lastensuojelun ja perheneuvolan apuun edellä mainitun takia. Pelkään, että paniikkihäiriö ja paniikkikohtaukset vaikuttavat lapseen negatiivisesti. Pelkään, että lapsikin sairastuu masennukseen tai ahdistukseen äitinsä tavoin. Pelkään, että en riitä lapselleni totaaliyksinhuoltajana. Pelkään, että ainoana vanhempana en pysty tarjoamaan kaikkea tarpeeksi taloudellisesti. Pelkään että…

Joten ei, en pidä valmisruokia pahimpana uhkana lapselleni.



Lue myös:

Kun äidin korttipakka hajoaa

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen? Jos epäilet että sinulla on masennus, mutta et ole varma, käy ensin Äimän sivuilla katsomassa oireita ja tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jos tunnet että olet masentunut, uupunut, etkä jaksa, on todella tärkeää hakeutua jonkun avun piiriin. Jos avun hakeminen yksin tuntuu vaikealta, suosittelen pyytämään jonkun mukaan. Synnytysmasennus on yllättävän yleistä vaikka siitä ei puhutakaan paljon julkisesti, eikä sitä tarvitse hävetä.

Mistä siis apua?

Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa yhteys neuvolaan. Itse soitin neuvolaan, sain ajan samalle päivälle ja myös lääkärin vastaanotolle. Sieltä saa apua ja tukea ensi hätään, ja ohjeet jatkoa varten. Itse sain masennuslääkityksen ja keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Koin että lääkityksestä oli apua (kun sopiva lääke löytyi), ja pääsin jaloilleni.

Oman kokemukseni mukaan apua voi myös olla haastavaa saada, ellei liiottele ja kerro tarpeeksi selkeästi että on avun tarpeessa ja nyt heti, eikä ensi kuussa. Suosittelen sen vuoksi myös edelleen, että jos avun hakeminen on haastavaa tai tuntuu ettei sinua uskota, voi pyytää mukaan jonkun läheisen ihmisen avuksi ja tueksi. Sinulla on oikeus apuun!

apua synnytysmasennukseen

Suosittelen myös hakemaan kotipalvelun kautta hoitajaa, joka voi tulla esimerkiksi kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan auttamaan lapsen/lasten kanssa. Minä sain kotipalvelusta hoitajan joka kävi kerran viikossa kolme tuntia, hakivat lapsen leikkimään puistoon jotta sain itse levätä. Tätäkin saa neuvolan kautta, riippuen kunnasta miten sitä on tarjolla ja kuinka usein.

Itse olen saanut aikoinaan myös apua psykiatriselta sairaanhoitajalta terveyskeskuksessa ja psykiatrisesta poliklikikasta (terkkarin kautta lääkärin lähetteellä).

Myös perhetyön kautta sain perhetyöntekijän joka kävi muutamia kertoja meillä kotona auttamassa arjen sujumisessa.

Eli lyhyesti:

Neuvola – neuvolan terveydenhoitaja, neuvolalääkäri tai neuvolapsykologi

Terveyskeskus – Lääkärin kautta: psykiatrinen sairaanhoitaja tai lähete psykiatriselle poliklinikalle

Psykiatrinen päivystys

Kotipalvelu (hoitaja tulee kotiin)

Lastensuojelu / sosiaalipäivystys (voidaan tehdä esim. kartoitus kokonaistilanteesta, siitä minkälaista apua voisi tarvita. Itse sain perhetyöntekijän tätä kautta eikä ollut tarvetta lastensuojelulle muuten)

Valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 puh. 09 2525 0111

Jos on todella akuutti hätä voi AINA soittaa 112!

Muita auttavia tahoja ja tietoa:

Mielenterveystalo

Mielenterveysseura

Äimä ry

Äimän vertaistukiryhmät paikkakunnittain

Äimän vertaistukipuhelin

SOS-Kriisikeskus (Helsinki)

Ensi- ja turvakotien liiton baby blues-toiminta

Tässä vielä loppuun blogipostaus, missä kerron yleisimpiä oireita mitä voi olla synnytysmasennuksessa, ja mitä oireita itselläni oli. Suosittelen myös Äimä ry:n sivuihin ja yhdistykseen tutustumista, heillä on esimerkiksi ihan live vertaistukiryhmiä synnytysmasennuksen – ja psykoosin sairastaneille. Itse olen saanut tosi paljon apua vertaistukiryhmistä.



Lue myös:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Terveydenhuollon huono kohtelu aiheuttaa traumoja

Terveydenhuollon huono kohtelu aiheuttaa traumoja

Minun on pitänyt kirjoittaa tämä postaus jo kauan. Olen kohdannut huonoa kohtelua terveydenhuollon kautta niin monesti, että koen että tästä täytyy puhua ääneen. Olen vain pelännyt kirjoittaa tätä, koska tämä aihe jakaa mielipiteitä. Jos ei ole koskaan kohdannut huonoa palvelua lääkärissä, voi olla vaikea ymmärtää. Usein näihin keskusteluihin tulee joku huutelemaan, että ”ei kaikki lääkärit”, ja keskustelu tyssää siihen. Terveydenhuolto ei tunnu aina keskittyvän potilaan asialliseen kohteluun, ja hyvät kokemukset eivät poista huonoja kokemuksia. Tämä on aihe josta pitäisi ehdottomasti puhua enemmän!

Lue myös: Vauvavuoden aiheuttamat traumat

Sairaalan päivystyksessä paniikki

Kävin eilen sairaalan päivystyksessä kovan vatsakivun takia. Jouduin makaamaan odotusaulan sohvalla kolme tuntia kovissa kivuissa, eikä kukaan kysellyt miten voin. Sanoimme useampaan kertaan, että minulla on tosi kovat kivut eikä kukaan ei kertonut missä mennään. Minua ennen oli kaksi ihmistä eikä mitään tapahtunut. Lopulta kello oli yhdeksän aamulla ja ihmisiä tuli lisää ja joka ikinen heistä pääsi saman tien lääkäriin ennen minua. Silloin sain paniikkikohtauksen, kun kipu ei lakannut ja kaikki muut pääsivät lääkäriin paitsi minä.

Heti kohtauksen jälkeen pääsin hoitoon ja sain vuodepaikan. Minua hoitaneet lääkäri ja hoitajat olivat todella mukavia ja sain asiallista ja hyvää hoitoa, mutta se useamman tunnin odotus oli jotain ihan kamalaa. Makasin odotusaulan sohvalla kivuissani, ja ohi kulkenut hoitaja tokaisi: ”Tämähän onkin sitten nukkuma-aula näköjään!”. Kun olin paniikkikohtauksessa, ohi kulkenut sairaanhoitaja ei suostunut auttamaan minua vaan sanoi ”hyvin se henki näyttää kulkevan”, kun paniikissa huutoitkin että en saa henkeä ja sattuu. Minun kipuni ja sokkini sivuutettiin täysin, ja se tunne paniikkikohtauksen lomassa on todella pelottavaa. Jos sairaalassa ei saa apua, missä sitten?

14 tuntia sairaalassa kovissa kivuissa

Ei ole ensimmäinen kerta kun koen terveydenhuollolta vähättelyä, suoranaista vittuilua ja empatiakyvyttömyyttä. Noin 10 vuotta sitten umpparini tulehtui ja kovassa vatsakivussa menin terveyskeskukseen. Kipuani vähäteltiin, sain paniikkikohtauksia ja minua vain odotutettiin. Lopulta olin kolmessa eri sairaalassa tutkituttamassa asiaa 14 tunnin ajan. En syönyt, en juonut, en saanut kipulääkettä. Lopulta suutuin kun saman tutkimuksen aikana kutsuttiin kolmas lääkäri painamaan kipeää vatsaani, ja huusin ettei kukaan enää koske kun minuun sattuu. He päätyivät siihen että se on ehkä umpilisäkkeen tulehdus ja menisin leikkaukseen.

Tässäkin tapauksessa oli monta muutakin käännettä. Kun heräsin leikkauksesta kohtasin todella tylyn hoitajan. Valitin että minulla on kurkku kipeä ja on vaikea syödä. Hänen vastaus: ”No voin minä ottaa sen ruuan poiskin jos ei kelpaa!” Sanoin että minulla on vessahätä koska en ole 12 tuntiin käynyt vessassa, hänen vastauksensa: ”No en minä nyt kerkeä auttamaan kun menen lääkärin kanssa kierrokselle, nyt joko odotat tai teet sitte astiaan!” (Odotin lopulta monta tuntia, ja rakko oli räjähtää, sama hoitaja tuntui tahallaan pukevan minulle sukkaa ja kenkää hitaasti vessareissua varten, vaikka itkin että kohta tulee pissa housuun). Näitä esimerkkejä on paljon omasta elämästäni, myös kun olen asioinut lapseni puolesta. Huoltani lapsen terveydestä ja omasta jaksamisesta on vähätelty mm. lauseella ”Onko tämä sinun esikoinen, tiesithän että vauvat itkevät?” Näin ei pitäisi olla.

Mikä siinä on, että jotkut täysin empatiakyvyttömät ihmiset tekevät töitä ihmisten kanssa ja vielä sairaalassa missä ihmiset ovat puolustuskyvyttömiä ja heikoilla muutenkin? Itse olen saanut traumat kun olen saanut jatkuvasti huonoa kohtelua. (Nyt tulee sisältövaroitus: raiskaus ja sen vähättely) Kerran yritin saada apua raiskauksen jälkeen, ja psykiatrinen sairaanhoitaja syyllisti minua siitä että jäin juhliin tuttujen ihmisten kanssa. Uskomatonta, että sellaisen ammattilaisen luo minun olisi pitänyt mennä puhumaan traumastani?

Asiallinen hoito on kiven alla kun on ylipainoa

Jokainen jolla on vähänkin ylipainoa tietää tämän – on todella vaikea saada asiallista hoitoa kun kaikki oireet ja sairaudet liitetään lihavuuteen – ja kaikki oireet saadaan pois – millä muullakaan kuin laihtumisella. Kerran lähdin ovet paukkuen lääkäristä, kun hän ei suostunut laittamaan minulle kilppari-labroja koska se on ”vanhojen miesten ongelma” – minun ongelmani olikin vain lihavuus. Toisen kerran menin lääkäriin kun olin liukastunut ja satuttanut selkäni – tulosyynä oli ”obeesius”.

Aina meille lihaville hoetaan että me olemme uhka hyvinvointivaltiolle, syömme meinaan kaikki verorahat ylipainollamme. Pitäisi hoitaa itseään ja mennä lääkäriin. Mitä hyötyä siitä on, kun ei meitä tutkita kuitenkaan, todetaan vain että laihdutus on jees ja avain kaikkeen, heippamoi. Miksi ei aktiivisemmin hoideta lihavuuden mahdollisia syitä, joita on paljon enemmän kuin se että potilas ei liiku tarpeeksi ja syö liikaa? Miksei tutkita labroja, anneta terapiaa (lihavakin ihminen voi kärsiä syömishäiriöistä, tätä ei monet ammattilaisetkaan tajua) ja pureuduta oikeasti niihin syihin?

Ja kyllä, tiedän että ylipaino vaikuttaa moneen asiaan, ja että se pitäisi voida ottaa huomioon terveydenhuollossa. Se vain siinä onkin, yleensä se jää itsestään selväksi huomauttamiseksi ”tiesithän että olet lihava” – ja sitten se (hoito ja apu) jääkin siihen huomauttamiseen.

Lue myös: Traumapotilaan kohtaaminen

Palautetta huonosta kohtelusta

Itse olen harvemmin laittanut palautetta huonosta kohtelusta, vaikka jälkikäteen olen ajatellut että olisi pitänyt laittaa. En ole jaksanut laittaa, koska tapaukset ovat olleet sellaisia etten ole jaksanut tai halunnut käydä niitä läpi uudestaan. Yksi syy on myös se, että pelkään saavani huonompaa kohtelua jatkossa. Tästä on myös uutisoinut Yle.

Kun ihminen hakeutuu lääkäriin huolissaan omasta terveydestään, ja häntä kohdellaan nöyryyttävästi, se luo turvattomuutta ja epäluottamusta tulevia lääkärikäyntejä kohtaan. Minullakin on usein ollut olo, ettei minua oteta tosissaan, ja tuntuu että joudun liiottelemaan vaivojani jotta saisin hoitoa. Huono kohtelu on johtanut itselläni siihen että pelkään mennä lääkäriin, kun koskaan ei voi tietää minkälainen ihminen siellä on vastassa.

Olen tutkituttanut lääkärissä nyt viimeiset kuukaudet mahdollista astmaa ja olen saanut pelkästään hyvää ja asiallista kohtelua. Muutaman kerran on otettu esille se, että painonnousu saattaa myös aiheuttaa tai pahentaa tiettyjä oireita. Sen mainitseminen on minulle ihan okei, kun se on tehty neutraalisti eikä syyllistäen, tai vaahdottu siitä että kaikki johtuu vain ja ainoastaan painon noususta. Eli mainitsen tässäkin vielä: olen myös saanut hyvää kohtelua terveydenhuollossa, mutta huonoja kokemuksia on silti aivan liikaa.

Tiedän että on olemassa myös hyviä lääkäreitä ja hoitajia, jotka osaavat hommansa erinomaisesti. Tiedän, että monet terveydenhuollon ongelmat johtuvat siitä että henkilökuntaa on liian vähän ja ihmiset uupuvat työnsä alle. Ongelma on syvemmällä tasolla ja kiire ei ole henkilökunnan syytä. Mutta jokainen ansaitsee hyvää ja asiallista hoitoa, ja sen takia näistä asioista täytyy voida puhua ääneen. Sen takia pitäisi itsekin muistaa, jaksaa ja uskaltaa laittaa palautetta terveydenhuoltoon jotta ongelmakohdat tulee tietoon myös virallista kautta. Tämän lisäksi mielestäni olisi tärkeää muistaa antaa myös hyvää palautetta.

P.S. Kuten ehkä huomasitte, blogin otsikko on vaihtunut Tinna Henriikaksi. Olen muuttanut myös instagram-tilini nimen @tinnahenriikaksi. Haluan vähän uudistaa itseäni masentuneesta vähän enemmän… omaksi itsekseni!


Kun äidin korttipakka hajoaa

Kun äidin korttipakka hajoaa

Moi. Pitkästä aikaa.

Blogi on elänyt hiljaiseloa. Kyllästyin suunnittelemaan postauksia, kyttäämään lukijamääriä, miettimään parhaita SEO-sanoja, jakamaan postauksia facessa, antamaan itsestäni kaikille ja kaikelle koko ajan. Kroppa ja mieli veti säästöliekillä, ja tuntui että arki ja elämä on taas vain pelkkää selviytymistä. Aamulla ylös kellon soidessa ja sitten vain toivotaan että korttipakka pysyy kasassa iltaan asti. Blogin päivittäminen alkoi tuntumaan raskaalta, turhalta, turhauduin kun lukijamäärät viime vuoden aikana vain tippuivat ja tuntui että minulla ei ole mitään sanottavaa. Päätin pitää taukoa ja mietin samalla blogin jatkoa. Jaksanko? Antaako tämä mitään enää minulle?

Tänään ainakin sanoin ääneen töissä, että en jaksa. Olen ylikuormittunut, ja soitin lääkäriin että terapiaa tai jotain apua, kiitos. Kummasti tuntui, että helpotti aivan hiton paljon jo pelkästään se että sanon sen ääneen. Haluan apua ennen kuin pakka leviää käsiin. Olen onnekas, koska töissä minua ymmärretään. Siellä olen kertonut kuormittavasta arjestani ja nyt päätin sanoa ääneen etten jaksa kohta enää ja aion hakea apua. Työstäni tykkään, menen sinne mielellään ja iloisin mielin joka aamu. Se on vain se kaikki muu lieju siellä arjessa mikä ei toimi, ja se jos mikä kuormittaa kaikkea.

hajoaa
Väsynyt hissiselfie

Viime syksy oli todella kuormittava muuton takia, ja itseasiassa pelkästään muutto on yksi isoimpia asioita mitä perus arjessa voi tapahtua. Muuton lisäksi huolehdin yksin arjestamme poikani kanssa, tiskaan, siivoan, käyn kaupassa, kuskaan päiväkotiin ja haen sieltä, yritän muistaa lapsen toimintaterapia-ajat (luojan kiitos isäni kuskaa lasta sinne, se on ihan älyttömän suuri apu ja tuki ja turva), pidän to do -listaa päässäni ja kalenterissa jatkuvasti ajan tasalla (eli yhden kun saa hoidettua tulee kolme asiaa lisää tilalle), sekä kotona että töissä lohdutan, otan kiukkuja vastaan, kasvatan ja pelleilen ja leikin.

Lapsen uusi päiväkoti ei ole ollut täysin odotusten mukainen ja olen joutunut sielläkin taistelemaan esimerkiksi oikeuksistani saada lapselle iltahoitoa (tämä on jo tarina erikseen) ja tuntuu että siellä ei ihan ymmärretä lapsen aistipulmia. Lapsi kuormittuu päivän aikana asioista x ja y, ja purkaa kaiken päälleni kotona ja tic-oireilee. On iso huoli, miten lapseni pärjää päiväkodissa ja reagoiko hän vasta nyt muuttoon ja se purkautuu näin? Tässä vain pieni osa arjestamme, ja pelkästään tämän kirjoittaminen mustaa valkoiselle saa minut tajuamaan, kuinka lähellä olen sitä, että korttipakka hajoaa käsiin. Eikä ihme, kun miettii mitä kaikkea tällä hetkellä on meneillään.

Lisäksi oma terveys reistailee, tällä hetkellä tutkitaan mm. astmaa ja uniapneaa, ja jäätävä väsymys ja hengenahdistus haittaa arjessa huomattavasti. Myös lapsella on oireita joita oli aiemminkin ennen nielu- ja kitarisojen leikkausta, ja näitäkin pitää tutkia taas.

Seikkailua uudessa asuinympäristössä

Tästä on vaikeampi puhua kuin menneestä synnytysmasennuksesta, koska se oli silloin, tämä on nyt. On helpompi puhua menneisyydestä, koska tiedän että siitä on selvitty, mutta tästä ei vielä ole selvitty. Tätä tarinaa vasta kirjoitetaan. Ensimmäinen askel on nyt se että sanon ääneen: en taida pärjätä yksin. Tarvitsen apua. Olen sen jo oppinut: ei ole heikkoutta hakea apua, päinvastoin.

Tarinani ja blogini jatkuu, ainakin toistaiseksi. En ole valmis luovuttamaan, kummankaan suhteen.


Top 10 suosituinta postausta viimeisen kahden vuoden takaa

Top 10 suosituinta postausta viimeisen kahden vuoden takaa

Kun kirjoitin blogia Naiseuden Voima -sivustolla, suosituimmat postaukseni olivat masennukseen liittyviä. Silloin kirjoitin paljon masennuksesta. Statistiikat nykyisestä blogistani ulottuvat vajaan parin vuoden taakse, ja huomasinkin että 10 suosituimman postauksen sisälle mahtui paljon muutakin. Olenkohan kirjoittanut viime aikoina vain vähemmän masennukseen liittyviä asioita vai mistäköhän tuo johtuu?

No, tässä joka tapauksessa blogini 10 suosituinta postausta!

10. Sivutoiminen yrittäjyys työttömänä – systeemi täynnä sudenkuoppia

Useimmat postaukset liittyen työttömyyteen ovat saaneet tosi paljon lukukertoja. Tämä on aihe joka aina kiinnostaa. Tässä postauksessa pohdin sivutoimista yrittäjyyttä työttömänä ollessani, kokeilu mikä meni niin penkin alle kuin suinkin mahdollista.

Minulla ei ole mitään hajua, milloin saan työttömyyskorvausta seuraavan kerran, enkä tiedä minkälaiset tuloni ovat ensi kuussa, tai milloin saan tämän kuun vuokran maksettua. Joudun odottamaan yrittäjyyden selvityspyynnön hyväksymistä, ja nyt vielä lisäksi osa-aikaisen työni palkkakuittia. Kannattipa lähteä tähän mukaan. Olen ajoittain ollut tästä asiasta niin stressaantunut, etten ole saanut unta.

9. Isot rinnat – uhka vai mahdollisuus

Tämän postauksen ansiosta minun blogiini on tultu usein hakusanoilla ”isot rinnat”. Tiedä sitten, löysivätkö haluamansa…

”Naisilta kuulen usein, että hekin haluavat yhtä isot rinnat ja minun pitäisi olla iloinen niistä. Kaikilla kun ei ole isoja rintoja. Pienirintaiset naiset kertovat usein minulle että he kadehtivat isoja rintojani.

Miehiltä taas saa välillä niin uskomatonta palautetta, etten kehtaa niitä tänne edes kirjoittaa. En hypi ilosta kun olen aina ”se isorintainen”. Kaikki naiset eivät suinkaan haaveile isoista rinnoista, tai ole onnellisia niistä.”

Kuva: Alexandra Malanin

8. Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Tähän kirjoitukseen monet ovat samaistuneet.

”Kuulen usein lauseen ”ethän sä näytä masentuneelta”, ja ihmettelen miltä näyttää masentunut ihminen? Vaikka tiedän että ihmiset eivät tarkoita kysymyksellä mitään pahaa, mietin mitä sillä tarkoitetaan. Joskus lääkärissäkin on sanottu että olen asiallinen ja minulla on hyvä ulosanti, pystyn huolehtimaan lapsestani kuitenkin, ja silloin tuntuu siltä että oloani vähätellään.

Mielenterveysongelmat koskettavat aika monia meitä suomalaisiakin, ja moni sinunkin tuntemasi ihminen saattaa kamppailla mielenterveyden ongelmien kanssa vaikka ei uskoisikaan päälle päin.”

7. Avoin kirje Jari Ehrnroothille

Suutuin Jari Ehrnroothille hänen kirjoittamansa kolumnin takia. Kolumnissa hän on sitä mieltä että ”vastuu hyvästä elämästä” on yksilöllä itsellään. Lihavat on lihavia oman välinpitämättömyyden takia ja työttömät laiskuuden takia ja niin edelleen. Kovia sanoja ihmiseltä, joka ei ole varmastikaan kokenut elämässään kovia, joutunut kamppailemaan sairauden, työttömyyden tai muidenkaan vastoinkäymisten kanssa. Kultalusikka ja hyväveli-kerhous paistaa jo kauas. Lähetin postaukseni hänelle sähköpostilla saatteen kera että pahoitin mieleni hänen kirjoituksestaan ja linkin blogitekstiin. Vastaus oli: ”Olen lukenut palautteesi. Kiitos ajatuksestasi.”

Dear Jari,

luin kirjoituksesi Ylen nettisivuilla. Ensin suutuin, sitten tulin äärettömän surulliseksi. Kovat arvot tuntuvat yleistyvän, ja empatiakyky tuntuu myös olevan katoava luonnonvara. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jotkut ihmiset uskovat että köyhyys on aina köyhän oma vika, että ylipainoinen on automaattisesti huonossa fyysisessä kunnossa, sairas ja laiska ja että työtä tekevälle riittää.

Asiat eivät ole mustavalkoisia eikä niin yksinkertaisia kuin kolumnissasi esität. On helppo huudella sieltä pilvilinnoista ihmisille, että ryhdistäytykää yhteisen hyvän vuoksi. Se että se on helppoa huudella, ei tee siitä hyväksyttävää. Päätin vastata muutamaan väitteeseen joita kevyesti heittelit kirjoituksessasi, jotka tuntuivat minusta hyvin kovilta arvoilta.

6. Raiskaukset eivät lopu siihen että laitamme rajat kiinni

Tämä on aihe mikä on itselleni vaikea omien kokemusteni takia. Mutta pelkään ottaa kantaa seksuaaliseen väkivaltaan liittyen muutenkin (etenkin kun siihen liitetään rasismi kylkeen), koska siinä on aina vaarana joutua maalittamisen kohteeksi. Tällä kirjotuksella en onneksi joutunut.

”Tiedättekö minkä takia myös pelkäsin kirjoittaa tästä aiheesta? Koska aina kun puhun seksuaalisesta väkivallasta pelkään että joku tulee vähättelemään kokemuksiani. Mutta kun aiheeseen lisätään vielä turvapaikanhakijat ja rasismi, minun pitää varautua rasistien ja trollien hyökkäykseen. Joissa yllätys yllätys, saatetaan toivoa että minut raiskattaisiin, koska vastustan rasismia. Ironista, eikö?”

5. Katsaus vanhoihin käsityölehtiin – pluskoon kaavat ja läskiviha

Tämä postaus oli myös tosi suosittu, kun esittelin käsityölehtien fatsheimausta.

Top 10
”Piilottaa, hoikentaa, kaventaa, pidentää…”

4. Confident queens mallikuvaukset Hietsussa

Kehopositiiviset jutut ovat myös kiinnostaneet, kuten tämä Hietsun mallikuvaus-postaus.

Top 10
Mallikuvausten satoa

3. Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Top kolmosesta löytyykin yllättäen kehopositiivisuudesta asiaa. Internetissä puhuttiin taas kerran siitä, kuinka kehopositiivisuus meni yli. Kiehahdin ja kirjoitin miksi kehopositiivisuus ei mennyt yli.

”Kaikilla on OIKEUS KEHORAUHAAN, ilman että kukaan tulee spekuloimaan että oletkohan anorektikko, tai syötköhän liikaa. Tai että ulkonäön perusteella aletaan saarnaamaan ylipainon terveysriskeistä. MINUN TERVEYS EI KUULU KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN MINULLE ja mahdollisesti lääkärillen. Kehopositiivisuus ei muutenkaan ole pelkästään lihavat vs. laihat taistelua, vaan tähtää siihen että _kaikki_ kehot olisivat yhtä arvokkaita. Mitenköhän kauan tätä pitää jankata, että se menisi läpi?

Tiedättekö miltä tuntuu, kun blogiin tulee kommentteja missä sanotaan että sinun kehosi on oksettava ihrakasa? Kun tullaan kommentoimaan, että söisit vähemmän suklaata niin voisit laihtua? Olet ruma sotavalas (?) eikä kukaan tollasta kuvottavaa läskiä halua panna? Niin, ei se kauhean kivalta tunnu.”

2. Halvat ja ilmaiset huvit Helsingissä lapsiperheille

Tämä postaus on ollut todella suosittu kesäisin. Ehkä myös sen takia että jaan sitä joka kesä uudestaan. Palaan itsekin tähän listaan usein, kun en keksi tekemistä lapsen kanssa.

Suomenlinnan sukellusvene kesällä

Ja numero yksi…

1. Työttömien aktivoitumista vaaditaan, mutta mitä tapahtuu kun aktivoituu?

Tässä kaikkien aikojen suosituin postaukseni joka levisi viraaliksi. Saku Timonen linkkasi sen blogikirjoituksessaan (kiljuin innostuksesta kun huomasin tämän, koska Timonen on idolini yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa kirjoituksillaan), ja tämän postaukseni kautta sain myös monta haastattelupyyntöä.

Postauksessa kerroin yksityiskohtaisesti, miten penkin alle yrittäjyyskokeilu työttömänä meni.

Postauksen on lukenut noin 28 000 ihmistä, mikä on ihan käsittämätön määrä!

Saan vihdoin puhelun työntekijältä, joka on käsitellyt pyyntöni. Hän on tehnyt päätöksen, mututuntumalla. Hän on katsonut netistä googlaamalla, että olen aloittanut blogin kirjoittamisen elokuussa 2017, ja silloin ei voi kuulemma väittää että tämä on uusi yritys. Hän kautta rantain vihjaa, että rehellisyys maan perii, ja että enkös olekin koko ajan myynyt näitä koruja? Ja että sanopas nyt ihan rehellisesti, milloin olet nämä blogihommat aloittanut? Olen aivan suu auki, ja sanon että kuule ihan rehellisesti, olen aloittanut blogin kirjoittamisen vuosi sitten, enkä ole siitä enkä koruista tai mistään käsitöistä tienannut senttiäkään rahaa.

Hän sanoo, ettei toki väitä että valehtelisin, mutta kyllähän kaikki tulot pitää veroihin ilmoittaa. Ja että jos ei niin tee, niin silloin ne tulee sitten kyllä maksettavaksi jossain vaiheessa. Kohtelu mitä puhelun aikana sain oli todella alentavaa ja nöyryyttävää, ja ilmeisesti he tekevät mutu-tuntumalla näitä päätöksiä, kysymättä mitään itse henkilöltä jota asia koskee. Jos hän olisi suoraan vaan soittanut minulle ja kysellyt, olisimme varmasti saaneet asian heti käsiteltyä. Saako TE-toimiston työntekijä päättää minun asioistani, perustuen siihen että on googlannut minut? Eikö tiedon pitäisi perustua puhtaasti selvityspyyntööni eikä hänen salapoliisityöhönsä?”


Muistatko näitä postauksia? Mikä on mielestäsi mieleenpainuvin minun kirjoituksistani, tai postaus mikä on koskettanut? Ärsyttänyt? Sana on vapaa! —>


Leikkikortit lapsille: tulosta 24 leikkiä lorupussiin!

Leikkikortit lapsille: tulosta 24 leikkiä lorupussiin!

Tein töihin leikkikortit joulukalenteria varten, ja tein niistä ladattavan ja tulostettavan PDF-tiedoston teillekin!

Tiedosto sisältää 24 tulostettavaa korttia, joissa jokaisessa on yksi leikki. Kortit ovat alun perin tehty esikoulu-ikäisiä (ja isompaa ryhmää) varten, mutta toimivat varmasti muun ikäisille myös, joitakin leikkejä voi varioida tai helpottaa vähän. Kortit tulostetaan yksipuolisena ja sen jälkeen laminoidaan tai liimataan kaksipuoleiseksi (leikin nimi+kuva ja toisella puolella leikin ohje).

Suurin osa leikeistä ei vaadi mitään lisämateriaaleja, mutta osassa leikkejä on tarvikkeita kuten soittimia, kulkunen, pallo, viltti ja musiikkia. Jokaisessa kortissa on erikseen mainittu, jos ja mitä tarvikkeita vaaditaan.

Tiedostoa et tietysti tarvitse edes tulostaa, vaan tämän voi myös vain tallentaa koneelle ja poimia sieltä leikit. Itse halusin tehdä fyysiset kortit joulukalenteria varten, mutta myös myöhempää käyttöä ajatellen. On hauskaa olla leikkikortti-pussi töissä, mistä voi aina tarvittaessa vetäistä jonkun leikin!

Leikkikortit

Korttien kuvista valitettavasti tuli hieman huonolaatuisia, mutta toivottavasti kelpaavat sellaisena! Jouduin tekemään näitä töissä loppujen lopuksi aika kiireellä, joten toivon ettei niissä ole paljon kirjoitusvirheitä tms. Heh! En ole ennen tehnyt tällaisia kortteja, joten kaikenlainen palaute on tervetullutta! Voin tulevaisuudessa tehdä enemmänkin tällaisia projekteja, jos ne kiinnostavat!


Lataa ja tulosta tästä:


Joulu ja hyväntekeväisyys – kuka ansaitsee apua?

Joulu ja hyväntekeväisyys – kuka ansaitsee apua?

Joulun alla hyväntekeväisyys on aina huipussaan. On Joulupuu -keräystä, Jouluapua, Hope ja mm. seurakunnat keräävät lahjoja lapsille. Kunnan kautta voi saada jouluksi lahjakortin jolla saa kaupasta jouluruuat. Vähävaraisuus on todella yleistä ja köyhien ja rikkaiden kuilu kasvaa koko ajan Suomessakin.

Mutta kuka todellisuudessa on vähävarainen? Kuka on ansainnut jouluapua?

Kuka määrittää köyhyyden?

Törmäsin facebookissa Jouluapua -sivuston postaukseen, missä Jouluavun ylläpitäjä(t) kertoivat että jotkut ihmiset ottavat itsenäisesti yhteyttä lahjoittajiin, kun se pitäisi tehdä sitä varten tehdyn kartan kautta. Puhe siirtyi postauksen keskustelussa siihen, että lahjoittajat eivät halunneet enää auttaa ketään, koska hyväntekeväisyyttä saanut perhe ei vaikuttanut olevan avun tarpeessa tai eivät edes kiittäneet lahjoittajaa.

Jouluavun kautta siis sadat perheet saavat ruoka- ja lahja-avustusta yksityisten lahjoittajien kautta, ja lahjoittajat ottavat yhteyttä perheisiin jouluapua-kartan avulla, mistä sitten perheet voivat vastata lahjoittajille. Jouluapu toimii siis täysin vapaaehtoisvoimin ja toimii niin sanotusti välittäjänä lahjoittajien ja vähävaraisten perheiden välillä. (Lue lisää täältä)

Kommenteissa Jouluavun sivuilla oli myös pohdittu sitä, että yhdellä perheellä olikin hieno auto, toisella oli rööki suussa lahjoituksia hakiessa ja kolmas osti joulukukkia kaupasta, vaikka lahjoittajalla itsellään ei olisi kuulemma koskaan ”köyhänä” ollut varaa joulukukkiin. Jos ei ole varaa edes lapsen kalsareihin, onko silloin oikeus polttaa röökiä? Ja ennen kaikkea, onko sillä röökiä polttavalla köyhällä oikeus hakea Jouluapua ja hyväntekeväisyyttä?

Tästä aiheesta puhuin myös Yle Perjantain dokumentissa Hyvä köyhä. Siinä pohdittiin, että mitä on hyvä köyhyys? Saako köyhällä olla merkkivaatteita? Iphone? Saako hyvä köyhä polttaa tupakkaa?

Tosiasiassa kukaan ulkopuolinen ei voi tietää toisen perheen asioista. Onko merkkilenkkarit saatu hyväntekeväisyytenä? Onko ne ostettu omalla rahalla lapselle vaikka niihin ei olisi oikeasti ollut varaa, koska lapsi on onnistunut koko kevään törppöilyn sijaan opiskelemaan ja nostamaan arvosanojaan jotta pääsisi lukioon? Onko merkkilenkkarit ostettu palkkarahoilla silloin kun ”köyhä” oli vielä työelämässä? Niin, me emme voi tietää.

Sain itsekin joskus jouluapua ja haukut niskaani lahjoittajalta

Minun oli pakko puuttua Jouluapua-sivulla olevaan keskusteluun ja kertoa oma kokemukseni lahjoitusten vastaanottamisesta. Kopioin sen nyt suoraan tähän:

Täällä kun puhutaan siitä, että ”ei edes kiitetä”, niin pakko sanoa yksi asia. Mä sain sen ensimmäisen ikinä järjestetyn Jouluavun kautta lahjoja lapselle, ruokalahjakortteja ja ruokaa yms. Sillon varmaan avun tarjoajien ja avun saajien määrät oli vähän erilaisia, koska mä sain varmaan joku 200 yhteydenottoa, ja ilmotinkin Jouluavulle että apua, mulle on tullu jo tarpeeksi kaikkea, laitatteko mun tiedot sieltä pois.

Jouluapu oli tosi ruuhkautunu ja teillä ei ollu tarpeeksi apulaisia vastaamassa viesteihin, ja mulle vaan tulvi viestejä päivittäin et mua voitais auttaa. Koska kukaan ei ehtiny ottaa mun yhteystietoja pois kartalta. Yritin vastailla kaikille ja yritin muistaa kiittää kaikkia jos ei kasvotusten niin meilillä. Mut mä en kyenny muistamaan, et kuka oli lähettäny mitäkin, ketä olin jo kiittäny ja ketä en, samalla kun yritin vastailla että en tarvitse enempää apua kiitos vaan, että auttakaa jotakuta joka ei ehkä oo saanu niin paljoo vielä.

”Mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus ja vaan itkin ja yritin selvitä aamusta iltaan hengissä.

Samalla elin yksinhuoltajana vajaa vuoden ikäiselle vauvalle joka ei koskaan nukkunu, mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus ja vaan itkin ja yritin selvitä aamusta iltaan hengissä.

Sain sitten yhdeltä naiselta tosi ikävän viestin faceen (oli etsiny mut sitä kautta, vaikka sillä oli mun meiliosote) että ”ei edes sitten kiitosta herunu, sä aiheutit sen että en enää ikinä auta ketään, kiittämättömyys on maailman palkka”. Arvatkaa tuliko mulla itku ja paska fiilis?

Laitoin naiselle viestiä takasin missä selitin kaiken tän ylläolevan, ja että oon loputtoman kiitollinen kaikille, että pyydän anteeksi etten oo sitä kiittäny vielä, koska oon tosi masentunu ja uupunu, ja viestejä tuli niin paljon.

Huomasin että se nainen oli omalla face sivullaan haukkunu mut pystyyn, kun en edes kiittäny, ja että hänen hyväntekeväisyytensä loppu tähän.

Joulu
Minä (ja faija sohvalla) lapsena 90-luvulla

Että ymmärrän kyllä sen et harmittaa auttaa jos näyttääkin siltä ettei toinen oo edes kiitollinen tai vaikuta siltä että tarvis sitä apua, niin muistakaa ettei kaikki asiat näytä ulospäin aina siltä miltä ne vaikuttaa. Musta tuntuu vieläkin pahalta, että joku luuli että olin siitä avusta epäkiitollinen, koska mä muistelen tätä apua neljän vuoden takaa edelleen kyynel silmässä. Mun mielestä toisen auttamisen pitäis lähteä siitä lähtökohdasta että antaa antamisen ilosta, eikä sen takia että vaatii kiitoksia ja kumarruksia. Mun oma kokemus on myös se, että voi olla tosi vaikea sanoa kiitos, kun oikeesti hävettää se että ihmiset auttaa. (Toki, olis oikeesti kohteliasta sanoa se kiitos kylläkin)

Mielestäni on to-del-la törkeää nillittää jossain facebookissa että ”lähetin lahjoituksen enkä edes saanut kiitosta!” Senkö takia lahjoitat? Että saisit vuolaita kiitoksia ja saisit köyhältä sädekehän pääsi päälle? Kyllä, on kohteliasta olettaa että lahjoituksen saanut kiittää. Mutta ei sitä nyt herranjestas lähetä tivaamaan jälkikäteen viestillä, tai haukkumalla pystyyn ihminen somessa!

Lue myös: Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse

Joulu

Mieti hetki, minkä takia lahjoitat?

Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää niin paljon toisen asioista, jotta voisi spekuloida ja arvostella, että tämä henkilö ollut tarpeeksi hyvä köyhä. Köyhyys ei aina näy ulospäin muille ihmisille.

Ihmiset voisivat miettiä, että minkä takia lahjoittaa ylipäätään? Sen takia että voisi tuntea ylemmyyttä? Jotta saisi hyvä fiiliksen koska sai niin vuolaat itku-silmässä-polvillaan-kiitokset köyhältä? Jos tosiaan jättää kaiken hyväntekeväisyyden siihen, että joku perhe ei täytä omia kriteerejä köyhyydestä, voi tosissaan miettiä omia tarkoitusperiään.

Jotkut voivat huijata, mutta eikö se ole silloin heidän omallatunnollaan? Pitääkö sekin pieni sitten ottaa pois niiltä jotka apua tarvitsevat? Mielestäni on myös todella kurjaa, että jotkut ihmiset todella huijaavat lahjoittajia, ja se tuntuu aivan varmasti ikävältä. Mutta koitetaan muistaa myös se että varmasti suuri osa näihin keräyksiin osallistuvista ovat rehellisiä ihmisiä ja tarvitsevat apua, ja ovat vilpittömästi kiitollisia kaikesta saamastaan avusta.

Hyvää joulun odotusta kaikille, olemmehan ystävällisiä ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan!


Lue myös:

Rakas keho -kirja esittelyssä

Rakas keho -kirja esittelyssä

Sain Tuuma kustannukselta luettavakseni Katarina Meskasen ja Heidi Strengellin Rakas Keho -kirjan. Kirjassa esitellään useamman naisen kehot kuvin ja heidän omin sanoin. Mukana on myös mm. Vatsamielenosoituksen Tytti Shemeikka <3

rakas keho

”Kirja kannustaa sinua pohtimaan omaa kehosuhdettasi ja johdattelee omaksumaan uudenlaisen tavan olla sinut kehosi kanssa. Se korostaa ratkaisukeskeisyyttä ja antaa paljon konkreettisia ideoita sekä harjoituksia kehonkuvan työstämisen tueksi.”

Kirjassa on kehokuvien ja -tarinoiden lisäksi tietoa kehopositiivisuudesta, syömishäiriöistä, kehonkuvasta mediassa sekä monta hyvää harjoitusta. Tykkäsin kirjassa erityisesti niistä monista harjoituksista joita voi itse tehdä, jotka saattavat auttaa oman kehonkuvan kanssa, ymmärtämään omaa kehoa, tiedostaa epävarmuuksia ja miettiä todella laajasti omaa kehoa ja kaikkea mitä siihen liittyy. Ja siihen liittyykin todella paljon asioita, mitä ei edes osaa miettiä arjessa.

Mistä omat epävarmuudet ja kehonegatiivisuus tulevat? Tulevatko ne median kautta, jo lapsena terveydenhoidon kautta, omilta vanhemmilta tai isovanhemmilta, vai kaikkea tätä ja vielä lisääkin? Miten keho muuttuu raskauden ja synnytyksen aikana, miten keskenmeno, lapsettomuus tai kehodysforia vaikuttaa kehonkuvaan?

Lue myös: Synnytyskertomus – suunniteltu sektio vauvan perätilan takia

Tanssi on ollut parasta mitä keholleni voin antaa

Kirjan alussa oli lause joka jäi mieleeni: ”Harvoin keho on ylpeyden aihe, iloitsemisen kohde tai voimaantumisen lähde.” Kaikkea tätä on tanssi tuonut elämääni. Olen tanssinut pienestä asti ja se on aina tuonut minulle valtavasti iloa. Se on myös tuonut keholleni iloa ja voimaantumista – kun tanssin, tunnen kehoni ja kaikki sen liikkeet, ja olen ylpeä siitä miten se liikkuu.

Ehkä sen takia raskauden loppuvaiheilla ja synnytyksen jälkeen en enää tunnistanut kehoani koska se muuttui niin paljon, ja tanssiminen oli outoa kun en kyennyt liikkumaan kuten ennen. Sektiohaava oli kauan oudon tuntuinen. Kävin ensimmäisen kerran tanssitreeneissä neljä kuukautta synnytyksen jälkeen, eikä kehoni osannut enää liikkua samalla tavalla kuin ennen. Se oli masentavaa, enkä tunnistanut kehoani enää samaksi kuin ennen raskautta.

Raskauden aikana myös lopetin tanssitreenit, koska pelkäsin että kaadun tai satutan vauvaa jotenkin. Tämä ongelma oli täysin vain omassa päässäni, koska yleensä suositellaan että liikkumista raskaana ollessa saa jatkaa niin kauan kun se hyvältä tuntuu (fyysisesti). Itselläni oli vain niin suuria pelkotiloja siitä että aiheutan vauvalleni jonkun vamman tai saan keskenmenon jos riehun liikaa, että en uskaltanut treenata enää. Tämä on varmasti myös vaikuttanut kehonkuvaani ja tuntemuksiini vielä vauvan synnyttyä.

Kirja sai minut miettimään paljon kehoani ja suhdettani siihen raskauden ja synnytyksen jälkeen.

rakas keho

Lue myös: Synnytyspettymys – vesisynnytyshaaveesta suunniteltuun sektioon

Kirjassa kannustetaan rentoutumaan – se auttaa rentoutumisen lisäksi myös oman kehon hyväksymiseen

Pidin kirjassa siitä muistutuksesta, että omassa kehossani on jännitystiloja jatkuvasti, ja kuinka tärkeää rentoutuminen on. Olen viime aikoina nukkumaan mennessäni kuunnellut äänikirjasovelluksesta meditaatio- ja rentoutumisharjoituksia. Se on auttanu minua nukahtamaan (en ole ottanu melatoniiniakaan, mitä yleensä otan iltaisin!) ja rauhoittumaan. Jos on tukala olla omassa kehossa tai on stressaantunut ja jännittynyt, rentoutusharjoitukset auttavat kokonaisvaltaisesti rentoutumaan ja olemaan läsnä kehossaan.

Itse tiedän kyllä miten vaikeaa on koittaa rentoutua kun on pingottunut kuin jousi, ja se vaatii stressaantuneelta ja väsyneeltä ihmiseltä aika paljon. Olen aloittanut ihan lyhyillä 2 minuutin – 5 minuutin harjoituksilla iltaisin kun makaan sängyssä ennen nukkumaanmenoa. Kannustan kaikkia kokeilemaan, itse olen kuunnellut Storytelin kautta mutta tästä Rakas keho- kirjasta tai esim, myös Youtubesta löytyy hyviä harjoituksia. Itse tykkään paljon Kupariketun rentoutuksista, käytän niitä itse kotona ja töissä lasten kanssa.

Kirjan harjoituksia:

Jatka seuraavia lauseita kehoosi liittyvillä ajatuksilla:

Kehoni on…

…muuttanut muotoaan vuosien saatossa. Kehoni on täysin erilainen nyt 36-vuotiaana kuin 20 vuotta sitten. Jossain vaiheessa surin sitä, mutta nyt alan olemaan jo aika sinut itseni kanssa – ainakin useimmiten. Kehoni on myös vahva, koska se on kestänyt raskauden, synnytyksen, valvomisen ja masennuksen, ja se jaksaa jatkaa vaikka olenkin laiminlyönyt sitä väsymyksen takia. Kehoni on pettänyt minut naisen ja äitinä, kun en kyennyt synnyttämään lasta perätilassa alateitse, koska lantioni oli liian kapea. Mutta toisaalta kehoni on myös selvinnyt esimerkiksi seksuaalisesta väkivallasta.

Arvostan kehoni…

…kykyä muuntautua ja kestää muutoksia.

Kehossani parasta on…

…sen liikkuvuus kun tanssin. Vaikka olenkin jäykistynyt, se liikkuu ihanasti kun alan tanssimaan.

Rakkain ominaisuus kehossani on…

…se että olen kantanut lastani ja synnyttänyt hänet, vaikkakin sektiolla. Olin pettynyt kehooni kun en kyennyt synnyttämään alateitse, mutta kehoni on silti rakas, koska se kantoi ja antoi minulle rakkaan lapseni.

Haluaisin oppia hyväksymään…

…kaksoisleuan ja vatsani. Kamppailen näiden kahden asian kanssa, vaikka olenkin suhteellisen tyytyväinen koko kehooni.

Hyväksyn…

…sen että kehoni ei ole samanlainen kuin parikymppisenä.

Olen ylpeä…

…kehoni kyvystä liikkua.

Pidän…

…takapuolestani!

Olen tyytyväinen…

…siihen että kehoni on terve.

Kehoni pystyy…

…valmistamaan toisen ihmisen. SE jos mikä on käsittämätöntä! Tuijotan välillä edelleen 5-vuotiasta lastani ja mietin että miten hemmetissä olen tuon tehnyt!

Kehostani tekee ainutlaatuisen…

…sen että minä olen minä. En voi olla kukaan muu, olen ainutlaatuinen tällaisena.

Kehoni tärkein tehtävä on…

…olla olemassa.

Kehoni on minulle rakas, koska…

…se on selvinnyt niin monesta kanssani.

rakas keho

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka kamppailevat kehonkuvansa kanssa

Suosittelen ehdottomasti kirjaa kaikille, etenkin teille jotka kamppailette kehonkuvanne kanssa. Kirja kannustaa ja antaa tietoa asioista, joita ei itsekään ehkä ole tullut ajatelleeksi.

Minusta on ihanaa, että kirjassa on monenlaisia kehoja kuvattuna juuri sellaisina kuin ne ovat. Tällaista monipuolisuutta toivoisin kaikkialle mediaan, ihan tavallisia ihmisten kehoja ilman mitään super-muokkauksia ja ”paranteluja”. Toki joku voisi sanoa, että kirjassa olisi voinut olla vielä enemmän erilaisia kehoja, mutta uskon että tällaiseen projektiin erilaisten ihmisten saaminen on haastavaa, ja tässä on tehty sen verran mihin on pystytty. Meidän kehopositiivisiin projekteihin, mm. kehopositiiviseen kalenteriin on ollut haastavaa löytää vapaaehtoisia ihmisiä jotka ovat ns. tarpeeksi erilaisia toisistaan, koska kaikki eivät halua esille tai hakumme eivät tavoita niin suurta yleisöä että saisimme tarpeeksi erilaisia ihmisiä mukaan.

Kirjan viimeinen esittelyssä ollut nainen oli Aili. Rakastin hänen elämänohjettaan naisille: ”Nauttikee ja naurakee!”

rakas keho

Voit ostaa kirjan hintaan 35€ Tuuma Kustannuksen kautta!


Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

Kun elämä on pelkäämistä – Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko

”Nykytila (status)
Yleistila hyvä, ulkoisesti huoliteltu nainen, joka tulee hyvään vastavuoroiseen kontaktiin. Avoimesti kertoo tilanteestaan. Muutaman kerran kyyneltyy. Kuvaa julkisten paikkojen pelkoa, katastrofiajattelua ja myös itsenäiseen paniikkihäiriöön sopivia oireita. Mieliala on lievästi depressiivinen. Diagnoosi: F40.01 Julkisten paikkojen pelko samanaikainen paniikkihäiriö.”

Tällainen teksti löytyy omakannastani. Olin suoraan sanottuna aika yllättynyt kun luin tämän tekstin, vaikka olinkin lääkärissä asiasta puhunutkin. Miten minä, todella ekstrovertti ihminen voin alkaa pelkäämään ulos lähtemistä, bussissa istumista ja ruokakauppoja?

Miten julkisten paikkojen pelko vaikuttaa elämääni?

Masennuksen myötä olen saanut liudan muitakin vaivoja joista yksi on tämä julkisten paikkojen pelko. Ahdistun kaupan kassalla, pelkään astua bussiin, ahdistaa viedä lapsi tarhaan. Mitä jos maksukortti ei toimikaan kassalla ja kaikki tuijottaa, mitä jos joku tuleekin ahdistelemaan minua bussissa, mitä jos, mitä jos?

Myös katastrofiajattelu vaivaa minua. Jos ajattelen liikaa kaikkea kamalaa mitä voisi tapahtua, saatan saada paniikkikohtauksen tai ahdistua. Silloin voi esimerkiksi bussissa istuminen olla todella vaikeaa. Pelkään että minulle käy jotain pahaa ja lapsi jää yksin, pelkään että jollekin läheiselle käy jotain pahaa. Pelkään että joku hyökkää metroon kirveen kanssa, alkaa ampumaan töissä, ajaa meidän päälle autolla. Näitä ajatuksia riittää.

Näin taas vähän aikaa sitten keskustelun ”kännykkänuorista” jotka eivät tajua bussissa istuessaan antaa tilaa vanhuksille, koska keskittyvät vain kännykkäänsä. Olen yksi näistä, joka aina istuu julkisissa kuulokkeet korvilla. Tiedättekö miksi? Se estää minua saamasta paniikkikohtausta.

Kun suljen itseni omaan kuplaani, se rauhoittaa minua eikä bussissa istuminen tunnu enää niin ahdistavalta. Se on myös keino rauhoittua ennen työpäivääni ja ennen kuin haen iltapäivällä lapsen päiväkodista. Töissä päiväkodissa on niin kova melu ja meininki, että tulen hulluksi jos joudun työmatkoillanikin kuuntelemaan ihmisten mölyämistä. Kaikkein mieluiten olisin vain hiljaisuudessa hetken, mutta kun se ei julkisissa onnistu, on kuulokkeet ja äänikirjat hyvä keino myös.

Pelko

Lue myös: Mielenterveyspalveluihin lisää resursseja NYT

Seksuaalinen väkivalta vaikuttaa kaikkeen

Olen pienestä pitäen joutunut kokemaan seksuaalista häirintää ja aikuisena myös seksuaalista väkivaltaa. Uskon että se on myös iso osa sitä minulle puhjennutta julkisen tilan pelkoani. Kun oman kehon rajoja rikotaan jatkuvasti tulee ”taistele tai pakene” -olotila. Se voi olla tiedostamatonta ja välillä tiedostettuakin. Kun istun bussissa ja tuntematon mies istuu viereeni saatan ahdistua saman tien. Se johtuu rikotuista rajoistani.

En kestä sitä että minun lähelleni tullaan julkisissa kulkuneuvoissa, minun on vaikeaa olla hississä muiden ihmisten kanssa enkä kestä sitä että joudun menemään liian lähelle tuntematonta ihmistä. Tämän takia mm. ruokakaupan jonot ovat inhottavia. Ei tietenkään aina, mutta hyvin usein kuitenkin.

Julkisilla paikoilla tehdyt ”pilat” pelottavat

Törmäsin instagramissa taas kerran tiliin missä mies tekee käytännön piloja tuntemattomille ihmisille. Esimerkiksi niin, että hyökkää aidon näköisen käärmeen kanssa tuntemattomien ihmisten päälle kadulla. On ilmeisesti yllättävän monien mielestä hauskaa kun ihmiset pelästyvät tällaisia. Näitä videoitahan riittää pilvin pimein netissä ja telkkarissa. En ole koskaan pitänyt niitä hauskoina, saati sitten nyt kun kärsin julkisten paikkojen pelosta. En kestä sitä että joku tulee liian lähelle, saati sitten pelottelee. Olisi kamala ajatus että joku pitäisi sitä hauskana, että pelästyn kuollakseni.

Pelko

Lue myös: Elämää paniikkihäiriön kanssa

Miten olen päässyt pelkotiloistani eroon?

Asian hyväksyminen. En usko että koskaan pääsen täysin eroon peloistani, mutta voin yrittää itse lieventää niitä. Olen terapiassa käynyt läpi näitä asioita ja toivon pääseväni joku päivä Kelan tuettuun pidempiaikaiseen terapiaan käymään myös läpi näitä asioita lisää. Hyväksyn sen, että joudun ehkä lopun elämääni kärsimään ainakin jossain määrin ahdistuksesta, paniikkihäiriöstä ja julkisten paikkojen pelosta. En suostu häpeämään niitä, ja myös sen takia puhun näistä asioista ääneen.

Pyrin kontrolloimaan omia ajatuksiani. Samalla tavalla kuin olen toiminut paniikkihäiriöni kanssa, olen opetellut olemaan ajattelematta näitä ongelmiani. Yritän tunkea pelottavan ajatuksen pääkoppaani johonkin syvälle, ja mennyt silti ulos vaikka on pelottanut. Toinen (ehkä vähän parempi) keino on ottaa vastaan ajatus, hyväksyä se, ja päästää siitä irti. ”Pelkään astua bussiin. Okei, se voi olla pelottavaa. Varmaan muitakin voi pelottaa tällanen. Ei se mitään. Tehdään se silti, kyllä se varmaan hyvin menee!” Itselläni paniikkihäiriö ja julkisten paikkojen pelko on ollut sen verran omassa kontrollissani, että olen pystynyt pakottamaan itseni ulos vaikka ahdistaa (kaikki ei tähän tietenkään pysty, suosittelen silloin(kin) terapiaa).

On tärkeää tiedostaa omia ajatusmalleja, koska silloin niihin pystyy edes osittain vaikuttamaan. Mitä enemmän ajattelee että nyt jotain pahaa tapahtuu, sitä enemmän ulos meneminen pelottaa. Mutta jos tuntuu ettei selviä tästä yksin, on tietysti tärkeää ottaa yhteys johonkin tahoon joka voi auttaa. Itse olen terapiassa saanut hyviä työkaluja siihen, kuinka selvitä näiden ajatusten kanssa.

”Rohkeutta ei ole se että ei pelkää. Rohkeutta on se, että tekee asioita vaikka pelkää!” – sivukorvalla kuultu lause lapsen piirretystä

Vältän isoja ihmisjoukkoja jos en jaksa. Pyrin välttämään isoja väkijoukkoja ja suuria tapahtumia jos olen heikossa kunnossa (esim. tosi väsynyt), koska niissä minua aina ahdistaa, oli hyvä päivä tai ei. Voin käydä tapahtumissa mutta harvakseltaan ja osaan tunnistaa milloin on pakko poistua, ettei paniikki ota yliotetta. Tässä on tärkeää tunnistaa se, että alkaako välttämään kaikkia tapahtumia ja isoja väkijoukkoja, vai valitseeko vain tarkkaan ne mihin menee. Tämä voi lipsua helposti siihen ettei käy enää missään, itsellänikin käy helposti niin.

Tunnistan omat voimavarani. Yritän pitää huolta itsestäni ja jaksamisestani. Väsyneenä ja stressaantuneena helpommin alan panikoimaan ja ahdistun. Yritön nukkua niin paljon kuin mahdollista (tiedän että huonosti nukkuvien lasten vanhemmat pyörittelee nyt silmiään ympäri) ja tehdä asioita jotka ovat itselleni miellyttäviä. Tarvitsen paljon omaa aikaa yksin. Onneksi se järjestyy osittain, kun lapsi menee isovanhempiensa luokse, silloin usein lataan akkujani yksin.

Puhun asioista. Usein huomaan että omaa oloa helpottaa paljon se että sanoittaa tunteitaan tähän asiaan liittyen. Silloin ne eivät paisu liian suuriin mittasuhteisiin kuten omassa päässä ne usein tekee. Joten viimeinen vinkkini on: puhu! Puhu ystävälle, perheellesi, lääkärille, terapeutille, kenelle tahansa, jos asia tuntuu ahdistavan. Saatat yllättäen huomata miten se helpottaa oloa.

Kärsitkö julkisten paikkojen pelosta? Miten olet selvinnyt sen kanssa?

Julkisten paikkojen pelko – itsehoito


Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Papunetin kuvatuet apuna arjessa – mukana tulostettavat kuvatuki-pohjat

Kysyin joskus instassa kiinnostaisiko postaus missä esittelen meidän kuvatuet, ja moni oli sitä mieltä että kiinnostaa. Esittelen nyt muutaman kuvan joita käytän arjessa ja töissä.

Postauksen lopusta löydät linkit Papunettiin, joihin olen koonnut valmiiksi tulostettavat kuvatuet, jotka esittelen tässä postauksessa. Näitä kuvia saa siis itse tulostettua Papunetistä, siellä on todella kätevä kuvatyökalu tähän.

Joskus tuntuu siltä että kaikkialla on Papunetin kuvia, ja meinaan kyllästyä koko hommaan. Mutta kuvakommunikointi vaan auttaa todella paljon sekä töissä että kotona aistiyliherkän jännittäjän kanssa joka aina haluaa tietää ”mitä me huomenna tehdään” ja ”milloin on lelupäivä”.

Kuvatuet kotona

Tässä on kuvatuet joita käytämme kotona 5-vuotiaan aistiyliherkän jännittäjä-lapsen kanssa. Meillä on myös ma-su pohja johon laitan sinitarralla kiinni jokaisen päivän kohdalle sen päivän tapahtumat.

Kuvatuki
Viikko-pohja, joka löytyi netistä

Olemme kotona käyttäneet kuvatukia pariin otteeseen, ensin kun lapsi oli noin 3-vuotias kun siirtymät olivat vaikeita. Sitten luovuimme niistä, kunnes taas viime keväänä otimme ne käyttöön toimintaterapeutin suosittelemana. Tavallaan raskasta käyttää näitä töissä JA kotona, mutta toisaalta siinä on se hyvä puoli että voin hyödyntää työssä opittua kotona ja toisinpäin.

Kotona meillä on eteisen seinällä vaihdellen yksi tai kaksi viikko-ohjelmaa, minne laitan tämän ja tarvittaessa vielä seuraavan viikon ohjelman. Joskus käytämme vain yhtä viikkosuunnitelmaa kerrallaan. Sinne laitamme päiväkoti/koti-päivät ja mahdolliset muut asiat joita teemme. Myös isovanhempien kyläilyt ja muut tekemiset.

Kuvatuet auttavat lasta joka jännittää usein

En ole millään tapaa suunnitelmallinen tai järjestelmällinen ihminen, vaan menen usein extemporee. Emme suunnittele paljoakaan asioita etukäteen ja se onneksi sopii lapsellekin. Jos meille on tulossa jokin kyläily tai tapahtuma mihin menemme, merkkaamme sen kalenteriin ja käymme sitä läpi etukäteen. Etenkin lääkärikäynnit ja muut jotka saattavat jännittää lasta, merkataan etukäteen ja niistä jutellaan. Joskus taas on parempi kertoa jännittävistä asioista vasta edellisenä päivänä tai samana aamuna, muuten lasta alkaa jännittää liikaa. Välillä on vaikea ennakoida, mistä kannattaa kertoa etukäteen ja mistä ei.

Joskus jos kerron vasta aamulla että nyt menemme lääkäriin, saattaa koko käynti mennä pieleen kun lapsi ei osaa valmistautua henkisesti ja hän kieltäytyy yhteistyöstä täysin. Toisinaan taas, vaikka valmistelisi viikon etukäteen jännittää silti niin paljon, että lapsi ei kykene tekemään vastaanotolla mitään. Sen takia usein varaan kaksi tapaamista, ensimmäinen menee jännittäessä ja toinen saattaakin jo sujua.

Olemme myös kehittämässä lapsen kanssa halaus-kortit, joita voi käyttää kun suututtaa. Lapsella on tapana kiukusta jostain asiasta X ja kiukku ei vaan ota loppuakseen. Hän voi puoli päivää jäädä ns. jumiin siihen kiukkuun, ja eräs päivä juteltiin aiheesta lapsen kanssa. Mitä voisimme tehdä jotta hän ei jäisi jumiin kiukkuun vaan voisi jo päästää tunteesta irti ja siirtyä eteenpäin? Keksimme hali-kortin, minkä lapsi (tai aikuinen) voisi ottaa esille sovinnon eleenä.

Lue myös: Erityisherkkä ekstrovertti

Kuvatuet töissä

Tässä ovat ne tuet, mitä töissä käytän. Useimmiten tulee käytettyä kyllä / ei -kuvia, eli näitä vihreää ja punaista. Ne ovat selkeitä ja yksinkertaisia. Olemme töissä laittaneet näitä myös ruokapöydälle, punainen tarkoittaa ruokailua ja vihreällä saa kiittää kun on valmis. Niitä voi myös käyttää ruokailutilanteessa kannustamaan käytöstapoihin pöydässä. Mieluiten positiivisen kautta eli vaikkapa ”nyt istut niin hienosti oikein päin ja syöt, saatkohan pidettyä vihreän kortin koko ruokailun ajan”.

Kuvatuet

Aiemmin olin vuoden töissä 1-5 vuotiaiden ryhmässä, jossa oli paljon kuvatuista hyötyviä lapsia. Oli haastavaa käyttäytymistä, ihan perus käytöstapojen opettelua sekä kielellisiä haasteita. Siellä apua oli ihan perus toiminnoista: vessa, ruokailu, hyvä, huono, lepohetki, ulkoilu ja niin edelleen.

Erään lapsen kanssa otin käyttöön järeämmän arsenaalin kuvatukia ja erilaisia tunnetiloja käsitteleviä kuvia. Hänen kanssaan oli haastavaa kommunikoida senkin takia, koska hän ei osannut suomea kunnolla. Tämän lapsen kanssa toimi parhaiten kuvat ei – sekä lopulta halaus- kuva. Kun lapsi rauhottui hieman, pystyin näyttämään halaus-kuvaa jolloin halattiin ja sovittiin.

Jokaisen lapsen kanssa toimii eri asiat ja kuvat, ja niistä pääsee jyvälle vain kokeilemalla. Tässä on kuitenkin minun perus pakettini kuvia joista olen kokenut hyötyä töissä ollessani.

Kuvatuet
Näistä myös yläfemma toimii superhyvin joihinkin lapsiin! Kun on tehnyt jotain hyvin, tulee yläfemma.
Kuvatuet
Perus kuvat töihin varhaiskasvatukseen

Näitä kuvatukia on hyvä käyttää erityislasten kanssa mutta myös sellaisten kanssa, jotka eivät osaa suomea kunnolla vielä. Olen työssäni huomannut, että lapset oppivat näiden korttien avulla nopeasti mitä ne tarkoittavat (tietysti lapsesta riippuen). Riippuu myös ihan lapsesta, että mitkä kortit toimivat ja joillakin ne eivät toimi ollenkaan. Kuten nuorten ja lasten kanssa työskentelevät tietävät, lapset ovat kaikki erilaisia. Itse olen kokenut työssäni että näistä on suuri apu, jos lapsi on edes vähän vastaanottavainen näille kuvatuille.

Lue myös: Kirje päiväkodin hoitajille

Nyt olen töissä eskareiden kanssa, ja tämän ryhmän lasten kanssa ei toimikaan ihan samat kuvat kuin pienten kanssa. Olemme käyttäneet esimerkiksi kuvia eteisessä – mitä tänään puetaan? Kyllästyimme siihen että jokainen lapsi kyseli aina pukiessa – tarviiko ulkohousuja? takkia? hanskoja? Joten kehitimme tällaisen seinälle tulevan ohjeen, jota voi sään mukaan vaihdella. Lapset ovat ottaneet tämän hyvin vastaan ja osaavat parin viikon harjoittelun jälkeen jo melkein jokainen katsoa itse taulukosta mitä tarvitsee pukea, ja missä järjestyksessä.

Kuvatuet
Kuvatuki

Näistä kuvista on hyötyä siinä, että eskari-ikäisetkään ei vielä välttämättä hoksaa mitä pitää pukea päälle ja missä järjestyksessä. Yllä olevissa kuvissa on ulkovaattet mitä tarvitaan ulkoiluun ja järjestys miten ne puetaan. Ylhäältä alas on pukemiseen ja alhaalta ylös riisumiseen.

Eskariryhmälle on myös käytössä ruokapöydässä punainen ja vihreä liikennevalo (punaisella ei saa vielä kiittää ja vihreällä saa). Se vähentää niitä kymmeniä ”saakojokiittää saako saako jo kiittää” kyselyitä. Käytämme myös käsien taputtamista tai triangelin/kellon soittamista huomion saamiseksi – joskus meno yltyy niin villiksi ettei ääntä saa kuuluviin. Käytössä on myös timer kello, mihin laitetaan 15-5 minuuttia aikaa leikkiin ennen kuin täytyy lähteä pukemaan tai muuhun toimintaan. Usein monella lapsella siirtymät ovat vaikeita, ja timerit auttavat siihen että lapsi tietää paljonko leikkiaikaa on vielä jäljellä.

Vinkkinä myös youtuben timerit, jonka voi laittaa vaikka tablettiin:

Käytetkö kuvatukia arjessa tai työssäsi? Koetko ne hyödyllisiksi? Jos et käytä jo, oliko näistä vinkeistä hyötyä?

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – töihin varhaiskasvatukseen:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806079/c55edf938984d971fe20d6b60fdcf557/

Linkki muokattavaan Papunet- kuvatyökaluun – kotiin:

https://kuvatyokalu.papunet.net/#/muokkaa/806086/140f83b2c22ecca3631e07dea35be32c/