Kirjoittajalta masentunutmutsi

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Joulu tulee – miten voit auttaa vähävaraisia perheitä?

Muistan ikuisesti joulun 2014. Olimme silloin(kin) kahdestaan poikani kanssa ja olin hoitovapaalla, masentunut ja uupunut. Meillä oli rahat aika tiukilla ja vanhempani asuivat ulkomailla. Olin myös muuttanut ensimmäistä kertaa omilleni asumaan. Aiemmin olin asunut aina jonkun muun kanssa, poikaystävän tai kämppiksen, koska pääkaupunkiseudulla se on usein huomattavasti halvempaa.

Meillä ei siis ollut paljon huonekaluja eikä paljoa rahaa jouluruokaan tai lahjoihin. Ei tosin sillä, että vauva niitä olisi osannut kaivatakaan, mutta tuntuihan se vähän surkealta ettei ollut oikein mitään joulutunnelmaa, kun olen aina joulua rakastanut. Kun on vuoden ympäri köyhä, on ihanaa edes kerran vuodessa panostaa ruokapöytään ja itsensä sekä lapsen hemmotteluun.

 

Lue myös: Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

Kuulin Jouluavusta tuolloin, se oli ihan uusi tapa auttaa vähävaraisia ihmisiä. Ajattelin että minulla ei ole mitään hävittävää, ja laitoin hakemuksen menemään Jouluavun facebook-sivujen kautta. Lopputulos oli jotain, mitä en olisi koskaan osannut kuvitella. Sain lopulta kymmeniä ja kymmeniä paketteja täynnä lahjoja minulle ja lapselleni, sekä ruokalahjakortteja ja ruokalähetyksiä.

Laitoin jouluapulaisille viestiä että olemme saaneet jo ihan tarpeeksi, mutta jouluavun määrä yllätti järjestäjät eivätkä he ehtineet päivittää sivustoa. Joten saimme edelleen hirveän paljon viestejä ihmisiltä jotka halusivat auttaa. Viimeisille jouduin sanomaan että me olemme saaneet jo tarpeeksi, että kiitos mutta antakaa jollekin muulle joka ei vielä ole saanut mitään, tai niin paljon kuin me. Muistan erityisesti yhden äidin joka toi meille aivan val-ta-van kasan ruokaa, monta kassillista, ja vitamiineja joka lähtöön ja kirjeen. Harmi, että muutossa on kirje kadonnut johonkin, mutta siinä tämä nainen kertoi olleensa itsekin joskus väsynyt ja masentunut äiti ja kuinka hänelle vitamiinit auttoivat vähän pahaan oloon ja toivotti minulle todella paljon tsemppiä. Ja että kyllä se helpottaisi jossain vaiheessa. Tämä kirje sai minut jaksamaan taas eteenpäin.

Vieläkin lämmittää sydäntä ja tulee todella onnellinen olo kaikesta siitä avusta mitä saatiin. Silloin lupasin itselleni, että kun elämäntilanteeni ja taloudellinen tilanteeni helpottaa, autan vuorostani muita. Olenkin ottanut yhteyttä Jouluavun kautta yhteen yksinhuoltaja-äitiin jolle lahjoitamme poikani kanssa vaatteita ja leluja. Innostuin vähän, ja ostin kaikille neljälle lapselle joululahjat, vaikka äiti vastasi että vaatteet riittävät jo pelkästään. Mutta haluan auttaa ja pistää hyvän kiertämään, joten miksi en hemmottelisi tätä perhettä, kun kerran voin?

 

On monia tahoja joiden kautta voit auttaa. Listasin muutaman tähän alle, ja muistakaa että auttaa voi vuoden ympäri! Usein vähävaraisia muistetaan jouluisin, mutta useimmat elävät köyhyysrajan alla vuoden ympäri. Esimerkiksi Hope ry auttaa vuoden ympäri perheitä, heidän kautta mekin olemme saaneet paljon apua.

 

Jouluapu

Brother Christmas

Hope ry

Joulupuu-keräys

Joulukeräys – Pelastakaa lapset ry

Hyvä Joulumieli keräys – Punainen Risti

Lapsen elämä ei odota – SOS lapsikylä

 

Lopuksi vielä mainostan Helsingin Diakonissalaitoksen ja Diakonissalaitoksen Vamosnuorten kampanjaa Syy elää. Tämä on todella tärkeä projekti, johon kannattaa tutustua jos haluaa auttaa syrjäytyneitä nuoria. Jos haluat lukea lisää, on Eino eli Tämän kylän homopoika kirjoittanut hienon tekstin liittyen kampanjaan.

Lisäksi useimmilla seurakunnilla on vaate- ja lahjakeräyksiä myös jouluisin, kannattaa kysellä! Voit varmasti myös löytää omalta paikkakunnaltasi tapoja auttaa, listasin yllä vain nämä suurimmat mitä olen itse löytänyt.

 

Oletko auttanut muita tai kenties itse saanut apua? Kerro ihmeessä kommenteissa! Voit myös vihjata lisää auttamistahoja, joita tässä listassani ei ollut vielä.

 

 

Lue myös:

Hyvää äitienpäivää kaikille – myös teille rikkinäisille äideille

 

 

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Vanhemmat, tiedättekö mitä lapsenne puuhaavat netissä? Tarina siitä, kuinka koko kylä kasvattaa somekäyttäytymisessä

Toissapäivänä sain instagramiini teini-ikäiseltä pojalta ikäviä kommentteja.

”Vitun läski, hyyi, vittu laihduta läski!”

Yleensä vain blokkaan suoraan tällaiset käyttäjätilit, etenkin aikuisten tilit. Teinien ja lasten kohdalla mietin että olisi tärkeää saada kiinni heidän vanhempansa, tietävätkö he mitä lapset puuhaavat somessa? Minkälaista on lasten ja nuorten somekäyttäytyminen? On vaikeaa valvoa kaikkea mitä he tekevät netissä, joten keskustelu on tärkeää kotona. Saako ihmisiä haukkua netissäkään? Tajuavatko lapset, että siellä ruudun takana on aina tunteva, ajatteleva ihminen joka saattaa loukkaantua ikävistä sanoista?

 

Saankin yhteyden pojan vanhempiin!

Sain siis tosiaan eräältä pojalta inhottavia kommentteja instaani. Blokkasin hänet, koska viestejä tuli koko ajan lisää, ja aloin miettimään saisinko kiinni hänen vanhempansa. Hänen instatilinsä nimi viittasi oikeaan nimeen, joten pistin googleen sen. En kuitenkaan löytänyt mitään. Oi mutsi mutsi -bloggaaja Elsa on myös kokenut samaa, että teinitkin lähettävät hänelle vihapostia. Häneltä sain vinkin että voi myös kommentoida tämän lapsen sometilille – kehottaa esimerkiksi poistamaan inhottava viestinsä sometililtäni ja kertoa ettei tällainen käytös ole hyväksyttävää.

Elsa auttoi etsimään tämän pojan vanhempia facebookista – ja laitoin viestiä eräälle äidille. Tämä vastasi että ei ole hänen lapsensa, mutta mahdollisesti hänen sukulainen. Hän soitti pojan isälle, mutta selvisi että ei ollutkaan sama poika kyseessä.

Samana iltana sainkin viestin instagramissa tämän pojan äidiltä – kyseessä oli sittenkin ollut tämä poika. Hän oli tunnustanut että oli tehnyt toisen profiilin instaan, josta vanhemmat eivät olleet tietoisia. He olivat kavereiden kanssa jakaneet minun profiiliani keskenään ja päättäneet yhdessä haukkua minua. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja niin edelleen.

 

Koko kylä kasvattaa?

Kun on kyse tällaisesta somekäyttäytymisestä, voidaan helposti kääntää katse ensin vanhempiin – eivätkö he opeta mitään lapsillensa, mikä nykyajan vanhempia vaivaa kun ei opeteta käytöstapoja!? Totuus kuitenkin on se, että vaikka sillä ei voi oikeuttaa tällaisia tekoja niin teinit ovat teinejä. Ryhmässä on helposti vietävissä typeriin juttuihin, eikä netissä varsinkaan ole helppo tajuta että teoilla on seurauksia.

 

Vaikka vanhemmat vahtisivat lastensa somekäyttäytymistä, on todella helppo netissä tehdä valvomatta asioita. Sen takia olen sitä mieltä että koko kylä kasvattaa.

 

On meidän kaikkien tehtävä olla mukana kasvattamassa ja valvomassa meidän lapsia ja nuoria. Jos kukaan ei puutu asioihin, eihän mikään voi muuttua? Sen takia päätin kirjoittaa tästä blogiini (tietysti pojan ja äidin luvalla). On helppo osoittaa syyttävällä sormella, että nuoret ovat pilalla, mutta ketä se auttaa? Somemaailma muuttuu niin hurjaa tahtia, että vanhempien on välillä mahdoton pysyä perässä. Sen takia kehotankin kaikkia vanhempia tutustumaan mediakasvatukseen ja keskustelemaan avoimesti lastensa kanssa.

Muistan kerran kun olin bussipysäkillä ja kadun toisella puolella joukko teinejä hyppi autotielle ottamaan kuvia itsestään. He hyppivät siinä hyvän tovin, eikä kukaan sanonut mitään, vaikka pysäkki oli täynnä ihmisiä! Huusin kadun toiselta puolelta, että nyt helvetti soikoon loppuu tuollainen pelleily, te jäätte kohta auton alle! Siihen loppui se tyhmäily. Olisivatko ne aikuiset siinä pysäkillä ottaneet niskoilleen sen, että eivät sanoneet mitään ja joku jää auton alle? Mielestäni koko kylä kasvattaa, ja täytyy sanoa, jos joku käyttäytyy typerästi. Vanhemmat eivät voi olla koko ajan vieressä vahtimassa. Haluaisin myös ehdottomasti tietää, jos minun lapseni tekee tyhmyyksiä.

 

Poika pyytää lopulta anteeksi ilkeitä kommenttejaan

Tosiaan, tämä teini joka minulle kommentoi ikävästi, pyysi lopulta itse anteeksi. Hän oli oikeasti pahoillaan eikä ollut tajunnut että siellä ruudun toisella puolella on ihminen, jota sanat saattavat satuttaa. Olin ihan tippa linssissä, kun hän pyysi anteeksi vuolaasti. Tärkein oli se, että hän ymmärsi tehneensä väärin. Hänen äitinsä pahoitteli kovasti, kertoi että tästä tullaan puhumaan vielä kotona sekä koulussa. Hän kiitti siitä että olin niin ymmärtäväinen, ja annoin anteeksi.

Olin itse vain iloinen siitä, että sain kiinni tämän lapsen vanhemmat. Se olisi ollut vaikeampaa jos profiilissa ei olisi ollut pojan nimeä. Entä kaikki ne, jotka lähettävät tällaisia viestejä anonyymeistä profiileista? Kuka heitä valvoo? Olisi hyvä puhua näistä asioista entistä enemmän kouluissa ja kotona. Vähän kyllä kauhistuttaa kun oma lapsi kasvaa, miten somekäyttäytymistä voi valvoa? Sen takia onkin tärkeää että me aikuiset huolehdimme kaikista. Jos ei voi saada vanhempia kiinni, voi kommentoida tai laittaa viestiä tälle lapselle tai nuorelle, että tällainen käytös ei ole ok.

Terveisiä vain sinne pojalle ja äidille – äiti on tehnyt hienon työn kasvatuksessa ja poika on rohkea kun kehtaa pyytää anteeksi ja myöntää että teki väärin. Sitä ei kuulkaa monet aikuisetkaan kehtaa tehdä, ja näytät hyvää esimerkkiä muille tehdessäsi näin!

 

Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuilla on myös hyviä vinkkejä miten tukea lasta somekäyttäytymisessä:

Näin tuet lapsesi sosiaalisen median käyttöä

  • Ole kiinnostunut lapsesi netinkäytöstä.
  • Käyttäkää ja tutkikaa erilaisia medioita yhdessä.
  • Kysy, mitä palveluita hän käyttää, mikä niissä on hyvää ja innostavaa.
  • Arvosta ja kuuntele lapsen kokemusta ja kertomuksia hänen omasta netinkäytöstään.
  • Pyydä lasta kertomaan, mitä hän sosiaalisessa mediassa tekee: millaisia kuvia tai videoita hän
  • julkaisee, keiden kanssa hän on tekemisissä, millaisissa ryhmissä hän on mukana?
  • Kysy, jos lapsesi voi näyttää, millaisia palvelut ovat. Voit myös kertoa, miten itse käytät sosiaalista mediaa.
  • Kerro lapsellesi, että sosiaalisessa mediassa voi toisinaan tapahtua ikäviä asioita, kuten epäreilua arvostelua tai nimittelyä.
  • Varmista, että lapsesi tietää, että voi kertoa sinulle myös ikävistä ja häiritsevistä kokemuksista.
  • Kerro myös muista tahoista, joille lapsesi voi uskoutua.

 

Muita hyviä linkkejä liittyen aiheeseen:

Väestöliiton sivut

Mielenterveysseura

Mediakasvatus

Lapset netissä -julkaisu

 

 

Lue myös:

Kirjavinkki: Vihan ja inhon internet – vertaistukea verkkohäiriköintiä kohdanneelle

 

Lihavaa naista saa arvostella?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse?

Kuulumme Hope ry:n asiakasrekisteriin, ja olemmekin sieltä saaneet vuosien aikana paljon apua. Olemme saaneet sieltä vaatteita, leluja, ruokaa sekä elämyksiä. Olemme käyneet mm. pari kertaa elokuvissa lapsen kanssa Hopen kutsuvierasnäytöksissä. Nykyään kun olen työelämässä en koe tarvitsevani Hopelta aikoja heidän lahjoituspisteeseen josta voi hakea vaatetta ja tarviketta, mutta yhden vanhemman perheessäkään ei ole varaa ihan kaikkeen. Joten olen ollut heidän rekisterissä edelleen, ja sitä kautta saimme 90 euron arvoisen Venner-ruokakassin.

 

Mistä on kyse?

Venner on kehitetty tukeakseen vähävaraisia perheitä terveellisellä ruoka-avulla jonka mukana tulee iso kasa kasviksia, kilo hedelmiä, terveellisiä viljoja sekä rasvoja, palkokasveja, d-vitamiineja sekä reseptit seitsemään ruokalajiin. Yhdestä kassista kokkaa jopa 42 ruoka-annosta. On todella hyvä idea liittää mukaan ihan reseptit ja valmistusohjeet, joita vain voi noudattaa! Saa kokeilla uusia reseptejä, eikä tarvitse miettiä mitä aineksista tekisi. Itselläni on usein miettimistä siinä, että mitä ruokaa syödään, koska ei jaksa aina keksiä uusia ruokalajeja.

Itse olen aina ollut innokas ruuanlaittaja. Nyt kun olen ollut kokopäivätyössä en ole jaksanut tehdä ruokaa, mutta mikroruuat ja puolivalmisteet tulevat jo korvista ulos joten tämä kassi oli iloinen yllätys. Työttömänä ja opiskelijana ollessani olisin halunnut tehdä erilaisia (terveellisiä) ruokia, mutta silloin ei aina ole varaa kunnolliseen ruokaan.

 

Mitä meidän kassistamme löytyi?

Kassissa oli mm. perunoita, kukkakaalia, porkkanoita, oliiviöljyä, linssejä, papuja, salaattia, liemikuutioita, quinoaa, risottoriisiä, kananmunia, kookosmaitoa, d-vitamiinia ja hedelmiä. Ihan älyttömän paljon kaikkea! Oli ihan kuin jouluaatto kun saimme kauppakassit, ja vielä kotiin kuljetettuna Kauppahalli 24:sta.

 

 

 

 

Kokeilin tänään heti yhtä reseptiä: pehmeä linssibolognese perunamuusilla. Ai että miten hyvää siitä tuli! Itse en ole varmaan koskaan edes käyttänyt palsternakkaa, joten senkin takia on hauskaa saada tällainen setti. Vennerin kassit sisältävät aina terveellisiä kasvisruokia. Näihinhän voi tietysti lisätä lihaa halutessaan, vaikka mekin syömme lihaa niin syömme kotona enimmäkseen kasvispainotteisesti.

Tässä olivat ainekset ensimmäiseen kokkailuun:

 

”Ravitsevan ja terveellisen ruoan puute on suuri haaste, joka kärjistyy kun ruokaan käytettävän rahan määrä vähenee. Terveellinen kasvisruoka on helposti edullista, mutta kaikkien voimavarat, mielikuvitus tai taidot eivät riitä ravitsevan mutta edullisen ruokavalion laatimiseen. Ostamalla terveellistä, ravitsevaa ja herkullista ruokaa lapsiperheelle helppoine ohjeineen autat monin tavoin!” – Venner

 

 

”Leipäjonojen kasvavissa asiakasmäärissä on 33% lapsiperheitä. Hävikki- ja avustusruoka ei ota kantaa ruoan terveellisyyteen, joten laadukasta ruokavaliota on vaikea muodostaa pienillä resursseilla energian mennessä arjesta selviämiseen. Hyvinvointivaltiomme on murroksessa, ja elintasojen kuilut syvenevät. Hyvä ruokavalio ja siitä seuraava hyvinvointi ei voi olla luokkakysymys.” -Venner

 

 

”Ravintoköyhä ruoka voi pahimmillaan jopa heikentää valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten hyvinvointia: ravitsemustason laskiessa voimat parantaa omaa tilannettaan vähenevät entisestään.” – Maria Ohisalo, köyhyystutkija

 

 

Ja siis voi hyvänen aika miten hyvää tästä tuli! Lapsi ei ole vielä edes koskenut omaan annokseensa, huoh. Mutta hän onkin kipeänä, joten ei oikein mikään maistukaan. Juuri kun olin laittamassa tätä ruokaa kaverini ilmoitti että on odottanut Kelan päätöstä kolme viikkoa ja selvisikin että heillä on ollut väärä paperi eikä kukaan ole ilmoittanut mitään. Nyt hänellä ei ole tilillä yhtään rahaa ja joutuu odottamaan vielä vaikka kuinka kauan uutta liitettä ja päätöstä. Sanoin hänelle että tulee hakemaan meiltä edes ruokaa, ja annan hänelle mukaan loput tästä ruuasta jotta hän saisi jotain syötävää edes. Köyhä antaa vähästään, vai miten se menikään.

Olen sitä mieltä että ruoka-apu, kunnolliset ja helposti saatavilla olevat tuet ja kaikenlainen vähävaraisten tukeminen pitäisi olla valtion harteilla eikä kolmannen sektorin varassa. Silti tällaisille Vennerin kaltaisille palveluille on huutava pula ja näistä on joillekin ihan korvaamaton apu. Usein joulun aikaan kaikenlaiset avustukset auttavat perheitä, mutta köyhyyttä on vuoden ympäri. Sen takia tällainen apu on ihan super juttu.

 

Vennerin sivuilta:

Hyvinvointivaltiomme on taitekohdassa. Suuri osa suomalaisista voi paremmin kuin koskaan, mutta huolestuttavasti osa jää jälkeen positiivisesta kehityksestä.

 

  • Väestöryhmien väliset terveyserot Suomessa ovat länsimaiden jyrkimpiä.
  • Ylimmän ja alimman tuloviidenneksen elinajan odotteen eron arvioidaan olevan keskimäärin 10 vuotta.
  • Suomessa noin 110 000 lasta elää köyhyydessä.
  • Ruoka-apua jakavien kokemusten mukaan leipäjonot kasvavat jatkuvasti.
  • Kansallisen ruoka-apututkimuksen mukaan suomalaisissa leipäjonoissa käyvistä kolmannes on lapsiperheitä (Ohisalo & Saari 2014).
  • Ruoka-apuun liittyvässä keskustelussa puhutaan harvemmin jaetun ruoan ravitsevuudesta.
  • 92% leipäjonojen asiakkaista pitää ruoka-apua välttämättömänä.

 

Miten voin auttaa?

Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä pääkaupunkiseudulla minkä jälkeen on tarkoitus laajentaa toimintaa muuallekin Suomeen. Voit auttaa ostamalla kokonaisen ruokakassin (90€) tai alken 15€. Linkki kauppaan täällä. Voit jakaa Vennerin sivua somessa ja kertoa siitä ystäville, jos ei ole varaa auttaa taloudellisesti. Haluaisin että tämä palvelu leviäisi niin laajaan tietouteen kuin mahdollista, koska mielestäni tämä on ihan huippu juttu!

 

Miten voin hakea ruoka-avustusta itselleni?

Kassin voi saada jos kuuluu Hope ry:n asiakasrekisteriin.

”Avustusperheet valitaan yhdessä Hope Ry:n kanssa heidän olemassa olevista asiakasperheistään. Hopen ammattitaitoinen henkilökunta on tavannut jokaisen perheen henkilökohtaisesti ja he toimivat Kela-korttien avulla. Avustuskassin saavat kokkailuun motivoituneet perheet, ketkä kaipaavat terveellistä ruokaa osaksi arkeaan. Näin ruokakassi jo lähtökohtaisesti löytää perille perheeseen missä sitä on toivottu ja raaka-aineet tulevat varmasti käyttöön.” -Venner

Hopen asiakkaaksi voi liittyä täältä. Tällä hetkellä tosiaan palvelu toimii vain pääkaupunkiseudulla, ja vielä aika pienimuotoisesti. Vennerin kautta on ostettu tällä hetkellä noin 300 ruokakassia.

 

Tässä vielä resepti tämän päiväiseen ruokaan:

 

Linssibolognese:

1/4 kukkakaali

1,5 dl punaisia linssejä (liotettuna, jos mahdollista)

1-2 sipulia

3 valkosipulinkynttä

2,5 dl vettä (tai n. 4,5 dl jos et ole liottanut linssejä)

70g tomaattipyrettä

1 prk/400g tomaattimurskaa

1 kasvisliemikuutio

1/2 purkki pieniä kapriksia (nämä jätin pois ja annoin mun äidille purkin, kun en yhtään tykkää kapriksista. Sori!)

2 dl kookosmaitoa

1/2 nippu tuoretta persiljaa

neitsytoliiviöljyä paistamiseen

 

Perunamuusi:

1 kg perunoita

1 palsternakka

1-2 rkl neitsytoliiviöljyä

suolaa ja pippuria

 

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Pettymyksensietokykyä etsimässä – yksi peruttu lomareissu ja tilalle tullut kurkunpääntulehdus

Meidän piti huomenna lähteä pitkään odotetulle Tukholman risteilylle. Lapsen kanssa laskimme päiviä lähtöön ja suunnittelimme että menemme laivalla heti pallomereen. Olin onnistunut uudesta työpaikasta pyytämään 1,5 päivää lomaakin.

Mutta viime yönä menivät kaikki suunnitelmat harakoille, kun lapsi sairastui. Hän ei saanut henkeä kunnolla yöllä, yski ja itki ja heräili pitkin yötä. Kävimme aamupäivällä lääkärissä ja ainakin yksi diagnoosi saatiin heti – kurkunpääntulehdus. Lepoa ja ohje lähteä suoraan lastenklinikalle jos yöllä ei saa henkeä. Ensiapuna toimii kuulemma se, että vie lapsen parvekkeelle kylmään ilmaan, sen pitäisi helpottaa hengittämistä. Jos ei muuten helpota täytyy mennä sairaalaan ja pian.

Lisäksi kävimme labrassa ottamassa nieluviljelyn ja verikokeita joita yleensä lapsi on pienestä pitäen antanut ottaa todella hyvin. Nyt hän oli kipeä, väsynyt ja kiukkuinen ja alkoi huutamaan ettei halua. Koko labran odotushuone aivan varmasti kuuli kuinka hän huusi. Lopulta kun toinen hoitaja tuli paikalle avuksi, saimme otettua näytteet puoliväkisin. Ihan kamalaa kuunnella lapsen huutoa että ”ei ei en halua, päästäkää pois, musta vuotaa vertaaaa eiii!” Näissä tilanteissa on niin tärkeää että henkilökunta osaa ottaa vastaan pienen potilaan. Toinen hoitajista otti lapsen napakasti vastaan, sanoi lempeästi että nyt otamme näytteen, ei ole hätää. Ja sitten näyte saatiin otettua.

Nyt lapsi lepää sohvalla katsomassa piirrettyjä, ja yritän päästä yli pettymyksestäni peruuntuneesta mini-lomasta.

 

 

”Olen viime aikoina yrittänyt opetella pettymyksensietokykyäni. Masentuneena helposti menee sellaiseen tilaan, että kun tulee pienikin vastoinkäyminen tuntuu että kaikesta rankaistaan.”

 

Jotain pahaa olen väistämättä tehnyt, kun koko maailma on minua vastaan? Kun ajattelee näin, lähtee mahdollisesti pitkäkin pessimistinen ajatusten noidankehä, ja on lopulta sitä mieltä ettei maailmassa ja elämässä ole mitään hyvää.

Olen kovasti tehnyt töitä sen eteen, että tiedostan nämä asiat, ja pystyn vähän vaikuttamaan siihen etten jää vellomaan kurjia asioita. Kerroin vähän aikaa sitten instassa lukeneeni Maria Nordinin päivityksiä (synnytys)masennukseen liittyen. Nordin oli sitä mieltä että omia aivokemioita ja ajatusmallejaan pystyy muokkaamaan itse ja pohtii että onko synnytyksen jälkeinen masennuskin osittain niin yleinen, koska sitä mainostetaan ja markkinoidaan äideille neuvoloissa niin paljon?

 

Jälkimmäiseen voisin sanoa että oman mielipiteeni mukaan a) synnytysmasennusta ei todellakaan mainosteta liikaa eikä sitä ennaltaehkäistä mitenkään, ainakaan minun neuvolassani siitä ei puhuttu sanallakaan ja b) en tosiaan usko että ihmismieli päättää masentua sen takia että sitä markkinoidaan ”liikaa”. Päinvastoin, minusta aiheesta puhutaan liian vähän mikä aiheuttaa sen että aihe on tabu edelleen, moni synnytysmasennus jää diagnosoimatta ja äidit jäävät pois avun piiristä sen takia.

 

Siinä olen Marian kanssa samaa mieltä että omaan mieleen pystyy kyllä vaikuttamaan osittain, ihan kuten itsekin olen opetellut joistakin ajatusmalleista pois, tai ainakin vähentämään niitä. Olen aiemmin syyllistänyt itseäni todella paljon kaikesta, ja sitä olen onnistunut pikkuhiljaa vähentämään. Se on tosin vaatinut sen että olen saanut siihen apua terapiasta ja erilaisista self help -kirjoista ja netti-artikkeleista joita olen tässä vuosien aikana selaillut. Ja kaikista tärkein kriteeri että olen tähän pystynyt, on se, että voin paremmin, koska pahimman masennuksen ollessa päällä ei kykene auttamaan itseään. Silloin keskittyy vain ja ainoastaan siihen että selviää tunti eteenpäin kerrallaan, että saa itsensä pysymään hengissä. Moni laittoi minulle viestiä Nordinin päivityksen jälkeen että olivat pahoittaneet mielensä hänen sanoistaan. Voisin tästä aiheesta kirjoittaa paljon lisääkin, mutta en taida nyt jaksaa.

Tänään olen joutunut taas opettelemaan sitä että minua ei rankaista mistään, eikä kukaan voi sille mitään että lapsi sairastuu juuri ennen reissua. Ei auta, että on pahoilla mielin asiasta. Ei auta, että vituttaa. Ei auta, että tekee mieli mennä peiton alle nyyhkyttämään. Toki voi kaiken tämän pahan olon ottaa vastaan, tunnistaa ja tiedostaa, mutta sitten täytyy päästää irti. Pitää yrittää päästä tämän tunteen yli ja alkaa suunnittelemaan seuraavaa reissua, ja toivottavasti pääsemme vielä tämän vuoden puolella Tukholmaan.

Hoen mielelleni, että ei se haittaa! Saa vituttaa, mutta hei elämä jatkuu!

 

Mitä teille kuuluu?

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Yksinhuoltajan pää on niin täynnä muistilappuja, että aina välillä jotain unohtuu…

Pliis sanokaa, että muutkin vanhemmat unohtavat jatkuvasti jotain mitä piti tehdä tai ottaa mukaan töihin? Laput myöhässä päiväkotiin, retkipäivä unohtunut, kotiavaimet väärän takin taskussa ja niin edelleen?

Toissapäivänä poikani oli menossa kaverisynttäreille. Tarkoitus oli mennä työpäivän jälkeen hakemaan lapsi päiväkodista, syöttää joku välipala hänelle ja viedä juhliin. Olin poikkeuksellisesti osannut ennakoida ja olimme ostaneet lahjan jo edellisenä viikonloppuna, lahja oli pakattuna ja muistin ottaa sen mukaan laukkuuni töihin. Lapsella oli mukana päiväkotirepussaan taskulamppu joka piti ottaa mukaan, koska juhlien loppupuolella oli tarkoitus mennä läheiseen metsään, ”hirviömetsään”.

Olin todella fiiliksissä siitä, että olin muistanut kaiken, koska olin aivan varma että unohtaisin ottaa lahjan tai taskulampun tai lapsen päiväkotirepun mukaan aamulla (ja olinhan muistanut lapsenkin viedä päiväkotiin…). Meillähän on kotona käytössä eteisessä liitutaulu ja jääkaapin ovessa muistilappu-systeemi jotta muistaisin huolehtia kaikesta.

 

Masennus ja väsymys sekä muuten vain yleinen hömelö-pääni aiheuttaa sen, että välillä en muista edes omaa nimeäni tai lapsen syntymävuotta.

 

 

Työpäivän jälkeen hain lapsen päiväkodista ja vein hänet lähikauppaan syömään lihiksen. Siinä kaupan penkillä istuessamme, lapsen mussuttaessa lihistään, tuli kassalle joku mies joka alkoi raivoamaan kun oli ostamassa pari kaljaa ja lahjakortilla ei ollutkaan saldoa enää. Katselimme kun hän lopulta alkoi kiroilemaan, huutamaan ja uhkailemaan henkilökuntaa. Poikaa ei onneksi pelottanut, vaan hän totesi että ”se mies sano aika monta kertaa vittu, niin ei saa tehdä”. Voi apua. Ja sitten bussiin ja synttäreille.

Istahdimme bussiin ja lapsi alkoi kiukuttelemaan että haluaa kotiin ja väsyttää. Eikä ihmekään, kun on takana jo kymmentuntinen tarhapäivä. Olin itsekin aivan poikki, eikä välikohtaus kaupassa parantanut olotilaani.

 

Bussissa tajusin että olemme menossa väärään suuntaan. Jäimme bussista pois lapsen kiukutellessa, että miksi olemme taas hänen päiväkotinsa kohdalla, mennäänkö takaisin tarhaan!?

 

Lopulta olimme oikeassa bussissa ja pääsimme juhliin, 20 minuuttia myöhässä. Katsoin muita lapsia ja tajusin että ei ole totta, nyt mokasin. Kaikilla muilla lapsilla oli naamiaisasut päällä, koska teemana oli hirviöt ja Halloween. Eih. Miten ei voi tajuta, että pitää olla naamiaisasu päällä, kun se luki kutsussakin! Minulla oli jo liikaa muistilappuja päässä, eikä tämä tieto mahtunut aivoihini enää. Synttärisankari juoksee poikaani kohti ja huudahtaa ”Noel miksi tulet niin myöhään, ja saanko jo nähdä mikä asu sulla on päällä!”, ja olin vajota maan rakoon häpeästä ja syyllisyydestä. Sönkötin jotain, että pojalla ei nyt ole asua ja anteeksi että olemme vähän myöhässä.

 

Tällaisina hetkinä kiroan sitä että olen yksin vastuussa meidän elämämme pyörittämisestä. Se on ajoittain todella rankkaa, ja kun jotain unohtuu ei voi syyttää kuin itseään.

 

Huoh. Eihän se maailmanloppu ole, etenkään lapsen mielestä että näin kävi. Heillä oli ollut huippukivat syntymäpäivät ja minä sain paljon kaivatun vapaan hetken.

En voi sille silti mitään, että vaadin itseltäni edelleen niin paljon. Kun yksin pyörittää arkea kahden ihmisen edestä on väistämätöntä että jotain joskus unohtuu. Välillä vain tuntuu siltä että unohdan ihan liikaakin asioita. En vain kykene pitämään kaikkia lankoja käsissäni jatkuvasti. Tuntuu että aivoni ovat täynnä henkisiä muistilappuja, jotka sekoittuvat päässäni päällekkäin ja pinoon. Usein olen uupunut pelkästä ajatuksesta, että koko ajan pitäisi olla muistamassa jotain. Tiedän, tiedän, ei elämä ole niin vakavaa eikä kaiken pidäkään olla täydellistä. Mutta SILTI. Yksinhuoltajan syyllistävä sormi osoittaa aina sitä kenen vika unohtaminen on – eli itseeni.

Väsyneenä se sormi osoittaa pienimmistäkin jutuista, ellei tajua pysäyttää niitä ajatuksia ja koittaa ajatella, että olen ihan hyvä näinkin. Vaikka unohtelen asioita koko ajan.

 

Välillä tosin naurattaa, kun kotimme ja kalenterini on täynnä erinäisiä muistutuksia. Jos on jotain todella tärkeää muistettavaa, muistutus on kännykässä, taskukalenterissa, eteisen liitutaulussa, jääkaapin ovessa, keittiön pöydällä ja viimeisenä ulko-oven sisäpuolella.

 

Mietin välillä että onkohan masennus ja univaje pilanneet aivoni muistikapasiteetin loppuiäkseni? Sen takia en uskalla sanoa että ”selvisin masennuksesta”, koska uskon että masennus tulee tästä lähtien aina vaikuttamaan minuun jollain tapaa. Mutta sen kanssa on vain pakko oppia elämään.

 

Sehän ei tee minusta huonompaa ihmistä, vaan se tekee minut, noh, minuksi.

 

Kuulostaako tutulta? Mitä olet viimeksi unohtanut, mikä hävettää vielä jälkikäteenkin?

 

 

 

LUE MYÖS:

Kun työtön äiti työllistyy – miten arki muuttuu?

 

 

 

Tylsä arki on ihanaa!

Tylsä arki on ihanaa!

Palasin juuri takaisin töihin kahden viikon sairasloman jälkeen. Nilkkani nyrjähti, ja jouduin kotiin lepuuttamaan jalkaa. Mietin kotona ollessani, miten paljon tykkään uudesta arkirutiinistamme ja työstäni. Olen saanut todella paljon positiivista palautetta työkavereiltani ja esimieheltäni. Tuntuu niin siistiltä, että työtäni ja minua arvostetaan!

Mietin myös sitä että miten paljon olen muuttunut viimeisen 5-7 vuoden aikana. Entinen poikaystäväni aina nauraa minulle, jos olen jakanut facebookissa paljon lapseen tai äitiyteen liittyviä statuksia. Ennen kuin itse sain lapsen, olen hänellekin kärkkäästi kommentoinut, että eikö niillä äideillä ole mitään muuta elämää kuin kertoa facebookiin lapsensa kakkavaipoista ja huonosti nukutuista öistä. Eikö ole vähän säälittävää että äidiksi tultuaan ei ole enää kiinnostunut mistään muusta kuin omasta vauvasta?

En olisi tosiaan osannut kuvitella, miten paljon äitiys ja oma lapsi kääntää ympäri koko elämän ja ajattelutavan. Yhtäkkiä olin itse se tylsä äiti, joka elää täysin omassa kuplassa johon kuuluu vain ne kakkavaipat ja niiden koostumuksen ihmettely, huonosti nukutut yöt ja sormiruokakokeilut. Ja ne tylsät facebook-statukset.

Miten olen päätynytkin nyt siihen, että tylsä, ennakoitava arki on ihanaa?

Nuorena ajattelin, että perhe-elämä on tylsintä ikinä

Muistan kuinka parikymppisenä ajattelin, että maailman tylsin kohtalo elämälle olisi se että olisin vain äiti. Minulla olisi kaksi lasta, mies, auto, omakotitalo ja pari kissaa. Hyi hitto, siis miten masentavaaa! Lapsen saamiseen loppuu oma elämä.

Näin tulevaisuudessa kuitenkin itseni aina äitinä, mutta minä en olisi tylsä äiti. Olisin ihan erilainen kuin ne muut tylsät äidit. Olisin tosi cool mutsi joka vain matkustelee lastensa kanssa eikä ainakaan ostaisi ikinä omakotitaloa. Miten tylsää, että joutuisi olemaan kiinni jossain paikassa ikuisesti! Muistan kun olin kaverin lapsen syntymäpäiväjuhlissa, ja olin sieltä lähdössä baariin myöhemmin illalla. Eräs äiti kommentoi minulle säälivään sävyyn että eikö pitäisi jo hankkia niitä lapsia eikä vain juosta baareissa. Hän ei ainakaan enää jaksa baarissa juosta. Muistan kun ajattelin närkästyneenä, että tuollaista äitiä minusta ei koskaan ainakaan tule, joka mollaa lapsettomien sinkkujen elämää. Aistin tässä äidissä katkeruutta vapaudestani, ja muistan kuinka pelkäsin että minusta tulee katkera, kotiin kahlittu äiti.

Tavallaan tuo ajattelutapa tuntuu nyt vähän naurettavalta, mutta on siitä edelleen jotain perääkin (tosin, en edelleenkään katso asiakseni arvostella lapsettomien elämää tai valintoja). Minulla on lapsi, mutta ei miestä, omakotitaloa, autoa eikä kissojakaan. Nyt olen vain tajunnut sen, etteivät nuo asiat ole mitenkään itsestäänselvyys. Ennen kuin tulin raskaaksi olin ollut jo 8 vuotta sinkkuna. Mietin silloin monesti kun lähestyin kolmen kympin ikää, että enkö koskaan tapaakaan ketään, jonka kanssa tehdä niitä lapsia. Ja niin tapasinkin, mutta se oli vain lyhyt suhde ja päädyin yksinhuoltajaksi.

Nyt olen 4-vuotiaan lapsen sinkkuäiti, joka asuu kaupungin vuokra-asunnossa, ja elää juuri sitä tylsää, rutiininomaista arkea mitä silloin nuorena paheksuin. Ja tiedättekö mitä – minä tykkään siitä!

 

Minusta ei ainakaan tule äitiä, jonka maailma on vain ja ainoastaan vauva!

En aiemmin ole voinut mitenkään ymmärtää miten äidiksi tultuaan naiset unohtavat itsensä täysin. Oman lapsen saatuani ymmärsin että se ei välttämättä ole edes mikään valinta, vaan pakko. En pystynyt ensimmäisen vuoden aikana tekemään omia juttuja kun olin niin kiinni lapsessa, olin masentunut ja niin pohjattoman väsynyt. Se mitä en myöskään aiemmin ymmärtänyt oli se, että oman lapsen saatuaan sitä ei edes halua välttämättä olla kiinnostunut muista asioista kuin omasta lapsestaan. Se oma lapsi on vain niin parasta maailmassa, eikä mikään muu ole niin ihmeellistä kuin seurata tämän kasvua. Sitä todellakin siirtyy eräänlaiseen kuplaan missä on vain minä ja vauva.

Olin vaikean valinnan edessä – joko postaisin vauvastani uutisia facebookin uutisvirtaan tai sitten en postaisi mitään! Facebookini siis täyttyi päivityksistä, joissa valitettiin huonosti nukuttua yötä, sitä että lapsi oppi juuri kääntymään, ja sitä että nyt olemme aloittaneet sormiruokailun. Mikä klisee olinkaan! Apua! Se oli yksinkertaisesti niin, että koko maailmani täyttyi vain vauvajutuista, halusin tai en. Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, miten se olikaan niin totta, että joutuu vauvakuplaan jossa mikään muu ei ole niin tärkeää kuin oma vauva, edes minä itse.

 

Lue myös: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

 

Vaikka olisin halunnutkin omaa elämää vauvan hoidon lisäksi, se oli aina työn ja tuskan takana. Piti hankkia hoitaja ja jostain energiaa ja mielenkiintoa tehdä jotain muuta. Kun sitten sain hoitajan ja se päivä koitti kun olisin saanut tehdä niitä omia juttuja mietin että mitäköhän ihmettä tekisin. Mitä edes tein vapaa-ajallani ennen lasta? Miksi en tehnyt enemmän kaikkea kun sitä vapaa-aikaa oli niin ruhtinaallisen paljon!? Usein kun sain omaa aikaa menin suoraan nukkumaan. Voi miten tylsä minusta oli tullutkaan.

Lapsen saatuani kävin myös baarissa, ja juhlimassa, mutta jokin oli auttamatta muuttunut. Ei ole kivaa käydä juomassa, kun tietää että seuraavana päivänä pitää olla skarppina lapsen kanssa. Myös monen vuoden univelka tekee sen että haluaa mieluummin vapaa-ajalla nukkua kuin valvoa juhlimassa puoli yötä. Kyllä, niin tylsää!

Taakse olivat väistämättä jääneet baari-illat jatkoineen ja kolmen päivän juhlimiset. Muistan elävästi, kuinka lähdimme muiden lapsiperheiden kanssa kesällä Alppipuiston konsertista kotiin ja juhlivat ihmiset tulivat meitä vastaan. Yksi mies sanoi kovaan ääneen pulloa nostaen: ”Lapsiperheet lähtee, bileet alkaa!”. Minua itketti. Tätäkö elämäni nyt oli, ulkopuolinenkin näkee kuinka tylsä olin?

 

 

Kun tylsästä arjesta tuleekin kivaa

Aiemmin tosiaan ajattelin että arki ja rutiinit ovat tylsintä mitä on olemassa. Ajattelin niin myös vauvavuoden aikana, kun oli vaikea sopeutua säännölliseen rytmiin. Kun olin masentunut, oli kaikki mitä tein työn ja tuskan takana, joten olen oppinut arvostamaan tylsää, tavallista arkea. Arkea, jolloin sängystä nouseminen ei ole vaikeaa. Arkea, joka ei ole täynnä ahdistusta ja pimeyttä.

 

”On ihanaa, kun on tylsää. On ihanaa kun ei ahdista ja masenna!”

 

Etenkin nyt kun aloitin säännöllisen päivätyön olen alkanut arvostamaan rutiineja. Meidän arki on tavallista ja rutiininomaista, mutta se luo turvaa. Lapselle, mutta myös minulle. Tiedän monelta heräämme, monelta lähdemme päiväkotiin ja töihin, monelta tulemme kotiin ja milloin on iltapala. Ihanan ennakoitavaa ja turvallista!

Parasta tässä uudessa arjessamme on se, kun lapsi nukkuu täydet yöt enkä ole kuolemanväsynyt aamulla. Huomaa että olen selvästi herännyt henkiin monen vuoden univelan ja masennuksen kuopasta. Parasta on myös se, kun jaksan olla töissä. Pelkäsin etukäteen, että miten jaksan kokopäivätyötä. Kun hengailemme lapsen kanssa arkisin ennen kuin hän menee nukkumaan, jaksan olla läsnä paremmin. Kun emme ole 24/7 yhdessä tuntuu että se aika mitä vietämme yhdessä on oikeasti laatuaikaa.

(Okei, ei sitä aina jaksa ja hermo menee, laitan lapselle laatuajan sijaan telkkarin päälle ja torkun sohvalla, mutta noin niinkun periaatteessa jaksaa…!)

 

Kun on kokenut masennuksen, osaa arvostaa tylsyyttä

Olen kokenut vauvan kanssa arjen, joka oli todella haastavaa kaikin puolin. Muistan kun olin hoitovapaalla, ja koin lapsen kanssa kahdestaan vietetyn ajan usein tosi ahdistavana. Sen jälkeen koin todella huonoa omaatuntoa siitä että tylsistyn ja ahdistun oman lapseni kanssa – ja se lisäsi vuorostaan ahdistustani. Oli tosi rankkaa olla lapsen kanssa koko ajan yhdessä, eikä kukaan tullut kotiin töistä ja päästänyt minua vapaalle. Olin yksin lapsen kanssa, joten minä hoidin aivan kaiken 24/7, hirveillä univeloilla.

Nyt kun elämä on alkanut helpottaa monin tavoin, osaan arvostaa sitä että arki on rutiininomaista ja tylsää.

Tylsä arki onkin hei kivaa!

 

 

TE-toimiston johtaja: aktiivimallissa ja yrittäjyyskokeilussa ei ole ohjeita!

TE-toimiston johtaja: aktiivimallissa ja yrittäjyyskokeilussa ei ole ohjeita!

Annoin taannoin haastattelun yrittäjyyskokeilusta Lännen Medialle, johon kuuluu mm. Aamulehti, Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Kaleva ja Turun Sanomat. Useimmat verkkojulkaisut ovat maksumuurin takana, mutta Pohjalaisesta bongasin minun tekemäni viiden kohdan korjauslistan terveisinä Kelalle ja TE-toimistolle. Myös Keskipohjanmaa-lehdestä löytyy pidempi haastattelu. He olivat myös saaneet edellä mainitut tahot vastaamaan näihin minun parannusehdotuksiini, ja luettuani ne en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Päätin tehdä vielä jutun, missä vastaan näihin vastauksiin.

Nämä viisi kohtaa on siis lainattu tuosta Pohjalaisen artikkelista, ja alimpana aina minulta vielä kommentti artikkelin vastaukseen.

1. Nopeampia päätöksiä

”Kun virastot eivät tee päätöksiä kohtuullisessa ajassa, se rasittaa asiakkaan hermoja ja lompakkoa. Siksi Pehkonen haluaisi lisää työntekijöitä sekä Kelaan että työvoimatoimistoon.”

TE-toimisto vastaa:

Uudenmaan TE-toimiston johtaja Jarmo Ukkonen ymmärtää Tinna Pehkosen kokemuksia, mutta muistuttaa, että laki työttömyysturvasta on tiukka. Selvityksiä joudutaan vaatimaan. Keväällä ja kesällä käsittelyssä on ollut ruuhkaa.

– Olen ehdottomasti samaa mieltä, että työttömyysturvaa koskevat päätökset pitäisi tehdä niin nopeasti kuin mahdollista. Tämän turvaamiseksi esimerkiksi Uudenmaan TE-toimisto lisäsi työttömyysturvayksikössä työskentelevien määrää.

vastaukseni kommenttiin:

Aijaa, niinkö? Vai että lisäsi työntekijöitä, ei ainakaan tämän kevään aikana huomattu ollenkaan, itse asioin juuri nimenomaan Uudenmaan TE-toimiston kanssa. Jos käsittelyajat ovat yli kuukauden, se on ai-van liian pitkä aika odotella päätöstä! Olisin mielelläni kuullut tähän vastauksen tyyliin: ”olemme todella pahoillamme edelleen venyvistä käsittelyajoista, ja olemmekin jo suunnitelleet ottavamme lisää työntekijöitä, jos jonot edelleen ovat näin pitkiä.”

2. Selkeämmät säännöt

”Kun Pehkonen haki yrittäjyyskokeiluun, hän törmäsi siihen, että päätöksiä tekevät työntekijätkään eivät tienneet, mistä on kyse. Jokainen virkailija vastasi eri lailla, vaikka kysymys oli sama.

– Ei riitä, että kysymykseen saa vastaukseksi ”en tiedä” tai ”ehkä”, kun on kyse ihmisen toimeentulosta.”

TE-toimisto vastaa:

Yrittäjyyskokeilu, johon Pehkonen osallistui, aiheutti viranomaisille päänvaivaa, koska sen soveltamiseen ei ollut ohjeita. Sama kävi aktiivimallin kanssa, kun TE-hallinto ei osannut sanoa, mikä kelpaa aktivoinniksi ja mikä ei.

Jarmo Ukkonen on samaa mieltä siitä, että virkamieskunta pitäisi perehdyttää uusiin asioihin jo etukäteen, jotta ohjeistus olisi oikeaa.

– Valitettavan usein erilaiset päätökset ja lakimuutokset pamahtavat kentälle vaillinaisin ohjein.

VASTAUKSENI KOMMENTTIIN:

Niinpä, jopa TE-toimiston johtaja myöntää että tämä on hölmöläisen hommaa! Kukaan ei tiedä mistään mitään ja ihmiset kärsivät, koska hallitus haluaa rankaista työttömiä asettamalla hutiloiden tehtyjä aktiivimalleja. Mutta mikäs siinä, kunhan saadaan näennäisesti tilastot siistiksi, niin hallitus voi taputtaa itseään olalle hyvästä työstä.

Edelleen voi ihmetellä että miksi, MIKSI pistää eteenpäin hirveällä vimmalla lakialoitteita, joita ei ole tutkittu kunnolla? No tietysti siksi, että saadaan esille se, että hallitus kyykyttää työttömiä, niitä ryökäleitä jotka eivät tee mitään penniensä eteen. Ja kansa nyökkäilee että hyvä hyvä, oikein niille. Tehkööt jotain elantonsa eteen, kuten me muutkin! Onko oikein laittaa tuhannet ihmiset kärsimään näiden hutiloitujen päätösten takia? Veikkaisin, että Kelan ja TE-toimistonkin henkilökunta on saanut aimo annoksen asiakkailta paskaa niskaan tämän takia. Ei ole heidän syynsä, että hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan. Jos edes tutkitaan.

Lännen Median haastattelusta kuva

3. Keikkatyön tekemisestä helpompaa

”Osa-aikaisesti töitä tekevä voi saada soviteltua työttömyysetuutta. Palkkakuitin odottelu saattaa kuitenkin viivästyttää tukien maksua jopa puolitoista kuukautta. Näin kävi Pehkoselle, kun työnantajan it-ongelmien takia palkanmaksu oli myöhässä.”

Kela vastaa:

Kelan lakimies Eeva Vartio sanoo, että työttömyysetuutta on mahdollista saada ennakkomaksuna tällaisessa tilanteessa.

– Kela tekee arvion tuloista ja maksaa työttömyysetuuden arvion perusteella, kun asiakas toimittaa selvityksen työsuhteen kestosta, päivittäisistä työtunneista ja bruttopalkasta.

Hän myös toteaa, että esimerkiksi asumistukiasiassa Kelan tehtävä ei ole ottaa kantaa siihen, millaiset vuokrasopimukset asiakkaiden kannattaa tehdä.

– Tarvittaessa neuvomme, miten erilaiset vuokrasopimukset vaikuttavat tuen määräytymiseen.

VASTAUKSENI KOMMENTTIIN:

Onpa jännä, että soitin varta vasten Kelaan kysyäkseni voiko työttömyysetuutta maksaa ennakkomaksuna ja vastaus oli että ei pysty. Virkailija puhelimessa sanoi, ettei ole ihan varma voiko näin tehdä, joten hän pyysi toista työntekijää ilmoittamaan onnistuuko maksu, jos palkan määrä ja työtunnit ovat tiedossa. Mutta ei, ei voitu maksaa ennakkoon. Helppohan se on ylhäältä päin sanoa että näin se menee, kun käytäntö on usein sitten ihan jotain muuta.

Kelan tehtävä ei ole ottaa kantaa siihen millaiset vuokrasopimukset kuuluu olla, mutta silti oli neuvottu väärin jonka takia jouduin maksamaan takaisin tukia. Ei mennyt ihan putkeen tämäkään asia. Jos kysyn Kelalta, tarvitseeko meillä olla erilliset vuokrasopimukset, ja sanotaan että ei tarvitse, uskon silloin virkailijaa.

Kun kuukausia myöhemmin sanotaankin, että vuokrasopimus ei kelpaa tukea varten, kenen vika se silloin on? Ainakin minun tapauksessani sanottiin suoraan että syy oli Kelan eikä minun, kun oli neuvottu väärin. Silti jouduin maksamaan asumistukea takaisin monta sataa euroa.

4. Enemmän porkkanaa kuin keppiä

”Pehkonen oli tosi vihainen, kun virkailija vihjasi, että hänellä oli varmasti ollut jo aikaisemmin tuloja blogistaan ja käsitöistään.

– Tuntui nöyryyttävältä ja epäreilulta, että heti epäillään huijaamisesta, kun yrittää tehdä jotain elantonsa eteen.”

Kela vastaa:

Eeva Vartio muistuttaa 300 euron suojaosasta. Sen verran työtön voi ansaita kuussa, ilman että se vaikuttaa etuuden määrään. Sen jälkeenkin jokainen palkkana maksettu euro vähentää etuutta vain 50 senttiä.

vastaukseni kommenttiin:

Eihän tuolla suojaosalla ole mitään tekemistä sen asian kanssa, että minua syytettiin huijaamisesta? Tässä oli kyse siitä että työntekijä epäili minun pimittäneen tuloja työkkäriltä ja verottajalta. Jännä, ettei kukaan ota kantaa tähänkään asiaan. Haluaisin tehdä tästä valituksen, mutta en oikein tiedä miten ja minne.

5. Vähemmän ilmaistyöpaikkoja

”Pehkonen on ollut useita kertoja työharjoittelussa TE-toimiston kautta, mutta se ei ole koskaan poikinut oikeaa palkallista työpaikkaa. Nykyisen työnsä hän löysi tutun ihmisen kautta.

– Harjoittelijat toimivat yrityksille vain ilmaistyövoimana.

Oikeasti hyödyllisiin koulutuksiin taas on vaikeaa päästä. Pehkonen joutui hakemaan kolme kertaa, ennen kuin pääsi TE-toimiston yrittäjyyskurssille.”

TE-toimisto vastaa:

Jarmo Ukkonen puolustaa työharjoitteluja sillä, että moni pääsee niiden avulla työhön kiinni tai tutustumaan uuteen alaan.

– TE-toimisto ei missään tapauksessa tue mitään ilmaistyövoimaharjoitteluja, vaan niillä pitää aina olla jokin peruste. Jos tällaisia nousee esiin, ne tutkitaan heti. Tukia myönnetään vain sellaisille työnantajille, jotka toimivat tässä asiassa oikein.

vastaukseni kommenttiin:

Olisin mielelläni lukenut ihan tilastoja tähän asiaan liittyen, että kuinka moni oikeasti saa työpaikan harjoittelun jälkeen. En ainakaan itse löytänyt netistä helposti mitään virallista tietoa. Uskon että tässäkin Jarmo Ukkonen yrittää vain pestä kätensä asiasta toteamalla että kyllä niitä töitä saa. Ainakin tämän Uusi Suomalaisen vuoden 2009 uutisen perusteella vain 12,3% työharjoittelijoista työllistyy harjoittelun jälkeen. Miksi pitäisi palkata joku, kun ilmaiseksikin saa?

Tukia myönnetään vain sellaisille työnantajille, jotka toimivat tässä asiassa oikein.” Sallikaa minun nauraa! Täältä voi lukea jutun missä nainen haki palkkatyöhön Vero Modaan, ei päässyt, mutta työkkäri ehdotti vähän sen jälkeen samaan paikkaan työharjoittelua ilmaiseksi. Näitä tapauksia riittää. Saku Timonen on monesti myös kertonut kuntouttavan työtoiminnan ja työharjoitteluiden olevan mielivaltaista orjatyötä.

Asiasta on monesti mediassa puhuttu, mutta eihän tähän ongelmaan tartuta oikeasti. Sen sijaan tehtaillaan kaiken maailman aktiivimalleja työttömien pään menoksi. Kansan Uutisissa kirjoitti Jarno Strengell hyvän näkökulman vuonna 2017 työharjoitteluista:

”Ongelmana lisääntyvässä työharjoittelussa on se, että osa työnantajista käyttää työharjoittelu- ja tukityöllistämismahdollisuuksia hyväkseen eli sama työnantaja ottaa vuodesta toiseen harjoittelijoita paikkaamaan henkilöstövajetta ja irtisanottuja työntekijöitä, eikä työnantajalla ole aikomustakaan lisätä vakituisten työntekijöiden määrää.” Jarno Strengell, Kansan Uutiset

Onko meillä toivoa siitä että asiat joskus muuttuisivat? Voiko kansanedustajat saada ikinä aikaiseksi sellasia lakeja että työttömiä ei rankaistaisi, ja yhteiskunta ei pitäisi työttömiä saamattomina luusereina? En tiedä, tuntuu samalta kuin hakkaisi päätä seinään, mutta onneksi olen vielä toistaiseksi kovapäinen.

Tällä hetkellä aktiivimalli ei koske minua, ainakaan ensi vuoden toukokuuhun asti. Sen jälkeen työsopimukseni loppuu enkä tiedä jatkuuko se, ja joudun taas pelkäämään pääni puolesta. Toisaalta meidän kaikkien pitäisi pelätä, koska saatamme kuka tahansa joutua työttömäksi milloin tahansa.

 

Oletko kokenut jotain samanlaista TE-toimiston tai Kelan kanssa asioidessasi? Kommentoi alle, jos olet!

 

LUE LISÄÄ:

Työttömien aktivoitumista vaaditaan – mutta mitä tapahtuu kun aktivoituu?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Usein kun kerron olevani masentunut ja ahdistunut ihmiset ovat ihmeissään. Eeei, ethän sinä voi olla, sinähän olet aina niin iloinen ja aktiivinen!

Masennus ja muut mielenterveysongelmat näyttäytyvät eri ihmisillä eri tavoin. Masennus diagnoosina on niin erilainen eri ihmisillä, ja se vaikuttaa ihmisiin niin eri tavoin. Jotkut voivat maata sängyssä toimintakyvyttömänä, ja se onkin varmasti se yleisin mielikuva mitä masentuneesta ihmisestä on.

Tänään, 10.10.2018, vietetään Maailman mielenterveyspäivää. Ajattelin sen kunniaksi jakaa taas kerran omaa kokemustani masennuksesta, ja siitä miten edelleen masennuksen ympärillä on paljon ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloja.

”Maailman mielenterveyspäivän 10.10. iltana klo 18 jälkeen valaistaan vihreällä rakennuksia, ikkunoita tai vaikkapa itselle tärkeitä esineitä. Vihreällä valaisemisella on symbolinen merkitys stigmaa vastaan. Kun valaiset vihreällä, näytät kaikille tasa-arvoisesti vihreää valoa diagnooseista riippumatta ja olet mukana edistämässä avoimempaa keskusteluympäristöä.” – Mielenterveysseura

Eihän masentuneella voi olla puhdas koti?

Itse olen melkein koko ajan masennuksen kourissa kyennyt huolehtimaan kodista, itsestäni ja pojastani. Koti oli suhteellisen siisti (en tosiaan ole koskaan ollutkaan mikään siivousintoilija), meillä oli ruokaa ja vaatetta. Jaksoin värjätä hiuksiani ja välillä käydä tanssimassa baarissa. Alkuun ennen kuin sain masennuslääkityksen itkin usein lattialla tai sängyssä uupumusta, mutta lääkkeet saatuani sain toimintakykyä takaisin. Se ei silti tarkoittanut sitä että olisin ollut psyykkisesti kunnossa.

Vaikka ulkopuolisin silmin näyttäisi kaikki olevan kunnossa, ei voi koskaan tietää minkälaisia kamppailuja ihminen käy sisällään.

Masennus ei aina näy ulospäin

Kun lähden ulos kavereita tapaamaan tai leikkipuistoon lapsen kanssa en itke jatkuvasti. En näytä siltä että olen ahdistunut. Voin jutella muiden kanssa ja tehdä asioita, mutta kukaan ei näe sisälleni miten paljon ahdistun ihan tavallisista asioista. On vaikea ymmärtää että pelkkä suihkussa käyminen on hankalaa. Joskus saatan stressata viisi päivää sitä että pitäisi mennä suihkuun ja soittaa tärkeä puhelu, mutta en vain saa aikaiseksi. Ahdistaa liikaa. Mutta eihän sitä kukaan ulkopuolinen näe että minun on vaikea käydä suihkussa (no, paitsi ehkä silloin jos jo haisen pahalta, haha). Kun istun bussissa, kukaan ei näe minusta, että saatan olla paniikkikohtauksen partaalla.

Kuulen usein lauseen ”ethän sä näytä masentuneelta”, ja ihmettelen miltä näyttää masentunut ihminen? Vaikka tiedän että ihmiset eivät tarkoita kysymyksellä mitään pahaa, mietin mitä sillä tarkoitetaan. Joskus lääkärissäkin on sanottu että olen asiallinen ja minulla on hyvä ulosanti, pystyn huolehtimaan lapsestani kuitenkin, ja silloin tuntuu siltä että oloani vähätellään.

Mielenterveysongelmat koskettavat aika monia meitä suomalaisiakin, ja moni sinunkin tuntemasi ihminen saattaa kamppailla mielenterveyden ongelmien kanssa vaikka ei uskoisikaan päälle päin.

 

Lue myös: Saako äitien väkivaltaisuudesta puhua?

 

Saako masentunut olla iloinen?

Minusta tuntuu usein siltä että mielenterveysongelmia väheksytään. Jos jaksaa meikata, ylläpitää harrastuksia, nauraa ja olla sosiaalinen, onko silloin oikeus sanoa olevansa masentunut ja hakea sairaslomaa?

Minun oli vaikea tunnistaa masennusta, koska en ollut menettänyt toimintakykyäni täysin. Sen takia on mielestäni tärkeää puhua näistä ääneen, jotta mielenterveysongelmien moninaisuus tulisi esille. Masennus ei tarkoita sitä, että itkee jatkuvasti. Oireita on paljon.

 

 

Masentuneen kahdet kasvot

Itsestäni on usein tuntunut siltä, että laitan onnellisuus-naamion naamalle lähtiessäni ulos tai tavatessani tuttuja ja kavereita. Aina ei jaksa eikä halua kertoa kaikesta siitä paskasta, mitä sisältä löytyy. Silloin on helpompaa pistää ”terveen” maski päälle ja vastata kysymykseen että ”hyvää kuuluu!”. Aina ei myöskään voi olla varma siitä miten toinen osapuoli reagoi masennukseen, ja itsestäni tuntuu myös että pelkään sitä että muut alkavat suhtautua minuun eri tavalla. Samoin kuin yksinhuoltajuuden kanssa, joskus tuntuu että masentunutta jotenkin säälitään. En halua sääliä tai huomiota, vaan ymmärrystä.

Itse en enää häpeä masennustaustaani, vaan puhun siitä avoimesti. Aina ei näin kuitenkaan ole ollut, ja niistä asioista puhuminen on aiheuttanut minulle häpeää. On tuntunut, että en ole hyödyllinen yksilö tässä yhteiskunnassa, kun olen masentunut. Olen pelännyt että muut säälivät, arvostelevat ja pitävät minua huonompana ihmisenä. Sen takia puhun näistä asioista niin paljon nykyään, myös kaikkien heidän puolesta jotka eivät vielä uskalla.

Toivoisin että masennuksesta puhuttaisiin vieläkin enemmän, koska siitä ei voi puhua liikaa. Ihmisten ymmärrys kasvaa sitä mukaa mitä enemmän näistä puhutaan!

 

LUE LISÄÄ:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minulta on toivottu postausta taas liittyen masennukseen, enkä tosiaan olekaan siitä kirjoittanut vähään aikaan. Kesällä otin tarkoituksella etäisyyttä niin sanotusti vaikeisiin aiheisiin, koska välillä on pakko ottaa paussia raskaiden aiheiden käsittelystä.

Minulta kysyttiin instassa, miten selvisin masennuksesta. En kyllä yhtään tiedä miten, ja olenko tosiaan masennuksen paremmalla puolella jo? Väittäisin että olen, mutta en tiedä uskallanko. Hassua, että silloin kun aloitin blogin 2,5 vuotta sitten, olin paljon huonommassa kunnossa kuin nyt tänä päivänä. Täältä voit lukea ensimmäisen postaukseni Naiseuden Voima sivustolta, maaliskuulta 2017.

Selviääkö masennuksesta koskaan täysin? Olenko minä selvinnyt? Miten elämä on muuttunut? Tässä postauksessa pohdin asiaa.

Mistä tietää, onko parantunut masennuksesta?

Niinpä, se onkin todella hyvä kysymys! Syön edelleen masennuslääkkeitä, koska koen että ne tasaavat mielialan heittelyä. Mutta toisaalta käyn kokopäivätyössä ja koen jaksavani sitä ihan hyvin, vaikka olen jopa pienten lasten kanssa tekemisissä. Hoidan töissä uhmakiukkukohtaukset, syötän, nukutan, vaihdan vaippoja, komennan ja leikitän. Enhän jaksaisi sitä ollenkaan, jos olisin edelleen masentunut?

Masennus on niin salakavala sairaus, että on vaikea sanoa milloin on päässyt pahimman masennusvaiheen yli, vai pääseekö koskaan. Ihmisillä on muutenkin elämässä rankkoja kausia, hyviä ja huonoja päiviä. On paljon helpompaa diagnosoida murtunut ranne – röntgenillä katsotaan että hyvin on parantunut. Sitä ei voi mielenterveysongelmille tehdä.

Itselläni masennus on näyttäytynyt enimmäkseen aggressiivisuudella (lyhyellä pinnalla), olin itkuinen, voimaton, ja toivoton. Syyllistin itseäni usein siitä että olen huono äiti. Pelkäsin kaikkea pahaa mitä voisi käydä itselleni ja lapselleni. Olen kuitenkin jaksanut viimeiset 4,5 vuotta huolehtia jotenkuten itsestäni, kodistani ja lapsestani yksin. Kykenin siivoamaan, käymään kaupassa, jopa hoitamaan opinnot loppuun. Kukaan ulkopuolinen ei voisi ikimaailmassa arvata, että olen masentunut ja ahdistunut. Sitä kuulenkin usein – miten voit olla masentunut, kun olet aina niin iloinen?

Elämäni parasta aikaa. Samaan aikaan voin todella huonosti.

Kun voin paremmin, palaanko taas takaisin entiseen minääni?

Kun on käynyt läpi äidiksi tulemisen ja sen myötä uupumisen ja masennuksen, tuntuu mahdottomalta ajatukselta että palaisin omaksi itsekseni. Siihen minään, joka olin ennen raskautta ja ennen synnytystä. Elämä on muuttunut niin valtavan paljon viimeisen viiden vuoden aikana. Jo raskausaika tuntui muuttavan minua erilaiseksi sisältä ja ulkoa, joten tässä ei ole pelkästään käyty läpi masennus vaan iso elämänmuutos ja sitä kautta on pulpahdellut repullinen traumojakin ylös. Sen takia kutsuisinkin synnytyksen jälkeistä masennustani elämänmuutosmasennukseksi, tai elämänmuutosahdistukseksi. Ei ole tavatonta että raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen äidillä nousee ylös traumoja menneisyydestä ja lapsuudesta.

Ihminenhän tosiaan muuttuu koko ajan vanhetessaan muutenkin, joten haluaisinko edes palata entiseen minääni? En haluaisi! En sanoisi että olen iloinen masennuksestani, mutta on se opettanut paljon itsestäni asioita joita ehkä en olisi käsitellyt ilman tätä masennuksen syvää kuoppaa. Masennus vaatii ihmistä tonkimaan sisuksiaan, ja kaikkea sitä ikävää liejua mikä sieltä ylös nousee. Kukapa voisi muutenkaan palata siihen ihmiseen, joka oli vuosi sitten, viisi vuotta sitten?

Miten olen muuttunut masennuksen aikana ja sen jälkeen?

Masentuneena en usein ollut tunnistaa itseäni. Minne oli hävinnyt se optimistinen ihminen yhtäkkiä? Miksi olin niin pessimistinen, en uskonut tulevaisuuteen ollenkaan ja vain itkin ja raivosin? En nähnyt elämässä mitään hyvää, paitsi lapseni. Lapsi antoi voimaa jatkaa eteenpäin. Minulla oli todella synkkiä ajatuksia itseni ja vauvan satuttamisesta, asioita joita en ollut koskaan ennen ajatellut.

Masennus opetti minulle kantapään kautta sen, että apua on pakko pyytää, kun ei jaksa enää. Mieluiten ennemmin kuin liian myöhään. Olen aina ollut sen tyyppinen, että apua en tarvitse, minä pärjään itse ja osaan (tulee mieleen 2-vuotias lapsi, joka huutaa MINÄ ITE!, kun joku yrittää auttaa lapasia käteen). Olen opetellut kuuntelemaan varoitusmerkkejä uupumisesta, ja silloin pyydän apua, useimmiten menemme silloin vanhempieni luo jolloin apukäsiä on saatavilla, tai pyydän omaa aikaa itselleni.

Nykyään tuntuu että ole oppinut itsestäni aivan valtavan paljon. Osaan jollain tapaa arvostaa tylsää tavallista arkea ja rutiineja, asioita joita olen ennen inhonnut ja pitänyt maailman tylsimpänä asiana. Osaan arvostaa sitä kun elämä tuntuu kevyeltä eikä ahdista jatkuvasti.

Olen oppinut kuuntelemaan itseäni, ja hidastanut tahtia kun tuntuu että väsyttää liikaa. Arvostan yksin olemista ja omaa rauhaa. Aiemmin olisin kuollut tylsyyteen jos olisin joutunut koko viikonlopun olemaan kotona, ja nyt nautin siitä.

 

”Olen oppinut kieltäytymään asioista jotka eivät anna minulle voimaa tai mitään positiivista. Olen oppinut sanomaan ei.”

 

Nautin myös siitä että saan auttaa muita jotka ovat samassa tilanteessa kuin itse olin. Sen takia tämä blogi ja insta ovat tulleet minullekin tärkeiksi, koska saan jakaa muiden kanssa rehellisesti elämääni ja sillä tavalla toimia myös vertaistukena. Itse olen kokenut että vertaistuki on ollut tärkeimpiä asioita masennuksen keskellä. Tämä on yksi asia joka ei ole muuttunut minussa – olen aina halunnut auttaa muita tavalla tai toisella.

VAIKKA USEIN ITKINKIN AHDISTUSTA, ON MEIDÄN ELÄMÄSSÄMME AINA OLLUT NAURU HERKÄSSÄ.

Mitkä asiat ovat vaikuttaneet paranemiseeni?

Ihan ensimmäisenä – aika ja uni. Uskon että suurimpana asiana on juurikin tuo uni, koska kukaan ihminen ei jaksa kauaa jos ei koskaan nuku kunnolla. Kun aika kuluu ja lapsi kasvaa, hän osaa tehdä enemmän asioita itsekseen. Hän ei ole enää täysin riippuvainen minusta arkisissa asioissa kuten pukeminen ja syöminen. Tuntuu että mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän saan vapautta, omaa itseäni takaisin ja tilaa hengittää.

Uskon että olen onnistunut myös itse tekemään kovaa työtä oman pääni sisällä, että ajatusmallit ovat muuttuneet. Tähän ei pysty, jos ei tee kovasti töitä sen eteen, tai on aivan liian masentunut. Aiemmin syyllistin itseäni todella helposti kaikesta mitä olen tehnyt väärin, kunnes luin jostain kirjasta (älkää kysykö mistä, koska en tosiaankaan muista!) siitä, että omia negatiivisia ajatusmalleja voi alkaa muuttamaan.

Aina kun tunnen, että alan taas haukkumaan ja syyllistämään itseäni, annan sen ajatuksen tulla ja sen vastapainoksi olen keksinyt jonkun asian mistä kehun itseäni. Esimerkiksi:

”Hitto kun huusin lapselle aamulla, kun hän ei saanut tarpeeksi nopeasti vaatteita päälle.”

”Olen jaksanut tehdä ruokaa jo kolmena päivänä peräkkäin, ja pestä pyykkiäkin! Illalla otti päähän kun lapsi kiukutteli iltapesulle mennessä, mutta en hermostunut.”

Tällainen ajattelutavan muuttaminen vaatii töitä, mutta minun kohdallani se on auttanut siihen, että pääsee sellaisesta negatiivisen ajattelun kehästä vähän irti. Olen oppinut sen että jos työntää kaikki negatiiviset ajatukset johonkin syvälle mielen syövereihin, se vain pahentaa tilannetta. On parempi ottaa vastaan syyllistävä ajatus, tiedostaa se, ja sen jälkeen koittaa ajatella jokin hyvä juttu itsestään vastapainoksi. Itselläni tämä meni pienin, pienin askelin eteenpäin.

 

”Pakotettu positiivisuus ei todellakaan toimi.”

 

(Haha, en siis kestä. Juuri kun kirjoitin tuon yllä olevan lauseen, sanoi joku hahmo lapseni piirretyssä ”ajattele positiivisesti!” Ah, tätä elämän ironiaa!)

On todella mahdotonta sanoa mitään yleispätevää neuvoa että ”näin paranin”, koska ihmiset, tilanteet ja jokaisen elämänkaari on niin erilainen. Enkä ole mikään psykiatri, osaan kertoa vain omaa tarinaani ja toivon että joku saisi siitä vertaistukea tai jotain apua.

Rakkain pieni mies <3

Entä jos masennun uudestaan?

Tätä pelkään jatkuvasti, jos ei muuta niin alitajuisesti, etenkin nyt kun olen mennyt takaisin työelämään. Siinä ei auta mikään muu, kuin koittaa mennä eteenpäin ja kuunnella itseään. Jos kuulen yhtään uupumisen merkkejä itsessäni, on aika pysähtyä ja miettiä mitä voisin tehdä toisin.

 

”Voin myös kertoa läheisille, että voisivat tarkkailla uupumisen merkkejä koska niitä ei aina itsekään huomaa.”

 

Minusta tuntuu, että kun olen kerran masentunut, olen kamppaillut paniikkihäiriön ja ahdistuksen kanssa, se taipumus ehkä on ja pysyy minussa. Se vain vaatii sen, että minun pitää pitää huolta itsestäni. Pyytää apua, vaatia omaa aikaa ja tehdä arjessa asioita joista nautin. Töissä koittaa ottaa sen verran löysin rantein, ettei paahda joka hetki täysillä. Vähempikin riittää.

Mitä sanoisin ihmiselle, joka kamppailee masennuksen kanssa?

Sanoisin, että toivottavasti jaksat tsempata, ja jatkaa eteenpäin vaikka tuntuisi todella vaikealta. Joskus se aurinko alkaa paistamaan risukasaankin, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Jotkut ihmiset eivät pääse koskaan eroon masennuksesta, joten on turha sanoa yleispätevästi että ”kyllä se siitä” ja ”kohta paranet ja olet iloisempi”.

Itse osaan nyt sanoa että masennus on auttanut minua ymmärtämään itseäni paremmin. En sano että kaikella on tarkoituksensa, mutta useimmiten kamalista ja raskaistakin asioista voi lopulta löytää jotain hyvääkin. Ja sanotaanko, että jotkut asiat nyt vain ovat ihan suoraan sanottuna paskaa eikä niitä voi kääntää mitenkään päin hyväksi. Mutta sekin on ihan okei. On ihan tervettä joskus sanoa että paska juttu kävi, mutta eteenpäin mennään.

Sanoisin lopuksi myös, että et ole yksin. Hakeudu jonkinlaiseen avun piiriin – terveyskeskus, psykiatrinen poliklinikka, terapia, vertaistuki, diakoni, mikä vain mistä voit saada apua. Jos et itse jaksa, voit pyytää jonkun auttamaan. Toivoisin että kaikilla olisi edes se yksi ihminen joka auttaisi eteenpäin. Voimia!

 

(Ylin kuva: Marjo Maininki)

 

LUE MYÖS:

Mistä tunnistaa synnytyksen jälkeisen masennuksen?

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Piipoo lego-messut ja yksi ommeltu Ninjago-asu

Kävimme viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Piipoon lego-messuilla, joita oli odotettu jo monta viikkoa. Lapsi sai suunnitella itse sinne Ninjago-asun, ja kävimme yhdessä valitsemassa kankaita Eurokankaassa. Väittelyä tuli siitä, kun lapsi ei halunnut haalariin ollenkaan vetoketjua, etenkään eteen, koska ”se rikkoo koko asun edestä”. Tuleva vaattesuunnittelija on tämä pieni poika kyllä, niin tarkkaa oli suunnittelu, aseiden paikat, vetoketjun väri ja sijainti ja niin edelleen. Haalari on ommeltu Jujunan lasten raglan jumpsuit kaavalla vähän muokattuna ja huppu on Kangaskapinan Ninjahuppu-kaavalla tehty.

 

Meillä on onneksi lapsen kanssa yhteinen harrastus – legojen rakentelu! Me saimme sukulaisilta minun ja veljeni noin 30 vuotta vanhat legot takaisn, ne olivat kiertäneet ympäri sukua kaikilla lapsilla. Nyt ne tulivat takaisin minun poikani leikkeihin. Arvatkaa, miten siistiä on leikkiä lapsen kanssa samoilla legoilla joilla on itse pienenä leikkinyt?!

Olen aina tykännyt leikkiä lasten kanssa, osaan heittäytyä leikkiin ja en pelkää hassuttelua. Ehkäpä myös sen takia myös kouluttauduin nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi ja hakeuduin töihin päiväkotiin. Osaan leikkiä kaikenlaista, mutta kaikista mieluiten askartelen tai rakennan legoja lasten kanssa. Sen takia olin itsekin aivan into piukeana menossa messuille.

 

Oikeat Star Wars tyypit aiheutti pientä jännitystä, ja näitä tuijoteltiin kauan. Yksi stormtrooper tuli heittämään yläfemmaa lapselle, ja kun poika ei siihen suostunut trooper löi itseään päähän. Se oli lapsen mielestä ihan älyttömän hauskaa.

 

Ihan mahtava päivä oli, olimme lapsen ja hänen pikkuserkkunsa kanssa messuilla yhdessä. Ainut mikä messuissa mätti, oli se että 10 minuuttia ennen messujen loppumista oli osa jo pakannut kamansa ja lähtenyt pois, ja eräs isoa lego-nosturia ohjaileva mies oli todella tyly. Nosturia sai kokeilla ja se oli täynnä koko messujen ajan, jono oli pitkä. 10 minuuttia ennen sulkemisaikaa huomasimme ettei jonoa enää ollut, ja lapset ryntäsivät innoissaan paikalle, jolloin mies tönäisi lapsia kauemmas ja heristi meille sormea merkiksi että ei enää. Jos messuja on vielä 10 minuuttia jäljellä, ja nosturi on vielä kasassa, miksei sitä olisi voinut vielä kokeilla? Ainakin toivoisi henkilökunnan olevan hieman ystävällisempää lapsia kohtaan.

Mutta muuten oli aivan täydelliset messut, lapset viihtyivät ja me aikuiset pääsimme myös rakentelemaan legoilla, herkuttelimme hesessä ja söimme karkkeja. Nam!

 

Kävittekö te messuilla?

 

LUE MYÖS:

Mustikkamaito-kankaasta äidille ja pojalle hupparit

Mekko jämäpaloista