Kirjoittajalta masentunutmutsi

Lapsen aistiyliherkkyys – miten se näkyy arjessamme?

Aistiyliherkkyys on asia mistä saan usein kysymyksiä somen kautta, miten epäilin lapsellani sitä ja miten se näkyy arjessamme? Ajattelin tehdä siitä nyt postauksen, jos siitä olisi apua ja vertaistukea jollekin.

Milloin aloin epäilemään aistiyliherkkyyttä?

Huomasin lapsestani jo pienenä vauvana, että hän pelkäsi erilaisia ääniä. Etenkin kovat yhtäkkiset äänet sai vauvan ihan paniikkiin. Jos joku yhtäkkiä sanoi jotain kovaan ääneen, vauva säpsähti ja alkoi huutamaan ihan hurjana, ja rauhoittuminen kesti kauan. Imurin ääni oli kammotus monta vuotta. Oli hieman haastavaa siivota kun on totaaliyksinhuoltaja jonka lapsi pelkää kuollakseen imuria. Vasta lapsen ollessa noin 4-vuotias, olen pystynyt imuroimaan ja käyttämään blenderiä ilman varoitteluja ja asian läpikäymistä ensin (varoitus siitä että kohta imuroidaan, lapselle kuulosuojaimet, lapsi toiseen huoneeseen turvaan).

Lapseni on myös ollut alusta asti huono nukkumaan. Hän saattoi itkeä ja huutaa puoli iltaa ja puoli yötä, ja rauhoittui vain jos kävelin hänen kanssaan pitkin asuntoa heijaten. Päiväunet olivat haastavia ja hän nukahti ainoastaan ulkona liikkuviin rattaisiin pitkän väsytystaistelun jälkeen. Käytin usein kantoliinaa mihin lapsi lopulta aina rauhoittui. Nukuin päiväunia istuvassa asennossa lapsi kantoliinassa (vasta myöhemmin olen lukenut että nukkumista ei suositella kun vauva on kantoliinassa, etenkin rengasliinassa – itsekin nukkuessa ei voi varmistaa koko ajan että vauvan pää on sellaisessa asennossa jotta saisi hengitettyä). Jos otin vauvan pois liinasta saattoi huuto alkaa alusta.

Lapsi saattoi saada raivarin ihan mistä tahansa. Kavereiden kanssa leikkiessä jo pienenä lapsen ystävä sanoi useasti ”miksi Noel aina suuttuu ja itkee?”. Hankalimpina koin ne ajat kun lapsi ei osannut vielä puhua, enkä tajunnut mistä raivo aina nousi. Yhdessä vaiheessa taaperoikäisenä lapsi raivostuessaan löi päätänsä aina lattiaan. Kun hän oli raivona, ei saanut mennä lähelle. Hän ei muutenkaan tykännyt siitä, jos häneen koski johonkin väärään hetkeen, tai jos joku tuntematon lähestyi liian nopeasti.

Lapsella oli pienenä jo näkyvillä itsepäisyys, omaehtoisuus, kova temperamentti ja periksiantamattomuus, ja onkin vaikea tietää mikä liittyy aistiyliherkkyyteen ja mikä on lapsen persoonaa ja temperamenttia. Mutta tiesin jo varhain, että lapsessa on jotain erilaista, mutta en osannut sanoa tarkalleen mitä se on. Tutustuin aistiyliherkkyyteen kun lapsi oli jonkun vuoden ikäinen.

Eli lyhyesti, tässä pieni lista aistiyliherkkyyden ”oireista”, jotka lapsellani on näkynyt:

Lapsi pelkää hysteerisesti kovia ääniä (esim. imuri, blenderi, kun joku yhtäkkiä puhuukin kovemmalla äänellä, metro jne), saattaa usein pistää kädet korvien päälle ja lamaantua täysin kunnes ääni lakkaa.

Univaikeudet, lapsi heräilee jatkuvasti ja nukahtaminen vaikeaa. Pahoina kausina on käytössä melatoniini helpottamaan nukahtamista (etenkin keväisin kun aurinkoa on enemmän ja kelloja siirretään).

Tunto, – maku,- ja hajuaistin herkkyys: Vaatteiden laput häiritsevät, jotkut vaatteet tuntuvat tosi huonoilta, ei suostu siis pukemaan tiettyjä vaatteita tai materiaaleja koska ne tuntuvat pahalta. Ja nämä saattaa muuttua yhtäkkiä, ensin käy vain tietyt asiat ja sitten yhtäkkiä ei käykään. Nykyään sanoo, että haluaa vaatteiden olevan tiukkoja, rikä voi sietää löysiä vaatteita. Haluaa myös pitää päällä samoja vaatteita viikkotolkulla vaikka ne olisivat liian pienet, reikäiset ja likaiset. Ruuat saattavat aiheuttaa pulmatilanteita kun ruoan koostumus yms. häiritsee. Kosketus saattaa tuntua vaikealta, suuttuessa ei saa ottaa lähelle, toisaalta haluaa läheisyyttä paljon ja mm. painopeitto auttaa unen saamista. On aistihakuisuutta – eli tykkää hyppimisestä, pomppimisesta, tykkää olla pää ylösalaisin, tykkää haistella vaikkapa erilaisia ruokia ja mausteita.

Lapsi kuormittuu jos on liikaa tapahtumia (esim. päiväkotipäivän jälkeen on turha edes miettiä harrastuksia, kun lapsi toivoo vain kotiin rauhoittumaan). Melu, ihmispaljous ja liian monta jännittävää tapahtumaa saattavat aiheuttaa väsymystä ja kiukkua kun aistit ylikuormittuvat. Tällaisina päivinä on myös nukahtaminen vaikeaa, kun ei kykene rauhoittumaan.

Itsetunto-ongelmat – pienestä pitäen lapsi on hokenut että ei osaa mitään ja hän on surkea kaikessa. Tämä on johtanut siihen että lapsi välttelee uusia tilanteita eikä suostu edes kokeilemaan mitään, koska pelkää epäonnistuvansa.

Yllä olevasta syystä johtuen myös kaikki liikunnallinen on jännittänyt, lapsi ei pienempänä halunnut kiivetä korkealle eikä vieläkään ole uskaltanut pyörän kyytiin eikä opettelemaan pyöräilyä. Skeittaamisesta on kiinnostunut, mutta ei suostu harjoittelemaan, koska pitäis osata hetinyt eikä ensi viikolla.

Kaikki pesut ovat vaikeita – välttelee viimeiseen asti suihkuun menemistä, hampaiden pesua, pissalle menemistä jne, koska vihaa sitä kun mm. vettä menee kasvoille. Sitten kun pääsee pesulle ei taas halua sieltä pois.

-Eli toisin sanoen siirtymät ovat vaikeita. Kun pitää alkaa pukemaan ja lähteä ulos, pitää valmistella lasta siihen että kohta lähdemme. Pitää olla vieressä koko ajan muistuttamassa, että pitää pukea, koska muuten lapsi unohtaa mitä on tekemässä tai alkaa puuhaamaan muuta. Tai on muuten vain tosi hidas. Toisaalta myös stressaantuu todella paljon hoputtamisesta ja se taas hidastuttaa tekemistä myös, kun stressaantuu ja lamaantuu.

Jännitys. Lasta jännittää tosi moni asia – lääkärikäynnit, tuntemattomaan paikkaan meneminen, jopa tutun luo meneminen jos viime käynnistä on aikaa jne. Sen takia kerron lapselle usein vasta edellisenä päivänä jos olemme tekemässä jotain arkirutiinien ulkopuolella olevaa. Kerron hänelle päivää ennen koska jännityksestä huolimatta lapsi haluaa tietää tarpeeksi ajoissa mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Se ei saa tulla yllätyksenä juuri ennen. Jouduimme varaamaan kaksi aikaa neuvolaan 5-vuotis tarkistusta varten, kun ensimmäisellä käynnillä kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. Toisella kerralla teki ihan kaiken mukisematta.

Tic-oireet. Lapsella on lukuisia ticejä, motorisia ja sanallisia.

Kuva: Heidi Romo (@sankariheidi)

Miten aistiyliherkkyys näkyy arjessamme nyt?

Tällä hetkellä tuntuu että moni asia on helpottanut siitä, kun lapsi oli pienempi. Kun lapsi oppi puhumaan, helpotti moni asia. Hänelle voi nykyään sanoittaa paremmin tunteita ja hänen kanssaan voi keskustella asioista helpommin.

Meidän arkemme on silti aika raskasta edelleen. Viime aikoina olemme opetelleet kyllästymiseen asti omatoimisuutta, lapsi haluaisi edelleen että kaikki tuodaan eteen valmiina. Ei suostuisi pukemaan, riisumaan, menemään vessaan ellei äiti ole vieressäa mukana auttamassa tai tekemässä kokonaan kaikkea. Ei suostuisi edes hakemaan vesilasillista yksin.

Tuntuu että lapsi on todella kiinni minussa, tulee yöksi viereen sänkyyni, kaipaa minua kaikissa siirtymissä viereen ja koko aja nyhjää kainalossa ja vaatii palvelemaan ja auttamaan. Eikä siinäkään sinänsä mitään vikaa ole koska hän on vasta 6-vuotias ja pikkuhiljaa opettelee, mutta äitinä tämä jatkuva passaaminen (tai omatoimisuudesta taistelu) ja lahkeessa roikkuminen on välillä todella raskasta.

Positiivista on se, että kompromissit ovat tulleet tutuksi, ja osaamme jo kummatkin paremmin keinoja helpottaa arkea. Lapsi itsekin pyytää saada olla yksin tai menee omaan pesäänsä kun ei kestä mitään.

Positiivista on se, että kompromissit ovat tulleet tutuksi, ja osaamme jo kummatkin paremmin keinoja helpottaa arkea. Lapsi itsekin pyytää saada olla yksin tai menee omaan pesäänsä kun ei kestä mitään.

Kuormitus päiväkodissa

Edelleen tällä hetkellä isoimpia haasteita on kuormitus päiväkodissa. Lapsi kuormittuu äänistä ja siitä että joutuu ns. tsemppaamaan siellä että osaisi käyttäytyä kuten häneltä odotetaan hyvää käytöstä. Lapsi on tarkka säännöistä ja siitä että hän itse ja myös muut noudattavat sääntöjä. Kun lelupäivä on perjantaisin, ei tuoda muina päivinä leluja. Kädet pitää pestä kun tulemme päiväkotiin ja lepohuoneessa täytyy maata kiltisti.

Lasta kuormittaa se, kun hänelle sanoo jonkun asian hänen mielestään väärin ja kokee kaiken kiusaamisena. Jos joku kommentoi hänen punaista paitaa että ”sulla on punanen paita”, lapsi saattaa loukkaantua tästä ja kokee että häntä kiusataan koska hänen paitansa ei ole punainen (vaikka se on!). Hän saattaa kuulla riitelyä ja riidanselvittelyä vieressä, ja kokee että se koskee häntä myös, vaikka ei ole mukana siinä mitenkään. Tämä aiheuttaa myös kuormitusta, vaikka lapsi ei ole tilanteessa osallisena.

Lapsi saattaa suuttua, loukkaantua sydänjuuriaan myöten tai ärsyyntyä jostain, ihan mistä vaan, ja saattaa kestää kauan ennen kuin hän rauhoittuu. Tämän takia kotonakin tuntuu usein siltä että kävelen maaminakentän päällä, enkä koskaan tiedä mistä asiasta räjähtää seuraavaksi. Päiväkodissa hän ei uskalla näyttää tunteitaan täysin, ja jos päiväkodissa on monta tällaista tilannetta ollut päivän aikana niin se purkautuu sitten kotona.

Kotiin tullessa saattaa sitten koko loppuiltakin olla yhtä itkua ja kiukkua, riippuen kuormituksen määrästä päivän aikana.

Uni ja nukahtaminen

Myös uni ja nukahtaminen ovat edelleen haastavia. Lapsi herää yöllä 1-3 kertaa edelleen, useimmiten herää kerran kun sipsuttelee viereeni nukkumaan. Nukahtaminen saattaa kestää 1-3 tuntia kausittain. Tähän meillä on ollut käytössä lääkärin määräämänä melatoniini, ja se on auttanut nukahtamiseen. Vaikeina aikoina (esimerkiksi keväällä) ei ole mikään auttanut, vaan nukahtaminen kestää.

Apuna on myös kokeiltu omassa huoneessa nukkuminen, nukkuminen äidin vieressä omassa sängyssä, nukkuminen äidin sängyssä, painopeitto, lämmitetty kauratyyny, kilpikonnavalo äänellä ja musiikilla, satuhieronta, äänikirja (ei, meille ei toimi Kani joka tahtoi nukahtaa), se että istun vieressä, se että en istu vieressä, se että ulkoilemme paljon ja ruutuaikaa vähennetään. Eli toisin sanoen, olen kokeillut ihan kaikkea mitä voi kokeilla. Jos lapsi on liian kuormittunut, on rauhoittuminen vaikeaa. Sen takia on usein tosi rankkaa kuunnella neuvoja muilta, että olenko vähentänyt ruutuaikaa ja kai meillä on pimeä huone nukkumaan mennessä, kun tosiaan olen aina kokeillut kaikkea mahdollista, eikä mikään välttämättä auta.

Kuva: Heidi Romo (@sankariheidi)

Mitä apua olemme saaneet?

Kun epäilin että lapsella saattaisi olla aistiyliherkkyyttä, otin yhteyttä neuvolaan. Lapsi oli silloin jotain kolmevuotias. Muistaakseni siellä ei taidettu kovinkaan kummoisesti asiaan reagoida. Kun kävimme 4-vuotisneuvolassa, toisella hoitajalla muutettuamme eri kaupunginosaan, laittoi neuvolan hoitaja meille automaattisesti lähetteen toimintaterapiaan. En edes itse tiennyt, että sellaista voisi pyytää. Kävimme ensin terapeutin arvioinnissa, jonka jälkeen saimme palvelusetelin kautta toimintaterapiaa. Valitsimme listasta terapeutin, ja saimme muistaakseni 10 käyntiä vastaanotolla, ja 5 käyntiä kotona/päiväkodissa.

Nyt lapsi on käynyt samalla terapeutilla jo vähän päälle vuoden, ja siitä on ollut iso apu meidän perheellemme. Olemme saaneet todella hyviä neuvoja ja etenkin tukea tähän erityis-arkeen. Olemme saaneet terapeutin avulla helpotusta lapsen kuormitukseen päiväkodissa, olemme saaneet keinoja auttaa lasta selviämään arjesta paremmilla eväillä.

Terapeutti käy myös päiväkodissa juttelemassa hoitajien kanssa ja seuraamassa toimintaa jotta toiminta ja siirtymät olisivat mahdollisimman sujuvia lasta ajatellen. Ilman terapeuttia tällainen yhteistyö olisi haastavaa, ja terapeutin upea ammattitaito on helpottanut kaikkien arkea näin.

Meillä on käytössä kotona papunetin kuvatuet ja viikko-ohjelma, olen tehnyt niistä postauksen jonka voit lukea tästä.

Vasta juteltuani ensimmäisiä kertoja toimintaterapeutin kanssa, olen tajunnut että lapseni on erityislapsi. Tajusin, että joudumme oikeasti luovimaan arjessa erinäisten asioiden kanssa jotta elämä sujuisi helpommin. Olen vain itse erehdysten, kantapään kokemusten, sattumusten ja lapsen tuntemuksen kautta saanut toimimaan asiat tietyillä tavoilla.

Tajusin, että muissa perheissä ei vältämättä jouduta valmistelemaan suihkuun menoa laittamalla suihkut kalenteriin merkinnöiksi, ei jouduta valmistelemaan imurointia peltoreilla ja vakuutteluilla siitä että imuri ei ole vaarallinen vaikka se kuulostaakin siltä. Muut perheet eivät joudu miettimään kaupassa vaatteita ostaessa, että suostuukohan lapsi pitämään tätä, vai tuntuuko tämäkin vaate huonolta ja ahdistavalta?

Puhuttuani asiasta ääneen olen kuitenkin huomannut että emme ole ainut perhe joka kohtaa tällaisia haasteita arjessa. Olen töissäkin (päiväkodissa) törmännyt erityislapsiin ja ollut tekemisissä perheiden kanssa. Emme ole yksin!

Diagnoosin saaminen helpottaa elämää

Tällä hetkellä odotamme psykologille aikaa, jotta voisimme tutkia onko lapsellani myös jotain diagnoosia aistiyliherkkyyden lisäksi. Aistiyliherkkyys ei ole diagnosoitava sairaus, mutta sen tiedostaminen ja toteaminen lapsella on suuri helpotus. Kun on tiedossa että lapsi on aistiyliherkkä, osaa ajatella kaiken sitä kautta ja helpottaa sillä lapsen elämää. On helpompaa selittää päiväkodissa, miksi lapsi käyttäytyy tietyllä tavalla ja miksi hänelle on vaikkapa tärkeää pukea tietyssä järjestyksessä ja kuinka jotkut hanskat tuntuvat inhottavilta. Se on myös helpotus koska sitä kautta voi lapselle itselleen selittää, että miksi tietyt asiat ovat haastavia.

Usein perheissä joissa on erityislapsia on diagnoosi iso helpotus. Saa tavallaan nimen sille asialle, joka luo niitä haasteita arjessa. Saa apua ja tukea (ehkä vähän) helpommin.

Kuva: Heidi Romo (@sankariheidi)

Muiden arvostelu ja hyvää tarkoittavat neuvot loukkaavat

Olisin todella hyötynyt siitä, että lapsen aistiyliherkkyys olisi todettu jo aiemmin. Silloin en olisi kokenut olevani niin huono äiti, ja olisin voinut viitata kintaalla muiden ihmisten neuvoille ja ohjeille. Olen tuntenut itseni usein epäonnistuneeksi vanhemmaksi, kun ihmiset ovat jakaneet neuvoja liittyen syömiseen, nukkumiseen ja äänien pelkäämiseen.

Tässä onkin se haaste, että esim. neurologisia ongelmia ja autismin kirjoa ei voi jo vauvana kaikille diagnosoida, vaan haasteet saattaa näyttäytyä vasta kun lapsi kasvaa. Mutta ehdottomasti apua ja tukea pitää saada entistä helpommin! Vanhemmat ovat useimmiten lastensa parhaita asiantuntijoita, ja heitä tulisi kuunnella, ja tukea kun he huomaavat lapsessa jotain poikkeavaa. Jonot erityishoitoihin ovat aivan järkyttävän kohtuuttoman pitkiä, ja jos ei ole varaa yksityisiin tutkimuksiin joutuu odottamaan. Tämä ei palvele ketään, ja avun saaminen viivästyy, perheet uupuvat ja lapset joutuvat kärsijöiksi.

”Nukutat vaan meteliin, kyllä vauvojen pitää oppia nukkumaan metelissä!” ”Kyllä se tottuu koviin ääniin, ei tarvii kasvattaa pumpulissa ja varjella kaikelta!” ”Laitat sen vaan sänkyyn niin kyllä se alkaa nukkumaan!”

Uskoin liian monta kertaa ja liian monta vuotta turhaan, että olen vain itse tehnyt jotain väärin kun lapsi ei vain nuku. Kun lapsi pelkää imurin ääntä vaikka kuinka koitin siedättää. Kuinka hän huutaa koska laput häiritsevät ihoa.

Joten nyt sanon sinulle joka tätä lukee: sinussa ei ole mitään vikaa. Vanhemuudessasi ei ole mitään vikaa. Lapsessasi ei ole mitään vikaa! Aistiyliherkkyys (neurologiset ongelmat ja autismin kirjo) luo niin paljon erilaisia haasteita, joihin sinun ja lapsesi pitää yhdessä koittaa etsiä helpotusta ja ratkaisuja, jotta teidän arki helpottaisi. Tämä on välillä todella uuvuttavaa kaikille osapuolille, mutta voi sitä onnen päivää kun joku asia onnistuukin, pitkän yrittämisen jälkeen!

Aistiyliherkkyys ei ole pelkästään ongelma ja haaste, vaan mieletön voimavara myös.

Ainakin oma lapseni on äärettömän empaattinen, osaa ajatella muita ihmisiä, lukea toisen tunteita ja esim. kehuu tuntemattomienkin vaatteita ja pitää muille ovea auki. Hän on uskomattoman vastaanottavainen muille ihmisille ja kyseenalaistaa auktoriteetteja omalla nerokkaalla tavallaan. Päiväkodissa parhaimpia kehuja oli se, kun hoitaja sanoi että Noelin sanaan voi aina luottaa, että puhuu totta! Kaikista lapsista, ongelmista huolimatta, löytyy upeita piirteitä joita kannattaa vaalia, kehua ja pitää hyvänä! Etenkin niinä supervaikeina päivinä.

Eräs seuraajani sanoi ihanasti: erityislapset tarvitsevat erityiset vanhemmat!

Kuva: Heidi Romo (@sankariheidi)


Lisää aistiyliherkkyydestä:

”Prinsessatkin huutaa joskus” – elämää aistiyliherkän lapsen kanssa” – Ylen artikkeli

Aistiyliherkkyyden oireet – VINKE

Opas aistiyliherkän lapsen toiminnan tukemiseksi – JYTE opinnäytetyö

Meeri, 39: ”Sain lapsen joka särki sydämeni”

Olen ollut äiti tasan viisi vuotta – mitä äitiys on minulle opettanut?

7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Ompeluohje: Näin teet solmupannan

Ompeluohje: Näin teet solmupannan

Tein solmupannan ja esittelin sen instassa, ja useampi halusi ohjetta. Joten täältä tulee ohjetta, toivottavasti siitä on apua pannan tekemiseen!

Pannan mitat ja kaava

Tein kaavan joka on 24cm korkea (valmis panta on siis 12cm korkea) ja 27cm leveä taitteelta. Kokonaispituudeksi tulee siis n. 53cm. Leveys määrittyy siis tietenkin päänympäryksen mukaan. Minun päänympärykseni on noin 55cm, jos se auttaa hahmottamaan oman pannan mitoitusta.

Lisäksi kannattaa huomioda kankaan venyvyys, jos kangas on vaikkapa tiukempaa jc:tä kannattaa lisätä hieman lisää varaa. Jos teet vaikka joustavammasta viskoositrikoosta, kannattaa tehdä hieman tiukempi panta. Tämä on tosin aika helposti jälkikäteenkin korjattavissa, koska solmua ommellessa voi vielä ottaa sisään lisää, eli kannattaa mieluummin aluksi tehdä hiukan liian iso jos miettii kokoa.

Tässä kaavassa on mukana n. 1cm saumanvarat. Itse ompelin tavallisen koneen siksakilla ja solmukohdan suoralla, koska saumurini on rikki ja kaipaa huoltoa. Tämän pannan voi siis ommella joko tavallisella koneella tai saumurilla.

Kangas leikataan taitteelta. Katkoviiva keskellä tarkoittaa sitä, että kangas taitetaan keskeltä kun se on leikattu.

Ompeluohje

Ompele pitkä sivu oikeat puolet vastakkain, joko saumurilla tai siksakilla. Käännä kangas oikeinpäin.

Käännä kangas niin, että keskisauma tulee keskelle, tämä on pannan nurja puoli.

Käännä lyhyet sivut oikeat puolet vastakkain (keskisauma jää ulospäin). Näin:

Solmun ompelu tuotti ainakin itselleni hiukan päänvaivaa – miten ihmeessä se tehdään? Yritin katsoa ohjeita netistä, mutta solmun kohta oli vähän vaikea ymmärtää. Vasta videolle tehtynä ohjeena tajusin miten se tehdään.

(laitan postauksen loppuun vielä IGTV-videon ohjeesta minkä tein instagramiin!)

Yritin tähän seuraavaan kuvasarjaan merkata kankaat väriviivoilla, jotta tajuaisi helpommin miten osat pitää laittaa.

Turkoosi viiva on sinusta katsoen päälle tuleva osa, pinkki alempi. Aseta osat limittäin keskiosasta (eli siirrä alempaa pinkkiä sivua oikealle, kunnes turkoosin keskiosa ja pinkin sivureuna on päällekkäin, huh!).

solmupanta

Siirrä turkoosin reuna pinkin reunan alle, eli turkoosin ulompi sivu ”alas”, niin että pinkki reuna jää turkoosin kankaan väliin.

Käännä pinkki sivu ylös toiselle puolelle. Eli turkoosi ”alas” ja pinkki ”ylös”. Nyt kankaat ovat limittäin toistensa sisällä, ja tästä syntyy se solmu. Toivottavasti sait tästä selvää! Seuraavaksi ommellaan tämä sauma suoralla tikillä tai saumurilla.

Nyt olet valmis! Käännä panta ympäri ja tadaa! Eikö ollutkin helppo ja nopea? Pieni varoituksen sana – näihin jää koukkuun koska tämä on niin ihanan näköinen, helppo ja nopea tehdä ja näihin saa upotettua jämäpaloja ihanista kankaista!

solmupanta
solmupanta
solmupanta
solmupanta

Mitä pidit ohjeesta? Jos teet solmupannan, laita tähän alle linkki tai täggää minut instagramissa @tinnahenriikka !


Tässä vielä linkki instagramiin tekemääni ohjevideoon!




Kun korona pakotti rikkinäiset perheet kotiin

Kun korona pakotti rikkinäiset perheet kotiin

Kaikilla on tällä hetkellä mennyt elämä koronan takia sekaisin, ja vielä monella eri tavalla. Osalta on lähtenyt työpaikat alta. Opiskelut viivästyvät ja lapset ja työt on pitänyt ottaa kotiin. Tilanne on haastava kaikille. Epätietoisuus tulevaisuudesta stressaa.

Kaikilla on haasteita, mutta haluaisin hetken suoda palstatilaa niitä perheitä ja ihmisiä kohtaan jotka ovat jo valmiiksi uupuneita ja on mielenterveysongelmia.

Olen miettinyt kaikkia heitä, joiden lapset ovat olleet tukitoimena (uupumukseen) päiväkodissa. Heitä joilla on tukiperheet, kotipalvelun hoitaja apuna ja tukiverkostona mummot ja papat.

Haluaisin suoda hetken ajatuksen kaikille totaaliyksinhuoltajille joilta on mahdollisesti lähtenyt viimeisetkin turvaverkon rippeet.

Olen nähnyt meemejä, kuvia, kehotuksia ja keskusteluja joissa käsketään olemaan reippaita ja kuinka täytyy jaksaa. Että isovanhempamme lähetettiin sotimaan ja meidät sohvalle eristyksiin, että nyt täytyy vaan jaksaa eikä saa valittaa turhasta.

Olen sitä mieltä, että tämä on tietysti aivan totta. Meidän on pakko jaksaa, meidän on pakko jatkaa. Meillä on useimmilla asiat niin sanotusti ihan hyvin, ei pommit tipu niskaan ja töitäkin on. Ruokaa riittää useimmilla meillä toistaiseksi ja niin edelleen.

@elinakesken runot instagramissa <3


Silti, olen sitä mieltä että valittaminen on sallittua. Hysteriaa levittämättä, on lupa sanoa että ei jaksa.

On lupa sanoa että pelottaa.

On lupa sanoa, että ei jaksanut alunperinkään, että ei tiedä kuinka aikoo pärjätä nyt ilman tukiverkkoa ja ulkopuolista apua.

On lupa sanoa, että vaikka ne lapset on ihan itse tehty, niiden kanssa ei nyt selviä.

Me kaikki reagoimme tähän tilanteeseen eri tavoin ja meillä kaikilla on erilaiset eväät selvitä ihan perus arjestakin. Tällaisen kriisin iskiessä sen näemme, että jotkut (etuoikeutetut) pärjäävät paremmin tässäkin asiassa. Osalla ihmisistä ei ole työkaluja selvitä kuin nippa nappa arjen haasteista, saati sitten tällaisessa poikkeustilanteessa. Monelle ei kotiin jääminen perheen kesken ole ”hidastamista” tai ”rentoa kotoilua”. Monella ihmisellä ei ole säästöjä mistä ammentaa, ei pystytäkään yhtäkkiä taloudellisesti varautumaan siihen ettei lapset saakaan koulussa ruokaa vaan kaiken joutuu tekemään itse. On erityistä tukea tarvitsevia lapsia, on päihdeongelmia, kaikenlaista haastetta.

Tämä on hyvä muistaa kun keskustelemme asioista ja kommentoimme toisten päätöksiä ja tilanteita. Jos itsellä on asiat hyvin, on helppo huudella muille että ”nyt ei saa valittaa”. Nyt on aika olla empaattinen ja ymmärtää muita. On aika yhteisöllisyydelle ja sille, että voi kysyä naapurilta, kaverilta ja somessa, että voinko auttaa. Sen sijaan että tuomitsemme. Meille kaikille ei ole jaettu samanlaisia lusikoita elämään. Kun kriisi iskee, se voi olla todella kova paikka.

Kaikki eivät jaksa koko ajan pitää yllä tsemppihenkeä ja se on lupa sanoa ääneen. Aika näyttää, kuinka rikkinäisiä perheitä ja ihmisiä joudumme kasaamaan puolen vuoden päästä. Mutta tästäkin selvitään, koska on vain pakko, mutta helpompaa tästä tekee sen jos suhtaudumme lempeämmin muihin ihmisiin ja autamme toisiamme.

Miten te voitte ja jaksatte? Mikä auttaa jaksamaan eteenpäin?

Tässä vielä vinkkejä ja linkkejä loppuun:

Tukea ja apua:

Kriisipuhelin – keskusteluapua 24/7 numerossa 09 2525 0111

Nappinaapurin Koronapu

Mistä hakea apua synnytyksen jälkeiseen masennukseen? (Lopussa paljon linkkejä tahoihin joista voi saada apua)

MLL: Lapset puhuvat koronasta, mitä aikuinen voi tehdä?

Tekemistä lapsille:

Tulostettavat leikkikortit

Lukulumo: ilmaisia äänikirjoja

Ekapeli eskari-ikäisille

Papunetin pelit

Kielinupun videot youtubesta

A yoga monkey – joogasovellus lapsille

Yle areenassa katsottavissa Ryhmä Hau:n neljäs tuotantokausi kokonaan!



Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Törmäsin taas blogimaailmassa siihen että toisen vanhemmuutta arvostellaan. En toisaalta ole siitä yhtään yllättynyt, koska tuntuu että ihmisten arvostelu on helpottunut somen kautta. Mutta silti se joka kerta yllättää. Miten on niin vaikea ymmärtää että ihmisillä on eri tapoja hoitaa arkeaan ja toteuttaa vanhemmuuttaan? Tapa, jolla itse hoidat arkeasi, voi olla täysin erilainen verrattuna muihin, eikä tee siitä yhtään sen parempaa tai huonompaa.

Satuin lukemaan Modernisti kodikas -blogin kirjoituksen Lempeyttä arkeen ja ennen kaikkea toisille. Postauksessa bloggaaja Kerttu Pylvänäinen kertoo saamastaan arvostelusta edelliseen postaukseensa, Lopulliset hyvästit arkiuokakriiseille. Postauksessa Kerttu kertoo yhteistyöstään kotimaisen yrityksen Feelian kanssa, joka toimittaa kotiin viikon ruuat. Kamalaa postauksessa oli joidenkin mielestä se, että ruuat olivat valmisruokia.

Ote postauksesta:

”Ja kun kerron, että harrastavassa vuorotyöperheessämme turvaudutaan silloin tällöin valmisruokaan, saan yllättyä. Innostuneen vastaanoton lisäksi sain myös toisenlaista palautetta: valintani tuomittiin. Tämän palautteen antoi ihminen, jolla ei ole omia lapsia ja on omien sanojensa mukaan keittiöalan ammattilainen. Hän tuomitsi valintani käyttää valmiita ruokia osana kiireisen arjen ravintoa. Myös muutaman samantyylisen kommentin sain blogiinkin: “Jos ei ole arjessa aikaa tehdä ruokaa, niin joku on pielessä.”

Mitä saat siitä, että nostat itsesi muiden yläpuolelle?

Minusta on jotenkin hassua, että joku kokee asiakseen tulla kommentoimaan toisen blogiin, että hänellä on pakko olla jotain elämässä pielessä kun tarjoaa lapsilleen välillä valmisruokaa eikä itsetehtyä joka päivä. Kommentissa sanottiin myös että ”Haluan antaa myös lapsilleni esimerkin normaalista elämästä joka ei mene niin, että joutuu turvautumaan erinäisiin palveluihin, kun ei pysy kaikki elämän palaset muuten kuosissa.” Vau. Olen sanaton.

Mikä on normaalia elämää? Miksi se on huono asia, että käyttää valmisruokia helpottaakseen arkeaan? Minun ja lapseni alku yhdessä ei ole ollut helppoa synnytysmasennukseni vuoksi, eikä meidän elämässä ole koko ajan ollut kaikki palaset kasassa. Tekeekö se meidän perheestä jotenkin huonomman kuin jossain toisessa perheessä, missä ruoat tehdään alusta asti itse aina jokaisena vuoden päivänä? Toki minäkin soseutin itse kaikki ruoat lapselle kun hän alkoi syömään kiinteitä, mutta se johtui siitä että ylisuoritin masentuneena arkea, ja ajattelin että olen nyt hyvä äiti kun soseutan samalla kun itken kun en jaksa. Olisipa joku silloin sanonut minulle, että osta edes osa soseista ja hellitä vähän. Se ei ole niin vakavaa.

Nyt saatat ajatella siellä lukiessa tätä että ”se koira älähtää…”. Kyllä, täällä koira älähti, ja kovaa! Olen pienen vauvan yksinhuoltaja-äitinä kokenut paljon syyllisyyttä erinäisistä asioista, koska nykyään vanhemmuus on todella vaativaa mm. somen (arvostelun) takia. On niin paljon paineita joka suunnasta suorittaa vanhemmuutta ja arkea mahdollisimman hyvin ja täydellisesti, että ei ihme että uuvumme.

Nykyään en suostu enää potemaan syyllisyyttä siitäkin, että tarjoan lapselleni valmisruokia arkisin. Meillä syödään myös itsetehtyä ruokaa, mutta ei joka päivä. Olen yksinhuoltaja, ja kaikki muu oheishuolto (kaupassa käyminen, ruoan laittaminen, siivous, pyykkäys, jne jne) on pois lapseni kanssa leikkimisestä. Seuraavaksi voikin joku toinen kommentoija sanoa että ”miksi nykyään vanhemmat eivät ole läsnä lapsilleen?” No sen takia että toinen syyllistää etten tee ruokia itse, niin olen keittiössä tekemässä sitä ruokaa! Huoh. Kun yhdelle kumartaa toiselle pyllistää. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia, joten parasta on että koittaa keskittyä siihen mikä toimii siellä omassa arjessa. Mikä tuo minulle energiaa? Mikä vie sitä? Miten tasapainoilen parhaiten niin, että itse jaksan ja olen läsnä myös lapselle?

On helppo arvostella muita, kun oma elämä on helppoa

Joskus tuntuu että tällaiset kommentoijat ovat kahta eri lajia: yksi voi niin pahoin että oksentaa sen toisten päälle netissä, toinen voi niin hyvin, ettei ole koskaan isoja vastoinkäymisiä tullutkaan.

On helppoa arvostella toisen elämää, jos ei itse ole joutunut painimaan esimerkiksi uupumisen kanssa. Kun vanhemmat uupuvat arjen alle, mennään sieltä mistä aita on matalin. Ja se on siinä tilanteessa vain fiksua. On ehkä vaikea ymmärtää toisten arkea, jos ei itse ole joutunut kokemaan esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta, pitkittynyttä vaikeaa taloustilannetta tai mitä tahansa muuta kriisiä. Usein tosin tuntuu, että on vaikea ymmärtää toisten elämäntilannetta kun ei ole annettu kauhalla empatiakykyä. Jollain tapaa ymmärrän enemmän tätä ykköskategorian haukkujaa: kun on paha olla on helppo arvostella muita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyväksyttävämpää.

Valmisruokia ja arjen helpotusta voidaan käyttää myös silloin kun ei ole arjen hallinnan vaikeuksia tai uupumista. Kaikki ihmiset eivät vain priorisoi itse laitettua ruokaa sinne ykköseksi. Kaikkia ei kiinnosta seisoa keittiössä kahta tuntia illassa ja viittä viikonloppuna. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?

Yle Perjantain jälkeen minunkin ruokailutottumuksia arvosteltiin

Kun osallistuin Yle Perjantain Hyvä Köyhä dokumenttiin, sain sen jälkeen todella paljon palautetta. Osa siitä palautteesta (kritiikistä) koski mitäpä muutakaan kuin – ruokavaliotani. Dokumentissa kuvattiin mm. sitä kuinka lämmitin minulle ja lapselleni purkkihernekeittoa. Ja siitähän se riemu repesikin. Osa kommentoi että kamalaa kun annetaan valmishernaria = epäterveellistä. Osa kommentoi, että kuinka paljon halvemmaksi tulisi tehdä hernekeitto itse. Ei se ole vaikeaa, sen kun tekee, liottaa edellispäivänä herneet ja keittää seuraavan päivän. Sitten oli myös se arvosteluporukka joka sanoi, että ehkä en olisi niin läski jos söisimme kunnon kotiruokaa, eikä purkkihernaria. Hohhoijaa. Ja siis, hienoa että arvostellaan juuri sitä yhtä (hemmetin) hetkeä meidän elämässämme mikä sattui osumaan sinne tv-kameralle. Mutta hei ”lohdutuksena”, jos olisi kuvattu sitä että kokkaan alusta asti tuoreista aineksista olisi sitäkin arvosteltu. ”Katsokaa nyt, sääli yh-perheen lasta kun se äiti vaan kokkaa, eikä ole läsnä lapselleen”.

Priorisoin arjessa lapsen kanssa oleskelun

Olen tosiaan yksinhuoltaja, ja teen vuorotyötä. Kun tulemme iltavuorosta kotiin esimerkiksi kuuden aikaan, on enää noin tunti siihen että aloitamme iltarutiinit ja lapsi menee nukkumaan parin tunnin sisään. Vietänkö sen tunnin ruokaa tehden, vai lapseni kanssa? Valitsen usein ehdottomasti jälkimmäisen.

Jotkut ahkerat tietysti ovat jaksaneet suunnitella ja vääntää viikonloppuna ruoat valmiiksi, mutta minä en kuulu tähän joukkoon. Se ei mielestäni kerro mistään elämänhallinnan ongelmista, vaan siitä että minua ei yksinkertaisesti kiinnosta suunnitella ja tehdä ruokia etukäteen. En näe valmisruoissa tai puolivalmisteissa mitään pahaa. Ne eivät pilaa lastani.

Sen sijaan olen ollut huolissani siitä, olenko tarpeeksi hyvä äiti kun olen ollu masentunut, ja olen masentuneena huutanut ja raivonnut liikaa lapselleni. Olen joutunut turvautumaan lastensuojelun ja perheneuvolan apuun edellä mainitun takia. Pelkään, että paniikkihäiriö ja paniikkikohtaukset vaikuttavat lapseen negatiivisesti. Pelkään, että lapsikin sairastuu masennukseen tai ahdistukseen äitinsä tavoin. Pelkään, että en riitä lapselleni totaaliyksinhuoltajana. Pelkään, että ainoana vanhempana en pysty tarjoamaan kaikkea tarpeeksi taloudellisesti. Pelkään että…

Joten ei, en pidä valmisruokia pahimpana uhkana lapselleni.



Lue myös:

Kun äidin korttipakka hajoaa

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen? Jos epäilet että sinulla on masennus, mutta et ole varma, käy ensin Äimän sivuilla katsomassa oireita ja tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jos tunnet että olet masentunut, uupunut, etkä jaksa, on todella tärkeää hakeutua jonkun avun piiriin. Jos avun hakeminen yksin tuntuu vaikealta, suosittelen pyytämään jonkun mukaan. Synnytysmasennus on yllättävän yleistä vaikka siitä ei puhutakaan paljon julkisesti, eikä sitä tarvitse hävetä.

Mistä siis apua?

Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa yhteys neuvolaan. Itse soitin neuvolaan, sain ajan samalle päivälle ja myös lääkärin vastaanotolle. Sieltä saa apua ja tukea ensi hätään, ja ohjeet jatkoa varten. Itse sain masennuslääkityksen ja keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Koin että lääkityksestä oli apua (kun sopiva lääke löytyi), ja pääsin jaloilleni.

Oman kokemukseni mukaan apua voi myös olla haastavaa saada, ellei liiottele ja kerro tarpeeksi selkeästi että on avun tarpeessa ja nyt heti, eikä ensi kuussa. Suosittelen sen vuoksi myös edelleen, että jos avun hakeminen on haastavaa tai tuntuu ettei sinua uskota, voi pyytää mukaan jonkun läheisen ihmisen avuksi ja tueksi. Sinulla on oikeus apuun!

apua synnytysmasennukseen

Suosittelen myös hakemaan kotipalvelun kautta hoitajaa, joka voi tulla esimerkiksi kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan auttamaan lapsen/lasten kanssa. Minä sain kotipalvelusta hoitajan joka kävi kerran viikossa kolme tuntia, hakivat lapsen leikkimään puistoon jotta sain itse levätä. Tätäkin saa neuvolan kautta, riippuen kunnasta miten sitä on tarjolla ja kuinka usein.

Itse olen saanut aikoinaan myös apua psykiatriselta sairaanhoitajalta terveyskeskuksessa ja psykiatrisesta poliklikikasta (terkkarin kautta lääkärin lähetteellä).

Myös perhetyön kautta sain perhetyöntekijän joka kävi muutamia kertoja meillä kotona auttamassa arjen sujumisessa.

Eli lyhyesti:

Neuvola – neuvolan terveydenhoitaja, neuvolalääkäri tai neuvolapsykologi

Terveyskeskus – Lääkärin kautta: psykiatrinen sairaanhoitaja tai lähete psykiatriselle poliklinikalle

Psykiatrinen päivystys

Kotipalvelu (hoitaja tulee kotiin)

Lastensuojelu / sosiaalipäivystys (voidaan tehdä esim. kartoitus kokonaistilanteesta, siitä minkälaista apua voisi tarvita. Itse sain perhetyöntekijän tätä kautta eikä ollut tarvetta lastensuojelulle muuten)

Valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 puh. 09 2525 0111

Jos on todella akuutti hätä voi AINA soittaa 112!

Muita auttavia tahoja ja tietoa:

Mielenterveystalo

Mielenterveysseura

Äimä ry

Äimän vertaistukiryhmät paikkakunnittain

Äimän vertaistukipuhelin

SOS-Kriisikeskus (Helsinki)

Ensi- ja turvakotien liiton baby blues-toiminta

Maria Akatemia

Tässä vielä loppuun blogipostaus, missä kerron yleisimpiä oireita mitä voi olla synnytysmasennuksessa, ja mitä oireita itselläni oli. Suosittelen myös Äimä ry:n sivuihin ja yhdistykseen tutustumista, heillä on esimerkiksi ihan live vertaistukiryhmiä synnytysmasennuksen – ja psykoosin sairastaneille. Itse olen saanut tosi paljon apua vertaistukiryhmistä.



Lue myös:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Terveydenhuollon huono kohtelu aiheuttaa traumoja

Terveydenhuollon huono kohtelu aiheuttaa traumoja

Minun on pitänyt kirjoittaa tämä postaus jo kauan. Olen kohdannut huonoa kohtelua terveydenhuollon kautta niin monesti, että koen että tästä täytyy puhua ääneen. Olen vain pelännyt kirjoittaa tätä, koska tämä aihe jakaa mielipiteitä. Jos ei ole koskaan kohdannut huonoa palvelua lääkärissä, voi olla vaikea ymmärtää. Usein näihin keskusteluihin tulee joku huutelemaan, että ”ei kaikki lääkärit”, ja keskustelu tyssää siihen. Terveydenhuolto ei tunnu aina keskittyvän potilaan asialliseen kohteluun, ja hyvät kokemukset eivät poista huonoja kokemuksia. Tämä on aihe josta pitäisi ehdottomasti puhua enemmän!

Lue myös: Vauvavuoden aiheuttamat traumat

Sairaalan päivystyksessä paniikki

Kävin eilen sairaalan päivystyksessä kovan vatsakivun takia. Jouduin makaamaan odotusaulan sohvalla kolme tuntia kovissa kivuissa, eikä kukaan kysellyt miten voin. Sanoimme useampaan kertaan, että minulla on tosi kovat kivut eikä kukaan ei kertonut missä mennään. Minua ennen oli kaksi ihmistä eikä mitään tapahtunut. Lopulta kello oli yhdeksän aamulla ja ihmisiä tuli lisää ja joka ikinen heistä pääsi saman tien lääkäriin ennen minua. Silloin sain paniikkikohtauksen, kun kipu ei lakannut ja kaikki muut pääsivät lääkäriin paitsi minä.

Heti kohtauksen jälkeen pääsin hoitoon ja sain vuodepaikan. Minua hoitaneet lääkäri ja hoitajat olivat todella mukavia ja sain asiallista ja hyvää hoitoa, mutta se useamman tunnin odotus oli jotain ihan kamalaa. Makasin odotusaulan sohvalla kivuissani, ja ohi kulkenut hoitaja tokaisi: ”Tämähän onkin sitten nukkuma-aula näköjään!”. Kun olin paniikkikohtauksessa, ohi kulkenut sairaanhoitaja ei suostunut auttamaan minua vaan sanoi ”hyvin se henki näyttää kulkevan”, kun paniikissa huutoitkin että en saa henkeä ja sattuu. Minun kipuni ja sokkini sivuutettiin täysin, ja se tunne paniikkikohtauksen lomassa on todella pelottavaa. Jos sairaalassa ei saa apua, missä sitten?

14 tuntia sairaalassa kovissa kivuissa

Ei ole ensimmäinen kerta kun koen terveydenhuollolta vähättelyä, suoranaista vittuilua ja empatiakyvyttömyyttä. Noin 10 vuotta sitten umpparini tulehtui ja kovassa vatsakivussa menin terveyskeskukseen. Kipuani vähäteltiin, sain paniikkikohtauksia ja minua vain odotutettiin. Lopulta olin kolmessa eri sairaalassa tutkituttamassa asiaa 14 tunnin ajan. En syönyt, en juonut, en saanut kipulääkettä. Lopulta suutuin kun saman tutkimuksen aikana kutsuttiin kolmas lääkäri painamaan kipeää vatsaani, ja huusin ettei kukaan enää koske kun minuun sattuu. He päätyivät siihen että se on ehkä umpilisäkkeen tulehdus ja menisin leikkaukseen.

Tässäkin tapauksessa oli monta muutakin käännettä. Kun heräsin leikkauksesta kohtasin todella tylyn hoitajan. Valitin että minulla on kurkku kipeä ja on vaikea syödä. Hänen vastaus: ”No voin minä ottaa sen ruuan poiskin jos ei kelpaa!” Sanoin että minulla on vessahätä koska en ole 12 tuntiin käynyt vessassa, hänen vastauksensa: ”No en minä nyt kerkeä auttamaan kun menen lääkärin kanssa kierrokselle, nyt joko odotat tai teet sitte astiaan!” (Odotin lopulta monta tuntia, ja rakko oli räjähtää, sama hoitaja tuntui tahallaan pukevan minulle sukkaa ja kenkää hitaasti vessareissua varten, vaikka itkin että kohta tulee pissa housuun). Näitä esimerkkejä on paljon omasta elämästäni, myös kun olen asioinut lapseni puolesta. Huoltani lapsen terveydestä ja omasta jaksamisesta on vähätelty mm. lauseella ”Onko tämä sinun esikoinen, tiesithän että vauvat itkevät?” Näin ei pitäisi olla.

Mikä siinä on, että jotkut täysin empatiakyvyttömät ihmiset tekevät töitä ihmisten kanssa ja vielä sairaalassa missä ihmiset ovat puolustuskyvyttömiä ja heikoilla muutenkin? Itse olen saanut traumat kun olen saanut jatkuvasti huonoa kohtelua. (Nyt tulee sisältövaroitus: raiskaus ja sen vähättely) Kerran yritin saada apua raiskauksen jälkeen, ja psykiatrinen sairaanhoitaja syyllisti minua siitä että jäin juhliin tuttujen ihmisten kanssa. Uskomatonta, että sellaisen ammattilaisen luo minun olisi pitänyt mennä puhumaan traumastani?

Asiallinen hoito on kiven alla kun on ylipainoa

Jokainen jolla on vähänkin ylipainoa tietää tämän – on todella vaikea saada asiallista hoitoa kun kaikki oireet ja sairaudet liitetään lihavuuteen – ja kaikki oireet saadaan pois – millä muullakaan kuin laihtumisella. Kerran lähdin ovet paukkuen lääkäristä, kun hän ei suostunut laittamaan minulle kilppari-labroja koska se on ”vanhojen miesten ongelma” – minun ongelmani olikin vain lihavuus. Toisen kerran menin lääkäriin kun olin liukastunut ja satuttanut selkäni – tulosyynä oli ”obeesius”.

Aina meille lihaville hoetaan että me olemme uhka hyvinvointivaltiolle, syömme meinaan kaikki verorahat ylipainollamme. Pitäisi hoitaa itseään ja mennä lääkäriin. Mitä hyötyä siitä on, kun ei meitä tutkita kuitenkaan, todetaan vain että laihdutus on jees ja avain kaikkeen, heippamoi. Miksi ei aktiivisemmin hoideta lihavuuden mahdollisia syitä, joita on paljon enemmän kuin se että potilas ei liiku tarpeeksi ja syö liikaa? Miksei tutkita labroja, anneta terapiaa (lihavakin ihminen voi kärsiä syömishäiriöistä, tätä ei monet ammattilaisetkaan tajua) ja pureuduta oikeasti niihin syihin?

Ja kyllä, tiedän että ylipaino vaikuttaa moneen asiaan, ja että se pitäisi voida ottaa huomioon terveydenhuollossa. Se vain siinä onkin, yleensä se jää itsestään selväksi huomauttamiseksi ”tiesithän että olet lihava” – ja sitten se (hoito ja apu) jääkin siihen huomauttamiseen.

Lue myös: Traumapotilaan kohtaaminen

Palautetta huonosta kohtelusta

Itse olen harvemmin laittanut palautetta huonosta kohtelusta, vaikka jälkikäteen olen ajatellut että olisi pitänyt laittaa. En ole jaksanut laittaa, koska tapaukset ovat olleet sellaisia etten ole jaksanut tai halunnut käydä niitä läpi uudestaan. Yksi syy on myös se, että pelkään saavani huonompaa kohtelua jatkossa. Tästä on myös uutisoinut Yle.

Kun ihminen hakeutuu lääkäriin huolissaan omasta terveydestään, ja häntä kohdellaan nöyryyttävästi, se luo turvattomuutta ja epäluottamusta tulevia lääkärikäyntejä kohtaan. Minullakin on usein ollut olo, ettei minua oteta tosissaan, ja tuntuu että joudun liiottelemaan vaivojani jotta saisin hoitoa. Huono kohtelu on johtanut itselläni siihen että pelkään mennä lääkäriin, kun koskaan ei voi tietää minkälainen ihminen siellä on vastassa.

Olen tutkituttanut lääkärissä nyt viimeiset kuukaudet mahdollista astmaa ja olen saanut pelkästään hyvää ja asiallista kohtelua. Muutaman kerran on otettu esille se, että painonnousu saattaa myös aiheuttaa tai pahentaa tiettyjä oireita. Sen mainitseminen on minulle ihan okei, kun se on tehty neutraalisti eikä syyllistäen, tai vaahdottu siitä että kaikki johtuu vain ja ainoastaan painon noususta. Eli mainitsen tässäkin vielä: olen myös saanut hyvää kohtelua terveydenhuollossa, mutta huonoja kokemuksia on silti aivan liikaa.

Tiedän että on olemassa myös hyviä lääkäreitä ja hoitajia, jotka osaavat hommansa erinomaisesti. Tiedän, että monet terveydenhuollon ongelmat johtuvat siitä että henkilökuntaa on liian vähän ja ihmiset uupuvat työnsä alle. Ongelma on syvemmällä tasolla ja kiire ei ole henkilökunnan syytä. Mutta jokainen ansaitsee hyvää ja asiallista hoitoa, ja sen takia näistä asioista täytyy voida puhua ääneen. Sen takia pitäisi itsekin muistaa, jaksaa ja uskaltaa laittaa palautetta terveydenhuoltoon jotta ongelmakohdat tulee tietoon myös virallista kautta. Tämän lisäksi mielestäni olisi tärkeää muistaa antaa myös hyvää palautetta.

P.S. Kuten ehkä huomasitte, blogin otsikko on vaihtunut Tinna Henriikaksi. Olen muuttanut myös instagram-tilini nimen @tinnahenriikaksi. Haluan vähän uudistaa itseäni masentuneesta vähän enemmän… omaksi itsekseni!


Kun äidin korttipakka hajoaa

Kun äidin korttipakka hajoaa

Moi. Pitkästä aikaa.

Blogi on elänyt hiljaiseloa. Kyllästyin suunnittelemaan postauksia, kyttäämään lukijamääriä, miettimään parhaita SEO-sanoja, jakamaan postauksia facessa, antamaan itsestäni kaikille ja kaikelle koko ajan. Kroppa ja mieli veti säästöliekillä, ja tuntui että arki ja elämä on taas vain pelkkää selviytymistä. Aamulla ylös kellon soidessa ja sitten vain toivotaan että korttipakka pysyy kasassa iltaan asti. Blogin päivittäminen alkoi tuntumaan raskaalta, turhalta, turhauduin kun lukijamäärät viime vuoden aikana vain tippuivat ja tuntui että minulla ei ole mitään sanottavaa. Päätin pitää taukoa ja mietin samalla blogin jatkoa. Jaksanko? Antaako tämä mitään enää minulle?

Tänään ainakin sanoin ääneen töissä, että en jaksa. Olen ylikuormittunut, ja soitin lääkäriin että terapiaa tai jotain apua, kiitos. Kummasti tuntui, että helpotti aivan hiton paljon jo pelkästään se että sanon sen ääneen. Haluan apua ennen kuin pakka leviää käsiin. Olen onnekas, koska töissä minua ymmärretään. Siellä olen kertonut kuormittavasta arjestani ja nyt päätin sanoa ääneen etten jaksa kohta enää ja aion hakea apua. Työstäni tykkään, menen sinne mielellään ja iloisin mielin joka aamu. Se on vain se kaikki muu lieju siellä arjessa mikä ei toimi, ja se jos mikä kuormittaa kaikkea.

hajoaa
Väsynyt hissiselfie

Viime syksy oli todella kuormittava muuton takia, ja itseasiassa pelkästään muutto on yksi isoimpia asioita mitä perus arjessa voi tapahtua. Muuton lisäksi huolehdin yksin arjestamme poikani kanssa, tiskaan, siivoan, käyn kaupassa, kuskaan päiväkotiin ja haen sieltä, yritän muistaa lapsen toimintaterapia-ajat (luojan kiitos isäni kuskaa lasta sinne, se on ihan älyttömän suuri apu ja tuki ja turva), pidän to do -listaa päässäni ja kalenterissa jatkuvasti ajan tasalla (eli yhden kun saa hoidettua tulee kolme asiaa lisää tilalle), sekä kotona että töissä lohdutan, otan kiukkuja vastaan, kasvatan ja pelleilen ja leikin.

Lapsen uusi päiväkoti ei ole ollut täysin odotusten mukainen ja olen joutunut sielläkin taistelemaan esimerkiksi oikeuksistani saada lapselle iltahoitoa (tämä on jo tarina erikseen) ja tuntuu että siellä ei ihan ymmärretä lapsen aistipulmia. Lapsi kuormittuu päivän aikana asioista x ja y, ja purkaa kaiken päälleni kotona ja tic-oireilee. On iso huoli, miten lapseni pärjää päiväkodissa ja reagoiko hän vasta nyt muuttoon ja se purkautuu näin? Tässä vain pieni osa arjestamme, ja pelkästään tämän kirjoittaminen mustaa valkoiselle saa minut tajuamaan, kuinka lähellä olen sitä, että korttipakka hajoaa käsiin. Eikä ihme, kun miettii mitä kaikkea tällä hetkellä on meneillään.

Lisäksi oma terveys reistailee, tällä hetkellä tutkitaan mm. astmaa ja uniapneaa, ja jäätävä väsymys ja hengenahdistus haittaa arjessa huomattavasti. Myös lapsella on oireita joita oli aiemminkin ennen nielu- ja kitarisojen leikkausta, ja näitäkin pitää tutkia taas.

Seikkailua uudessa asuinympäristössä

Tästä on vaikeampi puhua kuin menneestä synnytysmasennuksesta, koska se oli silloin, tämä on nyt. On helpompi puhua menneisyydestä, koska tiedän että siitä on selvitty, mutta tästä ei vielä ole selvitty. Tätä tarinaa vasta kirjoitetaan. Ensimmäinen askel on nyt se että sanon ääneen: en taida pärjätä yksin. Tarvitsen apua. Olen sen jo oppinut: ei ole heikkoutta hakea apua, päinvastoin.

Tarinani ja blogini jatkuu, ainakin toistaiseksi. En ole valmis luovuttamaan, kummankaan suhteen.


Top 10 suosituinta postausta viimeisen kahden vuoden takaa

Top 10 suosituinta postausta viimeisen kahden vuoden takaa

Kun kirjoitin blogia Naiseuden Voima -sivustolla, suosituimmat postaukseni olivat masennukseen liittyviä. Silloin kirjoitin paljon masennuksesta. Statistiikat nykyisestä blogistani ulottuvat vajaan parin vuoden taakse, ja huomasinkin että 10 suosituimman postauksen sisälle mahtui paljon muutakin. Olenkohan kirjoittanut viime aikoina vain vähemmän masennukseen liittyviä asioita vai mistäköhän tuo johtuu?

No, tässä joka tapauksessa blogini 10 suosituinta postausta!

10. Sivutoiminen yrittäjyys työttömänä – systeemi täynnä sudenkuoppia

Useimmat postaukset liittyen työttömyyteen ovat saaneet tosi paljon lukukertoja. Tämä on aihe joka aina kiinnostaa. Tässä postauksessa pohdin sivutoimista yrittäjyyttä työttömänä ollessani, kokeilu mikä meni niin penkin alle kuin suinkin mahdollista.

Minulla ei ole mitään hajua, milloin saan työttömyyskorvausta seuraavan kerran, enkä tiedä minkälaiset tuloni ovat ensi kuussa, tai milloin saan tämän kuun vuokran maksettua. Joudun odottamaan yrittäjyyden selvityspyynnön hyväksymistä, ja nyt vielä lisäksi osa-aikaisen työni palkkakuittia. Kannattipa lähteä tähän mukaan. Olen ajoittain ollut tästä asiasta niin stressaantunut, etten ole saanut unta.

9. Isot rinnat – uhka vai mahdollisuus

Tämän postauksen ansiosta minun blogiini on tultu usein hakusanoilla ”isot rinnat”. Tiedä sitten, löysivätkö haluamansa…

”Naisilta kuulen usein, että hekin haluavat yhtä isot rinnat ja minun pitäisi olla iloinen niistä. Kaikilla kun ei ole isoja rintoja. Pienirintaiset naiset kertovat usein minulle että he kadehtivat isoja rintojani.

Miehiltä taas saa välillä niin uskomatonta palautetta, etten kehtaa niitä tänne edes kirjoittaa. En hypi ilosta kun olen aina ”se isorintainen”. Kaikki naiset eivät suinkaan haaveile isoista rinnoista, tai ole onnellisia niistä.”

Kuva: Alexandra Malanin

8. Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Tähän kirjoitukseen monet ovat samaistuneet.

”Kuulen usein lauseen ”ethän sä näytä masentuneelta”, ja ihmettelen miltä näyttää masentunut ihminen? Vaikka tiedän että ihmiset eivät tarkoita kysymyksellä mitään pahaa, mietin mitä sillä tarkoitetaan. Joskus lääkärissäkin on sanottu että olen asiallinen ja minulla on hyvä ulosanti, pystyn huolehtimaan lapsestani kuitenkin, ja silloin tuntuu siltä että oloani vähätellään.

Mielenterveysongelmat koskettavat aika monia meitä suomalaisiakin, ja moni sinunkin tuntemasi ihminen saattaa kamppailla mielenterveyden ongelmien kanssa vaikka ei uskoisikaan päälle päin.”

7. Avoin kirje Jari Ehrnroothille

Suutuin Jari Ehrnroothille hänen kirjoittamansa kolumnin takia. Kolumnissa hän on sitä mieltä että ”vastuu hyvästä elämästä” on yksilöllä itsellään. Lihavat on lihavia oman välinpitämättömyyden takia ja työttömät laiskuuden takia ja niin edelleen. Kovia sanoja ihmiseltä, joka ei ole varmastikaan kokenut elämässään kovia, joutunut kamppailemaan sairauden, työttömyyden tai muidenkaan vastoinkäymisten kanssa. Kultalusikka ja hyväveli-kerhous paistaa jo kauas. Lähetin postaukseni hänelle sähköpostilla saatteen kera että pahoitin mieleni hänen kirjoituksestaan ja linkin blogitekstiin. Vastaus oli: ”Olen lukenut palautteesi. Kiitos ajatuksestasi.”

Dear Jari,

luin kirjoituksesi Ylen nettisivuilla. Ensin suutuin, sitten tulin äärettömän surulliseksi. Kovat arvot tuntuvat yleistyvän, ja empatiakyky tuntuu myös olevan katoava luonnonvara. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että jotkut ihmiset uskovat että köyhyys on aina köyhän oma vika, että ylipainoinen on automaattisesti huonossa fyysisessä kunnossa, sairas ja laiska ja että työtä tekevälle riittää.

Asiat eivät ole mustavalkoisia eikä niin yksinkertaisia kuin kolumnissasi esität. On helppo huudella sieltä pilvilinnoista ihmisille, että ryhdistäytykää yhteisen hyvän vuoksi. Se että se on helppoa huudella, ei tee siitä hyväksyttävää. Päätin vastata muutamaan väitteeseen joita kevyesti heittelit kirjoituksessasi, jotka tuntuivat minusta hyvin kovilta arvoilta.

6. Raiskaukset eivät lopu siihen että laitamme rajat kiinni

Tämä on aihe mikä on itselleni vaikea omien kokemusteni takia. Mutta pelkään ottaa kantaa seksuaaliseen väkivaltaan liittyen muutenkin (etenkin kun siihen liitetään rasismi kylkeen), koska siinä on aina vaarana joutua maalittamisen kohteeksi. Tällä kirjotuksella en onneksi joutunut.

”Tiedättekö minkä takia myös pelkäsin kirjoittaa tästä aiheesta? Koska aina kun puhun seksuaalisesta väkivallasta pelkään että joku tulee vähättelemään kokemuksiani. Mutta kun aiheeseen lisätään vielä turvapaikanhakijat ja rasismi, minun pitää varautua rasistien ja trollien hyökkäykseen. Joissa yllätys yllätys, saatetaan toivoa että minut raiskattaisiin, koska vastustan rasismia. Ironista, eikö?”

5. Katsaus vanhoihin käsityölehtiin – pluskoon kaavat ja läskiviha

Tämä postaus oli myös tosi suosittu, kun esittelin käsityölehtien fatsheimausta.

Top 10
”Piilottaa, hoikentaa, kaventaa, pidentää…”

4. Confident queens mallikuvaukset Hietsussa

Kehopositiiviset jutut ovat myös kiinnostaneet, kuten tämä Hietsun mallikuvaus-postaus.

Top 10
Mallikuvausten satoa

3. Kun kehopositiivisuus meni liian pitkälle – vai menikö?

Top kolmosesta löytyykin yllättäen kehopositiivisuudesta asiaa. Internetissä puhuttiin taas kerran siitä, kuinka kehopositiivisuus meni yli. Kiehahdin ja kirjoitin miksi kehopositiivisuus ei mennyt yli.

”Kaikilla on OIKEUS KEHORAUHAAN, ilman että kukaan tulee spekuloimaan että oletkohan anorektikko, tai syötköhän liikaa. Tai että ulkonäön perusteella aletaan saarnaamaan ylipainon terveysriskeistä. MINUN TERVEYS EI KUULU KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN MINULLE ja mahdollisesti lääkärillen. Kehopositiivisuus ei muutenkaan ole pelkästään lihavat vs. laihat taistelua, vaan tähtää siihen että _kaikki_ kehot olisivat yhtä arvokkaita. Mitenköhän kauan tätä pitää jankata, että se menisi läpi?

Tiedättekö miltä tuntuu, kun blogiin tulee kommentteja missä sanotaan että sinun kehosi on oksettava ihrakasa? Kun tullaan kommentoimaan, että söisit vähemmän suklaata niin voisit laihtua? Olet ruma sotavalas (?) eikä kukaan tollasta kuvottavaa läskiä halua panna? Niin, ei se kauhean kivalta tunnu.”

2. Halvat ja ilmaiset huvit Helsingissä lapsiperheille

Tämä postaus on ollut todella suosittu kesäisin. Ehkä myös sen takia että jaan sitä joka kesä uudestaan. Palaan itsekin tähän listaan usein, kun en keksi tekemistä lapsen kanssa.

Suomenlinnan sukellusvene kesällä

Ja numero yksi…

1. Työttömien aktivoitumista vaaditaan, mutta mitä tapahtuu kun aktivoituu?

Tässä kaikkien aikojen suosituin postaukseni joka levisi viraaliksi. Saku Timonen linkkasi sen blogikirjoituksessaan (kiljuin innostuksesta kun huomasin tämän, koska Timonen on idolini yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa kirjoituksillaan), ja tämän postaukseni kautta sain myös monta haastattelupyyntöä.

Postauksessa kerroin yksityiskohtaisesti, miten penkin alle yrittäjyyskokeilu työttömänä meni.

Postauksen on lukenut noin 28 000 ihmistä, mikä on ihan käsittämätön määrä!

Saan vihdoin puhelun työntekijältä, joka on käsitellyt pyyntöni. Hän on tehnyt päätöksen, mututuntumalla. Hän on katsonut netistä googlaamalla, että olen aloittanut blogin kirjoittamisen elokuussa 2017, ja silloin ei voi kuulemma väittää että tämä on uusi yritys. Hän kautta rantain vihjaa, että rehellisyys maan perii, ja että enkös olekin koko ajan myynyt näitä koruja? Ja että sanopas nyt ihan rehellisesti, milloin olet nämä blogihommat aloittanut? Olen aivan suu auki, ja sanon että kuule ihan rehellisesti, olen aloittanut blogin kirjoittamisen vuosi sitten, enkä ole siitä enkä koruista tai mistään käsitöistä tienannut senttiäkään rahaa.

Hän sanoo, ettei toki väitä että valehtelisin, mutta kyllähän kaikki tulot pitää veroihin ilmoittaa. Ja että jos ei niin tee, niin silloin ne tulee sitten kyllä maksettavaksi jossain vaiheessa. Kohtelu mitä puhelun aikana sain oli todella alentavaa ja nöyryyttävää, ja ilmeisesti he tekevät mutu-tuntumalla näitä päätöksiä, kysymättä mitään itse henkilöltä jota asia koskee. Jos hän olisi suoraan vaan soittanut minulle ja kysellyt, olisimme varmasti saaneet asian heti käsiteltyä. Saako TE-toimiston työntekijä päättää minun asioistani, perustuen siihen että on googlannut minut? Eikö tiedon pitäisi perustua puhtaasti selvityspyyntööni eikä hänen salapoliisityöhönsä?”


Muistatko näitä postauksia? Mikä on mielestäsi mieleenpainuvin minun kirjoituksistani, tai postaus mikä on koskettanut? Ärsyttänyt? Sana on vapaa! —>


Leikkikortit lapsille: tulosta 24 leikkiä lorupussiin!

Leikkikortit lapsille: tulosta 24 leikkiä lorupussiin!

Tein töihin leikkikortit joulukalenteria varten, ja tein niistä ladattavan ja tulostettavan PDF-tiedoston teillekin!

Tiedosto sisältää 24 tulostettavaa korttia, joissa jokaisessa on yksi leikki. Kortit ovat alun perin tehty esikoulu-ikäisiä (ja isompaa ryhmää) varten, mutta toimivat varmasti muun ikäisille myös, joitakin leikkejä voi varioida tai helpottaa vähän. Kortit tulostetaan yksipuolisena ja sen jälkeen laminoidaan tai liimataan kaksipuoleiseksi (leikin nimi+kuva ja toisella puolella leikin ohje).

Suurin osa leikeistä ei vaadi mitään lisämateriaaleja, mutta osassa leikkejä on tarvikkeita kuten soittimia, kulkunen, pallo, viltti ja musiikkia. Jokaisessa kortissa on erikseen mainittu, jos ja mitä tarvikkeita vaaditaan.

Tiedostoa et tietysti tarvitse edes tulostaa, vaan tämän voi myös vain tallentaa koneelle ja poimia sieltä leikit. Itse halusin tehdä fyysiset kortit joulukalenteria varten, mutta myös myöhempää käyttöä ajatellen. On hauskaa olla leikkikortti-pussi töissä, mistä voi aina tarvittaessa vetäistä jonkun leikin!

Leikkikortit

Korttien kuvista valitettavasti tuli hieman huonolaatuisia, mutta toivottavasti kelpaavat sellaisena! Jouduin tekemään näitä töissä loppujen lopuksi aika kiireellä, joten toivon ettei niissä ole paljon kirjoitusvirheitä tms. Heh! En ole ennen tehnyt tällaisia kortteja, joten kaikenlainen palaute on tervetullutta! Voin tulevaisuudessa tehdä enemmänkin tällaisia projekteja, jos ne kiinnostavat!


Lataa ja tulosta tästä:


Joulu ja hyväntekeväisyys – kuka ansaitsee apua?

Joulu ja hyväntekeväisyys – kuka ansaitsee apua?

Joulun alla hyväntekeväisyys on aina huipussaan. On Joulupuu -keräystä, Jouluapua, Hope ja mm. seurakunnat keräävät lahjoja lapsille. Kunnan kautta voi saada jouluksi lahjakortin jolla saa kaupasta jouluruuat. Vähävaraisuus on todella yleistä ja köyhien ja rikkaiden kuilu kasvaa koko ajan Suomessakin.

Mutta kuka todellisuudessa on vähävarainen? Kuka on ansainnut jouluapua?

Kuka määrittää köyhyyden?

Törmäsin facebookissa Jouluapua -sivuston postaukseen, missä Jouluavun ylläpitäjä(t) kertoivat että jotkut ihmiset ottavat itsenäisesti yhteyttä lahjoittajiin, kun se pitäisi tehdä sitä varten tehdyn kartan kautta. Puhe siirtyi postauksen keskustelussa siihen, että lahjoittajat eivät halunneet enää auttaa ketään, koska hyväntekeväisyyttä saanut perhe ei vaikuttanut olevan avun tarpeessa tai eivät edes kiittäneet lahjoittajaa.

Jouluavun kautta siis sadat perheet saavat ruoka- ja lahja-avustusta yksityisten lahjoittajien kautta, ja lahjoittajat ottavat yhteyttä perheisiin jouluapua-kartan avulla, mistä sitten perheet voivat vastata lahjoittajille. Jouluapu toimii siis täysin vapaaehtoisvoimin ja toimii niin sanotusti välittäjänä lahjoittajien ja vähävaraisten perheiden välillä. (Lue lisää täältä)

Kommenteissa Jouluavun sivuilla oli myös pohdittu sitä, että yhdellä perheellä olikin hieno auto, toisella oli rööki suussa lahjoituksia hakiessa ja kolmas osti joulukukkia kaupasta, vaikka lahjoittajalla itsellään ei olisi kuulemma koskaan ”köyhänä” ollut varaa joulukukkiin. Jos ei ole varaa edes lapsen kalsareihin, onko silloin oikeus polttaa röökiä? Ja ennen kaikkea, onko sillä röökiä polttavalla köyhällä oikeus hakea Jouluapua ja hyväntekeväisyyttä?

Tästä aiheesta puhuin myös Yle Perjantain dokumentissa Hyvä köyhä. Siinä pohdittiin, että mitä on hyvä köyhyys? Saako köyhällä olla merkkivaatteita? Iphone? Saako hyvä köyhä polttaa tupakkaa?

Tosiasiassa kukaan ulkopuolinen ei voi tietää toisen perheen asioista. Onko merkkilenkkarit saatu hyväntekeväisyytenä? Onko ne ostettu omalla rahalla lapselle vaikka niihin ei olisi oikeasti ollut varaa, koska lapsi on onnistunut koko kevään törppöilyn sijaan opiskelemaan ja nostamaan arvosanojaan jotta pääsisi lukioon? Onko merkkilenkkarit ostettu palkkarahoilla silloin kun ”köyhä” oli vielä työelämässä? Niin, me emme voi tietää.

Sain itsekin joskus jouluapua ja haukut niskaani lahjoittajalta

Minun oli pakko puuttua Jouluapua-sivulla olevaan keskusteluun ja kertoa oma kokemukseni lahjoitusten vastaanottamisesta. Kopioin sen nyt suoraan tähän:

Täällä kun puhutaan siitä, että ”ei edes kiitetä”, niin pakko sanoa yksi asia. Mä sain sen ensimmäisen ikinä järjestetyn Jouluavun kautta lahjoja lapselle, ruokalahjakortteja ja ruokaa yms. Sillon varmaan avun tarjoajien ja avun saajien määrät oli vähän erilaisia, koska mä sain varmaan joku 200 yhteydenottoa, ja ilmotinkin Jouluavulle että apua, mulle on tullu jo tarpeeksi kaikkea, laitatteko mun tiedot sieltä pois.

Jouluapu oli tosi ruuhkautunu ja teillä ei ollu tarpeeksi apulaisia vastaamassa viesteihin, ja mulle vaan tulvi viestejä päivittäin et mua voitais auttaa. Koska kukaan ei ehtiny ottaa mun yhteystietoja pois kartalta. Yritin vastailla kaikille ja yritin muistaa kiittää kaikkia jos ei kasvotusten niin meilillä. Mut mä en kyenny muistamaan, et kuka oli lähettäny mitäkin, ketä olin jo kiittäny ja ketä en, samalla kun yritin vastailla että en tarvitse enempää apua kiitos vaan, että auttakaa jotakuta joka ei ehkä oo saanu niin paljoo vielä.

”Mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus ja vaan itkin ja yritin selvitä aamusta iltaan hengissä.

Samalla elin yksinhuoltajana vajaa vuoden ikäiselle vauvalle joka ei koskaan nukkunu, mulla oli synnytyksen jälkeinen masennus ja vaan itkin ja yritin selvitä aamusta iltaan hengissä.

Sain sitten yhdeltä naiselta tosi ikävän viestin faceen (oli etsiny mut sitä kautta, vaikka sillä oli mun meiliosote) että ”ei edes sitten kiitosta herunu, sä aiheutit sen että en enää ikinä auta ketään, kiittämättömyys on maailman palkka”. Arvatkaa tuliko mulla itku ja paska fiilis?

Laitoin naiselle viestiä takasin missä selitin kaiken tän ylläolevan, ja että oon loputtoman kiitollinen kaikille, että pyydän anteeksi etten oo sitä kiittäny vielä, koska oon tosi masentunu ja uupunu, ja viestejä tuli niin paljon.

Huomasin että se nainen oli omalla face sivullaan haukkunu mut pystyyn, kun en edes kiittäny, ja että hänen hyväntekeväisyytensä loppu tähän.

Joulu
Minä (ja faija sohvalla) lapsena 90-luvulla

Että ymmärrän kyllä sen et harmittaa auttaa jos näyttääkin siltä ettei toinen oo edes kiitollinen tai vaikuta siltä että tarvis sitä apua, niin muistakaa ettei kaikki asiat näytä ulospäin aina siltä miltä ne vaikuttaa. Musta tuntuu vieläkin pahalta, että joku luuli että olin siitä avusta epäkiitollinen, koska mä muistelen tätä apua neljän vuoden takaa edelleen kyynel silmässä. Mun mielestä toisen auttamisen pitäis lähteä siitä lähtökohdasta että antaa antamisen ilosta, eikä sen takia että vaatii kiitoksia ja kumarruksia. Mun oma kokemus on myös se, että voi olla tosi vaikea sanoa kiitos, kun oikeesti hävettää se että ihmiset auttaa. (Toki, olis oikeesti kohteliasta sanoa se kiitos kylläkin)

Mielestäni on to-del-la törkeää nillittää jossain facebookissa että ”lähetin lahjoituksen enkä edes saanut kiitosta!” Senkö takia lahjoitat? Että saisit vuolaita kiitoksia ja saisit köyhältä sädekehän pääsi päälle? Kyllä, on kohteliasta olettaa että lahjoituksen saanut kiittää. Mutta ei sitä nyt herranjestas lähetä tivaamaan jälkikäteen viestillä, tai haukkumalla pystyyn ihminen somessa!

Lue myös: Vähävaraisille perheille Venner-ruokakassi – mistä tässä on kyse

Joulu

Mieti hetki, minkä takia lahjoitat?

Kukaan ulkopuolinen ei voi tietää niin paljon toisen asioista, jotta voisi spekuloida ja arvostella, että tämä henkilö ollut tarpeeksi hyvä köyhä. Köyhyys ei aina näy ulospäin muille ihmisille.

Ihmiset voisivat miettiä, että minkä takia lahjoittaa ylipäätään? Sen takia että voisi tuntea ylemmyyttä? Jotta saisi hyvä fiiliksen koska sai niin vuolaat itku-silmässä-polvillaan-kiitokset köyhältä? Jos tosiaan jättää kaiken hyväntekeväisyyden siihen, että joku perhe ei täytä omia kriteerejä köyhyydestä, voi tosissaan miettiä omia tarkoitusperiään.

Jotkut voivat huijata, mutta eikö se ole silloin heidän omallatunnollaan? Pitääkö sekin pieni sitten ottaa pois niiltä jotka apua tarvitsevat? Mielestäni on myös todella kurjaa, että jotkut ihmiset todella huijaavat lahjoittajia, ja se tuntuu aivan varmasti ikävältä. Mutta koitetaan muistaa myös se että varmasti suuri osa näihin keräyksiin osallistuvista ovat rehellisiä ihmisiä ja tarvitsevat apua, ja ovat vilpittömästi kiitollisia kaikesta saamastaan avusta.

Hyvää joulun odotusta kaikille, olemmehan ystävällisiä ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan!


Lue myös: