Kuukausi: helmikuu 2020

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Valmisruoat ovat merkki arjenhallinnan puutteesta – vai onko?

Törmäsin taas blogimaailmassa siihen että toisen vanhemmuutta arvostellaan. En toisaalta ole siitä yhtään yllättynyt, koska tuntuu että ihmisten arvostelu on helpottunut somen kautta. Mutta silti se joka kerta yllättää. Miten on niin vaikea ymmärtää että ihmisillä on eri tapoja hoitaa arkeaan ja toteuttaa vanhemmuuttaan? Tapa, jolla itse hoidat arkeasi, voi olla täysin erilainen verrattuna muihin, eikä tee siitä yhtään sen parempaa tai huonompaa.

Satuin lukemaan Modernisti kodikas -blogin kirjoituksen Lempeyttä arkeen ja ennen kaikkea toisille. Postauksessa bloggaaja Kerttu Pylvänäinen kertoo saamastaan arvostelusta edelliseen postaukseensa, Lopulliset hyvästit arkiuokakriiseille. Postauksessa Kerttu kertoo yhteistyöstään kotimaisen yrityksen Feelian kanssa, joka toimittaa kotiin viikon ruuat. Kamalaa postauksessa oli joidenkin mielestä se, että ruuat olivat valmisruokia.

Ote postauksesta:

”Ja kun kerron, että harrastavassa vuorotyöperheessämme turvaudutaan silloin tällöin valmisruokaan, saan yllättyä. Innostuneen vastaanoton lisäksi sain myös toisenlaista palautetta: valintani tuomittiin. Tämän palautteen antoi ihminen, jolla ei ole omia lapsia ja on omien sanojensa mukaan keittiöalan ammattilainen. Hän tuomitsi valintani käyttää valmiita ruokia osana kiireisen arjen ravintoa. Myös muutaman samantyylisen kommentin sain blogiinkin: “Jos ei ole arjessa aikaa tehdä ruokaa, niin joku on pielessä.”

Mitä saat siitä, että nostat itsesi muiden yläpuolelle?

Minusta on jotenkin hassua, että joku kokee asiakseen tulla kommentoimaan toisen blogiin, että hänellä on pakko olla jotain elämässä pielessä kun tarjoaa lapsilleen välillä valmisruokaa eikä itsetehtyä joka päivä. Kommentissa sanottiin myös että ”Haluan antaa myös lapsilleni esimerkin normaalista elämästä joka ei mene niin, että joutuu turvautumaan erinäisiin palveluihin, kun ei pysy kaikki elämän palaset muuten kuosissa.” Vau. Olen sanaton.

Mikä on normaalia elämää? Miksi se on huono asia, että käyttää valmisruokia helpottaakseen arkeaan? Minun ja lapseni alku yhdessä ei ole ollut helppoa synnytysmasennukseni vuoksi, eikä meidän elämässä ole koko ajan ollut kaikki palaset kasassa. Tekeekö se meidän perheestä jotenkin huonomman kuin jossain toisessa perheessä, missä ruoat tehdään alusta asti itse aina jokaisena vuoden päivänä? Toki minäkin soseutin itse kaikki ruoat lapselle kun hän alkoi syömään kiinteitä, mutta se johtui siitä että ylisuoritin masentuneena arkea, ja ajattelin että olen nyt hyvä äiti kun soseutan samalla kun itken kun en jaksa. Olisipa joku silloin sanonut minulle, että osta edes osa soseista ja hellitä vähän. Se ei ole niin vakavaa.

Nyt saatat ajatella siellä lukiessa tätä että ”se koira älähtää…”. Kyllä, täällä koira älähti, ja kovaa! Olen pienen vauvan yksinhuoltaja-äitinä kokenut paljon syyllisyyttä erinäisistä asioista, koska nykyään vanhemmuus on todella vaativaa mm. somen (arvostelun) takia. On niin paljon paineita joka suunnasta suorittaa vanhemmuutta ja arkea mahdollisimman hyvin ja täydellisesti, että ei ihme että uuvumme.

Nykyään en suostu enää potemaan syyllisyyttä siitäkin, että tarjoan lapselleni valmisruokia arkisin. Meillä syödään myös itsetehtyä ruokaa, mutta ei joka päivä. Olen yksinhuoltaja, ja kaikki muu oheishuolto (kaupassa käyminen, ruoan laittaminen, siivous, pyykkäys, jne jne) on pois lapseni kanssa leikkimisestä. Seuraavaksi voikin joku toinen kommentoija sanoa että ”miksi nykyään vanhemmat eivät ole läsnä lapsilleen?” No sen takia että toinen syyllistää etten tee ruokia itse, niin olen keittiössä tekemässä sitä ruokaa! Huoh. Kun yhdelle kumartaa toiselle pyllistää. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia, joten parasta on että koittaa keskittyä siihen mikä toimii siellä omassa arjessa. Mikä tuo minulle energiaa? Mikä vie sitä? Miten tasapainoilen parhaiten niin, että itse jaksan ja olen läsnä myös lapselle?

On helppo arvostella muita, kun oma elämä on helppoa

Joskus tuntuu että tällaiset kommentoijat ovat kahta eri lajia: yksi voi niin pahoin että oksentaa sen toisten päälle netissä, toinen voi niin hyvin, ettei ole koskaan isoja vastoinkäymisiä tullutkaan.

On helppoa arvostella toisen elämää, jos ei itse ole joutunut painimaan esimerkiksi uupumisen kanssa. Kun vanhemmat uupuvat arjen alle, mennään sieltä mistä aita on matalin. Ja se on siinä tilanteessa vain fiksua. On ehkä vaikea ymmärtää toisten arkea, jos ei itse ole joutunut kokemaan esimerkiksi synnytyksen jälkeistä masennusta, pitkittynyttä vaikeaa taloustilannetta tai mitä tahansa muuta kriisiä. Usein tosin tuntuu, että on vaikea ymmärtää toisten elämäntilannetta kun ei ole annettu kauhalla empatiakykyä. Jollain tapaa ymmärrän enemmän tätä ykköskategorian haukkujaa: kun on paha olla on helppo arvostella muita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi hyväksyttävämpää.

Valmisruokia ja arjen helpotusta voidaan käyttää myös silloin kun ei ole arjen hallinnan vaikeuksia tai uupumista. Kaikki ihmiset eivät vain priorisoi itse laitettua ruokaa sinne ykköseksi. Kaikkia ei kiinnosta seisoa keittiössä kahta tuntia illassa ja viittä viikonloppuna. Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää?

Yle Perjantain jälkeen minunkin ruokailutottumuksia arvosteltiin

Kun osallistuin Yle Perjantain Hyvä Köyhä dokumenttiin, sain sen jälkeen todella paljon palautetta. Osa siitä palautteesta (kritiikistä) koski mitäpä muutakaan kuin – ruokavaliotani. Dokumentissa kuvattiin mm. sitä kuinka lämmitin minulle ja lapselleni purkkihernekeittoa. Ja siitähän se riemu repesikin. Osa kommentoi että kamalaa kun annetaan valmishernaria = epäterveellistä. Osa kommentoi, että kuinka paljon halvemmaksi tulisi tehdä hernekeitto itse. Ei se ole vaikeaa, sen kun tekee, liottaa edellispäivänä herneet ja keittää seuraavan päivän. Sitten oli myös se arvosteluporukka joka sanoi, että ehkä en olisi niin läski jos söisimme kunnon kotiruokaa, eikä purkkihernaria. Hohhoijaa. Ja siis, hienoa että arvostellaan juuri sitä yhtä (hemmetin) hetkeä meidän elämässämme mikä sattui osumaan sinne tv-kameralle. Mutta hei ”lohdutuksena”, jos olisi kuvattu sitä että kokkaan alusta asti tuoreista aineksista olisi sitäkin arvosteltu. ”Katsokaa nyt, sääli yh-perheen lasta kun se äiti vaan kokkaa, eikä ole läsnä lapselleen”.

Priorisoin arjessa lapsen kanssa oleskelun

Olen tosiaan yksinhuoltaja, ja teen vuorotyötä. Kun tulemme iltavuorosta kotiin esimerkiksi kuuden aikaan, on enää noin tunti siihen että aloitamme iltarutiinit ja lapsi menee nukkumaan parin tunnin sisään. Vietänkö sen tunnin ruokaa tehden, vai lapseni kanssa? Valitsen usein ehdottomasti jälkimmäisen.

Jotkut ahkerat tietysti ovat jaksaneet suunnitella ja vääntää viikonloppuna ruoat valmiiksi, mutta minä en kuulu tähän joukkoon. Se ei mielestäni kerro mistään elämänhallinnan ongelmista, vaan siitä että minua ei yksinkertaisesti kiinnosta suunnitella ja tehdä ruokia etukäteen. En näe valmisruoissa tai puolivalmisteissa mitään pahaa. Ne eivät pilaa lastani.

Sen sijaan olen ollut huolissani siitä, olenko tarpeeksi hyvä äiti kun olen ollu masentunut, ja olen masentuneena huutanut ja raivonnut liikaa lapselleni. Olen joutunut turvautumaan lastensuojelun ja perheneuvolan apuun edellä mainitun takia. Pelkään, että paniikkihäiriö ja paniikkikohtaukset vaikuttavat lapseen negatiivisesti. Pelkään, että lapsikin sairastuu masennukseen tai ahdistukseen äitinsä tavoin. Pelkään, että en riitä lapselleni totaaliyksinhuoltajana. Pelkään, että ainoana vanhempana en pysty tarjoamaan kaikkea tarpeeksi taloudellisesti. Pelkään että…

Joten ei, en pidä valmisruokia pahimpana uhkana lapselleni.



Lue myös:

Kun äidin korttipakka hajoaa

Miksi en ollut onnellinen äiti? – Tarina siitä kun mutsi masentui

My day: Miltä meidän yksi arkipäivä näyttää – ja mitä musiikkia kuuntelin suihkussa?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen?

Mistä hakea apua synnytysmasennukseen? Jos epäilet että sinulla on masennus, mutta et ole varma, käy ensin Äimän sivuilla katsomassa oireita ja tietoa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jos tunnet että olet masentunut, uupunut, etkä jaksa, on todella tärkeää hakeutua jonkun avun piiriin. Jos avun hakeminen yksin tuntuu vaikealta, suosittelen pyytämään jonkun mukaan. Synnytysmasennus on yllättävän yleistä vaikka siitä ei puhutakaan paljon julkisesti, eikä sitä tarvitse hävetä.

Mistä siis apua?

Ihan ensimmäisenä kannattaa ottaa yhteys neuvolaan. Itse soitin neuvolaan, sain ajan samalle päivälle ja myös lääkärin vastaanotolle. Sieltä saa apua ja tukea ensi hätään, ja ohjeet jatkoa varten. Itse sain masennuslääkityksen ja keskusteluapua psykiatriselta sairaanhoitajalta. Koin että lääkityksestä oli apua (kun sopiva lääke löytyi), ja pääsin jaloilleni.

Oman kokemukseni mukaan apua voi myös olla haastavaa saada, ellei liiottele ja kerro tarpeeksi selkeästi että on avun tarpeessa ja nyt heti, eikä ensi kuussa. Suosittelen sen vuoksi myös edelleen, että jos avun hakeminen on haastavaa tai tuntuu ettei sinua uskota, voi pyytää mukaan jonkun läheisen ihmisen avuksi ja tueksi. Sinulla on oikeus apuun!

apua synnytysmasennukseen

Suosittelen myös hakemaan kotipalvelun kautta hoitajaa, joka voi tulla esimerkiksi kerran viikossa muutaman tunnin kerrallaan auttamaan lapsen/lasten kanssa. Minä sain kotipalvelusta hoitajan joka kävi kerran viikossa kolme tuntia, hakivat lapsen leikkimään puistoon jotta sain itse levätä. Tätäkin saa neuvolan kautta, riippuen kunnasta miten sitä on tarjolla ja kuinka usein.

Itse olen saanut aikoinaan myös apua psykiatriselta sairaanhoitajalta terveyskeskuksessa ja psykiatrisesta poliklikikasta (terkkarin kautta lääkärin lähetteellä).

Myös perhetyön kautta sain perhetyöntekijän joka kävi muutamia kertoja meillä kotona auttamassa arjen sujumisessa.

Eli lyhyesti:

Neuvola – neuvolan terveydenhoitaja, neuvolalääkäri tai neuvolapsykologi

Terveyskeskus – Lääkärin kautta: psykiatrinen sairaanhoitaja tai lähete psykiatriselle poliklinikalle

Psykiatrinen päivystys

Kotipalvelu (hoitaja tulee kotiin)

Lastensuojelu / sosiaalipäivystys (voidaan tehdä esim. kartoitus kokonaistilanteesta, siitä minkälaista apua voisi tarvita. Itse sain perhetyöntekijän tätä kautta eikä ollut tarvetta lastensuojelulle muuten)

Valtakunnallinen kriisipuhelin 24/7 puh. 09 2525 0111

Jos on todella akuutti hätä voi AINA soittaa 112!

Muita auttavia tahoja ja tietoa:

Mielenterveystalo

Mielenterveysseura

Äimä ry

Äimän vertaistukiryhmät paikkakunnittain

Äimän vertaistukipuhelin

SOS-Kriisikeskus (Helsinki)

Ensi- ja turvakotien liiton baby blues-toiminta

Maria Akatemia

Tässä vielä loppuun blogipostaus, missä kerron yleisimpiä oireita mitä voi olla synnytysmasennuksessa, ja mitä oireita itselläni oli. Suosittelen myös Äimä ry:n sivuihin ja yhdistykseen tutustumista, heillä on esimerkiksi ihan live vertaistukiryhmiä synnytysmasennuksen – ja psykoosin sairastaneille. Itse olen saanut tosi paljon apua vertaistukiryhmistä.



Lue myös:

Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Kirja-arvostelu: Äiti aallokossa – kun vauvan mukana tulikin masennus

Terveydenhuollon huono kohtelu aiheuttaa traumoja

Terveydenhuollon huono kohtelu aiheuttaa traumoja

Minun on pitänyt kirjoittaa tämä postaus jo kauan. Olen kohdannut huonoa kohtelua terveydenhuollon kautta niin monesti, että koen että tästä täytyy puhua ääneen. Olen vain pelännyt kirjoittaa tätä, koska tämä aihe jakaa mielipiteitä. Jos ei ole koskaan kohdannut huonoa palvelua lääkärissä, voi olla vaikea ymmärtää. Usein näihin keskusteluihin tulee joku huutelemaan, että ”ei kaikki lääkärit”, ja keskustelu tyssää siihen. Terveydenhuolto ei tunnu aina keskittyvän potilaan asialliseen kohteluun, ja hyvät kokemukset eivät poista huonoja kokemuksia. Tämä on aihe josta pitäisi ehdottomasti puhua enemmän!

Lue myös: Vauvavuoden aiheuttamat traumat

Sairaalan päivystyksessä paniikki

Kävin eilen sairaalan päivystyksessä kovan vatsakivun takia. Jouduin makaamaan odotusaulan sohvalla kolme tuntia kovissa kivuissa, eikä kukaan kysellyt miten voin. Sanoimme useampaan kertaan, että minulla on tosi kovat kivut eikä kukaan ei kertonut missä mennään. Minua ennen oli kaksi ihmistä eikä mitään tapahtunut. Lopulta kello oli yhdeksän aamulla ja ihmisiä tuli lisää ja joka ikinen heistä pääsi saman tien lääkäriin ennen minua. Silloin sain paniikkikohtauksen, kun kipu ei lakannut ja kaikki muut pääsivät lääkäriin paitsi minä.

Heti kohtauksen jälkeen pääsin hoitoon ja sain vuodepaikan. Minua hoitaneet lääkäri ja hoitajat olivat todella mukavia ja sain asiallista ja hyvää hoitoa, mutta se useamman tunnin odotus oli jotain ihan kamalaa. Makasin odotusaulan sohvalla kivuissani, ja ohi kulkenut hoitaja tokaisi: ”Tämähän onkin sitten nukkuma-aula näköjään!”. Kun olin paniikkikohtauksessa, ohi kulkenut sairaanhoitaja ei suostunut auttamaan minua vaan sanoi ”hyvin se henki näyttää kulkevan”, kun paniikissa huutoitkin että en saa henkeä ja sattuu. Minun kipuni ja sokkini sivuutettiin täysin, ja se tunne paniikkikohtauksen lomassa on todella pelottavaa. Jos sairaalassa ei saa apua, missä sitten?

14 tuntia sairaalassa kovissa kivuissa

Ei ole ensimmäinen kerta kun koen terveydenhuollolta vähättelyä, suoranaista vittuilua ja empatiakyvyttömyyttä. Noin 10 vuotta sitten umpparini tulehtui ja kovassa vatsakivussa menin terveyskeskukseen. Kipuani vähäteltiin, sain paniikkikohtauksia ja minua vain odotutettiin. Lopulta olin kolmessa eri sairaalassa tutkituttamassa asiaa 14 tunnin ajan. En syönyt, en juonut, en saanut kipulääkettä. Lopulta suutuin kun saman tutkimuksen aikana kutsuttiin kolmas lääkäri painamaan kipeää vatsaani, ja huusin ettei kukaan enää koske kun minuun sattuu. He päätyivät siihen että se on ehkä umpilisäkkeen tulehdus ja menisin leikkaukseen.

Tässäkin tapauksessa oli monta muutakin käännettä. Kun heräsin leikkauksesta kohtasin todella tylyn hoitajan. Valitin että minulla on kurkku kipeä ja on vaikea syödä. Hänen vastaus: ”No voin minä ottaa sen ruuan poiskin jos ei kelpaa!” Sanoin että minulla on vessahätä koska en ole 12 tuntiin käynyt vessassa, hänen vastauksensa: ”No en minä nyt kerkeä auttamaan kun menen lääkärin kanssa kierrokselle, nyt joko odotat tai teet sitte astiaan!” (Odotin lopulta monta tuntia, ja rakko oli räjähtää, sama hoitaja tuntui tahallaan pukevan minulle sukkaa ja kenkää hitaasti vessareissua varten, vaikka itkin että kohta tulee pissa housuun). Näitä esimerkkejä on paljon omasta elämästäni, myös kun olen asioinut lapseni puolesta. Huoltani lapsen terveydestä ja omasta jaksamisesta on vähätelty mm. lauseella ”Onko tämä sinun esikoinen, tiesithän että vauvat itkevät?” Näin ei pitäisi olla.

Mikä siinä on, että jotkut täysin empatiakyvyttömät ihmiset tekevät töitä ihmisten kanssa ja vielä sairaalassa missä ihmiset ovat puolustuskyvyttömiä ja heikoilla muutenkin? Itse olen saanut traumat kun olen saanut jatkuvasti huonoa kohtelua. (Nyt tulee sisältövaroitus: raiskaus ja sen vähättely) Kerran yritin saada apua raiskauksen jälkeen, ja psykiatrinen sairaanhoitaja syyllisti minua siitä että jäin juhliin tuttujen ihmisten kanssa. Uskomatonta, että sellaisen ammattilaisen luo minun olisi pitänyt mennä puhumaan traumastani?

Asiallinen hoito on kiven alla kun on ylipainoa

Jokainen jolla on vähänkin ylipainoa tietää tämän – on todella vaikea saada asiallista hoitoa kun kaikki oireet ja sairaudet liitetään lihavuuteen – ja kaikki oireet saadaan pois – millä muullakaan kuin laihtumisella. Kerran lähdin ovet paukkuen lääkäristä, kun hän ei suostunut laittamaan minulle kilppari-labroja koska se on ”vanhojen miesten ongelma” – minun ongelmani olikin vain lihavuus. Toisen kerran menin lääkäriin kun olin liukastunut ja satuttanut selkäni – tulosyynä oli ”obeesius”.

Aina meille lihaville hoetaan että me olemme uhka hyvinvointivaltiolle, syömme meinaan kaikki verorahat ylipainollamme. Pitäisi hoitaa itseään ja mennä lääkäriin. Mitä hyötyä siitä on, kun ei meitä tutkita kuitenkaan, todetaan vain että laihdutus on jees ja avain kaikkeen, heippamoi. Miksi ei aktiivisemmin hoideta lihavuuden mahdollisia syitä, joita on paljon enemmän kuin se että potilas ei liiku tarpeeksi ja syö liikaa? Miksei tutkita labroja, anneta terapiaa (lihavakin ihminen voi kärsiä syömishäiriöistä, tätä ei monet ammattilaisetkaan tajua) ja pureuduta oikeasti niihin syihin?

Ja kyllä, tiedän että ylipaino vaikuttaa moneen asiaan, ja että se pitäisi voida ottaa huomioon terveydenhuollossa. Se vain siinä onkin, yleensä se jää itsestään selväksi huomauttamiseksi ”tiesithän että olet lihava” – ja sitten se (hoito ja apu) jääkin siihen huomauttamiseen.

Lue myös: Traumapotilaan kohtaaminen

Palautetta huonosta kohtelusta

Itse olen harvemmin laittanut palautetta huonosta kohtelusta, vaikka jälkikäteen olen ajatellut että olisi pitänyt laittaa. En ole jaksanut laittaa, koska tapaukset ovat olleet sellaisia etten ole jaksanut tai halunnut käydä niitä läpi uudestaan. Yksi syy on myös se, että pelkään saavani huonompaa kohtelua jatkossa. Tästä on myös uutisoinut Yle.

Kun ihminen hakeutuu lääkäriin huolissaan omasta terveydestään, ja häntä kohdellaan nöyryyttävästi, se luo turvattomuutta ja epäluottamusta tulevia lääkärikäyntejä kohtaan. Minullakin on usein ollut olo, ettei minua oteta tosissaan, ja tuntuu että joudun liiottelemaan vaivojani jotta saisin hoitoa. Huono kohtelu on johtanut itselläni siihen että pelkään mennä lääkäriin, kun koskaan ei voi tietää minkälainen ihminen siellä on vastassa.

Olen tutkituttanut lääkärissä nyt viimeiset kuukaudet mahdollista astmaa ja olen saanut pelkästään hyvää ja asiallista kohtelua. Muutaman kerran on otettu esille se, että painonnousu saattaa myös aiheuttaa tai pahentaa tiettyjä oireita. Sen mainitseminen on minulle ihan okei, kun se on tehty neutraalisti eikä syyllistäen, tai vaahdottu siitä että kaikki johtuu vain ja ainoastaan painon noususta. Eli mainitsen tässäkin vielä: olen myös saanut hyvää kohtelua terveydenhuollossa, mutta huonoja kokemuksia on silti aivan liikaa.

Tiedän että on olemassa myös hyviä lääkäreitä ja hoitajia, jotka osaavat hommansa erinomaisesti. Tiedän, että monet terveydenhuollon ongelmat johtuvat siitä että henkilökuntaa on liian vähän ja ihmiset uupuvat työnsä alle. Ongelma on syvemmällä tasolla ja kiire ei ole henkilökunnan syytä. Mutta jokainen ansaitsee hyvää ja asiallista hoitoa, ja sen takia näistä asioista täytyy voida puhua ääneen. Sen takia pitäisi itsekin muistaa, jaksaa ja uskaltaa laittaa palautetta terveydenhuoltoon jotta ongelmakohdat tulee tietoon myös virallista kautta. Tämän lisäksi mielestäni olisi tärkeää muistaa antaa myös hyvää palautetta.

P.S. Kuten ehkä huomasitte, blogin otsikko on vaihtunut Tinna Henriikaksi. Olen muuttanut myös instagram-tilini nimen @tinnahenriikaksi. Haluan vähän uudistaa itseäni masentuneesta vähän enemmän… omaksi itsekseni!


Kun äidin korttipakka hajoaa

Kun äidin korttipakka hajoaa

Moi. Pitkästä aikaa.

Blogi on elänyt hiljaiseloa. Kyllästyin suunnittelemaan postauksia, kyttäämään lukijamääriä, miettimään parhaita SEO-sanoja, jakamaan postauksia facessa, antamaan itsestäni kaikille ja kaikelle koko ajan. Kroppa ja mieli veti säästöliekillä, ja tuntui että arki ja elämä on taas vain pelkkää selviytymistä. Aamulla ylös kellon soidessa ja sitten vain toivotaan että korttipakka pysyy kasassa iltaan asti. Blogin päivittäminen alkoi tuntumaan raskaalta, turhalta, turhauduin kun lukijamäärät viime vuoden aikana vain tippuivat ja tuntui että minulla ei ole mitään sanottavaa. Päätin pitää taukoa ja mietin samalla blogin jatkoa. Jaksanko? Antaako tämä mitään enää minulle?

Tänään ainakin sanoin ääneen töissä, että en jaksa. Olen ylikuormittunut, ja soitin lääkäriin että terapiaa tai jotain apua, kiitos. Kummasti tuntui, että helpotti aivan hiton paljon jo pelkästään se että sanon sen ääneen. Haluan apua ennen kuin pakka leviää käsiin. Olen onnekas, koska töissä minua ymmärretään. Siellä olen kertonut kuormittavasta arjestani ja nyt päätin sanoa ääneen etten jaksa kohta enää ja aion hakea apua. Työstäni tykkään, menen sinne mielellään ja iloisin mielin joka aamu. Se on vain se kaikki muu lieju siellä arjessa mikä ei toimi, ja se jos mikä kuormittaa kaikkea.

hajoaa
Väsynyt hissiselfie

Viime syksy oli todella kuormittava muuton takia, ja itseasiassa pelkästään muutto on yksi isoimpia asioita mitä perus arjessa voi tapahtua. Muuton lisäksi huolehdin yksin arjestamme poikani kanssa, tiskaan, siivoan, käyn kaupassa, kuskaan päiväkotiin ja haen sieltä, yritän muistaa lapsen toimintaterapia-ajat (luojan kiitos isäni kuskaa lasta sinne, se on ihan älyttömän suuri apu ja tuki ja turva), pidän to do -listaa päässäni ja kalenterissa jatkuvasti ajan tasalla (eli yhden kun saa hoidettua tulee kolme asiaa lisää tilalle), sekä kotona että töissä lohdutan, otan kiukkuja vastaan, kasvatan ja pelleilen ja leikin.

Lapsen uusi päiväkoti ei ole ollut täysin odotusten mukainen ja olen joutunut sielläkin taistelemaan esimerkiksi oikeuksistani saada lapselle iltahoitoa (tämä on jo tarina erikseen) ja tuntuu että siellä ei ihan ymmärretä lapsen aistipulmia. Lapsi kuormittuu päivän aikana asioista x ja y, ja purkaa kaiken päälleni kotona ja tic-oireilee. On iso huoli, miten lapseni pärjää päiväkodissa ja reagoiko hän vasta nyt muuttoon ja se purkautuu näin? Tässä vain pieni osa arjestamme, ja pelkästään tämän kirjoittaminen mustaa valkoiselle saa minut tajuamaan, kuinka lähellä olen sitä, että korttipakka hajoaa käsiin. Eikä ihme, kun miettii mitä kaikkea tällä hetkellä on meneillään.

Lisäksi oma terveys reistailee, tällä hetkellä tutkitaan mm. astmaa ja uniapneaa, ja jäätävä väsymys ja hengenahdistus haittaa arjessa huomattavasti. Myös lapsella on oireita joita oli aiemminkin ennen nielu- ja kitarisojen leikkausta, ja näitäkin pitää tutkia taas.

Seikkailua uudessa asuinympäristössä

Tästä on vaikeampi puhua kuin menneestä synnytysmasennuksesta, koska se oli silloin, tämä on nyt. On helpompi puhua menneisyydestä, koska tiedän että siitä on selvitty, mutta tästä ei vielä ole selvitty. Tätä tarinaa vasta kirjoitetaan. Ensimmäinen askel on nyt se että sanon ääneen: en taida pärjätä yksin. Tarvitsen apua. Olen sen jo oppinut: ei ole heikkoutta hakea apua, päinvastoin.

Tarinani ja blogini jatkuu, ainakin toistaiseksi. En ole valmis luovuttamaan, kummankaan suhteen.