Kuukausi: heinäkuu 2019

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

”Onko lapsesi adoptoitu vai…?” Tätä on mikroagressio ja näin se vaikuttaa meidän arkeemme

Toissapäivänä istuimme lapseni kanssa bussissa ja leikimme ”arvaa mikä eläin” -leikkiä. Eräs rouva istui meidän viereemme ja yhtäkkiä kommentoi, että ”puhuupa hän jo hyvin suomea”. Hämmennyin täysin, ja vastasin että no, hän on kyllä ihan suomessa syntynyt.

Kun Noel oli vauva, minulta tultiin usein kysymään lapsen alkuperää. Se voi olla ihan okei, jos keskustelemme porukalla ja asia tulee puheeksi. Jos kuitenkin joku tulee kauppakeskuksessa tai bussipysäkillä ensi töikseen kysymään ”onko tämä lapsi adoptoitu vai ihan oma?” (kyllä, näin on oikeasti käynyt), on se erittäin tökeröä ja epäkohteliasta.

Tällaista kutsutaan myös mikroagressioksi.

Mitä sitten ovat mikroagressiot?

”Avoimesta ja tarkoituksellisesta rasismista poiketen mikroaggressiot ovat hienovaraisempia ja vaikeasti havaittavampia rasismin muotoja, joita ”eivalkoiset” ihmiset kohtaavat vuorovaikutuksessaan ”valkoisen” valtaväestön kanssa. Tyypillistä mikroaggressioille on se, etteivät valtaväestöön kuuluvat useimmiten tiedosta, että heidän asenteensa ja ennakkoluulonsa voidaan kokea loukkaavina. Määritelmän mukaan mikroaggressiot ovat lyhytkestoisia ja arkipäiväisiä verbaalisia, toiminnallisia tai visuaalisia loukkauksia, jotka voivat olla tahallisia tai tahattomia. Lisäksi ne välittävät vihamielisiä ja halventavia viestejä, joilla voi olla psyykkisesti haitallinen vaikutus sen kohteena olevaan henkilöön.

Ominaista mikroaggressioille on niin ikään se, että ne ovat niin itsestään selvästi ja kyseenalaistamattomasti integroituneita arjen vuorovaikutustilanteisiin, että niiden rasistisuutta on usein vaikea havaita. Ihonvärin lisäksi mikroaggressiot voivat kohdistua myös moniin muihin ominaisuuksiin, kuten esimerkiksi sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen ja vammaisuuteen.” – Kansainvälinen adoptio Suomessa

Kerroin vähän aikaa sitten instagramissa, mitä meille oli käynyt bussissa. Asia kirvoitti heti kiivasta keskustelua asiasta. Osa oli sitä mieltä että kaikesta ei tarvitse loukkaantua, sehän oli vain yksi kommentti vanhalta ihmiseltä. Eli perus ”älä viitsi loukkaantua ihan kaikesta, saako nykyään sanoa enää mitään”.

En koe olevani todellakaan mikään asiantuntija tässä aiheessa, mutta tässä postauksessa kerron hieman omaa taustaani sekä kokemuksiani liikkuessani ruskean lapseni kanssa.

Ruotsissa asuminen 90-luvulla toi monikulttuurisuutta arkeemme

Olemme asuneet perheeni kanssa koko 90-luvun Ruotsissa. Siellä mm. kuudennella luokalla olin sellaisessa luokassa jossa oli 43 oppilasta joista kaksi-kolme oli valtaväestöä eli ”ruotsalaisia”, ja kaikilla muilla oli maahanmuuttaja-taustaa. Meillä oli kotipihalla naapureina sekalainen kimara kaiken maalaisia ihmisiä. Olemme itsekin veljeni kanssa kuulleet ruotsalaisten aikuisten suusta lapsena: ”Maassa maan tavalla, täällä puhutaan RUOTSIA eikä suomea!”. Muistan miten hämmentävältä se tuntui, mehän olimme suomalaisia, miksi emme saisi puhua omaa äidinkieltämme? Muistan miten vihamielisiä jotkut olivat, ja se pelotti.

Muutimme takaisin Helsinkiin vuonna 1999 ja silloin tuntui että olisimme matkustaneet takaisin Ruotsiin vuoteen 1980, ainakin mitä tuli maahanmuuttoon. Huomasimme heti, miten vähän täällä oli maahanmuuttajia verrattuna Ruotsiin, ja miten eri tavalla heistä puhuttiin ja kuinka heitä kohdeltiin. Puhuttiin ählämeistä ja karvakäsistä, sompuista ja kaikenmaailman mamuista jotka tulevat tänne viemään meidän rahamme. Olin järkyttynyt. Varmasti silloin oli myös paljon mikroagressioita, mutta niitähän minä en valkoihoisena huomannut tai tiedostanut.

Ensimmäinen ystäväni Suomessa oli lukiossa samalla luokalla, irakista kotoisin oleva tyttö, ja tunsin taas olevani ”kotona”. Hänen luonaan söimme aina ihanaa irakilaista ruokaa, ja siellä tuoksui lapsuus. Kun juhlimme hänen veljensä valmistumista, tanssimme yhdessä koko suvun kanssa vatsatanssia heidän olohuoneessaan. Ah.

”Ei se pahaa tarkoittanut”

Mutta. Takaisin nykypäivään. Saan vähän väliä kuulla kysymyksiä lapseni alkuperästä ja siitä mistä hän on oikeasti kotoisin. Jos näitä kyselijöitä olisi joskus, se ei niinkään haittaisi. Mutta kun niitä kyselyitä tulee harva se kerta kun liikumme jossain ja lapsen kuullen, näen punaista. Kuvitelkaa nyt, että teidän suomalaisuuttanne epäiltäisiin joka päivän vain ulkonäkönne perusteella. Eikö se saisikin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi? Miksi sen pitäisi kuulua kenellekään tuiki tuntemattomalle, mistä lapseni on ”kotoisin”, ja olenko synnyttänyt hänet itse?

”Eihän se pahalla sitä tarkottanu, se vaan halus jutella!” Tämän lauseen kuulen joka kerta kun avaudun tästä asiasta. Eihän ne pahalla, ei, mutta se ei silti tarkoita etteikö näitä asioita saisi nostaa esille ja kertoa että ne saattavat olla vahingollisia. Puhun näistä ääneen, koska haluan että ihmiset tietävät että kyselyt lapseni alkuperästä voivat olla kiusallisia. Ne vaikuttavat väistämättä lapsen identiteettiin. Meidän tapauksessamme utelut lapsen isästä ovat vaivaannuttavia myös siitä, että isä ei asu meidän kanssamme eikä ole aktiivisesti mukana elämässämme. Myös se on ärsyttävää että lapseni afrotukkaa lääpitään harva se päivä kysymättä. Lapsi vihaa sitä, kun hänen tukkaansa kosketaan. Kun hän suuttuu koskemisesta, usein naureskellaan että äläs nyt viitsi. Pienistä puroista tulee iso meri, ja nämä kaikki kun lasketaan yhteen tulee lapselle olo, ettei hän ole samanlainen kuin muut (valkoihoiset ja suoratukkaiset).

Olen itsekin ollut se, joka kyselee uteliaisuuttaan toisten ihmisten alkuperää. Nykyään tajuan että se ei ole aina korrektia, ja mieluummin odotan että henkilö itse ottaa asian puheeksi, kuin alan itse kuulustelemaan.

Valkoihoisena olen etuoikeutettu

Tiedostan täysin etuoikeuteni tässä asiassa. Kun en ole lapseni seurassa en joudu kuuntelemaan kyselyitä adoptiosta ja lapsen isän alkuperästä. Tunnen myös, etten ole oikea henkilö puhumaan näistä asioista, koska en ole itse kokenut oman ihonvärini takia minkäänlaista syrjintää. Tämä tulee kuitenkin tarpeeksi lähelle kun on kyse omasta lapsestani. Osaan puhua tästä aiheesta vain omasta näkökulmastani – ruskean lapsen valkoisena äitinä. Yritän ymmärtää miltä mikroagressiot lapsesta tuntuvat, ja toivon että pystyn tulevaisuudessa puhumaan hänelle suoraan näistä asioista. Ehkä se auttaa häntä ymmärtämään itseään ja muita ihmisiä, että miksi hänen alkuperäänsä koko ajan kysellään.

Meidän valtaväestön tehtävänä on kuunnella vähemmistöjä, mennä itseemme, ottaa opiksemme eikä loukkaantua, kun meitä oikaistaan.

Saako mitään enää sanoa?

Mistä sitten tietää mitä saa sanoa ja mitä ei? Utelut ihmisten alkuperästä voi jättää kokonaan kyselemättä, ellei henkilö itse ota sitä puheeksi. Mitä väliä kenenkään alkuperällä on muutenkaan? Miksi se pitäis ottaa keskiöön? Me olemme paljon muutakin kuin vain ihonvärimme.

Ohjenuorana voi pitää vaikkapa sitä, ettei kenenkään ulkonäköä ole soveliasta kommentoida (etenkään tuntemattoman). Tämä koskee sukupuolta, seksuaalista suuntautumista, ihonväriä, painoa jne.

Mikroagressiot ylläpitävät syrjiviä asenteita yhteiskunnassamme, ja on tärkeää että osaamme tunnistaa näitä ilmiöitä. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja ja asenteita, ne ovat osa todella syvään juurtuneita meihin ja koko yhteiskuntaan. Sen sijaan että loukkaannumme ja sanomme että muut ovat mielensäpahoittajia, voimme tarkastella taas kerran omia etuoikeuksiamme. Ja miettiä onko juuri minun käytöksessäni jotain parannettavaa.

Jos joku tulisi huomauttamaan vaikkapa tähän tekstiin, että olet ymmärtänyt väärin asiat a ja b, niin kuuntelisin. Aina on mahdollisuus kuunnella toisia ja miettiä voisinko itse toimia jotenkin toisin.

Sen sijaan että loukkaannumme siitä, kun mitään ei enää saa sanoa – kuunnellaan. Kuuntelemalla ja reflektoimalla omia käytösmalleja- sekä tapoja, voimme olla mukana tekemässä parempaa maailmaa. Ehkä pikkuhiljaa oma lapsenikin saa elää maailmassa missä häneltä vähän harvemmin kysytään mistä hän on oikeasti kotoisin, ja viljellään vähemmän haitallisia stereotypioita ihonvärin perusteella. Ehkä jonkun mielestä pieniä ja mitättömiä asioita – mutta ei ne oikeasti ole.

Ja vielä: minua jännittää tämän postauksen julkaiseminen. Kahdesta syystä: Ensinnäkin, koen että en tiedä tästä aiheesta (rasismista) tarpeeksi ollakseni mikään asiantuntija, koen ettei minulla ole oikeutta puhua tästä valtaväestöön kuuluvana, vaikka minusta nyt tuntuukin vahvasti siltä että minun kuuluu puhua tästä aiheesta, lapseni takia.

Toiseksi – pelkään rasistista hyökkäystä. Samana päivänä kun puhuin mikroagressioista instassa, sain meilin joltakin insta-seuraajalta. Siinä ruodittiin sitä, että onko lapseni isä turvapaikanhakija, käytettiin n-sanaa useaan kertaan ja mietittiin miksi lapsen isää ei instassa näy. ”Koska sehän on lähtenyt maasta jo, kuten n**keri-miehet aina tekee”. Ihan todella paskamaista joutua kestämään tällaista palautetta. Joka kerta kun puhun rasismista, joudun pelkäämään maalittamista ja että joudun tekemään rikosilmoituksia taas, kun lastani solvataan tai meitä uhkaillaan.

Joten ehkä nyt myös sen takia, että minua koitetaan jatkuvasti hiljentää (rasistien ja muiden moukkien toimesta) haukkumalla ja uhkailemalla, painan julkaise.


Lue myös nämä:

Ruskeat tytöt – Essee: Ruskea äiti, valkoinen lapsi

Canthmag – Rasismi meissä kaikissa

Koko Hubara – Rasismi ei aina ilmene huutamisena tai tönimisenä, vaan mikroagressiona

Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Ommeltua: hapsumekko kesän rientoihin

Olen jonkin verran ommellut viime aikoina mutta mikään ei ole blogiin asti eksynyt. Olen ollut aika laiska kuvaamaan tuotoksiani (eli itseäni). Olen ollut väsynyt ja kiireinen – arki ja muuttopuuhat vie energiat. Luultavasti blogin puolella tulee olemaan hieman hiljaisempaa loppukesästä ja alkusyksystä muuton ja töiden takia. Muutto on elokuun lopulla ja elokuun alussa menen uuteen ryhmään töihin – pääsen eskareiden kanssa touhuamaan yhdeksi kaudeksi! Odotan sitä innolla, mutta tiedän että uusi ryhmä, osittain uudet työkaverit ja lapset tulevat viemään voimia kun kaikki on uutta.

Instagramin puolelle päivitän ahkerammin kun se on jotenkin nopeampaa ja vaivattomampaa tässä muuttotohinassa. Jos olet instassa, kannattaa siis ottaa seurantaan tilini @masentunutmutsi.

Seurasaari

Eräs aamu olin kävelemässä töihin ja näin bussipysäkillä naisen jolla oli ihana trikoinen neuletakki missä oli hapsut. Siitä sain idean hapsuneuletakkiin. Illalla kun tulin kotiin töistä en jaksanut kaivaa esiin neuletakin kaavoja, sen sijaan tein hapsumekon, koska olin niin innoissani hapsuista.

Muistatteko ne ihanat ysäri-hapsuvaatteet? Minullakin oli sellainen ”inkkarimekko”. No, tässä minun versioni inkkarimekosta:

Kävimme tänään seurasaaressa ja siellä pyysin että äitini nappaa kuvan mekosta. Lapsi halusi tulla mukaan kuvaan ilmeilemään. Linssilude ja pelleilijä, keneen lienee tullut?

Mekon kangas on tilattu Kangaskapinasta, kaava on oma. Tulipa hirveä himo ommella lisää hapsuvaatteita! Ainakin on pakko saada hapsu-neuletakki! Voisinpa myös kaivaa esille kaapista hapsuhameen jonka ompelin itselleni kauan sitten, jota en vain ole käyttänyt aikoihin.

Tänään olimme koko päivän ulkona. Kävimme seurasaaressa, sen jälkeen Oodin uudessa leikkipuistossa (eikä se ollut yhtään niin surkea kuin olen useassa paikassa nähnyt haukuttavan!) ja sen jälkeen vielä kävimme illalla mäkkärissä syömässä hampparit. Ihana, aurinkoinen lomapäivä. Ei kiirettä mihinkään ja hyvää seuraa. Tänään olen ollut kovin onnellinen. En olisi mitenkään uskonut pari vuotta sitten että koskaan voisin näin hyvin enää koskaan. Nyt meillä on 1,5 viikkoa lomaa ja sen jälkeen alkaakin pikkuhiljaa muutto häämöttämään edessä.

Tänään syötiin paljon jäätelöä 💖
Oodin edessä oleva kiipeilypaikka

En uskonut, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta voi toipua. En uskonut pahimpina aikoina, että lapsi alkaa nukkumaan yöt, enkä olisi enää kuolemanväsynyt. Tämä olkoon siis kannustuksena kaikille teille, jotka väsyneenä ja masentuneena luette tätä, ettekä usko että voisitte koskaan enää olla onnellisia. Se on se masennus, joka sen teille uskottelee. Älkää uskoko sitä.

Haleja!



Lomamäen lemmikkipuisto – käymisen arvoinen paikka!

Lomamäen lemmikkipuisto – käymisen arvoinen paikka!

Kävimme Lomamäen lemmikkipuistossa, Degerbyssä Inkoossa. Sinne ajaa Helsingistä noin tunnissa. Puisto on erään pariskunnan omistama perheyritys, ja puisto on rakennettu heidän tilalleen kotinsa yhteyteen. Puisto on enemmänkin harrastustoimintaa heille, ja aluksi heillä olikin vain muutama kani ja lintu. Pikkuhiljaa kun he olivat rakentaneet lisää tilaa eläimille, he päättivät hankkia niitä lisää ja päästää ihmisiä katsomaan niitä. Heidän talossaan saa käydä sisällä olohuoneessa, mikä on erikoisesti sisustettu täytettyine eläimineen, terrarioineen ja erikoisilla nukeilla ja koriste-esineillä. Sisällä talossa on useita eläimiä vapaana, mm. lintuja.

Puistossa kulkee osa eläimistä vapaana ja heitä saa silitellä ja syöttää.

Lemmikkipuiston sisäänpääsy on 15€ / hlö (alle 3v ilmaiseksi). Ostimme neljälle hengelle perhelipun 50 eurolla. Ensin ajattelin että hinta on aika korkea, mutta käytyämme puistossa olen sitä mieltä että rahalle saa vastinetta ja vähän ylikin.

Lemmikkipuistossa on siis pupuja, kanoja, kukkoja, kalkkuna, valtavan iso kilpikonna, koiria (varmaan joku 10 kpl!), mangusteja, chinchilloja, käärmeitä, kissa, poneja, alpakoita, kettuja, haisunäätä, pesukarhuja, sikoja, vuohia, erilaisia liskoja ja niin montaa eri otusta että varmaan unohdin jonkun tässä mainitakin.

Puisto on ihana siitä, että se tuntui olevan rakennettu luontoa (ja eläimiä) kunnioittaen. Paikka oli täynnä kumpuja ja mäkiä, kalliota, puita ja kasveja. Löytyy myös kahvila ja sen vierestä 4 metrin syvyinen hiidenkirnu! Kaikkialla on katseltavaa eläimien lisäksi – paikka on täynnä puutarhatonttuja ja erilaisia kylttejä ja koriste-esineitä. Katseltavaa riittää ihan uskomattoman paljon.

Kahvila on keskellä puistoa, aivan ihana kukkaloisto-keidas!

Kahvila oli tunnelmallinen vehreän katoksen alla, söimme hodarit ja ranskikset ja ruoka oli hyvää! Hinnat olivat kohtuulliset (hodari 3,5€, makkara 2€, ranskikset 4€) ja henkilökunta oli todella ystävällistä. Muutenkin tuntui, että perheyrityksen lämpö ja kodinomainen tunnelma välittyi henkilökunnan kautta vierailijoihin. He olivat ystävällisiä ja kertoivat mielellään kaikenlaista kun heiltä vain kyseli.

Hodareista ei tullut otettua kuvaa kun oli niin hitsin nälkä!
Ruoka maistui!
Paikka on täynnä hauskoja kylttejä ja koristeita
Paikka on myös täynnä ystävällisiä koiria, ihania koiria!

Pääsimme myös syöttämään kettuja ja vuohia! Parasta (ja pahinta!) puistossa oli se kun pääsi niin lähelle eläimiä. Olisimme myös päässeet syöttämään papukaijoja, mutta itse olen hirveän lintukammoinen enkä halunnut niitä lähelleni. Kääk! Papukaijat saattoivat purra, ja lapsikin pelkäsi niitä tosi paljon, vaikka aika urheasti uskalsi olla siellä missä missä papukaijat oli vapaana! Myös käärmeitä ja liskoja olisi saanut silitellä ja pitää kädessä, mutta totesin siihenkin että noh, ei kiitos!

Joten kiva, että pääsi lähelle vuohia ja kettuja, mutta käärmeet ja linnut saivat puolestani pysyä hieman kauempana minusta!

Esittelyssä parta-agama (kädessä) ja viljakäärme (kaulassa)
Papukaija joka oli sisätilassa vapaana. Uskalsin seisoa tyypin vieressä, mutta kyllä kuumotti! Tämä papukaija osasi myös sanoa HELLO!
lomamäen lemmikkipuisto
Sisällä oli useampi lintu, liskoja, chinchilloja, kameleontti, papukaija ja käärmeitä
Sisälle pääsi aina työntekijän kanssa yhdessä
Sisällä oli paljon täytettyjä eläimiä, ja mietimmekin äitini kanssa että täällä ei kyllä mielellään istuisi iltaa katsomassa kauhuleffoja!
lomamäen lemmikkipuisto
Tää tyyppi oli ihan huippu! Tuli moikkaamaan meitä ikkunaan ja poseerasi
”Äiti kengässä on kivi” sanoi hienohelmainen poikani
lomamäen lemmikkipuisto

Saimme syöttää kettuja, ja se oli ainakin omasta mielestäni puiston kohokohta! Ketut olivat todella kesyjä ja tykkäsivät hypellä ihmisten keskellä etsimässä nameja. Meitä oli noin 30 henkilöä kettujen tarhassa, ja meidät käskettiin istumaan rauhassa alas ja työntekijä antoi halukkaille makupaloja, joita ketut sitten kävivät napostelemassa.

Vitsi että se oli jännittävää! Lapseni jännittää kovasti tällaisia tilanteita ja vähän puoliksi väkisin tuuppasin sen vain mukaan, haha, lapsiraukka. Lopulta kuitenkin se uskalsi olla siellä (sylissäni) ja katsoa kun kettuja syötetään.

Kalkkuna ja kaksi ara-papukaijaa

Pihalla oli vapaana mm. kukko(ja?), mustia kanoja, papukaijoja ja KALKKUNA. Siis en muutenkaan voi oikein sietää lintuja, mutta tämä kalkkuna oli kyllä uusi inhokki-tuttavuus! Se käveli pihalla kalkattaen ja tepasteli ympäriinsä kuin mikäkin valtias ja jos meni liian lähelle se alkoi pörhennellä sulkiaan. Kerran se yllätti minut ja äitini takaapäin ja kalkatteli vihaisena. Aaaaapuaaa!

Olin etukäteen vähän innoissani papukaijoista, koska ne on kauniita ja hauskoja. Kun tulimme puistoon, ne olivatkin vapaana ja kylteissä luki että ne saattavat purra! Ne olivat tosi kovaäänisiä ja meitä pelotti. Haha. Apua! Mutta tuo kalkkuna. Jeesus sentään, näen siitä varmaan painajaisia! KLLAAAK KLAAAK!

Maailman söpöin kilppari möngersi pihalla, ja söi ruohoa välillä
Hän on piikkisika Toto, joka tykkää ihmisistä ja siitä että hänelle annetaan herkkuja
lomamäen lemmikkipuisto
Kaksi söpöä alpakkaa!

Kaiken kaikkiaan mielestämme lemmikkipuisto saa 10 pistettä ja papukaijamerkin (pun intended)! Menisimme sinne ihan milloin vain uudestaan. Paikassa parasta eläinten (eläinten-silitys-terapian <3) lisäksi oli ihan huippu henkilökunta ja lämmin, kodinomainen henki mikä paikassa oli. Puistossa oli myös pomppulinna, trampoliini ja hiekkalaatikko leluineen. Kahvilassa oli lasten nurkka missä oli värityskirjoja ja kaikkea tekemistä, joten tuli ehdottomasti sellainen olo että lapset ovat tervetulleita asiakkaita. Henkilökunta osasi myös ottaa hyvin huomioon lapseni, joka jännitti useimpia eläimiä aika lailla.

Ihana paikka, tänne ehdottomasti uudestaan!