Kuukausi: kesäkuu 2019

Kuvallinen ompeluohje: näin ompelet legginsit

Kuvallinen ompeluohje: näin ompelet legginsit

Minulta on pyydetty legginsien ompeluohjetta, joten tässä tulee kuvallinen ohje! Tämä on ensimmäinen ompeluohje minkä teen, joten kertokaa jos tästä ei saakaan mitään selvää, tai jos pitää vielä enemmän vääntää rautalangasta. Toivottavasti tästä ohjeesta on apua!

Itselläni on legginseille ihan itse tehty kaava, minkä olen hionut täydelliseksi. Jos et halua/osaa itse tehdä kaavaa, esimerkiksi Jujunalla on naisten legginsien kaava koossa 32-56 myynnissä.

Itse olen piirtänyt legginsien kaavan alunperin laittamalla hyväksi havaitut legginsit kaavapaperille ja jäljentänyt ne. Se tosin vaatii vähän taitoa kaavoittamisesta ja kaavan muokkauksesta, mutta ei todellakaan ole mahdoton tehtävä! En ole jujunan legginskaavaa kokeillut, mutta omistan varmaan 70% kaikista Jujunan kaavoista ja ne on hyväksi havaittu!

No, mutta. Aloitetaan!

ompeluohje

Leikkaa lahkeet taitteelta saumanvarojen kanssa. Yleensä jos ompelee saumurilla, saumanvara on 0.7cm ja tavallisen koneen siksakilla 1cm.

ompeluohje
ompeluohje

Itse ompelin kahdet legginsit samaan aikaan, sen takia näkyy eri kangas ekassa kuvassa!

Lahkeet taitetaan oikeat puolet vastakkain ja ommellaan kummankin lahkeen sauma (kts ylläoleva kuva).

ompeluohje

Käännä lahkeet oikeinpäin. Nyt sinulla on kaksi lahjetta!

Seuraavaksi ommellaan haarasauma.

ompeluohje
ompeluohje

Aseta haarakappaleet oikeat puolet vastakkain. Tästä vaiheesta oli mahdoton ottaa kuvaa kun tuli vain pelkkä mytty. Katso että haarasaumat keskellä osuvat vastakkain. Muista ettet venytä kankaita hirveästi ommellessasi.

ompeluohje

Tämän jälkeen ommellaan vyötärökuminauha ympyräksi, ja sen jälkeen kiinni vyötärölle.

ompeluohje
Kuminauhan voi ommella monella tavalla ympyräksi, tässä yksi tapa – saumurilla
ompeluohje
Kohdista neljällä nuppineulalla kuminauha vyötärölle, jotta se tulisi vyötärölle tasaisesti. Muista varoa nuppareita jos ompelet saumurilla!
ompeluohje

Itse ompelen vyötärökuminauhan kiinni ensin saumurilla vyötärön yläosaan. Tässä vaiheessa pitää muistaa ettei saa venyttää kuminauhaa yhtään, koska muuten lopputulos on venynyt lörppö. Mieluummin rypyttää kangasta, kuin vetää kuminauhaa.

ompeluohje

Kun vyötärönauha on ommeltu vyötärölle, olen ompelukoneen siksakilla ommellut sen vielä kiinni toiseltakin puolelta. Eli käännetään kuminauha vain vyötärölle sisäpuolelle, ja siksakilla kiinni.

ompeluohje

Nyt on ainoastaan enää lahkeensuun ompelu. Taitetaan lahkeensuu kahteen kertaan, ensin 1cm, ja sen jälkeen vielä 1cm.

ompeluohje
ompeluohje

Ompele siksakilla lahkeensuut, ja voilá! Valmis!

ompeluohje
Ompelin lapsellekin samanlaiset housut. Jujunalta löytyy lastenkin kaavoja, kannattaa tsekata! Tämä lasten housun kaava on itse kaavoittamani.

Otan mielelläni vastaan palautetta ohjeesta, auttoiko, kaipaatko jotain muuta ohjeeseen, oliko kuvat epäselvät, ymmärsikö ohjeesta jotain? Haluaisitko tällaista lisää? Minulta on pyydetty mekon/tunikan ompeluun apua, sellainen olisi ainakin tulossa!


Q&A: vastaan lukijoiden kysymyksiin!

Q&A: vastaan lukijoiden kysymyksiin!

Kysyin taannoin facebookissa ja instassa, mitä haluaisitte kysyä minulta. Vastailin instan puolella jo storyihin, mutta ajattelin tehdä kysymyksistä postauksen vielä blogiinkin. Kommentteihin saa laittaa lisää kysymyksiä tulemaan!

Onko sulla jotain sairauksia esim masennus?

Onhan minulla! Synnytyksen jälkeinen masennus (diagnoosina muistaakseni vuonna 2015 oli vaikea masennus), sekamuotoinen ahdistus- ja masennus, paniikkihäiriö ja julkisten tilojen pelko.

Tällä hetkellä voin paljon paremmin kuin pari vuotta sitten ja jaksan olla mm. kokopäivätyössä. Kuitenkin ahdistus, paniikkihäiriö ja julkisten tilojen pelko on läsnä, enemmän tai vähemmän.

Julkisten tilojen pelko näkyy arjessa mm. sellaisena, että stressaan kauppaan tai bussiin menemistä. Minua alkaa helposti ahdistamaan isoissa väkijoukoissa tai pienissä tiloissa, esimerkiksi täydessä bussissa. Jos minua ahdistaa tarpeeksi paljon enkä pääse tilanteesta pois, saatan saada paniikkikohtauksen. Jos minulla olisi viikko (lapsi) vapaata eikä pakkoa lähteä mihinkään, olisin luultavasti linnoittautuneena kotiin, koska siellä rentoudun parhaiten. Liika sisällä olo kuitenkin nostaa kynnystä lähteä ulos ihmisten ilmoille taas, joten sekään ei ole hyväksi.

Lue postaus: Miten selvisin masennuksesta – vai selvisinkö?

Minkä ikäinen olet?

Olen 36. Täytän tammikuussa 37! Joudun aina tarkistamaan, koska en muista minkä ikäinen olen.

Miten uskalsit ottaa näin rohkean nimimerkin?

Blogin ja instan nimi Masentunut mutsi tuli minulle itseasiassa mieleen aika lailla heti kun aloin miettimään blogille nimeä. Aluksi nimi oli pidempi, siinä oli alaotsikko: Masentunut mutsi – tanssii äitiyden kanssa. Mutta sitten aika pian jätin kuitenkin loppuosan pois, koska nimi tuntui liian pitkältä ja loppuosa turhalta.

Mistä haaveilet?

Siitä että tulevaisuudessakin jaksan olla työelämässä ja että masennus ja muut mielenterveysongelmat pysyisivät minusta kaukana. Masennuksesta ”selviydyttyäni” haluan vain ihan että perus asiat olisivat kunnossa. Terveys, perhe, ystävät, työelämä. Sen jälkeen voin alkaa haaveilemaan isommista asioista, kun perusasiat ovat taas paikoillaan. Yksi isoisoiso haave toteutui, kun saimme kaupungin kämpän läheltä vanhempiani. Muutto syyskuussa häämöttää niin kaukana mutta silti niin lähellä. Olen aivan super onnellinen että pääsemme muuttamaan. Muutto tuntuu uudelta alulta.

Mitä teet työksesi?

Olen töissä päiväkodissa lastenhoitajana 2-5-vuotiaiden ryhmässä. Syksyllä jatkan samassa paikassa mutta vaihdan eskariryhmään. Koulutuksena minulla on pukuompelija, modisti (hatut ja asusteet) ja viimeisimpänä nuoriso-ja vapaa-ajan ohjaaja.

Lue myös: 7 vinkkiä kuinka jaksaa pyörittää työ -ja perhearkea

Milloin alat tekemään myyntiin vaatteita?

Ehkä joskus vielä! Nyt ei aika eikä energia riitä tekemään muille. Hädin tuskin riittää tekemään itselleni ja lapselleni, valitettavasti. Tämä on asia mitä minulta kysellään ihan koko ajan, ja joudun aina vastaamaan että aika ei riitä kaikkeen.

Jujuna timanttimekko
Rakastan sitä, kun saan ommella ihania vaatteita! Ehkä joku päivä muillekin myyntiin asti.

Mistä olet kotoisin ja lapsuutesi ja nuoruutesi viettänyt?

Olemme asuneet ruotsissa lähes koko lapsuutemme, minä, pikkuveljeni ja vanhempani. Olemme syntyneet Helsingissä. Muutimme Malmöhön kun olin noin 5-vuotias, Tukholmaan kun olin n. 14-vuotias ja takaisin Helsinkiin ollessani 16-vuotias ja aloitin lukion heti sen kesän jälkeen.

Kun muutimme, se oli todella rankkaa. Pelkästään jo se kun kaveripiiri vaihtuu, oli raskasta, saati sitten toiseen kaupunkiin ja maahan samaan syssyyn. Muutimme äitini työpaikan perässä aina. Jälkikäteen olemme molemmat veljeni kanssa tyytyväisiä siihen että olemme nähneet kaikenlaista elämää eri kaupungeissa. Olemme kummatkin sen verran sosiaalisia, että saimme aina uusia kavereita uusissa paikoissa. Malmössä toki asuimme kauan, noin 8 vuotta, ja siellä asui useampi meidän sukulainenkin.

Malmö ja Ruotsi tulee olemaan meidän koko perheellemme tärkeä paikka aina. Nyt kun oma lapseni on 5-vuotias, on hän päässyt käymään Malmössä jo useamman kerran. Tarkoitus olisi matkustaa sinne vielä monta kertaa lapsenkin kanssa.

Minä ja veljeni tyylikkäinä 90-luvulla Rosengårdissa, koulunpihalla

Kun olimme pieniä, serkkujemme isällä oli lattari-orkesteri samba-tanssijoineen. Tädit tanssivat sambaa ja setä soitti ja lauloi. Kasvoimme ympäristössä, jossa tanssi ja musiikki olivat isossa roolissa. Myös erilaiset kulttuurit tulivat tutuksi pienestä pitäen. Kävimme koulua suurimmaksi osaksi Rosengårdissa Malmössä, joka on suomalaisten mielestä ”niin paha paikka, ettei poliisitkaan sinne uskalla mamujen riehumisen takia!”. Sehän ei pidä paikkaansa. Olimme veljeni kanssa suomalaisessa luokassa, ruotsalaisessa koulussa. Kotona puhuimme suomea.

Miten jaksat usein olla niin pirtsakka?

En tiedä, hahah. En itse koe että olisin aina niin pirtsakka, olen todella temperamenttinen. Mutta olen joka tapauksessa sellainen perus positiivinen ja erityisen paljon tykkään nauramisesta. Olen myös todella sarkastinen eikä minun huumorintajuani aina tajuta. Elämä on sen verran vakavaa, että mitäpä sitä itkemään koko ajan… Huumori on minulle aina ollut myös selviytymiskeino. Todennäköisesti myös keino piilotella muilta ihmisiltä niitä synkkiä puolia itsestäni.

Lue myös postaus: Miten voit olla masentunut kun olet niin iloinen?

Milloin olet alkanut ompelemaan, oletko opiskellut sitä vai harrastepohjalta? Mitä kaikkea ompelet, mitkä on lemppareita, mitkä inhokkeja ja millaisista kankaista tykkäät? Millainen ompelukone/-koneet sulla on?

Ompelun olen aloittanut jo lapsena! Äidilläni oli ompelukone ja hän ompeli meille paljon vaatteita ja kaikenlaista koko ajan, joten sieltä se innostus on tullut. Vasta aikuisena, jotain vähän päälle parikymppisenä ostin ensimmäisen ompelukoneen ja aloitin ompelemaan. Vuonna 2004 pääsin amikseen pukuompelijaksi opiskelemaan. Vuonna 2008 olin valmistunut pukuompelijaksi ja sen jälkeen vielä modistiksi.

Useimmiten nykyään ompelen itselleni legginsejä, neuletakkeja ja mekkoja. Lapselle housuja ja paitoja. Eniten ompelen joustavia materiaaleja, (puuvilla, viskoosi)trikoota, collegea. Tykkään myös ommella nahkaa, mutta nahkatyöskentelyyn minulla ei valitettavasti ole välineitä eikä kunnon konetta. Tykkään ommella laukkuja ja reppuja sekä tilkkutäkkejä. Rakastin kouluaikoina tehdä kaikkea värikästä ja räväkkää, tykkään tyllistä ja kaikesta vähän hullusta. Olen hullu hatuntekijä!

Inhoan korjausompelua (eniten vetskarin vaihtoa) enkä tykkää hirveästi tehdä vaatteita joustamattomista kankaista.

Ompelukoneina minulla on toiminut samat Brotherin koneet jo vuodesta 2008 asti. Koneet ovat siis Brother M-3034D saumuri ja Brother Innov-Is 200. Sain saumurin ja ompelukoneen suvultani valmistujaislahjaksi. Hyvin ne pelittävät edelleen, kunhan käy huollattamassa silloin tällöin ja itse huolehtii putsaukset ja öljyt. Nyt haaveilen peitetikkikoneesta, jolla saisi tehtyä entistä helpommin ja hienommat saumat trikoovaatteisiin.

Haluaisitko löytää uuden suhteen? Ehditkö tapailla/seurustella?

Voisin vastata tähän että ei, en halua uutta suhdetta, mutta se olisi tietyllä tapaa vale. Olen toki tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, mutta kyllähän ihminen rakkautta ja kosketusta kaipaa aina. En ole jaksanut edes ajatella treffeille menemistä tai seurustelua, kun olen taistellut masennuksen kanssa. Olen usein vain priorisoinut unen ja nukkumisen kun olen ollut lapsivapaalla. En sano ”en ikinä”, mutta tällä hetkellä en koe millään tapaa jaksavani tai tarvitsevani miestä vielä tähän kuvioon lisäksi. Eipä sillä, että olisin tavannutkaan yhtäkään mielenkiintoista tyyppiä tässä viime vuosien aikana.

Millainen historia Noelin isän kanssa?

Olen tehnyt päätöksen siitä, etten puhu Noelin isästä mitään julkisesti. Suojellakseni isän sekä Noelin yksityisyyttä.

Voitko tehdä sellaisen for dummies opetusvideon jostain mekosta/tunikasta?

On ollut mielessä joo! Mekon ja legginsien kuvallista ompeluohjetta olen kehitellyt blogiin, en ole saanut postaukseksi asti. Olkaa kärsivällisiä tämän väsyneen bloggaajan kanssa! Paljon on ideoita, mutta ei aikaa eikä etenkään energiaa toteuttaa niitä postaukseksi asti.

Koetko saaneesi tarpeeksi tukea masennuksesi aikana? Niin läheisiltä kuin ulkopuolisilta?

Koen saaneeni paljon tukea lähipiiristä, ihan uskomattoman paljon. Aina kun olen kehdannut pyytää olen saanut apua, ja jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt pyytää enemmän apua.

En taas koe saaneeni oikeanlaista apua terveydenhuollosta, enkä tarpeeksi nopeasti. Olen saanut terapiaa, lääkkeitä jne, mutta liian hitaasti. Koko terapiaprosessi psykiatrisella poliklinikalla oli aivan liian hidas. Olen kokenut paljon vähättelyä terveydenhuollon kautta, ja sen takia olen saanut ihan suorastaan trauman lääkäreistä ja terkkarissa käymisestä. Olen useamman kerran käynyt valittamassa terveyskeskuksessa etten jaksa enää koska olen yksin valvovan vauvan kanssa, mutta minun huoltani lapsen terveydestä ja minun jaksamistani on vähätelty. Olen lähtenyt lääkäristä monesti saamatta apua.

Kun lapsi oli vajaan vuoden ikäinen sain kotipalvelusta hoitoapua 1-2 kertaa viikossa 3 tuntia kerrallaan. Melkein poikkeuksetta nukuin aina ne hetket. Se pelasti meidät.

Miten sä diilaat niiden kysymysten kaa jotka tulee, kun äiti on valkoinen ja lapsi ruskea? Miten vahvistat ruskeaa identiteettiä? Entä rasismi?

Tähän laitan vastaukset suoraan instan storyista:

”No nyt on vaikea kysymys! Näitä asioita on tietysti tullut ajateltua aivan hullun paljon. Rasismista ei olla (vielä) puhuttu paljoa, koska ei oo onneks tullu eteen vielä sellasta tilannetta. Meidän perään on pariin otteeseen huudeltu n-sanaa mut lapsi ei oo onneks kuullu. Mun on tosi vaikea puhua näistä asioista, just koska mä oon itse valkoinen niin mulla ei oo omakohtaista kokemusta rasismista. Toki oon kuunnellu kavereiden kokemuksia jne. Ja tietty mun lasta on haukuttu ihonvärinsä takia (niin et oon joutunu tekemään rikosilmoituksenkin), joten aika ihon alle nää menee.

Mä oon koittanu vahvistaa lapsen identiteettiä sillä, että oon puhunu hänelle aina paljon isänsä kotimaasta (Ugandasta), ollaan kuunneltu musiikkia ja kartalta tutkittu missä se maa on. Puhuttu suomalaisuudesta ja siitä että suomalainen voi olla minkä näköinen vaan, ja siitä että lapsi on puoliksi afrikasta ja puoliksi euroopasta. Ja että sen takia hänellä on tummempi iho kun äidillä ja kihara tukka, ruskeat silmät, koska se kaikki tulee isän puolelta.

Oon opetellu hoitmaan afrotukkaa ja puhun lapselle siitä kuinka kaunis tukka sillä on ja se saa olla ylpeä kummastakin kotimaastaan. Lapsen tukalle oli naurettu tarhassa ja siitä puhuttiin pitkään, että Noel on Noelin näköinen ja se on hieno asia. Pitää olla ylpeä itsestään, oli millainen tahansa.

Tää on sellanen asia missä oon jotenkin ihan että käääk, toivon että teen tässä asiassa ”oikein” ja vahvistan lapsen identiteettiä jotenkin oikealla tavalla. Oon tosi paljon lukenu kaikenlaista aiheeseen liittyen, ja otan mielelläni vastaan lukusuosituksia aiheesta lisääkin!

Oon myös sanonu esim. sitä, et kun kaikki tuntemattomat aina lääppii lapsen tukkaa, et se ite saa päättää saako siihen koskea vai ei. Rasismista, kun se on ajankohtaista (valitettavasti on), puhun kuten kaikista asioista – suoraan, rehellisesti ja lapsen tasoisesti.

Mikä mielestäsi on vahvuutesi?

Empatiakyky, periksiantamattomuus, oikeudentaju.

Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Kunnon kansalainen ei masennu vaan tekee töitä – sillä töitähän tekevälle riittää!

Luin surullisen artikkelin Vihreästä Langasta. Siinä on Leikkiväen nuoria kertomassa elämästään ja haasteista. Epävarmuutta tulevaisuudesta, kielteisiä terapiapäätöksiä, uupumista, masennusta. Artikkeli kertoo, että syrjässä olevia nuoria (15-29-vuotiaita) on yli 60 000, ja etenkin 25-44-vuotiaiden työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on nousussa. Syynä on usein mielenterveysongelmat.

Järjestöjen tarjoamat palvelut ovat usein ihan tupaten täynnä, tulijoita olisi enemmän kuin paikkoja. Näin on myös Leikkiväessä, josta edellä mainittu artikkeli kertoo. Julkisen terveydenhuollon mielenterveyspalveluiden jonot ovat liian pitkiä. Jos voit ”liian hyvin”, et saa apua. Ennaltaehkäisevä apu on olematonta valtion puolelta.

Lisäksi yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan ja ”nykyajan nuoria” haukutaan laiskoiksi ja työtä vieroksuviksi. ”Kyllä työtä tekevälle löytyy”, on vanhan kansan sanonta, joka kivasti potkii jo potkittua. Miten mennä töihin, kun ei ole päässyt opiskelemaan, ei ole työkokemusta, tai uupuu jo ennen kuin pääsee työelämään? Mitä sitten, kun tarjolla on vain pätkätöitä? Kun apua ei saa terapiasta ja lääkkeitä tuputetaan senkin edestä, ja toimeentulotuen viidakko on liian vaikea, ollaan jumissa.

Kuva: Alexandra Malanin

Terapiaan pääsy on todella vaikeaa

Voisin kertoa vähän omasta kokemuksestani avun pyytämisestä ja sen saamisesta. Hakeuduin terapiaan terveyskeskuksen kautta vuonna 2014 kun olin sairastunut synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pari vuotta tästä eteenpäin olin päässyt psykiatriselle poliklinikalle, saanut siellä alkuarvionnin, sain ryhmäterapiaa, rentoutumiskurssin jossa mm. venyteltiin ja nettiterapiaa. En kokenut näistä olevan mitään apua. Lopulta sain koko kevään kestävän IPT-terapiajakson joka auttoi minua ymmärtämään itseäni ja mahdollisia syitä siihen miksi masennuin. Opin siellä uusia ajattelutapoja, syy-seuraussuhteita, itsestäni huolehtimisen työkaluja ja kävimme läpi aikaani ennen ja jälkeen äitiyden. Jos en olisi päässyt siihen terapiaan, en tiedä missä olisin nyt.

Kaikki muu psyk polilla tuntui turhalta jankkaukselta ja pompottelulta. Jopa alkuarvioinnin aikana (muistaakseni useampi kuukausi) vaihtui useaan kertaan hoitajat sekä lääkäri. Tuntui uuvuttavalta, että jouduin selittämään jokaiselle aina uudestaan samat asiat, eikä päästy eteenpäin. Miten he voivat edes arvioida minua, kun eivät tunne minua ollenkaan?

Kun olin käynyt IPT-terapiajakson yhden kevään ajan, voin hetkellisesti paremmin. Syksyllä 2016, kun poikani oli 2,5-vuotias, menin takaisin koulun penkille ja uuvuin ja masennuin taas. En ollut valmis vielä sellaiseen ponnisteluun. Sinnittelin kuitenkin opinnot loppuun ja valmistuin. Seuraavan vuoden alussa olin työtön ja todella uupunut. En päässyt edes haastatteluihin, koska minulla ei ollut työkokemusta alalta johon olin juuri valmistunut. Olin ahdistunut, masentunut ja sain pahoja paniikkikohtauksia päivittäin.

Kesällä en enää jaksanut ja otin yhteyttä psyk polille taas. Sieltä sanottiin, että seuraava askel olisi Kelan maksullinen terapia, eikä heillä ole antaa lääkäriaikoja kesällä, syksyllä sitten. Sain hoitajalle ajan, joka oli jotenkin ihan pihalla, puolet ajasta meni siihen että hän näytti minulle mielenterveystalon nettisivuja, kuin olisin joku idiootti joka ei osaa nettiä käyttää. Sanoin, että minulla on ollut 16-vuotiaasta asti paniikkihäiriö, joten tiedän miten toimia kun kohtaus tulee. Halusin psyk polilta apua siihen, että miksi näitä kohtauksia tulee nyt niin hurjan paljon. Välillä päivittäin. Jouduin kesän aikana pari kertaa kaupungilla ollessani soittamaan vanhemmilleni, kun olin niin paniikissa etten osannut toimia. Isäni tuli hakemaan minut ja lapseni kaupungilta autolla, ja jouduin menemään asemalle ”piiloon” rauhalliseen paikkaan kun pelkäsin kaikkea enkä saanut henkeä. Kerran päädyin kaupungilla ambulanssiin rauhoittumaan.

En saanut muuta apua poliklinikalta kuin nettiterapiaa taas, ja uupuneena tein tehtäviä netissä siitä kuinka toimia paniikkikohtauksen iskiessä. Jätin terapian kesken kun en kokenut siitä mitään hyötyä, ja tulin polilla niin alentuvasti kohdatuksi etten jaksanut enää hakea syksyllä lääkäriaikaa. Olisin halunnut jonkun ihmisen jolle jutella, enkä tehdä netissä tehtäviä ja sanoinkin tämän hoitajalle. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että minun pitäisi yrittää nettiterapiaa, koska lääkäriaikoja on todella vaikea saada kesällä. Tuntui, ettei minua kuunneltu oikeasti ollenkaan. Yritin sitten omin voimin vain pärjäillä päivän kerrallaan eteenpäin.

Kuva: Alexandra Malanin

Avun saamisen pitäisi olla helpompaa

Tulen todella surulliseksi lukiessani Vihreän Langan kaltaisia artikkeleita. Minulla on hyvä tukiverkosto joka ottaa kiinni kun putoan, ja voin paljon paremmin tänä päivänä. Siitä ei kuitenkaan voi kiittää terveydenhuoltoa tai monimutkaista sosiaaliturvajärjestelmää joka takkuaa kun jää työttömäksi tai muuten putoaa yhteiskunnan rattailta.

Mutta entäs nämä nuoret joilla ei ole tukiverkostoja? Jotka putoavat kuiluun ihan yksin?

”Toimeentulon epävarmuus on kuluttavaa kenelle tahansa. Kun siihen yhdistää kuukausien tai jopa vuosien taistelun siitä, että pääsisi turvallisesti purkamaan pahaa oloa ammattilaisen kanssa, turhautuminen ja synkkyys ovat looginen seuraus. Hitaasti tulevat päätökset  ja arvaamattomasti katkeilevat etuudet vaikeuttavat toipumista. – Vihreä Lanka

Taistelu toimeentulosta uuvuttaa

Kun mielenterveysongelmiin ja muihin haasteisiin lisätään vielä taistelu toimeentulosta, ollaan jo todella syvällä suossa. Kun köyhyys pitkittyy, on vaikea itse yrittää nousta ylös ja mennä työelämään. On vaikea suunnitella yhtään mitään, kun ei tiedä tuloja seuraavalle kuulle, ja koko ajan on pelko perseessä siitä että joku tuki katkaistaan. Sellaisessa paineessa on todella vaikea elää. Tämä tuntuu olevan todella vaikea työssäkäyvien ymmärtää. Jos ei itse ole joutunut kokemaan tukiviidakkoa tai sitä että uupuu ja masentuu, voi olla vaikea ymmärtää. Silti tuntuu, että ihan perus empatia ja kyky asettua toisen asemaan puuttuu ihan täysin monelta ihmiseltä, ja useimmilta päättäjiltä.

Kun puhutaan laiskoista nykynuorista ja ihmetellään kun työt eivät kelpaa, se saa nämä nuoret vajoamaan entistä syvemmälle kuoppaan. Syyllistäminen, aktiivimalli ja karenssit eivät auta vaan voivat pahimmillaan tiputtaa niin syvälle, ettei sieltä enää nouse ylös. Sen sijaan terapiapalveluiden saaminen kaikille halukkaille nopeasti, aktiivimallin purkaminen ja Kelan tukiviidakkojen poistaminen (=perustulo) helpottaisivat.

”Työtön, mielenterveysongelmainen, köyhä, sosiaalituilla elävä ihminen ei ole ihanneyksilö.” -Vihreä Lanka

Kuva: Alexandra Malanin

Olin super-tyytyväinen, kun luin että uusi hallitus olisi lakkauttamassa aktiivimallin. Sipilän hallitus teki niin paljon hallaa, että en tiedä miten tästä suosta ylös noustaan. Toivon, että uusi eduskunta auttaisi meitä köyhiä, mielenterveyskuntoutujia sekä muita yhteiskunnan rattailta tippuneita. Toivon, että vihdoin ymmärretään ennaltaehkäisyn tärkeys sekä terapiajonojen radikaali lyhentäminen. Apua helpommin tarjolle, sekä yksinäisille nuorille ja aikuisille kuin perheellisille.

Matalan kynnyksen apua, eikä kuukausien jonottamista palveluihin.

On etuoikeutettua jaksaa työelämässä

Olen ollut ensimmäistä kertaa vuosiin kokopäivätyössä nyt kohta vuoden. Moni on kauhistellut pientä lastenhoitajan palkkaani sekä tunnin työmatkaani. Itse olen vain ollut niin onnellinen, että olen saanut töitä ja jaksan olla siellä. Olen myös tyytyväinen siihen, että saan maksettua työttömyyden aikana kertyneitä velkoja, ja silti vuokran ja laskujen jää käteen enemmän rahaa kuin työttömyyden aikana yhteensä. Nykyään ymmärrän että on etuoikeus jaksaa työelämässä. Monelle se saattaa olla itsestäänselvyys, mutta meitä on monia jotka ymmärtävät kuinka onnekas on, kun jaksaa olla töissä. Nykyään työn saaminen ei myöskään ole itsestäänselvyys, vaikka niin joka paikassa huudellaankin.

”Kun sosiaalinen hierarkia voimistuu, ylemmällä tasolla ei tunneta enää empatiaa alemmalla tasolla olevia kohtaan ja päinvastoin”, Keto kuvailee.” -Vihreä Lanka

Sanonta ”jokainen on oman onnensa seppä” ei pidä paikkaansa. Toivoisin yhteiskuntaan ihan totaalista asennemuutosta, koska joskus elämässä sattuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa. Masennusta, uupumusta, työpaikkakiusaamista, burn outia, läheisen kuolemaa tai ihan mitä tahansa joka suistaa elämän ns. raiteiltaan. Joillekin taas on annettu huonommat kortit jo syntyessään. Myös sanonta ”jokaiselle annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa” on ihan paskapuhetta. Joskus vain elämä hajottaa, ja silloin muiden ihmisten ja yhteiskunnan kuuluisi auttaa. Itseasiassa yhteiskunnan kuuluisi ennaltaehkäisevästi jo auttaa, jos vain mahdollista, jotta sinne kuilun pohjalle ei tarvitsisi vajota.

Masennus, syrjäytyminen, työttömyys ja epäonnistuminen on edelleen häpeä meidän yhteiskunnassamme, vaikka ei pitäisi olla. Sen takia nostan näitä asioita päivänvaloon, jotta edes yksi ihminen saisi tunteen, ettei ole epäonnistunut sen takia ettei ole työelämässä tai on masentunut, tai etsii paikkaansa vielä tässä maailmassa. Voimia teille, ja tietäkää tämä – ette ole yksin.


Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kesän varapäiväkoti ja pyöräilykausi korkattu

Kyselin aiemmin keväällä pomoltani sekä lapsen päväkodin johtajalta, että onko minun mahdollista ottaa lapsi hoitoon minun ryhmääni, koska olen myös päiväkodissa töissä. Vastaus oli että ei voi, koska Helsinki ei suostu maksamaan Vantaalle päiväkotiin meneviä lapsia. Eli raha ja byrokratia olivat esteenä, eikä lapsen tai perheen tilanteen (edun) mukaan voida siis toimia.

Mutta sen sijaan että lapsi saisi tulla viideksi viikoksi kanssani töihin, jätin hänet eilen tuntemattomien hoitajien ja lasten kanssa tuntemattomaan paikkaan hoitoon. Kävimme toki pari viikkoa sitten muutaman tunnin ajan tutustumassa, mutta silti. Lasta jännitti aamulla, mutta se jäi sinne ihan hyvin. En sanoisi että hyvillä mielin, mutta yllättävän reippaasti.

En ymmärrä miksi tällaisissa tilanteissa ei voida toimia perheen edun mukaisesti? Olisin tietysti vienyt lapsen paikkaan minne muutkin lapset menivät, mutta se olisi tuonut jo tunnin työmatkaani puoli tuntia lisää, kun se päiväkoti on ihan toisessa suunnassa. Muut päiväkodin lapset sijoitettiin myös moneen eri päiväkotiin, koska yhdessä paikassa ei ollut tarpeeksi tilaa.

Tuntuu todella kurjalta viedä lapsi hoitoon tuntemattomien ihmisten luo, etenkin kun lapselle on haasteita aistiyliherkkyyden ja muiden aistien- ja tunteiden säätelyssä.

Lapsi on todella herkkä ja omaehtoinen. Toivon niin, että kaikki menee hyvin. Ainakin ensimmäinen fiilis päiväkodista itselläni oli hieman negatiivinen, siellä ei ollut ketään paikalla 6.15, ja yritimme huhuilla ja etsiä lapsen naulakkoa. 6.25 tuli hoitaja kahvia hakemasta, ja kuullessaan lapsen hoitopäivän pituuden hän kauhisteli useamman kerran kovaan ääneen että onpa tosi pitkä päivä lapsella. Lopulta hän hiljeni kun sanoin tiukasti että tämä on nyt tällainen tämä tilanne, enkä voi asialle yhtään mitään. Tulipa kiva fiilis yksinhuoltajana, että taas pitää syyllistyä pitkästähoitopäivästä.

Sentään hän otti lapseni hyvin vastaan ja lapsi jäi sinne lukemaan kirjaa hänen kanssaan.

Naama punaisena pyöräilyn jälkeen. Huhhuh olipa rankkaa, kun ei ole pyöräillyt ikuisuuksiin!

Seuraavat kuukaudet on yhtä pompottelua

Noel on nyt kaksi viikkoa varapäikyssä, jonka jälkeen meillä on viikon loma, ja sen jälkeen hän saa olla viikon vanhempieni luona. Sen jälkeen heinäkuussa hän on kolme viikkoa hoidossa, samassa paikassa mutta taas vaihtuu ryhmä, aikuiset ja lapset koska heinäkuun kesäpäivystys alkaa. Sitten olemme 1,5 viikkoa lomalla, onneksi.

Elokuussa koittaa kuukausi vanhassa päiväkodissa tutussa ryhmässä, mutta puolet kavereista lähtee eskariin ja juuri kuulin, että lisäksi ryhmän KAIKKI hoitajat vaihtavat työpaikkaa! Olin ihan suu auki, koska olin odottanut että edes elokuussa olisi tuttu ja turvallinen päiväkoti, koska syyskuussa muutamme, jolloin vaihtuu TAAS kaikki.

Ehkä me selviämme tästä(kin). Tuntuu vain tosi hurjalta tämä muutosten määrä, etenkin kun aistiyliherkälle lapselle muutokset voivat olla hankalia. Mutta toisaalta usein tämä stressi on vain aikuisen päässä, ja lapset sopeutuvat yllättävän nopeasti.

Olisi vain ollut meidän perheemme etu, että lapsi olisi saanut olla äitinsä kanssa töissä kesän, se olisi helpottanut meidän elämäämme ja työssäkäyntiäni huomattavasti. Jaksamisestani puhumattakaan.

Helpottaakseni kesän tarhamatkoja ostin polkupyörän! Meiltä menisi 25 minuuttia bussilla, koska tämäkin päiväkoti on aika kaukana, ja sinne on pitkä kävelymatka bussin lisäksi. Lähdimme eilen aamulla uudella pyörälläni liikenteeseen ja lapsi istui kyydissä. Meillä meni noin vartti matkaan, ja päiväkodilta pääsin kätevästi jatkamaan juna-asemalle ja töihin. (mitä nyt jalat huutavat maitohapoilla hoosiannaa ja pylly on kipeänä pyöräilystä, kun en ole vuosiin pyöräillyt) Mutta huh, kyllä on stressaava tilanne.

Uusi ihana pyöräni 💓

Synnytyksen jälkeinen masennus on väistynyt, mutta edelleen tuntuu että pienikin stressi voi tuntua maailmanlopulta.

Nyt vain vedän henkeä ja toivon että kaikki menee hyvin, ja että kestämme tätä tilannetta sinne syyskuuhun asti, jolloin vihdoin muutto on sitten ohi ja tilanne rauhoittuu.

Syyskuun muutto häämöttää edessä

Syksyllä saamme uuden asunnon ja silloin kaikki helpottuu, ainakin pikkuhiljaa. Tunnin työmatka vaihtuu puoleksi tunniksi ja toivomme että saisimme tarhapaikan siitä ihan läheltä. Lisäksi vanhempani asuvat viiden minuutin kävelymatkan päässä, kun nyt tällä hetkellä meillä menee bussilla heidän luo 45 minuuttia. Aika huikeaa, enkä muutenkaan malta odottaa uuteen kotiin muuttamista <3 Tuntuu että kävelen tulisilla hiilillä kun vain odotan muuttoa, ihka uusi asunto joka vasta on rakenteilla, lasitettu iso parveke, kaksi makuuhuonetta, kunnon keittiö ja ruokailutila, tilava eteinen, iso olohuone, kaikkea mitä meillä ei tässä kämpässä ole! Jee!!!!

Ja miten Noelin ensimmäinen päivä meni varapäiväkodissa? No, eilen iltapäivällä minua oli vastassa iloinen, pomppiva lapsi joka kertoi että hänellä oli ollut NIIN KIVAA. Siellä on kuulemma kivat aikuiset ja kivat lapset. Ja hyvää ruokaakin oli ollut! Että sellaista sitten, tulipahan taas stressattua turhaan!