Kuukausi: joulukuu 2018

Katsaus vuoteen 2018

Katsaus vuoteen 2018

Vuosi 2018 – mitä kaikkea onkaan tapahtunut meidän elämässämme? Tuntuu siltä kuin tämä vuosi olisi kestänyt ikuisuuden! Tänä vuonna on tapahtunut vaikka mitä: olen ollut työttömänä, kahdessa eri työpaikassa, kokeillut yrittäjyyttä, poseerannut kehopositiivisessa kalenterissa ja voinut paremmin henkisesti kuin pitkään, pitkään aikaan. Katsotaanpas lähemmin, mitä kaikkea on tapahtunut vuonna 2018:

 

Tv-dokumentti ja lukuisat haastattelut

Vuosi alkoi rytinällä, kun osallistuimme poikani kanssa Ylen dokumenttiin Hyvä köyhä. Sitä on katsottu tällä hetkellä Areenalta 18108 kertaa! Huh. Tämä oli minulle yksi vuoden isoimmista jutuista, enkä ole koskaan tehnyt mitään niin jännittävää kuin osallistuminen Yle Perjantain live-ohjelmaan. Tämä dokkari mietityttää itseänikin edelleen, enkä ole paljon asiaa avannut blogissani, koska aihe on ollut aika rankka.

Dokumentin ja livelähetyksen jälkeen sain todella, todella paljon palautetta, suurin osa siitä oli ihanaa, hyvää, kannustavaa palautetta. Osa oli asiallista kritiikkiä. Pieni osa oli ihan käsittämätöntä paskaa, joista pahimmista jouduin tekemään rikosilmoituksen. Ohjelman jälkeen minulle tosiaan tulvi vihaviestejä koko viikonlopun ajan. Minua huoriteltiin, minun painoa ja elämäntapoja haukuttiin ja lapseni ulkonäköä, syntyperää ja isäehdokkaita ruodittiin. Minun puhelinnumeroni selvitettiin ja sometilieni inboksit täyttyivät viesteistä. Ihan vain sen takia että kehtasin kertoa telkkarissa elämästämme ja ajatuksiani köyhyydestä. Voit lukea palautteesta jota sain täältä, postauksestani rasismista.

Olen edelleen sitä mieltä että dokumentti oli hyvä, tosin siitä oli ymmärrettävistä syistä leikattu pois aika paljon materiaalia. Tämän takia jotkut ymmärsivät (tai halusivat ymmärtää) asian niin että olen sossupummi joka valittaa siitä että saa liian vähän rahaa. Tästä ei todellakaan ollut kyse. Rasistit ja trollit saivat tästä vielä lisää vettä myllyyn, koska poikani on puoliksi afrikkalainen ja olen yksinhuoltaja. Halusin kertoa oman kokemukseni masentuneena työttömänä yksinhuoltajana, ja että se ei ole helppoa aina, vaikka usein edelleen luullaan että työttömyys on leppoisaa sohvalla makoilua.

Poikani ihonvärillä tai minun painollani ei ollut mitään tekemistä asian kanssa, mutta tietysti näihin asioihin on helppo tarttua jos haluaa oksentaa pahaa oloaan muiden niskaan.

 

”Dokkarista oli leikattu pois kaikki ne kohdat missä puhun juuri siitä, että miten epäreilu tämä systeemi on, kun työssäkäyvä saattaa saada vähemmän rahaa käteen kuin työtön. Se ei missään nimessä ole oikein, mutta syy ei ole minussa vaan tässä koko systeemissä. Mitä se auttaa kun minua haukutaan asiasta, jolle en voi mitään, kun pitäisi suunnata sen sijaan katseet päättäjiin?”

 

Välillä minua on kaduttanut että osallistuimme dokumenttiin koska on olut raskasta, että ohjelman jälkeen saan vähän väliä vihaviestejä niskaani. Sen takia en ole jaksanut käsitellä aihetta julkisesti. Mutta sitten taas mietin, että minuahan ei vihalla hiljennetä.

Saan haastattelupyyntöjä vähän väliä ja olen usein suostunutkin haastatteluihin. Muun muassa masennukseen liittyen Kodin Kuvalehdelle, Vauva.fi:lle, Ilta-Sanomille,  Ylelle köyhyydestä, sekä työttömyyteen ja aktiivimalliin liittyen Talouselämälle, Helsingin Uutisiin, Savon Sanomiin, Ylelle sekä annoin tv-haastattelun myös Ylen aamu-uutisiin (minun lyhyttäkin lyhyempi haastattelupätkä löytyy ihan alusta n. 6-8 minuutin kohdalta). Ensi vuoden alusta on Kodin Kuvalehteen tulossa vielä haastattelu kehopositiivisuuteen liittyen.

 

”On todella mukavaa että toimittajat lukevat blogiani ja pyytävät haastatteluja. Haastattelujen jälkeen joutuu aina tosin pelkäämään että saan ilkeää ja ikävää kommenttia tai rasistit niskaani moneksi viikoksi.”

 

Ylen ohjelman jälkeen minun käskettiin tappaa itseni ja lapseni, koska lapsen ihonväri oli jonkun mielestä väärä. Minulle sanottiin että koska olen köyhä, olen edesvastuuton kun hankin lapsia. Instassa minua kiusataan ulkonäköni perusteella aina vähän väliä, haukutaan läskiksi ja oksettavaksi. Ja niin edelleen. En voi edes kuvitella miltä tuntuisi saada tällaista palautetta päivittäin (esim. Tess Holliday on kertonut saavansa tappouhkauksia joka päivä). Itse onneksi saan näitä verrattain suhteellisen harvoin, mutta kuitenkin säännöllisesti.

Mutta tänä vuonna olen siis saanut enemmän vihapostia ja kommenttia niskaani kuin ikinä aiemmin, eli teen ilmeisesti jotain oikein kun ärsytän ihmisiä?

 

Kehopositiivinen kalenteri ja mallinhommia

Olin Tampereella Jujunan mallina. Se oli ihan huippu kokemus! Olen tykännyt käyttää Jujunan kaavoja koska ne ovat ihan täydellisiä istuvuudeltaan ja tykkään etenkin mekkojen malleista. Jenni osaa tehdä niin ihania mekkokaavoja, ja tykkään siitä että hänen malleina on kaiken kokoisia ja näköisiä ihmisiä. Osallistuin myös kesällä mallikuvauksiin Hietsussa. Mallin hommia tekisin mielellään lisääkin.

Osallistuin taas kehopositiiviseen kalenteriin mallina ja tänä vuonna myös järjestäjänä. Aloin myös ylläpitämään 365 kehopositiivisen facebook-sivua. Oli ihan mieletön kokemus taas kerran nämä kuvaukset. Tänä vuonna lähti käyntiin myös yhdistys Body Posi Suomi ry ja tulossa on kehopositiiviset messut. Lisäksi 365 kehopositiivisen sivuille on ensi vuonna tulossa mm. projekti missä on kerätty ihmisiltä erilaisia kehotarinoita kuvineen.

Lue tästä postauksesta lisää kehopositiivisista kuvauksista.

 

Yrittäjyyskokeilu, pitkälle levinnyt postaus sekä paluu työelämään

Maaliskuussa aloitin työkkärin kautta yrittäjyyskokeilun, jota ennen olin käynyt yrittäjyyskurssin myös työkkärin kautta. Kokeilin siis sivutoimista yrittäjyyttä ja yritin alkaa myymään korvakoruja ja kirjoittaa blogijuttuja sivutoimisesti. Se ei mennyt kuten Strömsössä, ja tästä postauksesta tulikin oikein hitti, joka johti moneen haastatteluun. Juttua työkkärin aktiivimallista ja yrittäjyyskokeilusta on luettu yli 26 tuhatta kertaa. Kerroin blogissani sivutoimisen yrittäjyyden sudenkuopista ja sain paljon palautetta joissa kiitettiin näiden asioiden esiin nostamista.

Elokuussa aloitin työt päiväkodissa. Ensimmäistä kertaa vuosiin olin taas kokopäivätyössä. Pelkäsin etukäteen että miten jaksan, mutta tällä hetkellä olen ainakin todella iloinen ja onnellinen töissä ja olemme kummatkin jaksaneet. Kavereiden tapaaminen ja kaikenlaiset tapahtumat ovat jääneet ihan minimiin, mutta ehkä keväämmällä sitten taas jaksaa paremmin muutakin kuin vain arjen pyöritystä. Olen tykännyt todella paljon työstäni päiväkodissa, ja toivon että työt jatkuisivat vuoden 2019 toukokuun jälkeenkin. Olen pomolleni vähän väliä vihjannutkin, että haluan jatkaa.

Olemme sairastelleet jonkin verran kummatkin poikani kanssa ja minulla jopa nyrjähti nilkka, ja näiden takia on myös monet kivat suunnitelmat (kuten kaksi risteilyä) peruuntuneet. Silti porskutellaan eteenpäin. On helpotus, kun palkka tulee joka kuukausi, saa laskut ja vuokran maksettua ja voi ostaa ruokakaupasta melkeinpä mitä haluaa. Ei tarvitse venyttää joka ikistä penniä ja voin maksaa takaisin velkoja mitä on työttömyyden aikana kerääntynyt.

 

Nettihäiriköintiä, vihapuhetta ja paljon hyvää palautetta

Olen tänä vuonna saanut niskaani monta läski- huora -mamupatja -kommenttia. Minua on pari kertaa häiriköity oikein systemaattisesti ja urakalla. Kummallakin kerralla olen vakavasti harkinnut jaksanko kirjoittaa enää julkisesti. On aivan kamalaa joutua rasistien ja kaikenmaailman paskatrollien kynsiin. Ja sitten sanotaan, että älä vaan välitä! Laita netti kiinni! Kannattaako kirjoittaa provosoivista aiheista!

 

”Eli nainen, ole hiljaa ja mene takaisin keittiöön. En ota itseeni läskittelyistä eivätkä nämä kommentit mene ihon alle (yleensä). Minua vain vituttaa ja ottaa päähän se, että jonkun mielestä on hauskaa jatkuvasti kiusata muita ihmisiä ja he luulevat että heillä on oikeus tehdä mitä vain. Ja onhan heillä – ei kukaan puutu nettihäiriköintiin, edes poliisi.”

 

Pahiten on kolahtanut lapseen kohdistuva kiusaaminen ja häiriköinti. Se menee ihon alle joka kerta. En ymmärrä miten joku voi olla niin kertakaikkisen kusipää, että haukkuu lasta. Vähän aikaa sitten joku oli tehnyt instaan profiilin lapseni kuvalla ja nimennyt profiilin mulatti_apara. Kyllä, luit oikein. Tämän takia en enää postaa lapsen (kasvo)kuvia instagramiin, ainakaan toistaiseksi. En haluaisi rajoittaa elämääni, mutta en myöskään laittaa lastani alttiiksi häiriköinnille.

En ole vielä hiljentynyt kiusaamisen takia enkä aio hiljentyä. Jos lopetan, teen sen omasta tahdostani enkä sen takia että joku muu haluaa että lopetan.

Olen myös kuluneen vuoden aikana ottanut useasti yhteyttä kansanedustajiin ja saanut jopa ministeri Jari Lindströmin ärsyyntymään. Se oli hienoa! Haha! Olen ollut vaikuttamassa yhteiskuntaan blogini kautta, saanut yhden kansanedustajan tekemään aloitteen sekä saanut vastauksia monilta kansanedustajilta kysymyksiini. Olen koittanut parhaani mukaan tehdä muutoksia yhteiskuntaamme. Niin paljon korjattavaa, niin vähän aikaa raivota epäkohdista!

Lue myös postaus: Kun sananvapaus meni yli.

 

Voin paremmin ja mikä parasta – nukumme yöt!

Alkuvuodesta oli poikani toinen nielu- ja kitarisaleikkaus jossa poistettiin loputkin risat. Leikkauksen jälkeen lapsi on alkanut vihdoin ja viimein nukkumaan – 4-vuotiaana. Nykyään jos nukumme huonosti yhden tai kaksi yötä olen aivan poikki, ja ihmettelen että miten olen jaksanut valvoa neljä vuotta. Joka yö neljän vuoden ajan heräsimme vähintään 2-3 kertaa, pahimmillaan yli 10 kertaa. Univaje tekee ihan hulluksi, kirjaimellisesti.

Onneksi, onneksi nukumme nyt yöt, niin jaksaa käydä töissäkin.

 

Entäs ne hiusvärit?

Katsokaas kuinka monta hiusväriä minulla on taas ollut:

 

Ompelua ja käsitöitä

Vuosi 2018 on myös ollut käsitöiden vuosi. Olen ommellut paljon enemmän kuin mitä olen jaksanut kuvata ja laittaa niitä blogiin tai instaan asti. Olen ommellut mekkoja, legginsejä, laukkuja sekä housuja ja paitoja lapselleni. Olen ollut todella laiska kuvaamaan, koska on tuntunut etten jaksa panostaa kuvaamiseen ollenkaan. On liian vähän valoa, liian vähän osaamista kameran ja taustojen kanssa ja liian vähän innostusta ja energiaa kuvien ottamiseen. Aionkin yrittää panostaa vuonna 2019 enemmän valokuvaamiseen. Ainakin toivottavasti!

Olen blogin, ompelun, kuvaamisen tai minkä tahansa asian kanssa ottanut tavakseni sellaisen suhtautumisen, että jos se ei ole pakollista eikä se huvita – jätän väliin. Se on ollut yksi asia mihin olen koittanut kiinnittää huomiota tänä vuonna. Huolehdin itsestäni ja rajoistani. Jos en jaksa, en jaksa ja piste. Suosittelen kokeilemaan! Sen takia olen kesän aikana ja loppuvuotena myös postannut harvakseltaan, kun ei ole huvittanut kirjoitella yhtään sen enempää. Olen ollut tosi väsynyt pimeydestä ja uudenlaisen arjen pyörityksestä, enkä ole jaksanut tehdä kauheasti mitään ylimääräistä.

Olen kauhulla ja välillä kateellisenakin katsonut kun muut bloggaajat postaavat jopa kerran päivässä, seitsemän viikossa. Miten muut jaksavat!? Apua! Hyvä jos saan yhden postauksen viikossa. Mutta minä teen juuri niin kuin itsestäni hyvältä tuntuu, muuten asia muuttuu pakkopullaksi eikä se tee ollenkaan hyvää.

 

Vuoteen 2019 hyvillä mielin

Oli aika jolloin en odottanut seuraavalta vuodelta yhtään mitään. Ajattelin, että se on sitä samaa masentunutta, ahdistunutta paskaa kuin ennenkin. Vuosi vaihtuu, mitä väliä kun ei mikään parane? Viime vuosina on myös tapahtunut niin paljon kurjia asioita, että en osannut olla optimistinen tulevan vuoden suhteen.  Nyt on ihan eri fiilis, ja odotankin innolla mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Olen vähän tienristeyksessä bloginkin kanssa, ja tunnen että joku muutos on tulossa. Mutta sen näkee ensi vuonna, miten käy!

 Miten sinun vuosi 2018 on mennyt? Mitä odotat vuodelta 2019? 



Kuka vielä vuonna 2018 kehtaa väittää, ettei #metoo:ta tarvita?

Kuka vielä vuonna 2018 kehtaa väittää, ettei #metoo:ta tarvita?

Luin juuri todella järkyttävän mielipidekirjoituksen Etelä-Suomen Sanomista. En yleensä ottaen jaksa provosoitua setämiesten ulinoista siitä, että #metoo on mennyt liian pitkälle. Mutta tällä kertaa mielipide tuleekin psykiatrian erikoislääkäriltä. Joensuu vähättelee ja suorastaan pilkkaa kaikkia häirintää ja seksuaalista väkivaltaa kokeneita ja ylipäätään koko #metoo -liikettä.

”Nyt joku voi ajatella, että koetan vähätellä näitä metoo-juttuja – ja hän on oikeassa.” – Jyrki Joensuu, ESS

Kerronpa sinulle, dear Jyrki ja muut jotka ovat sitä mieltä että nykyään ei saa enää edes puhua naisille, miksi mielestäni #metoo ei ole mennyt liian pitkälle.

Kerronpa teille, miltä tuntuu kun on oikeasti traumatisoitunut seksuaalisesta häirinnästä ja väkivallasta.

Kerronpa teille, minkälaista häirintää voi elämänsä aikana kokea:

  • Kun olin 9-vuotias, tunki itsensäpaljastaja itsensä samaan hissiin kanssani ja läväytti peniksensä eteeni. Jouduin kertomaan poliisille että mies masturboi edessäni, vaikka en edes tiennyt koko masturbaatio-sanaa, saati että mitä itsetyydytys ylipäätään on. Pelkään edelleen 26 vuotta myöhemmin olla hississä tuntemattoman miehen kanssa kahdestaan. 
  • Kun olin 10-vuotias, pysäytti autoilija minut ja ystäväni ja kysyi reittineuvoja. Kun ystäväni antoi niitä, hän katsoi minua silmiin ja huomasin että hän runkkaa. Sen jälkeen pelkäsin pitkään punaisia autoja. 
  • Kun olin suurinpiirtein saman ikäinen, näin ainakin viisi itsensäpaljastajaa puskissa, koulun pihalla ja uimarannalla. 
  • 16-vuotiaana olin hotellisiivoojana ja mennessäni erääseen huoneeseen siivoamaan oli paikalla huoneessa asuva mies. Hän katseli televisiosta pornoa ja hymyili iljettävästi minulle. Olin niin nuori, etten osannut tai uskaltanut tehdä mitään asialle, vaan siivosin huoneen loppuun ja lähdin. En koskaan kertonut kenellekään asiasta.
  • Kun olen aikuisena ollut baarissa, minun takapuoltani on kourittu jatkuvasti. Käsivarttani revitään, kun miehet haluavat jutella kanssani. Olen saanut juomat päälleni, kun pyysin erästä miestä lopettamaan ystäväni häiriköimisen. Kerran miesporukka nauroi joukolla minulle, kun eräs mies jatkuvasti tarrasi perseeseeni kiinni. 
  • Tullessani baarista kotiin on mies sylkenyt päälleni, kun en lämmennyt lähestymisyrityksille. Pelkään miehiä jotka lähestyvät minua humalassa.
  • Yöllä kadulla kävellessäni täysin mustiin peittäviin vaatteisiin pukeutunut mies hyppää esille puskasta ja alkaa runkkaamaan edessäni. Huudan ja itken loppumatkan kotiin. Kukaan ei ihmettele miksi itken hysteerisenä tai olenko kunnossa. Pelkään pimeitä katuja.
  • Kerran yksin yöllä kävellessäni, huomaan että eräs mies seuraa minua. Hän istui hetkeä aiemmin yksin puiston penkillä. Pelkään että joudun raiskatuksi, ja juoksen itkien pakoon. Oli mies raiskaaja tai ei, pelko siitä jätti jäljen taas kerran minuun.
  • Kun jäin tutun ihmisen luo yöksi, herään siihen että minua raiskataan. Tästä lähtee vuosia kestänyt terapia- ja oikeudenkäyntiprosessi. Minua vähätellään terveydenhuollon ammattilaisten, vastapuolen asianajajan ja monen muun toimesta. Sanomattakin selvää, että tämä jättää mieleeni ja kehooni trauman, jonka kanssa joudun elämään loppuelämäni. 
  • Kun yritän hakea keskusteluapua raiskauksen jälkeen, psykiatrinen sairaanhoitaja jolle olen varaamassa aikaa syyllistää minua siitä että miksi jäin yöksi raiskaajan luo? 
  • Kun lopetan työt eräässä pikaruokapaikassa, käyn vielä firman pikkujouluissa. Halaan miespuoleista pomoani lopuksi hyvästelläkseni hänet. Hän hivuttaa kätensä takapuolelleni.
  • Ollessani toisen firman pikkujouluissa, miespuoleinen pomo (mies)työkavereiden kanssa heittelivät nallekarkkeja paidastani sisään. Se oli kuulemma oma syyni kun oikein usutin sellaiseen toimintaan, kun käytin niin avonaisia paitoja.
  • Ratikassa kerran eräs mies huusi täysillä, että no nyt on iso ja leveä perse tällä naisella. Kaikki kääntyivät katsomaan minua ja nauroivat. 
  • Pelkään miehiä jotka seisovat takanani kassajonossa. Pelkään pimeää. Pelkään humalaisia miehiä. Pelkään hissejä. Pelkään kävellä baarista yöllä kotiin. Usein pelkään jopa päivällä julkisissa kulkuvälineissä. Yleensä ottaen pystyn elämään näiden traumojeni kanssa, mutta välillä tekee todella tiukkaa. Etenkin silloin, kun joku pilkkaa näitä kokemuksiani tai vähättelee niitä.

Tässä muutama esimerkki siitä, minkä takia en ole sitä mieltä että ”#metoo meni liian pitkälle” tai että ”nykyään ei saa edes puhua naisille”. En ymmärrä, miten psykiatriaan erikoistunut lääkäri voi vähätellä näin törkeästi traumoja ja seksuaalista väkivaltaa. 

”Tästä maasta on kehkeytynyt henkisesti ja fyysisesti Lälläri-Suomi, jossa ei saa mulkaista himokkaasti, ei murjaista vitsiä eikä vilauttaa edesmenneen pahisvaltion lippua.” – Jyrki Joensuu, ESS

Pardon my french, mutta mitä helvettiä täällä tapahtuu?! Toivon, siis toivon, että tällaiset mielipiteet vaipuvat unholaan ja lopulta hautaan setämiesten kanssa, eikä kukaan nuori ihminen vain voi olla tätä mieltä. Eihän kukaan LÄÄKÄRI voi olla tätä mieltä?

(Edit 14.12. Tämä seuraava pätkä oli ilmeisesti jäänyt alkuperäisestä tekstistä editoidessa pois!) Jyrki unohtaa myös että on kyse valta-asemasta. Usein etuoikeutettu ei tajua asemaansa, vaan olettaa että kaikki tuntevat samoin kuin hän. Jos Jyrki haluaisi sallia kaikenlaiset läpsyttelyt työpaikalle, haluaisiko hän että vanha mies läpsyttelisi peniksellä hänen poskilleen? Tykkäisikö hän jos hänen miespuolinen esimiehensä kourisi hänen takapuoltaan aina kun hän tulee käytävällä vastaan? Jyrkin kaltaiset etuoikeutetut ”herrasmiehet” eivät tiedä miltä tuntuu olla kiltin tytön rooliin opetettu nainen, joka kunnioittaa auktoriteetteja eikä uskalla sanoa vastaan kun lääkäri tuijottaa himokkaasti neljääkymmentä rintaa. Jyrkin kaltaiset miehet eivät tiedä miltä tuntuu olla mies joka ei uskalla kertoa häirinnästä, kun pelkää että Jyrkin kaltaiset miehet nauravat että kyllä tykkäsit kuitenkin, kun sinun persettäsi kourittiin! Kyllähän kunnon mies vähän puristelua kestää! 

Mitä jos olisinkin raiskauksen jälkeen hakenut apua sinulta Jyrki? Olisitko vähätellyt traumaani ja kokemaani väkivaltaa? Että ennenkin on kestetty pyllylle läpsyttelyt ja tisseillä poskiin heiluttelut? Olisitko murjaissut vitsin siitä, että etkös nyt vähän himokkuutta kestä, etkö?

Uskotteko, että seksuaalista väkivaltaa kohdanneena on muutenkin vaikea hakea apua? Entäs sitten, kun niin sanotusti arvostettu lääkäri kertoo julkisesti, että metoo ja häirintä on vain lälläritouhuja ja työpaikoillekin pitäisi suoda ystävälliset pyllyläpsyttelyt? Kuinkakohan monta raiskausta taas jäi ilmoittamatta, kun häpeä voittaa avun hakemisen?

Uskomatonta. Tämä maailma on niin sekaisin. Häpeä Jyrki. Häpeä.

(En edes lähde tuohon natsilippu-asiaan, siitä minulla riittäisi asiaa kilometritolkulla.)